Se on se yksi golfbägi, joka minun mieltäni kalvaa. Ja se taulu. Ne pari tavaraa, jotka jäivät jälkeeni Ruotsiin ja joita en koskaan saanut takaisin. En kysynytkään, sillä en halunnut kohdata. Ei tarjottu, sillä varmasti pelätiin. Halusin työntää kaiken pois: done deal, materia on minun haavojani merkityksettömämpää.

Ja haavat unohtuvat, kun niitä ei kaivele.

Minä erosin yli puolitoista vuotta sitten. Tarina on tässä blogissa jo käsitelty, eikä sitä tai siitä allkaneita tapahtumia ole tarpeen enää toistaa. Jos et ole tuntojani ja tapahtumiani lukenut, voit katsoa vaikka nämä blogini ”Kun poikaystävä jättää”, ”Kun mieli romahtaa” ja ”Joskus on pelättävä kuolevansa voidakseen uskaltaa elää”

On unohdettu, on menty eteenpäin.. vai onko? Viime aikoina olen miettinyt elämääni monelta kantilta. Olen huomannut, että siinä ei ole sellaista palikkaa kuin ”mahdollisuus parisuhteelle”. Mikä estää eteenpäin menemisen? Miksi en ole avoin uusille mahdollisuuksille, vaan mieluummin kaivaudun puskaan piiloon?

Eroni oli syvä ja se palasi mieleeni tänä aamuna, kun luin Helsingin Sanomista tämän jutun Heli Thorénista. Hän käsittelee syyskuussa julkaistavassa kirjassaan eron kivuliaisuutta. Thoeén toteaa haastattelussa, että:

”Kaikki erot muistuttavat toisiaan. Tunteet ovat samat, vaikka mittakaava vaihtelee… syy on usein pohjimmiltaan heikossa itsetunnossa. Nurinkurista kyllä, tarvitaan riittävän vahvaa omanarvontuntoa, jotta vikoja uskaltaa nähdä myös itsessä. Jos lasketaan pois suhteet, joissa on väkivaltaa tai hyväksikäyttöä, yksikään ero ei ole vain toisen osapuolen syy. Erokriisissä järkevinkin meistä saattaa uhrata periaatteensa loukatakseen toista.”

Ja minä aloin miettiä omaa mittakaavaani. Omanarvontuntoani. Loukkauksia ja loukkaantumisia. Kykenemättömyyttä käsitellä tilannetta. Oli satuttamisia, mielen romahtamisia, epäkypsyyttä, jotka ajoivat kaiken yli. Annettiin mennä ja päästettiin käsistä.

Myös se ystävyys, josta suhde alkoi.

Tavarani jäivät maailmalle, monet tunteeni unohtuivat noihin tuuliin. Tuli seikkailua, tuli elämää, tuli kokemuksia. Mutta koskaan ei annettu anteeksi. Ei pyydetty anteeksi. Ei ole annettu anteeksi. Ei kohdattu ja kiitetty. Ei ole puhuttu, ei ole tavattu.

On annettu unohtua. Millaisia seurauksia on sillä, kun ei koskaan sanota kiitos ja anteeksi? Voiko toisen ihmisen vain painaa mappi ö:hön? Unohtaa? Thorén puhuu avioliitosta. Lapsista, jotka säännöllisesti saavat eronneet kohtaamaan. Entä sitten kun ei ole mitään yhdessä sitovaa liimaa; lapsia tai lemmikkieläimiä? Silloin ei ole pakkoa kohdata. Voiko joskus niin intensiivinen ja tärkeä suhde räjähtää tuhkaksi taivaalle? Kannattaako sen antaa tehdä niin?

Vai jääkö joku silti kaivamaan?

Minä en tiedä. Hyvin on mennyt näinkin. Olen tyytyväinen kaikkeen elämässäni nyt olevaan.

Mutta silti.

Voiko joku haamu hypätä esiin? Pitäisikö jotain tehdä? Mitä? Olisko minun omanarvontuntoni nyt siinä kunnossa, että se osaisi jo kiittää ja antaa anteeksi?

Materia on haavojani merkitysksettömämpää. Mutta voiko minun haavojanikin merkityksellisempää olla se kauneus, jonka yhdessä koimme? Ajat, jotka edelleen lämmittävät mieltäni?

Ensimmäinen kuva, jonka löysin Ruotsin elämästäni. Siinä minä olen. Nainen parisuhteessa.

/Äm, joka huomauttaa, että tämä kirjoitus syntyi muutamassa minuutissa, hetken intensiivisessä impulsissa. Mutta juuri tämä tuntui tärkeältä sanoa tänä aamuna. Juuri tällä tavalla.