Tag Archives: odotus

Muottiin mahtumaton muija

Posted on by

4

Oletko sinä joskus hypännyt ulos uomastasi ja kokenut itsesi jossain aivan toisessa kontekstissa?

Julkaistuani tiistaina vuosi sitten kirjoittamani kertomuksen työstä kalastajanapulaisena Norjassa, olen miettinyt taukoamatta yhtä asiaa: mitä oikeastaan jää jäljelle kokemuksesta, joka kertarytinällä muuttaa koko maailmankuvan? Miten ihminen muuttuu – vai muuttuuko hän?

* * *

Vielä neljä syksyä sitten elin tiukassa putkessa, jossa oli vain yksi suunta: halusin tulla kovaksi bisnesnaiseksi, tehdä rahaa ja olla juhlittu menestyjä. Samppanjapissis! Sellainenhan minä olin? Sellainenhan minun piti olla? Muita vaihtoehtoja ei ollut?

Mutta sitten kävi miten kävi ja yhtäkkiä tuo tiukka putki katkesi. Elämä heitti minut yllättäen aivan uusille poluille, ja nyt muutaman vuoden aikana olen käynyt aivan erilaisissa elämän äärilaidoissa ja rooleissa: Samppanjapissiksestä tuli Urheiluvaimo ja Urheiluvaimosta sitten kalastajan apulainen, joka lopulta kirjoitti blogiinsa

”On niin monta erilaista tapaa elää, eikä yksi ole enemmän totta kuin toinen.”

stösuolistus2

Siin oon mää ja yks iso kala kalatehtaalla.

Oletko koskaan ajatellut, miten katoavaa kaikki lopulta on?

Kun Urheiluvaimona asetuin Ruotsiin ja myöhemmin kalastajanapulaisena Norjaan, huomasin hyvin nopeasti tuon katoavuuden; sillä mitä olin ollut vielä hetki sitten Suomessa, ei ollut  näissä uusissa ympäristöissä mitään väliä. Arvoni yhteisöissä, joihin yllättäen tupsahdin, ei määrittynytkään Suomessa rakennetuilla näennäisillä asetelmilla. Ne eivät merkinneet kenellekään mitään. Arvoa oli vain sillä miten kohtasin uudet ihmiset ja olosuhteet sekä kuinka toimin eri tilanteissa.

Pieni hyppy yli rajan, ja kaikki ulkoiset määritteet menettävät merkityksensä.

Mitä minä olen nyt kaiken kokemani ja näkemäni jälkeen?

Mitä jää jäljelle?

Jäljelle jää mahdollisuus olla jotain ihan muuta, jotain yllättävää, jotain muottien ja määritelmien tavoittamatonta, aito ihminen. Jäljelle jää muuttumaton minä ja oivallus, että kulloinkin elämässä vallitseva rakenne ei ole toista parempi tai huonompi. Minä en ole nyt huonompi tai parempi kuin joskus olen ollut tai kerran tulen olemaan.

Tiedätkö, mitä minä olen nyt?

Minä olen muottiin mahtumaton muija; ihminen, jota ei voi asettaa tiukkoihin raameihin. Sellainen, joka on omalla ihollaan kokenut, että on niin monta muutakin mahdollisuutta. Ehkä pohjimmiltani olen sitä aina ollutkin, mutta vasta viime aikoina olen antanut itselleni luvan olla monta erilaista yhden ainoan sijaan.

IMG_8627

Siin oon mää ja romanialaiset kalatehdastyöläiset. Kuvassa olen elämäni yhdellä suurimmmista epämukavuusalueista, menossa ensimmäistä kertaa suolistamaan tuhansia kiloja kaloja. Kauhuleffojen kiintiöblondi kalatehtaalla, kirjoitin tuolloin

 

 

Oletko koskaan pysähtynyt ajattelemaan kuinka turhaa on rakentaa itsetunto ja identiteetti jonkun tiukan ulkoisen määritelmän varaan?

Kun mikään muotti ei ole pysyvä, miksi niiden kannattaa antaa määritellä sitä kuka todella on? Miksi on niin tärkeää asettua aina johonkin tiukasti raamitettuun muottiin? Pakottaako maailma meidät asettumaan sellaiseen, jotta olisimme kontrollissa? Kontrolloitavissa? Pakotammeko niihin toinen toisiamme? Pakotammeko muottiin itse itseämme?

Miksi?

Millainen maailma voisikaan olla, kun vähät välittäisimme muoteista? Millaisiin asioihin me kykenisimmekään jos emme antaisi ulkoisten paineiden rakentamien raamien rajoittaa potentiaaliamme, vaan voisimme jokainen olla mitä vain – oma itsemme?

Kävisikö sitten meille kaikille kuten minulle; että oppisi suhtautumaan elämään rennommin? Voisiko sitten vain olla ja tehdä kaikkia mahdollisia asioita, jotka innostavat?

IMG_9463

Siin on mun maailmani vuosi sitten. Kaunein maailma, jossa koskaan olen ollut.

 

Mahdutko sinä muottiin?

Toivottavasti et! Voi minä niin kovasti toivon, että toivottavasti et!

 

Miksi vanhempia pitää miellyttää vaikka on aikuinen?

Posted on by

2

Isä soittaa.

”Nooooh. Mites siellä työrintamalla, kun se sinun viiden kuukauden mittainen projekti kohta loppuu. Onko löytynyt jo jotain uutta?”

Noin! Ryhti valahtaa lysyyn, kasvot kalpenevat vitivalkoiseksi. Otsaan nousee ärtymyksen ryppy. Salitreenin jälkeinen hyvä pössikseni on tiessään sen siliän tien.

Taas se soittaa siitä. Että olenko jo saanut vakauden ja varmuuden elämääni. Tasaisen tulovirran ja sillai.

”Kyllä nämä asiat etenevät”, tokaisen kireänä kirjakielellä tuntien valtavaa ahdistusta.

”Eihän taas mennä tähän? Ethän taas masenna minua sillä puheellasi elämän realiteeteista?”, ajattelen. ”Raadan täällä perse ruvella unelmani saavuttamiseksi, uskon siihen täysillä, ja olen päättänyt toteuttaa sen. Se ei vaan ehkä ole sinun käsityksesi tasaisesta tulovirrasta ja sillai.”

* * *

Onko sulla tätä samaa? Että vanhempien varjo painaa niskassa, vaikka olet jo vuosikausia, ehkä kymmeniäkin vuosia, asunut poissa kotoa? Vaikka olet perhana aikuinen ja sinulla pitäisi olla ihan oma elämä!

”Sinun pitää nyt ottaa sellainen turvallinen työ”, he sanovat. ”Että pääset nyt jaloillesi ja saat jatkuvuutta elämään.”

Hyvää hyvyyttäänhän se soittaa ja osoittaa välittämistään. Miksi tämä saa minut niin ahdistuneeksi? Koen, että olen tilivelvollinen vanhemmilleni, että minun täytyy vastata heidän odotuksiinsa siitä milaista elämäni tulisi olla.

* * *

Miksi vanhempien sana on niin merkityksellinen vielä aikuisena? Miksi koen, että minun täytyy miellyttää heitä ja ajattelen, että minun pitää ottaa vakituinen tiedottajan paikka jossain virastossa, kun vanhempani katsovat sen olevan vakaa ja turvallinen työ –

”jotta sinä saat nyt vihdoin tuon elämäsi järjestykseen ja löydät jonkun ihan tavallisen jalat maassa olevan miehen ja perustat perheen ja otat virkavapaata sitten kun haluat vähän tuulettaa ajatuksia.”

– kun minä itse en koe, että se on yhtään minun juttuni. Päinvastoin, minulle henkilökohtaisesti se edustaisi henkistä kuolemaa (en tarkoita, että tiedottajan virassa olisi mitään pahaa, mutta minulle se ei vaan ole sopivin työ). Mutta silti ajattelen, että se olisi minulle paras vaihtoehto. Koska vanhempani niin sanovat.

Tiedätkö mistä puhun. Onko sulla tätä? Ja onks tää aina tätä?

aivopallo

Tää kuva on oikeasti jo parin vuoden takaa, mut kun just nyt on ihan just tollanen olo…!

/Maija, rolling in the deep

Entä jos emme eläisikään mielen vuoristoradassa?

Posted on by

0

Sain tosi hyvän viestin lukijaltani koskien eilistä ”Piutpaut Ruotsille ja menneisyydelle” -blogiani. Tällaisen:

***

”Oon miettiny sellasta että me tuotetaan meiän oma kärsimys uskomalla ajatuksiimme? Ja sitten ku me vapaudutaan niistä uskomuksista, niin tunnemme huojennusta ja vapautusta. Niinku nyt esimerkiksi: Että voin olla onnellinen, minun pitää olla tuon miehen kanssa. Tai linkittää siihen vaikka sen, että alan olemaan tämän ikäinen ja jos haluan lapsia, niin tämä on mahdollisuuteni ja sitten voisi vielä ajatella, että tämä on niin romantillista, että muutan rakkaani perässä ulkomaille ja tämä ei saa ”epäonnistua”. Tai mitä ikinä. En tarkoita, että juuri nuo olisivat olleet sinun ajatuksiasi, mutta esimerkiksi. Jos taas ei olisi odotuksia ja käsityksiä, niin sitten sitä vaan lähtisi ruotsista ja tulisi suomeen. Ei olisi draamaakaan. Eikä vapautuksen tunnetta. Pohdituttaa, että jos ei olisi ajatusta suuresta kärsimyksestä, niin olisiko kärsimys niin suuri. Ongelmahan on siinä, että ne meiän ajatukset helposti tempaa meiät mukaansa ja pyörittää ja pyörittää, kunnes meistä ei o jäljellä ku raato. Joskushan siellä on myös joku alitajuinen ajatus, joka voi laukaista sen viheliään kierteen. Ja semmosta oon pohtinu myös, että ajatuksilla nostaa ja laskee mielialaansa ei haittaa, mut kelaa jos ottaski askeleen taakse eikä uskoiskaan niihin. Irrottautuis siitä vuoristoradasta, ei meniskää kyytii.” 

***

Naulan kantaan! Juuri noinhan minä ajattelin ja tuollaisen ajattelun turvarakennelman olin itselleni luonut. Ja monta muuta, jotka pitivät minut kiinni tuossa, myöhemmin minulle vääräksi osoittautuneessa asetelmassa.

Olen myös paljon itse miettinyt tuota ajatusten ja uskomusten rakentamista. Olisi tavallaan tosi hienoa, jos voisi elää niin, että vaan suhtautuisi asioihin asioihina ja katsoisi miten elämä kuljettaa. Ettei rakentaisi uskomuksia ja odotuksia, joiden varaan elämänsä sitten laskisi. Mutta olisiko niin oikeasti mahdollista elää? Millaista elämä sitten olisi? Tulisiko sitä vaan välinpitämättömäksi kaiken suhteen? Jos vähän niin kuin leijuisi vain kaiken yläpuolella? En tiedä vastausta, mutta luulen, että minusta ei olisi sellaiseen. Enkä usko, että täysin haluankaan sellaiseen, koska tuntuu, että tämä tällainen milen vuoristorata kuuluu ihmisen elämään; ne isot kärsimykset ja vielä isommat hehkutukset kärsimysten kautta tulleiden oivallusten jälkeen.

liseberg13

/Maija, kuvassa ah niin kuvainnollisesti vuoristoradan edessä viime syksynä Lisebergin huvipuistossa Götebrgissa ja valtavan kiitollisena siitä, että sai kokea juuri tuon vuoristoratakyydin