Suomalainen mies, sinä olet ihana!

On miesten viikko! Huomisen radiolähetykseni aion omistaa kokonaan teille ihquille miehille (kannattaa muuten kuunnella!). Nelituntista lähetysta suunnitellessani tulin kaivelleeksi mitä on tullut aiheesta ajateltua.

No, esimerkiksi näin:

”Tiedätkö, suomalainen mies, sinä olet ihana! Olet sitoutunut, asioillesi omistautunut, herkkäkin. Et välttämättä syleile kaikkia maailmoja, mutta sen mistä välität, otat lämpimästi syliisi. Sinä kynnät sisukkaasti, nöyrästi ja ahkerasti suolla, ja näytät teoillasi että välität. Olet suoraviivainen, rehellinen ja aito. Ja jos minä nainen joskus sinua kritisoin puhumattomuudesta ja pussaamattomuudesta, siitä ettet osaisi näyttää tunteitasi, on minun vain syytä varmistaa, että olen läsnä ja alttiina, kun sinä koet turvalliseksi puhua.
Sillä sinä puhut kun luotat. Sinä näytät tunteesi teoissa, annat äänesi kuulua katseessasi. Tunnut varmassa ja vakaassa otteessasi. Ei sinua muuksi saa koettaa muuttaa vaikka minä ehkä joskus äkkipikaisuuspuuskissani nalkutan toivovani.

Suomalainen mies, sinä olet ihana! Olet vakaa ja luottamuksen arvoinen sekä kohtelias ja karuudessasi sympaattinen. Sinut on tehty korpisoista, tuhansista järvistä, vehreistä koivikoista ja jykevästä peruskalliosta.

Ole ylpeä itsestäsi; siitä, että olet juuri sinä.

Sillä minä en halua sinua mitenkään muuten.”

Lue tästä (jatkaaksesi koko tarinaan, klikkaa ”Viev original post” -linkistä) tarinani suolta ja siitä miten päädyin tähän päätelmään miehistä…

MaiLife

Kyllähän minuakin vähän naurattaa. Katson itseäni vessan peiliin. On se varmasti näky, kun helsinkiläisblondi hehkeänvärisessä kevyttoppatakissa ja trendikkäissä trikoissa sipsuttaa viiden erämiehen perässä suolla. Onneksi olen saanut veljeltäni vanhan gore tex -takin ja ostanut viime metreillä vaelluskengät. Niistäkin huolimatta epäilen uskottavuuteni näissä hommissa olevan vaakalaudalla.

Appropoo vaakalauta: me, toisillemme tuntemattomat, olemme tulleet vapaaehtoisiksi Metsähallituksen talkoisiin Martimoaavan suolle Etelä-Lappiin rakentamaan pitkospuita. Minä olen koko porukan ainoa nainen.

EN MINÄ MIKÄÄN kokenein eräihminen ole. Mutta kiinnostunut minä olen, innokas oppimaan ja kokemaan uutta. Luonto ja ulkoilu ovat aina olleet tärkeitä, mutta viime vuosina, kolmenkympin paremmalla puolella, niistä on tullut lähes hengissä pysymiseni ehto. Ja kun on tullut mahdollisuus haastaa itsensä tehden samalla hyvää, lähtö talkoisiin on houkutellut.

Silti tuijottaessani ulkoavaruudellista olemustani näiden erämiesten joukossa en voi olla hymähtämättä. Katsotaan miten tytön käy.

Niin taitavat ajatella nämä viisi hyvin eri-ikäistä miestä eri puolilta Suomea, Olli, Aimo, Erkki, Tino ja Joni

View original post 2 143 more words

Mainokset

En minä ole sinkkuna nirso, vaan pelkään – mies, voisitko rakastua liian itsenäiseen naiseen?

Sinkkunaiset valittavat, kun ei löydy sopivaa miestä. Mediassa puhutaan isoin otsikoin ”parisuhdemarkkinoiden kohtaamattomuudesta” (herraisävarjele!). Miehet ihmettelevät naisten nirsoutta ja syyttävät siitä, ettemme jaksa tehdä töitä parisuhteen eteen, kun arjen astuessa alttarille isot prinsessaunelmamme kolhiutuvat. Naiset nyrpistävät nokkaansa näille arvioille.

Helsingin uutiset kirjoitti mielenkiintoisen jutun sinkkujen odotuksista ja pyysi siihen ajatuksia minulta, kovaa vauhtia keski-ikäivstyvältä kaupunkilaissinkulta. Onneksi minua halutaan haastatella tasaisin väliajoin näistä teemoista, jotta tulee itsekin asiaa ajateltua. On nimittäin pakko tunnustaa, että muutoin tämä mahdollisen uuden parisuhteen löytyminen jäisi aika vähälle pohdinnalle.

Sille on selvä syy.

Katsos, en minä nimittäin ole nirso, vaan minä pelkään. Kovin kauhuni on astua parisuhdemarkkinoille, joilla kysyntä ja tarjonta eivät kuulemma kohtaa. Tästä syystä minä olen vielä sinkku…

 

* * *

 

ON JÄNNEÄ, MITEN ihmistä ulkopuolelta määritellään. Minäkin saan kuulla jatkuvasti olevan liian sitä, liian tätä: liian menevä, liian reipas, liian iloinen, liian herkkä, liian vahva, liian heikko, liian valikoiva, liian nirso, liian itsepäinen – ja parisuhdemielessä ehdottomasti liian itsenäinen.

Olen elämäniloinen ja itsevarma kaupunkilaisnainen. Kolmen ja neljänkympin välimaastoon kasvettua elämä on opettanut oman osansa parisuhteista. Viimeinen suhde antoi ja otti paljon, ja sen haavoja kannan mukanani edelleen. Sen päättymisestä selvittyäni ymmärsin, että yksi asia on minulle parisuhteessa yli muiden; ikinä en enää luovuttaisi omaa itsenäisyyttäni toisen käsiin. (Lukiessasi tämän kirjoituksen, ymmärrät ehkä paremmin.)

Jos blogini on sinulle entuudestaan tuttu, tiedät varmasti, mitä itsenäisyys minulle tarkoittaa. Jos et, saat näiltä sivuilta kyllä siihen vastauksen. Kuljen omia polkujani. Haparoin hetkittäin ja voitan välillä. Tiedän kuka olen ja mistä olen vajaaa. Itsenäisyys ei tarkoita minulle, että huudan barrikaadeilla naisten asiaa tai vihaa miehiä; ei, olenhan kertounut esimerkiksi näin ihailustani suomalaista miestä kohtaan. Liiemmin itseänäisyys ei ole sitä ettenkö tarvitse toista. Päinvastoin, vaikka nautin myös yksinolosta, olen minäkin yksinäinen vailla puoliskoa. Mutta itsenäinen nainen selviydytyy elämässä tarvittaessa myös omin päin.

Persoonani takia minuun on helppo ihastua ja ihailla etäältä, mutta elämäntyylini moni kokee pelottavaksi ja parisuhteeseen liian vauhdikkaaksi. Seikkailujani seuratessasi olet saattanut kauhistellen ajatella, että tällainen elämä juuri vaatisi jonkun toisen rauhoittamaan. Voin kertoa, ettei niin tule käymään, vaikka minulla olisi mies ja monta lasta. Vapauteni on voimani ja sen on sovittava suhteeseen.

Mutta minä minä pelkään, että kysyntää tälle tarjonnalle ei ole.

Yhteiskunta antaa naisen olla koko ajan itsenäisempi ja vahvempi, mutta muuttuuko miehen mieli samaan tahtiin? Kuinka itsenäinen nainen saa olla voidakseen tulla valituksi?

 

img_4639

 

ITSENÄINENKIN NAINEN TOIVOO kohtaavansa vertaisensa, vaikka vääräleukaisimmat vääntävätkin siitä viivan kiittämättömän vanhanpiian valituksiin. Onpa sitten prinsessa tai prinssi, kaikkihan kaltaistansa kaipaavat; onhan parisuhteen perustuttava yhteiselle vireelle, joka voi tarjota elementit suhteen kestävyydelle.

Itsenäinen nainen haluaa rentoa rakkautta, sillä hän ymmärtää, että elämä tuo ryppyjä otsaan ja jarruja rattaisiin muutenkin. Hän tulee vastaan monta mutkaa ja tietää milloin tehdä töitä, mutta odottaa samaa myös puolisoltaan. Hän tahtoo tasapainoista tukipilaria, ei pelastettavaa pikkupoikaa, tallattavaa tossukkaa tai hallitsevaa perheenpäätä. Hän kaipaa kestävää kumppanuutta ja tiimiä tiukkoihin tilantesiin. Hän myös arvostaa itseään niin, että on mieluummin yksin kuin soveltumattomassa suhteessa.

Kulkisiko kukaan tällaisen naisen kanssa?

img_4617

Nämä hauskat kuvat viime kesältä.

 

ON HELPOMPI OLLA yksin kuin asettua alttiiksi ja kokeilla. Minä annan oman itsenäisyyden menettämisen pelkoni ohjata elämääni, enkä uskalla altistua löytämään. Pelko suojelee minua potentiaalisilta pettymyksiltä ja kivuliailta kolhuilta. Jollekin toiselle pelko pukeutuu tiukkoihin ulkonäkökriteereihin, kolmannelle kenties uskomukseen jatkuvasta torjutuksi tulosta, neljännelle naputuksiin nirsoudesta.

Ehkä pelkoni ovat vain oman mieleni rakennelmaa, eivätkä totta lainkaan. Ehkä myös muiden oletukset erilaisista esteistä parisuhteen muodostumiseen kumoutuisivat, jos uskaliaasti murrettaisiin niitä, keskusteltaisiin ja kohdattaisiin ennakkoluulottomasti – ja annettaisiin itsemmekin yllättyä? Ehkä on turhaa syyttää tai epäillä toista, ehkä vain täytyy työntää omat pelkonsa pois.

Ja ehkä minäkään en ole ”liian”, vaan ihan vaan tavallinen nainen, joka toivoo joskus voittavansa rakkaudessa? Mitä sinä olet mieltä?

/Ämmäsi, isojen äärellä, mutta varmasti aika monen muunkin sinkkunaisen puolesta puhuen

 

* * *

Minä en ole koskaan osannut suhtautua parisuhteeseen etsimisenä. Pitkä, kahdeksan vuotta jatkunut nuoruuden suhde ja muutaman sinkkuvuoden jälkeinen edellinen pari vuotta jatkunut suhteeni tulivat eteeni.

Se on minun prinsessaunelmani; ettei tarvitse tehdä deittailusta tavoitteellista työtä, vaan että kumppani löytyisi esimerkiksi yhteisen tekemisen tai töiden kautta. Viime vuonna kokeilin kuitenkin deittailun saralla kahta asiaa, joista muodostui hienoja kokemuksia. Menin Tinderiin ja kävin sokkotreffeillä Lapin tunturissa. Juttelin myös Ylen Kioski-ohjelmassa sinkkuudesta

 Ja katsoa Kioskin ohjelman tästä

Itsenäisestä naisesta tähän blogiin on kirjaantunut monta tarinaa, mutta esimerkiksi Kodin Kuvalehden haastattelussa puhuin naisen itsenäisestä taloudesta näin

”Raha, nainen ja parisuhde – näin minulle kävi, kun elin miehen rahoilla”

Syksyllä urheiluvamma ja sitä seurannut neljän kuukauden sairausloma sysäsivät taas nämä parisuhdeasiat pinon alimmiaseksi. Katostaan toimiiko ”prinsessamenetelmäni” edelleen, vai ryhdytäänkö tänä vuonna tosi hommiin. Sitähän me jäämme nyt seuraamaan…

Suorat sanani: Naisella täytyy olla omat rahat

Matkani varrella olen kyllä tullut oppineeksi mutia myöten jos jotain. Kodin Kuvalehti pyysi minua lausumaan suorat sanat rahasta, ja minähän kerroin avoimesti ja rehellisesti, mitä kokemani on minulle opettanut rahasta. Nämä olisivat kenties asioita, joita sanoisin tyttärelleni jos minulla sellainen olisi.

Vaikka kyllä minä sitäkin mieltä olen, että uuteen voi heittäytyä toki myös rahatonna! Mutta kuten minun stoorini kertoo, se on sit vaan vähän hard corempi seikkailu se, enkä sitä ehkä ihan kaikille suosittele.

img_4088

Juttu sähköisessä muodossa ja paremmin luettavissa Kodin Kuvalehden netissä täällä!

 

Ja lisää minun ajatuksiani rahasta ja rahattomuudesta löydät täältä.

 

 

 

”Meen pari metrii polvillaan, sitten nousen seisomaan”

Hyvää huomenta maailma
mitä tänään ois tarjolla?
Kaviaarii ja kakkua
kengät oottaa mua jo ovella.

Mulla oli niitä murheita,
teki mieli tehä murhia,
kun kapuloita rattaisiin
urakalla tungettiin.

Mut mikään ei enää pidä mua kii,
antaa tulla tänne sitä äksönii.
Kiipeen korkkareissa puuhun huutamaan:
kato kun mä meen, kato kun mä teen
aukee silmät, rupee jengi uskomaan
nainen kenkineen kipee taivaaseen.

Nainen kenkineen kiipee taivaaseen.
Nainen kenkineen kiipee taivaaseen.

Kaikenlaisia aamuja
se täs onkin niin parasta.
Joku tarjoo samppanjaa,
mä oon kuiva autiomaa.

Ei saa jäädä siihen makaamaan,
mua ei luotu tänne suremaan.
Meen pari metrii polvillaan
sitten nousen seisomaan.

Mut mikään ei enää pidä mua kii,
antaa tulla tänne sitä äksönii.
Kiipeen korkkareissa puuhun huutamaan:
kato kun mä meen, kato kun mä teen
aukee silmät, rupee jengi uskomaan
nainen kenkineen kipee taivaaseen.

Nainen kenkineen kiipee taivaaseen.
Nainen kenkineen kiipee taivaaseen.

Ohi kulkien onnea oottamaan
tien vieressä elämää venaamaan.
Aina jauhamaan
paskaa puhumaan,
älä jää.
Me tullaan täältä, me kruisaillaan,
me sisko kyytiimme poimitaan,
me toinen toistamme tuetaan.

Kiipeen korkkareissa puuhun huutamaan:
kato kun mä meen, kato kun mä teen
aukee silmät, rupee jengi uskomaan
nainen kenkineen kipee taivaaseen.

Nainen kenkineen kiipee taivaaseen.
Nainen kenkineen kiipee taivaaseen…

San: Tuomela & Ilmoniemi 2016

Äksönii tiisatai-iltaan, tyypit! Ettehän anna minkään pitää itseänne kii!

/Äm, nainen sauvoineen

Vilautteluja

Täydellinen työviikko. Ajattele, että on jo perjantai!

Ehkä onkin ihan hyvä pistää viikonlopuksi vähän jarruja päälle, sillä tällä viikolla minusta on kuoriutunut varsinainen vilauttelija.

Kato meil on alotettu kerrostalossa parvekkeitten maalaaminen.

Noh.

Siinä sitten eilen aamulla verhon raosta kurkistelemaan, et mites toi ilma. Olin sillai ku naiset nyt normisti kerrostalon ikkunaan Helsingissä menee, niinku ilman paitaa tai rintaliivejä tietty.

Noh.

Siinä sitten remonttimies.

Hetki priceless. Etenkin kun mä olin sillai miten nyt naiset normisti tupeeraa tukkaansa että se kohois sillai nätisti, ni tupeerannu tällasen Sekaisin Marista/All about Mary -leffan tupeerauksen, joka… noh… se joka on nähny leffan, tietää.

13318948_10153927952409457_1879572634_n

Sanoinko jo, että hetki priceless?

Mut luojankiitos mä olin ehtinyt kumminkin meikata jo!!!

NOH!

Mutta sitten tänään!

Ni, tänään sit istun Helsingin trendikkäimmän ravintolan Löylyn unisex-vessassa, ni OVI ON JÄÄNY LUKITSEMATTA.

Noh.

Mieshän se siitä sitten ovesta sisään ku istun pöntöllä.

Ni, minä siinä sitten housut nilkoissa ja takamus paljaana, että: ”Voisitko kumminkin mennä toiseen koppiin.”

Hetki priceless!

Priceless oli myös se hetki siinä lavuaareilla vierekkäin käsiä pestessä. Tyyppi ei hirveästi sivulleen vilkuillut.

Jengi, naurua ja relausta; tää on vaa elämää!

Vilautteluja ja vipinää viikonloppuusi!

/Äm

 

Eikö mies ole yksinäinen?

Sähköpostini pursuaa viestejänne. ”Kutsuni yksinäiselle: tapetaan yksinäisyyshätä yhdessä”, kirjoitin torstaina, ja hauska trampoliinihaasteeni on saanut teidät liikkeelle.

Teidät naiset.

Sähköpostissani on valtava määrä jakamianne tarinoita yksinäisyydestä sekä 12 ilmoittautumista tapahtumaan. Kaikki naisilta. En ole vielä kerryttänyt kovin suurta aineistoa tutkimuksiini yksinäisyyden ilmenemisestä yhteiskunnassa, mutta silti en voi pysähtyä miettimään: eikö kukaan mies ole yksinäinen? Miksi yksikään omaani vastakkaisen sukupuolen edustaja ei ole ilmoittautunut mukaan? Tiedän, että lukijakunnassani on valtava määrä miehiä ja tämä kutsuni näyttää tavoittaneen kymmeniä tuhansia ihmisiä, joten on kovin ihmeellistä että en kuule sinusta, mies!

Miksi?

Jaken kanssa oltiin jo lähellä, mutta hänkin epäröi:  ”…tuntisin oloni ehkä vielä yksinäisemmäksi. Tämäkö minusta on tullut – 40-vuotias mies kaikkien näitten yksinäisten seurassa”, hän kirjoitti minulle. Joko luit tämän keskustelumme?

* * *

En usko, että niin on, mutta ihmettelen: ovatko naiset miehiä yksinäisempiä?

En tiedä, onko näin todella, mutta pohdin: eivätkö miehet uskalla tunnustaa olevansa yksin?

En oleta, että tämä olisi tapaus, mutta kysyn: mies, miksi yksinäisyys hävettää?

En odota, että tämänkään kirjoituksen jälkeen kukaan mies yksinäisyydestään avautuu, mutta toivon. Toivon, että ajatukseni ja toimintani antavat yksinäisille sukupuolesta riippumatta rohkaisua ja voimaa kohdata toisia ihmisiä – vaikka oman haavoittuvuuden ääneen sanominen pelottaisikin ja tuntuisi helpommalta kääntää selkä eteen tulevalta mahdollisuudelta.

* * *

Sähköpostissani on vielä kolme paikkaa avoinna uusille ilmoittautumisille. Tulethan mukaan? Minä haluan kohdata sinut!

ihanok

/Äm

 

Etsitkö sinä mentoria? Voinko minä olla joku, joka auttaa?

Istun vieraana idyllisen pohjois-helsinkiläisen puutalon keittiönpöydän ääressä. On marraskuu vuonna 2011. Olen lopen väsynyt, mutten tiedä mikä vaivaa.

”Voisiko sinun suurin taakkasi ollakin tuo yritys”, hän kysyy.

huippunaiset

Tämä nainen on minun idolini. Maaretta. Supernainen monella saralla. Merkittävä ihminen minulle erityisesti siksi, että nyt jo yli neljä vuotta sitten hän auttoi minut uuden elämän alkuun. Maaretta toimi apunani tilanteessa, jossa olin hukannut ammatillisen suuntani.

”Voisiko sinun suurin taakkasi ollakin tuo yritys”, hän kysyi minulta eräänä synkkänä marraskuun päivänä, ja siitä silmänräpäyksestä alkoi elämäni seikkailu. Jätin taakseni silloisen unelmani, viestintätoimistoyritykseni, joka oli yhtäkkiä tehnyt minut sairaaaksi, ja neljä vuotta olen hahmottanut itseäni, vahvuuksiani sekä ura-unelmaani uudelleen. Olet saattanut kulkea tätä tietä mukanani – jos et, näiltä sivuilta voit lukea lisää.

* * *

Naistenpäivä maaliskuussa 2016. Istun kirjanjulkistustilaisuudessa, jossa esitellään Maaretan ja hänenen kirjailijaparinsa Jaanan teos huippunaisten menestystarinoista.

Hetkeä aikaisemmin olen hahmotellut pienen etelä-helsinkiläisen kerrostaloasuntoni keittiönpöydän ääressä illalla julkaistavaa blogikirjoitustani. Sen aiheena olisi minun vihdoinkin kirkastunut uusi ura-unelmani ja tämän toteutumisen haasteellisuus maailmassa, jossa vain miesten sallitaan seikkailevan ja kertovan tarinoitaan suurelle yleisölle.

Mutta nyt istun kuuntelemassa naisten menestystarinoita ja Maaretta läväyttää seinälle Power Point -sliden

huippunaiset2

Kirjan toinen kirjoittaja Jaana Villanen sekä tilaisuuden paneeliin osallistuneet Ann Wahlroos ja Anne Lahnajärvi

 

”Menestys on sitä, että saa aikaan itseään suuremman vaikutuksen”, siinä lukee.

”Menestys? Mikä minulle on ollut kaikista tärkein asia polullani? Mitä itse kaipaan juuri nyt eniten, jotta pääsisin toteuttamaan oman unelmani?”, alan pohtia, ja oivallan:

Tuki, uudet näkökulmat, keskustelu, kontaktit, verkostot.

Joku, joka auttaa.

Siinä hetkessä minä ymmärrän. Ei tänään ole merkityksellistä kertoa siitä mitä minä haluan ja mikä minun unelmani on; hyvä kyllä tapahtuu. Merkityksellistä on nyt jakaa se, minkä on itse jo saanut.

Minä en ole menestynyt monellakaan mittarilla. Mutta luulen, että olen onnistunut parhaiten kolmessa asiassa: rohkeudessa, luovuudessa ja periksiantamattomassa uskossa omaan työhön. Tämä tie on kuljettu oman kovan kantapään kautta, mutta ilman tukea ja oivalluksia, joita esimerkiksi Maaretta esikuvana on minulle tarjonnut, en olisi tässä.

Me kaikki tarvitsemme toista ihmistä. Tukea, uusia näkökulmia, keskustelua, kontakteja, verkostoja.

Jonkun, joka auttaa.

huippulibit

Nämä ovat muuten varsinainen joukko Huippunaisia; LIB Ladies in Business -verkostomme jäseniä, jotka olivat kirjanjulkkareissa. Vas. Pirkko Rajala, Maaretta Tukiainen, minä, Kirsi Laine, Heidi Ekholm-Talas, Susanna Paloheimo ja Elina Koivumäki. Perustimme tämän naisverkoston Elinan ja Heidin kanssa vuonna 2009 ja nyt mukana on noin 40 naista.

 

Naistenpäivän ilta vuonna 2016. Säntään töistä suoraan etelä-helsinkiläisen keittiönpöytäni ääreen ja alan naputtaa otsikkoa:

Etsitkö sinä mentoria? Voinko minä olla joku, joka auttaa?

Päätin tänään tarjota itseni mentoriksi jollekin (kenties naiselle, miksei miehellekin), joka kaipaa juuri nyt uutta energiaa, ideoita tai rohkeutta kehittyä urallaan. Haluan antaa jotain, sillä olen itse saanut paljon.

Oletko se sinä?

Voisimme ottaa lähtöpisteeksi nämä huippunaisten menestystarinat (tämä kirja vaikuttaa aika hyvältä) ja alkaa tehdä yhdessä merkintöjä menestyksestä sekä kehittymisestä uralla. Ehkä voimme jakaa myös joitakin yhdessä oivaltaviamme isoja (muttei henkilökohtaisia) asioita esimerkiksi tässä blogissa ja olla näin yhdessä avuksi jollekin.

Ota yhteyttä, jos tuntuu, että tarvitset kaltaistani mentoria. Otan nyt hetken vastaan viestejänne ja sitten katson kenelle voin olla parhaiten avuksi. Sovitaan sitten tarkemmin yhteiset pelisäännöt. Valitettavasti voin tarjota resurssisyistä apuani vain yhdelle, mutta ehkä tämä kirjoitukseni saa muutkin innostumaan laittamaan hyvän kiertoon. Olkaa hyvät, ja kopioikaa ideani!

Tärkeintä on, että on olemassa joku, joka auttaa.

maisema3

Tämä kuva on vuoden takaa huhtikuulta.

/Ämmä

Ps. Tämä ei ole kirjan ja kirjailijoiden kanssa tehty blogiyhteistyö. Tämä on vain oivallus siitä, miten minä voin tänään Naistenpäivänä vuonna 2016 parhaiten jakaa jotain kokemastani kenties juuri sinun kanssasi.

Ei kyseenalaistusta, vaan kannustusta – Because I’m a Pikkumäkihyppääjätär

Sellaisesta pienestä se lähti. Vuosi sitten Suurmäen huipulla. Että jos minäkin…

* * *

”Tästähän alkaa tulla tapa”, ajattelen. ”Täällä minä taas istun Lahden Hiihtoseuran pukukopissa vetämässä mäkihyppypukua päälleni.”

Minulla on ollut unelma: mäkihyppy. Tavallaan ihan älytön ajatus, joka syntyi katsoessani alas Suurmäen laelta tasan vuotta aiemmin Salpausselän kisoissa. Ajatus, että tuotahan pitäisi kokeilla. Että kyllähän minä siihen pystyn! Kaksi viikkoa sitten olen käynyt harjoittelemassa, kirjoittanut sinulle päänsisäisestä mellakastani ennen elämäni ensimmäistä hyppyä, ja nyt olen taas tässä, osallistumassa mäkihyppykisaan.

Mutta tänään ei ole kyse minusta. Tänään on kyse jostain suuremmasta.

20160219 Lahti Ski Games 2016, PLAN, By Iida Hollmén /LAMK

20160219 Lahti Ski Games 2016, PLAN, By Iida Hollmén /LAMK

Kuvat: Lahti Ski Games 2016, PLAN, By Iida Hollmén /LAMK

 

”Äiti, eikö me jo voida mennä, mä haluan päästä hyppäämään!”

Pikkumäkihyppääjättäret ovat vallanneet pukuhuoneen. Nanni 5 v, Heta 7 v, Emilia 8 v ja Sofia 9 v harrastavat mäkihyppyä ja  ovat tulleet näyttämään mallia meille nyt pukuhuoneessa jännityksestä täriseville aikuisille. Osallistumme lastenoikeusjärjestö Planin ja Lahti2017 MM-kisojen mäkihyppyhaasteeseen hyväntekeväisyyden nimissä. On Salpausselän kisojen perjantainen naisten päivä, ja nyt juhlitaan tyttöjä. Pukukopissa ei tosin lisäkseni muita naisia näy. Kahdeksan miestä ja minä*…

Tytöt odottavat malttamattomina pääsyään hyppäämään leikkimielisen kisamme koehypyt ja heidän iloinen puheensorinansa kirkastaa koko pukuhuoneen. He vetävät hyppypukujensa päälle vaaleanpunaiset t-paidat, joissa lukee ”Because I am a girl” ja ”Girls can”.  

Koska olen tyttö. Tytöt pystyvät.

Oikea asenne, ajatelen.

20160219 Lahti Ski Games 2016, PLAN, By Iida Hollmén /LAMK

Pikkymäkihyppääjättäret Nanni, Heta, Emilia ja Sofia. Kuva: Lahti Ski Games 2016, PLAN, By Iida Hollmén /LAMK

 

”Julia, tätä teiltä naisilta aina tivataan ja siksi minäkin sen sinulta kysyn: Voiko tyttö oikeasti hypätä mäkeä ja olla mäkihyppääjä?”, hyppykisamme selostava Antero Mertaranta kysyy tuomarina toimivalta, Suomen parhaalta naismäkihyppääjältä Julia Kykkäseltä.

Minä huokaisen.

Juliakin huokaisee.

Pikkumäkihyppääjättäret kiipeävät mäen laelle nauraen. Tsemppaavat toisiaan ja hihkuvat odottavaa intoa. Missä vaiheessa me aikuiset kadottamme tuon hengen, jään miettimään. Miksi jossain pisteessä elämästä tulee niin vakavaa, että tuo lapsekas innostus ja toisen kannustaminen unohtuvat?

Näillä tytöillä on unelma. He haluavat harrastaa mäkihyppyä, tulla esikuvansa Julian kaltaisiksi. Toivottavasti tuo halu tulla mäkihyppääjäksi voi toteutua maailmassa, jossa ei koko ajan ja joka suunnasta kysytä, voivatko tytöt tehdä sitä, tätä tai tuota.

Milloin noita kysymyksiä ei enää tarvitse esittää? Milloin kyseenalaistamiselle voidaan laittaa piste?

image1

Julia Kykkänen valmistautumassa Salpausselän kisojen hyppysuoritukseen

 

Julia on hypännyt aiemmin päivällä oman maailmancup-kisansa kotiyleisönsä edessä. Minäkin olen tuijottanu mäen alta naisten lentoa. Julia on tehnyt hienon suorituksen, ja on ollut koskettavaa nähdä videoscreeniltä suoraan hyppytornista tulevaa kuvaa, jossa Julian valmentajat, hänen oma isänsä mukaan luettuna, riemuitsevat hienosta suorituksesta. Se ei ole nyt riittänyt kärkipaikoille, mutta sillä ei oikeastaan ole mitään väliä, sillä Julia on hypännyt henkilökohtaisesti huippuhypyn samalla kun on tehty historiaa: naiset ovat juuri kisanneet ensimmäisen maailmancup-osakilpailunsa.

Se on iso juttu. Nämä mimmit edeltäjineen ovat tehneet suuren työn raivatessaan naismäkihypyn olympialaisiin ja nyt tänne Salpausselälle. He ovat uskoneet unelmaansa, ja askel kerrallaan se alkaa tuottaa tulosta.

Ja nyt, muutamaa tuntia myöhemmin oman kisansa jälkeen, Pikkumäkihypääjättärien kiivetessä kohti Salpausselän Karpalon K6-mäkeä, Julia katsoo Mertarantaa silmiin ja toteaa:

”No ei kai tytöt hyppäisi, jos he eivät voisi.”

Minäkin olen jo mäen laella odottamassa omaa hyppyäni, mutta huudan sieltä kovaan ääneen kannustukseni alas Julialle. ”Girls can!”

Oikea vastaus!

haastehyppy.jpg-large

”Nyt kun sä kaaduit sinne rähmällesi, niin luuletko, että puoli
Lahtea vihaa sua nyt?”

Olen juuri hypännyt. Joku amatöörin tuuri. Sekä koekierros että varsinainen kisahyppyni päätyvät rähmälleen mäkimonttuun, vaikka treeneissä pari viikkoa aiemmin alastulo on ollut mallikas. Elämäni huippuhetki päätyy kaatumiseen ja sitä seuraavaan Mertarannan veistelevään kysymykseen siitä miltä uskon rähmälleenmenoni tuntuneen koko Suomen kansan silmissä.

Naurattaa. Kysyn yleisön mielipidettä, ja saan valtavat aplodit.

”Ei. Ne rakastaa mua”, vastaan.

20160219 Lahti Ski Games 2016, PLAN, By Iida Hollmén /LAMK

 

20160219 Lahti Ski Games 2016, PLAN, By Iida Hollmén /LAMK

Kuvat: Lahti Ski Games 2016, PLAN, By Iida Hollmén /LAMK

Pikkumäkihyppääjättäret pinkovat eestaas yleisön joukossa. Kuvia otetaan ja kannustuksia huudellaan. Kaikki kisaajat ovat hypänneet ja fiilis on taivaissa.

Katson Pikkumäkihyppääjättäriä.

Katson Juliaa.

Katson Mertarantaa.

Katson kannustusjoukkoja.

Palautan katseeni takaisin Mertarantaan ja mietin hänen kysymystään uudelleen. Kun unelmia toteutetaan, tärkeintä on henkilökohtainen voitto ja se, että joku tukee niiden toteutumisessa, ajattelen. Yksin ei voi päästä pitkälle. Me tytöt pystymme ihan mihin vaan, kun saamme apua – kun maailma asennoituu niin, että mekin pystymme. Ettei kyseenalaisteta, vaan että kannustetaan. Tuetaan unelmia ja mahdollistetaan onnistumisia.

Katson yleisössä seisovia Pikkumäkihyppääjättärien vanhempia.

Julian isää.

Suomelippua heiluttavaa kisajärjestäjää ja tekstiä tyttöjen paidassa:

Koska olen tyttö ja tytöt pystyy.

Oikea vastaus.

20160219 Lahti Ski Games 2016, PLAN, By Iida Hollmén /LAMK

Palkintojen jako Planin haastekisassa Lahti Ski Games 2016, PLAN, By Iida Hollmén /LAMK

 

Tässä sitä taas ollaan. Pukuhuoneessa vetämässä mäkihyppypukua pois päältä. ”Tästä on pakko tulla tapa”, ajattelen. Kisavietti on herännyt, ja minä haluan oikeasti oppia hyppäämän kunnon hypyn, joka ei päädy rähmälleen.

Pikkumäkihyppääjättäret hyörivät pukuhuoneessa. Katson heitä ja hymähdän.  Toivon, että joku näistä työistä todella nähdään tulevaisuudessa Julian paikalla. Toivon, että ihan jokainen maailman tyttö saa kaiken mahdollisen tuen ja kannustuksen kotoaan, kouluistaan ja valmentajiltaan siihen, että jaksavat jatkaa unelmiensa polulla. Ja että ne, jotka eivät heikommista lähtökohdistaan tukea läheltään saa, saisivat apua muualta. Tämä vaatii meiltä aikuisilta jotain tärkeää: meidän pitää ymmärtää, että meidän asenteemme ratkaisee. Tytöilläkin on mahdollisuus tehdä ihan mitä vaan, päästä minne vaan!

20160219 Lahti Ski Games 2016, PLAN, Juulia Kykkänen, By Iida Hollmén /LAMK

Lahti Ski Games 2016, PLAN, Juulia Kykkänen, By Iida Hollmén /LAMK

 

Salpausselän kisat, MM-etkot vuoden 2017 isoille kilpailuille mahdollistivan menneenä viikonloppuna monta unelmaa: minun, Julian ja Pikkumäkihyppääjättärien lisäksi lukuisten muiden. En ole koskaan aikaisemmin osannut ajatella, että urheilukilpailu voi olla kokonainen maailma – että urheilusuoritusten lisäksi täällä tuotetaan yhteistyöllä kokonainen joukko elämyksiä ja kokemuksia.

Yhteistyöstä kun tässä tyttöasiassakin on pohjimmiltaan kyse: tekisimmekö me yhteistyössä nyt päätöksen, että lopettaisimme kyseenalaistamisen ja että sen sijaan keskittyisimme kannustamiseen? Uskomiseen siihen, että tytöt pystyvät siihen mihin pojatkin. Satsaisimme oikeanlaiseen asenteeseen.

Ei kyse ole sukupuolesta, vaan siitä, mitä pään sisällä on.

Kyse on unelmista, ja jokaisen oikeudesta toteuttaa omiaan.

* * *

Monta unelmaa on maailmassa toteutettavana; myös Lahti2017-kisaorganisaatiolla, joka haluaa rakentaa yhteistyökumppaneineen Suomen suurelle 100-vuotisjuhlavuodelle 2017 koko kansan kisat ja hienon elämyksen. Yhteistyöllä sekin tehdään: toivottavasti me suomalaiset olemme yhdessä mukana rakentamassa tätä unelmaa heidän kanssaan!

/Mäki-Ämmäsi, joka odottaa jo innokkaana seuraavia haasteita! Jos haluat haastaa minut johonkin hurjaan ja rajoja rikkovaan juttuun, katso tästä lisää

 

Tällä videolla lisää kisastani, rähmälleenmenostani ja haastattelusta Mertarannan kanssa… Ja täällä tämä sama teksti englanniksi!

Ja tästä jutustani voit lukea, mitä tapahtui kun hyppäsin ensikertaa mäkihypyn: Kun nössöstä tehdään mäkihyppääjä

 

*Onneksi viime metreillä kisaan mukaan porhaltaa myös toinen nainen, Salpausselän kisojen juontaja Tuija Pehkonen

 

 

 

 

Apua, olenko minä se kamala Tinder-Bitch – mies, näin saat naisen sydämen Tinderissä

Rohkeimmallakin seikkailijalla on heikko kohtansa, raja, jota hänkään ei millään pysty ylittämään. Ja minulle, joka hyppään kyllä mäkihypyn, no problem, yksi raja on korkein: Parisuhteen muodostus. En vain pysty heittäytymään deittailuun ja juttuihin, joita rakkauden löyäminen kenties vaatisi. Sen sijaan, että asettaisin itseni alttiiksi ja tekisin asialle jotain, minä odotan, että prinssi tulee vastaan. Sä tiedät, se valkoinen ratsu ja auringonlasku janiinedelleen. Mutta faktat kehiin: kaksi vuotta sinkkuna, eikä tieni varrelle ole miehiä asettunut.

Vaadittiin matka tuhansien kilometrien taakse Las Vegasiin, ystävän heittämä haaste ja… noh, rikkaan amerikkalaisen miljonäärin kiilto silmissä. Käsillä olivat vuoden 2015 viimeiset tunnit ja korvissa ystävän sanat:

”Nyt sun on aika ottaa kohtalo omiin käsiisi” Mene Tinderiin. Nyt.”

* * *

Kännykkä. Se minulla on nyt kädessäni. Määrittäisikö minun kohtaloni tämä kapula? Lataan sille liekin muotoisella logolla varustetun aplikaation. Yököttää. Ikinä en ole elämässäni ajatellut sortuvani tähän. Mielikuvissani valkoinen hevonen ravaa horisontin taakse ja kaatuu kuolleena maahan. Bye, bye prinsessaunelmat!

 

ulkoistettu

Tältä näyttävät ulkoistetut Tinder-joukot.

 

Koko juttu on minulle liikaa. Eteeni välähtää ihmisen kuva ja minun pitää valita hylkäänkö hänet painamalla punaista rastia vai valitsenko vihreän sydämen, joka ilmoittaa kiinnostukseni. Jos kuvan henkilö antaa minullekin vihreän sydämen, meistä tulee match ja voimme aloittaa tutustumisen.

Ei. Yök. Työnnän kännykän ystäväni käteen ja seuraavat päivät hän (ja hänen vaimonsa ja kaksi pientä tytärtään) hoitavat hommat. Minä kurkin suloisen etäisyyden takaa. Pelkään.

Mutta sitten jotain tapahtuu. Tulee ensimmäinen match!

 

profiili

Kirurgin profiiliteksti…

 

Joku kirurgi Las Vegasissa haluaa minut! Olen taivaissa. Sillä on varmasti rahaa! Ja niin siinä käy: otan kohtalon omiin käsiini ja vuoden 2016 ensimmäiset päivät viuhuvat suloisesti Tinderissä.

Ja nyt minä olen näin…

 

IMG_8362

 

Sanotaan, että Tinder on naisten markkinat. Yksi asia minua vaivaa. 97 prosenttia naamoista vilahtaa minulla punaiseen ja alan pelätä: Onko minusta tullut se kamala Tinder-Bitch, nirso muija, jota ennenvanhaan kutsuttiin katkeraksi vanhaksipiiaksi?

Omat profiilikuvani ovat suurelta osin poseerattuja, jopa valokuvaajan ottamia, ja huomaan etsiväni samaa efektiä miesten kuvissa. Ei kaljatölkkejä (VOIHERRANJUMALANIITÄRIITTÄÄ), ei sormuksia kuvissa (JOO VOIHERRANJUMALANIITÄON), ei sitä ei tätä, ei kainalossa roikkuvia isotissisiä blondeja (VOIHERRANJUMALANIITÄKINON!) tai miehiä koiran kanssa (VOIHERRANJUMALANIITÄON IHAN LIIKAA) tai koala olkapäällä (HERRANJUMALAMIKÄVILLITYSSEOIKEINON).

Ei, ei, ei.

Mutta minua häiritsee; miksi minä, joka haluan kuitenkin ihan aidon, oikean miehen, kyttään Tinderissä adoniksia? Mikä tänne on oikea strategia? Miten täällä voi tuoda esiin sen mitä oikeasti on eikä vain sen miltä näyttää? Koska senhän pitäisi oikeasti ratkaista.

Valkoinen hevonen nousee kuolleista ja ratsastaa silmäkulmassani taas.

Miksi en anna mahdollisuutta? Mitä miehet voisivat tehdä toisin? Mitä minä voisin tehdä toisin?

 

* * *

Kirurgi on jo unohdettu. Nyt on eräs toinen. Annan puhelinnumeroni hänelle! Hän on ihana. Iik! Ei taida olla ihan miljonääri, mutta se ei ole enää kriteeristöni kärjessä. Jokin tässä tyypissä viehättää minua suuresti. Komea, kyllä, mutta myös hänen kuvauksensa profiilissa puhuttelee. Hän kertoo siinä suoraan kuka on. Viestittelemme nyt Whatsupissa. Hän kertoo vähän enemmän. Minä tiedän hänen koko nimensä, sen missä hän asuu. Sydämentykytyksiä. Iik.

Ja joka kerta kun häneltä tulee viesti, minä olen näin…

 

IMG_8353

 

Me suunnittelemme, että tapaisimme ennen lähtöäni.

Valkoinen ratsu!!

Nyt minä olen näin… Tinderassistenttini turvallisesti rinnallani.

 

IMG_8367

Tätä tarinaa kirjoittaessani ja Tinderiin mennessäni olin juuri ollut ystäväperheeni ”au pairina” Las Vegasissa ja tässä heidän tyttärensä. Lisää Amerikan seikkailustani esim. tässä.

 

Yksi raja ylitetty. Huomaan ettei tämä olekaan niin vakavaa. Nyt minä olen siirtynyt Suomeen pyyhkimään naamoja. Kyllä, olen yllättänyt itsenikin. Piti poistaa Tinder kännykästä, sillä Suomessa en tästä puuhasta haluaisi jäädä kiinni, jokuhan saattaa minut tunnistaa. Mutta kuuden tunnin mittainen lentokoneen vaihto Oslon kentällä murtaa kamelin selän. Jos mä nyt vaan ihan vähän kurkkaisin, kun ei tässä muutakaan…

Suomessa sama ralli jatkuu. Katsotaan nyt vaan. Että jos joku mielenkiintoinen.

Tinder on mielenkiintoinen. Ei siitä mihinkään pääse. Koukuttava, sanoisin. Peli? Hiljainen ilta yksin kotona ja kännykkä liian helposti käden ulottuvilla. Entinen loputon Instagramin rullailu televisiota katsoessa on nyt vaihtunut kasvojen pyyhkimiseen vasemmalle tai oikealle.

Minulla ei ole mitään tavoitetta. Selaan naamoja päämäärättömästi. Tinder-Bitch, edelleen? Nyt mennään ehkä 95 prosentissa punaista. Mitä minä tältä touhulta oikeastaan haluan, pysähdyn miettimään. Mitä nämä miehet tästä etsivät, kiinnostun? Tavoite. Olisiko täälläkin oltava sellainen? Tutkin eteeni nousevien profiileja, ja totean, että aika harva kertoo kertoo kuka on ja mitä haluaa. Itselläni ei edes ole kirjoitettua kuvausta. Sen sijaan annan henkilölle mahdollisuuden nähdä Instagram-kuvani. Uskon, että ne kertovat minusta aika paljon.

Jos voisin antaa miehelle jonkin ohjeen, mitä hänelle sanoisin, pohdin? Ehkä toteaisin:

Mieti mitä haluat ja anna sen tulla selvästi esiin.

* * *

 

Mutta mitä minä haluan?

Vaikka edelleen vailla tarkkaa tavoitetta pyyhin suuren osan kuvista pois, minullekin tykkäyksiä kertyy. Matchejäkin! Yksi minua häiritsee. Olen kai jo ehtinyt tottua Amerikassa siihen, että mies aloittaa keskustelun; sanoisinpa, että näin kävi siellä 90 % matcheistäni. Mutta Suomessa! Kaikista matcheistani VAIN YKSI tyyppi tekee aloitteen keskusteluun!

”Moi”, hän avaa, ja jättää lopun kommunikaation hoidettavaksi minulle (VOIHERRANJUMALAMITÄPITÄÄSANOAIHMISELLEJOKASANOOVAINMOIEIKÄMITÄÄNMUUTA JANÄITÄTYYPPEJÄTÄÄLLÄRIITTÄÄ).

Tästä epäinformatiivisesta ja keskusteluun innostamattomasta aloituksesta huolimatta minä hypin tasajalkaa.

”Sä niin saat nyt mun ikuiset suosiopisteet”, höyryän hänelle takaisin innostuksissani ja kummastelen miksi kukaan muu mies ei tartu toimeen ja ALOITA KESKUSTELUA ja ehkä tämä kertoo suomalaisen parisuhteen tasa-arvoisuudesta eli siitä, että NAISEN on täällä totuttu aina vastaavan kaikesta, myös aloitteenteosta ja se jotekin tässä touhussa mättää kun mä oon kuitenkin ihan perinteinen nainen, joka odottaa miehen ottavan ohjat käsiin.

Trööt. Väärä vastaus.

Näitä minä olen pelännyt. Odotan, että toinen osapuoli aloittaa keskustelun myös siksi, että en itse uskalla. En uskalla siksi, että olen saanu koko Tinder-touhuun minut usuttaneelta ystävältä kirjan ”Tinder Nightmares”, jossa kuvataan ihmiskunnan historian järkyttävimmät keskustelunavaukset Tinderissä. Ja jos minä aloittaisin keskustelun, saattaisin juuri tehdä jokin tuollaisen tuhoontuomitun feministishenkisen avauksen. Jonka olen juuri tehnyt…

Ei. Minä en aloita keskustelua. Sen sijaan googlaan nyt netissä tunteja onko olemassa jotain ohjelmaa, jolla voi kuvasta tunnistaa ihmisen kasvojen perusteella hänen nimensä. Kun en löydä vastausta, käytän lisää tunteja ihmisen etsimiseen Facebookista hänen hyvin perinteisen suomalaisen etunimensä perusteella. Minä haluan tietää kuka hän on.

Mutta ei. Minä en aloita keskustelua ja kysy mieheltä suoraan. Mikä sinun nimesi on ja kuka sinä olet?

Ei. En.

 

kirjat

Nämä kirjat sain motivaattori-ystävältäni… Varsinainen Amerikan reissu.

 

Jos siis saisin jossain ohjeita miehelle antaa, sanoisin varmaan hänelle, että:

Ole aktiivinen. Aloita keskustelu rohkeasti. Kysy kysymyksiä, mutta älä unohda kertoa itsestäsi. Sinun ei tarvitse yrittää olla mielenkiintoinen. Sinä olet mielenkiintoinen. Aktiivisuutesi ja suoraselkäisyytesi on kaikista kiehtovinta. Muskeleittesi määrä tai seikkailut, joista voit minulle kertoa, eivät tee sinusta minulle houkuttelevampaa.

Sinun arkesi minua kiinnostaa, sillä sen voisin ehkä kanssasi jakaa.

Ei ole vääriä kysymyksiä tai oikeita vastauksia. Jos olet minusta kiinnostunut, niin ole sitä rohkeasti ja anna sen näkyä. Sillä vaikka meitä naisia kutsutaan monimutkaisiksi ja aivoissamme arvellaan olevan miljoona kierrettä, emme me kuitenkaan näe sinun pääsi sisälle.

* * *

Mutta oman päämme sisään me naiset kyllä osaamme kehitellä kaikenlaista. Minä olen nyt pääni sisälläni aivan varma, että kaikki vihaavat minua. Istun kännykkä kädessä olohuoneessani. Lempipuuhani nykyään. Toisella silmällä katson televisio-ohjelmaan, jonka nimi kysyy ”Liian ruma rakkauteen?” Matcheja ei enää tule. Laajennan hakua maantieteellisesti laajemmalle alueelle. Ei auta. Kukaan ei halua minua. Se ainoa keskustelun aloittanutkaan ei enää lähetä viestejä. Hän vihaa minua. Varmasti! Minä olen ruma. Varmasti! Nyt poistan Tinderin kännykästäni.

Varmasti!

No niinku EEEEEN. Vitsi. Enhän minä sitä tee, minä olen koukussa.

 

* * *

Valkoinen hevonen kruunupäineen on kauan sitten kadonnut mielikuvistani. Mutta Tinderissä pyörii varsinainen kuvakavalkadi. Eniten rakastan niitä miehiä, jotka ovat laittaneet kuvan itsestään koiran kanssa mutta profiilitekstissään muistavat erikseen mainita:

”Ps. Koira kuvassa ei ole minun.”

Hellyyttävän ihanaa; aivan kuten minä olen lukennut Tinderpainajais-kirjani, jossain taitaa olla Teeseitse-opaskirja miehelle, jossa sanotaan:

”Nainen tykkää koirista. Naisen saa, kun on koirakuva. Käytä koiraa.”

On myös kaloja, koala-karhuja, lehmiä, hevosia (ei valkoisia!), kissoja. Jossain lienee myös kirja, jossa opastetaan: On vitsikästä kirjata opiskelupaikakseen ”Elämän kova korkeakoulu”… Ja vaikka minut pysäyttääkin yllätyksestä vastaan tuleva Brad Pittin tai Justin Bieberin pärstä, sen kirjan, jossa kehotetaan laittamaan julkkiskomistus oman kuvan tilalle, SEN saisi polttaa. Mitä sitten tulee vaatteettomaan yläkroppaan (TAI ALAKROPPAAN VOIHERRANJUMALANIITÄKINON) vastaus on niinku ei.

Huomiota voi hakea monella tapaa.

 

kaunis3

Minä olen näin Tinderissä

 

Jos minä nyt neuvoisin, sanoisin, että:

Älä matki muita, vaan palauta mieleen tavoitteesi. Tule tietoiseksi miltä kuvasi ja kirjoittamasi teksti minulle kertovat, miltä ne MINUN silmissäni näyttävät. Jos elämäsi tärkeimmät asiat ovat kuntosali, selfien ottaminen peilin kautta ja vatsalihasten pullistelu, anna palaa näiden kuvien kanssa, mutta mieti olisiko sinussa kenties jotain muutakin kiinnostavaa. Sillä vaikka minä vatsasi nähdessäni pysähdynkin hetkeksi miettimään millaista lihaksesi vierestä olisi aamulla herätä, swaippaan sinut punaiselle, sillä en näe SINUA vatsalihastesi takaa. Minä etsin seurustelukumppanikseni miestä, en lihasta, kaljatölkkiä tai huvipurtta, ja vaikka muuten haluaisit kasvojasi suojella, anna minulle yksi kuva, joka kertoo sinusta. Kerro myös joku asia itsestäsi omin sanoin, äläkä käytä lainausta – varsinkaan jos se on ”Carpe diem”.

En minä halua tarttua hetkeen, minä haluan tarttua sinuun. Jos vain annat minulle tarttumapintaa.

Muista, että jokainen tekemäsi valinta on minulle viesti. Varmista, että se on haluamasi kaltainen. Sinähän haluat, että minä annan sinulle sydämeni.

Ja minun sydämeni sinä saat, kun annat oman tarinasi tulla esiin.

* * *

En minä ole Tinder-Bitch. Minä olen ollut nyt kuukauden Tinderissä, ja oma tavoitteeni on kirkastunut. Minä en stressaa. En ota tätäkään hommaa sen liian vakavasti. Minä katson. Valkoinen hevonen prinsseineen vilahtaa aika ajoin mielikuvissani. Onhan sekin mahdollista, mutta ei Tinder varmasti asiaa pahenna. Olen päättänyt ettei tätä asiaa tarvitse hävetä, kaikkihan sitä tekee ja että kirjoitan blogiini ensimmäisen Tinder-kuukauteni kokemuksista.

Päätän, että siinä annan sinulle yhden ohjeen:

Sinä mies; sinä olet aivan ihana, juuri tuollaisena sinä olet kiinnostava! Viis välitä oppaista ja ohjeista, ole vain tietoinen ja anna minulle tarttumapintaa, ole aktiivinen ja anna oman tarinasi tulla esiin. Ole oma itsesi: se rohkea ja luottavainen mies, joka parhaimmillasi olet. Sellainen, joka varmasti löytää elämänsä rakkauden Tinderistä tai jostain muualta.

Koska sinulle minä annan sydämeni.

* * *

 

Jos olet minuun Tinderissä törmännyt, ehkä jopa tykännyt, muttet saanut vastinettani ja minusta matchia, älä huoli, niin on käynyt suurimmalle osalle muistakin. En ole tainnut vielä itse uskoa tuota juuri sinulle vakuuttamaani…

Rakkaudella,
Maija

Ps. Lapset kuvissa eivät ole minun.

 

herkku4

 

Ja Pps. Ei, Tinder ei maksa tästä kirjoituksesta minulle. Tämä on vain jotain minkä haluan jakaa kanssasi ihan vain puhtaasta sydämestäni.

 

Tämä blogi englanniksi täällä.

Tajuuks kukaan tätä Ämmäenergiaa ja Muijavoimaa?

On pakko tunnustaa, että olen ehkä aiemmin väheksynyt yhtä asiaa. En tarkoita vähäksymistä dissausmielessä, mutta ollut vain yksinkertaisesti tajuamatta tätä:

Ämmäenergiaa ja Muijavoimaa.

Olen tehnyt paljon töitä miesten kanssa ja ystävänikin ovat usein olleet poikia; olen sellainen ämmä äijien joukossa ja aina vähän ajatellut, että miesten kanssa on jotenkin helpompaa ja mielekkäämpaa toimia.

Mutta mitä vielä! Tänä syksynä päästyäni taas kunnolla yrittämisen ja työnteon makuun, olen huomannut mikä valtava naisenergia tässä maassa on. Saan jatkuvasti tavata omilla aloillaan ansioituneita innostuneita ja inspiroivia naisia, joilla on valtava tekemisen meininki. Siis sellainen draivi ja asenne, jota tämä maa nyt tarvitsee.

Katso nyt vaikka uutisia tänään; nuutuneet Hallituksen Herrat harmaissa puvuissaan hilseet olkapäillä työntyvät silmillemme viestien valtavaa epätoivoa ja sekasortoa, kun samalla täällä Suomen kalpeitten kasvojen ja jumittuneen kuoren alla kytee tällainen muutosdraivi.

Ämmäenergia ja Muijavoima, jossa ei keskitytä jauhamiseen, vaan tekemiseen suurella antaumuksella ja rohkeudella toinen toistaan kannustaen! Minä olen tajunnut tänän syksynä, että Suomeen on kasvanut viime vuosina valtava joukko naisia, jotka todella haluavat muuttaa maailmaa tarttumalla asioihin konkreettisesti ja sitkeydellä – ei toinen toistaan alentaen, peläten seurauksia tai juosten pensaaseen piiloon kun menee perseelleen. Se kaikki on niin last season meille. Me olemme tekijöitä, näkijöitä ja toimijoita, joilla on ideoita, ajatuksia, virtaa, ja kykyä toimia sekä vaikuttaa. Ja olla ylpeästi aitoja omia itsejämme. Mikä hienointa, täällä pinnan alla nämä erilaiset naiset yhtyvät erialaisiin kokoonpanoihin puhumaan työstä, Suomen tulevaisuudesta, asenteesta sekä luomaan yhdessä esimerkiksi yrityksiä.

Tajuuks kukaan mitä täällä on?! Tämän Ämmäenergian ja Muijavoiman on päästävä tarttumaan toimeen vieläkin enemmän ja vahvemmin.

mmuijat

Olen ollut onnekas kohtaamisissani. Ihan kuin näitä ämmiä työnnettäisiin jostain eteeni, ja meidät olisi tarkoitus suistaa syviin ja merkityksellisiin keskusteluihin sekä tekemään asioita yhdessä. Toivon voivani tehdä työtä omalta osaltani saadakseni meidän äänemme kuuluviin ja kättemme jäljen näkyviin.

Eilen tapasin monta supermuijaa, ja oli kaikin puolin ihan järjettömän hieno päivä, jonka tuloksista ja seurauksista kuulet sinäkin varmasti pian. Muiden mimmien joukossa kohtasin nämä kaksi: Markkinoinnin Muijat Speakersforumista. He ovat startanneet vasta puheenpalo.fi-medianjossa puhe, tarinan voima sekä puhuja-alan ajankohtaiset ilmiöt ja asiantuntijuus kohtaavat. Sonja (kuvassa vas) ja Susanna ovat päättäneet luoda areenan, jolla puhujat ja esiintyjät kohtaavat sekä voivat jakaa tarinoitaan, ja nyt palavan poltteen lailla tekevät työtä sen eteen, että voivat saada meidän erilaisten puhjien kertomukset koko maailman kuuluviksi. Ja luulenpa, että he aikovat omassa työssään tukea sitä, että ämmät pääsevät ääneen.

Tällai ilman ylisanoja kuvailtuna.

Voit arvata kuinka enrgisoituneena tästä tapaamisesta lähdin. Niin sekaisin Muijavoimasta, että päiväksi minusta taisi tulla feministi…

Iloa, valo ja Ämmäenergiaa viikonloppuusi!

/Ämmä

Ps. Hei, Hallituksen Herra, haluutsä kuulla meitä ? Soita, niin me kyllä tullaan valaisemaan teidät Ämmäenergiallamme!