Tag Archives: myrsky

On aika antaa palaa

Posted on by

0

Kesäkuu käynnistyi valtavalla vauhdilla. Paljon asioita tapahtuu, ja välillä on vaikea pysyä niiden perässä.

Vaikea on pysyä perässä myös tässä elämän ironisessa logiikkassa. Ensin kuluu kuukausia hämärässä hiljiaisuudessa ja sitten yhtäkkiä kaikki rysähtää kerralla vauhtiin. Äänet, rytmi, syke; kaikki muuttuu kuin taikaiskusta.

Tyyntä myrskyn edellä – oi kuinka kohdallaan tuo kammottava klishee onkaan. Kärsimätön ei pysähtyneisyyden keskellä tätä tyynen ja myrskyn katkeamatonta liittoa voi käsittää. Mutta kun tyven muuttuu tyrskyiksi, sen muistaa: elämä kulkee kummallisia polkujaan äärilaitojen kautta oikeaan.

Hiljaisuuden äärilaidalla on melske. Kysymyksiä vasten vastaukset. Musta muuttuu väriliukumolla valkeaan, ja sille, joka luopuu, annetaan.

Upeaa kesää enteilevät minun tyrskyni. Ne ovat aaltoja, jotka huutavat kutsua harjalleen, kehottavat heittäytymään päälleen ja haastavat lipumaan soljuvassa liikkeessä uuteen seikkailuun. Ne vaativat ottamaan rohkeana vastaan pyynnön, johon hiljaisuudessa on päänsä päivin painanut.

Ne huomauttavat hellästi, että nyt on aika.

13336453_10153925925899457_837767648_n

/Äm, joka ei viime aikoina ole ehtinyt edes oikein ottaa kuvia. Eikä näköjään kammata tukkaansakaan.

Turvassa

Posted on by

0

Heräsin tänään aamulla jännään tunteeseen. Tiedät sen unenpöpperön hetken, kun on juuri herännyt, vielä unen ja valveen rajamailla? Vähän pöllähtäneenä ajasta ja paikasta sekä tuntemuksistaan?

Tänä aamuna luulin minä olevani Norjassa. Niin ei ole käynyt vielä kertaakaan sieltä paluuni jälkeen. Mutta tänään minä luulin nousevani pienen punaisen kalastajakylän mökkini sängystä uuteen päivään. Oli ihan valtavan turvallinen ja hyvä olo.

* * *

Rakkauden Saarella tuulee kovaa, ja aamulla puuskainen puhallus sai minut pöpperöissäni erehtymään sijainnistani. Tuulen huminan muistijälki on syvä ja vie minut usein ajatuksissani takaisin Norjaan. Mutta se vie jonnekin kauemmaskin. Siitä tulee myös fyysinen tunne kehoon – rauhallinen ja hyvä olo. Myös tuo tunne on minulle erityisen merkityksellinen.

Tänä aamuna tunne oli niin vahva, että jäin pohtimaan: mistä johtuu, että kova tuuli yhdistettynä syksyn synkkään pimeyteen saa minut tuntemaan oloni todella turvalliseksi ja rauhalliseksi?

* * *

Minulla oli lapsena yksi lempihetki. Se, kun äidin kanssa kävimme päiväunille ja äiti veti peiton päällemme alkaen puhaltaa kovasti. Leikimme, että olimme pieniä lintuja tuulelta suojassa – turvassa.

Tänään minä tajusin, että juuri tuohon hetkeen ja tunteeseen tuuli vie minut edelleen yli kolmekymmentä vuotta myöhemmin. Siksi minä koen oloni niin turvalliseksi mitä kovemmin tuulee ja mitä pimeämpi on.

Tiedätkö mistä puhun? Onko sinulla jotain tällaisia erityisiä hetkiä tai asioita, joista sinun olosi tulee erityisen turvalliseksi?

Rauhallisen raukeaa viikonloppua, ystäväni! Minä toivon, että nyt tuulee ja kovaa, se tarkoittaisi, että koko viikonlopun olisi näin hyvä olla. Sillä nyt on. Hyvä olla!

  
Ai ni, tai sitten olenkin orava peiton alla… Tämän postasin eilen Instagramiin ja se muistuttaa kovasti elämääni. Paitsi, että minä mussutan sipsejä. Voiko ihanampaa olla ❤

/Äm

Äärilaita jolla on vain yksi jumala

Posted on by

0

”Nousen sohvalta. Olen maannut siinä jo monta tuntia tuijottaen hitaasti tikittävää kelloa ja aistien harmaan sumuista lauantai-iltapäivää. Kuljen huoneesta toiseen; näitä seiniä olen tuijottanut monta kuukautta. Avaan sälekaihtimet, ehkä on jo aika, kello käy kahta. Päivästä toiseen ihmettelen tätä pienen kaupungin maisemaa, pilkahdusta merestä, joka avautuu ikkunastamme.

Keittiön kaapinovet ovat vihreät. Vihreät! Vuokraisäntämme on tehnyt remontin juuri ennen muuttoamme enkä voi ymmärtää miksi kukaan maalaisi vanhat 60-luvun kaapit noin kammottavaksi vielä 2010-luvulla. Saimme luvan maalata ovet uudelleen vaaleiksi, sillä en voi sietää niitä. Mutta edelleen avaan ne kammottavassa värissään ja otan esiin kahvikupin. Asiat etenevät hitaasti.”

* * *

Näin minä kirjoitin tasan kaksi vuotta sitten Ruotsissa. Oli pakko tänään penkoa blogia ajassa taaksepäin, sillä halusin muistaa ajan ja paikan, jotka juuri nyt tuntuvat kovin kaukaisilta. Ajan 180 astetta tästä, paikan vastakkaisella äärilaidalla.

Tällä äärilaidalla sälekaihtimet avataan joka aamu ennen kuutta. Syksy on tempaissut tämän tytön tahtiinsa kovalla kouralla. Jos to do -listoilla kotinsa sisustaminen olisi halutuinta designia, olisi tämä pikkuruinen pesä Rakkauden Saarella jokaisessa sisustuslehdessä mallikappaleena. Työtä, työtä, työtä, työtä. Ei muuta. Ei yhtään mitään muuta.

Asiat etenevät liian nopeasti.

* * *

”Autot ajavat talomme ohi vesisateessa. Hän soittaa työmatkaltaan Tukholmasta ja minä tiuskin kiukkuani puhelimeen. Päätän puhelun lyhyeen. Mietin miksi hänelle tapahtuu koko ajan jotain ja miksi minä tuijotan näitä samoja seiniä. Vedän hupparini hupun päähäni. Palelee.

Keitän kupin teetä. Kurkkuni on kipeä, päätä särkee. Flunssa. Katson televisiosta ohjelmaa, jossa nelikymppiset, vielä kotonaan asuvat neitsyet etsivät sitä oikeaa. Odotan amerikkalaisten tosielämän kotirouvien hyppäävän ruutuuni – mitä ihanaa draamaa! Tuijotan imuria. Siivous saa vielä hetken odottaa. Anoppi Suomesta on tulossa huomenna kylään.”

* * *

Ei ole ketään, joka soittaisi. Jos olisi joku joka soittaisi, en varmasti tiuskisi. Minulle tapahtuu koko ajan jotain. Päivät täyttävät pään. Ideoita synnytetään solkenaan. Unelmoin illallisesta ystävän kanssa mutten jaksa. Joskus on voitava tuijottaa seiniä hiljaa pimeässä. Otan pois hupparin. On kuuma. Kroppa käy ylivireessä.

* * *

”Kuinka nopeasti ihmisen aivot surkastuvat? En ole puoleen vuoteen tehnyt mitään järkevää aivotyötä. Tätä huoneesta toiseen vaeltelua arkeni on – ja vähän Facebookia siihen päälle. Katson uutta Ikean Billy-hyllyämme, ja olen aikeissa ottaa sieltä kirjan, mutta pyörrän päätökseni. En jaksa lukea elämäntaito-oppaita.

En ole kirjoittanutkaan yli kuukauteen. Aika on vain huomaamatta lipunut silmieni ohitse. Ollakseni rehellinen, olen viimeisten viikkojen ajan keskittynyt vain siihen että aika menisi eteenpäin. Että tulisi joulu, tulisi uusi vuosi. Tulisi jotain. Olen antanut itselleni luvan olla ajattelematta, analysoimatta, tulkitsematta, tuomitsematta – keskittynyt vain kuuntelemaan sillä pohtiminen ja pyörittäminen tuntuvat turhalta. Nyt on vain keskityttävä elämään jokainen päivä ja otettava vastaan jokainen tunne; kuunneltava mitä ne minulle haluavat sanoa, ja päästettävä niistä irti.”

* * *

Kuinka nopeasti aivot ylikuormittuvat ja posahtavat kappaleiksi? Aika lipuu liian lujaa, olen kahdessa kuukaudessa tehnyt enemmän kuin pieni ihminen vuodessa. En ehdi Facebookiin, en jaksa kirjoittaa blogiini.

Kuukausi. Humps.

Toinen. Meni jo.

Tulee paljon ja kovaa vauhtia. En ehdi kuunnella ajatuksia tai tuntea tunteita.

Humps. Meni jo.

* * *

”Suvantovaihe. Vihreiden keittiönkaappien tuijottamista, nelikymppisiä neitsyitä televisiossa. Tungen pölynimurin siivouskaappiin ja suljen oven. En ole oma itseni, mutta samalla en tiedä kuka olen – jännittävä ristiriita! Otan jääkaapista palan pitsaa ja jälkiruoaksi suklaakonvehdin.

Minä, joka ennen lauantaiaamunakin laitoin kellon soimaan aamuseitsemältä peläten että elämä ajaisi muuten ohitseni, menen takaisin sohvalle odottamaan amerikkalaisia kotirouvia. Ihana vapaus! Ei tarvitse ahdistua omista ajatuksista. Ei tarvitse porautua niihin, tuntea huonoa omatuntoa siitä, ettei tee mitään järkevää.

Taidan antaa itselleni armon.”

* * *

Kiire ja kiireettömyys. Vauhti ja verkkaisuus. Turbulenssi ja tyyneys. Myrsky ja tyven. Mekkala ja äänettömyys. Kaasu ja jarru.

Elämäni äärilaidat nyt ja kaksi vuotta sitten. 180 asteen päässä toisistaan.

Mitä on tasapaino ja kultainen keskitie, kysyn täältä laitojen ääreltä? Äärilaidalta, jolla ei ole nyt muuta kuin yksi jumala: työ.

Onko elämä sittenkin loputon sarja toisiaan seuraavia äärilaitoja, joilla voi palvella vain yhtä jumalaa kerrallaan? Ja tasapaino tavoittamaton illuusio?

Kuka määrittää milloin paino on tasan? Kuka päättää mistä käy keskitie?

Kuka antaa armon?

Mikä sinun äärilaitasi on?

myrsky3myrsky1

/Ämmä, katsellen näitä kuvia kahden vuoden ja 180 asteen takaa nyt suurella kiitollisuudella

Myrskyn nujertama linnun koti

Posted on by

5

Støssä on myrsky. Kovin tähän mennessä. 35 metriä sekunnissa ovat kovimmillaan mitanneet.

Mutta minä en ole Støssä. Tavallaan harmittaa. Vaarallisuudestaan huolimatta olisi hienoa olla kokemassa se; hirmumyrsky. Myrskyt ja Stø ovat kuin luotu yhteen. Minulla on ikävä niitä molempia.

Hirmuisen myrskyisää on tosin täälläkin. Pienen ihmisen mielessä. Paljon setvittävää, ajateltavaa, järjestettävää. Monta yksityistä ajatusta, joita en osaa enkä halua pukea sanoiksi. Otetaan rauhassa. Myrskyllä täytyy.

Kävin tänään metsässä lenkillä. Suomalaisen rehellisessä, lumisessa metsässä. Myrsky on riehunut joskus täälläkin, näyttää. Linnunpesä on pudonnut maahan tuulen voimasta kaatuneesta koivusta.

IMG_9687
Se hätkäytti. Linnut kun ovat minulle tärkeitä vestintuojia, symbolisia eläimiä. Niistähän olen monesti sinulle kertonut. Linnun näyttäytyminen ja läsnäolo on aina merkinnyt minulle jotain: muutoksia, ihmeitä, suuria tapahtumia.

Ja nyt. Maahan pudonnut linnunpesä. Myrskyn nujertama linnun koti. Mitä se enteilee?

Aikana ennen jotain

Posted on by

6

Pitävätköhän kotkat myrskystä?

Olen seurannut niitä nyt koko aamun ikkunastani. Støssä on kova myrsky, arktinen pyörremyrsky, joka on jäänyt pyörimään yllemme moneksi päiväksi, mutta kotkat kaartavat ikkunani edessä. Ne näyttävät nauttivan siitä, miten saavat siipiään lehattamatta leijua ilmassa. Arktisessa pyörremyrskyssä siipiä tarvitaan vain leijumiseen. Aivan kuin ne olisivat huvipuistossa, niin leikkisästi ne heittäytyvät pyörteen vietäväksi.

Osaavatkohan kotkat nauraa?

Minä istun kirjaa lukien kynttilänvalossa turvallisten seinien sisällä. Turvallisten, mutta ohuitten. Kovimmillaan tuuli puhaltaa seinistä läpi sisään ja kynttilätkin sammuvat.

Älkää menkö, ajattelen.

Älkää menkö, kotkat, viihdyttämästä minua.

Älkää menkö, kynttilät, valaisemasta minua. Ainoasta jalkalampustani on palanut lamppu. Naurattaa. Ihan kuin aikana ennen sähköä. Koko elämäni tuntuu nyt olevan kuin aikana ennen.

Aikana ennen jotain.

IMG_9137

 

Onneksi kynttilöitä riittää. Kaupat ovat joululomilla enkä minä kahdenkymmenen kilometrin päähän ostoksille nyt pääsisikään. Ei tuolla myrskyssä ole liikkuminen.

Koirakin näyttää tyytyneen osaansa, käpertyneenä kylkeeni se tuhisee sohvannurkassa ilman tahtoa lähteä tarpomaan lumihankeen. Aamulla se meinasi hukkua lumeen, niin syvä on kinos. Poikkeuksellista Støssä, kuulen. Usein tänne ei sada lunta lainkaan. Golf-virta. Säätiedotus lupaa muutaman päivän päästä kuutta plusastetta. Silloin jätämme hyvästit talvelle. Tuulelle emme varmasti sano näkemiin, se tuntuu kuuluvan tähän maailmankolkaan vahvasti,

Tähän maailmankolkkaan aikana ennen jotain.

Mutta nyt nautimme lumesta ja tuulesta. Yhdessä. Yhdessä lumi ja tuuli. Minä ja koira. Tämä on meidän joulumme.

Ja tuo tuolla ulkona on kotkien joulu. Nekin nauttivat. Maahan pyörteinä osuvassa tuulessa ja tuiverruksessa ne näyttävät olevansa onnellisimmillaan.

Ja minä, minäkin olen onnellisimmillani. Juuri nyt.

Jokin on palannut, tunnen.

Pilke silmäkulmassa. Sitä minä rakastan ihmisissä eniten. Sitä minä rakastan itsessäni eniten ja nyt se tuntuu palanneen. Leikkisyys ja nauru.

Pimeys alkaa laskeutua ja kotkat häviävät näköpiiristä. Ilman valoa ne eivät voi leikkiä. Leijua.

Tuulee yhä kovempaa, mutta nyt on mentävä ulos. Koiran ja itseni takia. Täytyy voida tuulettua.

Päivän viimeisen kaamosvalon turvin suuntaan katulamputtomalle tielle. Tuuli huutaa. Hetkenä minä hyvänsä se voisi repiä vaatteet päältäni ja heittää minut ojaan. Ihmemaahan.

Riisun hupun; on kuultava tarkemmin. Jumalan puhetta. Jumalan isolla tai pienellä jiillä, sama se. Jokin korkeampi voima se kuitenkin on.

Kuuntelen.

Kuulen.

* * *

Nenänpäätä ja poskia kylmää. On tullut pilkkopimeää. Minä olen menettänyt ajantajun ja seison nyt pimeässä ympärilläni synkkä musta.

Ei se mitään, minä löydän kyllä kotiin.

* * *

Puhkun ja puhisen. Kiroan. Koira vetää kovaa eteenpäin. Eikö se tajua, että minulla on täysi työ työntää itseäni tuulen läpi. Miksi sen tuntuu olevan helpompi kulkea tässä pyörivässä tuulessa? Tuuleeko koiran korkeudella hiljempaa?

Tuuleeko kotkan korkeudella kovempaa?

Tuuli ei anna periksi. Se tuntuu voittavan. Se tunkee suuhuni ja nenääni, enkä voi hengittää. Kun vihdoin avaan kotioven, se tulee. Itku.

Nyt sen piti tulla.

Ja huomenna tulevat taas kotkat. Aikana ennen jotain.

IMG_9103

Ei niistä kotkista kuvia saa otettua vaikka kuinka haluaisin. Mutta tuossa on Saukko nimeltä Anu. Se käveli minua vastaan keskellä autotietä jouluaattona, kun kuljin kotiin joulukirkosta. Auto sen perässä joutui hidastamaan vauhtiaan ja ajamaan Anun takana kunnes se hyppäsi ojaan peseytymään tässä pienessä makean veden purossa. Niin tekee Anu. Se on tämän kylän kuningatar.

Rakkautta viikonloppuun, Äm

Støn todellisuus ja karmaiseva haaste

Posted on by

2

Voi kunpa osaisin kuvailla sinulle miltä täällä näyttää. Saattaisit ymmärtää miksi, vaikka kyseessä on lopulta toivottavasti vain muutamien mittainen katko töissä ja palkan tulossa, olen ollut kuitenkin vähän harmissani töiden loppumisesta. En tiedä olenko osannut kuvata riittävällä tarkkuudella sitä, miten pieni paikka Stø on. Ja miten eristyksissä täällä olen kaikesta muusta maailmasta. Etenkin sitten kun muut suomalaiset lähtevät pois ja jään tänne yksin. Kun ei ole autoakaan. 

Kirjoitin aiemmin, että kun katson ikkunastani ulos, näen koko kylän. Se ei ollut liioiteltua; kun katson ikkunastani ulos, todella näen kaiken mitä täällä on nähtävää. Kalastusrakennuksen, jonka ympärillä kaikki pyörii. Eräs ihminen Suomesta kyseli minulta onko Stø Boxing Clubilla näkynyt ketään kivannäköisiä poikia. Viittasi ehkä näihin aiempiin kohtaamisiini kuntosalilla Helsingissä. Se oli suloisen hellyyttävä kysymys. Minua vähän nauratti. Hän ei ehkä ihan ollut tajunnut, että kuntosalini täällä ei tarkoita ihan samaa kuin Suomessa. Se on minun ja työkaverini Teemun itse rakentama. Ei siellä muita käy. 

Jos kelit jatkuvat tällaisina, se, mitä näen ikkunastani, saattaa jääda myös ainoaksi kokemuksekseni ulkopuolisesta maailmasta. Tuolla kelillä ei ulkona liikuta. Tuulee hullun lailla ja sataa taas sitä painepesuria. Myös kaamos mietityttää. Tämä myrskyinen pimeys, jonka vaikutuksista pääkoppaani en ole ollenkaan varma. Kun tekemistä ei ole, eikä pääse helposti lähtemään mihinkään, on mahdollista, että synkkyys valtaa hetkellisesti myös pääkopan. ”On mahdollista”, sanon, sillä en voi olla varma. Nyt on toisaalta aikaa levätä, lukea, kirjoittaa.

Sekään ei ollut liioittelua, kun sanoin, että Støn valot sammuvat ministerin päätökseen. Ne ovat tehneet sen ihan kirjaimellisesti. Joinakin päivinä meillä ei ole täällä katuvaloja lainkaan. Niitä ei ole varaa pitää koko ajan päällä. Paikallinen naisten muoostama ”Valoklubi” kokoontuu kerran kuussa yhteen tekemään käsitöitä, joita sitten myymällä kerätään rahaa katuvalojen ylläpitämiseen.

Tein taannoin sen yksinäisyyskokeen. Muistatko? Luvassa voi olla yksinäisyyskoetta kerrakseen.

shoppailu1

shoppailu3

Mutta hei, ainakin yksi rajanylityskoe on nyt taas tiedossa. Sellaiselle on aikaa. Ja koska minä talousahdinkoinen yllytyshullu en osaa sanoa ei, niin nyt minut on haastettu. 

Ei nimittäin voinut Samppanjapissis kuvitella, että ensimmäiset vaateshoppailut Norjassa tehdään kalastuskaupassa. Ostin sadevaatteet. Tämä varustus on hyvin keskeisessä roolissa siinä, mihin minut on haastettu. Voin kertoa, että selkäpiitä karmii ja oksettaa. Jos selviän tästä, kuulet huomenna lisää…

shoppailu2

/Ämmä, toivoen jäävänsä henkiin…

 

 

 

Marraskuun mekkala

Posted on by

8

Kello 8.02

Huoltoaseman autopesu on yksi maailman mielenkiintoisimmista ja hienoimmista paikoista. Jo pienestä pitäen olen rakastanut sitä tunnelmaa, kun istuu sisällä autossa autopesussa. Kun värikkäät harjat pyörivät auton ympärillä ja joka puolelta kuuluu hurinaa. Olen aina tuntenut olevani turvassa autopesussa. Pienten seinien sisällä maailman tuulten pauhatessa ulkopuolella.

Kello 8.03

Olen maannut sängyssä hereillä jo pitkään. Painepesurisade pyyhkii kattoa. Kun painan silmät kiinni oikein tiukkaan ja antaudun äänelle, on kuin olisi autopesussa. Palaan mielessäni lapsuuteen. Esson autopesuun. Nyt tuntuu samalta. Nyt kuulostaa samalta. Nousen laiskasti sängystä ja huomaan, että juuri nyt maailma ympärilläni näyttääkin aivan samalta kuin autopesussa. Harmaata. Pimeää.

Kello 8.05

Pesen hampaat. Koira käpertyy yhä pienemmälle rullalle sohvalla. Se ei näytä haluavan minnekään, vaikka se pitäisi pissattaa. Keitän kahvia. Ei tuonne sateeseen kukaan halua. Ei varsinkaan tuo minun pikku metsästäjäni. Se on tehty sokerista. Neiti, vaikkei olekaan. Äijää se yrittää esittää, mutta tällaisina hetkinä siitä on äijä kaukana. Painepesurisateella.

Kello 8.15

Syön aamiaista ja päätän: tänään minun on oltava yksin. Hassu, mutta hyvin vahva tunne. Että on linnoittauduttava näiden seinien sisälle ja seurattava, mitä sielunmaisemassani tapahtuu, kun ulkona myrskyää. Tänään leikin, että istun yksin autossa autopesussa.

Rullaan Facebookin ylös ja alas, katson Twitteristä ja Hesarista tuoreimmat ja huokaan.

IMG_8275

Kello 9.30

Raahaan koiran ulos. Se suostuu kulkemaan muutaman kymmenen metrin matkan. Juuri sen verran, että saan kuvattua takapihaltani kohoavan Nato-vuoren vartta laskeutuvan sadepilven. Kohta rysähtää. Tulee mieleen vaihto-oppilasvuosi Las Vegasissa. Sielläkin vuoret toimivat sateen sääntelijöinä. Eihän siellä koskaan satanut, mutta sen kerran vuodessa kun vettä tuli, tuntui, että taivas rysähti päälle kerralla. Vuoret keräsivät kaikki pilvet taakseen ja kun paine kasvoi liian suureksi, ne räjähtivät.

IMG_8285

Kello 9.54

Tajuan, että keittiön ikkunan verhot ovat kiinni. Ne on avattava. Nyt on saatava kaikki mahdollinen valo sisään. Kovin montaa tuntia tuota ei ole enää tarjolla.

Kotka on taas kukkulallaan! Ryntään hakemaan kameraa ja otan kotkasta ainakin sata kuvaa ikkunan läpi. Ei onnistu, vaikka kuinka zoomaan. Kotka näyttää pieneltä kökkeröltä. Tuijotan sitä ja sen ympärillä pyöriviä lokkeja huumaantuneena. Nuo kaverit ne eivät hellitä rankimmallakaan sateella. Minulla on hirveä hinku ymmärtää luontoa paremmin. Joka päivä huumaannun siitä ja villeistä eläimistä yhä enemmän.

IMG_6771

Kotieläimiin mittani on suhteellisen täysi. Kello on 10.01 ja Hermanni pesee itseään. Taas! Siihen menee hermo. Hirveä ääni kun se litkuttaa ja lutkuttaa koipiaan. Päätäni särkee. Kaaduin pari päivää sitten liukkaissa portaissa aika hurjasti ja sain lievän aivotärähdyksen. Sellaisen riittävän kovan tällin, että muutaman päivän ajan on särkenyt päätä ja etonut. Ja kaikki pienet rasahdukset ovat kuuluneet kymmenkertaisina korvissani. Kuten naapurissa asuvien latvialaisten rakennusmiesten musiikin pauhe. Basso, joka paukuttaa pitkin yötä.

Täällä on aikaa havainnoida. Tehdä tarkkoja huomioita pienistä asioista. Tuntuu kuin aistini olisivat jo parissa viikossa terävöityneet valtavasti. Täällä olen koko ajan valppaana. Impulsseja tulee vastaan niin valtavia määriä, että ne kantautuvat uniin asti. En tiedä olenko koskaan uneksinut näin paljon. Mielikuvitus jyllää koko ajan ja päässä syntyy valtava määrä tarinoita. Syntyisi enemmänkin, jos tämä ärsyttävä päänsärky laantuisi.

Kello 10.30

Tunteetkin tuntuvat terävöityneen ja moninkertaistuneen täällä ollessani.

Sytytän kynttilöitä.

Se lähti siitä kävelystä aallonmurtajalla. Auringonlaskusta ja sen jälkeen taivaalle kohonneista revontulista. Läheisyydenkaipuu. Käsittämätöntä. Se on kova. Nämä ovat juuri niitä hetkiä. Kun hämärtää ja kynttilät sytytetään. Niitä pikkuruisia lämpimiä tuokioita, jotka kuuluu jakaa rakkaimman kanssa. Miltä tuntuisi, jos olisi jollekin aidosti merkityksellinen ja rakastettu? Että saisi jakaa jotain toisen kanssa? Että toinen ei vain haluaisi itselleen jotain jakamatta aidosti mitään? Sitä ei ole tapahtunut vuosiin. Ja sitä kaipuuta ei näköjään pääse karkuun.

Sieltä se taas napsahti.

Napsahti kysymys elämän tarkoituksesta. Se ei jätä rauhaan. Miksi asiat tapahtuvat kuten ne tapahtuvat? Mitä minä oikeastaan etsin? Etsinkö mitään? Miksi sitten en saa rauhaa tässä?

IMG_6787

Kello 10.59

Vuoret ovat hävinneet horisontista. Välillä horisontti häviää elämässäkin. Hyi. En halua toistaa klisheitä. Hitto kun sitä osaisi kirjoittaa jotain omaperäistä ja mielenkiintoista. Osaisi kätkeä sanoihin tunteen ja kokemuksen.

Kello 11.08

Huono tuuli valtaa minut yhtäkkiä. Veri ei kierrä. En saa happea. Avaan keittiön ikkunan. Ilma humahtaa sisään. Lihakset ovat jumissa korvista varpaisiin. Kiroilen ja venyttelen. Sade suhisee tasaisesti. Aallot lyövät rantakivikkoon yhä kovempaa. Kotka sojottaa paikoillaan. Suhteellisen vähän sekään näyttää olevan kiinnostunut. Mistään.

Miksi kukaan ei laita viestiä? Miksi kukaan ei kiinnostu minusta? Minä olen perhana yksin täällä mökissä höperöitymässä kun kaikki muut siellä viilettävät kiireisenä pitkin kaupunkien katuja. Miten kiire minulla olisi jos olisin siellä? Olisinko minä onnellisempi jos kiitäisin niitä myös? Olisinko tärkeämpi jos kiitäisin siellä? Tarvitsisitko joku minua sitten enemmän?

Kotka vaihtoi paikkaa kukkulalla. Ihan kuin se olisi arvannut mitä siitä ajattelen.

Minä haluaisin olla merkityksellinen ja tarvittu, mutta… niin, en ole. Kyllä se maailma pyörii ilman minua sujuvasti.

Miksi tarvitsen huomiotasi niin paljon? Miksi minä haluan olla kiinnostava ja tarvittu? Eikö riitä, että olen tässä nyt itseni kanssa? Enkö riitä itselleni, vaikka muuta huutelen? Että kyllä minä yksin pärjään. Miksi tarvitsee olla koko ajan näkyvillä?

IMG_6785

Kello 12.06

Plärään taas Facebookia. Siellä ei tapahdu mitään, mikään siellä oleva ei kiinnosta minua. Hyvin olen kyllä viime päivät pysynyt kärryillä siitä mikä sielä puhuttaa. KAIKKI ovat olleet hurjiksi hahmoiksi pukeutuneina Halloween-juhlissa, Kissi Vähä-Hiilari on kohta Suomen kuningatar ja seuraavaksi Elastinen rokkaa stadionin, niin vuolaita kyynelmeriä Suomi vuodattaa. Ja kyneleet näyttävät valuvan tänään erityisesti, kun kaikkien naapureiden tienestit on julkistettu.

Suuri osa Facebooktuttavuuksistani on bisnesporukkaa. Puhutaan johtamisesta, somesta, markkinoinnista, myynnistä, yrittämisestä. Vielä muutama marraskuu taaksepäin olen ollut tuossa maailmassa ja hehkunut noita samoja asioita, mutta nyt kun katson keskustelua, näyttää siltä kuin kaikki toistaisi vain samaa. Onko maailma todella noin yksinkertainen? Vai olenko minä niin kaukana? Ja yksinkertainen.

Minulla ei ole televisiota. Nettikin takkuilee, läppärin pitää olla juuri oikeassa kohdassa keittiön pöytää, jotta yhteys on auki. Puhelin ei toimi ollenkaan. Wifiin sen saa kun tuulet ovat oikeat.

Päätän, että tämän yksinäisyyskirjoituksen jälkeen en postaa enää hetkeen mitään Facebookiin, Twitteriin tai Instagramiin. Mitä järkeä! Ehkä se on vähän marttyyriuttakin. Ketä minä nyt niin paljon kiinnostaisin, kun ei minulla ole mitään sanottavaa?

Kello 13.15

Nyt tuulee oikeaan suuntaan sillä kännykän WhatsApp piippaa. Raskaana oleva ystäväni lähettää ultraäänikuvan katkaravun näköisestä ötökästä. Kyyneleet nousevat silmiini. Olen onnellinen. Onnellinen, vaikka elämäntarkoitusmonsteri hyppää taas silmilleni. Ihan kuin se vähän nauraisi.

En halua nyt käsitellä tätä ajatusta. Avaan Yle Areenasta uuden suomalaisen sairaalasarjan toisen jakson. Muutaman erä- ja luontoaiheisen ohjelman sekä Imettäjät-sarjan lisäksi se on ainoita Suomen ohjelmia, joita netissä pystyn katsomaan maa-asetusten takia.

”Mut tiedätsä, mitä jos tää on nyt se mun viimeinen mahdollisuus? Nonni, nyt menee sitten hyvä äitiaines hukkaan”, sarjan ensimmäisessä kohtauksessa sanotaan.

Kyllä se monsteri nauraa. Suhteellisen kovaa. Minäkin hymähdän osuvalle sattumalle ja siirrän nopeasti huomioni eroottissävytteiseen kurkunpääleikkauskohtaukseen.

Kello 13.30

Valmistan lounasta. Tätä olen odottanut aamiaisesta asti. Välissä söin omenan. Ja suklaata. Ja leipää. Voisin syödä mitä tahansa ja koko ajan. Nämä pari Norjassa vietettyä viikkoa olen syönyt, syönyt ja syönyt. En tiedä tarvitsenko todella kaiken tämän energian?

Myrsky kalastajakylässä näyttää tarkoittavan sitä, että joko sitä juo ölsseniä tai sitten sitä syö koko ajan. Minä olen valinnut jälkimmäisen. Ihan kaikki purtava menee tähän viemäriin. Suklaata on kulunut varmaan monta kiloa. Päätin, etten enää osta maitosuklaata. Vain yli 70-prosenttinen tumma suklaa on ookoo. Syön puoli levyä tummaa suklaata kahvin kanssa. Tekisi mieli joulutorttua.

IMG_6803

Kello 14.30

Muistan, että sain lainaan kiikarit. Juoksen hakemaan ne makuuhuoneesta ja suuntaan kakkulat kohti kotkaa. Kuin taikaiskusta samalla hetkellä kukkulalle lehahtaa toinen kotka. Siinä ne kököttävät nyt vierekkäin. Ovat vain, kunnes toinen kotka ponnahtaa lentoon. Se kaartelee taivaalla ja saa kaikki lokit ja varikset pyrähtämään liikkeelle. Tuijotan lintujen tanssia taivaalla lumoutuneena. Pitkään. En olisi ikinä uskonut pääseväni näkemään tällaista.

Haluan nähdä lisää villejä eläimiä.

Kello 15.10

Päivä on koostunut pääsääntöisesti ikkunoista ulos tuijottelusta. Ei tämä yksin oleminen ole yhtään kamalaa. Eikä tässä ole oikeastaan mitään muutakaan kamalaa. Mutta nyt tuntuu, että sanat loppuvat. Että tätä ei voi kuvata. Sanoin tai valokuvin. Haluaisin vain, että istuisit tässä kanssani, ihan hiljaa, sanomatta mitään ja seuraisit kuinka tuuli yltyy, myrsky voimistuu, ja sadapisarat muuttuvat yhä piiskaavammiksi samalla kun päivä alkaa hiljalleen pimentyä. Tämän hienompaa elämystä saa hakea. Luonnon voimia kauniimpaa ei ole. Voi kun me muistaisimme sen vähän useammin.

Mitähän teet juuri nyt? Suunnittelet kohta töistä lähtemistä? Ruokakauppaa? Illan harrastuksia? Jatkuuko kiireesi?

Täällä ei ole kiire minnekään.

Millainen on sinun marraskuun mekkalasi? Tällainen on minun.

Kello 15.50

Huh, miten upea tunne on raukea kaipuu. En tiedä mitä kaipaan, mutta kaihoa tunnen aina tällaisella säällä.

Yritän ottaa päiväunet, mutta en saa nukuttua. Mielessä pyörii joku ajatuksen aihio. Tuuli voimistuu voimistumistaan eikä kotkakaan ole ollut enää pitkään aikaan kukkulallaan.

Miten kaukana maailmamme ovatkaan? Yritän palata ajatuksissani johonkin kiireiseen marraskuuhun vuosien taakse. Tajuan, että en viettänyt Suomessa marraskuuta kolmeen vuoteen. Viimeiset kaksi on mennyt Ruotsissa, nyt tämä täällä. Olen ollut kiertolainen, joka on vähän hukannut kosketuksen marraskuun mekkalaan. En tiedä onko se hyvä vai huono asia. Mietin vain miksi näin on ollut. Kolme marraskuuta taaksepäin elämä oli aivan toisenlaista. Jännää miten kaikki muuttuu. Minä tiedän, että enää ei tule sellaisia marraskuita. Viimeiset vuodet ovat hioneet esiin jotain uutta. Mitä? En tiedä vielä. Mutta toivon.

Mitä sinä toivot nyt? MItä toivoit kolme marraskuuta taaksepäin? Missä sinä olet nyt?

Kello 16.00

Minä olen nyt jääkaapilla.

Kello 16.02

Minä syön leipää ja juon omenamehua. Rakas, susta on tullut läski. Syöppö!

Ei haittaa. Täällä prioriteetit menevät uusiksi. Kohta myrsky hajottaa ikkunat. Alkaa jo huolestuttaa, kun kalastajat eivät pääse merelle. Miten he tulevat toimeen ilman saalista? Minultakin loppuu kohta rahat.

Kello 16.06

Otan vielä jogurttia ja mysliä. Omenahillolla. Syödään nyt, kun vielä rahaa on.

Kello 16.11

Vähän vielä salmiakkia. Sitäkin on pakko syödä kun sitä vielä on. Illalla on takuuvarma närästys. Ja nyt on täysi myräkkä. Tuulta 20 metriä sekunnissa. Kuuntelen jazzia. Kaunista saksofonia. Tuijotan kynttilän liekkiä. Nyt viimeistään tarvittaisiin se kainalo tähän. Nappaan koiran syliin ja rutistan kovaa.

Kolme marraskuuta tästä eteenpäin. Hauska leikkiä ajatuksella: missä olen silloin? Näkymä sinne on yhtä hämärän peitossa kuin maisema nyt. Hyvä niin.

IMG_6791 IMG_6793

Kello 17.30

Herään. Nukahdin. Yritin lukea kirjaa. Myrskyluoto-trilogiaa, jonka sain äidiltä. Nyt on pikkopimeää. Tulee jo tuossa puoli viiden aikaan. Koira pitäisi käyttää taas ulkona, mutta en uskalla lähteä. Tuuli on taas koventunut. Sisällä alkaa olla kylmä, ikkunat päästävät läpi. Pää on unen jäljiltä kirkkaampi, mutta ajatuksia siellä ei juuri liiku. Ehkä on hyvä niin. Yksinäisyys sopii minulle. Tavallaan. Ainoastaan tuon ruoan syömisen takia se ei sovi. Maha on sekaisin.

Kello 18.12

Autopesussa aina mietin, miten kävisi jos auton oven avaisi kesken pesun. Monta kertaa olen meinannut kokeilla, mutta rohkeus ei ole riittänyt. Mutta nyt avaan kodin ulko-oven ja luulen heti tietäväni miltä autopesussa auton oven avaaminen tuntuisi. Kastun läpimäräksi saman tien. Tuuli meinaa kaataa minut ja nostaa koiran ilmaan. Kaikkialla humisee. Jännää. Täällä en ole pelännyt kertaakaan. En pimeydessä, en tuulessa. En kulkiessani yksin. Koko ajan tuntuu kuin olisi auton sisällä autopesussa. Turvassa.

Käymme hakemassa postin. Siellä on kirje, jossa lukee ”Finne Maija”. ENSIMMÄINEN RAKKAUSKIRJE!? Tulemme nopeasti takaisin sisälle. Revin kirjekuoren auki.

FullSizeRender

Kello 18.31

Kuinkakohan kauan jaksan näin? Että elän tällä tavalla? Onneksi siihen ei tarvitse tänään saada vastausta. Parempi on antaa ajan näyttää.

Kello 19.00

Iltaa kohti ajatusvirta on hidastunut. Yksinäisyyskokeeni on ehkä tehnyt tehtävänsä. Rauhoittanut! Nyt vaan tuijotan rauhassa päivän mittaan kirjoittamaani tekstiä ja mietin, miten se oikeastaan syntyi. Miten juuri nämä ajatukset nousivat esiin tämän päivän aikana?

Tässä vaiheessa päivää alan aina suunnitella nukkumaanmenoa. Kun kello lyö 21, olen jo nukkumassa. Niin on mennyt päivieni virta. Aikaa on niin paljon päivällä, ettei sitä turhaan tarvitse yöhön venyttää. Tämän haluan muistaa sitten kun elämä on taas toisella mallilla. Kun on niin kiire, ettei ehdi nukkuakaan.

Nyt ehtii.

Mieli myrskyää myrskyllä

Posted on by

2

Se sanonta ”tyyntä myrskyn edellä” ei kyllä päde tänne ollenkaan. Täällä se on ennemminkin ”myrskyä myrskyn edellä” tai ”tyyntä myrskyllä”.

Tuntuu, että katto repeytyy kohta irti. Nyt se kova tuuli on siirtynyt jo tänne mantereellekin. Aiemmat päivät myrskytuuli on näkynyt vain merellä valkoisina aaltoihin lyövinä vaahtopäivä ja laantunut tähän satamaan tullessaan. Mutta nyt se on tässä päällä ja minä mietin käykö kohta kuin Liisalle. Että talo lähtee pyörteen mukana ja paiskautuu Ihmemaahan. Sinne ehkä kaipaisinkin juuri nyt.

Mitään ei tapahdu. Merelle ei ole menoa ainakaan ennen torstaita.

Tyyntä myrskyllä.

Ja sitten kun myrsky laantuu, alkaa myrsky töissä. Silloin painetaan ja kovaa, jotta saadaan kaikki nyt mereen jääneet kalat naarattua ennen kuin seuraava myrsky taas alkaa.

Myrskyä myrskyn edellä.

Niin elää tämä kylä ja minä mietin mihin ihmeeseen tässä oikein ryhtyisi?

Pännii niinku geneerisesti. Mieli myrskyää myrskyllä. Siitäkin saisi hyvän uuden sanonnan. En oikeastaan tiedä mikä ottaa niin paljon pannuun juuri nyt mutta ottaapa vaan. Ulkoa kuuluu joku tasainen kova pauke, ja minua pännii vaan enemmän. Miehelle tämä on varmaan paljon helpompaa, kun  mielenvaihtelut eivät ole niin hurjia. Minä olen aivan liian tulisieluinen. Nyt alkoi joku nurkka natista tikuttavaan rytmiin. Voi jumaliste.

Koska ei ole mitään muuta tekemistä, minä syön. Ruokahalu on valtava. Keho tuntuu tasaavan jotain energiavajetta. Illalla menen aikaisin nukkumaan ja aamulla herään aikaisin, jotta saisin olla valveilla koko sen ajan kun aurinko koettaa kituuttaa taivaalla. Ja se aika vähenee koko ajan. Haaveilen kirkasvalolampusta, tyynestä mielestä ja siitä, että joku juttelisi minulle Facebookissa. Puhelinkaan kun ei toimi. Nyt kuuntelen Spotifysta jotain Calming music for mind and body -soittolistaa. Ei auta. Saateri.

Tältä näyttää kun katsoo minun makuuhuoneeni ikkunasta.

ikkunasta

Maanantai. Miten sulla menee?

 

 

Ensimmäisten päivien tärkeät sanat

Posted on by

1

Kävelin eilen yönä koiran kanssa ulkona. Olin sanalla sanoen puhki. Pää on pyörällä. Viimeiset päivät ovat vain vilahtaneet ohi, sillä olen ollut koko ajan liikkeessä. Mennyt uusiin paikkoihin, tavannut uusia ihmisiä, tehnyt uusia asioita. Mikään ei ole vielä paikoillaan. On sellainen jäsentämättömyyden hetki, joka nyt tuntuu kaaokselta, mutta joka on väistämätön uuden alussa. Viime päivät ovat koostuneet muutamista toisiaan jatkuvasti seuraavista ja toistuvista teemoista. Tärkeistä sanoista, joita olen tutukinut. Tunnustellut. Niistä ensimmäinen on jäsentymättömyys. Hyvin iso sana viime päivinä.

Viime öinen kävely oli ensimmäinen hetki, kun ehdin vähän pysähtyä hengittämään syvään viime päivien aikana. Itketti, mutta en väsymykseltäni pystynyt edes itkemään. Tunteiden myrsky. Se on viime päivien teema. Myrsky. Sana! Yhdessä hetkessä meinaan ratketa palasiksi kaiken kauneuden keskellä. Kauneus! Suurin ja mielen räjäyttävin kokemus viime päivinä. Ja sitten taas toisessa hetkessä toimimattomat puhelimet, nettiyhteydet, mikä tahansa pikkuruinen asia, voi murtaa mielen. Väsymys. Se on viime päivien sana. Minulla on valtava ikävä sinua. Suomea. Toimivia kännyköitä. Omia rutiinejani. Epätoivo.

Ja kaiho. Se on tärkeä sana. Kaiho.

Tunsin valtavaa kaihoa kävellessäni yöllä koiran kanssa ulkona. Nostin katseeni taivaalle. Siellä oli revontulia! Jylhiä, vihreitä ja suhusevia revontulia. Oli kylmän kosteaa, mutta minä vain seisoin ja seisoin rannalla tuijottaen niitä. En voinut olla huomaamatta Pohjantähteä ja Otavaa ja ajatella ällön klisheisesti: siellä sinä olet, ystäväni, Suomeni, samojen tähtien alla. Kyllä sinä siellä olet! Ja minä olen nyt täällä. Lähelläolo. Sana, joka on kovin tärkeä juuri nyt.

Kiitollisuus. Se on kaikista isoin asia, jota tunnen juuri nyt. Kuinka minä olen voinut ansaita jotain tällaista? Olen pökertyä maisemiin, en ole ikinä nähnyt mitään tällaista. Mikään tapa maailmassa ei riitä kuvaamaan sitä kiitollisuutta, jota tunnen Lauria, yhteyshenkilöäni, joka tämän reissun on minulle järjestänyt, kohtaan. Miten maailmassa voi löytyä tällaista hyvyyttä, tällaisia ihmisiä, tällaisia paikkoja! Hyvyys. En tiennyt, että tällaista voi olla.

Minä haluan, että sinä näet tämän kaiken! Että tunnet tämän saman, minkä minä nyt. Tätä ei voi sanoin kuvailla. Tätä ei voi ymmärtää millään tavoin. En edes minä. Epäusko.

* * *

Poimin sinulle tähän oheen joitakin viime päivinä nappaamiani pikakuvia. Ne ovat aivan random-järjestyksessä, sillä en kykene nyt kovin jäsenneltyyn ajatteluun… Tämä päivä on vielä harjoiteltava uutta rytmiä, joten en pysty vielä tämän parempaan kirjoitukseen. Mutta lupaan, kunhan suurin pöly laskeutuu, otan aikaa kuvata ja kirjoittaa ensimmäisistä päivistäni enemmän.

Jäsentymättömyys. Siinä se sana tuli taas uudelleen. Pian jäsentymättömyys muuttuu uudeksi normaaliksi elämänrytmikseni.

IMG_7669

Pietikäisen Lauri (näin Peltsi hänet Erätulilla esitteli ja niin teen minäkin…). Minun enkelini. Tuo valoilmiö vasemmassa alakulmassa on Herra Hermanni. Tässä olemme matkalla Stöhön pari päivää sitten.

IMG_7769 IMG_7796 IMG_7786 IMG_7784 IMG_7779 IMG_7773

Levollista sunnuntaita sinulle! Minulle päivän seuraava sana on työ. Täällä työ ei katso viikonpäivää. Voi, palan niin halusta kertoa sinulle enemmän siitä. Sillä et voi uskoa, mitä minä täällä ihan oikeasti teen!

❤