Onhan se väistämättäkin feissillä, kun sen portin menin avaamaan. Rakkaus. Tai mikälie. Mahdollisuus, ettei oliskaan elämänsä ainoa ihminen.

Toissaviikkoiset sokkotreffini saivat minut mietteliääksi.

* * *

Se on palannut.

JOS.

Minä jossittelen taas.

Jos se tulisi vastaan. Jos olisi rakkaus. Tai jos olisi se mikälie.

Jos olisi mahdollisuus, ettei oliskaan elämänsä ainoa ihminen.

Jos en olisikaan valmis?

 

Tässä minä istun taas. Keittiönpäytäni äärellä. Kesän hulinoitten jälkeen on taas aikaa ajatella. Keittiöfilosofi. Maalausta isolla pensselillä, ja tämä pohdinta menee muuten wayyyyy beyond kaiken yksittäisen: senkin, kuinka nuo sokkotreffini kulkivat ja oliko niillä joku seuraus. Ne ovat yksityisiä, kahden ihmisen välisiä asioita, joita en tule tästedeskään käsittelemään muiden edessä.

Mutta omia ajatuksiani minä selvitän ja isollapa pensselillä maalaankin.

Katsos, minun elämäni on pisteessä, jossa kaiken muun etusijalle on pakko laittaa omien siipien löytäminen ja oma työura. On tutkittava tarkkaan se orastava hieno mahdollisuus, joka isojen menetysten ja romahdusten jälkeen on saatu taas hienoon alkuun. Kaikki muu, ylimääräinen, vie liikaa energiaa, vaatii liikaa likoonpistämistä kerralla. Näistä taustoistahan olet jo blogissani lukenut, ja jos et, tästä ja tästä voit katsoa lisää.

Mutta portti on nyt auki, ja minä mietin: JOS päästäisin jonkun toisen ihmisen elämääni, mitä JOS se olisikin virhe? Entä JOS nyt ei olekaan oikea aika rakkaudelle?

* * *

Ni, tässä kohtaa kaikki meneekin hankalaksi. Entä jos koskaan ei ole oikeaa aikaa rakkaudelle? Onko oikeastaan koskaan oikeaa aikaa millekään? Onko parisuhteessakaan oikeaa aikaa rakastaa?

Ja sitten tulee se vielä vaikeampi kysymys: Mistä tietää, että on oikea aika?

 

Ei. Älä sano, että luota tunteeseen. Tunteeseen ei voi nyt luottaa. Se vaihtelee joka toinen hetki. Välillä haluan katsoa, kurkistaa, välillä taas tuntuu, etteivät voimat riitä muuhun kuin omaan päivittäiseen taisteluun. JOS kaikki mutkistuukin, jos toinen astuu kuvioon?

Jos sitten menettääkin jotain?

Ja nyt (helvetti, tätä kysymysta yritin vältellä!!): MITÄ RAKKAUS ON? Miksi minä ajattelen, että se on menettämistä?!?

Ja mitä sitten menettää JOS ei annakaan mahdollisuutta rakkaudelle tai sille mikälielle mahdollisuudelle, ettei oliskaan elämänsä ainoa ihminen?

Ni, haluatko, että luettelen vielä lisää päässäni olevia kysymyksiä?

 

 

Mietitkö sinä juuri nyt näitä asioita? Tiedätkö sinä oikean vastauksen?

 

* * *

Minä muistin juuri, että keväisen Tinder-kokeiluni seurauksena kirjoitin jotain oikeista kysymyksistä ja vastauksista. On pakko nostaa tuo teksti tähän uudelleen. Ihan vain siksi, että voisimme yhdessä pohtia, sillä kysymyksethän eivät kysymällä lopu….

(Tämä sama alla oleva kirjoitus löytyy myös alkuperäisenä täältä.)

 

 

MITÄ TEKISIT JOS EI OLISI OIKEITA KYSYMYKSIÄ, EI OIKEITA VASTAUKSIA?

”Trööt. Väärä vastaus.

Näitä minä olen pelännyt. Odotan, että toinen osapuoli aloittaa keskustelun siksi, että en itse uskalla. En uskalla siksi, että olen saanu koko Tinder-touhuun minut usuttaneelta ystävältä kirjan ”Tinder Nightmares”, jossa kuvataan ihmiskunnan historian järkyttävimmät keskustelunavaukset Tinderissä. Ja jos minä aloittaisin keskustelun, saattaisin juuri tehdä jonkin tuollaisen tuhoontuomitun feministishenkisen avauksen. Jonka olen juuri tehnyt…

Ei. Minä en aloita keskustelua. Sen sijaan googlaan nyt netissä tunteja onko olemassa jotain ohjelmaa, jolla voi kuvasta tunnistaa ihmisen kasvojen perusteella hänen nimensä. Kun en löydä vastausta, käytän lisää tunteja ihmisen etsimiseen Facebookista hänen hyvin perinteisen suomalaisen etunimensä perusteella. 

Minä haluan tietää kuka hän on.

Mutta ei. Minä en aloita keskustelua ja kysy mieheltä suoraan. Mikä sinun nimesi on ja kuka sinä olet?

Ei. En.”

Näin minä kirjoitin eilen blogiini kokemuksestani Tinderissä ja jatkoin antamalla miehelle vinkin:

”Ei ole vääriä kysymyksiä tai oikeita vastauksia. Jos olet minusta kiinnostunut, niin ole sitä rohkeasti ja anna sen näkyä.”

Vaadin äksöniä, niinku!

* * *

Blogin julkaistuani jäin tankkaamaan ääneen tuota ajatustani. Miksi ihmeessä annan Tinderpainajaisten tulla uniini? Miksi annan niiden estää minua kenties löytämästä elämäni rakkautta? Miksi minä kaipaan ohjekirjaa ja etsin oikeita kysymyksiä? Mikä väärissä vastauksissa on väärin?

Tämä menee nyt wayyyy beyond Tinder, olkoon eilinen kirjoitukseni vain konkreettinen ja viihdyttävä esimerkki jollekin suuremmalle, kenties koko ihmiskuntaa koskevalle teemalle.

Oikeat vastaukset. Väärät kysymykset.

Väärät vastaukset. Oikeat kysymykset.

Oikea ja väärä. Yksi kiehtova äärilaita, niistähän olen sinulle paljon kirjoittanut.

Varmuus, sitä minä jäin miettimään. Estääkö se, että minun on aina oltava varma minua toimimasta? Että täytyy tietää? Onko meidät kasvatettu siihen, että uskaltaakseen viitata koulutunnilla on ensin oltava täysin varma oikeasta vastauksesta? Tai että voidakseen yrittää on viilattava insinöörikaaviot loppuun asti ja todistetusti tietää mikä on tulevaisuus?

Mutta toimiiko elämä niin?

Toimimmeko me jos ajattelemme näin? Tartummeko toimeen, kysymmekö selvittääksemme, kohtaammeko toisiamme?

Kuinka kukaan voi olla varma vastauksista jos kaikki odottavat oikeaa kysymystä; jos kukaan ei ehdota vaihtoehtoja, joista etsiä vastausta?

Pelkäänkö minä kysyä kysymyksiä, sillä epäilen niiden olevan vääriä? Mitä tapahtuu jos vastaan väärin, paljastunko?

Mitä minä pelkään?

HERRANJUMALAMITENPALJONKYSYMYKSIÄ!

Varmuus ja epävarmuus.

Kysymykset ja vastaukset.

Oikea ja väärä.

Pelko ja vapaus.

* * *

Tiedätkö mitä minä tajusin eilen julkaistuani blogini? Taidan ottaa kysymykset ja vastaukset liian vakavasti.

Otanko siis elämän liian vakavasti? TUO onkin hyvä kysymys!

Sillä sitähän elämä on lopulta vain on: sarja kysymyksiä ja vastauksia – toinen toistaan parempia ja huonompia, oikeampia ja väärempiä – sekä niiden lomassa tapahtuvaa toimintaa.

Äksöniä, niinku!

* * *

Mitä sinä tekisit juuri nyt jos ei olisi vääriä vastauksia tai oikeita kysymyksiä?