Oletko yksinäinen? Saisinko olla ystäväsi? – Ehkä muutos tapahtuukin vain, kun antaa sen, mitä itse tarvitsee

MENIN EILEN KATSOMAAN iltaseitsemän ilotuksia Kuopion satamaan. Täällä on upea tapa tarjota ensin ilotulitus lapsille ja vielä myöhemmin keskiyöllä niille, jotka jaksavat valvoa.

Kadut täyttyivät iloisista ihmisistä: perheet, pariskunnat ja ystäväporukat.

Sitten olin minä. Yksin. Tunnustan: en ollenkaan onnellinen.

Niin, tämä oli ensimmäinen uusi vuosi, jonka olen koskaan viettänyt yksin.


OLEN MUUTTANUT KUOPIOON työn perässä. Nyt minun pitäisi oikeastaan olla jo takaisin kotona Helsingissä. Työni piti kestää vain seitsemän kuukautta, mutta päätinkin jäädä vielä hetkeksi, kun minulle tarjottiin vähän jatkoa. Saan tehdä niin upeaa työtä, etten sitä hevillä jättäisi ennen kuin voin löytää jotain vastaavaa kotoani.

Kuka tahansa kestää muutaman kuukauden poissa kotoa! Keskittyen työhöni ja siinä yhä paremmaksi tulemiseen täyttäisin päiväni täällä; niin minä aluksi ajattelin. Mutta sitten tein päätöksen jäädä, ja koti-ikäväni ja yksinäisyyteni tunne kasvoivat vain suuremmiksi.

Ja jostain syystä juuri eilen, viettäessäni uuden vuoden aattoa yksin, pysähdyin; ei kenkenkään kuulu jaksaa näin, vailla ystäviä, elämässään vain työ vieraalla paikkakunnalla.


”MENET VAAN KAIKKIALLE ja juttuihin mukaan”, näin minulle on sanottu.

Mutta ennen kuin kokee tämän kaiken, muuton yksin vieraalle paikkakunnalle iässä, jossa muut tekevät lapsia ja keskittyvät perhe-elämään, ei voi ymmärtää, ettei sitä niin vain ”mennä vaan kaikkialle ja juttuihin mukaan”

Minne menisin? Hyppäisinkö vain kadulla jonkun random-ihmisen kimppuun ja pakottaisin kaverikseni? Menisinkö vain aikaa tappaakseni kansalaisopiston virkkuukerhoon, vaikka se ei kiinnostaisi pätkän vertaa?

Ja niinpä eilen, yksin uuden vuoden aattona, tirautin pienen kyyneleen ja lausuin ääneen:

”Jos en saa edes yhtä ystävää, jotain muutakin tekemistä kuin työn, on minun lähdettävä pian takaisin kotiin.”


”EI TÄSTÄ MITÄÄN tule”, voisin nyt ajatella onnettomana. Voisin päättää, että on mahdotonta saada täältä ystäviä tai tekemistä, tuntea oloani edes vähän kotoisaksi.

Mutta entä jos miettisinkin miten voisin saada muutosta tilanteeseeni? Entä, jos en jäisikään kiinni omiin ajatuksiini, tarpeisiini vellomaan, vaan koettaisin löytää mahdollisuuksien joukosta ratkaisun?

Minulla on kaksi vaihtoehtoa. Voin joko valittaa ja uhriutua siitä mitä minulla ei ole tai kääntää koko homman päälaelleen: tarjota muille sitä mitä itse olen eniten vailla.

Ehkä jossain on joku tai joitakin, jotka ovat nyt samanlaisessa elämäntilanteessa ja ovat vailla sitä mitä minäkin. Ehkä muutos tapahtuukin vain, kun antaa sen, mitä itse tarvetsee?


PALJON KEINOJA TUNTEMATTOMASSA kaupungissa minulla ei ole. Mutta minulla on blogini, joka tavoittaa, tajusin tänään. Ja niin päätin kokeilla; entä jos tarjoaisinkin nyt muille sitä, mitä itse eniten kaipaan? Ystävyyttä ja yhteistä tekemistä.

Joten:

Oletko yksinäinen? Kaltaisessani tilanteessa tai muuten vailla ystäviä? Täällä Pohjois-Savossa, ehkä Kuopiossa? Minkä ikäinen hyvänsä ja mitä sukupuolta tahansa! Voisinko olla ystäväsi? Tavataan, tehdään jotain yhdessä! En ole vielä suunnitellut mitään sen suurempaa, mutta katsotaan kuinka monta yksinäistä tämä kutsuni saattaisi yhdistää. Ja jos joku tai joitakin ilmenee, lupaan järjestää meille yhteisen kohtaamisen pian.

Laita minulle sähköpostia osoitteeseen maija@ilmoniemi.com tai viesti Facebookissa.

Huomaathan kuitenkin, ettei tämä ole mikään Tinder-viesti, ja vaikka julkista työtä teenkin, toivon, että saan vain vilpittömiä, tähän kutsuun liittyviä yhteydenottoja yksityishenkilönä.


TÄMÄ ON PIENI mikrotason tarina ja teko, ja pienimmillään tässä ehkä kaksi ihmistä kohtaavat ja käyvät pari kertaa kahvilla – saaden näin iloa arkeensa ja uskoa elämään.

Mutta ehkä se voisi vaikuttaa laajemminkin, isommassa kuvassa? Ehkä ajatus olisi kokeilemisen arvoinen myös muillekin: jos haluaa muutosta johonkin itseään vaivaavaan tilanteeseen, entä jos useampi meistä lopettaisi valittamisen ja uhriutumisen ja kokeilisi rohkeasti antaa toiselle jotain sellaista, jota itse eniten toivoo.

Rakkautta?

Armoa?

Turvaa?

Lämpöä?

Ystävyyttä?

Mitä sitten voisikaan käydä?

Ehkä se olisi toiveeni tälle vuodelle meille kaikille.

Kaipaatko sinä muutosta johonkin tilanteeseen? Mitä tämä ajatukseni voisi sinulle tarkoittaa?


Nämä alla olevat kuvat ovat huhtikuulta 2016. Silloin päätin järjestää Helsingissä itsensä yksinäiseksi tunteville yhteisen iloisen hetken trampoliinikeskuksessa (lue tästä, ”Kutsuni yksinäiselle: tapetaan yksinäisyyhätä yhdessä” lisää), ja se oli huippujuttu.

Tässä video, joka syntyi tapahtumasta ja ajatuksistani yksinäisyydestä.

Tällä kertaa en voi ehkä luvata ihan vastaavaa, mutta sen takaan, että jos porukka löytyy täältä Pohjois-Savosta, ihan varmasti jotain hienoa järjestän.

/Äm

 

 

 

 

Mainokset

Elätkö sinä Ihmemaassa?

”Kuka sinä olet”, kysyi Toukka. Se ei ollut kovin rohkaiseva keskustelunavaus.

Arastellen Liisa vastasi: ”Tu-tuskin tiedän itsekään juuri nyt – toki tiedän kuka olin, kun nousin tänä aamuna, mutta luulenpa muuttuneeni jo monta kertaa joksikuksi muuksi sen jälkeen.”

”Mitä sinä tuolla tarkoitat”, kysyi Toukka tylysti. ”Sano suoraan!”

”En taida osata sanoa sitä suoraan”, sanoi Liisa, ”koska tänään kaikki on mennyt vähän vinoon, ymmärrät varmaan?”

”En ymmärrä”, sanoi Toukka.

”Valitettavasti en en osaa sanoa sitä sen selvemmin”, Liisa vastasi hyvin  kohteliaasti, ”lähinnä siksi, etten ymmärrä sitä oikein itsekään, ja on hyvin hämmentävää olla niin monen kokoinen yhden päivän aikana.” ”Ei minusta”, sanoi Toukka.

”No ehkä sinä et ole kokenyt sitä vielä”, sanoi Liisa, Mutta kunhan sinä muutut koteloksi – ja niin tapahtuu vielä joku päivä – ja sen jälkeen perhoseksi, niin luulisi sen jo tuntuvan hiukan kummalliselta, vai mitä?” ”Ei hiukkaakaan”, vastasi Toukka.

”No, ehkä se ei tunnu sinusta siltä”, sanoi Liisa, mutta ainakin tiedän, että minusta se tuntuisi kummalliselta!”

”Sinusta!” tuhahti Toukka halveksivasti. ”Kuka sinä olet?”*

liisa

”Tiedän kuka olin, kun nousin tänä aamuna, mutta luulenpa muuttuneeni jo monta kertaa joksikuksi muuksi sen jälkeen.”

Näin sanoo Ihmemaan Liisa.

Tuon tuolin minä löysin eilen Tampereen Näsinpuistosta iltalenkillä. Ihmeellinen ja säväyttävä näky keskellä lokakuun pimeää iltaa. Istuessani tuolille muistin Liisan Ihmemaassa ja katkelman kirjasta. Aloin ajatella:

Niin me kaikki. Muutumme. Muutaman kerran. Päivässä. Päivä kerrallaan. Koko ajan. Ajassa. Elinajassa. Aina. Ikuisesti. Sitä kutsutaan elämäksi. Sitä kutsutaan ihmeeksi. Elämän ihmeeksi. Sitä kutsutaan elämäksi Ihmemaassa. Ihmeelliseksi elämäksi.

Muututko sinä? Kuinka usein yhdessä päivässä? Elätkö sinä? Kuinka ihmeellisesti eliniässä? Elätkö sinä Ihmemaassa? Elätkö elämän ihmettä?

Hyvää yötä, ystävä! Muututhan? Rohkeasti? Rohkeasti ja monta kertaa päivässä? Ei se ole huono asia. Se on elämää. Se on elämän ihme!

/Ämmä, eläen, arvaat varmasti, ihmeellistä elämää, jonka seuraavista seikkailuista saat kuulla pian.

*Katkelma kirjasta Lewis Carroll:Liisa Ihmemaassa. Otava 2009. Suom. Tuomas Nevanlinna.