Tag Archives: nainen

Minusta ei tule koskaan äitiä

Posted on by

3

Niin, nyt se on sanottu. Lausuttu ihan ääneen ja kirjoitettu paperille. Sitten vielä painettu blogin ”julkaise”-nappulaa, ja kerrottu julkisesti.

Minusta ei tule äitiä.

Se on vaihtoehto: että minusta ei tule koskaan äitiä. Toinen vaihtoehto on, että minusta tulee äiti, mutta tuon vaihtoehdon mahdollisuus vähenee koko ajan. Olen 37-vuotias, ja sen todennäköisyys, että en koskaan ole äiti, kasvaa vauhdilla.

On kaksi vaihtoehtoa, elämän ja biologian sanelemaa faktaa, ja juuri nyt minä en tiedä, kumpi niistä käy toteteen. Mutta tässä vaiheessa elämää kummatkin vaihtoehdot sekä niiden herättämät tunteet on nostettava esiin ja hyväksyttävä.

On tehtävä itsensä tutuksi molemman tunteen kanssa sekä todettava: elämä, kummalla tahansa tavalla elettynä ja koettuna, on täyttä ja ihanaa.

Olen huomannut, että tämän asian ääneen sanominen on erittäin tarpeellista ja hyvin vapauttavaa. Se vapauttaa paineista, joita itse itselleen ja ulkopuoliset asettavat äitiydestä. Niin monesti olen kuullut toisen ihmisen sanovan, että nainen voi olla täysi ja tietää mitä rakkaus on vasta äitinä; ja heti myös tullut itse ajatelleeksi, että entä jos näin onkin. Entä jos en riitä tällaisena naisena?

Minusta ei välttämättä tule koskaan äitiä, ja tämä täytyy myös muiden ihmisten hyväksyä. Olen kirjoittanut äitiyspohdinnoistani usein aiemminkin, ja on jännä, miten tämä saa ihmiset olettamaan, että ainoa (ja epätoivoinen) haluni ja tavoiteeni on saada lapsi.

Ei niin ole. Minulle aivan yhtä mahdollista on jäädä lapsettomaksi. Se on itselleni juuri tällä hetkellä jopa luontevampi ajatus, sillä en osaa kuvitella, millaista elämäni äitinä olisi. Minulla ei ole itsestäni sellaista mallia tai kuvaa päässä, jossa olisin äiti, ja sen kuvitteleminen on vaikeaa. Tätä ajatusta ei ehkä kukaan muu kuin kaltaiseni lapseton voi ymmärtää. Minä olen tottunut elämään tällaisenaan ja osaan elää sitä täysillä sekä onnellisena myös näin. Minun elämäni on nyt näin ja on mahdollista, että se ei ikinä täydenny perheellä. 

Äitiys on upea asia ja monelle naiselle elämän tärkein asia, mutta nykyaikaiselle naiselle on myös muita tapoja elää. Itse en halua epätoivoisesti äidiksi, vaan tahdon vain kertoa, millaisia ajatuksia käy tämän ikäisen lapsettoman naisen mielessä. 

Tämän ikäisen lapsettoman naisen mielessä käy väistämättä myös se tosiasia, että äitiys ei ehkä ikinä olekaan minun elämäni agendalla – ja että voin olla onnellinen nainen siltikin.

Haluan jakaa julkisesti nämä pohdinnat ja tunteet, jotta ne tulisivat helpommin ymmärrettäväksi ja hyväksyttäväksi myös muille. 

On vielä mahdollista, että tilanteeni muuttuu, mutta jos minusta ei tule koskaan äitiä, valitsen elämääni muita asioita. En jää haikailemaan mitään menetettyä, vaan keskityn mahdollisuuksiin, joita tuo tilanne avaa. En jähmety kaipaamaan jotain, jota minulla ei ole, vaan kuljen eteenpäin uskoen, että juuri tällaisenaan voin olla maailmalle tarpeellinen ja hyvä nainen.

 

Äm, toivottaen kaunista äitienpäivää kaikille!

Arkistojen aarre: Taloudellinen tasapaino on parisuhteessa yhteinen päätös – ja koskee niin naista kuin miestä

Posted on by

0

Ymmärrykseni mukaan Iltalehdelle antamani haastattelu on nyt julkaistu. En ole juttua vielä nähnyt itse, mutta blogissa virta näyttää nyt myös sähköistyneen, joten haluan tervehtiä kaikkia uusia lukijoita. Ihana, että olette täällä!

Elämässäni on nyt meneillään muutoksen vaihe: palasin pari viikkoa sitten Helsinkiin takaisin Kuopiosta, missä olin vajaat puolitoista vuotta työkeikalla. Nyt olen myös uudessa työssä, ja tämä kaikki muutos ja muutto ovat vieneet voimat ja huomioni niin, että blogi on päivittynyt hieman rauhallisemmin viime aikoina.

Iltalehden juttu käsittelee tarinaani ja elämänseikkailuani, jossa vahvassa roolissa on myös talouden teema, se miten nainen ajattelee rahasta. Tämä on minulle tärkeä läheinen, kantapään kautta opittu teema.

Siksi ajattelin nostaa esiin uudellee tämän arkistojeni aarteen, tuoreimman blogitekstini, jossa olen käsitellyt naisen rahat -teemaa. Ja näitähän tästä blogista löytyy muitaki – tervetuloa penkomaan! Ja tule seuraamaan minua somessa. Instagram päivittyy aina aktiivisesti!

 

 

Taloudellinen tasapaino on parisuhteessa yhteinen päätös – ja koskee niin naista kuin miestä

(Julkaistu MaiLifessa 24.7.2018)

 

Nostin viime perjantaina uudelleen esiin sosiaalisessa mediassa minusta Kodin Kuvalehteen kirjoitetun jutun, jossa kerron tarinaani siitä kuinka minulle kävi, kun päädyin elämään parisuhteessani miehen rahoilla ja kohtasin lopulta yllättävän eron; ja kuinka tämä kokemus auttoi minut hyvin konkreettisesti ymmärtämään miten tärkeää on, että naisella on parisuhteessa omat rahat.

Palasin tuohon juttuun juuri perjantaina siksi, että luin iltapäivälehdesttä jutun, jossa laulaja Marita Taavitsainen kertoi, kuinka hänen vasta päättyneessä avioliitossaan mies vastasi kaikesta taloudesta. Jopa Taavitsaisaisen pankkitunnukset olivat miehen hallussa.

”Eron jälkeen ei ole edes omia pankkitunnuksia”, luki lehden lööpissä isoin kirjaimin.

Ja kuinkas sitten kävikään? No, Taavitsaiselle ei ehkä ihan yhtä huonosti kuin minulle. Minulla kun eron jälkeen ei ollut omaa rahaa juuri lainkaan. Siksi tiedän hyvin tarkkaan kokemuksesta, mistä puhun.

”SYDÄMENI SAI osuman. Voi, kunpa otsikot tämän sijaan kertoisivat siitä, kuinka naiset ottavat oman taloutensa haltuun. Itse olen kokenut tuon kummallisen kääntöpuolen (paitsi, että minulla kyllä oli sentään omat pankkitunukset) ja siksi ole halunnut siitä muillekin muistuttaa”, kirjoitin somenostojeni yhteyteen.

Naisella täytyy olla omat rahat ja tuntuma talouteensa. Tämän ajatuksen takana aion seistä maailman tappiin asti. Sen verran syvä ja mullistava kokemukseni kohta jo viiden vuoden takaisen eromme jälkeen on ollut. Täältä voit lukea tarinani ”Raha, nainen ja parisuhde – näin minulle kävi kun elin miehen rahoilla”taustaksi.

(Teksti jatkuu kuvan jälkeen.)

Ja tässä Kodin Kuvalehdessä lokakuuss 2016 ilmestynyt juttu.

 

PERJANTAISTA SOMENOSTOANI ja kirjoitustani luettiin sekä tykättiin ja kommentoitiin suhteellisen paljon. Kävin useammankin keskustelun aiheesta, ja ne jäivät pyörimään päähäni. Erityisesti minua jäivät pohdituttamaan pari erityistä kommenttia.

”Oma kokemukseni on että toimivassa parisuhteessa on yhteiset rahat ja naisen rahat. Yhteisistä rahoista hoidetaan talousmenot, investoidaan, käydään ulkona syömässä ja matkustellaan. Naisen rahoilla nainen voi ostaa jotain kivaa itselleen. Jos miehellä sattuu kuitenkin olemaan ”omaa jemmahyvää”, se on tarkoitettu naisen lahjoihin”, kommentoi eräs mies.

Veikkaan ja toivon, että tuo kommentti on osin vitsillä kirjoitettu, mutta jos ei, niin tuolla pariskunnalla on kyllä aika paljon puhuttavaa.

Se, että naisella täytyy olla omat rahat ei ole mitenkään mieheltä pois.

Eikä se, että miehellä on rahaa, tarkoita automaattisesti, että ne ovat naisen.

Tai toisinpäin.

KYSE ON mielestäni taloudellisesta tasapainosta parisuhteessa. Tasapaino tarkoittaa, että raha- ja talousasiat ovat tasa-arvoisesti molempien osapuolien vastuulla – vähintäänkin niin, että kummallakin on ymmärrys yhteisistä, omista sekä toisen rahoista ja että jonkinlainen pohjakassa kummallakin on yllätysten varalle. Täysin ymmärrettävää on, että usein toisella osapuolella on enemmän ymmärrystä taloudenpidosta ja jopa suuremoi vastuu raha-asioista. Mutta kumpikaan ei saa olla altavastaaja.

Ja taloudellinen tasapaino on yhteinen päätös parisuhteessa. Rahasta on puhuttava heti suhteen alussa, sovittava siihen säännöt ja ymmärrettävä, että molemmilla on vastuu tasapainon ylläpitämisestä, ja valta omiin rahoihinsa, jos sellaiset päätetään yhteisesti pitää. Kukinhan luo omat sääntönsä, ja jollekin voi toimia sekin, että päävastuullinen talouden ylläpidosta ja perhee elättämisestä on vain toinen suhteen osapuolista.

Vain silloin jokin asia voi ylipäänsä toimia, jos on päätetty ottaa asiasta omistajuus; keskusteltu ja luotu pelisäännöt. Silloin voidaan myös soveltaa tilanteissa, joissa joustoa tarvitaan.

JA TÄSTÄ pääsemmekin erääseen toiseen kommentoijaan, jonka ajatus pysäytti minut miettimään pitkäksi aikaa.

”Onko sitten väärin, että mies on vastuussa taloudesta ja nainen elää hänen turvaamana?”, hän kysyi ja kertoi oman tarinansa menneisyydestä, jossa hän oli ottanut uuden suunnan uralleen, opiskelleen ja etsineen uusia töitä, millä välin mies oli ollut päävastuullinen tienaaja perheessä.

Toistan itseäni: Vain silloin jokin asia voi ylipäänsä toimia, jos on päätetty ottaa asiasta omistajuus; keskusteltu ja luotu pelisäännöt. Silloin voidaan myös soveltaa tilanteissa, joissa joustoa tarvitaan.

Sillä joustoa tarvitaan. Se lienee parisuhteen peruslogiikka. Se lienee tasapainon peruselementti.

Taloudellista tasapainoa ei olisi ilman epätasapainoa – toistensa äärilaidat määrittävät kokonaisuuden. (Äärilaidoistahan olen sinulle usein kirjoittanut, muistatko esimerkiksi tämän tarinani ”Joskus on pelättävä kuolevansa voidakseen uskaltaa elää”? Kun yhteinen keskustelu on käyty, asiat ymmärretään samalla tavoin ja on luotu pelisäännöt, parisuhde kestää hetkellisen heilunnan suuntaan ja toiseen.

Sitä vartenhan ihmiset toisiinsa sitoutuvat pitkällä tähtäimellä: että ollaan toisen tukena. Silloin nähdään isompaan kuvaan ja ymmärretään, että hetken epätasapaino on toisen hetken tasapaino ja kolmannessa hetkessä osat voivat myös kääntyä.

Minun tapauksessani ei näin ollut. Tämän ymmärrän nyt jällikäteen hyvin tarkkaan. Ei oltu sitouduttu riittävästi, saati käyty keskustelua tilanteesta. Kuka ties eroakaan ei olisi tullut, elleivät säännöt olleet selvät – ja kumpikin sitoutunut toiseensa.

(Teksti jatkuu kuvan jälkeen.)

TALOUDELLINEN TASAPAINO on asia, johon meidän pitäisi kiinnitää huomiomme, kun puhutaan rahasta parisuhteessa. Taloudelinen tasapaino kulkee molempiin suuntiin, on parisuhteessa yhteinen päätös ja molempien vastuulla. Tässä maailmassa vain nyt vielä tuntuu, että erityisen paljon rahasta ja parisuhteen taloudesta puhuessa täytyy voimistaa naisten osaamista ja ymmärrystä rahasta; autta naisia ottamaan ote omasta taloudenpidosta.

Minä olen nyt jossain alkuvaiheessa tuota matkaa nyt koettuani aika kovan koulun.

/Ämmänne, kiittäen kaikista kommenteistanne, ne ovat suuria lahjoja, ja pistävät aina pohtimaan.

Talouttani horjutti vielä tässä eron jälkeen esimerkiksi vammani yrittäjäaikana. Siitä taustaksi lisää tässä kirjoituksessani ”Putosin pienyrittäjän kuolettavaan kierteeseen”.

Taloudellinen tasapaino on parisuhteessa yhteinen päätös – ja koskee niin naista kuin miestä

Posted on by

1

Nostin viime perjantaina uudelleen esiin sosiaalisessa mediassa minusta Kodin Kuvalehteen kirjoitetun jutun, jossa kerron tarinaani siitä kuinka minulle kävi, kun päädyin elämään parisuhteessani miehen rahoilla ja kohtasin lopulta yllättävän eron; ja kuinka tämä kokemus auttoi minut hyvin konkreettisesti ymmärtämään miten tärkeää on, että naisella on parisuhteessa omat rahat.

Palasin tuohon juttuun juuri perjantaina siksi, että luin iltapäivälehdesttä jutun, jossa laulaja Marita Taavitsainen kertoi, kuinka hänen vasta päättyneessä avioliitossaan mies vastasi kaikesta taloudesta. Jopa Taavitsaisaisen pankkitunnukset olivat miehen hallussa.

”Eron jälkeen ei ole edes omia pankkitunnuksia”, luki lehden lööpissä isoin kirjaimin.

Ja kuinkas sitten kävikään? No, Taavitsaiselle ei ehkä ihan yhtä huonosti kuin minulle. Minulla kun eron jälkeen ei ollut omaa rahaa juuri lainkaan. Siksi tiedän hyvin tarkkaan kokemuksesta, mistä puhun.

”SYDÄMENI SAI osuman. Voi, kunpa otsikot tämän sijaan kertoisivat siitä, kuinka naiset ottavat oman taloutensa haltuun. Itse olen kokenut tuon kummallisen kääntöpuolen (paitsi, että minulla kyllä oli sentään omat pankkitunukset) ja siksi ole halunnut siitä muillekin muistuttaa”, kirjoitin somenostojeni yhteyteen.

Naisella täytyy olla omat rahat ja tuntuma talouteensa. Tämän ajatuksen takana aion seistä maailman tappiin asti. Sen verran syvä ja mullistava kokemukseni kohta jo viiden vuoden takaisen eromme jälkeen on ollut. Täältä voit lukea tarinani ”Raha, nainen ja parisuhde – näin minulle kävi kun elin miehen rahoilla” taustaksi.

(Teksti jatkuu kuvan jälkeen.)

Ja tässä Kodin Kuvalehdessä lokakuuss 2016 ilmestynyt juttu.

 

PERJANTAISTA SOMENOSTOANI ja kirjoitustani luettiin sekä tykättiin ja kommentoitiin suhteellisen paljon. Kävin useammankin keskustelun aiheesta, ja ne jäivät pyörimään päähäni. Erityisesti minua jäivät pohdituttamaan pari erityistä kommenttia.

”Oma kokemukseni on että toimivassa parisuhteessa on yhteiset rahat ja naisen rahat. Yhteisistä rahoista hoidetaan talousmenot, investoidaan, käydään ulkona syömässä ja matkustellaan. Naisen rahoilla nainen voi ostaa jotain kivaa itselleen. Jos miehellä sattuu kuitenkin olemaan ”omaa jemmahyvää”, se on tarkoitettu naisen lahjoihin”, kommentoi eräs mies.

Veikkaan ja toivon, että tuo kommentti on osin vitsillä kirjoitettu, mutta jos ei, niin tuolla pariskunnalla on kyllä aika paljon puhuttavaa.

Se, että naisella täytyy olla omat rahat ei ole mitenkään mieheltä pois.

Eikä se, että miehellä on rahaa, tarkoita automaattisesti, että ne ovat naisen.

Tai toisinpäin.

KYSE ON mielestäni taloudellisesta tasapainosta parisuhteessa. Tasapaino tarkoittaa, että raha- ja talousasiat ovat tasa-arvoisesti molempien osapuolien vastuulla – vähintäänkin niin, että kummallakin on ymmärrys yhteisistä, omista sekä toisen rahoista ja että jonkinlainen pohjakassa kummallakin on yllätysten varalle. Täysin ymmärrettävää on, että usein toisella osapuolella on enemmän ymmärrystä taloudenpidosta ja jopa suuremoi vastuu raha-asioista. Mutta kumpikaan ei saa olla altavastaaja.

Ja taloudellinen tasapaino on yhteinen päätös parisuhteessa. Rahasta on puhuttava heti suhteen alussa, sovittava siihen säännöt ja ymmärrettävä, että molemmilla on vastuu tasapainon ylläpitämisestä, ja valta omiin rahoihinsa, jos sellaiset päätetään yhteisesti pitää. Kukinhan luo omat sääntönsä, ja jollekin voi toimia sekin, että päävastuullinen talouden ylläpidosta ja perhee elättämisestä on vain toinen suhteen osapuolista.

Vain silloin jokin asia voi ylipäänsä toimia, jos on päätetty ottaa asiasta omistajuus; keskusteltu ja luotu pelisäännöt. Silloin voidaan myös soveltaa tilanteissa, joissa joustoa tarvitaan.

JA TÄSTÄ pääsemmekin erääseen toiseen kommentoijaan, jonka ajatus pysäytti minut miettimään pitkäksi aikaa.

”Onko sitten väärin, että mies on vastuussa taloudesta ja nainen elää hänen turvaamana?”, hän kysyi ja kertoi oman tarinansa menneisyydestä, jossa hän oli ottanut uuden suunnan uralleen, opiskelleen ja etsineen uusia töitä, millä välin mies oli ollut päävastuullinen tienaaja perheessä.

Toistan itseäni: Vain silloin jokin asia voi ylipäänsä toimia, jos on päätetty ottaa asiasta omistajuus; keskusteltu ja luotu pelisäännöt. Silloin voidaan myös soveltaa tilanteissa, joissa joustoa tarvitaan.

Sillä joustoa tarvitaan. Se lienee parisuhteen peruslogiikka. Se lienee tasapainon peruselementti.

Taloudellista tasapainoa ei olisi ilman epätasapainoa – toistensa äärilaidat määrittävät kokonaisuuden. (Äärilaidoistahan olen sinulle usein kirjoittanut, muistatko esimerkiksi tämän tarinani ”Joskus on pelättävä kuolevansa voidakseen uskaltaa elää”? Kun yhteinen keskustelu on käyty, asiat ymmärretään samalla tavoin ja on luotu pelisäännöt, parisuhde kestää hetkellisen heilunnan suuntaan ja toiseen.

Sitä vartenhan ihmiset toisiinsa sitoutuvat pitkällä tähtäimellä: että ollaan toisen tukena. Silloin nähdään isompaan kuvaan ja ymmärretään, että hetken epätasapaino on toisen hetken tasapaino ja kolmannessa hetkessä osat voivat myös kääntyä.

Minun tapauksessani ei näin ollut. Tämän ymmärrän nyt jällikäteen hyvin tarkkaan. Ei oltu sitouduttu riittävästi, saati käyty keskustelua tilanteesta. Kuka ties eroakaan ei olisi tullut, elleivät säännöt olleet selvät – ja kumpikin sitoutunut toiseensa.

(Teksti jatkuu kuvan jälkeen.)


TALOUDELLINEN TASAPAINO on asia, johon meidän pitäisi kiinnitää huomiomme, kun puhutaan rahasta parisuhteessa. Taloudelinen tasapaino kulkee molempiin suuntiin, on parisuhteessa yhteinen päätös ja molempien vastuulla. Tässä maailmassa vain nyt vielä tuntuu, että erityisen paljon rahasta ja parisuhteen taloudesta puhuessa täytyy voimistaa naisten osaamista ja ymmärrystä rahasta; autta naisia ottamaan ote omasta taloudenpidosta.

Minä olen nyt jossain alkuvaiheessa tuota matkaa nyt koettuani aika kovan koulun.

/Ämmänne, kiittäen kaikista kommenteistanne, ne ovat suuria lahjoja, ja pistävät aina pohtimaan.

Talouttani horjutti vielä tässä eron jälkeen esimerkiksi vammani yrittäjäaikana. Siitä taustaksi lisää tässä kirjoituksessani ”Putosin pienyrittäjän kuolettavaan kierteeseen”.

Olisiko minusta vielä äidiksi? Yli kolmekymppinen lapseton, tämä sinun täytyy tietää hedelmällisyydestäsi

Posted on by

2

Kyllähän se jännittää, kun ei tiedä mitä edessä on. Paitsi sanat: lapsettomuuslääkärin hedelmällisyystutkimus hedelmällisyysklinikalla. Sellaiseen minä olen nyt suuntaamassa.

Jännittää ja tärisyttää, kun en tiedä, milaisen päänsisäisen prosessin tämä käynnistää? Entä jos maailmani ei ole enää entisensä tämän klinikkakäynnin jälkeen? Ikimaailmassa en olisi arvannut, että tällaiseen ryhdyn. Mutta aivan yhtäkkiä ja yllättäen ajatus minuun on iskenyt: Mitä minä oikeastaan haluan? Olisiko minusta äidiksi siltikin?

OLOSUHTEET OVAT AJANEET minut tähän: sinkuksi ja lapsettomaksi, kun kolkuttelen jo kohta neljääkymppiä.

Elämä on sillai jännä, että sellaiset asiat, jotka ovat isoja, jotka tuntuvat juuri nyt kaukaisilta ja mahdottomilta, on helpompi vain siirtää mielestään pois. Pyyhkiä syrjään aktiivisesta ajattelusta, jottei niitä tarvitsisi kohdata tai käsitellä – tai tehdä päätöksiä siitä, kuinka niihin itse suhtautuu ja haluaa toimia.

Peloksikin sitä kai kutsutaan.

Mutta kun on lapseton sinkku ja kolkuttelee kohta neljääkymppiä, on eräs asia, jota on pakko pysähtyä pohtimaan, vaikka kuinka pelottaa: lapsen saaminen.

Minä en ole tähän päivään mennessä vielä pystynyt pohtimaan omaa haluani tulla äidiksi. Ja siksi olen päättänyt pakottaa itseni nyt aiheen ääreen.

Ja hetken harkinta on johtanut päätökseen: haluan ajatteluni avuksi ammatilaisen. Ja niin päädyin tähän. Lapsettomuuslääkärin hedelmällisyystutkimukseen hedelmällisyysklinikalla, jotta voisin ottaa selvää sinullekin; mitä yli kolmekymppisen lapsettoman sinkun täytyy ymmärtää hedelmällisyydestään ja lapsen saamisen mahdollisuuksista.

InOva klinikan hoitaja Päivi Penttinen selvittää lähtökohtiani tutkimukselle.

 

ISTUN KLINIKAN VASTAANOTOSSA ja vastailen hoitajan kysymyksiin. Hoitajan antama hedelmällisyysneuvonta on tässä paikassa ilmaista.

–Haluatko edetä vielä lääkärin hedelmällisyystutkimukseen, hoitaja kysyy.

Minä nyökkään päättäväisenä, sillä eihän enää voi peräääntyä. Edessä ovat verikokeet ja ultraäänellä tehtävä tutkimus.

Olosuhdelapseton. Se on termi, jota olen viimeisen viikon aikana itsestäni alkanut käyttää. Olosuhdelapsettomuus; sellainen lapsettomuuden muoto, jossa olosuhteet elämässä sekä sen käänteet ja tapahtumat eivät vielä ole antaneet myötä perheen perustamiselle.

Edellisessä parisuheessa olisi ollut aika, mutta mies ei halunnut, ja sitten tuli ero, eikä sen jälkeen tilanne ole tuntunut mahdolliselta.

Villi vuoristorata rullaa olosuhdelapsettoman mielessä: yhdessä hetkessä tuntuu siltä, että joskus vielä äidiksi haluaa ja heti taas toisessa siltä, että ei lapsen saaminen olekaan itselle niin tärkeää.

Mutta yksi asia on varmaa:

–Et suinkaan ole yksin, hoitaja kertoo.

Kaltaiseni naiset ovat hänen mukaansa klinikoiden vakivieraita. He tulevat selvittämään omaa hedelmällisyyttään ja mahdollisuuksiaan äitiyteen.

He tulevat yksin tai yhdessä puolisoidensa kanssa. He pysähtyvät, he kuulevat faktat ja tilanteen.

Ja he kohtaavat kysymyksen:

Mitä minä haluan?

Keskustelut LT, lapsettomuuslääkäri Paula Kuivasaari-Pirisen kanssa pistivät mietteliääksi.

Sitten käytiin hoitopöydälle.

ON YKSI ASA, MITÄ olosuhdelapseton ei halua. Hän ei halua kuulla ulkopuolelta niitä näkemyksiä, joita sieltä väistämättä kuitenkin tulee.

”Koskaan ei ole oikeaa aikaa saada lasta”, sanotaan joka kerta, ja sillä hetkellä tuntuu vain tarpeelliselta oksentaa.

Mistä sinä voit tietää minun tilanteeseeni, elämääni ja sen mahdollisuuksiin? Miten voit sanoa, ettei ole oikeaa aikaa, kun minä tunnen sen mahdottomuuden.

Juuri nyt minä olen 37-vuotias nainen, jonka biologinen kello ei tikitä kovaa, uusi ura vaatii tekemistä, ja ennen kuin lasta toivoo, haluaisi löytää puolison, jonka kanssa perheen lopulta rakentaa. Toive on ihan tavallisesta perheidyllistä – kuten monella kaltaisellani.

Mutta aika on julma naiselle. Vaikkei biologinen kello tikittäisikään, aikapommi saattaa räjähtää. Voisiko vielä odottaa, että isä lapselle löytyy?

–Kun olet yli 40, sanoisin, että peli on menetetty, hoitaja latoo tiskiin faktoja.

35-vuotiaana hedelmällisyys alkaa laskea. Yksilöllisesti toki, mutta iän myötä myös keskenmeot lisääntyvät, minkä johdosta elävänä syntyvän lapsen todennäköisyys laskee. Alle 35-vuotiaana raskausennuste on 40 prosenttia ja 42 vuotiaana se on jo alle 5 prosenttia.

Eihän se tunnu, että nykyaikana vähän vaille nelikymppisen modernin naisen elämä kaikkine mahdollisuuksineen olisi ohi viidessä vuodessa; mutta hedelmällinen ikä voi olla.

Vaikka muuten olisi nuorekas fyysiseltä ja henkiseltä olemukseltaan, munasarjat ovat saman ikäiset kuin itse on. Niihin alkaa tulla rakenteellisia poikkeavuuksia, mitkä johtaa siihen, ettei raskautta tule tai joutuu kokemaan keskenmenoja. Ja ikinä ei ole sittenkään varmaa, voiko lasta saada.

Ainoa mitä voidaan tehdä, on kartoittaa hedelmällisyyttä. Ja edelleenkään ei tiedetä tarkkaan millainen alamäki alkaa.

MITÄ MINÄ HALUAN?

Siinä se on taas. Tuo kysymys.

On lääkärin tutkimuksen päivä.

Hän katsoo verikokeitteni tuloksia, kysyy kysymyksiä ja suorittaa ultraäänitutkimuksen.

Minä nauhoitan koko tapaamisen ja tutkimukseni, sillä olen päättänyt jakaa tämän kokemuksen opit ja oivallukset sinun kanssasi. Haluan, että omalla esimerkilläni voin tarjota parhaiten sinullekin ajateltavaa.

–Nämä ovat hyvin herkkiä aiheita, siksi täytyy olla sanoissaan tarkka. Vastaanotolla ei saa syyllistää, lääkäri kertoo.

Siinä hetkessä minä tajuan, että olen tekemässä juuri oikein; että en minäkään paasaa tai osoita muita sormella, vaan kerron vain omista lähtökohdistani tutkimuksen sisällön. Tapauksia on yhtä monta kuin kokijoita, ja minäkin voi vain oivalluttaa muita oman tarinani avulla.

Ja nyt sinä pääset mukaan myös lääkärin vastaanotolle. TÄSTÄ LINKISTÄ (ja alla olevan videon kautta) pääset kuulemaan Yle Areenaan tekemäni jutun. Kuuntele se, sillä se on koko tämän jutun kovin oivallus ja tuotos!

(Blogiteksti jatkuu videolinkin, jolta Yle Areenan juttu myös löytyy, jälkeen)

 

 

MITÄ MINÄ HALUAN?

Hiphei, siinä se on taas. Kysymys.

Lapsen vai ydinperheen? Piinaava pohdinta, joka on tällä iällä se suurin, jota on jo alettava ajatella.

On biologia vastaan periaatteet.

Ja sitten se tulee, lääkärin suusta:

–Koskaan ei ole oikea aika lapselle. Jos haluaa lapsen, pitää vain päättää, että sen tekee, olipa elämäntilanne mikä tahansa. Mutta jos haluaa yinperheen, tässä iässä joutuu ottaa sen riskin, että sitten kun puoliso on löytynyt, lasta ei välttämättä enää ole helppo saada tai sitä ei saa ollenkaan.

Olleaan hetkessä, jota olen eniten jännittänyt: Tutkimus on tehty ja keskustelut käyty. Olen pelännyt etukäteen, millainen ajatusprosessi mielessäni käynnistyy.

JOSSAIN VAIHEESSA ON lopetettava heiluminen ja huojuminen.

On ymmärrettävä, että valinta on tehtävä ja päätettävä. On asetettava arvot puntariin ja valittava vaihtoehdoista (niistä kuulet Areenan jutussa tarkemmin).

Ja kun tekee päätöksen, hyväksyy sen, ja on valmis elämään sen kanssa. Vasta sitten voi antaa elämän näyttää, mitä sillä on tarjolla.

Hedelmällisyystesti, täältä tullaan!

Posted on by

0

Mitä yli kolmekymppisen lapsettoman sinkun täytyy ymmärtää hedelmällisyydestään ja lapsensaannin mahdollisuuksista? Taannoinen tekstini ”Olen lapseton nelikymppinen sinkku äitiyteen mahdottomassa elämänvaiheessa – pitäisikö nyt pakastaa munasoluja?” herätti teissä niin paljon liikehdintää, ettei ole muuta vaihtoehtoa kuin pistää itseni likoon ehkä hurjimmalla tavalla kuin ikinä.

Näistä asioista kukaan ei puhu ääneen, joten nyt on toimittava: Hedelmällisyystesti, täältä tullaan!

Menen hedelmällisyysklinikalle etsimään vastauksia meitä lapsettomia sinkkunaisia mietityttäviin kysymyksiin ja testautan oman tilanteeni. Mutta koska itselläni ei ole mitään käsitystä mitä nyt tapahtuu, pyydän apuanne, jotta osaan kysyä oikeat kysymykset.

Katso tästä lisää…

 

Viestiä voit toki myös laittaa tämän bloginikin kautta tai somessa!

Olen lapseton nelikymppinen sinkku äitiyteen mahdottomassa elämänvaiheessa – pitäisikö nyt pakastaa munasoluja?

Posted on by

2

No nyt se iski! Ajatus siitä, että kohta vedellään viimeisiä: Olen äitiyteen iäkäs! Ilmeisesti olen lukenut lehdistä viime päivinä liian monta juttua yli kolmekymppisen hiipuvasta biologisesta kellosta ja menetetyistä mahdollisuuksista, etten voi enää sivuutta aihetta edes itseltäni.

”Varoitusvalo palaa jo 35 vuoden kohdalla”, julistetaan mediassa ja kerrotaan, että nykyuskomuksemme on harha; munasolut haparoituvat hirvittävää tahtia ja nelikymppisenä ne ovat jo aiemmin oletettua heikommassa hapessa (IL 13.4.2018). Toiset jutut syytävät syytöksiä siitä, etteivät yli kolmekymppiset muista kaiken kiireen keskellä kellonsa tikittävän (Yle Kulttuuricocktail 6.4.2018). Ne sanovat, että syy Suomen heikon syntyvyyden takana ovat kranttuudessaan itsekkäät ja uraputkessa kiipivät sinkut.

Ja minä mietin, mitä tästä kaikesta pitäisi ajatella äitiyteen kohta jo liian vanhan ihmisen; naisen elämäntilanteessa, joka on yksinkertaisesti mahdoton lapsen saantiin.

MINÄ OLEN 37-VUOTIAS nainen, jolla ei ole miestä eikä lapsia. Olen määräaikaisessa työkierteessä ja satunpa vielä työni takia asumaan väliaikaisesti vieraalla paikkakunnalla, jonne en halua kaivaa juuria saati perustaa perhettä.

Menivätkö mahdollisuuteni lapsiin edellisen suhteen kariuduttua, pohdin aika ajoin. Silloin olisi ollut mahdollinen ja toivomani ajankohta. Miehen työn vuoksi vietetty aika ulkomailla oli kuin äitiysloma ilman lasta: suvantovaihe omalla uralla, jotta voi keskittyä kotona toisen tukemiseen. Mutta mies ei halunnut. Ja sitten tulikin ero.

Menneisyyden tapahtumista johtuen nyt on kurottava kasaan kariutuneen suhteen jättämä henkilökohtainen talouden taantuma ja ammennettava umpeen ammatillinen ambitio. On tultava paremmaksi ammattilaiseksi ja ansaittava yksin vakaa talous; turvattava itselle pilarit tulevaisuuteen, vaikka ulkopuoliset määrittelevät tämän itsekkääksi uraputkessa kiipimiseksi. On painettava työsopimuksesta toiseen, sillä pelko työn menettämisestä on perheenperustamisen tarvettakin suurempi.

Onpa sitä myös opeteltava taas luottamaan, poistettava edellisen elämän jättämä pelko parisuhteesta – se, jonka ulkopuolelta uskotaan olevan kranttuuttani miehenvalinnassa.

LAPSEN SAAMINEN JA äitiys ovat tämänhetkisessä elämässäni niin mahdottomia ajatuksia, etten koko asiaa ole vuosikausiin edes pysähtynyt pohtimaan. Miksi hukata aikaa sellaiseen, mitä ei ole kenties tapahtumassakaan? Luojalle kiitos biologinen kelloni ei tässä tilanteessa kärju hädissään hurjaa huutoa; sellaisiakin kun lähelläni näen, enkä voi edes kuvitellakaan kuinka hankala heidän kokemuksensa lapsettomuudesta on. En koe nyt pakonomaista tarvetta saada lasta, mutta kuka ties saattaahan sen johtua siitäkin, että siirrän ajatuksen pois tietoisuudestani osin myös suojellakseni itseäni. Yksin en lasta tekisi missään tilanteessa.

Vaikka asia tuntuu nyt kovin kaukaiselta, päätin, että on pakko pysähtyä hetkeksi ajattelemaan; aika kun on julmaa, ja se todella voi kohta yllättää. Entä jos kello alkaakin kohta huutaa?

Pitäisikö nyt pakastaa munasoluja tulevan varalle? Vai olisiko tarpeen tehdä lapsi jonkun tuntemattoman kanssa vain, että sellaisen saisi? Joko on syytä unohtaa asia kokonaan? Mitä todella tarkoittaa, jos aikoo pakastaa munasolunsa? Ja tekisinkö oikeasti niin?

Mitä minun pitäisi tehdä tai ajatella? Millaisia vaihtoehtoja minulla on? Haluanko edes lapsia?

Ei hajuakaan!

Kuva Madeiran pääkaupungin Funchalin vanhasta kaupungista.

 

Siksi päätin, että otan selvää, mitä muut ajattelevat ja kuinka ikäiseni naisen kannattaa toimia silloin, kun aika vain ei ole oikea, vaikka kello vetää viimeisiään. Haluan selvittää asiaa ammattilaisilta jakaen tietysti oppini kanssasi.

Nyt kuulisin myös mielelläni sinulta: mitä sinä asiasta ajattelet ja millaisia juttuja haluaisit asiantuntijoilta tietää? Millainen sinun tilanteesi on?

Jos et halua kaikkien kesken ajatuksiasi jakaa, laita minulle vaikka Facebook- tai sähköpostiviesti!

Isoin miettein,

Äm

Arkistojen aarre: Ei kyseenalaistusta, vaan kannustusta – Because I’m a Pikkumäkihyppääjätär

Posted on by

0

Seurasin tänään naisten normaalimäen kisaa olympialaisissa. Suomalaismäkihyppääjä Julia Kykkänen teki hienon kisasuorituksen kisassa, vaikkei kärkeen vielä kyennytkään.

Mäkikisan lopussa huomioni kiinnittyi kommentaattorin sanoihin.

”Nyt tarvitaan tukea tuleville naismäkihyppääjäsukupolville, jotta saadaan lajia eteenpäin, kun miesten mökihyppykin tuntuu vain menevän alas”, hän sanoi näin omin sanoin lainaten.

Mieleni palasi aikaan tarkalleen pari vuotta taaksepäin Lahden Salpausselälle, jossa Julia toimi valmentajani elämäni ensimmäisessä (ja näillä näkymin viimeisessä) mäkihyppykisassa. Tuolloin kirjoitin tarinan, jonka pääroolissa en suinkaan ole minä, vaan Pikkumäkihyppääjättäret – juuri ne, joita tänään kisakommentaattorit kehottivat nyt kannustamaan.

Muistatko tämän tarinan? Tässä yksi parhaista blogeistani arkistojen aarteena uudelleen:

Ei kyseenalaistusta, vaan kannustusta – Because I’m a Pikkumäkihyppääjätär

(Julkaistu MaiLifessa 22.2.2016)

 

Sellaisesta pienestä se lähti. Vuosi sitten Suurmäen huipulla. Että jos minäkin…

* * *

”Tästähän alkaa tulla tapa”, ajattelen. ”Täällä minä taas istun Lahden Hiihtoseuran pukukopissa vetämässä mäkihyppypukua päälleni.”

Minulla on ollut unelma: mäkihyppy. Tavallaan ihan älytön ajatus, joka syntyi katsoessani alas Suurmäen laelta tasan vuotta aiemmin Salpausselän kisoissa. Ajatus, että tuotahan pitäisi kokeilla. Että kyllähän minä siihen pystyn! Kaksi viikkoa sitten olen käynyt harjoittelemassa, kirjoittanut sinulle päänsisäisestä mellakastani ennen elämäni ensimmäistä hyppyä, ja nyt olen taas tässä, osallistumassa mäkihyppykisaan.

Mutta tänään ei ole kyse minusta. Tänään on kyse jostain suuremmasta.

20160219 Lahti Ski Games 2016, PLAN, By Iida Hollmén /LAMK

20160219 Lahti Ski Games 2016, PLAN, By Iida Hollmén /LAMK

 

”Äiti, eikö me jo voida mennä, mä haluan päästä hyppäämään!”

Pikkumäkihyppääjättäret ovat vallanneet pukuhuoneen. Nanni 5 v, Heta 7 v, Emilia 8 v ja Sofia 9 v harrastavat mäkihyppyä ja  ovat tulleet näyttämään mallia meille nyt pukuhuoneessa jännityksestä täriseville aikuisille. Osallistumme lastenoikeusjärjestö Planin ja Lahti2017 MM-kisojen mäkihyppyhaasteeseen hyväntekeväisyyden nimissä. On Salpausselän kisojen perjantainen naisten päivä, ja nyt juhlitaan tyttöjä. Pukukopissa ei tosin lisäkseni muita naisia näy. Kahdeksan miestä ja minä*…

Tytöt odottavat malttamattomina pääsyään hyppäämään leikkimielisen kisamme koehypyt ja heidän iloinen puheensorinansa kirkastaa koko pukuhuoneen. He vetävät hyppypukujensa päälle vaaleanpunaiset t-paidat, joissa lukee ”Because I am a girl” ja ”Girls can”.  

Koska olen tyttö. Tytöt pystyvät.

Oikea asenne, ajatelen.

Pikkymäkihyppääjättäret Nanni, Heta, Emilia ja Sofia.  20160219 Lahti Ski Games 2016, PLAN, By Iida Hollmén /LAMK

 

”Julia, tätä teiltä naisilta aina tivataan ja siksi minäkin sen sinulta kysyn: Voiko tyttö oikeasti hypätä mäkeä ja olla mäkihyppääjä?”, hyppykisamme selostava Antero Mertaranta kysyy tuomarina toimivalta, Suomen parhaalta naismäkihyppääjältä Julia Kykkäseltä.

Minä huokaisen.

Juliakin huokaisee.

Pikkumäkihyppääjättäret kiipeävät mäen laelle nauraen. Tsemppaavat toisiaan ja hihkuvat odottavaa intoa. Missä vaiheessa me aikuiset kadottamme tuon hengen, jään miettimään. Miksi jossain pisteessä elämästä tulee niin vakavaa, että tuo lapsekas innostus ja toisen kannustaminen unohtuvat?

Näillä tytöillä on unelma. He haluavat harrastaa mäkihyppyä, tulla esikuvansa Julian kaltaisiksi. Toivottavasti tuo halu tulla mäkihyppääjäksi voi toteutua maailmassa, jossa ei koko ajan ja joka suunnasta kysytä, voivatko tytöt tehdä sitä, tätä tai tuota.

Milloin noita kysymyksiä ei enää tarvitse esittää? Milloin kyseenalaistamiselle voidaan laittaa piste?

Julia Kykkänen valmistautumassa Salpausselän kisojen hyppysuoritukseen

 

Julia on hypännyt aiemmin päivällä oman maailmancup-kisansa kotiyleisönsä edessä. Minäkin olen tuijottanu mäen alta naisten lentoa. Julia on tehnyt hienon suorituksen, ja on ollut koskettavaa nähdä videoscreeniltä suoraan hyppytornista tulevaa kuvaa, jossa Julian valmentajat, hänen oma isänsä mukaan luettuna, riemuitsevat hienosta suorituksesta. Se ei ole nyt riittänyt kärkipaikoille, mutta sillä ei oikeastaan ole mitään väliä, sillä Julia on hypännyt henkilökohtaisesti huippuhypyn samalla kun on tehty historiaa: naiset ovat juuri kisanneet ensimmäisen maailmancup-osakilpailunsa.

Se on iso juttu. Nämä mimmit edeltäjineen ovat tehneet suuren työn raivatessaan naismäkihypyn olympialaisiin ja nyt tänne Salpausselälle. He ovat uskoneet unelmaansa, ja askel kerrallaan se alkaa tuottaa tulosta.

Ja nyt, muutamaa tuntia myöhemmin oman kisansa jälkeen, Pikkumäkihypääjättärien kiivetessä kohti Salpausselän Karpalon K6-mäkeä, Julia katsoo Mertarantaa silmiin ja toteaa:

”No ei kai tytöt hyppäisi, jos he eivät voisi.”

Minäkin olen jo mäen laella odottamassa omaa hyppyäni, mutta huudan sieltä kovaan ääneen kannustukseni alas Julialle. ”Girls can!”

Oikea vastaus!

 

”Nyt kun sä kaaduit sinne rähmällesi, niin luuletko, että puoli Lahtea vihaa sua nyt?”

Olen juuri hypännyt. Joku amatöörin tuuri. Sekä koekierros että varsinainen kisahyppyni päätyvät rähmälleen mäkimonttuun, vaikka treeneissä pari viikkoa aiemmin alastulo on ollut mallikas. Elämäni huippuhetki päätyy kaatumiseen ja sitä seuraavaan Mertarannan veistelevään kysymykseen siitä miltä uskon rähmälleenmenoni tuntuneen koko Suomen kansan silmissä.

Naurattaa. Kysyn yleisön mielipidettä, ja saan valtavat aplodit.

”Ei. Ne rakastaa mua”, vastaan.

20160219 Lahti Ski Games 2016, PLAN, By Iida Hollmén /LAMK

20160219 Lahti Ski Games 2016, PLAN, By Iida Hollmén /LAMK

 

Pikkumäkihyppääjättäret pinkovat eestaas yleisön joukossa. Kuvia otetaan ja kannustuksia huudellaan. Kaikki kisaajat ovat hypänneet ja fiilis on taivaissa.

Katson Pikkumäkihyppääjättäriä.

Katson Juliaa.

Katson Mertarantaa.

Katson kannustusjoukkoja.

Palautan katseeni takaisin Mertarantaan ja mietin hänen kysymystään uudelleen. Kun unelmia toteutetaan, tärkeintä on henkilökohtainen voitto ja se, että joku tukee niiden toteutumisessa, ajattelen. Yksin ei voi päästä pitkälle. Me tytöt pystymme ihan mihin vaan, kun saamme apua – kun maailma asennoituu niin, että mekin pystymme. Ettei kyseenalaisteta, vaan että kannustetaan. Tuetaan unelmia ja mahdollistetaan onnistumisia.

Katson yleisössä seisovia Pikkumäkihyppääjättärien vanhempia.

Julian isää.

Suomelippua heiluttavaa kisajärjestäjää ja tekstiä tyttöjen paidassa:

Koska olen tyttö ja tytöt pystyy.

Oikea vastaus.

Palkintojen jako Planin haastekisassa. 20160219 Lahti Ski Games 2016, PLAN, By Iida Hollmén /LAMK

20160219 Lahti Ski Games 2016, PLAN, By Iida Hollmén /LAMK

Tässä sitä taas ollaan. Pukuhuoneessa vetämässä mäkihyppypukua pois päältä. ”Tästä on pakko tulla tapa”, ajattelen. Kisavietti on herännyt, ja minä haluan oikeasti oppia hyppäämän kunnon hypyn, joka ei päädy rähmälleen.

Pikkumäkihyppääjättäret hyörivät pukuhuoneessa. Katson heitä ja hymähdän.  Toivon, että joku näistä työistä todella nähdään tulevaisuudessa Julian paikalla. Toivon, että ihan jokainen maailman tyttö saa kaiken mahdollisen tuen ja kannustuksen kotoaan, kouluistaan ja valmentajiltaan siihen, että jaksavat jatkaa unelmiensa polulla. Ja että ne, jotka eivät heikommista lähtökohdistaan tukea läheltään saa, saisivat apua muualta. Tämä vaatii meiltä aikuisilta jotain tärkeää: meidän pitää ymmärtää, että meidän asenteemme ratkaisee. Tytöilläkin on mahdollisuus tehdä ihan mitä vaan, päästä minne vaan!

20160219 Lahti Ski Games 2016, PLAN, Juulia Kykkänen, By Iida Hollmén /LAMK

 

Salpausselän kisat, MM-etkot vuoden 2017 isoille kilpailuille mahdollistivan menneenä viikonloppuna monta unelmaa: minun, Julian ja Pikkumäkihyppääjättärien lisäksi lukuisten muiden. En ole koskaan aikaisemmin osannut ajatella, että urheilukilpailu voi olla kokonainen maailma – että urheilusuoritusten lisäksi täällä tuotetaan yhteistyöllä kokonainen joukko elämyksiä ja kokemuksia.

Yhteistyöstä kun tässä tyttöasiassakin on pohjimmiltaan kyse: tekisimmekö me yhteistyössä nyt päätöksen, että lopettaisimme kyseenalaistamisen ja että sen sijaan keskittyisimme kannustamiseen? Uskomiseen siihen, että tytöt pystyvät siihen mihin pojatkin. Satsaisimme oikeanlaiseen asenteeseen.

Ei kyse ole sukupuolesta, vaan siitä, mitä pään sisällä on.

Kyse on unelmista, ja jokaisen oikeudesta toteuttaa omiaan.

* * *

Monta unelmaa on maailmassa toteutettavana; myös Lahti2017-kisaorganisaatiolla, joka haluaa rakentaa yhteistyökumppaneineen Suomen suurelle 100-vuotisjuhlavuodelle 2017 koko kansan kisat ja hienon elämyksen. Yhteistyöllä sekin tehdään: toivottavasti me suomalaiset olemme yhdessä mukana rakentamassa tätä unelmaa heidän kanssaan!

/Mäki-Ämmäsi, joka odottaa jo innokkaana seuraavia haasteita! Jos haluat haastaa minut johonkin hurjaan ja rajoja rikkovaan juttuun, katso tästä lisää

 

Tällä videolla lisää kisastani, rähmälleenmenostani ja haastattelusta Mertarannan kanssa…

 

Ja täällä tämä sama teksti englanniksi! Ja tästä jutustani voit lukea, mitä tapahtui kun hyppäsin ensikertaa mäkihypyn: Kun nössöstä tehdään mäkihyppääjä

 

*Onneksi viime metreillä kisaan mukaan porhaltaa myös toinen nainen, Salpausselän kisojen juontaja Tuija Pehkonen

”Löytääkseen merkityksen elämään on rohkeasti kohdattava karuimmatkin kasvonsa”

Posted on by

4

Avaan tietokoneen. Skype päälle ja odotettu soitto ystävälle. Näin me teemme nyt kun olemme liian kaukana toisistamme. Hän on pahalla päällä, tuskailee elämäänsä; kuinka se vain tuntuu lipuvan merkityksettömästi ohi päivästä toiseen eikä hän pysty tarttumaan kiinni hetkeen.

–Mikä tämän kaiken helvetin tarkoitus on, hän kysyy minulta epätoivoisena.

Vaikka minulla luulisi kokemusta näistä asioista olevan, en osaa sanoa hänelle mitään viisasta, en auttaa.

Hengitän syvään. Ehkä nyt voisin kertoa sen, mitä olen viimeiset vuodet päässäni pyöritellyt. Tarinani, jota olen salaa kirjoitettavaksi hahmoittanut. Avaan suuni, ja sanat alkavat soljua suustani jotenkin tähän malliin:

 

Samppanjapissis, Helsinki, Suomi, 2011

Katso, näet tietysti sen: Samppanjapissiksen! Tuolla se istuu, fiineimmässä baarissa kuohujuomaa juoden.

Se oli aika päämäärätietoinen nainen, halusi rakentaa bisneksen. Sillä oli oma firma, ja se halusi näyttää vähän paremmalta kuin naapurin Irma. Valkoinen tukka hulmuten se aikoi vallata kaiken. Sillä oli unelma, olla sillä lailla kova. Vain kolmissakymmenissä sen pää oli välillä aika pilvissä.

Se meni putkessa kovaa eteenpäin, kunnes yhtäkkiä, aivan yllättäin, se sanoikin itselleen näin:

”Mitä ihmettä, eihän tässä ole mitään järkeä!”

Ja kappas, arvaatko sen, aivan yhtäkkiä se kadotti merkityksen. Ja ajattele sitä vaan, nyt hän joutui itseään suoraan silmiin katsomaan.

 

Keskeytän tarinan, ja katsahdan ystävääni pikaisesti hakien hänen hyväksyntäänsä. Hän tuijottaa minua tiukasti ja nojautuu lähemmäs tietokoneensa näyttöä.

Hän taitaa haluta kuulla lisää. Köhäisen, ja jatkan:

 

Ei tainnut yhtiökumppani tykätä, kun yhtäkkiä Samppanjapissiksen oli vain pakko hypätä. Ei tiennyt mihin päätyy, mutta se ei ollut tähän jäämiseen syy.

Ensimmäistä kertaa elämässään siltä meni jokin mönkään. Sitä pelotti, mutta hyvin pian se oivalsi:

”Siivet kantaa, kun vain kyytiä jollekin painavalle taakalle uskaltaa antaa!”

Urheiluvaimo, Ruotsi 2012

Ja kuinkas sitten kävikään, tuli vastaan mies; kuka hurmuri ties! Ei mahtanut muutakaan kuin alkaa pakata laukkujaan. Se muutti Ruotsiin ja siitä tuli Urheiluvaimo, kappas niin! Se halusi olla tukena tähden takana, kuten Sirpa Ameriikanmaalla. Kasvaittaisi lapsiaan ja antaisi Urheilijalle puolisona parastaan.

Mutta aina välillä se hetkeksi jäi miettimään:

”Mitä hittoa, eihän tässä ole mitään järkeä. Entä jos sittenkin olisin jotain itsekin?”

Mutta ei; se hautasi ajatuksensa ja kiinnitti taas tähän hetkeen katseensa. Se niin paljon halusi rakastaa, ettei tainnut koskaan tajutakaan, ettei itseään saa ikinä unohta ja vain toisen taakse piilottaa.

Kunnes sitten päivänä muutamana, se kuuli miehen huutamana:

”Haluan erota”.

Ja kappas, arvaat jo sen, Urheiluvaimo kadotti kaiken merkityksen.

 

Vilkaisen ystävääni arasti ruudun taa. Nolottaa. On tullut paljastettua juuri sellaista, jota on vaikea tunnustaa todeksi itsellekään.

Hän pyörittää kättään ilmassa kuin vaatien äänettömästi, etten lopettaisi kertomusta…

 

Nimetön lintu, Helsinki, Suomi 2014

Niin tuli se Helsinkiin, ei kotiin, vaan toisten nurkkiin. Ei ollut omaa pesää, ei rakkautta, ei työtä ei rahaa, vain mielessä kaikkea pahaa.

Ei sillä ollut nimeäkään, niin huonosti tunsi nyt itseään, kun aivan yllättäen kaikki pohja viedään. Se meni rikki, palasiksi, ja kysyi koko ajan:

”Miksi?”

Nimetön lintu. Niin sitä kutsua alettiin, vailla siipiäkin, salettiin.

Ei ollut paljon voimia, ei iloa, laihtuukin monta kiloa. Vailla nimeä tuo lintu tarpoi, omaa olemustaan arpoi. Kysyi ”kuka olen”, ja arvannet jo sen: ei ollut kovin onnellinen, vaan kyysenalaisti kaiken merkityksen. Ja arvaa vaan, taas uudestaan joutui se omiin silmiinsä katsomaan.

Ja niin se meni kai, pala palata siivet sai. Yhteen asiaan tarttuen alkoi hitaasti asettua uuteen uomaan elämä sen.

 

Rampe Jenta – oman tiensä kulkija, Norja 2014

Lintu nimeton tuo elämää pohtii ihmeissään, ei tuntenut kuuluvan tännekään. Ei voinut muuta, kuin tutkia tuntematonta – melkein kuuta. Oli niin outo olla, että täytyi vain lähteä, ja toden totta; tällä kertaa lähestulkoon kohti tähteä.

Se tarttui seikkailuun, päätti tehdä jotain kovin outoa, tuntematonta. Muutti Norjaan pieneen kalastajakylään, josta ei tuntenut ketään. Alkoi kalastajan apulaiseksi, ehkä arvaat miksi:

”Jospa seikkailu tarjoaisi vastauksen kuka minä olen.”

Nimekseen sai nyt Rampe Jenta tuo uusi kylään tulija, norjaksi siis oman tiensa kulkija. Se teki mielenkiintoisia hommia ja kertoi niistä netissä tarinoita. Matkusti vuorilla ja merellä, aina seikkailu edellä.

Mutta myrskyt Norjaa heilutti niin kovasti, että kaikki kalastustyöt katkesi. Ei tullut palkkaa, ja siellä yksin mökissään, Rampe Jenta joutui miettimään:

”Onko tässä järkeä ensinkään? Vaikka sitä kuinka hallita koittaa, aina luonto ihmisen voittaa.”

 

Muottiin Mahtumaton Muija, Helsinki, Suomi 2015

Ja niin se teki äkkikäännöksen ja hyvin pikaisen päätöksen. Vaikka vuoden Norjassa viettää aluksi aikoi, jo puolessa välissä Suomi kutsuu, hoi hoi. Se hyppäsi kalarekan kyytiin ja lähti kiireellä kotiin.

Ja sitten Rampe Jenta, tuo sankaritarinoiden nainen, olikin yhtäkkiä ihan tavallinen. Ei ollut sadunhohtoista Norjaa, oli Helsinki, koti, jossa aina satoi. 

Se teki erilaisia töitä ja välin valvoi rahattomana öitä. Mutta se pärjäsi ja nopeasti huomasi:

”Kas tässä on kai se vitsi: vain vähän ihminen tarvitsee, ja silti elämä eteenpäin menee.”

Mutta yhden se päätti tasan varmaan; seikkailut eivät jää kokonaan. Se kokeili yhtä sun toista: Polki pyörällä päivän putkeen, asetti jalkansa mäkihyppääjän sukseen ja lähti työnjohtajan komennukseen. Ja kohta alkoi kuulua kummia, että kun teet kaikkea tuota hullua, et taida mihinkään muottiin, muija, mahtua.

Ja arvannet jo, peilistä kurkisti uusi olento.  Kaiken keskellä se oivalsi, että ihminen voi olla enemmän kuin yksi. Muottiin Mahtumaton Muija, se sai nimeksi.

 

2015 Amerikan Au Pair, Las Vegas, Yhdysvallat

Ja sitten, kerta kaikkiaan! Sitä pyydettiin au pairiksi Amerikkaan. Sinne se lähti moneksi viikoksi, vaikka ihmiset kutsuivat aikuiseksi. Eihän se homma yli kolmekymppisen ollutkaan, ainakaan monen mukaan.

Mutta nyt et ehkä ihmettele ollenkaan, kun kerron mitä tuo Amerikan Au Pair kantoi sieltä mukanaan. Se, lapseton ja perheetön, teki näet suuren keksinnön. Se sai tuntea mitä on olla osa perhettä; kun on isä, äiti ja lapsia, ja minäkin pala tätä kaikkea.

Silloin se ymmärsi, ettei ihmisen kuulu olla yksin.

Mutta silti se jäi miettimään, että missä se elämän merkitys piileekään.

 

On pakko pysäyttää. Kurkku on kuiva, ja muistot palaavat pintaan. Hengitän syvään ja päätän mennä eteenpäin, sillä tarinan seuraava vaihe on vain pakko jakaa!

 

Se näet tuli nyt Helsinkiin, taas tyhjän kolkkoon kotiin. Kuuli vain seinän läpi naapureiden äänet ja mietti; en voi olla ainoa, joka päivästä toiseen elämänsä yksin vietti. Ja siksi kai se ymmärsi, että nyt pois omasta navasta katsoa tarvitsi. Se halusi tehdä jotain hyvää, olla yhdessä, sillä siinä jotenkin tuntui olevan jyvää.

Ja arvaat kun kerron; yhtäkkiä alkaa elämä saada uuden lennon. Se näytti kirkkaammalta ja kummallisella tavalla paljon paremmalta. Ja niin tuo nainen tajusi, että voimia saa, kun omastaan jakaa muistaisi.

Ja kun kurkisti peiliin, se hymyili enemmän kuin aikoihin!

 

2016 Siipirikko, Helsinki, Suomi

No sitten voimien tunnossaan se meni osallistumaan urheilukisaan. Mutta tuo matka karusti katkesi kun sormet pahasti lipesi.

Ja kappas, hitto, sairaalasta kotiin palasi Siipirikko.

Se joutui kohtaamaan elämän karuimmillaan, kun omin jaloin ei yhtäkään liikutakaan. Ei voinut käydä töissä ja paha polvivamma valvotti öissä. Ystävät antoivat apuaan, kun ei Siipirikko itse voinut muutakaan.

”Olen minä hauras olento, ja vain yhteen hetkeen voi katketa linnun lento”, se mietti suruissaan.

Niin se joutui tajuamaan, ettei kukaan voi kontrolloida olemistaan. Oli opeteltava ottamaan apua vastaan – ja se se olikin hankalaa suorastaan!

Ja Siipirikko vain mietti: ”Tämähän on ihan hullua tämä leikki. Miksi elämä vain päähän potkii, vaikka koetan siitä vain hellästi ottaa kii?”

Ja kappas, arvaat sen, yhtäkkiä se kadotti merkityksen.

 

–Nyt sitten seuraavaksi en tiedä, mikä tämän seuraavan hahmon nimi on. En osaa sitä vielä tarinaani nimetä ja kirjoittaa, sillä olen liian lähellä näitä tapahtumia, tarinan hahmottaminen vaatii etäisyyttä, selitän ystävälleni, mutta jatkan eteenpäin:

 

2017 Minä(kö)? Kuopio, Suomi

Niin Siipirikko pohti ja pohti, asetti tavoitteitaan tulevaa kohti. Ja eräänä kummallisena päivänä heräsi puhelimen soittoon:

”Nyt tervetuloa Kuopioon!”

Ei ollut aikaa harkita, oli pakko vain uskaltaa pakata. Se tarttui vain kimpsuihinsa ja lähti taas rohkeasti matkoihinsa. Sai upean työn, jota oli elämässään toivonut useammankin yön.

Oli päivissä nyt kaksi asiaa: työ ja polven kuntoutus vaan. Ei tuntenut kaupungista ketään, mutta päätti, että tällä tavoin nyt mennään; Voi keskittyä tulemaan vahvemmaksi ja muut tavoitteet siirtää kauemmaksi. Ja kovasti se jaksoikin polven kanssa paiskia hommia, vaikka välillä teki mieli käyttää pommia. Niin pieni askel kerrallaan, sen jalat alkoivat kantamaan. Ja työ sujui kuin leikki, miten malliillaan olikaan siellä kaikki!

Ja mitä sitten! Tiedät jo sen: Taas se kyseenalaisti merkityksen!

”Miten ihmeessä voi olla kotiin Helsinkiin ikävä, vaikka saa näin mukavia hommia saa Kuopiossa tehdä.”

Ja arvaat jo; peiliin katsoa oli pakko. Se päätti istua alas lukemaan, hittovieköön, omaa blogiaan. Ja tajusi ennen aikojaan, että näinhän tämä tarina jatkuu vaan. Että elämä on virta ikuinen tämä – se jatkaa kulkuaan ja joka vaiheessa muutun minä vaan.

 

–Löytääkseen merkityksen elämäänsä on rohkeasti kohdattava karuimmatkin kasvonsa, lausun ystävälleni hitaasti, omia sanojani punniten, yhteenvetoa tarinalleni tehden.

Mutta vielä ei voi lopettaa, on vielä kerrottava sen loppuhuipennus:

 

Ei se ollut sen pituinen. Siis se tarina, se on elämän mittainen! Siinä on merkitys, se tajusi.  

Ja yksi seuraa aina vaan: kysymys omasta onnestaan. Joka kerta uudestaan, joudun peilistä itseäni katsomaan. Mutta kun pysähtyy ajattelemaan, omia muuttuvia kasvojaan tarkastelemaan, mitä voi oppiakaan!

Nyt kulkee mukana sen opit kaikkien vaiheiden: tarinat Samppanjapissiksen, Urheiluvaimon, Nimettömän linnun, Muottiin Mahtumattoman Muijan, Amerikan Au Pairin, Siipirikon ja sen, joka juuri nyt olen, mutta jolle nimeä vielä osaa antaa en. Ei ole yksi toistaan lainkaan parempi tai huonompi ollenkaan. Olen vain minä, nainen, ihan tavallinen ihminen!

Ehkä siinä piileekin salaisuus sen; siis, kuinka ihminen löytää merkityksen. Vaiheet, jotka versoavat toisistaan, minä, joka muuttaa alati muotoaan – viisaus, jonka saa kantaa mukanaan.

 

Ystäväni tuijottaa ruudun takana hiljaa kaukaisuuteen. Katson häntä takaisin ja pitkään tiirailemme toisiamme hiljaisina.

Ja sitten hän sanoo yhtäkkiä:

–Tiedätkö, mä aion kokeilla tuota. Aion kelata elämääni muutamia vuosia taaksepäin ja katsoa millaisia hahmoja minä olen ollut. Ja sitten katson, mitä ne minulle tähän hetkeen ovat kantaneet. Saakeli: on vaan pakko uskaltaa kohdata kaikki karuimmatkin kasvonsa.

Ja niin me yhdessä oivallamme; ehkä tämä tarina kannattaa kirjoittaa, ja jakaa sinunkin kanssasi! Ehkä tässä olisikin myös muille hyvä tapa hahmottaa oman elämänsä merkitystä?

 

Joten nyt, tehdäänkö ajatusleikki?

Ajattele elämääsi viimeisten vuosien varrella. Vastaa seuraaviin kysymyksin:

 

  1. Millaisia vaiheita tuon aikajakson varrella tunnistat?
  2. Millainen sinä olet kussakin vaiheessa ollut?
  3. Osaatko nimetä erilaiset hahmot, joita eri vaiheissa elämässäsi olet ollut?
  4. Kuvittele hahmo eteesi, ja kun katsot tuota hahmoa silmästä silmään, mitä näet?
  5. Entä, osaatko kiteyttää, mitä tuo hahmo ja sen eletty elämä sinulle nyt, juuri sellaisena kuin tässä hetkessä olet, ovat opettaneet. Käytä tarinaani mallina! 

 

 

Tällä tarinalla haluan toivottaa sinulle upeita vuoden 2017 viimeisiä päiviä! Ehkä vuoden vaihtuessa kurkistat peiliin? Mitä siellä näet?

Ja hei, blogissani on valtava määrä kirjoituksia, jotka tietenkin kaikki haluaisin tänne linkata luettavaksesi, mutta en voi. Laitan tämän tekstin oheen muutamia, ne tunnistat sinisestä linkistä teksissä. Tutustu niihin, ja pengo myös muita. Voin kertoa, että ikinä elämässäni en ole kyennyt mihinkään niin suureen ja hienoon kuin oivalluksiin ja ajatuksiin, jotka tässä blogissa tarinoiksi olen pukenut.

Ja tässä tarinassa esitettyjen hahmojen yhteydessä näet vuosiluvut, jotka auttavat sinua löytämään siihen hetkeen ja elämänvaiheeseen liittyviä juttuja jos joku erityisesti kiinnostaa.

Rakkaudella Maija

Ps. Tässä hahmojeni kasvot:

Samppanjapissis. Lempipuuhissaan… Voi millä lempeydellä tuota hahmoa nyt katsonkaan! Olisipa se vain tiennyt missä tulee olemaan, kun ottaa vastaan vuotta 2018!

Urheiluvaimo siivoushommissa.

Nimetön lintu; kaikkein karuin, mutta juuri siksi kaunein. ”Joskus on pelättävä kuolevansa voidakseen uskaltaa elää”, oli yksi Nimettömän linnun kertomuksista.

Rampe Jenta Norjassa kalahommissa. ”Kun Valtiotieteiden maisterista tuli Kalastajan apulainen”, oli yksi kertomuksistani Norjassa.

Muottiin Mahtumattoman Muijan ensikosketus mäkihyppysuksiin Lahden mäkihyppytornien äärellä. Tuosta seikkailusta kirjoitin esimerkiksi näin: ”Kun nössöstä tehdään mäkihyppääjä”.

Tässä Amerikan Au Pair ihanine(?) lapsineen! ”Ei ihmisen yksin kuulu olla”, kirjoitin muun muassa tuolloin oivalluksistani.

Siipirikko, avuton ja kipeä. Blogistani löydät syysykuusta 2016 lähtien paljon tarinoita siitä, miten vammani koin. Esimerkiksi kirjoitin näin: Kun vammautuminen onnettomuudessa muuttaa koko elämän.

Ja sitten: minä tänään! Tämä kuva kiteyttää koko vuoden 2017. Uskotko, kun kerron miten työn ja tuskan takana tähän pääseminen on ollut? Matkan varrella en olisi osannut kuvitella, että vielä pystyn seisomaan tuolla jalalla! Ja vieläpä näin vaa’assa. Ei se vielä täydellinen ole, mutta minulle valtava voitto. Tämä vuosi on ollut kaiken kaikkiaan työn vuosi. Se on opettanut, että kova työ palkitaan, ja vain askel kerrallaan voi päästä eteenpäin kohti tavoitteitaan.

Suomalainen mies, sinä olet ihana!

Posted on by

0

On miesten viikko! Huomisen radiolähetykseni aion omistaa kokonaan teille ihquille miehille (kannattaa muuten kuunnella!). Nelituntista lähetysta suunnitellessani tulin kaivelleeksi mitä on tullut aiheesta ajateltua.

No, esimerkiksi näin:

”Tiedätkö, suomalainen mies, sinä olet ihana! Olet sitoutunut, asioillesi omistautunut, herkkäkin. Et välttämättä syleile kaikkia maailmoja, mutta sen mistä välität, otat lämpimästi syliisi. Sinä kynnät sisukkaasti, nöyrästi ja ahkerasti suolla, ja näytät teoillasi että välität. Olet suoraviivainen, rehellinen ja aito. Ja jos minä nainen joskus sinua kritisoin puhumattomuudesta ja pussaamattomuudesta, siitä ettet osaisi näyttää tunteitasi, on minun vain syytä varmistaa, että olen läsnä ja alttiina, kun sinä koet turvalliseksi puhua.
Sillä sinä puhut kun luotat. Sinä näytät tunteesi teoissa, annat äänesi kuulua katseessasi. Tunnut varmassa ja vakaassa otteessasi. Ei sinua muuksi saa koettaa muuttaa vaikka minä ehkä joskus äkkipikaisuuspuuskissani nalkutan toivovani.

Suomalainen mies, sinä olet ihana! Olet vakaa ja luottamuksen arvoinen sekä kohtelias ja karuudessasi sympaattinen. Sinut on tehty korpisoista, tuhansista järvistä, vehreistä koivikoista ja jykevästä peruskalliosta.

Ole ylpeä itsestäsi; siitä, että olet juuri sinä.

Sillä minä en halua sinua mitenkään muuten.”

Lue tästä (jatkaaksesi koko tarinaan, klikkaa ”Viev original post” -linkistä) tarinani suolta ja siitä miten päädyin tähän päätelmään miehistä…

MaiLife

Kyllähän minuakin vähän naurattaa. Katson itseäni vessan peiliin. On se varmasti näky, kun helsinkiläisblondi hehkeänvärisessä kevyttoppatakissa ja trendikkäissä trikoissa sipsuttaa viiden erämiehen perässä suolla. Onneksi olen saanut veljeltäni vanhan gore tex -takin ja ostanut viime metreillä vaelluskengät. Niistäkin huolimatta epäilen uskottavuuteni näissä hommissa olevan vaakalaudalla.

Appropoo vaakalauta: me, toisillemme tuntemattomat, olemme tulleet vapaaehtoisiksi Metsähallituksen talkoisiin Martimoaavan suolle Etelä-Lappiin rakentamaan pitkospuita. Minä olen koko porukan ainoa nainen.

EN MINÄ MIKÄÄN kokenein eräihminen ole. Mutta kiinnostunut minä olen, innokas oppimaan ja kokemaan uutta. Luonto ja ulkoilu ovat aina olleet tärkeitä, mutta viime vuosina, kolmenkympin paremmalla puolella, niistä on tullut lähes hengissä pysymiseni ehto. Ja kun on tullut mahdollisuus haastaa itsensä tehden samalla hyvää, lähtö talkoisiin on houkutellut.

Silti tuijottaessani ulkoavaruudellista olemustani näiden erämiesten joukossa en voi olla hymähtämättä. Katsotaan miten tytön käy.

Niin taitavat ajatella nämä viisi hyvin eri-ikäistä miestä eri puolilta Suomea, Olli, Aimo, Erkki, Tino ja Joni…

View original post 2 143 more words

En minä ole sinkkuna nirso, vaan pelkään – mies, voisitko rakastua liian itsenäiseen naiseen?

Posted on by

2

Sinkkunaiset valittavat, kun ei löydy sopivaa miestä. Mediassa puhutaan isoin otsikoin ”parisuhdemarkkinoiden kohtaamattomuudesta” (herraisävarjele!). Miehet ihmettelevät naisten nirsoutta ja syyttävät siitä, ettemme jaksa tehdä töitä parisuhteen eteen, kun arjen astuessa alttarille isot prinsessaunelmamme kolhiutuvat. Naiset nyrpistävät nokkaansa näille arvioille.

Helsingin uutiset kirjoitti mielenkiintoisen jutun sinkkujen odotuksista ja pyysi siihen ajatuksia minulta, kovaa vauhtia keski-ikäivstyvältä kaupunkilaissinkulta. Onneksi minua halutaan haastatella tasaisin väliajoin näistä teemoista, jotta tulee itsekin asiaa ajateltua. On nimittäin pakko tunnustaa, että muutoin tämä mahdollisen uuden parisuhteen löytyminen jäisi aika vähälle pohdinnalle.

Sille on selvä syy.

Katsos, en minä nimittäin ole nirso, vaan minä pelkään. Kovin kauhuni on astua parisuhdemarkkinoille, joilla kysyntä ja tarjonta eivät kuulemma kohtaa. Tästä syystä minä olen vielä sinkku…

 

* * *

 

ON JÄNNEÄ, MITEN ihmistä ulkopuolelta määritellään. Minäkin saan kuulla jatkuvasti olevan liian sitä, liian tätä: liian menevä, liian reipas, liian iloinen, liian herkkä, liian vahva, liian heikko, liian valikoiva, liian nirso, liian itsepäinen – ja parisuhdemielessä ehdottomasti liian itsenäinen.

Olen elämäniloinen ja itsevarma kaupunkilaisnainen. Kolmen ja neljänkympin välimaastoon kasvettua elämä on opettanut oman osansa parisuhteista. Viimeinen suhde antoi ja otti paljon, ja sen haavoja kannan mukanani edelleen. Sen päättymisestä selvittyäni ymmärsin, että yksi asia on minulle parisuhteessa yli muiden; ikinä en enää luovuttaisi omaa itsenäisyyttäni toisen käsiin. (Lukiessasi tämän kirjoituksen, ymmärrät ehkä paremmin.)

Jos blogini on sinulle entuudestaan tuttu, tiedät varmasti, mitä itsenäisyys minulle tarkoittaa. Jos et, saat näiltä sivuilta kyllä siihen vastauksen. Kuljen omia polkujani. Haparoin hetkittäin ja voitan välillä. Tiedän kuka olen ja mistä olen vajaaa. Itsenäisyys ei tarkoita minulle, että huudan barrikaadeilla naisten asiaa tai vihaa miehiä; ei, olenhan kertounut esimerkiksi näin ihailustani suomalaista miestä kohtaan. Liiemmin itseänäisyys ei ole sitä ettenkö tarvitse toista. Päinvastoin, vaikka nautin myös yksinolosta, olen minäkin yksinäinen vailla puoliskoa. Mutta itsenäinen nainen selviydytyy elämässä tarvittaessa myös omin päin.

Persoonani takia minuun on helppo ihastua ja ihailla etäältä, mutta elämäntyylini moni kokee pelottavaksi ja parisuhteeseen liian vauhdikkaaksi. Seikkailujani seuratessasi olet saattanut kauhistellen ajatella, että tällainen elämä juuri vaatisi jonkun toisen rauhoittamaan. Voin kertoa, ettei niin tule käymään, vaikka minulla olisi mies ja monta lasta. Vapauteni on voimani ja sen on sovittava suhteeseen.

Mutta minä minä pelkään, että kysyntää tälle tarjonnalle ei ole.

Yhteiskunta antaa naisen olla koko ajan itsenäisempi ja vahvempi, mutta muuttuuko miehen mieli samaan tahtiin? Kuinka itsenäinen nainen saa olla voidakseen tulla valituksi?

 

img_4639

 

ITSENÄINENKIN NAINEN TOIVOO kohtaavansa vertaisensa, vaikka vääräleukaisimmat vääntävätkin siitä viivan kiittämättömän vanhanpiian valituksiin. Onpa sitten prinsessa tai prinssi, kaikkihan kaltaistansa kaipaavat; onhan parisuhteen perustuttava yhteiselle vireelle, joka voi tarjota elementit suhteen kestävyydelle.

Itsenäinen nainen haluaa rentoa rakkautta, sillä hän ymmärtää, että elämä tuo ryppyjä otsaan ja jarruja rattaisiin muutenkin. Hän tulee vastaan monta mutkaa ja tietää milloin tehdä töitä, mutta odottaa samaa myös puolisoltaan. Hän tahtoo tasapainoista tukipilaria, ei pelastettavaa pikkupoikaa, tallattavaa tossukkaa tai hallitsevaa perheenpäätä. Hän kaipaa kestävää kumppanuutta ja tiimiä tiukkoihin tilantesiin. Hän myös arvostaa itseään niin, että on mieluummin yksin kuin soveltumattomassa suhteessa.

Kulkisiko kukaan tällaisen naisen kanssa?

img_4617

Nämä hauskat kuvat viime kesältä.

 

ON HELPOMPI OLLA yksin kuin asettua alttiiksi ja kokeilla. Minä annan oman itsenäisyyden menettämisen pelkoni ohjata elämääni, enkä uskalla altistua löytämään. Pelko suojelee minua potentiaalisilta pettymyksiltä ja kivuliailta kolhuilta. Jollekin toiselle pelko pukeutuu tiukkoihin ulkonäkökriteereihin, kolmannelle kenties uskomukseen jatkuvasta torjutuksi tulosta, neljännelle naputuksiin nirsoudesta.

Ehkä pelkoni ovat vain oman mieleni rakennelmaa, eivätkä totta lainkaan. Ehkä myös muiden oletukset erilaisista esteistä parisuhteen muodostumiseen kumoutuisivat, jos uskaliaasti murrettaisiin niitä, keskusteltaisiin ja kohdattaisiin ennakkoluulottomasti – ja annettaisiin itsemmekin yllättyä? Ehkä on turhaa syyttää tai epäillä toista, ehkä vain täytyy työntää omat pelkonsa pois.

Ja ehkä minäkään en ole ”liian”, vaan ihan vaan tavallinen nainen, joka toivoo joskus voittavansa rakkaudessa? Mitä sinä olet mieltä?

/Ämmäsi, isojen äärellä, mutta varmasti aika monen muunkin sinkkunaisen puolesta puhuen

 

* * *

Minä en ole koskaan osannut suhtautua parisuhteeseen etsimisenä. Pitkä, kahdeksan vuotta jatkunut nuoruuden suhde ja muutaman sinkkuvuoden jälkeinen edellinen pari vuotta jatkunut suhteeni tulivat eteeni.

Se on minun prinsessaunelmani; ettei tarvitse tehdä deittailusta tavoitteellista työtä, vaan että kumppani löytyisi esimerkiksi yhteisen tekemisen tai töiden kautta. Viime vuonna kokeilin kuitenkin deittailun saralla kahta asiaa, joista muodostui hienoja kokemuksia. Menin Tinderiin ja kävin sokkotreffeillä Lapin tunturissa. Juttelin myös Ylen Kioski-ohjelmassa sinkkuudesta

 Ja katsoa Kioskin ohjelman tästä

Itsenäisestä naisesta tähän blogiin on kirjaantunut monta tarinaa, mutta esimerkiksi Kodin Kuvalehden haastattelussa puhuin naisen itsenäisestä taloudesta näin

”Raha, nainen ja parisuhde – näin minulle kävi, kun elin miehen rahoilla”

Syksyllä urheiluvamma ja sitä seurannut neljän kuukauden sairausloma sysäsivät taas nämä parisuhdeasiat pinon alimmiaseksi. Katostaan toimiiko ”prinsessamenetelmäni” edelleen, vai ryhdytäänkö tänä vuonna tosi hommiin. Sitähän me jäämme nyt seuraamaan…