Kun elämässä ei ole muuta kuin työ – muutto vieraalle paikkakunnalle herätti yllättävän yksinäisyyden

–Tunnetko olevasi täällä kuin turisti? kysyi työkaverini tänään, kun juttelimme muutostani Savoon.

–Ei. Minä tunnen, että olen vain töissä täällä ja ihan hemmetin yksinäinen.

Näin vastasin hänelle.

Tämä keskustelu pysäytti minut. Pystyin vihdoin kiteyttämään ääneen ajatuksen, joka on viime viikkoina vaivannut mieltäni.


NYT SE KUHERRUSKUUKAUSI on kai viimeistään loppunut. Olen muuttanut pääkaupunkiseudulta työkomennukselle Savoon kohta neljä kuukautta sitten.

Alussa ehkä tuntuikin kuin olisin turisti ihmeellisessä maailmassa, mutta nyt uuden ihmetys on vaihtunut tyhjyyden tunteeseen. Elämän keskiössä on työ. Vain työ. Älä ymmärrä väärin, olen työstäni kovin innoissani ja kiitollinen, asiat kun ovat olleet joskus huonomminkin. Mutta se ei poista tunnetta, joka on nyt alkanut kalvaa.

Se ei poista ajatusta, joka mielessäni pyörii:

vaikka mitä kuvittelin, ei ihminen vain työllä elä. Se tarvitsee myös muuta.

Minä tarvitsen myös muuta!


MUISTAN, MITEN OTTAESSANI tämän työtarjouksen vastaan moni ihmetteli rohkeuttani lähteä vieraalle paikkakunnalle, josta en tunne juuri ketään – se kun tarkoittaisi kokonaan uuden elämän aloittamista ja rakentamista.

Itse en tuolloin osannut ajatella sitä niin isona juttuna. Kuvittelin selviytyväni tästä hyvin: kävisin töissä, hoitaisin työkomennukseni ja vapaa-ajallani kuntouttaisin leikattua polveani.

Mutta tämä onkin paljon kovempi pala kuin romantisoiduissa kuvitelmissani mietin. En osannut ajatella, että kokisin tällaisia tunteita. Ulkopuolelta on ehkä helppo ohjeistaa, että hakeudu ihmisten ilmoille ja harrastuksiin. Mutta vieras kaupunki ja rajatut mahdollisuudet tekevät tästä vaikeaa. Kun tulen töistä kotiin, ei minulla ole juuri mitään tekemistä saati seuraa. Olen vähän umpikujassa. Miten ja mistä voisin löytää jotain mielekästä tekemistä tai tarvittavia verkostoja?

Ennen minulla oli koira, tämä ihana Herra Hermanni, joka oli seuranani, vaikka olin muuten yksin. Esimerkiksi Norjan seikkailullani se oli tärkeä kaveri. Nyt kun muistelen aikoja taaksepäin, huomaan, että jo pelkästään lemmikkieläin täyttää elää ja tekee siitä paljon rikkaampaa. Nyt ei ole tätä rakastakaan enää seurana.


YKSINÄISYYS EI SUINKAAN
ole minulle uusi tuttavuus. Se on seurannut minua polullani erilaisissa muodoissa. Olen kokenut muun muassa Ruotsissa asuessani millaista yksinäisyys voi olla parisuhteessa. Ja vain vuosi sitten tutustuin onnettomuuteni myötä tunteeseen, joka syntyy kun jää kuukausiksi yksin kotiin makaamaan sairaana ja liikuntakyvyttömänä.

Ja nyt tämä yksinäisyyden uusi muoto. Siihen sekoittuu ajatus väliaikaisuudesta, siitä, ettei edes uskalla alkaa rankentaa juuria ja verkostoa, sillä arvelee kuitenkin pian lähtevänsä taas jonnekin muualle; onhan työkomennukseni seitsemän kuukauden mittainen.

Mutta vaikka kuinka väliaikaista, ei elämä voi vain pyöriä työn ympärillä.

Sinulle, jolla on ystäviä, sukua ja perhe lähellä, mutta silti valitset keskittää elämäsi työhösi, haluan sanoa: pysähdy, ja käännä katseesi ihmisiin ympärilläsi. Mieti mikä todella on tärkeää. Ei ihminen työllä elä. Kaikilla kun ei ole varaa valita. Jotkut täyttävät elämänsä työllä, sillä ei ole mitään muuta.

Tämän minä olen nyt tajunnut.


JOS OLET SEURANNUT toimiani, tiedät, että olen aina pyrkinyt kääntämään nämä oman elämäni isot kysymykset ja hankaluudetkin niin opiksi kuin innostukseksi muille.

Reilu vuosi sitten kertoessani ensimmäistä kertaa yksinäisyydestäni päätin järjestää tempauksen kaltaisilleni yksinäisille. Siitä syntyi hieno kohtaaminen upeiden ihmisten kanssa ja muun muassa tämä video.

Nyt mietin, voisinko tehdä taas jotain tämän kaltaista. Keksisinkö jotain? Mitä?

Oletko sinä muuttanut vieraalle paikkakunnalle vailla verkostoja? Miten olet löytänyt itsellesi tekemistä ja seuraa? Vai oletko?

/Äm, ratkaisuja pohtien

Mainokset

Ulkopuolisena omassa elämässä

Kävin äsken ruokakaupassa. Siellä hyllyjen välissä minuun iski yhtäkkiä hyvin vahva fyysinen muisto – tunne siitä, kun viisi vuotta sitten kuljin ensimmäistä kertaa uuden Ruotsin kotikaupunkini ruokakaupassa. Ja sitten; sama tunne, ja muistin ensimmäisen visiittini uuden Norjan kotikyläni ruokakauppaan.

Värähdys voimakasta muistoa. Koetun kokemuksen aallot.

Hirveän vaikea on tätä tunnetta sanallistaa. Mutta sellainen tunto syntyy kai jossain pienessä, merkityksellisessä hetkessä ja jää kehoon kytemään. Ei irtoa ikinä, ja palaa takaisin voimakkaana värähdyksenä, kun elämä kuljettaa samankaltaiseen pisteeseen uuden kerran.

Ehkä tuo muisto koostuu koetun hetken jännityksestä, jännitteistäkin. Se ei niinkään ole yksittäinen kuva mielessä, johon jokin hetki on tallentunut, vaan valtava tunteen aalto, joka valtaa kehon.

Ja äsken ruokakaupassa vaeltaessani minun vielä tuntemattomien hyllyjen välejä tutustuen uuteen arkeeni hyvin konkreettisesti kaiken tämän myllerryksen keskellä, minä ehkä koin jotain samaa kuin viisi vuotta sitten Ruotsissa. Ja sitten; saman kuin kolme vuotta sitten Norjassa. Innostava, kutkuttava, mutta samalla myös vähän pelottava kokemus sekaisin menneestä rutiinista, jolle on löydettävä nyt uusi rytmi.

Ruokakauppa.

Vanha rutiini, mutta sen tuore näyttämö. Perusjuttu, mutta myllättynä kaikella uudella, tuntemattomilla raameilla. Uusi sävel elämässä, joka tuntuu vieraalta, vaikka se on omaa elämää.

Tuntuu kuin olisin nyt ulkopuolinen omassa elämässäni. Tämä kaikki ON minun elämääni, mutta katselen sen ääriviivoja jostain itseni ulkopuolelta, vierain silmin. Ehkä juuri se on tuo tunne, johon tämä hetki minut palautti aiemmissa kokemuksissani. Ehkä se on yksi elämäni merkityksellisimpiä asioita, tarina, jota voin toisille kertoa. Kertomus siitä miltä tuntuu, kun on hetken ulkopuolisena omassa elämässään; silloin, kuin jo uusi ruokakauppa rutiineineen synnyttää tällaisen innostavan, kutkuttavan, mutta myös vähän pelottavan vireen.

Ehkä ymmärrät mitä tarkoitan, jos olet kokenut samaa.

Sitten jäin miettimään, että miitähän minä tästä hetkestä, tästä ajasta täällä Kuopiossa tulen kantamaan kehossani muistona vuosien taakse? Vai kannanko mitään? Koenko joskus vuosien päästä tämän saman voimakkaan värähdyksen ja muistan juuri tämän hetken? Tunnen vuodet ja niitä yhdistävän kokemuksen?

Vietin juhannuksen perheemme mökillä Keski-Suomessa, ja siellä ollessani oivalsin tämän oman elämän ulkopuolisuuden tunteen. Sieltä käsin kun ajattelin Kuopiota, työtä ja uutta elämääni täällä, tuntui, kuin kaikki tämä olisi vain unta, ei totta lainkaan.

Oli hyvin vaikea ymmärtää todeksi se, että palaisin juhannuksen jälkeen tänne Kuopioon, enkä Helsinkiin. Sekin yksi minulle tuttu ja vanhan rutiini; hypätä Helsingin bussiin tai junaan Jyväskyltästä. Mutta ei, nyt minä tulin takaisin Kuopioon. Ehkä joudun tätä vielä hetken opettelemaan ja ymmärtämään.

/Äm, toivoen sinulle ihanaa alkavaa viikkoa

Työ siimankoukuttajana Norjassa – hyppy uomasta avaa rikkaudet

Ah! Mä en ehkä kestä!

Löysin ennenjulkaisematonta videomateriaalia Norjan seikkailultani, ja siitä syntyi tämä muutaman minuutin mittainen ”minidokumentti”. 

Tervetuloa kanssani sillinkäryiseen kalastustupaan keskelle sen suloista arkea. Tapaat niin suomalaiset työkaverini kuin pomoni, kalastajat Tomin ja Fritzin. Millaista on työ siimankoukuttajana ja mitkä asiat saavat viiden hengen työtiimimme nauramaan fyysisesti rankan työn tiimellyksessä?

Elämäni kovin työkokemus ei tule suinkaan mikrofoniin hötöttämisestä tai somesepustuksista. Se tulee tästä – kun sain vuonna 2014–2015 tehdä töitä Pohjois-Norjassa kalastajan apulaisena ja pistää koetukselle kaikki totutut tapani sekä rikkoa rajoittavat rajani.

Tänään minulla on sinulle yksi kysymys: Millaisiin maailmoihin sinä voisit päästä kurkistamaan jos hyppäisit hetkeksi pois omasta uomastasi?

Lisää kalastustuvan arjesta voit lukea myös täältä ja koko seikkailustani kategorian ”Vuosi Norjassa” alta.

/Äm, joka suuntaa kohti uutta viikkoa haikein tunnelmin: tuli kova ikävä Støhön

Elämä on aina hymyn arvoinen

Tänään oli tasan kaksi vaihtoehtoa; joko jatkaa viimeaikaisella blogini sisältölinjalla kertomalla taas kerran, ja etten voi ymmärtää miten pitkään toipuminen kestää ja miten pikkuruinen pulma polven kanssa voi väsyttää koko kehon tällä tavoin. Tai sitten vaihtoehtona olisi kurkistaa ajassa taaksepäin blogissani, ja muistella mitä elämässäni on tapahtunut tähän aikaan eri vuosina.

Päädyin jäkimmäiseen, sillä en enää itsekään jaksa kertoa polvestani tai tai napsia kuvaia jaloistani. Se kannatti; aika jännä elämän virta ja joukkoita voimakkaita ajatuksia löytyi tasan vuosi, kaksi vuotta ja kolme vuotta taaksepäin…

 

Tammikuun 12. vuonna 2014. Huh niitä muistoja. Olin aloittanut taas bloggaamaan tauon jälkeen. Niin, se oli se vuosi, jolloin koko elämäni kaatui ja muutin rytinällä takaisin Ruotsista Suomeen. 12. tammikuuta olin palannut taas tauon jälkeen blogini pariin ja kerroin, kuinka kuuntelin Britney Spearsin Stronger -biisiä repeatilla rakentaen pienistä sirpaleista uutta elämääni uudessa pienessä yksiössäni.

”Istun uudessa kodissani ja katson ikkunasta sunnuntai-iltapäivän laiskanvilkasta kaupunkimaisemaa. Helsinkiä. Lumista Helsinkiä. Kotiani. Se tuli kuin taivaan lahjana. Rytinällä ja vauhdilla; ilman että oikein ehdin edes tajuta. Vähän kuten kaikki asiat viime aikoina. Tapahtuvat rytinällä ja ripeästi, mutta tarkoituksella – tehden joka päiva vahvmmaksi kuin eilen. Nopeasti ja tarkoituksella, vaikka sitä tarkoitusta ei itse vielä ymmärtäisi ja nopeutta ei aina tuntuisi kestävän – tehden vahvemmaksi, vaikka heikkoina hetkinä ei uskoisi omaan voimaansa. Pala kerrallaan asiat asettuvat paikoilleen.”

Näin minä tuolloin kirjoitin.

* * *

Tammikuun 11. vuonna 2015 (silloin ei ollut tekstiä 12. päivänä), kirjoitin ”SOS, Stø”. Elämä oli heittänyt minut norjalaiseen kalastajakylään kalastajan apulaiseksi.

”Tänään on jääkylmä ja minä seison nyt varastokuntosalillamme päälläni toppatakki ja kaikki lämpimimmät vaatteet, jotka saatoin löytää. Täällä on nykyään nettiyhteyteni. Kun seisoo yhdessä paikassa liikkumatta kiinni seinässä, pääsee kännykällä toimivaan verkkoon. Jos se nyt sattuu toimimaan. Jos tuulee paljon, yhteys häviää. Nyt sormeni jäätyvät, enkä voi kunnolla kirjoittaa. Jännää: vaikka on sisällä, on kylmempi kuin ulkona”, kirjoitin ja allekirjoitin tekstini näin:

 /Ämmä, jolla suhteutettuna kaiken mahdottuuteen on kuitenkin aikaa hauskaa juuri nyt. Näkymä täällä jääkylmässä varastossa on jokseenkin hupaisa. Eihän tälle muuta voi kun nauraa. Ja sitä paitsi: sain tänään suomalaisia ristikkolehtiä! Ja sähkötkin toimii! Jee! Elämän pienet asiat ja sillai!

 

* * *

Ja sitten tammikuun 11. vuonna 2016 (tänä päivänä, tasan vuosi sitten istuin lentokoneessa, enkä voinut kirjoittaa): olin juuri jätttämässä jäähyväisiä Las Vegasille. Olin ollut siellä au pairina puolitoista kuukautta ystäväperheelleni. Lauloin tuolloin sinulle tämän laulun

 

Aika lailla on ehtinyt tapahtua ja jos jonkinlaista olen kokenut. Jäin miettimään mitä viisaita sanoja voisin tänään sanoa. Miten voisin kiteyttää tuon elämän virran viimeisen kolmen vuoden ajalta opiksi tähän päivään? Mikä näitä kaikkia, vaikka hyvin erilaisia vuosia yhdistää?

Kyllä se kuule on kaikessa yksinkertaisuudessaan vain se, että elämä on aina hymyn arvoinen. Millainen voima kyky hymyillä onkaan ja millainen seikkailu voikaan syntyä, kun näkee aina positiivisen. Välillä se vie kalliolaiseen pikkuyksiöön, välillä Norjaan, välillä Amerikkaan. Toimikoon minun tarinani näiltä vuosilta esimerkkinä siitä.

Kyllä hymy ja nauru todella ovat minun tärkein aseeni elämässä. Toivottavasti sinunkin!

/Äm, hymyillen tänään, sillä polven jomotuksesta ja hidastusyrityksistä huolimatta tulossa on huippujuttuja…

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Marraskuun merkillinen mekkala

Minulla on ollut viime vuosina siitä jännä elämä, että olen kokenut monta pysähtymisen hetkeä. Jostain syystä marraskuu on ollut näille pysähdyksille merkityksellinen näyttämö. Tunnustettakoon: viime päinä olen suorastaan välillä hakannut päätä seinään ja koettanut ymmärtää miksi olen taas pysäytetty itseni äärelle neljän seinän sisälle. Poikkeuksena aiemmille pysähdyksilleni, nyt en itse voi päättää pysähdykseni tahtia tai mahtia, vaan on vain antauduttava… niin, en edes oikeastaan tiedä mille tässä täytyy antautua: omalle fysiikalleen vai jollekin vieläkin suuremmalle.

Tämä marraskuu on merkillinen. Täynnä suurta hiljaisuutta ja samalla kovinta mekkalaa. Polvivammani tuntuu joka toinen päivä hienoimmalta siunaukselta ja joka toinen polttavimmalta helvetiltä. Olen ollut pääsääntöisesti vankina neljän seinän sisällä kahdeksan viikkoa eikä loppua näy. Aikainen talvi yllätti. Haluaisin ulos, mutta enpä juuri sinne yksin kykene menemään. Kyllähän minä tiedän, että kaikessa rankkuudessaan tämä on paras elämänkoulu, jonka voin saada, ja että kaikki viime vuosien tapahtumat (polven tilanteen ja fysiikkani pettämisen ollessa vain kirsikka kakun päällä) tulevat tuottamaan minulle vielä jotain sellaista, mitä kenelläkään muulla ei ole. Että tämänkin marraskuun merkillisen mekkalan minä käännän joskus parhaimmaksi pääomakseni.

 

MUISTATKO, KUN TASAN KAKSI vuotta sitten kerroin silloisesta marraskuun mekkalastani. Silloin minä päätin sulkeutua päiväksi yksin pohjois-norjalaiseen kotimökkiini ja kuunnella mekkalaa mielessäni. Muistin tämän kirjoituksen, kun kerroin sinulle muutamia viikkoja sitten yhdestä päivästä tämän hetkistä elämääni näin.

Tänään haluan nostaa esiin tuon kertomuksen luettavaksesi uudelleen. Ehkä se juuri se saa sinut pysähtymään tänään?

Lukiessani omaa kertomustani kahden vuoden takaa minä pysähdyin tänään miettimään mikä on muuttunut näinä vuosina? Onko oikeastaan mikään lopulta muuttunut?

 

Millainen sinun marraskuun mekkalasi on nyt? Millainen se oli kaksi vuotta sitten? Olisitko voinut kuvitella, että elämäsi olisikin nyt näin? Että elämä voisi olla näinkin merkillistä? Millainen pääoma tästä mekkalasta sinulle syntyy?

 

* * *

MARRASKUUN MEKKALA
(julkaistu MaiLifessa 3.11.2014)

Kello 8.02

Huoltoaseman autopesu on yksi maailman mielenkiintoisimmista ja hienoimmista paikoista. Jo pienestä pitäen olen rakastanut sitä tunnelmaa, kun istuu sisällä autossa autopesussa. Kun värikkäät harjat pyörivät auton ympärillä ja joka puolelta kuuluu hurinaa. Olen aina tuntenut olevani turvassa autopesussa. Pienten seinien sisällä maailman tuulten pauhatessa ulkopuolella.

Kello 8.03

Olen maannut sängyssä hereillä jo pitkään. Painepesurisade pyyhkii kattoa. Kun painan silmät kiinni oikein tiukkaan ja antaudun äänelle, on kuin olisi autopesussa. Palaan mielessäni lapsuuteen. Esson autopesuun. Nyt tuntuu samalta. Nyt kuulostaa samalta. Nousen laiskasti sängystä ja huomaan, että juuri nyt maailma ympärilläni näyttääkin aivan samalta kuin autopesussa. Harmaata. Pimeää.

Kello 8.05

Pesen hampaat. Koira käpertyy yhä pienemmälle rullalle sohvalla. Se ei näytä haluavan minnekään, vaikka se pitäisi pissattaa. Keitän kahvia. Ei tuonne sateeseen kukaan halua. Ei varsinkaan tuo minun pikku metsästäjäni. Se on tehty sokerista. Neiti, vaikkei olekaan. Äijää se yrittää esittää, mutta tällaisina hetkinä siitä on äijä kaukana. Painepesurisateella.

Kello 8.15

Syön aamiaista ja päätän: tänään minun on oltava yksin. Hassu, mutta hyvin vahva tunne. Että on linnoittauduttava näiden seinien sisälle ja seurattava, mitä sielunmaisemassani tapahtuu, kun ulkona myrskyää. Tänään leikin, että istun yksin autossa autopesussa.

Rullaan Facebookin ylös ja alas, katson Twitteristä ja Hesarista tuoreimmat ja huokaan.

IMG_8275

Kello 9.30

Raahaan koiran ulos. Se suostuu kulkemaan muutaman kymmenen metrin matkan. Juuri sen verran, että saan kuvattua takapihaltani kohoavan Nato-vuoren vartta laskeutuvan sadepilven. Kohta rysähtää. Tulee mieleen vaihto-oppilasvuosi Las Vegasissa. Sielläkin vuoret toimivat sateen sääntelijöinä. Eihän siellä koskaan satanut, mutta sen kerran vuodessa kun vettä tuli, tuntui, että taivas rysähti päälle kerralla. Vuoret keräsivät kaikki pilvet taakseen ja kun paine kasvoi liian suureksi, ne räjähtivät.

IMG_8285

Kello 9.54

Tajuan, että keittiön ikkunan verhot ovat kiinni. Ne on avattava. Nyt on saatava kaikki mahdollinen valo sisään. Kovin montaa tuntia tuota ei ole enää tarjolla.

Kotka on taas kukkulallaan! Ryntään hakemaan kameraa ja otan kotkasta ainakin sata kuvaa ikkunan läpi. Ei onnistu, vaikka kuinka zoomaan. Kotka näyttää pieneltä kökkeröltä. Tuijotan sitä ja sen ympärillä pyöriviä lokkeja huumaantuneena. Nuo kaverit ne eivät hellitä rankimmallakaan sateella. Minulla on hirveä hinku ymmärtää luontoa paremmin. Joka päivä huumaannun siitä ja villeistä eläimistä yhä enemmän.

IMG_6771

Kotieläimiin mittani on suhteellisen täysi. Kello on 10.01 ja Hermanni pesee itseään. Taas! Siihen menee hermo. Hirveä ääni kun se litkuttaa ja lutkuttaa koipiaan. Päätäni särkee. Kaaduin pari päivää sitten liukkaissa portaissa aika hurjasti ja sain lievän aivotärähdyksen. Sellaisen riittävän kovan tällin, että muutaman päivän ajan on särkenyt päätä ja etonut. Ja kaikki pienet rasahdukset ovat kuuluneet kymmenkertaisina korvissani. Kuten naapurissa asuvien latvialaisten rakennusmiesten musiikin pauhe. Basso, joka paukuttaa pitkin yötä.

Täällä on aikaa havainnoida. Tehdä tarkkoja huomioita pienistä asioista. Tuntuu kuin aistini olisivat jo parissa viikossa terävöityneet valtavasti. Täällä olen koko ajan valppaana. Impulsseja tulee vastaan niin valtavia määriä, että ne kantautuvat uniin asti. En tiedä olenko koskaan uneksinut näin paljon. Mielikuvitus jyllää koko ajan ja päässä syntyy valtava määrä tarinoita. Syntyisi enemmänkin, jos tämä ärsyttävä päänsärky laantuisi.

Kello 10.30

Tunteetkin tuntuvat terävöityneen ja moninkertaistuneen täällä ollessani.

Sytytän kynttilöitä.

Se lähti siitä kävelystä aallonmurtajalla. Auringonlaskusta ja sen jälkeen taivaalle kohonneista revontulista. Läheisyydenkaipuu. Käsittämätöntä. Se on kova. Nämä ovat juuri niitä hetkiä. Kun hämärtää ja kynttilät sytytetään. Niitä pikkuruisia lämpimiä tuokioita, jotka kuuluu jakaa rakkaimman kanssa. Miltä tuntuisi, jos olisi jollekin aidosti merkityksellinen ja rakastettu? Että saisi jakaa jotain toisen kanssa? Että toinen ei vain haluaisi itselleen jotain jakamatta aidosti mitään? Sitä ei ole tapahtunut vuosiin. Ja sitä kaipuuta ei näköjään pääse karkuun.

Sieltä se taas napsahti.

Napsahti kysymys elämän tarkoituksesta. Se ei jätä rauhaan. Miksi asiat tapahtuvat kuten ne tapahtuvat? Mitä minä oikeastaan etsin? Etsinkö mitään? Miksi sitten en saa rauhaa tässä?

Kello 10.59

Vuoret ovat hävinneet horisontista. Välillä horisontti häviää elämässäkin. Hyi. En halua toistaa klisheitä. Hitto kun sitä osaisi kirjoittaa jotain omaperäistä ja mielenkiintoista. Osaisi kätkeä sanoihin tunteen ja kokemuksen.

Kello 11.08

Huono tuuli valtaa minut yhtäkkiä. Veri ei kierrä. En saa happea. Avaan keittiön ikkunan. Ilma humahtaa sisään. Lihakset ovat jumissa korvista varpaisiin. Kiroilen ja venyttelen. Sade suhisee tasaisesti. Aallot lyövät rantakivikkoon yhä kovempaa. Kotka sojottaa paikoillaan. Suhteellisen vähän sekään näyttää olevan kiinnostunut. Mistään.

Miksi kukaan ei laita viestiä? Miksi kukaan ei kiinnostu minusta? Minä olen perhana yksin täällä mökissä höperöitymässä kun kaikki muut siellä viilettävät kiireisenä pitkin kaupunkien katuja. Miten kiire minulla olisi jos olisin siellä? Olisinko minä onnellisempi jos kiitäisin niitä myös? Olisinko tärkeämpi jos kiitäisin siellä? Tarvitsisitko joku minua sitten enemmän?

Kotka vaihtoi paikkaa kukkulalla. Ihan kuin se olisi arvannut mitä siitä ajattelen.

Minä haluaisin olla merkityksellinen ja tarvittu, mutta… niin, en ole. Kyllä se maailma pyörii ilman minua sujuvasti.

Miksi tarvitsen huomiotasi niin paljon? Miksi minä haluan olla kiinnostava ja tarvittu? Eikö riitä, että olen tässä nyt itseni kanssa? Enkö riitä itselleni, vaikka muuta huutelen? Että kyllä minä yksin pärjään. Miksi tarvitsee olla koko ajan näkyvillä?

IMG_6785

Kello 12.06

Plärään taas Facebookia. Siellä ei tapahdu mitään, mikään siellä oleva ei kiinnosta minua. Hyvin olen kyllä viime päivät pysynyt kärryillä siitä mikä sielä puhuttaa. KAIKKI ovat olleet hurjiksi hahmoiksi pukeutuneina Halloween-juhlissa, Kissi Vähä-Hiilari on kohta Suomen kuningatar ja seuraavaksi Elastinen rokkaa stadionin, niin vuolaita kyynelmeriä Suomi vuodattaa. Ja kyneleet näyttävät valuvan tänään erityisesti, kun kaikkien naapureiden tienestit on julkistettu.

Suuri osa Facebooktuttavuuksistani on bisnesporukkaa. Puhutaan johtamisesta, somesta, markkinoinnista, myynnistä, yrittämisestä. Vielä muutama marraskuu taaksepäin olen ollut tuossa maailmassa ja hehkunut noita samoja asioita, mutta nyt kun katson keskustelua, näyttää siltä kuin kaikki toistaisi vain samaa. Onko maailma todella noin yksinkertainen? Vai olenko minä niin kaukana? Ja yksinkertainen.

Minulla ei ole televisiota. Nettikin takkuilee, läppärin pitää olla juuri oikeassa kohdassa keittiön pöytää, jotta yhteys on auki. Puhelin ei toimi ollenkaan. Wifiin sen saa kun tuulet ovat oikeat.

Päätän, että tämän yksinäisyyskirjoituksen jälkeen en postaa enää hetkeen mitään Facebookiin, Twitteriin tai Instagramiin. Mitä järkeä! Ehkä se on vähän marttyyriuttakin. Ketä minä nyt niin paljon kiinnostaisin, kun ei minulla ole mitään sanottavaa?

Kello 13.15

Nyt tuulee oikeaan suuntaan sillä kännykän WhatsApp piippaa. Raskaana oleva ystäväni lähettää ultraäänikuvan katkaravun näköisestä ötökästä. Kyyneleet nousevat silmiini. Olen onnellinen. Onnellinen, vaikka elämäntarkoitusmonsteri hyppää taas silmilleni. Ihan kuin se vähän nauraisi.

En halua nyt käsitellä tätä ajatusta. Avaan Yle Areenasta uuden suomalaisen sairaalasarjan toisen jakson. Muutaman erä- ja luontoaiheisen ohjelman sekä Imettäjät-sarjan lisäksi se on ainoita Suomen ohjelmia, joita netissä pystyn katsomaan maa-asetusten takia.

”Mut tiedätsä, mitä jos tää on nyt se mun viimeinen mahdollisuus? Nonni, nyt menee sitten hyvä äitiaines hukkaan”, sarjan ensimmäisessä kohtauksessa sanotaan.

Kyllä se monsteri nauraa. Suhteellisen kovaa. Minäkin hymähdän osuvalle sattumalle ja siirrän nopeasti huomioni eroottissävytteiseen kurkunpääleikkauskohtaukseen.

Kello 13.30

Valmistan lounasta. Tätä olen odottanut aamiaisesta asti. Välissä söin omenan. Ja suklaata. Ja leipää. Voisin syödä mitä tahansa ja koko ajan. Nämä pari Norjassa vietettyä viikkoa olen syönyt, syönyt ja syönyt. En tiedä tarvitsenko todella kaiken tämän energian?

Myrsky kalastajakylässä näyttää tarkoittavan sitä, että joko sitä juo ölsseniä tai sitten sitä syö koko ajan. Minä olen valinnut jälkimmäisen. Ihan kaikki purtava menee tähän viemäriin. Suklaata on kulunut varmaan monta kiloa. Päätin, etten enää osta maitosuklaata. Vain yli 70-prosenttinen tumma suklaa on ookoo. Syön puoli levyä tummaa suklaata kahvin kanssa. Tekisi mieli joulutorttua.

IMG_6803

Kello 14.30

Muistan, että sain lainaan kiikarit. Juoksen hakemaan ne makuuhuoneesta ja suuntaan kakkulat kohti kotkaa. Kuin taikaiskusta samalla hetkellä kukkulalle lehahtaa toinen kotka. Siinä ne kököttävät nyt vierekkäin. Ovat vain, kunnes toinen kotka ponnahtaa lentoon. Se kaartelee taivaalla ja saa kaikki lokit ja varikset pyrähtämään liikkeelle. Tuijotan lintujen tanssia taivaalla lumoutuneena. Pitkään. En olisi ikinä uskonut pääseväni näkemään tällaista.

Haluan nähdä lisää villejä eläimiä.

Kello 15.10

Päivä on koostunut pääsääntöisesti ikkunoista ulos tuijottelusta. Ei tämä yksin oleminen ole yhtään kamalaa. Eikä tässä ole oikeastaan mitään muutakaan kamalaa. Mutta nyt tuntuu, että sanat loppuvat. Että tätä ei voi kuvata. Sanoin tai valokuvin. Haluaisin vain, että istuisit tässä kanssani, ihan hiljaa, sanomatta mitään ja seuraisit kuinka tuuli yltyy, myrsky voimistuu, ja sadapisarat muuttuvat yhä piiskaavammiksi samalla kun päivä alkaa hiljalleen pimentyä. Tämän hienompaa elämystä saa hakea. Luonnon voimia kauniimpaa ei ole. Voi kun me muistaisimme sen vähän useammin.

Mitähän teet juuri nyt? Suunnittelet kohta töistä lähtemistä? Ruokakauppaa? Illan harrastuksia? Jatkuuko kiireesi?

Täällä ei ole kiire minnekään.

Millainen on sinun marraskuun mekkalasi? Tällainen on minun.

Kello 15.50

Huh, miten upea tunne on raukea kaipuu. En tiedä mitä kaipaan, mutta kaihoa tunnen aina tällaisella säällä.

Yritän ottaa päiväunet, mutta en saa nukuttua. Mielessä pyörii joku ajatuksen aihio. Tuuli voimistuu voimistumistaan eikä kotkakaan ole ollut enää pitkään aikaan kukkulallaan.

Miten kaukana maailmamme ovatkaan? Yritän palata ajatuksissani johonkin kiireiseen marraskuuhun vuosien taakse. Tajuan, että en viettänyt Suomessa marraskuuta kolmeen vuoteen. Viimeiset kaksi on mennyt Ruotsissa, nyt tämä täällä. Olen ollut kiertolainen, joka on vähän hukannut kosketuksen marraskuun mekkalaan. En tiedä onko se hyvä vai huono asia. Mietin vain miksi näin on ollut. Kolme marraskuuta taaksepäin elämä oli aivan toisenlaista. Jännää miten kaikki muuttuu. Minä tiedän, että enää ei tule sellaisia marraskuita. Viimeiset vuodet ovat hioneet esiin jotain uutta. Mitä? En tiedä vielä. Mutta toivon.

Mitä sinä toivot nyt? MItä toivoit kolme marraskuuta taaksepäin? Missä sinä olet nyt?

Kello 16.00

Minä olen nyt jääkaapilla.

Kello 16.02

Minä syön leipää ja juon omenamehua. Rakas, susta on tullut läski. Syöppö!

Ei haittaa. Täällä prioriteetit menevät uusiksi. Kohta myrsky hajottaa ikkunat. Alkaa jo huolestuttaa, kun kalastajat eivät pääse merelle. Miten he tulevat toimeen ilman saalista? Minultakin loppuu kohta rahat.

Kello 16.06

Otan vielä jogurttia ja mysliä. Omenahillolla. Syödään nyt, kun vielä rahaa on.

Kello 16.11

Vähän vielä salmiakkia. Sitäkin on pakko syödä kun sitä vielä on. Illalla on takuuvarma närästys. Ja nyt on täysi myräkkä. Tuulta 20 metriä sekunnissa. Kuuntelen jazzia. Kaunista saksofonia. Tuijotan kynttilän liekkiä. Nyt viimeistään tarvittaisiin se kainalo tähän. Nappaan koiran syliin ja rutistan kovaa.

Kolme marraskuuta tästä eteenpäin. Hauska leikkiä ajatuksella: missä olen silloin? Näkymä sinne on yhtä hämärän peitossa kuin maisema nyt. Hyvä niin.

Kello 17.30

Herään. Nukahdin. Yritin lukea kirjaa. Myrskyluoto-trilogiaa, jonka sain äidiltä. Nyt on pikkopimeää. Tulee jo tuossa puoli viiden aikaan. Koira pitäisi käyttää taas ulkona, mutta en uskalla lähteä. Tuuli on taas koventunut. Sisällä alkaa olla kylmä, ikkunat päästävät läpi. Pää on unen jäljiltä kirkkaampi, mutta ajatuksia siellä ei juuri liiku. Ehkä on hyvä niin. Yksinäisyys sopii minulle. Tavallaan. Ainoastaan tuon ruoan syömisen takia se ei sovi. Maha on sekaisin.

Kello 18.12

Autopesussa aina mietin, miten kävisi jos auton oven avaisi kesken pesun. Monta kertaa olen meinannut kokeilla, mutta rohkeus ei ole riittänyt. Mutta nyt avaan kodin ulko-oven ja luulen heti tietäväni miltä autopesussa auton oven avaaminen tuntuisi. Kastun läpimäräksi saman tien. Tuuli meinaa kaataa minut ja nostaa koiran ilmaan. Kaikkialla humisee. Jännää. Täällä en ole pelännyt kertaakaan. En pimeydessä, en tuulessa. En kulkiessani yksin. Koko ajan tuntuu kuin olisi auton sisällä autopesussa. Turvassa.

Käymme hakemassa postin. Siellä on kirje, jossa lukee ”Finne Maija”. ENSIMMÄINEN RAKKAUSKIRJE!? Tulemme nopeasti takaisin sisälle. Revin kirjekuoren auki.

FullSizeRender

Kello 18.31

Kuinkakohan kauan jaksan näin? Että elän tällä tavalla? Onneksi siihen ei tarvitse tänään saada vastausta. Parempi on antaa ajan näyttää.

Kello 19.00

Iltaa kohti ajatusvirta on hidastunut. Yksinäisyyskokeeni on ehkä tehnyt tehtävänsä. Rauhoittanut! Nyt vaan tuijotan rauhassa päivän mittaan kirjoittamaani tekstiä ja mietin, miten se oikeastaan syntyi. Miten juuri nämä ajatukset nousivat esiin tämän päivän aikana?

Tässä vaiheessa päivää alan aina suunnitella nukkumaanmenoa. Kun kello lyö 21, olen jo nukkumassa. Niin on mennyt päivieni virta. Aikaa on niin paljon päivällä, ettei sitä turhaan tarvitse yöhön venyttää. Tämän haluan muistaa sitten kun elämä on taas toisella mallilla. Kun on niin kiire, ettei ehdi nukkuakaan.

Nyt ehtii.

Vähänpä voimme tietää jos emme avaudu

”Hurjaa. Kuinka vähän kukaan voikaan tietää ihmisen arjesta, jos sitä ei jaa. Kiitos kun avasit. Veit ajatukseni vuosien taakse, kun ystäväni oli jumissa kämpässään liikkumista rajoittavan vamman takia, kaukana kaukana täältä. Kuinka puhelimessa sanoin hänelle, että nythän sulla on hyvää aikaa kirjoittaa, reflektoida, pysähtyä. Reipastuhan, ei kannata tuntea alakuloa. Vähänpä tiesin, miltä mielessä kokonaisvaltaisesti voi sellainen tilanne tuntua, samantyyppinen tilanne mitä sä käyt läpi. Nyt sain aavistuksen, ja oma asennoitumiseni ystävän epätoivoon tuntuu nyt kohtuuttomalta. Vähänpä tiesin silloin.”

Sain tämän pysäyttävän palautteen nimimerkilta ”niinas” kommentiksi parin viikon takaiseen kirjoitukseeni, ”Kun vammautuminen onnettomuudessa muuttaa koko elämän”, jossa kerroin muuttuneesta arjestani. Tänään tuntuu kovin tärkeältä nostaa se esiin sinunkin tarkasteluusi.

Niin. Vähänpä me voimme tietää, jos emme avaudu toisillemme. Siihen minä teitä, rakkaat ystäväni minä haluan esimerkilläni kannustaa – olemaan auki rehellisesti toisten edessä.

”Maailmassa on muutakin kuin se oma pieni todellisuus, jossa päivittäin elää. Se ajatus, se, uskomus, se rakennelma, että tämä minun todellisuuteni on ainoa oikea, ainoa hyväksyttävä ja ainoa mahdollinen. Mutta tuo uskomukseni on nyt murentunut. On niin monta erilaista tapaa elää. Yksi ei ole enemmän totta tai oikein kuin toinen.”

Muistatko kun kirjoitin sinulle noin pari vuotta sitten kertoessani työstäni kalastajanapulaisena Norjassa? Tarinani siitä, Kun Valtiotieteiden maisterista tuli kalastajan apulainen ja tuo lainaukseni tekstistä palautui mieleeni, kun pohdin saamaani kommenttia.

 

img_7604b

Perspektiivi, näkökulmat, joita toisillemme päivittäin voimme antaa. Keskustelu, jota voimme yhdessä käydä. Ehkä ne ovatkin syy, miksi me olemme täällä? On niin monta erilaista elämää. Ehkä onnellisin on se, joka voi elää omanlaista elämäänsä uskaltaen antaa siitä palan muillekin? Ehkä vain siten voimme paremmmin ymmärtää toisiamme.

Sillä eikö tärkeintä olekin koettaa ymmärtää ja nähdä toisen elämään, vaikkei aina voisikaan tai olisi samaa mieltä? Ehkä siinä olisi avain paremmalle vuorovaikutukselle ja myötätuntoisemmalle toisen kohtaamiselle?

En tiiä, tälläinen nyt vaan kävi mielessä tänään.

Halutessasi pohtia asiaa tarkemmin, lue nuo kirjoittamani ja tähän tekstiin linkkaamani tekstit ja kerro sitten minulle: millaista elämää sinä elät juuri nyt?

IMG_7822

/Äm, kuvassa kahden vuoden takaa

Arkistojen aarre: ”Saukko nimeltä Anu – kun ihminen kohtaa villieläimen”

Näin aamulla jutun suomalaisesta Seposta ja hänen saukkoystävästään. Tämä sai minut kaipaamaan omaa kaveriani. Muistatko sinä saukon nimeltä Anu? Kirjoitin puolitoista vuotta sitten Norjassa tämän tekstin ja kuvasin saukosta videon. Minulla oli suuri onni kohdata Norjassa tämä upea uusi ystävä, mutta myös samalla oppia luontoasiantuntijoilta tärkeitä oppeja ihmisen ja luonnon yhteydestä sekä kunnioituksesta. Näin muistutin eräältä valasasiantuntijalta oppimastani…

Mitähän Anulle mahtaa kuulua nyt?

* * *

Saukko nimeltä Anu – kun ihminen kohtaa villieläimen

(Julkaistu MaiLifessa 19.11.2014)

Eilen minä vihdoin tapasin sen. Anun! Saukon nimeltä Anu. Joo. Suomalaiset ovat nimenneet sen… Anu oli ilmestynyt koukutustuville viime kesänä. Nälkiintyneenä, huonokuntoisena ja oikeaa takajalkaansa linkuttaen se oli tullut pyytäämän kalaa. Ja koko kalastusrakennuksen väki rakastui tähän saukkovanhukseen saman tien. Nyt Anu on pysynyt piilossa pitkään, koko minun täälläoloaikani, kunnes taas toissapäivänä se vilahti ovesta sisään.

Anu on vanha. Se tulee syömään kalaa koukutustuville. Ehkä se ei pysty enää saalistamaan riittävästi ruokaa omin voimin. Ja koska me kaikki olemme siihen niin rakastuneita, me syötämme sitä. Siksi siitä on tullut niin kesy.

IMG_7406

IMG_7404

Sitten eilen! Kuin tilauksesta Anu ilmestyi pakkashuoneen ovelle samalla sekunnilla kun olin vienyt valmiin siimapöntön säilytykseen ja aloittamassa tauon. Aivan kuin se olisi tiennyt, että juuri sillä hetkellä minulla oli aikaa kohdata se ensimmäistä kertaa.

Ja kuinka ollakaan, minulla sattui olemaan kädessä videokamera. Olimme työkaverini Teemun kanssa ottaneet sen mukaan kuvataksemme miltä kylmiössä näyttää. Ja sitten Anu oli yhtäkkiä siinä, ja saimme sen ikuistettua videolle. Tuolle tuossa tämän blogin lopussa. Kuin taikaiskusta paikalle sattui myös kalastaja Odd, ja hän heitti virvelinsä satama-altaaseen. Me ongimme Anulle kalaa.

IMG_7419 IMG_7418 IMG_7414

Minä en ole koskaan nähnyt saukkoa eläessäni. No. Sinähän tiedät minut. Sekosin kohtaamisesta. Ihan kuin pikkulapsi olisi nähnyt joulupukin ojentamassa lahjapakettia. Niinhän me ihmiset teemme, kun pääsemme näkemään tällaisen luonnon ihmeen. Sehän on selvä.

Tämä suloinen kohtaaminen Anun kanssa muistutti minua erään valasasiantuntijan kanssa käymästäni keskustelusta. Hassua, sillä juttelimme tästä aiheesta juuri päivää ennen Anun tapaamista. Siis siitä, miten ihminen usein käyttäytyy kun pääsee näkemään villieläimen lähietäisyydeltä. Ihan kuten minä, kun näin Anun. Ryntäsin heti sen luokse ja lähelle sen kummempaa ajattelematta.

Anu on kesy ja päästää lähelleen, mutta senkin kanssa on tärkeää olla hyvin tarkkana. Ihmisestä villieläimen läheisyys on mahtavaa, mutta eläimestä välttämättä ei, ja siksi meidän on muistettava kunnioittaa sen reviiriä. Kohtaaminen villin luontokappaleen kanssa on aina tapahduttava eläintä ja sen elintottumuksia kunnioittaen. Aivan kuten Anu – se tulee meidän tuvillemme syömään. Ei moikkaamaan meitä, vaikka me tärkeät ja innokkaat ihmiset niin ajattelemme. Ja meidän on annettava sen tehdä omat juttunsa. Villi eläin ei ole objekti. Anua kunnioittaen me myös kuvasimme nämä kuvat ja videot.

IMG_7410

Ajattelepa esimerkiksi näitä valaita, joita täällä Støssä liikkuu. Täällä järjestettävillä valassafareilla ollaan todella tarkkoja valaiden tarkkailuista; elämys ei saa koskaan olla tärkein juttu, vaan eläimen kunnioitus. Sääntönä Norjassa on, että 50 metriä lähemmäs valaita ei saa mennä edes uimalla. Kalastusaluksetkin pyrkivät välttämään lähikontaktia valaiden kanssa.

Utelias, liian lähelle tuleva ihminen saattaa häiritä valaiden ruokailua jopa tuhoisalla tavalla. Valaat saalistavat siten, että pari valasta kerrallaan hyökkää parveen ja ottaa sillit yksitellen. Sillä välin muut valaat vahtivat ja pitävät silliparven kasassa. Kun ihminen on liian lähellä, valaat varovat, eivätkä saa kunnolla muodostettua saalistusryhmää. Jos sattuu paikalle saalistushetkellä, on tärkeää, ettei saalistusryhmitystä hajoiteta menemällä sekaan. Ymmärtämättömyyksissään ihminen saattaa aiheuttaa suuret tuhot. Esimerkiksi jos valaat stressaantuvat ja joutuvat menemään kauemmaksi pois ruokapaikalta, voi käydä huonosti.

Siksi on tärkeää, että me innokkaat, vilpittömässä ihastuspuuskassa villin eläimen luokse säntäävät ihmiset muistamme tämän: On ihan ookoo ihailla ja innostua, mutta aina eläimen ehdoilla! Tällä videolla näet millainen innostus repesi, kun kohtasimme Anun…

Kalakaveruuksia

Huh tätä ajan kulkua! Olen ollut Suomessa ja asunut Rakkauden Saarella jo vuoden. Olisinpa vuosi sitten tiennyt kuinka tärkeäksi tämän saaren rannat ovat minulle muodostuneet. Siellä minä vaeltelen päivittäin meren rannalla seuraamassa vuodenaikojen vaihtumista. Meri, kuten tiedät, on yksi tärkeimmistä voimaelementeistäni. Ilman sitä en jaksaisi.

Muistatko, kun vuosi takaperin törmäsin Rakkauden Saaren Kalakavereihin? Mitähän heille mahtaa tänään kuulua?

Millaisen varovaisuusetiketin sinä voisit huomenna rikkoa ja keitä tuntemattomia mennä rohkeasti tervehtimään? Ajattele, se saattaa johtaa vaikka minkälaisiin uusiin kalakaveruuksiin ja seikkailuihin, mahdollisuuteen oppia uutta tai jakaa pieni hetki iloa ja veljeyttä toisen kanssa!

Näin sinulle kerroin vuosi sitten:

 

Rakkauden Saaren Kalakaverit

Myönnetään. Olen aika innostunut uudesta kodistani Helsingin upeimmalla saarella. Niin innostunut, että kuka tahansa vastaani tuleekin naapurustossa, on pakko päästä kertomaan, että minä olen ihan uusi täällä ja vain muutaman päivän täällä vietettyäni aivan rakastunut kotiini. Mutta se näköjään kannattaa, sillä kun avaa suunsa ja heittäytyy keskusteluun aivan tuntemattomien ihmisten kanssa, voi päästä osaksi jotain hienoa. Kuten eilen kun tapasin Rakkauden Saaren kallioilla Kalakaverit.

Pitkäperjantai eikä mitään tekemistä. Vedän ulkoilukamat päälleni ja lähden ulos luontoretkelle. Olen tiirannut Google mapsisita hyvän reitin. En vielä tunne uutta asuinaluettani hyvin ja on saatava sen kulmat haltuun. Tsuumaan alueet, joilla on mahdollisimman paljon vihreää ja sinistä. Metsää ja merta. Olen kuullut, että Saaren luonto on upea ja kalliorannat kiehtovan kauniit. Ne on nähtävä. Ajattele, vuosikaudet tässä kaupungissa ja tämä kolkka minulta on jäänyt koluamatta lähes täysin!

kalakaverit2

Kävelen rantaan. Ihmetyn näkemästäni. Tuntuu, että Helsingistä avautuu minulle silmänräpäyksessä aivan uusi puoli. Luonto sellaisena, jona sitä en ole vielä pääkaupungissa kohdannut. Rauhana ja kauneutena. Ja kalastajina! Ihmisiä virveleiden kanssa kallioilla, kahluuhaalareissa merellä. Pysähtelen alituiseen tuijottamaan merta. Tuleekohan sieltä jo kalaa? Jäät ovat sulaneet lähes kuukautta etuajassa.

Enpä olisi uskonut vielä vuosi sitten, että kalat ja kalastaminen voisivat tätä tyttöä joskus kiinnostaa. Mutta jotain taikaa siinä Norjassa oli. Katselen meressä seisovaa, keskittyneesti virveliään heittävää miestä ja tunnen hänen kanssaan valtavaa yhteenkuuluvuuden tunnetta. Minäkin uskallan nykyään koskea kalaan! Vaikken minä koskaan ole virvelöinyt. Mutta kerran kalanainen, aina kalanainen. Ainakin minä osaan suolistaa. Siitä jaksan edelleen olla ylpeä.

Näen heidät jo kaukaa. Porukan, joka on vallannut kokonaisen kallion ja asettanut virvelinsä tukia vasten lillumaan veteen. Heillä on ihan oma leiri; istuimia, eväitä ja asianmukaiset erävarusteet. Kipitän kohti kalliota. Tuntuu, että on pakko mennä katsomaan miesten touhuja lähempää. Kysymään tuleeko kalaa. Ja kertomaan, miten upeaa on nähdä että näin lähellä Helsingin keskustaa löytyy kalamiesten paratiisi. Ja se, että  minä olen ihan uusi täällä ja vain muutaman päivän täällä vietettyäni aivan rakastunut kotiini!

kalakaverit1

Samalla sekunnilla kun astun kalliolle yksi virveleistä alkaa liikkua kummallisesti. Jotain on tarttunut syöttiin! Minä myhäilen salaa; nyt on hetkeni tervehtiä porukkaa. En tiedä onko etiketin mukaista vain tunkeutua äkkiarvaamatta keskelle virvelöintiin keskittynyttä mieslaumaa, mutta kukapa kalamies ei esittelisi saalistaan innoissaan myös ulkopuolisille!

kampela

Ja niinhän hän esittelee – kalamies Nalle ylpeänä kampelaa, joka nousee merestä. Se muistuttaa ihan ruijanpallasta! Muistatko, kun kävin koettamassa pallasonnea Norjassa. Ja otin sinutkin mukaan merelle tällä videolla.

Miehet hihkuvat. Kaverukset Jani, Nalle, Tero ja Jyri. Tänään ei ole vielä kala aiemmin tarttunut eikä tämäkään ihan mikään hirmusaalis ole, mutta ennalta odottamaton, tunnelmaa kohottava merenelävä kuitenkin. Tänään kun on lähdetty pyytämään siikaa, vähän tunnustelemaan mitä meri voisi antaa jo huhtikuun alussa tänä poikkeuksellisena vuotena jolloin jäät ovat lähtenee totuttua aiemmin. Yhdessä on kalastettu jo pitkään. Miehet ovat tunteneet toisensa jo koulupojista, 25 vuotta. Nyt on hankittu yhdessä venekin, joka lasketaan pian vesille. Sitä herraseurue odottaa malttamattomana.

kalakaverit3

Kun kampelahässäkkä rauhoittuu, kaivetaan repusta kaakaota. Makkarat kärisevät grillillä. Eräretki kaupunkiluonnossa, intoilen! Miehille tämä on tärkeä henkireikä. Yhdessä kavereitten kanssa on mukava viettää aikaa kiireisen arjen keskellä. Se on hienointa, isot kalasaaliit ovat toissijaisia. Tänne tullaan olemaan yhdessä tärkeiden ystävien kanssa. Kavereille ja yhteisille kalastusreissuille, niin pidemmille kuin lyhyemmille, on löydyttävä aina aikaa.

Kerron kalastaneeni Norjassa, ja Nalle alkaa puhua minulle norjaa. Hän on ollut siellä vaihto-oppilaana ja kieli on tarttunut. Ja edelleen maa kutsuu kalastusreissuille. Naurattaa. Saamme hauskaa yhteistä puhuttavaa kokemuksistamme. Kalastus on aihe, joka selvästi yhdistää tuntemattomatkin.

Yksi miehistä tarttuu virveliin ja lähtee heittämään sitä toiselle kalliolle. Muut huutelevat perään ja nauru raikaa. Kalakaverit. Heidän hyvä fiiliksensä tarttuu minuun. Ajattele, jos olisin vain kävellyt ohi tulematta moikkaamaan poikia! En edelleenkään tiedä toiminko etiketin mukaisesti tullessani utelemaan kampelasta ja nappailemaan siitä kuvia, mutta hitot etiketeistä: siinä me vasta toisiimme tutustuneet kalakaverit nyt tönötämme rantakalliolla, tuijotamme silmä herkeämättä virveliä ja keskustelemme pitkän tovin ystävyydestä, epäitsekkyydestä ja kalastuksesta.

”Kampela saattaa jäädä päivän ainoaksi kalaksi”, Tero sanoo ja osoittaa muutaman kymmenen metrin päähän merelle. ”Viimeisten vuosien aikana jotkut ovat keksineet laskea verkkoja rannoille ja ne imevät kaikki kalat”. Se harmittaa. Verkkojen vesille laskua ei kontrolloi tai rajoita mikään taho. Kun edes vähän kauemmaksi laittaisivat, niin jäisi mahdollisuus meille rannasta kalastavillekin saada jotain. ”Ihminen on välillä vähän hassu. Ei ole aina niin helppoa ajatella muita. Vaikka ihan varmasti tässä meressä kalaa riittäisi meille kaikille”.

Minä mietin, kenelle voisi soittaa ja kysyä voisiko asialle tehdä jotain. Olisipa hienoa, kun me muistasimme ajatella vähän kaveriakin. Ihan kuten nämä Kalakaverit tekevät. Rakkauden Saaren Kalakaverit!

kalakaverit4

Rakkauden Saaren Kalakaverit, vasemmalta lukien: Jani, Nalle, Tero ja Jyri

He ovat veljiä, jotka tietävät, että kaveria ei kannata jättää ja kaikille riittää. Hauskoja heppuja, joilla on upea harrastus. Minä mietin voisinko joskus tulla kalastamaan heidän kanssaan. Tällaisia ihmisiä on ilo tavata! Ehkä sitä välillä kannattaa olla välittämättä siitä rikkooko etikettejä. Silloin voi tavata vaikka minkälaisia kalakavereita.

 

Ikävä

Tänään se tuli. Ikävä. Kova ikävä Norjaan putkahti sukkelasti päälle, kun näin tämän videon, joka on kuvattu vuorella, joka kohosi lähes takapihallani Støssä.

Täällä minäkin kävin sieniretkellä. Muistatko, kun kerroin sinulle marraskuisesta arktisesta sieniretkestämme? Näihin kuviin palasin tänään, ja… niin, haluan takaisin Norjaan.

IMG_6650 IMG_6655 10744602_712347642197536_1010653605_n 10752039_712347972197503_1868582879_n IMG_6698 10736185_712348395530794_2145461537_n sieniretki

Ehkä pääsen sinne nopeammin kuin kuvittelenkaan.

Millaiseen kuplaan voisit kurkistaa?

”Ihmiset kaivautuvat omiin poteroihinsa ja seurustelevat vain samanmielisten kanssa. Sosiaalinen pääoma rapautuu, kun ihmiset eivät enää tunnista toistensa todellisuutta. Uskotaan, että oman kuplan totuus on paras totuus. Se on vääränlaista ylpeyttä.”, sanoi Piispa Irja Askola tänään Helsingin Sanomien haastattelussa, joka kiinnitti huomioni. Suosittelen lukemaan, sillä se antaa paljon ajateltavaa.

Olen pohtinut tätä aihetta paljon – viimekin aikoina. Siksi päätin tänään nostaa esiin blogissani tarinani siitä kun Valtiotietieden maisterista tuli kalastajan apulainen; nyt käänsin sen englanniksi. Minä olen ollut onnekas päästessäni tutustumaan erilaisiin maailmoihin ja tapoihin elää. Juuri nyt toivon, että kesätyöhakuni poikisi taas jotain ihan muuta, aihetta myös kertomuksilleni.

Tämä ajatus nousi tuosta kirjoituksestani. Ehkä se on ajankohtaisempi tänään kuin pitkiin aikoihin?

img_7604b

Kaunista alkavaa viikkoa sinulle, ystäväni. Millaiseen kuplaan sinä voisit ensi viikolla kurkistaa?

/Ämmä

Täältä voit lukea ”Kun Valtiotieteiden maisterista tuli kalastajan apulainen” -artikkelini kokonaan Suomeksi