Matkalaukku ja kuollut kärpänen

Ongelmakohtani ovat matkalaukku ja kuollut kärpänen.
Palasin lomareissulta kotiin viikko sitten.
Ensimmäisenä huomasin lattialla kuolleen kärpäsen. Kuin mitään piittaamaton ihmishirviö paiskasin matkalaukun tuon kerran niin elossa olleen sielun viimeiselle leposijalle, siihen mihin asti sen viimeiset voimat olivat kantaneet.
Siinä ne nyt ovat. Matkalaukku ja kuollut kärpänen, olohuoneen kynnyksellä poikittain. Viikon verran olen marssinut eteisestä olohuoneeseen loikaten niiden yli joka kerta. Makaavat pirulaiset keskellä oviaukkoa!
Ällöä, voisi joku sanoa: Kuolleen kärpäsen ruumis makaa lattialla, enkä saa sitä siirrettyä. Matkalaukusta pursuavat tavarat hujan hajan lattialla.
Syytän kamalaa keuhkoputkentulehdusta, joka on vienyt voimani, mutta epäilen, etten olisi terveenäkään saanut tätä tehtävää suoritettua. Ehkä haluan mielessäni pitää vielä kiinni lomamuistoistani.
Ehkä olen SAAMATON! Miten vaikeaa voikaan olla siirtää tavarat laukusta kaappiin ja kiikuttaa kärpänen… Niin minne?
Tänään katsoin kärpästä lattiallla miettien siirtäisinkö sen vessanpönttöön ja vetäisin alas. Mutta sitten tajusin: muistan kuulleeni, että hyönteiset voivat nousta ylös vessanpöntöstä, vaikka ne vetäisikin alas putkistoon. Voisiko tässä käydä nyt niin?
No. Jos kärpänen on maannut lattialla kuolleena todistettavasti ainakin jo viikon, se tuskin nousee kuolleista vessanpöntöstä.
Tuijotin kärpästä tämän ajatteluprosessin ajan roikuttaen päätäni alaspäin ja nostaessani pääni ylös tuli niin huono olo, että oli pakko jättää asia sikseen. Siirtää seuraavaan kertaan, ja käpertyä sohvalle Netflixin äärelle.
Ja siinä se edelleen makaa. Kuollut kärpänen.
Matkalaukkukin saa vielä jäädä.
Hyvää viikonloppua, ystävät – olkoon se teille hieman tuottavaisempi!
/Äm, joka kävi äsken pienellä kävelyllä ja totesi sen uskomattomaksi virheeksi; vettä sataa vaakasuoraan ja keuhkot meinasivat irtaantua ruumistaa, nyt yskittää. Ääntä ei vieläkään tule kunnolla eikä puhumisesta selviä ilman kuolettavaa yskäkohtausta.

Siinä ne ovat, pirulaiset!

Mainokset

Välitäthän, kun välität yksinäisestä

Vähän salakavalasti ja suunnittelemattakin yksinäisyys on noussut tänä vuonna blogini yhdeksi isoimmista teemoista,  Olen viimekin päivinä käsitellyt aihetta taas ehkä uudenlaisestakin näkökulmasta. Vaikka aihe on minullekin vaikea ja aiheuttaa paljon surua, olen kovin onnellinen, että olen saanut mahdollisuuksia kiteyttää sitä eri tavoin sinunkin tarkasteltavaksesi.

Yksinäisyys saattaa koskettaa sinua läheltä, tai sitten aihe on täysin vieras. Olipa tapaus mikä tahansa, minulle tärkeää on avata silmiä ja tuoda uusia ajatuksia ja käyttää siihen omia parhaimpia lahjojani. On ollut hienoa voida olla tekemässä konkreettisia tekoja yksinäisyyden tutummaksi tekemiseen ja jopa ehkäisemiseen – luithan myös kertomukseni Hyvän mielen lounaaltamme?

Alkavalla viikolla yksinäisyys puhuttaa valtakunnan medioita myöten: Keskiviikkona Ylen A2-illassa teema on esillä isosti. Minun tuli tehtyä keväällä niin hieno ja iso satsaus tähän Rush trampoliinikeskuksen tempaukseen ja videoreportaasiini yksinäisyydestä, että nostan sen uudelleen katsottavaksesi. Tällä videolla kerron oman yksinäisyystarinani, vien sinut mukanani Rush trampoliinikeskuksessa keväällä järjestämääni yksinäisyystempaukseen (tähän) sekä Helsinki Mission toiminnanjohtaja Olli Valtosen juttusille.

Toivon, että tämä tavoittaa kaikki kiinnostuneet katsojat, jotka sitä eivät ole vielä nähneet. Välitäthän sitä eteenpäin, kun välität.

 

Inhimillinen kohtelu on jokaisen vastuulla – millaista myötätuntoa sinä siirrät eteenpäin?

Hassua, miten samalla kun omassa elämässä tapahtuu jotain, alkaa koko maailma heijastella tuota asiaa takaisin itselle. Makaan nyt seitsemättä päivää lähes liikkumiskyvyttömänä omassa kotisängyssä. Viikko taaksepäin jouduin onnettomuuteen ja sen myötä sain myös tuntumaa parin päivän ajan sairaaloiden arkeen.

Media on viime päivinä räjäyttänyt esiin ison aiheen: potilaiden kohtelun sairaanhoitotyössä. Mielipidekirjoituksissa on kerrottu kokemuksista kaltoinkohtelusta sairaaloiden päivystyksissä ja valtakunnan päämedia on selvittänyt, että 63% ihmisistä on kielteisiä kokemuksia sairaaloiden päivystyksistä, erityisesti niiden epäystävällisestä kohtelusta. Hurjaa.

 

”TEEMME PÄIVITTÄIN VALINTOJA siinä kuinka toiseen ihmiseen suhtaudumme ja kuinka muita kohtelemme. Auttaminen on vapaaehtoinen valinta. Ehkä kovin viikinki onkin se, joka auttaa toista”, kirjoitin viikko sitten. Onnettomuuteni pisti minut miettimään auttamisen teemaa laajemmin. En tuolloin vielä osannut arvata millainen keskustelu aiheesta nousee sattumalta yhtäaikaa.

Ollaan siis selvästi ytimessä.

Mutta minusta ydin on jossain muualla kuin sairaanhoidon ongelmissa. Nyt keskustelu ihmisen myötötunnosta, toisen inhimillisestä kohtelusta ja kohtaamisesta ulkoistetaan sairaanhoitajiin. On helpompi tarkastella asiaa johonkin ulkopuoliseen ryhmään liitettynä, jolloin itse voi turvallisesti jäädä sen ulkopuolelle, päivittelemään tilannetta ulkopuolelta – enhän minä, mutta sairaanhoitajat.

Minusta kyse ei ole vain yksittäisestä ihmisryhmästä, vaan meistä kaikista! Tämä keskustelu tarjoaa nyt hyvän mahdollisuuden jokaiselle  tarkastella itseään ja omaa toimintaansa.

 

YKSIKÄÄN LAIMINLYÖNTI TAI kaltoinkohtelu terveydenhoidossa ei tieteenkään ole oikein. En väitä, etteikö myötätunnon puuttuminen olisi ongelma myös sairaanhoidossa. Mutta se on vain yksi heijaste yhteiskuntamme isommasta kuvasta. Kiire, ylityöllistyminen ja työn vaatimukset painavat meistä jokaista, mutta kyse on lopulta vain kunkin omasta valinnasta joko antaa näiden heijastua kohtaamisiin muiden ihmisten kanssa tai sitten ei. Tämä ei ole helppoa, mutta jo vain tietoiseksi tuleminen on askel asiassa eteenpäin.

Sitä aina toivoisi, että me kaikki omassa työssämme muistaisimme miksi sitä lopulta teemme: usein tehtävä on palvella jotain toista. Se joku toinen, olkoon hän asiakas tai potilas, on koko työn olemassa olon tarkoitus, palkkamme maksava pomo.

Kyse on vain ja ainoastaan jokaisen omasta valinnasta siihen miten toisen ihmiseen asennoituu olosuhteista huolimatta. Ei mistään muusta! Joskus tätä ei muista ennen kuin itse joutuu tilanteeseen, jossa ei selviä ilman apua.

Inhimillistä kohtaamista ja myötätuntoa ei voida opettaa enää sairaanhoitajakoulussa tai yliopistoissa – silloin on jo liian myöhäistä. Myötätunnon opiskelu lähtee paljon syvemmältä; kotoa, ja se on jokaisen meistä vastuulla.

Siksi tänään haluaisinkin kysyä sinulta: millaista myötätunnon ja auttamisen asennetta sinä siirrät eteenpäin? Tajuuthan, että inhimillinen kohtelu on sinunkin vastuullasi!

img_3624

Minulla on jäänyt tämä kuvien ottaminen viime päivinä aika vähille. Tuon löysin kamerani rullalta. Siinä makaan Haartmanin päivistyksessä odottamassa tietoa kohtalostani. Sain hienon sermin, jolle laittaa kuivumaan Tough Viking -kisan jäävesiuintiesteellä läpimäräksi kastuneet vaatteeni. Niin ja minä; matessani sängyssä ja kuunnellessani sivukorvalla hoitajien juttuja muistan ajatelleeni, että tässäpä mukava työyhteisö. He nauroivat, vitsailivat keskenään ja tuo ilo siirtyi myös hoidossa minuun. Oma sairaalakokemukseni päällisin puolin positiivinen. Lääkärit kenties ihan vähän olisivat ihmisläheisempiä saaneet olla. On muuten jännä, miten siinä herkässä tilassa, jossa sairaalaan menemme, kaikki pienikin tunne (tai tunteettomuus) korostuu!

Iloa sunnuntaihin täältä sängyn pohjalta!

/Äm

Suomalainen yksinäisyys on hirveä hätä – reportaasini yksinäisyydestä

En ole pitkään aikaan nähnyt lintuja. Siis sillä erityisellä tavalla, kun ne tuppaavat ilmestymään minulle erityisen merkityksellisillä hetkillä…

 * * *

Tiesitkö, että yksinäisyys on kolme kertaa suurempi terveysongelma kuin ylipaino. Lähes 400 000 suomalaista ilmoittaa yksinäisyyden elämänsä suurimmaksi ongelmaksi. Muistatko kun minäkin kerroin keväällä surustani ja päätin järjestää muille ystäviä kaipaaville hauskan hetken trampoliinipuistossa?

Tuo tempaus sysäsi minut tutkimaan tarkemmin suomalaista yksinäisyyttä. Syntyi tämä reportaasi. Yksinäisyydestä on uskallettava puhua ja ongelman lyöminen vaatii tekoja, toimintaa ja kohtaamista. Tässä videoinsertissa otan sinut mukaan Rush trampoliinipuistoon sekä vierailulle Helsinki Missioon, yksinäisten asialla olevaan järjestöön, tutkimaan suomalaista yksinäisyysongelmaa.

Suomalainen yksinäisyys on hirveä hätä, mutta mitä me voisimme ongelmalle tehdä? Millaiset ovat rohkeat ratkaisut, joita yksinäisyyden selättäminen vaatii?

Mitä sinä olet mieltä?

Tämä reportaasi on tuotettu hyväntekeväisyyshengessä, ja kiitän suuresti Rush Helsinkiä, Helsinki Missiota sekä upeaa tuotantotiimiäni hienosta yhteistyöstä tärkeällä asialla! Ja erityiskiitos teille, ystävät, jotka tulitte kanssani Rushiin jakamaan ainutlaatuisen hetken. Jimmyn sanoin: Tuntematon ihminen on ystävä, jota et vielä tunne. ❤

Jaathan tätä videota, kun välität! Henkilökohtaisesti on todettava, että tämä on hienoin asia, jonka olen ehkä koskaan tehnyt. Toivon, että sinäkin saat tästä paljon ajateltavaa!

* * *

Niin. Et ikinä usko mitä juuri äsken kirjoittaessani tätä postausta tapahtui! Kirjoittamiseni lomassa käänsin katseeni ikkunaan ja sen eteen lensi lintu! Pitkän aikaa lintu räpytti ilmassa ja tuijotti minua vilahtaen sitten matkoihinsa. Kylmät väreet! En itseekään uskoisi tätä todeksi ellen olisi saanut napattua tätä kuva tapahtuneesta

IMG_3413

Muistatko, kun kirjoitin kohtaamisestani linnun kanssa aikaisemmin tänä keväänä näin? Tuo pieni tapahtuma johti lopulta tämän nyt sinun kanssani jakamani hienon reportaasin lähteille…

KUTSUNI YKSINÄISELLE: TAPETAAN YKSINÄISYYSHÄTÄ YHDESSÄ
(teksti julkaistu 14.4.2016)

Roskapussi on suurin viholliseni. Jokinlainen lamaannukseni mittari kai. Asuntoni haisee, enkä uskalla enää avata lavuaarin alakaappia, sillä räjähtäisi eteeni, mutta silti minä en saa roskia vietyä ovesta ulos.

Pienistä asioista voi muodostua isoja kynnyksiä. Siksi minun on illalla nostettava tuoli ulko-oven eteen ja asetettava pussi sille. Näin aamulla ulos lähtiessäni en voi astua sen yli, vaan minun on pakko tarttua toimeen. Kulkea kymmenen ekstra-askelta roskakatokselle.

* * * 

Räpsräps, tonktonk, piippiip. Tonk. 

On aamu, ja pursuava pussi kädessä seison pienen kopperon edessä. Meteli. Pieni lautaseinäinen koppero, jonka yläosaa kiertää tiheä kanaverkko, ja kamala kaaoksen ääni.

Avaan oven. 

Paniikki. Räpsräps, tonktonk, piippiip. 

Lintu.

Se on jäänyt vangiksi. Kopin takaosassa se hakkaa päällään kanaverkon reikää tietäen itsekin ettei pääse siitä ulos. Mutta se ei näe muutakaan reittiä. Sen voimat ovat vaarassa ehtyä, ties kuinka kauan se on koettanut löytää tietä vapauteen. Ja kun voimat loppuvat, se tuupertuu. Kuihtuu. Kuolee… 

”Rakas, tule tänne!” huudan. Hätä sumentaa linnun pään. Mitähän se nyt ajattelee? Ajattelevatko linnut? 

* * *

Minä ajattelen. Ratkaisuja. Enhän voi jättää sitä tänne, mutten uloskaan kantaa. Miten voin auttaa? Paniikki. Keksin kiertää ulkoa kopin toiselle puolelle ja säikäytän linnun kohti ovea. Räpsräps se lehahtaa, ja silmänräpäyksessä se on poissa. Ei se ehdi jäädä kiittämään. Mutta ei se haittaa. Minä haluan vain, että se pääsee ystäviensä luo.

* * *

Alan itkeä. Olen ollut vähän herkillä.

NIIN. HERKILLÄ. Kierrellyt ja kaarrellut. Koettanut väistellä ja vetäytyä, jottei tarvitse puhua ja avata sielunsa syvimpiä. Jottei tarvitse kertoa mitä todella on meneillään – se hävettää.

Sinä, joka tunnet minut jo, tiedät, että olen sinua rohkaistakseni jakanut paljon omia vaikeita kokemuksiani. Pitkään aikaan en ole kuitenkaan kokenut turvalliseksi päästää sinua kulissien taa. Jos olisikin ollut sanoja, ne olisivat liian latistavia. En halua valittaa, ruokkia maailmaa surullisin sävelin, vaan tarjota kokemuksestani kumpuavia rikastuttavia ratkaisuja.

Viime viikkoina minä en tuntenut ratkaisuja. Syvältä kaivaa lohduton yksinäisyys.

MINÄ OLEN YKSIN. Olen perheetön ja parisuhteeton, mutta myös vailla muita yhteisöjä: yksinyrittäjänä hiljaisessa työtilanteessa ja ilman työkavereita sekä vuosia Suomesta poissa vailla syviä ystävyyksiä. Vanhemmat asuvat etäällä, eikä heihin voi alati turvautua.

Yksinäinen  polku jo vuosia. Moni vaiheistani on tietoisia valintojani, mutta silti elämä on yllättänyt karuudellaan. Se on ollut minulle selviytymistaistelua ja alati eteen asettuvien ongelmien ratkaisua. Nyt suurin häkki on hätä. Yksinäisyyshätä.

Yksinäisyys on kuulumattomuutta, ulkopuolisuutta, yhteisöttömyyttä. Tilanne, jossa kukaan ei tarvitse, eikä itse tunne olevansa osa mitään. Lohduttomuutta ja suunnattomuutta, itseään ruokkiva kierrekin; mitä enemmän on yksin, sitä vaikeampaa on löytää toisten ihmisten luo. Yksinäisyys lamaannuttaa. Pienistä asioista tulee isoja ja vahvinkin mieli saattaa sammua – niin on ollut minulle vaarassa käydä tänä keväänä.

Räps. Tonk. Piip.

OLEN KOETTANUT KURKOTTAA ULOS, pyytää apuakin, mutta yllättynyt vastakaiun vähäisyydestä. Kenties kiireen keskellä moni ei ehdi pysähtymään toisen ihmisen edessä. Silloin saattavat silmät sulkeutua hänen avunpyynnöilleen.

Ja silti vain pieni sana tai kosketus saattaisi muuttaa toisen hädän helpotukseksi. Vapaudeksi.

Pitkään aikaan en ole kohdannut lintuja. Niillä on ollut minulle tärkeä merkitys. Linnun näyttäytyminen on aina tarkoittanut jotain: suuria oivalluksia, toimintaa.

puuttuvat sanat

Siunattu olkoon pursuava roskapussini, joka johdatti minut tänä aamuna linnun luo. Siinä hetkessä viime aikoina puuttuneet sanat löysivät muodon, ja ymmärsin mitä minun täytyy sanoa:

Hei yksinäinen, minä, toinen samanlainen, olen täällä, ja haluan tappaa yksinäisyyshädän kanssasi!

Siksi päätin kutsua itsensä yksinäiseksi kokevia ihmisiä viettämään hauskaa hetkeä ja heittäytymään kanssani hurjaan kokemukseen. Varasin meille 15 paikkaa Rush-trampoliinikeskuksesta Helsingistä keskiviikkona 27.4. klo 18-19.30, ja kuka tahansa voi ilmoittautua mukaani – free of charge, minä tarjoan! Haluan inspiroitua kanssasi ja kenties inspiroida sinua. Tämä voi olla meille mahdollisuus luoda yhteistä uskoa elämään, ystävystyä!

Loput on meistä kiinni. Vietetään hauska parituntinen tai perustetaan säännöllisesti tapaava ”yksinäisyydentappokerho”.

Oletko mukana?

Toivon, että sinä välität tämän viestini eteenpäin. Kenties joku sellainen, jonka et edes oleta olevan yksin, tarvitsee juuri tätä. Tai sitten itse tarvitset juuri tätä. Haluan korostaa, että tämä ei ole sinkkutapahtuma, vaan kenelle tahansa itsensä yksinäiseksi kokevaksi. Yksinäisyys voi olla monenlaista, eikä sitä voi arvottaa. Meistä moni voi kokea olevansa yksin, vaikka saattaisi näyttää, että ympärillä on paljon ihmisiä.

* * *

Rushin trampoliini-illan jälkeen kirjoitin myös oivalluksistani ja tunnelmistani. Sen kirjoituksen, ”Yksinäisyydentappokone – aika välittää ja kohdata” löydät tämän linkin takaa.

Ole vain, ja ratkaisu saapuu

20140611-103438-38078683.jpg
Eilisen malli jatkuu. Bongasin tämän ajatuksen erään ystäväni Facebook-sivulta. En ole mikään valtaisa mietelauseiden bloggaamisen fani, mutta tässä on nyt jotain, joka kolahti tähän hetkeen.

Olemista päiväänne, rakkaat blogiystäväni!

/Ämmä, antaen ratkaisujen tulla