Tag Archives: muutos

Rehellisyys on suurinta rohkeutta – tästä syystä otan taas uuden askeleen uralla

Posted on by

1

Uuden vuoden alkaminen tarkoittaa minulle taas uutta hyppyä tuntemattomaan. Määräaikainen työsopimukseni päättyi, ja tein syksyllä valinnan jatkaa seuraavaksi urallani freelancerina ja yrittäjänä. Jatkan edelleen osin edelleen nykyiseen työpaikkaani töitä tehden, mutta nyt aikaa jää myös muulle työlle.

Olisin voinut valita jääväni paikalleni, näennäisesti turvalliseen ja varmaan, mutta se ei tuntunut oikealta. Kun pistin itseni syksyllä päättämään tulevaisuudestani rehellisesti omiin arvoihini nojautuen, en tuntenut mitään muuta vaihtoehtoa. Tuntui, että minussa on niin paljon lisää potentiaalia ja innokkuutta, joka voi päästä loistamaan täysillä vain tällä tavoin. On unelmia ja toiveita, joita nyt hyvässä nosteessa urallani haluan edistää.

Toki juuri nyt myös pelottaa: kuinkahan tässä käy. Mutta vaikken tiedä tarkalleen mitä tästä päivästä eteenpäin tapahtuu, tiedän, että tein itselleni oikean ja rehellisen valinnan; mikään ei tunnu päätöksessä väärältä. Tunne on niin vahva, ettei sitä vastaan edes tarvitse taistella.

 

”Tuo on niin rohkeaa!”, olen taas saanut kuulla monesta eri suunnasta ihailevalla äänensävyllä. Me palvomme rohkeutta. Jokaisen pitäisi nykypäivänä olla rohkea ja repäistä rohkeasti, hypätä uskaliaasti. Mutta minua tuo jotenkin ärsyttää. Mitä se oikeastaan tarkoittaa, mitä on rohkeus?

Sain taannoin viestin, jonka lähettäjä kysyi:

”Mistä sinun rohkeutesi tulee?”,

enkä voinut olla pysähtymättä tämän kysymyksen äärellä, uuden vuoden alkaessa.

Viimeisen kymmenen vuoden aikana olen aloittanut alusta neljä kertaa. Kaikissa vaiheissa olen joutunut kursimaan itseni kokoon uudelleen haastavissa olosuhteissa. Ensimmäinen näistä oli, kun koin burnoutin nuorena yrittäjänä. Vaikeiden yrittäjävuosien jälkeen, monta ihmistä työllistettyäni jouduin vastakkain todellisuuden ja omien voimieni kanssa. En voinut jatkaa taloudellisen paineen ja merkityksettömyyden tunteen ristitulessa, vaan oli pakko hypätä tyhjän päälle vailla tietoa siitä mihin matka seuraavaksi veisi.

Tuossa vaiheessa elämässäni ei ollut kiinnekohtia, joihin tarttua. Päätin alkaa kirjoittaa blogia. Se oli minulle hyvin poikkeuksellista, sillä en ollut ikinä aiemmin puhunut kenellekään mistään syvistä tunnoistani, en edes vanhemmilleni tai poikaystävilleni. Se oli kuitenkin aidointa, mitä halusin sillä hetkellä tehdä; alkaa jakaa kokemustani siitä, mitä tapahtuu kun lähtee elämässään uuteen suuntaan, täysin tuntemattomaan ja etsii kadonneita voimiaan ja merkitystä uudelleen.

Se oli rehellisintä, mitä saatoin sillä hetkellä tehdä.

 

Seuraavan kerran uuden alku oli edessäni tuosta parin vuoden kuluttua. Olin päätynyt Ruotsiin rakkauden perässä ja koettanut rakentaa elämääni sinne. Tämä vaihe päättyi kuitenkin raastavaan eroon, joka tuli minulle suurena yllätyksenä. Mieleni murtui täysin ja romahdin pohjalle. Jouduin palaamaan pikavauhtia Suomeen rahattomana, kodittomana ja työttömänä.

Olin kuvitellut, että yritykseni lopettaminen ja sen jälkeen jättämä henkinen ja taloudellinen ahdinko olisivat elämäni kovin kokemus, mutta tämä pohjalle putoaminen oli vieläkin dramaattisempi ja syvempi. Nyt olin menettänyt kokonaan myös itseni, hukannut oman järkeni – siltä ainakin tuolloin tuntui.

Mutta kaiken keskellä olin päättänyt selvitä. Sovin tuolloin itseni kanssa ensimmäistä kertaa tietoisesti, että kaiken minkä teen, teen rehellisesti. Päätin pysyä rehellisenä itselleni ja muille, sillä muuta vaihtoehtoa ei ollut.

 

Vuodet todellakin veivät minut seikkailuihin ja eron jälkeen päädyin Norjaan pieneen kalastajakylään töihin. Oli tarve lähteä tekemään jotain muuta, vetäytymään vielä yksin ja hakemaan voimaa itseensä uuden perspektiivin avulla. Olin aikeissa viettää Norjassa vuoden kalastustyötä tehden ja palata sitten takaisin omin ehdoin ja vähän rahaa säästettynä taskussa.

Mutta elämä luonnon armoilla on arvaamatonta ja työt loppuivat niin, ettei ollut enää järkevää jäädä. Se oli toinen kotiinpaluu maailmalta, jota en ollut suunnitellut sillä tavoin. Nyt olin kyllä aikeissa tulla kotiin, mutta ajatellut tämän tapahtuvan vasta myöhemmin ja että mukanani olisi sitten sen verran rahaa, että voisin aloittaa elämää Suomessa vakaalta pohjalta. Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan kotiin tulin taas vailla mitään.

Olin kuitenkin jo oppinut jotain aiemmista vaiheistani ja uuden aluista, että olin osannut olla lähtöni suhteen rehellinen. Totesin, että sen oli tapahduttava huolimatta siitä mitä olin kuvitelmissani suunnitellut. Olin ollut rehellinen itselleni, siinä, että roikkumaan ei kannata jäädä silloin, kun kaikki tuntuu mahdottomalta.

Ei rahaa, ei kotia, ei työtä, ei rakkautta. Samoilla sävelin kuin vuotta aiemmin Ruotsista romahtaneena saavuttuani aloitin taas elämääni tyhjästä.

 

Yllättävällä tavalla kuitenkin myös vailla kaikkea, etenkin rahaa, voi kokea vaikka mitä. Matkustin Amerikkaan au pairiksi, tein töitä ja testasin taas rajojani. Poljin 24 tuntia polkupyörällä, hyppäsin mäkihypyn ja lopulta tipuin alas urheilukisan esteeltä, jossa loukkasin jalkani pahasti – niin pahasti, että jouduin leikkaukseen ja makasin sängyssä viisi kuukautta. Olin Norjasta paluun jälkeen työllistänyt itseni yrittäjänä tehden erilaisia media-alan ja juontajan töitä, mutta nyt koko maailma ja elämäni kaatui taas kerran kun jouduin sairauslomalle ja maksamaan koko ison polvileikkauksen kuntoutuksineen omasta pussistani.

Katsoin itseäni silmiin ja totesin, että tästäkin selvitään, ei ollut vaihtoehtoja. En tiennyt mitä tehdä, mutta asia johti toiseen ja päädyin Kuopioon saatuani tavoittelemani työpaikan juontajana mielenkiintoisessa yhtiössä. Tiesin tuon olevan tärkeä valinta urallani, ja siksi olin valmis muuttamaan kaupunkiin, jota en tuntenut lainkaan. Tiesin, että tuo valinta johtaa minut oikeaan suuntaan, ja on juuri sitä mitä tarvitsen. Aika ei ollut helppoa, mutta kehityin työssäni ja satsasin siihen kaikkeni.

Toista vuotta Kuopiossa työskenneltyäni sain jatkaa samaa työtä Helsingissä, ja palasin kotiin.

Ja sitten tuli tämä syksy.

Ja nyt uusi vuosi 2020. Olen tässä, uuden tuntemattoman äärellä (tällä kertaa tosin elämä ei ole tehnyt yllättävää päätöstä puolestani, vaan ohjat tässä ovat täysin omissa käsissäni, ja pohjani tulevalle vahva).

”Mistä sinun rohkeutesi tulee?”

Eivät mäkihypyt tai hypyt uralla tuntemattomaan ole rohkeutta. Rohkeutta ovat ne hetket, joissa olen tehnyt päätöksiä sen pohjalta, mitä rehellisesti tunnen, olen ja tarvitsen, vaikken ole voinut tietää lopputulemasta mitään enkä siitä, millaisia yllätyksiä elämä polulle saattaisi asettaa.

Rohkeus tulee rehellisyydestä – se on rehellisyyttä, ei mitään muuta. Rohkeus on esiin nousemista rehellisenä itselleen ja muille. Se on kyky ja uskallus tehdä päätös toiminnasta rehellisesti.

Rohkeus on niitä hetkiä, jotka pakottavat katsomaan itseään rehellisin silmin ja jatkuvaa pelon ja toivon rajalla keikkumista. Se on kykyä nähdä toivon mahdollisuuteen ohi pelkojen. Kun uskaltaa on rehellinen ja luottaa itseensä, pystyy olemaan antamatta pelolleen valtaa.

Rehellisyyttä voi oppia vain pistämällä itsensä alttiiksi ja jatkuvasti kysymään itseltää: Mitä minä rehellisesti juuri nyt haluan ja tarvitsen?

Jokaisesta vaikeasta hetkestä ja muutoksessa elämässä olen selvinnyt eteenpäin vain rehellisyyteni takia. Kaikki päätökseni ovat perustuneet uskallukseeni olla itselleni rehellinen.

Rehellisyys on suurinta rohkeutta. Se on suurinta voimaa ja vapautta. Rehellisyys on suurinta rakkautta.

Mitä sinä, juuri nyt, rehellisesti haluat ja tarvitset? Kysy tuo itseltäsi ja toimi sitten tuon tiedon mukaan tehden päätöksesi rehellisyydestäsi käsin. Se on rohkeinta, mitä voit tehdä ja olla.

 

Hyvää uutta vuotta, rakkaat blogiystävät! Tästä alkaa elämäni vuosi, Mai2020Life!

Rehellisesti,

Äm

Vuonna 2019 tykkäsitte Instagramissa eniten näistä elämäntapahtumistani, jotka kuvaavat hyvin rehellistä rohkeutta:

Ylhäältä vasemalta eteenpäin:
1. Keväällä olin mallina muotinäytöksessä
2. Olin alastonkuvauksessa, ja blogissanikin kerroin tästä kokemuksesta
3. Sain kustannussopimuksen, ja kirjani julkaistaan tänä vuonna syksyllä (se onkin nyt iso osa alkuvuoden töitäni!)
4. No, alastonkuvat ne edelleen kiinnostivat
5. Keväällä matkustin Espanjaan lomalle
6. Syksyllä juonsin ison kansainvälisen gaalan Rovaniemellä (tällaisia työkeikkoja toivon tänä vuonna lisää paljon!)
7. Alastonkuvani ja haastatteluni Kauneus ja terveys -lehdessä
8. Keväällä juonsin hyväntekeväisyysgaalan
9. Kirjani promokuvat otettiin syksyllä

Tule seuraamaa nyt Instagramiani @maijailmoniemi! Vaikka blogissani on ollut nyt loppusyksystä hiljaista, Instagramia päivitän aina ja siellä tapahtumiin ja ajatuksiin pääsee käsiksi

Kaipaatko kannustusta tai haluatko auttaa toista? Tartu tähän kutsuun, ja tehdään mentoroinnista mahdollisuus monelle!

Posted on by

0

Muutama viikko sitten kerroin blogissani omasta muutostarinastani sekä urapolustani ja jaoin haastattelun, jossa uratarinani kuvattiin mielestäni hienolla ja inspiroivalla tavalla.

Tuon jutun löydät tämän linkin takaa:

”Itsensä likoon laittaminen avasi Maija Ilmoniemelle uuden uran media-alalla”,

Kirjoitin myös blogipostauksen ”Etsitkö mentoria muutostilanteeseen – voisinko olla avuksesi?” ja etsin yhtä ihmistä mentoroitavakseni. Sain tähän tarjoukseeni todella monta viestiä, joista jokaisesta kiitän. Valinnasta muodostuikin tästä syystä valtavan vaikea. Ei ollut mitään erityistä perustetta miksi juuri valitsin mentoroitavaan, johon nyt olen päätynyt, mutta valinta on vihdoin tehty ja odotan innostuneella jännityksellä, että pääsen pian tapaamaan tämän henkilön.

Oli mielenkiintoista huomata, että heitä, jotka mentorointia kaipasivat yhdisti moni asia, ja tarve tuelle oli aika samankaltainen. Muutostilanteet elämässä ja uralla yhdistivät jokaista. Haluttiin ajattelun tukea, mahdollisuutta saada uutta näkökulmaa, etsittiin inspiroitumista ja vahvistusta rohkeudelle toimia. Toivottiin kannustajaa ja kirittäjää! Moni kaipasi rinnalleen ihmistä, joka kuuntelisi ja kysyisi kysymyksiä, joita he eivät ehkä osanneet itse automaattisesti ajatella.

NÄIDEN viestien joukossa oli myös yksi eräältä seuraajaltani, joka ei itse mentoria nyt tarvinnut, mutta esitti minulle erään ajatuksen ja antoi samalla yhden arvokkaimmista lahjoista.

”Olisiko tuossa mentoroinnissa mahdollisuus lumipallolle?”, hän kysyi.

Ja saman tien tajusin: tietysti on!

En olisi tätä osannut ajatella ilman tuota viestiä ja ihmistä, ja häntä kiitän lumipallon vyöryttämisestä – tai ehkä ennemminkin se oli lumipallon heittämistä ystävällisesti suoraan minua päin, jotta oivaltaisin, että mehän voimme saman tien laajentaa tätä ajatusta, kun niin moni apua tuntuu kaipaavan.

 

Nyt heitän ilmaan tämän ehdotuksen:

Olen varannut maanantaina 3.6. klo 18–20.00 ryhmätyötilan Helsingistä Oodista ja kutsun nyt paikalle ihmisiä, jotka haluaisivat vastavuoroisesti niin kannustusta kuin kannustaa. Tämä tarkoittaa siis, että kutsu on tarkoitettu niin heille, jotka etsivät mentoria kuin heille, jotka toivoisivat voivansa toimia jonkun apuna.

Tämä on täysin epävirallinen ja epämuodollinen maksuton kohtaaminen, jonka yksityishenkilönä järjestän. Lupaan itse kertoa tilaisuudessa oman tarinani ja ajatuksiani urasta sekä muutoksesta, mutta loput on kiinni paikalle tulijoista. Lupaan herätellä keskustelua ja auttaa sen ohjautumisessa eteenpäin tuossa tilaisuudessa, ja sitten paikallaolijat itse voivat katsoa löytyisikö tilaisuudesta joku, jonka kanssa voisi jutella enemmän myöhemminkin – siis matchautua mentorointimielessä keskenään.

Minun motiivini on vain tarjota mahdollisuus tällaiselle kohtaamiselle ja ehkäpä jonkun ihmisen elämän muutokselle. Kaikkia en voi itse auttaa, mutta uskon, että voisimme saada näin muitakin matchautumaan ja ainakin voimme viettää hetken yhdessä keskustellen työuriin liittyvistä kysymyksistä. Ja huom, en ole itsekään mikään ”virallinen” ja koulutettu mentori, vaan kyse on tavallisten ihmisten kokemusten ja ajatusten jakamisesta ja sparraamisesta, joten keneltäkään ei odoteta erityistaitoja. Tämä tarkoittaa myös sitä, että jokainen mahdollinen tässä yhteydessä syntynyt keskustelupari toimivat aivan vapaaehtoisesti ja omalla mallillaan sekä vastuullaan. Virallisia mentoreita ja mentorointisuhteita toivovien kannattaa kääntyä tällaisia palveluja tarjoavien tahojen puoleen.

Nyt siis kutsun paikalle ketä tahansa, kaiken ikäisiä ja sukupuolisia ihmisiä; kuka tahansa on tervetullut, vain aitoa halua osallistua odotann. Mikäli saamme teknisesti asian järjestettyä, on tähän hetkeen mahdollisuus liittyä myös netin välityksellä, tätä selvittelemme sitten, jos joku toivoo mahdollisuutta etäosallistumiseen.

Olisiko tässä jotain sinulle?

 

Pyydän ilmoittautumaan minulle sähköpostitse osoitteeseen maija(at)ilmoniemi.com 28.5. mennessä ja ilmoittamaan tässä yhteydessä erikseen jos haluaa osallistua etänä. Kerro lyhyesti kuka olet, mikä tilanteesi on ja etsitkö itse mentoria vai haluatko tarjota apuasi. Pyydän myös kunnioittamaan tilaisuutta siten, että viime hetken peruutuksia ei tule. Tila on rajattu ja toivon, että he, jotka tätä mahdollisuutta todella tarvitsevat pääsevät ja tulevat paikalle sovitusti.

Muuten annamme lumipallon lentää (vaikka tuolloin jo kesä onkin!), ja katsomme mihin asti se yltää!

USKON ja toivon todella, että voimme saada jo yhdessä illassa liikettä aikaan. Nyt on vain sinusta kiinni, tartutko tähän tilaisuuteen. Ainakin minä ja upea uusi mentoroitavani olemme paikalla.

Täällä ollaan, vastaan mielelläni kysymyksiin!

Ilolla, Äm

PS. Tätä tekstiä saa ja kannattaa jakaa!

PPS. Tässä kuvassa muuten on jo vuosia sitten kirjoittamani elämänohjeet; ne haluan jakaa tänään uudelleen tämän kutsuni yhteydessä. Olkoon tämä yksi osa mentorointia, jonka haluan kaikkien kesken jakaa.

Vaivaudu vähän! Matkalla toivottuun on viitsittävä tarttua toimeen

Posted on by

0

Voi luoja varjele, miten vaikeaa se joka kerta on: Toimeen tarttuminen. Niin monet kerrat olen halunnut jotain, toivonut muutosta tai ahdistunut jostain epäkohdasta.

On se vaan kumma, miten mieli käpertyy helpommin sohvan kulmaan, vetää peiton korvilleen ja nappaa Netflixin auki kuin että tekisi päätöksen toimia. Itselläni konkreettisesti tämä on viime aikoina näkynyt esimerkiksi blogini kirjoittamisessa. Olen ihan hirveästi halunnut saada täällä jotain aikaan, mutta niin ne päivät vain kulkevat ohi silmien eikä yhtään tekstiä synny, kun en saa aikaiseksi. En vain yksinkertaisesti ota aikaa kirjoittamiselle ja tee sitä. Ja sitten minä ahdistun, kun mitään ei tapahdu, eikä tuloksia synny.

Jännä homma.

Joskus aikoinaan, kun koettelin kehoani ja mieltäni ensimmäisiä kertoja ja lähdin 350 kilometrin ja kolmen päivän pyöräretkelle, kirjoitin:

”Tarvitaan vain uskoa ja uskallusta. Tarvitaan sitä että viitsii. Kokeilee. Lähtee. Tarttuu haasteeseen. Ei pelkää epäonnistumista. Ei pelkää. Näkee mahdollisuudet. Näkee voimansa.

Tärkeintä on, että viitsii. On niin helppoa sanoa, ettei pysty tai kykene tai voi, kun tuntematon pelottaa. Kun ei ole aivan varma. Kun toiset kuiskivat vieressä, että onkohan tuossa nyt järkeä.

Kun ei vaan viitsi yrittää ja kokeilla.

On niin paljon helpompaa jättää tekemättä.

Vaikka saattaakin olla, että matkan varrella löytyy uusi supersankari. Saattaa olla, että matkan varrella itsestä paljastuu Supersankari.”

Tämä ajatus on pyörinyt mielessäni viime päivinä.

Voi LUOJA VARJELE, kuinka yllättynyt olen taas kerran teistä, rakkaat ystäväni – kerrassaan kiitollinen olen juuri nyt.

Olen saanut uskomattoman määrän viestejä mentoria kaipaavilta; niin monta ihmistä, joka viitsi ja vaivautui lähestymään, vaikkeivät edes tiedä voisinko juuri heidän pyyntöönsä tarttua, on kirjoittanut minulle viime päivien aikana. Tarjosin apuani viime viikolla, mutten voinut uskoa kuinka moni todella itsestään minulle ilmoitti!

Ja koska niin moni kaipaa apua, ajattelin, että jaan matkan varrella muutamia vinkkejä ja mentoroinnin itsessäni herättämiä ajatuksia kaikille kiinnostuneille. Siis ajatuksia erityisesti siitä, mitä tapahtuu muutoksen matkalla, kun kulkee matkalla toivottuun. 

Olen itse pohtinut viime vuosina paljon juuri tuota viitsimisen ja vaivautumisen ajatusta. Kerta toisensa jälkeen olen itsekin joutunut kampeamaan valtavan korkean kynnyksen yli, joka estää minua lähtemästä ja kokeilemasta.

Kaikesta vaikeinta on viitsiä; vaivautua, ja kaivautua läpi oman laiskuuden, pelkojen. 

Siksi ensimmäinen ajatukseni matkalla toivottuun on:

Tartu, kun on tilaisuus. Viitsi nähdä vähän vaivaa ja nappaa mahdollisuudesta kiinni, kun sellainen on edessäsi – etenkin, jos sitä sinulle tarjottimella työnnetään. Älä mieti liikaa, vaan toimi; senkin uhalla että jokin menee mönkään. Toimeentarttujan roolia ei kukaan toinen puolestasi pelaa, mutta kun vain itse vaivautuu ottamaan otteen, ensimmäisen askeleen, alkaa tapahtua.

Ajattelen, että ensimmäinen askel matkalla toivottuun on viitsiä. Yksinkertaisesti vain vaivautua vähän, ja antaa itselleen mahdollisuus välittämättä seurauksista tai pelkäämättä tuloksia.

Yhtä aikaa ihan järkyttävän helppoa ja kamalan vaikeaa. Mutta kuinka monta mahdollisuutta sitä menettääkään, jos ei edes vaivaudu?

Kuvassa pääsiäistunnelmiani. Kävin korkkaamassa mökkikauden.

 

Ps. Pidän hakua mentorointiin auki vielä viikonlopun, joten viestejä tulemaan vielä vaan!

Etsitkö mentoria muutostilanteeseen – voisinko olla avuksesi?

Posted on by

1

Kun muuttuu, mielessä on monta kysymystä: pärjäänkö, osaanko, pystynkö. Kun etsii uutta, kaikki askarruttaa. Mihin suuntaan kulkea, mikä ovi avata? Kun hyppää tielle tuntemattomaan, moni asia pelottaa, innostaa ja kiinnostaa – kaikkea tätä yhtäaikaa. Kuka minä olen, mistä tulen ja kuinka paljon joudun tekemään töitä jotta saan sen, mitä haen? Entä jos epäonnistun tavoitteessani, entä, kun joku himottu ovi sulkeutuu edessäni? Mitä sitten, kun saan sen, mistä unelmoin? Pärjäänkö, osaanko, pystynkö… sama rulla alusta uudelleen.

Trust me, I know that shit, sanoisi amerikkalainen.

Monta ihmistä työllistäneestä nuoresta yrittäjästä, joka väsyi, jätti yrityksensä ja päätti lähteä uuden ammatillisen unelman jäljille, olen kulkenut aikamoinen matka, joka on ollut kaikille avoin tässä blogissani. Olen tehnyt töitä ihan järjettömästi ja yksin, mutta saanut samalla valtavasti ja päässyt vihdoin upealla tavalla eteenpäin.

Tiedän tarkalleen, millaisia asioita mielessä käy, kun etsii oikeaa suuntaa ja kuinka pienikin voisi helpottaa omaa hämmennystä.

Itse kaipasin matkani varrella kaikista eniten apua, tukea ja peiliä ajatuksilleni. Tarvitsin jotain ihmistä, joka voisi sparrata haaveissani, nähdä jonnekin, johon en omin voimin ylettynyt.

Sellaisia ei ihan itsestään nurkan takaa tarjoutunut. Olin itse aktiivinen ja hain tällaista tukea, ja kovin kiitollinen heille, jotka antoivat omasta ajastaan pienen hetken minulle.

 

Tällä viikolla julkaistiin haastattelu, jonka annoin omasta urapolustani ja muutoksestani. Jutun voit lukea tämän linkin takaa: ”Itsensä likoon laittaminen avasi Maija Ilmoniemelle uuden uran media-alalla”. Tuosta saat käsityksen siitä, millaisen polun olen kulkenut, ja missä tänään olen.

Luettuani jutun, jäin pohtimaan, että ehkä nyt on aika antaa taas takaisin saamastaan? Niin, nyt kysyn näin:

 

Etsitkö mentoria muutostilanteessa – voisinko olla avuksesi?

Haluaisin tarjota työelämään liittyvää mentorointijeesiä yhdelle ihmiselle, joka kenties samaistuu tarinaani. Tapaisimme muutaman kerran yhdessä sovitun mukaan ilman muodollisuuksia ja kaverina kaverille.

Jos haluat minut peiliksesi juttelemaan matkastasi, laita minulle viesti maija(a)ilmoniemi.com ja kerro kuka olet sekä miksi sinä tarvitsisit mentorin. Otan vastaan viestejä noin viikon verran, 24.4. asti, ja valitsen niiden joukosta sellaisen henkilön, jolle koen voivani parhaiten olla avuksi. Voit olla myös mistä tahansa maailman kolkasta, sillä meillähän on internet ja kaikenmaailman videolliset viestikanavat! Tai sitten parhaimmillaan pääsemme kohtaamaan kasvokkain.

Tämmöinen yksinkertainen ehdotus tänään. Tiedän muuten, että homma toimii, sillä aikoinaan tarjosin tällä samalla tavalla jeesiä pienyrittäjälle, ja siitä muodostui mahtava kahden ihmisen välinen matka ja kohtaamisten sarja, joka antoi molemmille osapuolille, myös minulle, valtavasti.

Rakkauvvella, Ämmä

 

Ja Ps ihan by the way, tämä on ihan hiton hyvä idea kenen tahansa kopiotavaksi, pölli menemään! On niin monia tilanteita elämässä, joissa voisimme toimia peilinä jollekin toiselle, auttaa häntä ja kasvaa samalla itse!

Kuva: Arctic Media / Arctic Challenge 2016 (joka olikin sitten ihan oma seikkailunsa tämän matkani varrella. Uraani tai tähän asiaan se ei liity mitenkään (mutta sopii niin hyvin tähän teemaan), mutta ihan järjettömän suosittu blogiteksti siitä tuli: ”Kun sinkku lähti sokkotrefeille tunturiin”.

 

Härdellihiljaisuus

Posted on by

0

Huh.

Toivottavasti olet seurannut sosiaalisen median kanaviani, esimerkiksi Instagramia, jotta olet saanut tietää vähän askeleistani. On ollut aikamoinen härdelli, enkä ole yksinkertaisesti voinut keskittyä mihinkään muuhun kuin askel kerrallaan asioiden suorittamiseen. Siksi tämä härdellihiljaisuus.

Instagramiin olen kuitenkin saanut jotain ajatuksia päivitettyä; se tuntuu helpoimmalta enkä ole enää kokenut tarpeellisesksi päivittää samoja asioita tänne blogiin, juuri enempää kun en juurikaan ole osannut käänteistäni kiteyttämään.

On ollut edellisen työn päättäminen, muutto ja uuden aloittaminen Helsingissä. Tämä tahti on yllättänyt minut rankkuudellaan. Kirjoitan kyllä ja herätän blogin paremmin eloon uudelleen, kun asiat vähän tasoittuvat.

Tänään oli ensimmäinen päivä ikuisuuksiin, kun saatoin vain olla ja levähtää. Tekee hyvää!

Huppu päässä koko päivän 😀 Onneksi tänään sohvalla makaamisen lisäksi sain vihdoin purettua myös vaatteeni muutoni jäljeltä kaappiin. Siinä ne ovat lattialla maanneet viikon, kun ei ole vaan yksinkertaisesti ole ollut voimia laittaa niitä paikoilleen.

Kahden maailman välissä – muutoksen hetkellä

Posted on by

0

Kahden maailman välissä, muutos edessä. Tiedätkö tunteen? Hetkellä, jossa ollaan jo lähellä. Kun ei tiedä mihin suuntaan katsoa; taakse vai kohti tulevaisuutta. Odottaa, että aika kulkee, vanhan vaiheen sulkee. Tappaa tunteja, koettaa ymmärtää kaikkea. Malttamattomuus, levottomuus, mikä kumma tuttavuus!

Takki on tyhjä kaikesta, vaikka haluaisi ammentaa ajatuksia matkasta. Mieli valmistautuu, mutta samalla luopuu. Pois antaminen on vaikeaa, haluaisi vaan vastustaa. Täytyy hyväksyä, että siellä elämä jatkuu mistä itse kohta poistuu. Että omaan maailmaan saapuu jotain arvaamatonta – kenties rikkaudessaan korvaamatonta.

Kahden maailman välissä, tässä, on vielä aikaa sulkea, vaikka tahtoisi jo avata. Ja sitten toisaalta, muutos on pelottava. Rytmi ratkeaa, tuttu arki katkeaa. Yhtä aikaa on jo valmis, uudelle altis: Anna palaa, älä antiasi salaa!

Kahden maailman välillä, sillä kärsimättömän kauniilla hetkellä. Malja menneelle ja tulevalle käsillä.

Isoja muutoksia edessä!

Posted on by

0

Huh, miten pitkään aikaan en ole kirjoittanut! Ensin siitä syystä, että asiat, joita elämässäni nyt tapahtuu, on täytynyt pitää salassa – eikä sitten mielessä ole liikkunut mitään muutakaan kerrottavaa. En ole kyennyt kirjoittamaan mitään, sillä on täytynyt sulatella ja punnita muutosta, joka muutama viikko sitten elämään asettui. Ja sitten kirjoittaminen on jäänyt siitä syystä, että kun viime viikolla uutiseni tulivat julkisiksi, on ollut hurja härdelli päällä. Kaikenlaista järjesteltävää, ja koko joukko sulateltavaa.

Hyvänen aika; meinasin kokonaan kertoa kaiken täällä, kun pää on vähän pyörällä… Äkillisesti kaikki kävi, ja minut on kutsuttu töihin juontajaksi Radio Suomeen Helsinkiin! Mikä käsittämätön kunnia, mutta samalla myös hyvin hämmentyneen haikea fiilis, eikä kaikkea todellakaan vielä tajua.

Jotain on kai tullut tehtyä oikein, ja löydettyä oikea tehtävä elämässä, jotta tällainen tilaisuus tarjotaan yllätyksenä ja pyytämättä. Ja koska tämän ämmän käänteet ovat aina rivakat, lokakuussa alkaa uusi työ (1.10.) ja Helsinki kutsuu. Viime viikonloppu vierähti Helsingissä, ja onnekseni sain aivan käsittämättömän upean asunnon nopeasti.

Muuta en vielä osaa, voi tai halua sanoa, kolme viikkoa painetaan vielä täysillä Kuopion rakkaissa aamuissa. 

Mutta olo on juuri kuin näiss kuvissa…

Ystäväni usko itseesi ja unelmiisi, tee töitä nöyrästi ja askel kerrallaan, ja tartu rohkeasti niihin mahdollisuuksiin, jotka mahanpohjassa kutittavat; näin haluan sinulle tänään sanoa.

Palaan pian kunhan saan ajatukseni kasaan.

/Äm

Ihmeitä ei tapahdu, ne täytyy tehdä – ja tunkea torjutuksi tulemisen pelon läpi

Posted on by

3

Seison tyhjällä parkkipaikalla aikaisin lauantaiaamuna. Ketään ei näy, ja kello on jo lähellä lähtöä. Olemme sopineet tapaavamme parkkipaikalla, mutta minä epäilen nyt, ettei kukaan olekaan tulossa. Ehkä kaikki ovat viime hetkellä muuttaneet suunnitelmiaan, ja minä joudun kääntymään takaisin kotiin.

Puhelin kilahtaa viestin.

Äh! Enhän minä tätä kaupunkia näköjään vieläkään tunne. Tönötän ihan väärällä parkkipaikalla, pitäisikin olla talon toisella puolella.

Kaunokirjallinen, elämänviisauslauseiden viljelyyn erikoistunut sieluni ei voi olla kiteyttämättä:

”Sitähän elämä on; ainaista väärällä parkkipaikalla seisomista.”

VIERAS KAUPUNKI. Yksinäisyys. Ikävä.

Ne ovat syy, jonka johdosta nyt kävelen pika-askelein kohti talon toista puolta ja oikeaa parkkipaikkaa, jolla muut jo minua odottavat.

Muutamaa viikkoa aiemmin olen tunkenut itseäni valtavan pelon läpi. Olen päättänyt kirjoittaa blogiini yksinäisyydestäni ja tarjota kaveruuttani toisille. Siihen asti olen odottanut ihmettä; että jotain tapahtuisi ja kääntäisi alakuloni iloksi. Voisinko ikinä tykästyä tähän kaupunkiin, jossa nyt työskentelen, vai pitäisikö vain kääntyä kotiin, kun täällä ei muuta elämää minulle ole?

Sitten on tullut tuo kummallinen pikku ajatus: entä jos joku muukin on kaltaisessani tilanteessa, voisinko minä tarjota hänelle kaveruuttani? Niin olen päätänyt kirjoittaa peloistani viis; kaikista eniten kun jännittää, että tunnen tekoni jälkeen itseni vieläkin yksinäisemmäksi, hylätyksi. Olen pelännyt, että sanani kaikuvat kuuroille korville, eikä kukaan tartu ehdotukseeni.

MUTTA EIVÄT NE ihan kuuroille kaikuneet. Vain muutamassa viikossa yksi askel on johtanut toiseen: mahtavaan kaupungin kaverikerhoon, jonka yli 400 jäsenestä (!) nyt neljä toisilleen tuntematonta on lähdössä yhdessä lumikenkäilemään.

Ryhmän jäsen Pertti on ehdottanut retkeä, ja me muutamat olemme tarttuneet hänen ehdotukseen. Niin tämä homma toimii; kuka tahansa voi  kutsua ihmisiä yhteiseen tekemiseen. Myhäilen tyytyväisyyttä, sillä juuri näin toivoinkin tämän menevän. Kyse ei ole enää minusta, vaan koko monisatapäisestä ryhmästä ihmisiä, jotka haluavat iloa, ystäviä ja tekemistä elämäänsä.

(Teksti jatkuu kuvien jälkeen)

Me naiset!

 

 

Pertti näyttää kartasta reittiämme.

Tämä kuva: Marja Soininen

 

 

LUMIKENKÄILY KESKELLÄ METSÄÄ on mahtavaa homma ja retken kruunaa se, että Pertti tuntee metsän. Hän opastaa meitä läpi retkemme, kertoo tästä metsästä, jonka tuntee hyvin. Muilla osallistujilla on omat lumikengät, mutta minä saan lainata niitä Pertiltä. Ja sitä paitsi kuka tahansa voisi lainata sellaiset kirjastosta. Kynnyksiä ei tähänkään hommaan ole!

Tunnelma on välitön. Ihastelemme maisemia, hengästymme raskaasta liikunnasta ja jutelemme kaikenlaista. Tällainen toiminta on helppo mahdollisuus tutustua ihmisiin, toteamme yhdessä. Ja me vitsailemmekin jo kuin vanhat ystävät!

–Mahtavaa, kun nyt tietää muitakin ihmisiä, jotka tykkäävät retkeilystä. Aiemmin en ole oikein saanut ketään seurakseni ulkoliikuntaan, joku meistä toteaa.

Minä nyökkään päätäni. Juuri näinhän sen toivoin menevän!

Olen valtavan kiitollinen Pertille siitä, että hän on järjestänyt tämän retken. Häneltä on vaatinut rohekutta ja lämmintä sydäntä tarttua toimeen vailla tietoa tulisiko kukaan tälle retkelle. Olen käsittämättömän onnellinen siitä, että tarjoukseen ovat tarttuneet Marja ja Eeva. He ovat viitsineet vaivautua ja uskaltaneet lähteä retkelle tuntemattomien tyyppien kanssa.

Me kaikki toimimme. Osallistuimme.

KULJEMME PITKÄN MATKAN aivan hiljaa, metsän ääniä aistien. On aikaa ajatella.

Nykymaailma on kumma, minä pohdin. Kaikenlaisia hienoja elämänviisauksia heitellään ilmaan ja jengi liimaa niitä tauluina seinilleen samalla miettien, että mikä hemmetti on, kun elämä on siltikin ihan paskaa.

Mitä ovat ne kummalliset ihmeet, joita tunnumme alati odottavan? Miten muutos syntyy?

Vastaus on pirullisen yksinkertainen:

On toimittava.

On perkele tartuttava toimeen ja tehtävä jotain. On oltava rehellinen itselle ja muille, kohdattava menettämisen ja hylätyksi tulemisen pelkonsa ja niistä huolimatta uskallettava tarttuva toimeen.

Vaihtoehto on jäädä paikoilleen, kenties valittaa ja odottaa ihmettä, jota tuskin ikinä vastaan tulee.

(Teksti jatkuu kuvien jälkeen)

Makkaranpaistomajamme. Kuva: Marja Soininen

 

PARIN TUNNIN LUMIKENKÄILYN jälkeen istumme paistamaan makkaraa metsästysmajalle. Mussutan makkaraani ja kelailen: Vaikeissa tilanteissa tuntuu, ettei ulospääsyä ole eikä ratkaisua löydy. Mutta aina on se yksi pieni ajatus, joka yllättäen iskee mieleen. Siihen pitää silloin tarttua. Mitä voikaan saavuttaa, kun kokeilee!

Olen hämmentynyt siitä, miten hienoja asioita elämääni on viimeisten viikkojen aikana tullut. Yksi suuri syy niihin on tämä kaverikerho. En ole muita ihmeellisempi ihminen, mutta kuten ihan jokainen meistä, olen voinut antaa sysäyksen ihmeelle, sykkeen jollekin suuremmalle. Se on tässä. Tuo hetki lumikenkäretken jälkeen makkaranpaistossa.

”Ihmeitä ei tapahdu, ne täytyy tehdä – ja tunkea torjutuksi tulemisen pelon läpi”, kaunokirjallinen sieluni kiteyttää tuon hetken historian kirjoihin. Onhan tästä nyt joku lentävä lause tehtävä, sillä nyt taidetaan olla vihdoin ihan oikealla parkkipaikalla.

 

NIIN, SE VAAN kävi mielessä kaiken tämän jälkeen, että tämän tarinan kuulutuasi: onko sinulla jotain, johon odotat muutosta juuri nyt? Entä jos ryhtyisitkin itse toimimaan; ihmeeksi, jota nyt odotat tapahtuvaksi?

/Äm

Oletko yksinäinen? Saisinko olla ystäväsi? – Ehkä muutos tapahtuukin vain, kun antaa sen, mitä itse tarvitsee

Posted on by

4

MENIN EILEN KATSOMAAN iltaseitsemän ilotuksia Kuopion satamaan. Täällä on upea tapa tarjota ensin ilotulitus lapsille ja vielä myöhemmin keskiyöllä niille, jotka jaksavat valvoa.

Kadut täyttyivät iloisista ihmisistä: perheet, pariskunnat ja ystäväporukat.

Sitten olin minä. Yksin. Tunnustan: en ollenkaan onnellinen.

Niin, tämä oli ensimmäinen uusi vuosi, jonka olen koskaan viettänyt yksin.

OLEN MUUTTANUT KUOPIOON työn perässä. Nyt minun pitäisi oikeastaan olla jo takaisin kotona Helsingissä. Työni piti kestää vain seitsemän kuukautta, mutta päätinkin jäädä vielä hetkeksi, kun minulle tarjottiin vähän jatkoa. Saan tehdä niin upeaa työtä, etten sitä hevillä jättäisi ennen kuin voin löytää jotain vastaavaa kotoani.

Kuka tahansa kestää muutaman kuukauden poissa kotoa! Keskittyen työhöni ja siinä yhä paremmaksi tulemiseen täyttäisin päiväni täällä; niin minä aluksi ajattelin. Mutta sitten tein päätöksen jäädä, ja koti-ikäväni ja yksinäisyyteni tunne kasvoivat vain suuremmiksi.

Ja jostain syystä juuri eilen, viettäessäni uuden vuoden aattoa yksin, pysähdyin; ei kenkenkään kuulu jaksaa näin, vailla ystäviä, elämässään vain työ vieraalla paikkakunnalla.

”MENET VAAN KAIKKIALLE ja juttuihin mukaan”, näin minulle on sanottu.

Mutta ennen kuin kokee tämän kaiken, muuton yksin vieraalle paikkakunnalle iässä, jossa muut tekevät lapsia ja keskittyvät perhe-elämään, ei voi ymmärtää, ettei sitä niin vain ”mennä vaan kaikkialle ja juttuihin mukaan”

Minne menisin? Hyppäisinkö vain kadulla jonkun random-ihmisen kimppuun ja pakottaisin kaverikseni? Menisinkö vain aikaa tappaakseni kansalaisopiston virkkuukerhoon, vaikka se ei kiinnostaisi pätkän vertaa?

Ja niinpä eilen, yksin uuden vuoden aattona, tirautin pienen kyyneleen ja lausuin ääneen:

”Jos en saa edes yhtä ystävää, jotain muutakin tekemistä kuin työn, on minun lähdettävä pian takaisin kotiin.”

”EI TÄSTÄ MITÄÄN tule”, voisin nyt ajatella onnettomana. Voisin päättää, että on mahdotonta saada täältä ystäviä tai tekemistä, tuntea oloani edes vähän kotoisaksi.

Mutta entä jos miettisinkin miten voisin saada muutosta tilanteeseeni? Entä, jos en jäisikään kiinni omiin ajatuksiini, tarpeisiini vellomaan, vaan koettaisin löytää mahdollisuuksien joukosta ratkaisun?

Minulla on kaksi vaihtoehtoa. Voin joko valittaa ja uhriutua siitä mitä minulla ei ole tai kääntää koko homman päälaelleen: tarjota muille sitä mitä itse olen eniten vailla.

Ehkä jossain on joku tai joitakin, jotka ovat nyt samanlaisessa elämäntilanteessa ja ovat vailla sitä mitä minäkin. Ehkä muutos tapahtuukin vain, kun antaa sen, mitä itse tarvetsee?

PALJON KEINOJA TUNTEMATTOMASSA kaupungissa minulla ei ole. Mutta minulla on blogini, joka tavoittaa, tajusin tänään. Ja niin päätin kokeilla; entä jos tarjoaisinkin nyt muille sitä, mitä itse eniten kaipaan? Ystävyyttä ja yhteistä tekemistä.

Joten:

Oletko yksinäinen? Kaltaisessani tilanteessa tai muuten vailla ystäviä? Täällä Pohjois-Savossa, ehkä Kuopiossa? Minkä ikäinen hyvänsä ja mitä sukupuolta tahansa! Voisinko olla ystäväsi? Tavataan, tehdään jotain yhdessä! En ole vielä suunnitellut mitään sen suurempaa, mutta katsotaan kuinka monta yksinäistä tämä kutsuni saattaisi yhdistää. Ja jos joku tai joitakin ilmenee, lupaan järjestää meille yhteisen kohtaamisen pian.

Laita minulle sähköpostia osoitteeseen maija@ilmoniemi.com tai viesti Facebookissa.

Huomaathan kuitenkin, ettei tämä ole mikään Tinder-viesti, ja vaikka julkista työtä teenkin, toivon, että saan vain vilpittömiä, tähän kutsuun liittyviä yhteydenottoja yksityishenkilönä.

TÄMÄ ON PIENI mikrotason tarina ja teko, ja pienimmillään tässä ehkä kaksi ihmistä kohtaavat ja käyvät pari kertaa kahvilla – saaden näin iloa arkeensa ja uskoa elämään.

Mutta ehkä se voisi vaikuttaa laajemminkin, isommassa kuvassa? Ehkä ajatus olisi kokeilemisen arvoinen myös muillekin: jos haluaa muutosta johonkin itseään vaivaavaan tilanteeseen, entä jos useampi meistä lopettaisi valittamisen ja uhriutumisen ja kokeilisi rohkeasti antaa toiselle jotain sellaista, jota itse eniten toivoo.

Rakkautta?

Armoa?

Turvaa?

Lämpöä?

Ystävyyttä?

Mitä sitten voisikaan käydä?

Ehkä se olisi toiveeni tälle vuodelle meille kaikille.

Kaipaatko sinä muutosta johonkin tilanteeseen? Mitä tämä ajatukseni voisi sinulle tarkoittaa?

Nämä alla olevat kuvat ovat huhtikuulta 2016. Silloin päätin järjestää Helsingissä itsensä yksinäiseksi tunteville yhteisen iloisen hetken trampoliinikeskuksessa (lue tästä, ”Kutsuni yksinäiselle: tapetaan yksinäisyyhätä yhdessä” lisää), ja se oli huippujuttu.

Tässä video, joka syntyi tapahtumasta ja ajatuksistani yksinäisyydestä.

Tällä kertaa en voi ehkä luvata ihan vastaavaa, mutta sen takaan, että jos porukka löytyy täältä Pohjois-Savosta, ihan varmasti jotain hienoa järjestän.

/Äm

 

 

 

 

Kenenkään onni ei ole täydellinen

Posted on by

1

–Oletko onnellinen? Tuolla kysymyksellä alkoi minun, nyt kai jo kahdeksatta vuotta käyvä muutostarinani.

Seisoin kahvijonossa eräässä seminaarissa, kun edessäni ollut mies kääntyi yllättäen minua kohti ja kysyi tuon kysymyksen. Sitten aivan yhtä arvaamatta kuin oli minuun päin kysymyksellään kääntynyt, hän pyörähti takaisin, otti kupin kahvia ja meni matkoihinsa.

Olenko minä onnellinen? Yllättävä kysymys jäi vaivaamaan päätäni pitkäksi aikaa.

–Ei, vastasin itselleni tuolloin ja pian sen jälkeen hyppäsin tuntemattomaan. Ymmärsin tuolloin jotain, mikä sai luopumaan minut loppuun väsyttäneestä bisneksestäni. Halusin tarttua siihen, mikä sisällä todella soi.

VUODET VIERIVÄT JA tässä blogissani olet sinäkin päässyt todistamaan niitä uskomattomia seikkailuja, joihin sysäydyin. Pohdinnat onnellisuuden ytimestä liittyvät vahvasti tähän tarinaan. Kysymys ei ole päästänyt irti otteestaan, vaan vuosien varrella olet sinäkin kanssani pysähtynyt kenties pohtimaan, mitä onnellisuus todella tarkoittaa.

Sitten tuli tämä vuosi, jonka viimeisiä säveliä nyt soitetaan. Tuli unelmieni työ ja yllättävä muutto työn perässä Kuopioon. Uusi seikkailu täynnä mahdollisuuksia, päämäärä, jota olen pitkään etsinyt.

VIIME VIIKOT OLEN ollut hyvin vihainen itselleni. Ajattele, minulla on nyt lähes kaikki, mistä olen elämässäni viimeiset vuodet unelmoinut. On innostava työ, mukava koti, rahaa. On vähitellen onnettomuudesta kuntoutuva keho ja kohentuva terveys.

Mutta minä olen onneton. On kamala koti-ikävä Helsinkiin, on vuoden pimeimpinä päivinä aikaisen aamutyön aiheuttama valtava väsymys. On yksinäisyys, on vain työ. On malttamattomuus, että pitäisi jaksaa luoda suhteita, osallistua, harrastaa – luoja paratkoon olla voimia blogin päivittämiseen. Tarve juurtua tänne tai sitten mahdollisimman pian päästä palaamaan kotiin omien ystävien luo.

Tämän piti olla vain väliaikaista, mutta olen päättänyt jäädä Kuopioon aiemmin suunniteltua pidempään – onhan minulle nyt suotu suurin kunnia ja pyydetty jatkamaan hyvin onnistuneessa työssäni pidempään. Niin ei käy kaikille. Eihän minulla pitäisi olla syytä olla surullinen!

Saanko tuntea näin, vaikka kaikki on ulkoisesti ihan oikein päin? Pitäisikö minun pyrkiä täydelliseen onneen?

ONNI JA ONNETTOMUUS. Ehkä onnea ei olekaan ilman onnettomuutta? Ehkä onnellinen voi olla vasta, kun hyväksyy, että onni elää äärilaidallaan; että todellinen onnellisuus on jatkuvaa liikkumista onnen ja onnettomuuden tunteiden välillä.

Äärilaita, niistähän olen sinulle niin monesti kirjoittanut. Mitä olisi elämä ilman näitä toistensa vastakkaisia tunteita? Haaleaa, vaaleaa ja tappavaa. Sillä ei ihminen hetkittäisen onnettomuuden tunteeseen kuole, se kuolee siihen jos sielu ei tunne mitään.

Tässä olen oikeasti onnellinen. Itsenäisyyspäivän viikko tarkoitti minulle paria vapaapäivää töistä ja reissua Helsinkiin. Siellä oli ystäväni upeat itsenäisyyspäivän juhlat, joissa sain kunnian toimia seremoniamestarina. Oli ihana olla kotona. Kuva: Sebastian Danberg

 

TYYTYVÄISYYS JA TYYTYMÄTTÖMYYS. Ehkä onni sekoittuukin tyytyväisyyden kanssa? Voisiko silti olla onnellinen, vaikka kaikkiin elämänsä osa-aueisiin ei olisi täysin tyytyväinen?

Ehkä onni on sitä, että hyväksyy sen, että elämä on aina jostain kohdasta virheellinen. Että osaa olla tyytymättömyydessäänkin tyytyväinen – ja tietää mihin asioihin voi itse vaikuttaa, jotta arjesta tulee sellainen, että sitä voi joka päivä rakastaa.

Ehkä minulla saakin olla koti-ikävä. Ehkä saankin surkutella, kun olo on yksinäinen. Mutta ei niiden tarvitse antaa ottaa valtaa koko elämästä. Niiden ei tarvitse antaa hämmentää koko kuvaa. Vaikka onneaan voi itse monelta osin rakentaa, liittyy siihen kuitenkin aina arvaamaton elementti, se taitekohta, piste, johon ei oi vaikuttaa, vaan jossa täytyy valita keskittyykö siihen mitä puuttuu, vai ottaako kaiken irti siitä, mitä on.

–OLETKO ONNELLINEN?

Jos juuri tänään joku kääntyisi puoleeni kahvijonossa ja kysyisi yllättäen näin, sanoisin:

Välillä olen, välillä en. Mutta jokainen hetki koetan olla tyytyväinen, ja jakaa muille mitä tunnen sekä ajattelen. Elämä on opettanut sen; että kenenkään onni ei ole täydellinen.

Kuva: Sebastian Danberg

 

Jotenkin näin minä tänään ajattelin.

/Äm

Ps. Jos nyt ensimmäistä kertaa törmäät blogiini, alla olevista linkeistä saat muutaman poiminnan kautta jonkinlaisen pikakatsauksen tarinaani, jonka jokaisesta käänteestä, onnesta ja onnettomuudesta olen muuten tänään ihan valtavan kiitollinen:

Synninpäästöni
Tervetuloa Varbergiin, täällä minä asun
Joskus on pelättävä kuolevansa voidakseen uskaltaa elää
Kun valtiotieteiden maisterista tuli kalastajan apulainen
Kun vammautuminen onnettomuudessa muuttaa koko elämän
Minusta tulee radiojuontaja ja muutan Kuopioon