Ulkopuolisena omassa elämässä

Kävin äsken ruokakaupassa. Siellä hyllyjen välissä minuun iski yhtäkkiä hyvin vahva fyysinen muisto – tunne siitä, kun viisi vuotta sitten kuljin ensimmäistä kertaa uuden Ruotsin kotikaupunkini ruokakaupassa. Ja sitten; sama tunne, ja muistin ensimmäisen visiittini uuden Norjan kotikyläni ruokakauppaan.

Värähdys voimakasta muistoa. Koetun kokemuksen aallot.

Hirveän vaikea on tätä tunnetta sanallistaa. Mutta sellainen tunto syntyy kai jossain pienessä, merkityksellisessä hetkessä ja jää kehoon kytemään. Ei irtoa ikinä, ja palaa takaisin voimakkaana värähdyksenä, kun elämä kuljettaa samankaltaiseen pisteeseen uuden kerran.

Ehkä tuo muisto koostuu koetun hetken jännityksestä, jännitteistäkin. Se ei niinkään ole yksittäinen kuva mielessä, johon jokin hetki on tallentunut, vaan valtava tunteen aalto, joka valtaa kehon.

Ja äsken ruokakaupassa vaeltaessani minun vielä tuntemattomien hyllyjen välejä tutustuen uuteen arkeeni hyvin konkreettisesti kaiken tämän myllerryksen keskellä, minä ehkä koin jotain samaa kuin viisi vuotta sitten Ruotsissa. Ja sitten; saman kuin kolme vuotta sitten Norjassa. Innostava, kutkuttava, mutta samalla myös vähän pelottava kokemus sekaisin menneestä rutiinista, jolle on löydettävä nyt uusi rytmi.

Ruokakauppa.

Vanha rutiini, mutta sen tuore näyttämö. Perusjuttu, mutta myllättynä kaikella uudella, tuntemattomilla raameilla. Uusi sävel elämässä, joka tuntuu vieraalta, vaikka se on omaa elämää.

Tuntuu kuin olisin nyt ulkopuolinen omassa elämässäni. Tämä kaikki ON minun elämääni, mutta katselen sen ääriviivoja jostain itseni ulkopuolelta, vierain silmin. Ehkä juuri se on tuo tunne, johon tämä hetki minut palautti aiemmissa kokemuksissani. Ehkä se on yksi elämäni merkityksellisimpiä asioita, tarina, jota voin toisille kertoa. Kertomus siitä miltä tuntuu, kun on hetken ulkopuolisena omassa elämässään; silloin, kuin jo uusi ruokakauppa rutiineineen synnyttää tällaisen innostavan, kutkuttavan, mutta myös vähän pelottavan vireen.

Ehkä ymmärrät mitä tarkoitan, jos olet kokenut samaa.

Sitten jäin miettimään, että miitähän minä tästä hetkestä, tästä ajasta täällä Kuopiossa tulen kantamaan kehossani muistona vuosien taakse? Vai kannanko mitään? Koenko joskus vuosien päästä tämän saman voimakkaan värähdyksen ja muistan juuri tämän hetken? Tunnen vuodet ja niitä yhdistävän kokemuksen?

Vietin juhannuksen perheemme mökillä Keski-Suomessa, ja siellä ollessani oivalsin tämän oman elämän ulkopuolisuuden tunteen. Sieltä käsin kun ajattelin Kuopiota, työtä ja uutta elämääni täällä, tuntui, kuin kaikki tämä olisi vain unta, ei totta lainkaan.

Oli hyvin vaikea ymmärtää todeksi se, että palaisin juhannuksen jälkeen tänne Kuopioon, enkä Helsinkiin. Sekin yksi minulle tuttu ja vanhan rutiini; hypätä Helsingin bussiin tai junaan Jyväskyltästä. Mutta ei, nyt minä tulin takaisin Kuopioon. Ehkä joudun tätä vielä hetken opettelemaan ja ymmärtämään.

/Äm, toivoen sinulle ihanaa alkavaa viikkoa

Amerikan Au Pair ja seikkailujen syvin olemus

Kaikki seikkailut alkavat hurjalla hämmennyksellä.

Jos olet joskus hypännyt johonkin uuteen paikkaan, uuteen haasteeseen ja uusien ihmisten seuraan, tiedät mitä tarkoitan. Tiedät, miltä minusta tuntuu juuri nyt.

Kun olo on sanalla sanottuna hämmentynyt.

Ja pöllähtänyt.

Ja sekava.

Hurjan hämmentynyt, pöllähtänyt ja sekava on olo juuri sillä hetkellä, kun on repäissyt itsensä irti normaalista arjesta ja uomastaan. Sillä hetkellä, kun on astunut sisään tuntemattomasta ovesta tietämättä mitä sen sisäpuolella on.

katu

Näkymä kotikadullani. Voi miten olenkaan kaivannut noita vuoria ja palmuja!

 

Kaikki seikkailut päättyvät ennalta-arvaamattomiin löytöihin ja mielettömiin yllätyksiin.

Jos olet joskus hypännyt johonkin uuteen paikkaan, uuteen haasteeseen ja uusien ihmisten seuraan, tiedät mitä tarkoitan.

Sanoinkuvaamaton.

Kiitollinen.

Sanoinkuvaamattoman kiitollinen on olo sillä hetkellä, kun on tehnyt jotain ennalta tuntematonta sekä oppinut jotain uutta ja arvaamatonta. Kokenut sellaista, jota ei voisi omassa arjessaan kuvitellakaan.

* * *

Kaikkien seikkailujen kaava on samanlainen: ne alkavat jännittävästä tuntemattomasta ja päättyvät uskomattomiin löydöksiin – juuri siitä syystä, kun alussa mikään ei ole ollut tuttua ja hämmennys on ollut valtava.

Se on seikkailujen suola.

Siksi minä tartun seikkailun mahdollisuuteen, kun sellainen minulle tarjoutuu ja elämäntilanne antaa myötä. Erityisesti silloin, kun kyseessä on toisten ihmisten auttaminen.

caution

Miten sitä voikaan ihminen olla näin sekaisin? Olen nyt pari päivää totutellut elämään Amerikassa. Aikaero ja väsymys pistävät pään tietysti virraamaan, mutta hämmennystä aiheuttaa myös se, että olen taas hypännyt sellaiseen, mistä en tiennyt etukäteen yhtään mitään. Tartuin vain kiinni, kun sain tilaisuuden tehdä taas hetken ajan jotain ihan muuta. Sehän on minun elinvoimani salaisuus; että saan kokeilla asioita, jotka eivät välttämättä normaalivirtaani kuuluisi ja haastaa itseäni uusiin juttuihin – ja sitten tietysti jakaa kokemukseni sinun kanssasi ja kenties tarjota jotain ajateltavaa. Se on minulle seikkailujen suola.

Muistat Maija Poppasen, joka lennähti sateenvarjollaan Bankin perheeseen suositussa elokuvassa? Niin on käynyt nyt minulle. Minä olen laskeutunut erään tuttavaperheeni kanssa Amerikkaan lastenvahdiksi auttamaan kahden suloisen tytön hoidossa vanhempien työskennellessä! Ajattele. Minä luonneroolissani, Poppasena! Se on kenties sinulle vielä tuntematon puoli minusta. Mutta jos en en ole sitä aiemmin tullut maininneeksi, kerrottakoon viimeinkin nyt, että minä rakastan lapsia (ja lapsetkin kenties vähän minuakin…). Lapset ovat maailman hauskinta porukkaa, ja meillä aikuisilla olisi heiltä paljon opittavaa! Siksi minulle on lottovoitto voida osallistua pikkuisten elämään. Varsinkin, kun minulla ei ole omia lapsia.

Jotain ihan muuta. Olisitko arvannut tätä? Jotain ihan muuta kuin kohta vuoden takainen seikkailuni Norjassa. Pidin lähtöni salaisuutena ja olen nyt saanut monta ”huolestunutta” viestiä siitä, kuinka pitkäksi ajaksi olen reissuun lähtenyt. Paluulippu on tammikuun puolivälissä, joten silloin palaan Suomeen, älä huoli. Vaikka eihän sitä toki voi koskaan tietää mitä täällä tapahtuu… Kuten sanottu, seikkailut päätyvät aina odottamattamattomiin yllätyksiin.

Mahdollisuus lähteä tarjoutui yllättäen, päätös tehtiin nopeasti ja sitten vain mentiin. You know my style! Niinhän ne parhaimmat seikkailut alkavat. Jos jotain olen elämässäni oppinut, on se se, että on aina hyvä jättää ovi avoimeksi yllättäville mahdollisuuksille oppia ja kokea jotain uutta – tehdä jotain ihan muuta kuin kukaan, itsensä mukaan luettuna, osaisi odottaa.

Kun on mahdollisuus, miksi ei taas tarttuisi toimeen?

muistoja8

Tuossa olen minä ystäväni Sarahin kanssa Prom-juhlapäivänä kauan sitten Las Vegaissa elämäni yhdellä edelleen tärkeimmistä seikkailuista. Tuon vaihto- oppilasvuoden aikana Las Vegasista tuli minulle tärkeä paikka.

 

Flashback. Sinähän ehkä jo tiedät, että olen ollut vajaa parikymmentä vuotta sitten vaihto-oppilaana Las Vegasissa. Myös siitä syystä tämä reissu oli minulle tärkeä, sillä pääsen palaamaan taas pitkästä aikaa minulle tärkeään paikkaan. Kun astuin toissa päivänä tähän upeaan taloon, josta nyt tulee kotini seuraaviksi viikoiksi, tuntui aivan samalta kuin silloin kun avasin lukioikäisenä isäntäperheeni kodin oven täällä. Nyt olen taas astunut toisten perheen elämään ulkopuolisena, ja mietin miten sovin tähän palaan. Olen lähtenyt matkaan tietämättä millainen arjestani täällä muodostuu. Jännä tunne, joka vie minut muistoissani takaisin noihin nuoruuteni vuosiin. Hyvin voimakas fyysinen reaktio, jossa sekoittuvat niin jännitys, innostus kuin pieni pelkokin: mitä seuraavaksi tapahtuu?

Mutta sitähän seikkailu juuri on; jännitystä, innostusta ja pelkoakin. Sitä, että antaa mennä ja katsoo mitä syntyy. Sinäkin pääset nyt mukaani matkalle Las Vegasiin kuulemaan mitä aika lasten kanssa minulle opettaa, tapaamaan rakkaita vaihto-oppilasaikani ystäviä ja isäntäperhettäni sekä kuulemaan mitä amerikkalaiset täällä auringon alla ajattelevat elämästä. Haluan tuoda sinulle palan tätä maailmaa ja ajatuksia, jotka täällä syntyvät.

Poppasena Poppasen paikalla, Amerikan Au Pairina.

Iloa ja Las Vegasin valoa Suomeen, rakkaat ystäväni! Seikkailu alkakoon!

aupair

/Ämmä, joka nauraa ajatukselle siitä, että on nyt tehnyt kaikki teini-ihmisten elämään kuuluvat asiat Las Vegasissa: ollut ensin vaihto-oppilas ja nyt au pair! Mitähän seuraavaksi?

Muistot olen minä

Tämä on ollut tunteikas päivä. Välillä olen tuntenut ihan käsittämätöntä onnea, välillä järjetöntä kaipuuta. Välillä itkeä vollotan ja välillä nauran vedet silmissä. Tämä päivä on omistettu muistoille. Olen käynyt läpi laatikkoa, jossa on jonkinlaista muistoa lapsuudesta ja nuoruudesta. Karttoja, kirjeitä, pieniä esineitä, jotka muistuttavat ensimmäisestä poikaystävästä, matkasta Grand Canyonille tai näkemästäni elokuvasta… Kaikkea, millä on valtava tunnearvo, mutta mitä en yksinkertaisesti voi enää säilyttää. Tuo laatikko on vain kulkenut mukanani muutosta toiseen ilman, että olen sitä avannutkaan. Olen kai pitänyt siitä kiinni peläten menettäväni jotain suurta jos tuo tilpehööri otetaan minulta pois. Mutta nyt on pakko heittää osa sen sisällöstä pois.

muistoja5

Äidin kanssa hattukaupassa

muistoja9

Matkalla lienee tullut vähän pissahätä ja hieno leidihän ei puskaan pissaa.

muistoja6

Sitten on pissatettu ja nukutettu paras kaveri. Vaikka sitten keskellä autotietä.

Miten sitä onkin niin vaikea luopua tavarasta? Mistä sitä pitää kiinni? Muistoista? Eletystä elämästä? Pelkääkö sitä, että se kaikki katoaa jos sitä tavaraa, joihin nuo muistot kytkeytyvät, ei ole?

muistoja1

High school, Las Vegas… Edelleen yksi elämäni hienoimmista ja tärkeimmistä vuosista.

muistoja10

Tavaroitani ja kuviani läpi käydessä olen käynyt läpi omaa elämääni ja tajunnut millaisia seikkailuja olen päässyt kokemaan. Jostain syystä olen halunnut pitää noista muistoista kiinni tavaran kautta. En ole halunnut luopua monesta asiasta, koska olen pelännyt menettäväni jotain kokemaani, elämääni.

Jokainen pieni lappunen, jonka heitin roskiin tuntui kalliimalta kuin jalokivet, sillä ne ovat osa jotain suurempaa. Jokainen, joka on käynyt läpi tällaisen tavarasta luopumisen tietää kuinka rankka, mutta lopulta puhdistava prosessi tämä on. Nyt tuntuu todella kevyeltä. 

muistoja2

Olenpa muuten käynyt Norjassakin. Kilpisjärven kaamosreissulta vuonna 1997 kävimme Skibotn’n kylässä. Minun käännökseni mukaan tässä lukee, että ”On kiellettyä lyödä kaloja ja heittää roskia yms mereen. Siisti ja järjestyksessä oleva ympäristö luo kaikennäköistä hyvää asiaa ja oloa.” Tuota kalojen lyömistä jäin vähän miettimään, mutta ihan hyvä neuvohan sekin on…

muistoja7

Se on lunta se!

muistoja3

Mullahan on tää. En tajunnutkaan, että se on alkanut jo noin nuorena. Ääretön rakkaus poliiseja kohtaan. Jokaiselta reissulta pitää saada kuvia poliiseista. Onkohan niitä Stössä?

Eivät nuo muistot menneet roskiin tavaran mukana – ne elävät minussa. Ne muistot hengittävät niissä ihmisissä joiden kanssa olen saanut kokea kunkin hetken. Minun elämäni, muistoni ei ole kiinni yhdessä tavarassa, ihmisissä tai, paikassa, vaan niissä yhdessä tai yksin jaetuissa hetkissä jotka kulkevat mukanani kaikessa mitä teen, sanon tai ajattelen. Ne muistot tulevat todeksi joka päivä. Osa vahvemmin, osa heikommin. Ne muistot olen minä.

muistoja4

Gimme a dollar and I’ll be a monkey!

/Ämmä, hyvin, hyvin nostalgisena

Hyvä tässä ja nyt – muistoja ja valokuvia!

Huh sentään. Sain äsken viestin ystävältäni Suvilta. Hän lähetti minulle kuvan kymmenen vuoden takaa! Vietimme vappua yhdessä poikaystävinemme Ullallinnanmäellä…

vappu04

Voi minun nuoruuteni! Me olimme poikaystäväni kanssa menneet kihloihin vajaa vuosi aikaisemmin, elokuussa 2003. Kihlauduimme vaellusreissulla Halti-tunturilla. Voi kun löytäisin jostain meidän kihlajaiskuvamme! Siinä me tuijotamme kameraan sadetakkien huput päässä vedettynä niin kiinni, että vain nenämme näkyvät.  Suvi meni meni naimisiin seuraavana vuonna kesällä ja minä muistan ne häät kuin eilisen. Ja sitten meidän tiemme erosivat pitkäksi aikaa omien elämämiemme kiireiden takia. Emme olleet vuosiin yhteydessä kunnes taas törmäsimme kirjaimellisesti vuonna 2009 minun kotitaloni portin edessä. Suvi oli aloittanut siinä lähellä töissä ja minä olin juuri tulossa kotiin ulkoiluttamasta koiraa. Vaihdoimme kuulumiset ja totesimme, että molempien elämät olivat muuttuneet samaan aikaan tuona samana vuonna; olimme molemmat eronneet nuoruuden suhteistamme ja kasvaneet ison askeleen aikuisemmiksi.

Sen jälkeen olemme olleet Suvin kanssa taas hyvin läheiset. Tuntuu ihan kuin kohtalo olisi johdattanut meidät yhteen tuona molemmille vaikeana hetkenä, uudessa elämäntilanteessa. Olimme tutustuneet vuosia aiemmin vaihto-oppilaina Las Vegasissa ja kokeneet niin paljon samanlaisia asioita ja vaiheita elämässämme. Vaikka elämä oli erottanut meidät toisistamme vuosiksi, olimme läheisempiä kuin koskaan.

Kun näin tuon kuvan vapulta 2004 en voinut olla ajattelematta sitä miten kiitollinen ja onnellinen olen siitä, että olen juuri tässä, juuri nyt. En ollenkaan haikaile ajassa taaksepäin, vaan kaikista vastoinkäymisistä huolimatta tässä on hyvä olla. Ja kun en löytänyt tuota kihlajaishuppukuvaani, muistin, että meistähän on Suvin kanssa lähes samanlainen. Otettu tasan vuosi sitten Ruotsissa, kun rakas Suvini oli minua ilostuttamassa!

suvijamä

 

/Maija, suhteellisen nostalgisena just nyt ja kiitollisena siitä, että tärkeimmät ihmiset pysyvät lähelä, no matter what!

Lapsuudenkaipuu

Kahvitauko töissä. Kävelin kahvinkeittimeltä työpöytäni ääreen ja katselin maahan. Tajusin että toimistolla on ihan samanlainen matto kuin meidän kotona oli lapsena. En yhtään muista missä ja milloin, mutta muistan leikkineeni tuollaisen maton päällä joskus.

20140331-125845.jpg
Tuli ihan hirveä ikävä lapsuutta. Kotia, vanhempia, sitä että ei ollut murheen murhetta. Tällainen lyhyt, ohimenevä ajatus, että voi kun saisin olla taas huoleton lapsi.

/Maija, toivottaen reipasta alkanutta viikkoa

Ikävä Kalle-pappaa… :(

Kävimme tänään koiralenkillä metsässä, jonka vieressä oli hautausmaa. Kävelimme sen poikki; minusta hautausmaat ovat aina olleet mielenkiintoisia paikkoja. Niissä voi aistia menneisyyden ja jo pois menneet ihmiset. Hautausmaalla oli myös Minneslund, ”Muistolehto”, johon kuka tahansa voi tulla muistelemaan kuolleita, muualle … Lue loppuun

Olin 36 tuntia Big Brother -talossa

Eilen Suomessa alkoi taas uusi Big Brother -ohjelman tuotantokausi ja pakko tunnustaa, että katsoin netistä, kun nämä julkkisasukkaat astuivat taloon. Ohjelman katsominen jää kyllä tällä erää tähän, se on sanottava. Minulle Big Brother on kuitenkin tietyssä mielessä merkityksellinen ohjelma, sillä – jaettakoon tässä muisto menneeltä, vuodelta 2010 – olen itsekin viettänyt 36 tuntia Big Brother -talossa. Olin työni kautta mukana ohjelman testiversiossa, Big Brother Business Editionissa, jossa markkinointialan ihmisä kutsuttiin mukaan testaamaan ohjelman tuotanto.

bb1

Oltakoon ohjelmasta mitä tahansa, oli se aivan uskomaton kokemus, psykologinen koe, josta olen edelleen kiitollinen. Sellainen once in a lifetime juttu, johon kannatti lähteä. Se oli hieno mahdollisuus päästä rikkomaan rajoja turvallisesti; ohjelmaa ei lähetty televisiossa ja muut asukkaat olivat tavallisia saman alan ammattilaisia, joten tämä ei ollut sellaista televisiosta tutuksi käynyttä sekoilua. Varsinaiseen ohjelmaan en menisi ikinä, tehtäköön se selväksi.

bb2

Elimme ilman kelloja, ilman mitään kontrollia elämäämme annettujen ohjeiden mukaisesti. Olo talossa oli pitkästyttävää, tekemistä ei juuri ollut ja koko ajan vain odotimme, milloin kaiuttimista kuuluu Big Brotherin ääni. Uskomattominta kokemuksessa oli se, kuinka nopeasti hukkasimme ajantajun, ryhmäydyimme tiiviiksi porukaksi, ja kuinka isoiksi pienetkin asiat muuttuivat: kun ovi takapihalle aukesi, kun kutsu päiväkirjahuoneeseen kävi tai kun vihdoin ja viimein pitkän odotuksen jälkeen saimme ruokaa. En ikimaailmassa uskonut, että kokemus olisi ollut niin syvä ja millaiseksi käytöksemme muuttuisi. En voi ymmärtää, miten kukaan voi olla talossa jopa kolme kuukautta! Minulle riitti hyvin tuo 36 tuntia.

bb3

Katselin äsken Big Brother -vierailustamme tehtyä nauhoitusta napatakseni tietokoneenruudultani muutamia kuvia tätä blogia varten. En voinut olla nauramatta; kaikenlaista sitä onkin tullut tehtyä! Tultu jopa moottoripyörän yliajamaksi….

bb4

bb6

bb7

Mutta kaikista mielenkiintoisinta oli nyt videota katsoessa huomata se muutos, joka minussa on tapahtunut. Olin tuohon aikaan aivan valtavan vilkas adhd-tapaus, ja tuntuu, että olen rauhoittunut paljon tuosta ajasta. Video oli hieno peili muutaman vuoden takaiseen minään ja minuun tänä päivänä. Ehkä minusta on tullut aikuinen…

bb8