Oletko sinä joskus hypännyt ulos uomastasi ja kokenut itsesi jossain aivan toisessa kontekstissa?

Julkaistuani tiistaina vuosi sitten kirjoittamani kertomuksen työstä kalastajanapulaisena Norjassa, olen miettinyt taukoamatta yhtä asiaa: mitä oikeastaan jää jäljelle kokemuksesta, joka kertarytinällä muuttaa koko maailmankuvan? Miten ihminen muuttuu – vai muuttuuko hän?

* * *

Vielä neljä syksyä sitten elin tiukassa putkessa, jossa oli vain yksi suunta: halusin tulla kovaksi bisnesnaiseksi, tehdä rahaa ja olla juhlittu menestyjä. Samppanjapissis! Sellainenhan minä olin? Sellainenhan minun piti olla? Muita vaihtoehtoja ei ollut?

Mutta sitten kävi miten kävi ja yhtäkkiä tuo tiukka putki katkesi. Elämä heitti minut yllättäen aivan uusille poluille, ja nyt muutaman vuoden aikana olen käynyt aivan erilaisissa elämän äärilaidoissa ja rooleissa: Samppanjapissiksestä tuli Urheiluvaimo ja Urheiluvaimosta sitten kalastajan apulainen, joka lopulta kirjoitti blogiinsa

”On niin monta erilaista tapaa elää, eikä yksi ole enemmän totta kuin toinen.”

Siin oon mää ja yks iso kala kalatehtaalla.

Oletko koskaan ajatellut, miten katoavaa kaikki lopulta on?

Kun Urheiluvaimona asetuin Ruotsiin ja myöhemmin kalastajanapulaisena Norjaan, huomasin hyvin nopeasti tuon katoavuuden; sillä mitä olin ollut vielä hetki sitten Suomessa, ei ollut  näissä uusissa ympäristöissä mitään väliä. Arvoni yhteisöissä, joihin yllättäen tupsahdin, ei määrittynytkään Suomessa rakennetuilla näennäisillä asetelmilla. Ne eivät merkinneet kenellekään mitään. Arvoa oli vain sillä miten kohtasin uudet ihmiset ja olosuhteet sekä kuinka toimin eri tilanteissa.

Pieni hyppy yli rajan, ja kaikki ulkoiset määritteet menettävät merkityksensä.

Mitä minä olen nyt kaiken kokemani ja näkemäni jälkeen?

Mitä jää jäljelle?

Jäljelle jää mahdollisuus olla jotain ihan muuta, jotain yllättävää, jotain muottien ja määritelmien tavoittamatonta, aito ihminen. Jäljelle jää muuttumaton minä ja oivallus, että kulloinkin elämässä vallitseva rakenne ei ole toista parempi tai huonompi. Minä en ole nyt huonompi tai parempi kuin joskus olen ollut tai kerran tulen olemaan.

Tiedätkö, mitä minä olen nyt?

Minä olen muottiin mahtumaton muija; ihminen, jota ei voi asettaa tiukkoihin raameihin. Sellainen, joka on omalla ihollaan kokenut, että on niin monta muutakin mahdollisuutta. Ehkä pohjimmiltani olen sitä aina ollutkin, mutta vasta viime aikoina olen antanut itselleni luvan olla monta erilaista yhden ainoan sijaan.

Siin oon mää ja romanialaiset kalatehdastyöläiset. Kuvassa olen elämäni yhdellä suurimmmista epämukavuusalueista, menossa ensimmäistä kertaa suolistamaan tuhansia kiloja kaloja. Kauhuleffojen kiintiöblondi kalatehtaalla, kirjoitin tuolloin

Oletko koskaan pysähtynyt ajattelemaan kuinka turhaa on rakentaa itsetunto ja identiteetti jonkun tiukan ulkoisen määritelmän varaan?

Kun mikään muotti ei ole pysyvä, miksi niiden kannattaa antaa määritellä sitä kuka todella on? Miksi on niin tärkeää asettua aina johonkin tiukasti raamitettuun muottiin? Pakottaako maailma meidät asettumaan sellaiseen, jotta olisimme kontrollissa? Kontrolloitavissa? Pakotammeko niihin toinen toisiamme? Pakotammeko muottiin itse itseämme?

Miksi?

Millainen maailma voisikaan olla, kun vähät välittäisimme muoteista? Millaisiin asioihin me kykenisimmekään jos emme antaisi ulkoisten paineiden rakentamien raamien rajoittaa potentiaaliamme, vaan voisimme jokainen olla mitä vain – oma itsemme?

Kävisikö sitten meille kaikille kuten minulle; että oppisi suhtautumaan elämään rennommin? Voisiko sitten vain olla ja tehdä kaikkia mahdollisia asioita, jotka innostavat?

Siin on mun maailmani vuosi sitten. Kaunein maailma, jossa koskaan olen ollut.

Mahdutko sinä muottiin?

Toivottavasti et! Voi minä niin kovasti toivon, että toivottavasti et!