Millessittenalkais-olo

Niin.

Milles sitten alkais? Se on kysymys ja olotila, joka nyt mieltäni hallitsee. Neljä viikkoa on alkanut tehdä tehtävänsä, ja aamutyön rytmi ja rutiini on asettunut kehooni ja toimintaani. Kun tuo tietynlainen alkuturbulenssi kello neljän aamuherätyksiin totutteluun (kivaa siitä ei kyllä ikinä tule!) ja työni päivärytmiin on laantunut, alkaa mieli kaivata myös jotain muuta – siitähän jo edellisessä, yksinäisyyden tunnettani käsittelevässä tekstissä kirjoitin.

Ehkä tämän tunteen voisi myös kuvailla sillä, että hetkittäin tuntuu, että osa elämää valuu kokonaan hukkaan. Kun työni päättyvät jo klo 13, päivästä olisi vielä paljon tunteja jäljellä, mutta en oikein keksi niihin mitään järkevää tekemistä. Hassua, miten sitä unohtaa, että töiden päättyessä on todella ehtinyt jo tehdä kokonaisen rankan ja itsestään paljon antavan työpäivän, ja siitäkin pitäisi jo itseään kiittää. Mutta mieli haluaisi olla aikaansaavempi, menevämpi, mitä ikinä. Ja sitten toisaalta, rankkojen aamujen jälkeen keho toisaalta hidastaa menoa. Ei vain voi jaksaakaan tehdä mitään suuria. Ja se on toisaalta aika ihanaa. Voi ihan hyvällä omalla tunnolla maata sohvalla ja katsoa televisiota. Hassu kierre.

Samalla mieleni alkaa taas jo jossain syvällä valmistautua tulevaan, onhan totta, että nyt jo yli puolet tästä Kuopion työkomennuksesta on takana. Määräaikaisuus ja väliaikainen visiitti tähän kaupunkiin haastaa tietysti kaikkea toimintaani. Osaltaan ei edes tunnu järkevältä aloittaa täällä mitään sen suurempaa, sillä enhän enää vuodenvaihteen jälkeen ole täällä ehkä enää. Sellainen on väliaikaisen elämän luonne.

Millessittenalkais-olo.

Tämän kuvan oton hetkellä ei kyllä ollut yhtään epäselvää, mille alkaa. Se on otettu aamulla, vain viittätoista minuuttia ennen radiolähetykseni alkua. Tuossa vaiheessa, vaikka päässä ei pyörisikään mitään sanottavaa, on vain alettava puhua.

 

Mainokset

Kun elämässä ei ole muuta kuin työ – muutto vieraalle paikkakunnalle herätti yllättävän yksinäisyyden

–Tunnetko olevasi täällä kuin turisti? kysyi työkaverini tänään, kun juttelimme muutostani Savoon.

–Ei. Minä tunnen, että olen vain töissä täällä ja ihan hemmetin yksinäinen.

Näin vastasin hänelle.

Tämä keskustelu pysäytti minut. Pystyin vihdoin kiteyttämään ääneen ajatuksen, joka on viime viikkoina vaivannut mieltäni.


NYT SE KUHERRUSKUUKAUSI on kai viimeistään loppunut. Olen muuttanut pääkaupunkiseudulta työkomennukselle Savoon kohta neljä kuukautta sitten.

Alussa ehkä tuntuikin kuin olisin turisti ihmeellisessä maailmassa, mutta nyt uuden ihmetys on vaihtunut tyhjyyden tunteeseen. Elämän keskiössä on työ. Vain työ. Älä ymmärrä väärin, olen työstäni kovin innoissani ja kiitollinen, asiat kun ovat olleet joskus huonomminkin. Mutta se ei poista tunnetta, joka on nyt alkanut kalvaa.

Se ei poista ajatusta, joka mielessäni pyörii:

vaikka mitä kuvittelin, ei ihminen vain työllä elä. Se tarvitsee myös muuta.

Minä tarvitsen myös muuta!


MUISTAN, MITEN OTTAESSANI tämän työtarjouksen vastaan moni ihmetteli rohkeuttani lähteä vieraalle paikkakunnalle, josta en tunne juuri ketään – se kun tarkoittaisi kokonaan uuden elämän aloittamista ja rakentamista.

Itse en tuolloin osannut ajatella sitä niin isona juttuna. Kuvittelin selviytyväni tästä hyvin: kävisin töissä, hoitaisin työkomennukseni ja vapaa-ajallani kuntouttaisin leikattua polveani.

Mutta tämä onkin paljon kovempi pala kuin romantisoiduissa kuvitelmissani mietin. En osannut ajatella, että kokisin tällaisia tunteita. Ulkopuolelta on ehkä helppo ohjeistaa, että hakeudu ihmisten ilmoille ja harrastuksiin. Mutta vieras kaupunki ja rajatut mahdollisuudet tekevät tästä vaikeaa. Kun tulen töistä kotiin, ei minulla ole juuri mitään tekemistä saati seuraa. Olen vähän umpikujassa. Miten ja mistä voisin löytää jotain mielekästä tekemistä tai tarvittavia verkostoja?

Ennen minulla oli koira, tämä ihana Herra Hermanni, joka oli seuranani, vaikka olin muuten yksin. Esimerkiksi Norjan seikkailullani se oli tärkeä kaveri. Nyt kun muistelen aikoja taaksepäin, huomaan, että jo pelkästään lemmikkieläin täyttää elää ja tekee siitä paljon rikkaampaa. Nyt ei ole tätä rakastakaan enää seurana.


YKSINÄISYYS EI SUINKAAN
ole minulle uusi tuttavuus. Se on seurannut minua polullani erilaisissa muodoissa. Olen kokenut muun muassa Ruotsissa asuessani millaista yksinäisyys voi olla parisuhteessa. Ja vain vuosi sitten tutustuin onnettomuuteni myötä tunteeseen, joka syntyy kun jää kuukausiksi yksin kotiin makaamaan sairaana ja liikuntakyvyttömänä.

Ja nyt tämä yksinäisyyden uusi muoto. Siihen sekoittuu ajatus väliaikaisuudesta, siitä, ettei edes uskalla alkaa rankentaa juuria ja verkostoa, sillä arvelee kuitenkin pian lähtevänsä taas jonnekin muualle; onhan työkomennukseni seitsemän kuukauden mittainen.

Mutta vaikka kuinka väliaikaista, ei elämä voi vain pyöriä työn ympärillä.

Sinulle, jolla on ystäviä, sukua ja perhe lähellä, mutta silti valitset keskittää elämäsi työhösi, haluan sanoa: pysähdy, ja käännä katseesi ihmisiin ympärilläsi. Mieti mikä todella on tärkeää. Ei ihminen työllä elä. Kaikilla kun ei ole varaa valita. Jotkut täyttävät elämänsä työllä, sillä ei ole mitään muuta.

Tämän minä olen nyt tajunnut.


JOS OLET SEURANNUT toimiani, tiedät, että olen aina pyrkinyt kääntämään nämä oman elämäni isot kysymykset ja hankaluudetkin niin opiksi kuin innostukseksi muille.

Reilu vuosi sitten kertoessani ensimmäistä kertaa yksinäisyydestäni päätin järjestää tempauksen kaltaisilleni yksinäisille. Siitä syntyi hieno kohtaaminen upeiden ihmisten kanssa ja muun muassa tämä video.

Nyt mietin, voisinko tehdä taas jotain tämän kaltaista. Keksisinkö jotain? Mitä?

Oletko sinä muuttanut vieraalle paikkakunnalle vailla verkostoja? Miten olet löytänyt itsellesi tekemistä ja seuraa? Vai oletko?

/Äm, ratkaisuja pohtien

Yhdeksän kuukautta vanhan lopussa ja kuusi uuden alussa

Kuun kymmenennen muistopäivä meinasi taas mennä ohi, onhan tänään jo yhdestoista. Mutta siltikään en vielä voi luopua tästä merkkipaalusta. Yhdeksän kuukautta sitten polveni naksahti. Jos tuolloin sairaalassa maatessani olisin tiennyt missä olen yhdeksän kuukauden kuluttua… niin, en kyllä oikeastaan tiedä, mitä olisin silloin ajatellut.

Varsinainen matka on kuljettu ajassa, jossa olisin voinut myös synnyttää uuden ihmiselämän. Tavallaanhan niin teinkin – joskin nyt itselleni. Tänään, kun kotini alkaa olla vähitellen asuttavassa kunnossa ja pohtiessani huomenna edessä siintävää toista työviikkoa, tajusin vasta ensimmäistä kertaa kunnolla, miten uusiksi elämäni on mennyt kuluneessa kuukaudessa.

Kuukausi sitten kun kirjoitin vamma-ajanlaskuni merkkipäivänä mietteitäni olin juuri saanut tietää uudesta työpaikastani ja muutosta Kuopioon (lue tästä). Silloin en voinut vielä kertoa sinulle uutisestani. Silloin mietin tuolloin kulunutta kahdeksaa kuukautta taaksepäin ja yritin hahmottaa kuinka nopeasti tuollainen ajanjakso kuluu; tiesinhän juuri, että olisin tulossa Kuopioon kuudeksi kuukaudeksi.

Nyt tuntuu aika hurjalta. Ennen kuin huomaankaan, on puoli vuotta jo vilahtanut. Ja vielä en ole alussakaan. Tänään pää on täynnä hassua sekasortoa. Olen miettinyt paljon sitä, miten nyt tämä aika Kuopiossa olisi elettävä maltillisesti päivä kerrallaan nauttien niistä kaikista kokemuksista ja tunteista, joita tämä aika synnyttää. Sillä luulen, että juuri nyt, tässä ja tänään yhdeksän kuukautta vanhan lopussa ja kuusi kuukautta uuden alussa, minulle on avautumassa matka, jolla on suuri merkitys.

Tuntuu kuin tänään olisin matkallani eräänlaisessa tienristeyksessä.

/Äm, suunnaten jännityksellä kohti uutta viikkoa

 

Elämän pisin viikko

Nyt on tunnustettava, että tämä tyttö on ihan kuollut. Kulunut viikko on tuntunut yhdeltä elämäni pisimmältä. On ollut muuttoa, töiden aloittamista, kodin laittamista ja vamman jäljiltä niin heikko keho, että näin lauantai-iltapäivänä puhti tuntuu hiipuvan kokonaan. Hassua miten hitaalta kaikki on tuntunut. Nyt pelkään, että viikonloppu vilahtaa ohi kovaa vauhtia enkä ehdi levätä riittävästi… Olen ollut jaloillani eniten koko yhdeksään kuukauteen onnettomuuteni jälkeen ja tuntuu, että jalat, jotka eivät vielä kovin paljon ole rasitusta saaneet, ovat ihan puhki. En yksinkertaisesti jaksa seistä jaloillani enää.

Keskiviikkona kävin päivän reissun Helsingissä lääkärissä ja fysipterapiassa sekä hakemassa vielä loppuja tavaroita entisestä asunnostani. Pitkä matka aikaisine herätyksineen ja myöhäisine nukkumaanmenoineen keskellä viikkoa ei kyllä auttanut asiaa ollenkaan – unet ovat jääneet kuluneella viikolla hyvin vähäisiksi ja se tekee päivistä vähän takkuisimpia. Töissä olen päässyt jo oikeisiin hommiin kiinni, ja vaikka kaikki tuntuu ihan mahtavalta, silti samalla pään sisällä on aikamoinen kummallisten pelkojen sekainen kaaos. Koetan saada sanat kasaan ja kertoa siitä pian enemmän.

Kuopiossa on upea kesäsää, mutta minä olen viettänyt koko päivän sisällä yhtä kauppareissua lukuunottamatta. Täytyy toivoa, että kesä ei lopu tähän viikonloppuun, sillä nyt yritän vain saada kaikki tavarani jonkinlaiseen järjestykseen ja kotia siivottua, jotta tästä tulisi edes jotenkin asuttava paikka.

Tässä on tämän päivän tahti. Kasasin kirjahyllyä, ja kaikista epäilyistäni huolimatta tuolla se nyt seisoo.

 

 

Kovvoo hommoo

Hiphei. Pieni hetki jalat ojossa sohvalla ennen kuin jatkan iltapuhteiksi vielä muuttolaatikoiden purkua. Kovvoo hommoo, sanoisi savolainen.

Ensimmäinen työpäivä takana ja… no kovvoo hommoo se on tämä uuden työn aloittaminen. Olen pihalla kuin lumiukko, niin paljon uusia asioita, ihmisiä (mutta aivan mahtavia!) ja käytäntöjä, että pää oli jo puolessa välissä työpäivää aivan pyörällä. Saatta jonkun päivää kestää ennen kuin edes ymmärrän, että tuo paikka johon aamulla kipitän kymmenen minuutin kävelymatkan (mikä mieletön sijainti asunnollani!!) todella on MINUN työpaikkani.

Onneksi nämä ensimmäiset päivät minulla ovat pehmeää laskua, jotta pääsen maltilisesti työhön kiinni. Mutta jo tämän päivän jälkeen, vauhdikas ja tekemään tottunut tyyppi kun olen, tiedän, että pian haluan jo tositoimiin.

Mutta hengissä ollaan ja hyvällä mielellä. Itse asiassa erinomaisella ja hyvin onnellisella mielellä. Jos jokin on varmaa, se, että olen kovin onnellinen juuri nyt. Että elämä täällä Kuopiossa ei todellakaan tule olemaan kovvoo hommoo, vaan maailman ihaninta.

Katse kiinnittyi työpöydälläni olennaiseen…

 

/Äm, painuen vaatekassien purkuhommiin

Alku

Tässä se on: alku. En käytä sen yhteydessä sanaa ”uusi”, se on vain alku. Puhtaasti ja yksinkertaisesti. Alku jollekin elämäntapahtumalle, seikkailulle. Seikkailu voi olla lyhyt, tai se voi olla pitkä. Mutta juuri nyt tuntuu, että jotain pysyvää tässä alussa on. En osaa itsekään sanallistaa tunnetta tai oikeastaan edes tunnistaa sitä. On vain tunne jostain merkityksellisestä kulmakivestä.

Olen hyvin väsynyt. Muuttoa on tehty nyt kaksi päivää ja vihdoin hiljennyin yksin omaan uuteen asuntooni. Olen täysin sen lumoissa. Sinkkuaikojeni ensimmäinen ihan oikea koti. Kaksi huonetta ja keittiö. Valoa, avaruutta ja kauneutta. Olin hyvin onnekas saatuani tämän kodin. Ehkä tuota pysyvyyden tunnettani värittää juuri tämä paikka. Vaikka en välttämättä asu täällä puolta vuotta pidempään, silti tuntuu, että tämä koti on pysyvämpi. Se tarkoittaa erityisesti halua tehdä tästä ihan oikea koti, sisustaa ja laittaa sitä.

Edellisessä asunnossani Helsingissä minulla oli koko ajan jotenkin väliaikainen olo. Jostain kumman syystä tuntui, etten tule pysymään siinä kovin pitkään. Ja siksi (toki myös johtuen muuttuneesta elämäntilanteesta ja siitä, että rahat olivat aika tiukilla) en jaksanut sisustaa kotiani, enkä välittää sen ulkonäöstä. Mutta nyt minulla on pieni pesänrakennusvietti.

Muutto, asettuminen Kuopioon ja huomenna alkavat työt tuntuvat kovin utopististilta. Edelleenkään en vielä ymmärrä missä nyt olen. Mieli tulee fyysistä kehoa paljon hitaammin perässä – se on suorastaan kummallista.  Tuntuu, kuin pää olisi vielä Helsingissä, vaikka keho on ollut jo vuorokauden Kuopiossa. Nyt vain tarvitaan malttia ja armoa itselle. En osaa jännittää työn alkua, mutta samalla se kutkuttaa hassulla tavalla. Koska on tapahtunut niin paljon hyvin lyhyessä ajassa, toivon, että saan hienoisen pehmeän laskun uuteen työhön. Ehkä se mieli sitten seuraa perässä.

Tällaista se on. Alku. Kun on alussa.

Kotini avaimet ja kuohujuomaa.

 

/Äm, joka nostaa nyt jalat kattoon (polvi huutaa hoosiannaa!) pohtien vieläkö jaksaisi purkaa vaatteita vaatekaappiin

Kutkuttavan kummallinen uni

Huomenna on muutto ja minusta tulee kuopiolainen. Rehellisesti sanottuna, en ymmärrä yhtään mitä on tapahtumassa. Kaikki on kulkenut niin kovalla vauhdilla, etten ole vielä hetkeäkään osannut pysähytä miettimään, missä mennään: Että pian olen uudessa ihanassa kodissani Kuopiossa ja aloitan maanantaina upeassa työssä.

Uskoisin, että todellisuus iskee sunnuntai-iltana, kun muuttotohinat ovat takana. Tai sitten maananantaina, kun astun työpaikkani ovesta sisään. Mutta nyt kaikki tuntuu kuin unelta; kutkuttavalta, mutta samalla kummalliselta. Mielessä on yhtä aikaa paljon ajatuksia, mutta samalla pää on aivan tyhjä. Nyt on liian paljon tekemistä, mutta kirjoitan vielä myöhemmin enemmän tämänkertaisen elämänmuutokseni aiheuttamista ajatuksista – ne ovat välillä kovin mielenkiintoisia.

Mutta nyt pitäisi saada suurimmat muuttovamistelut tehtyä, jotta huomenna saisimme vain nostettua tavarat autoon ja asunnon siivottua. Kovin hyvin en ole hommassa onnistunut, sillä viimeiset kaksi päivää jolloin minun olisi pitänyt pakata, olen käynyt akupunktiossa fysioterapeutillani, ripsihuollossa, hierojalla ja kampaajalla…

Ja koska mitäänhän minulla ei ole tapana tehdä viime tipalla, kävin tänään vihdoin palauttamassa kyynärsauvani sairaalaan, täällä kotonani kun ne ovat jo muutaman kuukauden ehtineet lojua käyttämättöminä… Kännykkäni oli tuolla hetkellä päättänyt kädessäni otta 61 kuvan kuvasarjan tästä nostalgisesta hetkestä. Että pakkohan niistä nyt on muutama kanssasi jakaa – juuri muita kuvia kun ei ole viime päivinä juuri tullut napsittua.

Oikea, vammautunut jalkani – ilman keppejä!

Sinne minut syyskuussa kärrättiin onnettomuuden jälkeen.

Pakko tunnustaa, että hetki todella oli hieman nostalginen. Monella tapaa nyt suljetaan ovia menneille ajoille, ja toivottavasti aloitan nyt uuden ja kukoistavamman jakson elämää. Jotenkin tämä kyynärsauvojen vienti ehkä oli myös symbolisessa mielessä tehtävä juuri nyt.

/Äm, jolla seuraavana vuorossa kaappien pesua, vaikka mieli tekisi nukkumaan

 

Muuttomotivaation puute

Lähtölaskenta on alkanut. Muuttopäivä on parin päivän päässä, mutta minulla on muuttomotivaation puute. En ole saanut vielä mitään aikaan muuton eteen. En tiedä onko ajatukseni itsetuhoinen, mutta tuntuu, ettei kotonani ole niin paljon tavaraa, ettenkö saisi niitä kasattua päivässä. Nyt en siis saa itseäni pakkaamaan, koska olen varma saavani kaiken kasaan vikkelästi. Pakkaamisen sijaan nyt tuijotan vain väsyneenä Netflixiä. Ehkä pieni lepo tekee ihan hyvää, kun vauhtia on viime viikkoina riittänyt.

Tänään fiilis on aika haikea. Olimme parin päivän reissulla Tallinnassa ystävieni kanssa (Elina, jonka juhlilla olin juontajana tammikuussa, järjesti meille järjestelyissä mukana olleille pienen karonkkareissun) ja nyt kun viime viikon työtohinat ja reissu on takana, kaikki alkaa vähitellen iskeä minuun. Lauantaina olen todella muuttanut Kuoioon ja maanantaina aloitan uudessa työssäni. Juuri nyt tuntuu hieman surulliselta jättää kaikki Helsingissä taakse.

Vaikka enhän minä oikeastaan mitään taakseni jätä. Juuri nyt en halua tehdä asiasta yhtään sen isompaa kuin se on: seuraavat kuukaudet asun Kuopiossa ja saan tehdä huipputyötä. Sitten jää nähtäväksi mihin elämä vie. Oikeastaan tilanne on aika jännä; nyt tiedän elämääni eteenpäin puoli vuotta, mutta sen jälkeen kaikki on mysteeriä. Ehkä viihdyn Kuopiossa niin hyvin, että haluan jäädä sinne, kenties palaan sieltä heti työkeikkani loputtua ensi vuonna takaisin Helsinkiin tai mahdollisesti matkaan sieltä seuraavaan paikkaan. Kukaan ei tiedä, ja tästä syystä minulla kai on vähän outo olo.

Mutta kovin kauas ei kannata ajatella. Ehkä parempi on vain keskittyä huomiseen, jollon todella aion alkaa pakkaamaan. Sillä huomenna muuttomotivaation on paras löytyä. Muuten joudutaan ongelmiin… Wish me luck!

Tallinnan reissu oli naurua täynnä! Saimme nauttia kesän lämpimimmästä päivästä ihanassa seurassa. Ja ihanista ravintoloista. Tässä lounaalla Kivi, paber, käärid (suomeksi Kivi, paperi, sakset) -ravintolassa. Suosittelen!

Illalla suunnattiin seuraamaan auringon laskua Noaan, joka on yksi Tallinnan hienoimmista ravintoloista. Ruoka oli taivaallista ja maisemat mahtavat. Tässä ystäväni Eki koettaa suoristaa housujeni lahkeita kuvaa varten. Ihan vaan, jos ihmettelit 😀

Noa sijaitsee Tallinnan vieressä n. 10 kilometrin päässä olevassa Viimsin kaupungissa. Ikkunasta näkyi suoraan Tallinnnaan.

Tämä kuva ei tee oikeutta annokselle, mutta Noassa söin parhaimman alkuruoan ehkä ikinä.

Sitten siirryttiinkin jo aamiaiselle, joka nautittiin luomu- ja lähiruokaa tarjoilevassa Nop-ravintolassa. Jos olet Tallinnaan matkalla, suosittelen lämpimästi tutustumään näihin kaikkiin paikkoihin, joissa kävimme. Visiittimme emäntä asuu Tallinnassa, ja ilman häntä emme olisi näitä ikinä löytäneet.

 

 

Salainen päiväkirjamerkintä vuosien takaa

Huh, näkisitpä kotini juuri nyt. Kaaos. Kaikenlaista sälää joka puolella, osa pakattavaksi mukaan, osa heittettäväksi pois tai annettavaksi eteenpäin. Luojankiitos olen tehnyt tätä perkaustyötä niin monta kertaa elämässäni, että nyt on aika vähän tavaroita muutettavana. Viimeiset kaksi vuotta asuttuani tässä nykyisessä kodissa olen hankkinut hyvin vähän mitään uutta. Mutta silti tässä muuttorumba yhteydessä kaikkiea roinaa jostain vain paljastuu ja tarpeettomasta saa taas luopua. En halua mitään turhaa mukaani.

Mutta onneksi arkistojen kätköstä löytyy myös kaikkea jännää; kuten nyt esimerkiksi yksi irrallinen sivu vanhaa päiväkirjaani. Pysähdyin lukemaan sitä, ja sepä sattuikin olemaan kovin mielenkiintoinen. Haluan jakaa tuolle sivulle kuusitoista vuotta sitten kirjoittamani ajatuksen sinun kanssasi tänään. Miksi, katso tästä uusimmasta Youtube-videostani lisää, kun luen sinulle palan päiväkirjastani…

Ps. Video on kuvattu juuri ostamallani uudella hienolla kameralla, mutta en vielä saanut tilaamaani mikrofonia. Siksi äänen laatu ei ole nyt ihan priimaa. Mutta odotapa vaan, kun saan mikrofoninkin käsiini – sitten alkaa syntyä muuten hienoa materiaalia!

Kysymykset kaikkien hyppyjen äärellä: suojakupla

Tämän ajatuksen olisin oikeasti halunnut kirjoittaa auki jo viime viikolla. Nyt tunne on ehtinyt jo laantuntua ja asian mittakaava pienentynyt, kun on ollut enemmän aikaa sulatella muuttoa Kuopioon.

Mutta hyvin todellinen minulle oli tämä yksi ensimmäisistä ajatuksista, joka mieleeni nousi, kun tein päätöksen työpaikan vastaanottamisesta. En tiedä mikä se lopulta on, ehkä jokin tutusta irtipäästämiseen liittyvä pelko, mutta muutaman päivän minä mietin kuinka ikinä voisin lähteä Kuopioon, paikkaan, jossa en ole aiemmin asunut ja jota en kovin hyvin tunne; että kuinka voisin jättää Helsingin ja ympyrät täällä.

Tämä oli erityisen kummallinen ajatus minulle itselleni monesta syystä. Olen muuttanut elämässäni monta kertaa ja ainoastaan viime vuosien aikana Ruotsiin ja Norjaan, enkä kummassakaan muutossa ulkomaille jäänyt hetkeksikään pohtimaan sitä, että muutto pois Helsingistä olisi lähtöä estävä asia. Eihän tässä lähdössä ole mitään erilaista! Toiseksi ajatukseni kummastutti siksi, että vaikka olenkin suurimman osan elämääni ja aikuiselämääni asunut Helsingissä, olen ollut täältä pois ulkomaan reissujen vuoksi vuosia ja nyt takaisin vain kaksi vuotta – eihän minulla oikeastaan ole täällä juuria! Ja kaiken tämän lisäksi viimeiset kuukaudet olen onnettomuuten vuoksi ollut rajattuna vain kotiini neljän seinän sisälle, enkä ole päässyt olemaan osa kaupunkia tai nauttimaan sen anneista. Eihän minulla ole täällä mitään kiinnekohtia!

Miksi siis Helsingissä asuminen olisi minulle niin merkityksellistä? Miksi tuntuu, että tämä maailma on ainoa oikea? Miksi epäilyttää voiko tämän kuplan ulkopuolella olla minulle mitään?

Vaikka juuri siellähän on! Minun uusi elämäni. Uudet mahdollisuudet. Kovin helposti sitä näyttää itselleen rakentavan sellaisen suojakuplan, jonka seinämien auki repiminen saattaakin sattua kummallisin tavoin. Ajattele, että minä, kaikista maailman ihmisistä, mietin tällaista. Mutta tällaisia ne kysymykset kaikkien hyppyjen äärellä näemmä ovat. Pelot pistävät päähän erilaisia ihmetyksiä.

Tämän kuvan otin eilen tämänhetkisellä työpaikallani kahvitauolla. Sattuipa se sopimaan tähän ajatukseeni! Helsinki on varmasti 100 % ihana, mutta niin on Kuopiokin. Kovin moni on onnitellut minua siitä, että pääsen asumaan Kuopioon, että se on upea kaupunki. Ja minä olen ihan valtavan innoissani, että pääsen sinne pian.