Kenenkään onni ei ole täydellinen

–Oletko onnellinen? Tuolla kysymyksellä alkoi minun, nyt kai jo kahdeksatta vuotta käyvä muutostarinani.

Seisoin kahvijonossa eräässä seminaarissa, kun edessäni ollut mies kääntyi yllättäen minua kohti ja kysyi tuon kysymyksen. Sitten aivan yhtä arvaamatta kuin oli minuun päin kysymyksellään kääntynyt, hän pyörähti takaisin, otti kupin kahvia ja meni matkoihinsa.

Olenko minä onnellinen? Yllättävä kysymys jäi vaivaamaan päätäni pitkäksi aikaa.

–Ei, vastasin itselleni tuolloin ja pian sen jälkeen hyppäsin tuntemattomaan. Ymmärsin tuolloin jotain, mikä sai luopumaan minut loppuun väsyttäneestä bisneksestäni. Halusin tarttua siihen, mikä sisällä todella soi.


VUODET VIERIVÄT JA tässä blogissani olet sinäkin päässyt todistamaan niitä uskomattomia seikkailuja, joihin sysäydyin. Pohdinnat onnellisuuden ytimestä liittyvät vahvasti tähän tarinaan. Kysymys ei ole päästänyt irti otteestaan, vaan vuosien varrella olet sinäkin kanssani pysähtynyt kenties pohtimaan, mitä onnellisuus todella tarkoittaa.

Sitten tuli tämä vuosi, jonka viimeisiä säveliä nyt soitetaan. Tuli unelmieni työ ja yllättävä muutto työn perässä Kuopioon. Uusi seikkailu täynnä mahdollisuuksia, päämäärä, jota olen pitkään etsinyt.


VIIME VIIKOT OLEN ollut hyvin vihainen itselleni. Ajattele, minulla on nyt lähes kaikki, mistä olen elämässäni viimeiset vuodet unelmoinut. On innostava työ, mukava koti, rahaa. On vähitellen onnettomuudesta kuntoutuva keho ja kohentuva terveys.

Mutta minä olen onneton. On kamala koti-ikävä Helsinkiin, on vuoden pimeimpinä päivinä aikaisen aamutyön aiheuttama valtava väsymys. On yksinäisyys, on vain työ. On malttamattomuus, että pitäisi jaksaa luoda suhteita, osallistua, harrastaa – luoja paratkoon olla voimia blogin päivittämiseen. Tarve juurtua tänne tai sitten mahdollisimman pian päästä palaamaan kotiin omien ystävien luo.

Tämän piti olla vain väliaikaista, mutta olen päättänyt jäädä Kuopioon aiemmin suunniteltua pidempään – onhan minulle nyt suotu suurin kunnia ja pyydetty jatkamaan hyvin onnistuneessa työssäni pidempään. Niin ei käy kaikille. Eihän minulla pitäisi olla syytä olla surullinen!

Saanko tuntea näin, vaikka kaikki on ulkoisesti ihan oikein päin? Pitäisikö minun pyrkiä täydelliseen onneen?


ONNI JA ONNETTOMUUS. Ehkä onnea ei olekaan ilman onnettomuutta? Ehkä onnellinen voi olla vasta, kun hyväksyy, että onni elää äärilaidallaan; että todellinen onnellisuus on jatkuvaa liikkumista onnen ja onnettomuuden tunteiden välillä.

Äärilaita, niistähän olen sinulle niin monesti kirjoittanut. Mitä olisi elämä ilman näitä toistensa vastakkaisia tunteita? Haaleaa, vaaleaa ja tappavaa. Sillä ei ihminen hetkittäisen onnettomuuden tunteeseen kuole, se kuolee siihen jos sielu ei tunne mitään.

Tässä olen oikeasti onnellinen. Itsenäisyyspäivän viikko tarkoitti minulle paria vapaapäivää töistä ja reissua Helsinkiin. Siellä oli ystäväni upeat itsenäisyyspäivän juhlat, joissa sain kunnian toimia seremoniamestarina. Oli ihana olla kotona. Kuva: Sebastian Danberg

 

TYYTYVÄISYYS JA TYYTYMÄTTÖMYYS. Ehkä onni sekoittuukin tyytyväisyyden kanssa? Voisiko silti olla onnellinen, vaikka kaikkiin elämänsä osa-aueisiin ei olisi täysin tyytyväinen?

Ehkä onni on sitä, että hyväksyy sen, että elämä on aina jostain kohdasta virheellinen. Että osaa olla tyytymättömyydessäänkin tyytyväinen – ja tietää mihin asioihin voi itse vaikuttaa, jotta arjesta tulee sellainen, että sitä voi joka päivä rakastaa.

Ehkä minulla saakin olla koti-ikävä. Ehkä saankin surkutella, kun olo on yksinäinen. Mutta ei niiden tarvitse antaa ottaa valtaa koko elämästä. Niiden ei tarvitse antaa hämmentää koko kuvaa. Vaikka onneaan voi itse monelta osin rakentaa, liittyy siihen kuitenkin aina arvaamaton elementti, se taitekohta, piste, johon ei oi vaikuttaa, vaan jossa täytyy valita keskittyykö siihen mitä puuttuu, vai ottaako kaiken irti siitä, mitä on.


–OLETKO ONNELLINEN?

Jos juuri tänään joku kääntyisi puoleeni kahvijonossa ja kysyisi yllättäen näin, sanoisin:

Välillä olen, välillä en. Mutta jokainen hetki koetan olla tyytyväinen, ja jakaa muille mitä tunnen sekä ajattelen. Elämä on opettanut sen; että kenenkään onni ei ole täydellinen.

Kuva: Sebastian Danberg

 

Jotenkin näin minä tänään ajattelin.

/Äm

Ps. Jos nyt ensimmäistä kertaa törmäät blogiini, alla olevista linkeistä saat muutaman poiminnan kautta jonkinlaisen pikakatsauksen tarinaani, jonka jokaisesta käänteestä, onnesta ja onnettomuudesta olen muuten tänään ihan valtavan kiitollinen:

Synninpäästöni
Tervetuloa Varbergiin, täällä minä asun
Joskus on pelättävä kuolevansa voidakseen uskaltaa elää
Kun valtiotieteiden maisterista tuli kalastajan apulainen
Kun vammautuminen onnettomuudessa muuttaa koko elämän
Minusta tulee radiojuontaja ja muutan Kuopioon

Mainokset

Kuolemanpelko on lohduton hätkähdys elämän häilyväisyyden äärellä

Ulkona on hämärää. Tunnelmallinen sunnuntai-iltapäivän syyssade. Tiedätkö, sellainen, joka tasaisessa rännien ropinassaan rauhoittaa mielen. Sen sorttinen, että keho vetäytyy vain lepäämään ja mieli kehottaa antautumaan raukealle huokaukselle. Ehkä sytytän kynttilän, himmennän valoja entisestään ja kuuntelen vielä hetken hiljaa.

Uunissa paistuu pannukakku. Kohta mummon tekemää omenahilloa ja lusikallinen vaniljajäätelöä sen päälle. Haistelen makuuhuoneeseen kiemurtelevaa houkuttelevaa tuoksua. Makaan sängyllä kirjaa lukien. Tekee mieli kirjoittaa, kuvata kaunista maisemaa ja raukeaa tunnelmaa.

Sitten se tulee. Ihan yhtäkkiä, pitkästä aikaa, jostain hiljaisuuden keskeltä.

Väristys iholla, joka läpäisee koko kehon. Polttava puristus kaulalla, joka saa hengen salpaantumaan. Ihan yhtäkkiä, arvaamatta, ilman mitään syytä se tulee. Niin se tuli silloinkin. Ensimmäistä kertaa vuosi sitten. Luulin, että se oli jo mennyt pois.

Haluan kirjoittaa kaunista kuvausta, nokkelia sanoja sinulle, mutta vielä voimakkaammin tulee nyt tarve kuvata tämä tunne. Nyt juuri. Ensimmäistä kertaa ikinä kenellekään toiselle.


LOUKKAANNUIN VUOSI SITTEN äkkilisessä onnettomuudessa. Päivälleen tänään makasin sairaalassa huolissani tulevasta. Ihmismieli on sellainen, että se tuntee tarvetta isojen elämänmullistusten kohdalla muistella. Nostalgisoida, kun katsoo ajan taa.

Niin minäkin tänään. Nyt, kun siitä on vuosi.

En halua romantisoida tai ylidramatisoida onnettomuuttani. Maailman ja monen muun mittakaavassa se on pieni, mutta minun, pikkuruisen ihmisen elämässä järistys. Tipuin korkealta, mutta onneksi vain jalalleni. Putoaminen niskalle ei ollut kaukana ja silloin olisi voinut käydä huonomminkin. Jossittelu on turhaa, mutta joinain hetkinä siltäkään ei voi välttyä.

Onnettomuudessani oli monta ikävää lieveilmiötä, jotka mullistivat arkeni. Pitkä prosessi, joka painoi minut sängyn pohjalle, yksin hiljaisuuteen ja toivottomuuteen. Olen siitä kertonut sinulle paljon.

Ambulanssissa matkalla sairaalaan vuosi sitten. Näin kerroin tuolloin epäonnisesta urheilusuorituksestani.

 

MUTTA ON YKSI ASIA, josta en ole aiemmin puhunut. Asia, jota en osannut odottaa kohtaavani, seikka, jota en edelleenkään osaa sanoin selittää enkä järjellä ymmärtää.

Se väristys iholla, joka läpäisee koko kehon. Polttava puristus kaulalla, joka saa hengen salpaantumaan. Se, joka tulee ihan yhtäkkiä, arvaamatta, ilman mitään syytä.

Kuolemanpelko.

Onnettomuuteni myötä kohtasin tuon oudon tunteen. Sillä hetkellä, kun se iskee, ei pelkää kuolevansa, vaan pelkää sitä hetkeä, jolloin kuolee. Tiedätkö, mitä tarkoitan?

Sille tunteelle ei ole sanoja. Se tulee hiljaisuudessa ja hetkellä, jolloin ei oikeastaan ole mitään hätää. En tiedä, kuinka moni on sen tunteen kokenut, mutta epäilen, että ainakin jotkut. Epäilen vain, sillä harvoin siitä kukaan mitään puhuu ääneen. Siitä on vaikea puhua, sillä se on niin primitiivinen pelko ja kuristava kauhu – lohduton hätkähdys elämän häilyväisyyden äärellä.

Se ei jää päälle, vaan aivan yhtä nopasti ja arvaamatta kuin se tuleekin, lähtee se pois. Sitten kaikki jatkuu normaalisti. Siihen pelkoon ei jää kiinni, ja arjessa tuo tunne on vain kaukaunen muisto. Minäkin jatkan kirjan lukemista, pohdin blogin kirjoittamista, kellun syyssateen lempeässä raukeudessa. Pannukakku on valmista nautittavaksi.

Olen kuvaillut muutamaan otteeseen blogissani sitä, millaisia muutoksia onnettomuuteni toi arkeeni. Esimerkiksi tällä tavoin kerroin elämästäni vuosi sitten lokakuussa.

 

 

EN TIEDÄ MIKSI se tänään taas tuli. Pitkästä aikaa ja arvaamatta. En ymmärtänyt, miksi se tuli ensimmäistä kertaa elämässäni loukkaantumiseni jälkeen. Silloin tällöin se on iskenyt viimeisen vuoden aikana, mutta unohtunut myös saman tien.

Ehkä syy sen ilmaantumiselle oli siinä, että olin paikoilleen pakotettuna ja kokenut jotain elämänvoimaani niin syvästi järkyttävää. Sellaista en ollut aiemmin koskaan tuntenut, sillä elämän vauhti ja kiireet peittivät alleen liian pysäyttävät pohdinnat. Ja kun yhtäkkiä oli aikaa, oli hiljaisuus, kokemus elämän hauraudesta ja pelko siitä hetkestä, jolloin kuolee.

Ei minulla ole suuria sanoja tai koskettavaa kiteytystä elämästä, hetkeen heittäytymisestä, nöyryydestä ja kiitollisuudesta, johon kuolemanpelon hetki pakottaa. Ei sen hetkellä mieti sellaisia. Jää vain horjahtanut olo ja suuri ihmetys; miksi koin tuon tunteen ja mistä se syntyi?

Ehkä nyt on kirjoitettava yrityksenä ymmärtää itsekin paremmin. Vakuutuksena, ettei ole mitään hätää. Pohdintana, että lopulta on tärkeää kokea tämäkin tunne, vaikka sen synnyn mekanismia ja tarkoitusta ei voikaan käsittää.

Oletko sinä kokenut vastaavaa?

/Äm

Polven seitsemäs muistopäivä

On taas se aika kuusta.

Kuun kymmenes! Tai oikeastaan tänään on jo yhdestoista, ja oli melkein jo mennä koko eilinen merkkipäivä ohi. Mutta tänään oli fysioterapiapäivä, ja muistin taas olennaisen. Polven.

Kuun kymmenes, siis poleveni muistopäivä. Sillai vitsikkäästi ilmaistuna. Siis merkkipäivä sille ajankohdalle, jolloin polveni pamahti rikki. Nyt kuukausia on kulunut seitsemän. Ei tämä kapinen ruumiinosa kyllä erityisiä muistelupäiviä vaatisi, vaan se pysyy mielessä koko ajan. Muistuttaa itsestään kyllä varmasti, mikäli ajatus sattuisi ohjautumaan hetkeksi jonnekin muualle. Seitsemän kuukautta se on hallinnut elämääni. En tiedä oikein mitä ajatella tästä. Aika kulkee, mutta en osaa sanoa kulkeeko se nopasti vai hitaasti. 

Olo ei ole tänään kovin vitsikäs, jos totta puhun. Näin seitsemän kuukautta onnettomuudesta ja neljä ja puoli leikkauksesta en voi hyväksyä tai antaa itselleni anteeksi, että tunnin sessio fysiterapiaa ja parin kilometrin kävely sen päälle voisi saada minut näin väsyneeksi. Aamuisen session jälkeen en ole saanut mitään aikaiseksi. En olisi voinut uskoa, kuinka vähäiset voimani ovat edelleen ja kuinka pienestä ne loppuvat.

Omatunto soimaa. Ei olisi varaa olla väsynyt, vaan aivojen täytyisi olla täynnä luovaa energiaa työnhakuun. Aina ei ole, mikä saa paikoin aika alakuloiseksi. Pitäisi olla armoa, mutta realiteetit nakuttavat niskassa, eikä armoa aina pysty itsestään kaivamaan. Nyt, seitsemän kuukautta onnettomuudesta ihmettelen kuinka pitkään tällaista vielä pitää jatkua. Vamma varjostaa kaikkea tekemistäni ja mahdollisuuksia niin pitkään kuin polvi vielä kiukuttelee. 

Edellisestä fysioterapiakäynnistäni on kuukausi. Tämä oli pisin väli käynneissä, jotka aiemmin ovat olleet lähes jokaviikkoisia. Neljä viikkoa olen treenannut omaehtoisesti salilla. Kolme kertaa 1 tunnin ja 15 minuutin mittainen salitreeni viikossa ja kolme kertaa 30-60 minuuttinen kuntopyöräily. Olen suhtautunut treeniin suurella vaikavuudella ja ollut treenini kanssa tunnontarkka, onhan se polkuni parantumiseen. Kuntoutus on kovaa hommaa.

Polveani on vaivannut viimeisten viikkojen ajan oudot viiltävät kivut. Ne ovat vaikeuttaneet olemistani kovasti eikä niiden takia askellukseni tai kulkuni ole normaalia. Tänään fysioterapiassa selvisi, ettei niiden kuuluisi kuulua enää asiaan. Huomenna siis suuntaan lääkäriin katsomaan miten asiaa aletaan selvittämään. Koska minun onnettomuuteni ja hoitohistoria ennen leikkausta on hieman ”normaalitapauksesta poikkeava”, on vaikeaa ennustaa tarkkaan kuinka tilanne etenee. 

Tällainen on tilanne seitsemän kuukauden rajapyykissä. Jos totta puhun, tässä juuri nyt olen polvelleni hieman katkera – onhan totta, että se on tehnyt elämästäni kovin vaikeaa ja estänyt monta asiaa minulta. Alan olla kaikkeen kovin väsynyt ja välilä voimia on vaikea kaivaa esiin.

Tämä muistopäivä, siis ajan laskeminen onnettomuudesta on jollain tavalla kovin merkityksellistä minulle. Ehkä tämä on jokin mentaalinen piste, jossa pysähdyn pohtimaan kulunutta aikaa ja heittämään toiveen tulevaan. Uskon laskevani kulunutta aikaa siihen asti, kun onnettomuus polvessa vaikuttaa elämääni. Se antaa jollain tavalla voimaa. 

Tämä on ihan varmasti vihonviimeisen vielä julkaisematon kuva onnettomuuspäivältäni. Tässä olen tullut juuri ensimmäisistä tutkimuksista sairaalasta takaisin hotellille, jossa yövyin Tough Viking -kisan muun hyväntekeväisyysjoukkueen kanssa (muistako juttuni, jonka kirjoitin tuosta päivästä? Lue se täältä). Odotan paluuta takaisin sairaalaan seuraavana aamuna hyvin sekavin tuntein juuri tapahtuneen jälkeen. En ole päässyt edes suihkuun, enkä muuten päässytkään kuin vasta seuraavana päivänä kotiin päästyäni, sillä hotellihuoneen suihku oli kylyammeessa, johon en pystynyt kiipeämään. Puoli kisaa juostuani ja mudassa möyrittyäni voin uskoa olleeni aika kiehtovan hajuinen… En halunnut maata yksin sängyssä, vaan hakeuduin keppeineni (en muuten osannut tuolloin vielä kävellä niillä yhtään) muun porukan seuraan. Katseesi saattaa kiinnittyä kaljatuoppiin. Kyllä. Se oli parasta mitä juuri tuolla hetkellä saattoi tapahtua. Kovin onnellinen olin myös kännykästäni, jonka ambulanssimiehet kiltisti hakivat minulle kisapaikan säiytyksestä ennen kuin ajoivat minut sairaalaan. En tiedä miten olisin selvinnyt ilman sitä, jouduinhan makaamaan tunteja sairaalassa ennen tutkimusten päättymistä. Sellainen muisto se.

 

Tulipas tekstiä. Surullinen (ja kevyesti myös nostalginen) sielu kaipaa ulostuloa… 😀 😀

/Äm

Kun vammautuminen onnettomuudessa muuttaa koko elämän

”Joskus koko elämä mahtuu yhteen päivään. Joskus se on arvaamaton. Se haastaa meitä jatkuvaan muutokseen. Joskus voimme kontrolloida muutoksen itse, joskus meillä ei ole siihen mitään valtaa. Mutta kun muutos tapahtuu, siihen on sopeuduttava, jos aikoo selviytyä.”

Jos eilen, kellon lyödessä 22.13 olisit kysynyt minulta millainen on nyt yksi päivä elämääni, jonka äkkillinen onnettomuus yhtäkkiä käänsi hetkeksi ylösalaisin, olisin kirjoittanut sinulle nämä sanat…

* * *

Kello 7.02

Kolmannella päätän nousta ylös. Ensimmäinen on tapahtunut klo 2.17, toinen klo 5.05.  Herätyskelloa ei näinä aikoina tarvita; kipu polvessa kyllä hoitaa sen homman.

Tökin itseäni hereille. Ylös ei kannata nousta ennen kuin on täysin kontrollissa. Muutoin saattaa unenpöpperössä kaatua. Niinkin on käynyt.

Au.

Köpötän vessaan. Harjaan hampaat ja vilkaisen suihkua. Tänään pitäisi pestä hiukset, mutta… Ei. Operaatio on niin suuri. Jalkaani nyt muutoin kellon ympäri tukeva ortoosi pitäisi ottaa pois. Täytyy varjella polvea, sillä se ei saa heilahtaa sivusuunnassa. Suihkut ovat sekunnin mittaisia, sillä kaatumisen ja virheliikkeiden pelko ei houkuttele jäämään suihkuun laulamaan.

Ei.

Menen suihkuun illalla.

 

Kello 7.10

Aamuissa on jo suloinen rutiini kohta kuuden viikon kokemuksella. Keitän kahvin, paistan kanamunan, voitelen leivän ja asettelen sille kasan vihanneksia. Aamuvitamiinijauhe lasiin ja marjoja pakkasesta sulamaan. Asettelen astiat jakkaralle, jota siirrän kepilläni lattiaa pitkin eteenpäin. Askel. Keppi. Jakkara siirtyy. Askel. Keppi…

img_3761

Tällai tavarat asetellaan ja sitten niitä siirretään. Kätevää!

 

Kello 8.07

”Unelmien työ valumassa viemäristä alas.” 

Jos nyt kysyt, mikä kuvasarja vilahti ensimmäisenä mielessäni, kun onnettomuuteni tapahtui, näin minä sinulle vastasin.

 

Koko kevään ja kesän olen työstänyt elämäni ehkä tärkeintä projektia. Se suuntaa tulevaisuuteen ja toteutuminen on vielä epävarmaa. Tästä huolimatta olen antanut sille kaikkeni, ilman palkkaa, sillä uskon itseeni. Mutta elämä on pyörähtänyt nyt päälaelleen unelmistani tai tavoitteistani viis. Kaiken on sopeuduttava tähän tilanteeseen.

Avaan läppärini kannen ja suhaan Power Pointiin muutaman ajatuksen. On skarpattava, sillä nyt saattaa olla päivän kirkkain hetki. On jaksettava uskoa itseensä ja tähän mahdollisuuteen.

 

Kello 8.27

Naputan Power Pointia. Epätietoisuutta kestää vielä pari viikkoa. Sitten on seuraava lääkäri, jossa määritellään hoitoni jatko. Nyt kuntoutetaan pienimpiä vammoja leikkauksen tieltä. Se tulee, mutta milloin, en tiedä. Pitkä kuukausien kakku tämä kuitenkin on. Koko tulevaisuus on nyt kiinni polvessa. Yksinyrittäjänä en voi suunnitella tulevaa. En voi luvata kenellekään nyt mitään.

Se on jännä tunne se.

Jännää on myös ajatus siitä, että leikkauksen jälkeen tilanne menee hetkeksi vielä nykyistä heikompaan ja kuntoutus alkaa nollapisteestä uudelleen.

 

”Mielen lujuutta. Sitä, ettei hämäänny eikä herpaannu.”

Jos nyt kysyisit, mitä tämä kaikki vaatii, näin minä vastaisin.

 

Kello 8.40

Koetan keksiä kirjoitettavaa blogiini. En tiedä mitä sanoisin. En halua valittaa tai tehdä itsestäni säälittävää kärsijää, mutten halua esittää selviytyjääkään. Testaan monta ideaa. Ei toimi.

Postaisinko uudelleen vanhan kirjoitukseni, johon sattumalta tänään törmäsin?

Aloitan johdannon: ”Voi pojat, olen kyseenalaistanut elämääni ja tekemiäni valintoja viime pävinä – pelännyt ja itkenyt tulevaa, kysynyt MIKSI. Sitten törmäsin tähän tekstiini. ”Kumpi on hullumpi, se joka hypää, vai se joka jää?”, jossa sanon näin: ”Ohjautuminen peloista käsin vie aina väärälle tielle. Kun kulkee kohti mahdollisuuksia ja luottaen, kaikki onnistuu. Vaikka en tiedä, luotan.” Ja minä jäin pohtimaan, että…”

Ei. Ei toimi. Minä olen ammattikirjoittaja ja itseni ilmaisu on vahvin lajini. En pysty siihen nyt.

 

”En tiedä uskonko itsekään tuohon kirjoittamaani.” 

Niin minä vastaisin, jos sinä nyt kysyisit mitä tuossa hetkessä ajattelen.

 

11938914_10153307864209457_1398686571_n

Tällainen kuva löytyi tuosta vuosi sitten kirjoittamastani blogitekstistä. Sen löydät täältä.

 

Kello 9.01

Ajatukset katkeavat. Olen jo myöhässä. Virkailijan tunnin mittainen soittoaika alkoi! On soitettava Helsingin kaupungin sosiaalivirastoon. Kyllä. Sossuun. Talous on tiukassa. Olen saanut päätöksen, jonka mukaan yrittäjänä en saa tukea. Jippii. On selvitettävä asiaa. Jos rahaa ei saa, sitten sitä ei saa. Tietyillä mittareilla olen elämäntilaneessani ehkä montaa kuntoutuspotilasta hankalammassa elämäntilanteessa. Yksinelävä yksinyrittäjäsinkku.

 

”Minkään yksittäisen asian ei voi antaa musertaa itseään. Jos joku ovi sulkeutuu, jostain on vain etsittävä uusi.”

Jos nyt kysyisit, millaisen elämänfilosofisen opetuksen olen viime viikkoina saanut tuta ytimiä myöten, näin minä vastaisin.

 

Kello 9.20

Soitan äidilleni ja kerron keskustelusta virkailijan kanssa. Äiti on tärkeä. Hän on läheisin; kuuntelee ja auttaa, vaikka menettää yöunensa takiani. On pakko säännöstellä hänen kuormittamistaan. Siksi pidän monta asiaa itselläni. En jaa niitä kenellekään. En halua, sillä en halua vaikuttaa säälittävältä. Johtaisiko se mihinkään?

 

Kello 9.50

Onnekseni olen saanut yhden ihmisen lisää tukiverkostooni tällä viikolla. Fysiterapeuttini. Olen vihdoin päässyt ensimmäiselle hoitokerralle. Se on valanut minuun paljon uskoa. Nyt rinnallani on ammattilainen, johon voin tukeutua kysymyksissäni. Pienetkin muutokset polvessa pelottavat. Ja kun niitä yksin päässään pyörittää, pelko saattaa kasvaa tarpeettomiin muotoihin.

 

”Elintärkeä.” 

Niin minä sinulle kuvailisin, jos nyt kysyisit mikä toisten ihmisten merkitys on kuntoutujalle.

Teen aamujumpan. Fysipterapeutti on lisännyt aiempaan jumppaohjelmaani liikkeitä. Ne saavat itkun kihoamaan silmilleni. Ajassa 9.50 eka itku. Näitä on viime viikkoina riittänyt.

img_4130

Tämä kuva on Snapchatistani, joka sekin on nyt kovin vähän viime aikoina päivittynyt. Maanantaina kerroin päiväni kohokohdasta: uudesta, mutta kovin rankasta jumppaohjelmasta ja loistavasta hoidosta, jonka sain fysioterapeutiltani.

 

Kello 11.04

”Hirveän hidasta”, vastaisin puolestaan jos nyt kysyisit millaista polvivammaisen tahti on. Turhille asioille ei jää sijaa. Se on aika hienoa! Kaikki epäolennainen täytyy karsia pois. Saa nauttia ruokailusta hitaasti, tuijottaa ikkunasta talven tuloa ja tehdä havaintoja. Asiat on pakko priorisoida tiukkaan järjestykseen.

Minä olen oppinut, että aina kun on pystyasennossa, kannattaa käydä vessassa. Pissattaa, mutta makaan sängyssä. Ei jaksa säätää taas.

 

Kello 11.48

Havahdun kostuviin kainaloihin. Hemmetti. En vielä vaihtanut yöpaitaani, enkä muistanut laittaa deodoranttia. Keho muistuttaa olennaisesta monin muodoin. On noustava ja vaihdettava paita. Housut pysyköön! Pukeudun useimmiten sairaalasta päälleni jääneisiin sairaalahousuihin. Ne ovat hirveän kätevät. Ja pinkit! Naiseuteni on huipussaan.

Pyykkikori pursuaa ja käyttövaatteet ovat loppu. Pesukone on pyykituvassa kolme kerrosta allani. Ei hissiä. Eikä nyt rahaakaan siihen, sillä maksoin minua kyydinneen työkaverin parkkimaksun viimeisistä pyykinpesurahoistani. Pitäisi päästä nostamaan ja rikkomaan rahaa tätä toimenpidettä varten.

 

”Hyvin hankalaa”, vastaisin, jos kysyisit millaista arkeni nyt on.

img_4192

Kohtuuttoman paljon minulla on viime aikoina ollut kuvia tästä kulmasta. Koetin tallentaa sinulle sairaalahousujeni hienouden.

img_4193

Yritin myös toista kuvakulmaa, muttei siitä tullut oikein mitään. Mutta housujen hienous on siinä, että lahkeen voi rullata vammautuneesta jalasta ylös asti, jotta saa puettua päälleen myös ortoosia paremmin paikallaan pitävän säärystimen sen alle. Arjen käytännölliset helpotukset saavat minut nyt hymyilemään.

 

Kello 12.13

Ovikello soi. Ei! Olen juuri asettunut takaisin sänkyyn ja ottanut ortoosin pois jalasta. Paikallaan ja hereillä ollessani saan höllentää sen puristusta. Olen avannut Yle areenan. Sorjonen! Kolme päivää aiemmin on alkanut uusi tv-sarja, ja olen katsonut siitä jo yhdeksän jaksoa kymmenestä.

”Heeeeeetkinen, mulla on jalka irti, täytyy laittaa se paikoilleen!”, huudan. Monta minuuttia myöhemmin olen ovella, jonka takana seisoo kaksi huoltomiestä jalkojani kummissaan toljottaen. Kohta pattereiden ilmauspumppu suhisee keittiössä, enkä minä jaksa vaivautua selittämään heille mitään.

En minä jaksa Sorjostakaan enää katsoa. Keskittyminen herpaantuu hyvin helposti. Kaikki katsomaan aloittamani leffat jäävät kesken. Kaikki kirjoittamani tekstit jäävät kesken.

 

”Koko elämäni on nyt jäänyt kesken loukkaantumiseni takia.” 

Niin minä juuri nyt vastaisin huolimatta siitä mitä sinä edes nyt kysyisit.

 

Kello 12.39

Patterimiehet lähtevät ja heilutan heille keppejäni sängystä. Kutsun käsiäni nykyään kepeiksi, se on hirveän hauskaa. Ja kepit tosi kätevät asioiden kurkottelemiseen. Lasken läppärini käsistäni ja katsahadan ikkunalle. Talitintti lehahtaa lepuuttamaan lentoaan lämpömittarini päälle. Tuijotamme toisiamme pitkään.

Talitinttiä tuijotellessa tulee nälkä. Sossään pannulla sekaisin riisiä ja kanaa.

Se on kamalaa.

img_4191

 

 

Kello 13.27

Muu maailma viipottaa kiireissään ja minä olen hyödytön. ”Nythän sä voit tehdä kirjoitushommiasi sieltä sängystä!”, he sanovat. Näin minäkin ajattelin, muttei tämä näytäkään menevän niin. Missä voimani ovat? Miksi koko ajan väsyttää? Pelkään, että ihmiset ajattelevat minun olevan laiska paska, kun en jaksakaan tehdä mitään. Hävettää.

Voisiko mieleni vain tehdä tepposiaan, onko laiskuuteni vain ottanut tilanteesta hyödyn ja uskottelee minulle etten jaksa?

 

Kello 13.28

Jos nyt kysyisit mitä ihminen käy läpi kohta kuusi viikkoa loukkaantumisensa jälkeen, kertoisiin itse rakentamastani loukkaantumisen shokkivaiheen kaaresta, jonka jakaisin näin kolmeen vaiheeseen:

1. Myöntäminen itselle että näin on nyt vaan käynyt.

2. Sopeutuminen arjen muuttuneisiin rutiineihin.

3. Omien vähäisten voimien tunnistaminen ja tunnustaminen itselle.

 

”Ottaen askeleen kerrallaan”, vastaisin, jos nyt kysyisit, miten ihminen tällaisen tilanteen voi käsitellä.

 

Kello 13.29

Ihmisen heikkous on paljastunut minulle onnettomuuteni kautta aivan uudella tavalla. Fysioterapeuttini rauhoitteli minua kertoen, että juuri näin kehoni ja mieleni nyt ragoivat. Vaikka vain polvi on rikkoutunut, koko kehoni on väärässä asennossa ja tämä vie fyysisiä voimia moninkertaisesti. Henkinen paineeni on hurja ja sen vaikutus valtava.

 

”Et ole heikko. Olet vain ihan tavallinen ihminen.” 

Näin fysioterapeuttini minulle vastasi, vaikken edes kysynyt häneltä mitään.

img_4163

Niin. Nyt kun kuitenkin kysyt, että menenlö minä uloskin sairaalahousut jalassa, ni vastaan että en yleensä. Kerran oon menny. Se oli hauskaa. Mutta useimmiten on parempi tässä kohtaa puristaa itsestään irti vaatteenvaihtohalukkuus.

 

Kello 14.34

Kuinka kiitollinen olenkaan syyssäästä! Ihana kirpeä ilma ja auringonpaiste. Olen vapaa! Kepit kädessä köpötän läheiseen puistoon. Jalkaa vihloo, mutta se ei minua estä menemästä ulos.

Normaali elämäni on varsin aktiivista ja toimiva keho tärkeä työssäni. Eniten liikkumiskykyni heikkenemisessä minua harmittaa sen vaikutus päähäni. Luovan työn vaativat ideat syntyvät liikkeessä.

Nytkin vain vähän matkaa köpötettyäni keksin: Kirjoittan blogin päivästäni. Ilman tunnelatauksia suuntaan tai toiseen. Kuvailen vain mitä päivässäni tapahtuu ja millaisia asioita tapahtumat pistävät minut ajattelemaan. Ehkä se voisi avata jollekin toiselle maailmaa, jossa yllättävän fyysisen muutoksen kokenut ihminen elää.

 

Kello 14.35

Ihmisiä on hauska seurata. Heidän reaktionsa saavat minut nauramaan. Minä katson kaikkia vastaantulevia silmiin ja hymyilen. Hassua miten harva uskaltaa katsoa minuun takaisin. Ja niiltä, jotka minut huomioivat, saan osakseni aina myötätuntoisen säälivän katseen. Jos kyseessä on komea mies, HALLELUJA mikä pokausmahdollisuus, mutta oikeastaan toivoisin vain, että olisin kaikkien silmissä ihan normaali.


”Aito kohtaaminen, sitä yksin asunnossaan vankina oleva ihminen kaipaa”

Nyt kun selvästi olit aikeissa siitä kysyä.

 

Kello 14.36

Vastaan kävelee pukuun pukeutunut mies. Tuikkaan hänelle hymyn. Hän kääntää päänsä pois antamatta minulle muuta vastinetta.

 

”Katsoisivatkohan nuo ihmiset silmiini, jos olisin ihan normaali, onko heidän vain vaikea kohdata minua kun olen näin heikko?”

Tuollaisen kysyksen minä itselltäni nyt kysyn. Kysyn minä itseltänikin nyt aika paljon muitakin kysymyksiä. Niille on nyt aikaa.

 

Kello 14.37

Hitaus on hassua. Muutaman sadan metrin kävely vie puoli tuntia. Päätän, että kun saan taas vuoden päästä juosta, kokeilen missä ajassa nopeimmillaan tuon matkan voin kiertää.

 

”Tavoite. Pieni pilkahdus tulevaisuudesta!” 

Tällaisia sitä itselleen rakentaa jotta osaisi nähdä kauemmas.

Olisitko osannut tästä minulta kysyä?

 

Kello 14.38

Onhan se suorastaan musertavaa, että elämäni on nyt pisteessä, jossa vanhat mummot suikivat rollaattoreillaan sulavasti ohitseni kuin kilpajuoksijat.

Mutta yksi iäkäs rouva hidastaakin kohdallani. Hän kysyy mitä minulle on käynyt, ja me sysäydymme pitkään keskusteluun. Hän kertoo polvensa korjausleikkauksesta, joka tehtiin kuukausi ennen miehensä äkillistä menehtymistä. Kyyneleet nousevat hänen silmiinsä. Minun kurkkuani kuristaa.

Ajattelin kävelyni olevan päiväni kohokohta. Ei. Se on tämä kohtaaminen.

 

”Olisinko pysähtynyt puhumaan jos minulla olisi ollut kaksi koipea kunnossa ja kamala kiire?” 

Tämän pamauttaisin sinulle miettimättä, jos nyt kysyisit mitä tuossa hetkessä mietin.

img_4185

 

Kello 15.16

Kiroan. Kaikki lentää käsistä. Ihan helvetti kaikki. Keitän teetä ja teen vähän hedelmäsalaattia.

Säädän. Säädän ihan koko ajan. Menen makaamaan sänkyyn ja huomaan unohtaneeni tietokoneen laturin. Nousen hakemaan sen.

Menen makaamaan sänkyyn ja huomaan unohtaneeni kännykkäni.

Menen makaamaan sänkyyn ja huomaan… fuck it!

Painan playta Sorjoselle.

 

Kello 16.25

Minä olen onnekas, sillä joskus vielä olen kunnossa taas. Huonomminkin olisi voinut käydä. Mutta kuntoutus on tehtävä kunnolla. Siksi jumppaan pedantisti ja ohjeiden mukaan kolmesti päivässä. Nyt on aika päivän toisen. Tästä ei jousteta.

”Säntillisyyttä”, vastaisin, jos nyt kysyisit mitä loukkaantumiseni minulle on tähän mennessä opettanut. Kärsivällisyyttä.

 

Kello 17.00

Avaan television. Sinkkuillallinen! Tadaa. Mussutan taas omaa kuivaa kanariisimössöäni ja katson, kun sinkku käy kolmella illallisella. Sokkotreffit.

Olenhan minä sitäkin miettinyt. Olisihan tämä miljoona kertaa helpompaa jos en olisi yksin. Jos rinnalla olisi ihminen joka rakastaisi ja jaksaisi jakaa tämän kaiken kanssani. Vain autokyytien saaminen on järjetön säätö, joudun nyt kaikessa tukeutumaan toisiin. Olen pohtinut paljon ihmisten motivaatiota auttaa minua: miksi kukaan auttaisi, enhän ole kenenkään prioriteettilistalla kovin korkealla?

Ja yhtäkkiä mieleeni nousee aivan uusi näkökulma parisuhteeseen, rakkauteen – niiden etsimiseen.

Voisinko minä olla joskus jollekin se henkilö, joka välittää hänestä niin paljon, että haluaa kulkea hänen kanssaan, häntä tukien vaikka hän olisi kyvytön normaaliin elämään?

Ja vielä tärkeämpänä: muistaisinko myös arjessani, silloin kuin kaikki on ihan hyvin, että juuri tämä on se syy, että olemme yhdessä?

Pyyteetön rakkaus.

img_4188

Aini. Mulla on nyt tällainen sänky. Normaalisti nukun sellaisella muutaman askeleen ylös nousevalla parvella, jonne en nyt pääse kapuamaan. Tämä on jotenkin kamala kuva. Kasassa lattialla on lääkkeeni ja jatkojohto. Tuo pötkylä on lakanapakkaus, jota käytän jumpassani aputyynynä. Tuo on aika kamala sänky. Selkään sattuu. Mutta iso pelastus arkeeni.

 

Kello 18.21

Olo alkaa käydä sietämättömäksi. Tämä tapahtuu joka päivä ja monta kertaa. Jalka turpoaa ja kaikki huomioni on taas siinä. Kaikki huomioni on koko ajan siinä!

Palaan työajatuksiin. Elämäni tärkeimpään projektiin. Sitä varten on käytävä läpi pari videota. Monta kertaa päivässä on vain pakotettava itsensä tarttumaan asioihin, vaikka väsyttäisi. Katson videon tyytyväisenä näkemääni.

Saatana, sanon ääneen. Tätä ette minulta vie.

 

”Joskus on vain pakotettava itsensä uskomaan asioihin”, sanoisin nyt kun… no, kysyit sitä tai et.

 

Kello 20.10

Sytytän kynttilöitä olohuoneen pöydälle. Alan kirjoittaa blogitekstiäni päivän mittaan tekemieni muistiinpanojen mukaisesti. Tällainen on ollut päiväni, jonka rytmin yllättävä onnettomuus on nyt muuttanut pitkäksi aikaa.

 

Kello 21.14

Kirjoitan ja koetan kiteyttää. Vaikeaa. Pää on todella pehmeä. Väsynyt. Taas itkettää. Lohduton purkaus tulee silloin tällöin. Nyt on sen aika.

Onhan se selvä, että tässä touhussa mieli mustenee. Kuinka paljon onnettomuuksien ja tapaturmien yhteydessä puhutaan masennuksesta? Miten paljon potilaat saavat tukea mielensä hoitamiseen? Mietin, olenko itse ollut aiemmin masentunut, sillä selvhän se: minä olen nyt välillä masentunut, vaikka sen sanominen ääneen hävettää enemmän kuin mikään muu. Päivät vaativat välillä kovaa kestävyyttä ja mielen lujuutta. Joistakin on vain mentävä läpi keinolla millä hyvänsä.

 

Kello 21.15

”Vajoaminen hetkeksi jonkun pitkään ja turvalliseen halaukseen.” 

Jos nyt kysyisit mitä minä elämäni tässä vaiheessa eniten kaipaan, ei minun tarvitse empiä vastaustani hetkeäkään.

 

Kello 22.13

”Joskus koko elämä mahtuu yhteen päivään. Joskus se on arvaamaton. Se haastaa meitä jatkuvaan muutokseen. Joskus voimme kontrolloida muutoksen itse, joskus meillä ei ole siihen mitään valtaa. Mutta kun muutos tapahtuu, siihen on sopeuduttava, jos aikoo selviytyä.”

Kukaan ei ole kysynyt mitään, mutta minä kirjoitan.

img_4190

Iltajumpalla

 

Kello 22.23

Sanoinko jo että kärsivällisyys ja pedanttius? Asioiden tärkeysjärjestys? Polvi on ykkösprioriteettini nyt. Päivän kolmas jumppa ja itku takana.

Menen vessaan pesemään hampaat ja katson suihkua. Käännyn pois ja painun sänkyyn.

No, huomenna on uusi päivä.

Onneksi.

 

* * *

Millainen sinun päiväsi on ollut? Oletko koskaan kirjoittanut auki yhtä päivääsi hetki kerrallaan ja pohtinut millaisia ajatuksia ja tuntemuksia arkesi tapahtumien virta sinulle synnyttää? Mitä voisit niistä oppia?

/Äm, joka halusi jakaa tänään jakaa kanssasi nämä tapahtumat.

Polvipalapeli – syntymäpäivälahjaksi suuri seikkailu

Olen ottanut viime päivinä vähän aikalisää ja hiljentynyt tarkoituksella myös somessa. Se tekee joskus hyvää, etenkin kun edessä on elämän iso palapeli.

Jos et ole viime viikkoina blogiani lukenut, tasan kolme viikkoa sitten urheiluonnettomuudessa loukkasin polveni. Pääsin tällä viikolla uudelleen ortopedille ja onnekseni sain hoitoa vihdoin erinomaiselta asiantuntijalta. Kirjoitan tmän blogin nyt siksikin, että voin antaa tilanteen tiedoksi teille yhdellä kertaa, olette kyselleet siitä paljon viime päivinä.

Polven vammat osoittautuivatkin nyt vähän ensin arveltua isommiksi: jo diagnosoitujen eturistisiteen ja sivusiteen repeämien lisäki muutkin polven tukisiteet ovat vammautuneet. Tälli on ollut iso. Ristisiteiden vammat syntyvät äkillisestä ja kovasta, polveen kohdistuvasta väännöstä, ja näin minulle kävi pudotessani Tough Viking -kisan esteeltä parin metrin korkeudesta oikealle jalalleni. Onneksi nämä muut siteet kuntoutuvat isompien kolhujen ohella kuntoutuksella, eivätkä ole pettäneet eturistisiteen lailla.

Vain mittasuhteita antaakseni on kerrottava, että paljon isommalta säästyttiin onneksi täpärästi. Hiuskarvan varassa on ollut, että muutkin siteet olisivat revenneet ja tämä olisi tarkoittanut, että kirurgin olisi pitänyt rakentaa koko polven tukisiteistä uudelleen. Se olisi ollut kahdeksan tunnin leikkaus ja kuntoutus olisi kestänyt 1,5 vuotta. Olen siis kovin onnekas. Ja kiitollinen. Nyt edessä siintävä mahdollinen leikkaus on kestoltaan noin 45 minuutin luokkaa ja kuntoutuminen vie 9 kuukautta.

MUTTA EI MENNÄ VIELÄ niin pitkälle, nyt elämää eletään paloissa. Ensin on saatava parannettua sivuside kuntouttamalla, sitä ei leikata. Siksi elän seuraavat viisi viikkoa yötä päivää ortoosi, siis jalkaani kiinnitettävä tuki, tukemassa jalkaani. Polvi ei saa liikahtaa milliäkään sivusuunnassa. Tuen saa ottaa pois vain suihkussa ja silloin pitää olla hyvin tarkka liikkeeissään. Koska tälli on ollut iso, polvi on edelleen kovin turvonnut, vaikka onnettomuudesta on jo kolme viikkoa. Turvotusta on saatava laskemaan, jotta polvea voisi taivuttaa ja suoristaa, nyt se on vielä ihan tönkkö ja liikeradat pienet. Ensin joudun jumppaamaan kotona itsekseni jalkaa suoristavia ja koukistavia liikkeeitä ja sitten hakeutumaan fysioterapeutin hoitoon, kun turvotus antaa myöten ja mahdollistaa tehokkaamman hoidon.

Nyt jalkaa täytyy kuntoutuksen lisäksi koettaa käyttää mahdollisimman normaalisti. Sille täytyy yrittää varata ja kävellä turvotuksen ja kivun sallimissa rajoissa. Kepeillä kuljen, sillä meno on hataraa. Periaatteessa voisi olla mahdollista päästä niistäkin eroon viiden viikon kuntoutuksen aikana. Tämän kuntoutusjakson jälkeen sivusiteen pitäisi olla siinä kunnossa, että voidaan arvioida jatko ja mahdollinen leikkaus. Jos olen onnekas, eturistiside saattaa kuntoutua riittäväksi tällä hoidolla ja olen kunnossa jo tänä vuonna. Mutta koska urheilen aktiivisesti ja se on osa työtäni, suurella todennäköisyydellä polveni ei ole riittävässä kunnossa täyteen työskentelyyn tapeitteni mukaan. Etusiristisidevammat ovat sellaisia, että ns. penkkiurheilija voi hyvinkin selvitä elämänsä ilman leikkausta, polvii jää heikoimmaksi ja löysemmäksi.

Minulla itsellä on vanha, leikkaamaton eturistisiteen vamma kouluajaoilta vasemmassa polvessani ja se on vaivannut elämääni ja menoani aina, vaikka keho on toki oppinut vammaa kompensoimaan (ja vasen polvi raukkahan se nyt kovilla onkin, kun joutuu tekemään suuren työn). Mutta tätä taustaa vasten olen itse realistisen skeptinen suhtautumisessani polven paranemiseen ilman leikkausta. Jos leikkaus tulee, siitä kuntoutuminen polven täyteen voimaan kestää noin 9 kuukautta. Tässä vaiheessa en vielä tiedä sitäkään, milloin leikkaus tehtäisiin. Sitä on ilmeisesti mahdollista myös siirtää vähän tarpeen ja työaikataulujeni mukaan, mutta tietysti asian haluaisin hoitaa mahdollisimman pian. Hassu ajatus on toki se, että nyt koetetaan jopa päästä kepeistä eroon ja sitten kohta leikkauksen johdosta palataan tähän samaan, hetkeksi vähän heikompaankin tilanteeseen.

Se spekuloinnista. Tilanne on tämä. Toki osa minusta ihmettelee välillä, miksi minä olen saanut näin haasteellisen polun tallattavakseni? Mutta menetys tuo mukanaan aina mahdollisuuden ja siitä tämä sisälläni asuva hullu masokisti on ihan innoissaan; tämä tilanne käännetään nyt kaikilla tavoin hyödyksi!

Nyt tärkein työni terveyteni kannalta on hoitaa kuntoutus hyvin. Ja palapeliä nyt pelataan; kuinka seuraavien aikojen osat asettuvat paikoilleen, selviää toivottavasti pian. Selvähän se, että järjestelyjä vaaditaan monella taholla. Mutta onneksi pää pelaa ja pääsen kenties kuntoutuksen avulla pian kävelemäänkin paremmin. Vielä kivut ovat kuitenkin kovat ja liikkuminen hankalaa. Olen vielä hetken hyvin rajoitettu kotiin ja tarvitsen apua arjen asioiden järjestelyyn.

img_3906

Ilman teitä en olisi mitään! Enkä missään. Tällainen ylläri minulle järjestettiin tänään. Juhlajoukot iskivät sattumalta juuri kun olin tullut pihalle haukkaamaan raitista ilmaa. Ja kyllä, sain lahjaksi piimää!

img_3925

AI NI! TILANNE ON MYÖS SE, että minulla on tänään syntymäpäivä!

On tämä elämä melko mieletön messu. Eikä kulunut vuosi pettänyt, vaan soi suuria seikkailuja. Olen päässyt tekemään käsittämättömän upeita juttuja. Mielettömiä mahdollisuuksia on edessä mm. uralla, osa niistä vielä salaisuuksiakin, joista toivon voivani pian teille kertoa, vaikka muuttunut tilanne niiden toteutumista nyt horjuttaa. Mutta elämä muokkautuu muutosten mukana ja juuri siinä sen mahdollisuus makaa!

Tänään, näiden vuosien (onneksi aika vähäisten) tuomalla viisaudella haluan vain sanoa: muistahtan, ystäväni, että kukaan meistä ei kontrolloi elämää. Mihinkään asiaan ei kannata kiinnittää itseään liikaa; mitä monipuolisempia kortteja on kädessä, sitä paremmin mullistukset muuttuvat mahdollisuuksiksi. Ja just siks kantsii vaan elää. Täysii. Kurkkii nurkkien taa ja antaa palaa. Ja kukaan ei ole minulta vienyt pois henkisiä piuhojani – enkä muuten niistä luovutamassa!

Jonain synttärinä toivon vielä lahjaksi timanttikorua, mutta nyt riittävät tärkeimmät: terveys, työ ja te, rakkaat ystävät! Kiitos onnentoivotuksistanne ja avustanne, ne ovat minulle tärkeitä! Ja niitä tulen vielä tarvitsemaan paljon.

Ihan ensimmäisenä voisit vinkata minulle parhaasta polvifysioterapeutista, jos sellaisen tiedät – tai olet itse. Vaikka suojattomana yrittäjänä talous on nyt koetuksella, kuntoutuksesta ei ole varaa säästää. On löydettävä oikeat ratkaisut saada paras apu. Siksi kuulen mielelläni suosituksia ja olen valmis yheistyölle erilaisissa ratkaisuissa. Niin hurjalta kun tämä saattaa osalle teistä kuulostaa, ihmiselle, jonka ammatti on oma keho, sen muutokset on hyödynnettävä. Siksi minä pohdin palapelissäni muun muassa keinoja löytää työni nyt polvestani, sen olemassa oloa ja vammaa kun ei nyt oikein voi kieltääkään.

Elämää ei voi kieltää! Minkä seikkailun sainkaan uudelle alkavalle vuodelle elämässäni! Ja sinulle toivotan sinulle nyt polveilevaa päivää, ystäväni!

img_3930

/Äm, joka, noh, kuvasta päätellen on kuitenkin ihan entisellään…

 

Mitä on tapahtunut, katso nämä postaukseni:

”Auttaminen on vapaaehtoinen valinta – Tough Viking 2016”
”Putosin pienyrittäjän kuolettavaan kierteeseen”

 

On ookoo olla onneton – keskellä masennuksen matalinta maisemaa

Toissapäivänä kerroin, että päin persettä menee. Jouduin onnettomuuteen ja yrittäjänä ajauduin vaikeaan tilanteeseen. Koska viestini oli tärkeä ja arvelin tekstini leviävän laajalle, en halunnut tuoda siihen liikaa masentavia sävyjä. Sen sijaan pursutin itsestäni kertomukseeni kaiken mahdollisen tsemppihengen. Mikään ei ollut valetta, uskon kyllä asioiden järjestymiseen. Mutta eivät usko itseeni ja vahva pää poista sitä tosiasiaa, että juuri nyt maisemani on kovin matala.

Elämä on kummallinen.

Jos jaksaisin, yhdelle asialle vähän nauraisin: karmalle. Mutta tänään ei ole voimia. Havahduin eilen totaaliseen voimattomuuteen ja väsymykseen. Koko maailma tuntuu kovin epäreilulta. Kesän ja alkusyksyn aikana olen monelle ihmiselle hehkuttanut kuinka olen vihdoin tuntenut olevani taas täysissä voimissani – oikeastaan vahvempi kuin koskaan – sillä vihdoin tunsin saaneeni viime vuosina kulkemassani hurjassa vuoristoradassa menetetyt voimavarat takaisin.

Kestihän sitä jo pari kuukautta kunnes… Pommi.

ENITEN MINUA VAIVAAVAT nyt päätäni puristavat paineet: vaatimukset löytää ratkaisuja taloudelliseen selviytymiseen ja pään kasassa pysymiseen ovat kovat, mutta mutta minulla ei ole voimia tällä hetkellä painaa niitä päin. Pitäisi puristaa itsestä irti kaikki selviytymisideat, mutta en yksinkertaisesti jaksa, mieluiten vain nukkuisin ja katsoisin elokuvia. Olo on sietämätön, polvi kipuilee ja makaan yksin neljän seinän sisään rajoitettuna. Ei ihmekään, että maisema madaltuu.

Yksin kotona kököttäessäni mietin olisiko parempi olla kuitenkin hiljaa; eihän minulla ole aihetta valittaa, sillä omat ongelmani ovat pieni roska maailman murheiden joukossa. Mutta se ei poista sitä tosiasiaa, että oma maailmani on nyt sekaisin. Murhe ja suru ovat aina suhteellisia. Vaikka pahempaakin tapahtuu päivittäin, se ei poista minun oikeuttani surra omaa kipuani. Eikä minun tarvitse aina olla pärjäävä tsemppihenkinen cheerleader.

Aina ei tarvitse jaksaa selviytyä.

Tiedätkö, se on ihan ookoo!

img_3769

Vanhempani kävivät eilen siivoamassa luonani. Korvaamaton apu!

img_3777

Voit uskoa, että oli aika ahdistavaa seurata vierestä kyvyttömänä auttaa siivouksessa.

 

OLEN MINÄ TÄNÄÄN HETKEN ajatellut muitakin kuin itseäni: niitä, joilla ei ole omasta takaa yhtä hyviä henkisiä työkaluja kuin minulla, erityisesti nuoria, joilla ei ole vielä perspektiiviä elämään. Jos omaan tilanteeseeni peilaan, voisin sanoa, että masennus ja epätoivo syntyvät näköalattomuudesta tulevaan sekä voimattomuudesta tarttua mihinkään.

Osa meistä pystyy ottamaan vastoinkäymiset olosuhteena, muuttuvana ja ohimenevänä tilanteena, osa taas jää näihin tunteisiin kiinni. Itse tiedän olevani tuota ensimmäistä porukaa, mutta sitä olen tänään miettinyt, että entä jos ei olisi (hetkellisestä horjumisesta huolimatta) näin vahva ja tulevaisuuteen uskova mieli? Miten sitten kävisi?

Maailmanpelastaja minussa haluaisi kantaa heidänkin huolensa ja auttaa. Mutta koska en pysty nyt itseänikään kantamaan, minulla ei ole siihen nyt voimaa. Minun voimani on taas vain tässä tairinassa. Ehkä se herättää edes yhden teistä ajattelemaan ja toimimaan.

SINULLE, JOKA NYT KOET vaikeita asioita näköalattomana ja voimattomana haluan sanoa: Muistathan, että välillä on ihan ookoo olla onneton ja masentunut. Hengitä ja tunne jokainen tunne, anna kivun viiltää. Mutta koeta olla jäämättä noihin tunteisiin kiinni. Kun surut on surettu ja kivut koettu, voit päästää irti. Hyvää tulee, mutta siihen on vahvasti uskottava. Yritän tätä kirjoittaessani ymmärtää itsekin nuo sanat.

Ja teille muille haluan vain sanoa; tällaistakin voi elämä olla keskellä matalinta maisemaa. Ehkä sinä voit kiinnittää huomiosi erityisellä tavalla lähellä oleviin ihmisiin. Ehkä joku heistä kaipaa kannustavaa sanaasi, apuasi selviytyä arjessa? Pienet asiat ratkaisevat.

* * *

OIKEASTAAN MINÄ HALUAISIN toistaa sinulle tänään sanani viime vuodenvaihteelta. Silloin olin Amerikassa ja kirjoitin kirjeen. Nostan tuon kirjoituksen suoraan tähän alle uudelleen, vaikka kokonaisuudesta nyt pitkä tuleekin. Se lukee, kenen on tarve. Mutta suosittelen lämpimästi vähintäänkin scrollaamaan tuohon lopussa olevaan kirjeeseeni, se pysäytti itsenikin tänään.

Suloa sunnuntaihin, selviytyjät!

/Äm

 

 

RAKKAANI, KAHDEN VUODEN PÄÄSTÄ ON KAUNIIMMIN
(Julkaistu MaiLifessa 21.12.2015. Koko teksti kuvineen täällä)

 

21.12.2014. Lunta sataa rankasti. Valkoinen tuhru valuu taivaalta ja peittää alleen kaiken. Tiet, talot, kirkot, vuoret. Vain meri säästyy. Saavuttaessaan meren pinnan, tuhru sekoittuu tumman veden kuohuvaan pauhuntaan ja sulaa aaltojen mukana syvyyksiin.

Niin on käynyt minullekin. Tasan vuosi aiemmin. Sekoittunut tuhru tumman veden kuohuvassa pauhunnassa, aaltojen mukana syvyyksiin sulaneena.

Mutta nyt en ole syvyyksissä, vaan saarrettuna pieneen punaiseen pohjois-norjalaiseen mökkiin hiljaisessa kalastajakylässä. Kaikki kalastajat ja heidän apulaisensa ovat poistuneet kylästä joululomilleen. Hiljaisuus ja pimeys peittävät koko kylän.

Tuhruaa lunta ja tuuli puhaltaa huutaen ohuiden seinien läpi. Minä olen yksin. Hiljaisuudessa. Minä olen täällä.

Yksinäinen seikkailija äänettömän kaamoksen kosketuksessa.

Ainoan jalkalamppuni valo on palanut ja istun kynttilän valossa. Nettiyhteys on kaatunut jo viikkoja aiemmin. Minulla ei ole televisiota, ei liiemmin kirjoja, joita lukea. Aika ajoin juoksen räsähtämiskuntoiseen, purku-uhan alla olevaan kalastusrakennukseen; siellä saattaa hetken käyttää kalastajan nettiyhteyttä ulkomaailmaan. On aikaa katsoa vain nopeasti kiireisimät viestit ja tervehdykset kaukaa kotoa. Vaikka eihän niitä juuri tulekaan – kaikki tuttavat viettävät joulun aikaa perheittensä kanssa.

Minä olen lähtenyt yksin seikkailulle aivan toiseen maailmaan kokemaan ja näkemään, mutta yhtäkkiä onkin aikaa ajatella. On aikaa tuntea. Tuntea tuska vuoden takaa.

* * *

21.12.2013. Sekoittunut tuhru tumman veden kuohuvassa pauhunnassa, aaltojen mukana syvyyksiin sulaneena. 

Istun sairaalan odotushuoneessa. Joulukuun kahdeskymmenes toinen päivä on juuri alkanut, ja viimeisimpiä pikkujoulujuhlia viettäneitä, verta päästä valuvia humalaisia ihmisiä lipuu sisään. Muutama lapsi köhii yskäänsä vanhempiinsa nojaten.

Minä en köhi yskääni, mutta nojaan äitiini. Minä itken. Tärisen.

Olemme istuneet ensiavun odotushuoneessa viisi tuntia odottaen, että nimeäni kutsuttaisiin. Tarvitsen apua.

Ei.

Aina jostain nurkan takaa tulee toinen toistaan väsyneempi ja enemmän verta vuotava sammaltaen örisevä potilas.

Minä itken.

Ei.

Minä en kestä. Joulukuun kahdentenakymmenenentenä ensimmäisenä päivänä, joitakin tunteja aiemmin, minun mieleni on romahtanut.

* * *

21.12.2014. Yksinäinen seikkailija äänettömän kaamoksen kosketuksessa.

Minulla on aikaa ajatella. Minulla on aikaa tuntea. Norjassa, lumimyrskyn keskellä minä muistan. Muistan sairaalan ja verta valuvat yön juhlijat. Näen äärilaidat, jotka olen vuoden aikana kokenut.

Kirjoitan sinulle niistä, ja julkaisen kirjoituksen (tämän: ”Joskus on pelättävä kuolevansa voidakseen uskaltaa elää”) tärisevin sormin nappia painaen. Pelkään, sillä olen juuri tunnustamassa heikkouteni. Kipeimmän kohtani, joka on varjostanut elämääni vuoden ja joka kieroutuneessa, kiiltävää pintaa rakastavassa maailmassa, saattaa pilata mahdollisuuteni olla uskottava sinun silmissäsi. Niin minä pelkään.

Ja sitten tapahtuu ihme. 90 000 ihmistä näkee ajatukseni. Lukee kirjoitukseni ja kokemukseni. Lähettää viestejä. Jakaa ajatuksia. Tuntee. Ymmärtää. Kiittää.

Heikkous ja vahvuus, samassa paketissa. Äärilaidat käsikädessä. Niille taitaakin olla maailmassa tarvetta.

21.12.2015. Tänään. Kaksi vuotta kaiken jälkeen. Aurinko paistaa. Lasten iloinen mekkala ja iPadeissa pauhaavat lasten pelit sekoittuvat autoradion pauheeseen. Ajamme pitkin Las Vegas Bulevardia. Ympärillä kilisevät kasinot ja mitä ihmeellisemmät hotellirakennukset hohkaavat loistevaloisaan ympärillämme. Joka puolella on ihmisiä, vilinää, ääniä, joulun odotusta.

Olen päätynyt Las Vegasiin, muuttanut ystäväperheeni mukana hetkeksi Amerikkaan.

Äärilaita, ajattele! Vuosi sitten Norjan hiljaisuus, tuhruava lumi ja loputon sininen hetki kaamoksen keskellä. Nyt kasinokaupungin kilinä, kolina, mekkala, värivalot, huvitukset, houkutukset. Lasten iloinen, joulua odottava kikatus. Aurinko!

Minä mietin äärilaitoja. Hiljaisuutta ja mekkalaa. Luonnon hiljiasta pimeyttä ja kilisevää väriloisteputkien hehkua. Joskus on käytävä läpi niistä jokainen voidakseen selvitä. Joskus on oltava hiljaa voidakseen kuulla sydämensä pauheen. Ja joskus on kuultava kovinta mekkalaa, tunteakseen elämän sykkeen.

Tänään ajan amerikanraudallani pitkin auringon sillan värjäämää moottoritietä kohti vuoria ja palaan mielessäni aikaan kaksi vuotta sitten…

* * *

Joulukuun kahdentenäkymmenentenä toisena päivänä vuonna kaksituhattakolmetoista. 

Tuhru.

Astun horjuvin astuvin kohti lääkärin huonetta pitkän odottamisen jälkeen. Vihdoin minusta on tullut tärkeämpi kuin verta valuvista känniläisistä. Nimeäni on kutsunut nainen, jolla ei ole päällään valkoista takkia. Kummastun; hän näyttää aivan sairaanhoitajalta. Katson varmistukseksi hänen rintakylttiään, ”lääkäri”, siinä lukee. Äitini kertoo mikä minun on vikana. Että olen tummunut tuhru. Lääkäri katsoo minua, hengittää syvään ja tarttuu käteeni:

”Nyt minä siirrän hetkeksi tämän lääkärintittelini syrjään ja puhun sinulle kuin ihminen ihmisenä”, hän sanoo.

Suuni loksahtaa auki. Hän kertoo tarinan omasta elämästään kuuden vuoden takaa. Istumme hänen huoneessaan pitkään ja hän kertoo minulle elämäntarinansa. Tasan kuusi vuotta hän on harhaillut samassa tilassa kuin minä ja kuinka nyt hänen elämänsä on hienompaa kuin koskaan.

”Sinä selviät tästä. Me selviämme tästä. Minä selvisin tästä! Ja elämä muuttuu paremmaksi!”, hän tarttuu käteeni uskoa valaen.

Minä itken.

Äitini itkee.

Lääkärin silmässä kimmaltaa kyynel.

Kun lähden, me halaamme, lääkäri ja minä. On pakko. 

* * *

Nyt minä itken. 21.12.2015 minä istun upean Amerikan kotimme keittiössä, juon kahvia ja itken, kun muistan. Tunnen taas kaiken.

Tyhjyys.

Hiljaisuus.

Mekkala.

Kolmen vuoden rivi tunteita ja tapahtumia. Äärilaitoja.

Nyt minä itken, sillä olen kiitollinen. Onnellinen! Kaksi vuotta minä olen kulkenut. Ottanut askeleita eteen, taakse, sivulle, loikkia ylös ja alas: mennyt koko ajan oikeaan suuntaan.

Kuuletko? Oikeaan suuntaan! Juuri sinne, minne on pitänyt, vaikka aina ei ole siltä tuntunut.

Ja kuten lääkärini, minä olen näiden vuosien aikana riisunut tittelini ja takkini syrjään ja puhunut sinulle kuin ihminen ihmisenä. Se on tärkein asia, jonka romahdukseni on minulle opettanut. Että heikkous ja vahvuus eivät ole toistensa äärilaidat, vaan tärkeimmät kumppanit.

Vahva voi olla vain olemalla heikko.

Heikko voi olla vain olemalla vahva.

Ja nyt, ilman takkeja ja titteleitä, heikon vahvana ja vahvan heikkona minä sanon sinulle kuten lääkärini kaksi vuotta sitten: ”Sinä selviät tästä. Me selviämme tästä. Minä selvisin tästä! Ja elämä muuttuu paremmaksi!”. Niin minä huudan sinulle uskoa valaen. Lue minun tarinaani. Usko minun tarinaani! Mitä tahansa saatatkaan nyt kokea, pientä tai vähän suurempaa, sinä selviät siitä.

Sekoittunut tuhru tumman veden kuohuvassa pauhunnassa, aaltojen mukana syvyyksiin sulaneena.

Yksinäinen seikkailija äänettömän kaamoksen kosketuksessa.

Minä.

Tässä ja nyt.

 

* * *

* * *

Tänään. Joulukuun kahdentenakymmenentenä ensimmäisenä vuonna kaksituhattaviisitoista istun upean Amerikan kotini keittiössä ja alan yhtäkkiä kirjoittaa. Syntyy kirje, ajatuksia kahden vuoden taa. Jos sinä olet nyt siellä, tai olet joskus ollut, voisin sanoa myös sinulle näin. Lue sanat rauhassa ja vaikka osissa, sen mukaan kuin itse jaksat…

* * *

* * *

Rakkaani,

kahden vuoden päästä kaikki on kauniimmin.

Siellä sinä olet. Hetkessä, jolloin pelkäät vajoavasi. Hetkessä, jolloin sirpaleesi makaavat levällään lattialla. Hetkessä, josta et usko ikinä selviäväsi. 

Et nyt näe. Mutta minä olen täällä. Odotan sinua kahden vuoden päässä synkimmästä, ja kirjoitan sinulle sanat, joita et osaa nyt kuulla. Mutta usko minua; tulet vielä kaiken tämän ymmärtämään.

* * *

Ole.

Se on yksi pieni ja yksinkertainen sana, jonka haluan sinulle sanoa.

Ole, sillä et voi nyt muutakaan. Ole, sillä nyt juuri sinun ei tarvitse muutakaan.

Minä en osaa sanoa sinulle nyt muutakaan. Ei ole muuta.

Ole. Vain ole.

Muista, että sinä olet. Nytkin! Sinä et katoa mihinkään. Et häviä, vaikka siltä juuri nyt tuntuu.

Ole. Rehellinen.

Ole heikko, älä häpeä. Sinua ei tuomita. Tulet vielä huomaamaan, että heikkoutesi on suurin lahjasi. Se on minun suurin lahjani täällä, missä sinua odotan. Kahden vuoden päässä synkimmästä.

* * *

Anna.

Se on pieni ja yksinkertainen sana, jonka haluan sinun painavan mieleesi.

Anna kaiken tulla, ota kaikki vastaan. Itke, huuda, kiroile. Pelkää, sillä tulet huomaamaan, että pelkosi tarvitaan; pelon vastakkaisella laidalla on vapaus.

Sinun on nyt pelättävä, jotta voit pian päästä vapaaksi. Anna kaiken tulla, jotta voit antaa itsesi päästä vapaaksi kun sen aika on.

* * *

Rakkaus. 

Se on pieni ja yksinkertainen sana, jonka haluan sinun tavaavan ääneen kirjain kirjaimelta. Et osaa nyt rakastaa, vaan mielesi täyttää tumma suru. Vihakin? Muista, että välinpitämättömyys on rakkauden vastakohta. Välinpitämättömyys on vihankin vastakohta.

Välinpitämättömyys on tunteista kylmin. Sinä tarvitset nyt kaikki tunteet, jotta voit ymmärtää. Tarvitset myös välinpitämättömyyden ymmärtääksesi mitä on todellinen rakkaus. Joskus on romahdettava tietääkseen mitä on todellinen kukoistus. 

Joskus on pelättävä kuolevansa voidakseen uskaltaa elää.

Sillä rakkaani, kahden vuoden päästä kaikki on kauniimmin.

* * *

Mene.

Se on pieni ja yksinkertainen sana, jota toivon sinun pohtivan hyvin tarkkaan. Mene ja tee se minkä koet tärkeäksi. Pompi sen perässä, mikä innostaa. Käännä se kanto, joka kiinnostaa. Siinä on voimasi. Nyt luulet, ettet voi enää koskaan kokea merkitystä, iloa tai elämystä. Mutta nyt sinä menet. Menet juuri niin kuin jaksat. Vastaus selviää kun sen on tarkoitus. Kirjoittaessani sinulle täällä kahden vuoden päässä en vieläkään tiedä tuota tarkoitusta, mutta tiedän sen, että on mentävä. 

On tehtävä.

* * *

Sinulla on tehtävä.

Nyt sinun tehtäväsi on selvitä. 

Sillä sinä selviät.

Vain pimeässä voit oppia loistamaan.

* * *

Rakkaani, kahden vuoden päästä kaikki on kauniimmin. Kirjoitan sinulle vapaudesta. Tänne pääset, kun uskallat kulkea polun, joka eteesi on nyt laskettu. Sinä kuljet sen, kun vain rohkenet muistaa, ettei mikään ole väärin. Ettei ole oikeaa, ei väärää. On vain.

Rakkaani, kahden vuoden päästä kaikki on paljon kauniimmin! Et ehkä saa sitä kaikkea mitä nyt juuri haluat. Mutta anna kun kerron: sitä mitä et saa, et tarvitsekaan. Uskotko, kun sanon, että et nyt voi tietää mitä sinä tarvitset? 

Kun uskot ja uskallat, saat jotain paljon parempaa. 

* * *

Horju.

Se on pieni ja yksinkertainen sana, johon sinua kannustan. Rakkaani, sinä horjut nyt. Sinä horjut vielä monta kertaa, ja koet uusia rankkoja asioita. Horju, sillä se vahvistaa. Sinä selviät ja putoat aina jaloillesi. Sinun sirpaleesi korjataan aina uudelleen ja niistä kasataan paljon uutta ja hienoa.

Ota hämmennys vastaan syleillen. Älä säikähdä. Ole kuin taivaalla lipattava tuuliviiri. Katso tuonne, kurkista toisaalle, anna tuulen kuljettaa. Se tarvitaan. Älä kuuntele muiden arvostelevia ajatuksia, älä suotta vaivaa itseäsi kauhistuneilla katseilla. Muista, että tämä on sinun polkusi. Muista, että kukaan muu ei tiedä mitä sinä olet käynyt läpi. Muista, ettei kukaan muu voi määritellä, kuinka pitkään sinä voimistut ja paranet. Kukaan muu ei määrittele sitä, milloin sinä olet valmis.

Ole. Tuuliviiri! Sinä tarvitset sitä. Maailma tarvitsee sitä.

Vain tuulessa voit oppia lentämään.

* * *

Rakkaani, kahden vuoden päästä kaikki on kauniimmin. Tulet hämmästymään, kun näet, että moni asia ei olekaan niin toisin täällä. Samat ajatukset valtaavat sinut iltaisin. Mutta muista; silloin niiden täytyy olla tärkeitä ajatuksia.

Pysähdy.

Se on pieni ja yksinkertainen sana, jonka minä toivon, että otat määräyksenä. Se on pieni ja yksinkertainen sana, käsky, jonka sinulle annan. Se on porttisi tänne, luokseni. Pysähdy kaikkien isojen kysymysten äärelle. Muista, etteivät ne välttämättä saa vastausta nyt. Tutki mahdollisia vastauksia. Niitä on paljon – niin paljon enemmän kuin nyt osaat kuvitellakaan. Kaikki selviää. Ja toisaalta, mikään ei selviä.  

Mutta sinä selviät.

Minä olen täällä. Odotan. Odotan, että selviät.

* * *

Kunpa.

Se on hassu, mutta yksinkertainen sana, jota ajattelen nyt. Kunpa näkisit tänne. Kahden vuoden päähän. Sinä elät hienointa elämää, sellaista, jota et ole ikinä osannut kuvitellakaan. Et olisi voinut saada tätä kaikkea, jos et juuri nyt makaisi  laittalla. Huuda tuskaasi, itke ikävääsi, sillä ne ovat avaimesi tänne.

Kunpa nyt tietäisit missä minä olen. Kunpa tietäisit miltä täällä näyttää, kuulostaa, tuntuu. Mutta ei. Sinun ei ole tarkoitus tietää sitä nyt. Usko, että tulet näkemään. Sinä tulet kävelemään polun, joka on kuljettava. Ja huomaat, että tämäkin on vain yksi piste elämäsi matkalla. Ymmärrät, miksi juuri nyt ole siinä pisteessä, johon sinut on laitettu. Sinä kuljet polkuja ja putoat. Huudat apuuan auttajaa, eikä kukaan tule. Sinä tiedät, että sinua testataan. Sinun on tarkoitus oppia. Sinun on tarkoitus hiljentyä ja nöyrtyä. 

Sinun on tarkoitus ymmärtää, miksi.

* * *

Unohda.

Se on pieni ja yksinkertainen sana, jonka sinulle totean. Sinä unohdat. Oi, usko minua, sinä unohdat. Vaikka nyt voisit tappaa jokaisen, joka hokee klisheitään siitä miten aika parantaa, usko, kun sanon, että se on totta. Aika antaa sinulle jotain paljon parempaa. Aika antaa vapauden. Aika antaa rakkauden.

Rakkaani. Nyt sinä et voi unohtaa. Sinun sieluasi kirvelee, etkä usko pääseväsi pois synkkyydestä. Sinun on nyt pelättävä kuolevasi, jotta voit uskallat lopulta elää. Sillä sinä elät! Elät joka hetki ja menet eteenpäin.

Minä elän täällä, ja olen mennyt eteenpäin. Sinun vuoksesi. 

* * *

Tiedä.

Se on pieni ja yksinkertainen sana, jonka tulet oppimaan. Sinä tiedät, että kaikki kääntyy vielä hyvin. Sinä tiedät, että minä odotan sinua täällä kahden vuoden päässä, sillä rakkaani, kahden vuoden päästä kaikki on kauniimmin. Ja sinä tiedät, että tämä on vasta alkua. 

Kaksi vuotta on lyhyt aika, muista se. Sinä ehdit. Nähdä, kokea, kuulla, tuntea. Ja sitten kaikki on kauniimmin. Kun pääset tänne, tuo kaikki on kadonnut. Kun olet täällä, sinun ei enää tarvitse palata tuohon aikaan. Täällä olet työsi tehnyt ja olet valmis kulkemaan eteenpäin.

Minä odotan sinua täällä, rakkaani!

Sillä, tiedäthän, kahden vuoden päästä kaikki on kauniimmin.

Putosin pienyrittäjän kuolettavaan kierteeseen

Mietin pitkään kirjoittaisinko lainkaan siitä mitä täällä kulissien takana tapahtuu nyt. Olisiko vain parempi näyttää reipasta naamaa ja osoittaa että kaikki menee hyvin pienistä kolhuista huolimatta?

Paljastuminen pelottaa, mutta sitten totesin, ettei piilottelu ole blogini arvo.

Blogini perustuu inhimilliseen ihmiseen kiiltokuvien takapuolelta. Ja juuri tänään minä olen ehkä inhimillisimmilläni kuin aikoihin.

 

VIIME PÄIVINÄ ELÄMÄNI on pyörinyt oikean jalkani ympärillä. Loukkasin polveni ristisiteet onnettomuudessa pari viikkoa sitten.

Tiukkia päiviä takana, vaikka oikeastaan nyt vähän naurattaa. Juuri eilen sosiaalisen median palvelu LinkedIn onnitteli minua vuosipäivästäni yrittäjänä. Käynnistin toiminimiyritykseni tasan vuosi sitten.

Olen yksin elävä helsinkiläisnainen ja yksinyrittäjä uuden urani alkuvaiheilla oleva yksinyrittäjä. Koko elanto on kiinni omassa pärstässä. Elämä kulkee vielä vuosi uuden startin jälkeen ja aiemmista seikkailuistani johtuen (lisää esim. täällä, täällä ja täällä) kädestä suuhun. Isompien työtavoitteiden konkretisoituminen kassavirraksi vaatii aikaa ja yrittäjän takapuolen on revettävä kovaan sekä korvauksettomaan myyntityöhön. Sitä on yrittäjyys, ja minä nautin… noh, ainakin joka toisesta sekunnista. Mutta tämä on minulle nyt oikea tapa elää ja työllistyä.

Olen painanut kuluneen vuoden hurjaa tahtia. Vihdoin kesällä tiukkojen aikojen jälkeen elämä alkoi näyttää paljon positiivisemmalta. Aloin saada hyviä ja minua innostavia työkeikkoja.

Ja sitten. Pommi. Polvi.

img_3738

Pari viikkoa ennen onnettomuuttani suunnittelin työsyksyäni ja kokosin keittiöni seinälle suunnitelman. X-factor-sarake oli tarkoitettu yllättäville esiintuleville mahdollisuuksille. Nyt postit-lapulle on kirjoitettava kissan korkuisin kirjaimin ”polvi”, varsinainen x-factor!

 

Elämävalintojeni johdosta olen loukkautumisessani joutunut turvautumaan kalliiden yksityislääkäreiden sijaan julkiseen terveydenhoitoon. Kohta pari viikkoa olen maannut neljän seinän sisällä lähes liikuntakyvyttömänä. Eilen pääsin vihdoin odetetulle ortopedin vastaanotolle. Mutta erikoistumisvaiheessa oleva lääkäri ei kyennytkään tekemään lopullista päätöstä leikkauksen tarpeesta ja asiani siirtyy taas viikolla eteenpäin. Tarvitaan kokeneempaa ortopedia. Leikkaus on yhteiskunnalle kallis, joten päätöstä punnitaan. Minä pelkään, etten pääse operaatioon ja joudun elämään loppuelämäni heikolla raajalla.

Kello tikittää. Ratkaisujen siirtyessä minä menetän joka sekunti palan turvaani. Moni työkeikka on kaatunut. Lääkärin kirjoittamasta parin kuukauden sairauslomasta ei juuri hyötyä ole; sairauspäiväraha Kelalta on verovähennuksineen vajaa 20 euroa. En minä voi enkä haluakaan maata laakereillani montaa kuukautta. Epätietoisuus aiheuttaa päänvaivaa ja riippuvuus ystävien avusta tekee tiukkaa.

 

ELÄMINEN YKSIN JA KÄDESTÄ SUUHUN tarkoittaa, että kaikesta on täytynyt säästää. Leikkurin alla on kaikki ylimääräinen. Ja ylimääräistä ovat olleet muun muassa vakuutukset. Koska ei ole ollut mahdollista laittaa rahaa kalliisiin vakuutuksiin, työttömyys- tai eläketurviin (pakollisia lukuunottamatta), olen pudonnut nyt aikamoiseen kuoppaan.

Viime päivinä minulle on konkretisoitunut yksi pienyrittäjän kuolettava kierre: kun ei ole taloudellista puskuria, ei voi satsata ja kun ei ole satsannut, ei ole taloudellista puskuria! Yksikään vakuutus ei tietenkään poista tapaturmien tai elämänmuutosten mahdollisuutta, mutta keskellä tätä kaaosta voin sanoa, että kyllä tieto varmasta ja nopeasta hoitoonpääsystä sekä taloudellisesta selviytymisestäni toisivat mielenrauhaa, joka heijastuisi sitten tekemisiini ja eteenpäin menemiseen.

Ni, rautalangasta väännettynä; nyt on vähän tenkkapoo siitä, miten minun seuraavien kuukausien aikana käy.

img_3725

Tällainen on meno just nyt.

 

VOISIN KIRJOITTAA TÄSTÄ jonkin poliittisen kannanotonkin. Ajatellen, että yhteiskuntarakenteiden muuttuessa itsensä työllistävien pienyrittäjien joukko kasvaa koko ajan ja yhä useamman suomalaisen käydessä läpi tällaisia asioita tulevaisuudessa olisi juuri nyt ehkä kovin tarpeellista pohtia pienyrittäjien turvaa isommassakin kuvassa. Mutta toimikoon tämä kertomuksena siitä miten asiat täällä ruohonjuuritasolla voivat olla. Pienessä kuvassa voin puhutella teitä nyt näin.

Sinulle, hyvä pienyrittäjäkollegani, haluan sanoa: vaikka nyt tuntuu, että on kuolematon, perehdy silti kaikkiin vakuutus- ja turvamahdollisuuksiin. Kilpailuta yhtiöitä ja hanki itsellesi kunnon vakuutukset. Älä säikähdä niiden hintaa, raha niiden maksamiseen tulee kyllä, siihen on luotettava.

Sinun on arvostettava itseäsi ja elämääsi: et halua olla minun tilanteessani!

Ja sinulle, joka elät aivan erilaista elämää kuin minä ja luet nyt kirjoitukseni, haluan sanoa: tällaistakin elämä voi olla.

14429186_10154299520299457_1066420257_n

Tällai tuossa männä yönä Snapchatissa. Tilanteeni on pieni roska maailman murheiden joukossa, mutta se ei poista sitä tosiasiaa, että minun maailmani on nyt vähän sekaisin.

 

INHIMILLISYYDEN LISÄKSI BLOGINI perustuu myös voittamiseen. Vaikeuksien selättämiseen, eteenpäin menemiseen. Selviytymiseen. Siksikin tämä tarina on jaettava. Ei minua tarvitse sääliä. Minä selviän aina ja mistä tahansa, se on jo tähän mennessä elämäni käänteissä huomattu. Kaikki on väliaikaista. Polvi paranee, rahaa tulee heti kun pääsen taas aloilleni keikkojani myymään ja mieli kirkastuu.

Ne teistä, jotka ovat seuranneet minua pidempään tai tuntevat minua paremmin tietävät, että minussa on aika paljon virtaa. Meissä pienissä yrittäjissä usein on! Jännä ajatus, että kuinka paljon enemmän hyvää voisinkaan tähän yhteiskuntaan tuottaa, jos olisi jokin parempi malli, joka auttaisi minua jatkossa ajautumasta tähän pieniyrittäjän kuolettavaan kierteeseen. Ehkä me vielä keksimme sen.

Mutta hei! Koska yrittäjä kääntää aina kaiken potentiaaliseksi bisnekseksi, nyt otetaan kaikki hyöty polvesta irti. Vakuutusyhiöt, kun haluatte kaltaiseni sanavalmiin ja yleisöt hurmaavan äänitörven viestintäänne, täällä ollaan, käytettävissänne. Voitaisiin yhdessä myydä vähän vakuutuksia yrittäjille tarinani avulla! Ja mä oon tosissani, mulla on jo ajatus ja se joka tekee parhaan tarjouksen saa ideani käyttöönsä! Call me maybe!

Toiveikasta torstai-iltaa, toverit!

/Äm, joka vielä loppukevennyksenä kertoo, että nyt vihoittelee ilkeästi myös vasen polveni; siinä kun on parinkymmenen vuoden takainen, operoimaton (!) eturistisidevamma, ja joka on nyt alkaa sanomaan sopimuksensa irti, kun on joutunut kantamaan suurimman vastuun olemisestani viime viikkoina. Ehkäpä kohta operoidaankin molemmat polvet – se on toi Mister Murphy, kun tässä terveisiään minulle lähettelee 😀

Kaikki ei tapahdu tarkoituksella, mutta kaikesta löytyy tarkoitus

”Hei, älä huoli, tämäkin tapahtuu tarkoituksella nyt. Tälle kaikelle on jokin syy.”

Lohdutus, jonka olen kuullut viime päivinä lukuisia kertoja. Asia, jota olen miettinyt niin monessa käänteessä aiemminkin.

Blääh.

Syksyni alkoi positiivisella vauhdilla, hienoilla uutisilla, uusilla mahdollisuuksilla. Pitkän vaikean ajan jälkeen tuntui, että vihdoin suunta oli muuttunut.

Sitten yhtäkkiä pieni lipsahdus, joka muutti elämi rytmin hetkeksi täysin.

img_3662

Lue tästä mitä tapahtui.

 

Jos olisin kyyninen, sanoisin, että olihan jo aikakin tälle tytölle kohdata uusi vastoinkäyminen – eihän minulle liikaa hyvää kuulu tapahtuman. Jos pelkäisin, itkisin tällä hetkellä yrittäjän suojatonta elämää ja menetettyjä työkeikkojani. Jos pysähtyisin väsyneenä pohtimaan, kiroaisin kohtaloani ja kyseenalaistaisin kaiken:

Miksi minä? Miksi taas mennään askeleita taaksepäin?

 

VOI POJAT, olen minä pohtinut! Tarkoitusta. Sen tapahtumista. Voinut jopa pahoin, sillä en minä pysty suhtautumaan jokaiseen vastoinkäymiseen yltiöpositiivisesti tai uskomaan silmittömästi tähtiin kirjoitettuun maagiseen johdatusvoimaan. Tarvitaanko kaikkeen aina suuri selitys? Tuoko usko siihen turvan ja pelastuksen?

Blää-äh.

Olen päätynyt pohtimaan kysymystä toisin päin: Entä jos kaikki ei tapahdu tarkoituksella? Entä jos tarkoitus löytyykin kaikesta tapahtuneesta?

Ehkä kyse onkin ennemmin ihmisen kyvystä löytää tarkoitus tapahtuneesta; siitä, että ihminen itse luo irrallisista tapahtumista niiden merkityksen elämäänsä? Ehkä kyse on siitä, että osaa ottaa kunkin hetken vastaan sellaisenaan, hyväksyä pelkäämättä ja pakenematta muutokset ja ohjata niiden mukaisesti elämänsä eteenpäin?

Siis rautalangasta väännettynä: ehkä kaikkeen ei tarvitse yrittää löytää suurta syytä ja suunnitelmaa; kenties parhaan selviytymisen vastoinkäymisistä tuo hyväksyntä. Joskus asiat vain tapahtuvat ja olennaisinta on se, kuinka vastoinkäymisiin suhtautuu, miten elämänsä suuntaa ja järjestää uudelleen sekä millaisen tarkoituksen tapahtuneelle elämässään antaa.

 

OLEN ITKENYT viime päivinä pari kertaa, mutta jostain syystä minua ei pelota lainkaan. En oikeastaan osaa juuri nyt ajatella yhtään mitään.  Tuntuu, että pelko sekä syiden ja seurauksien etsiminen ovat tarpeettomia pakomekanismeja, jotka vain johtavat usein tosiasioiden kohtaamisen ja toimeen tarttumisen välttelyyn. Kokemani vastoinkäymiset ovat minulle opettaneet, että kyse on toiminnasta sekä siitä kuinka reagoin ja suhtaudun vastoinkäymisiin

Yksi teko johtaa toiseen ja tarkoitus rakentuu joka hetki uudelleen. Yllättävä muutos arjen virrassa pistää minut nyt pohtimaan toimintaani uudelleen ja ohjaa valintojani – vie elämääni jollain tavalla uuteen, tarkennettuun suuntaan.

Eteenpäin!

Entä jos kaiken tarkoitus on vain mennä eteenpäin askel kerrallaan?

img_3577

Ei ole viime päivinä tullut otettua muita kuvia kun polvesta. Tältä näytin päivää ennen surullisen kuuluisaa Tough Viking -kisaani. Onneksi en vielä tuolloin tiennyt mitä tuleman pitää…

 

Tällainen kävi mielessä tänään.

/Ämmäsi

Auttaminen on vapaaehtoinen valinta – Tough Viking 2016

”Pimenee, valkeat maan,
laulupuut vaikenevat.
Katujen lapset piiloutuu,
kun rajuilma nousee.”

Puristan mikrofonia tiukkaan kädessäni ja täräytän ilmoille Sata salamaa ensisävelet. Taas yksi päivä elämää on takana ja lauluun heittäytyessäni kelaan sitä mielessäni taaksepäin. Aikamoinen kokemus, miten ikinä tämän kaiken kiteyttäisin sinulle…

* * *

AIEMMIN AAMULLA RAJUILMA on alkanut nousta Helsingin Kaisaniemessä. On lauantai, ja maan kovimmat viikingit mylvivät hiekkakentäIlle rakennetun lähtöviivan tuntumassa. Yksi punnertaa, toinen juoksee hätäpissalle Bajamajaan, kolmas ottaa tuiman ilmeen ja selfien.

img_3604

Koko hyväntekeväisyysjoukkueemme enne kisaa.

 

Jännittää. Tough Viking -estejuoksukisa on alkamaisillaan, eikä minusta tunnu kovin kovalta viikingiltä. Tämä on taas näitä; haaste, joka minulle on heitetty ja minä, kuolematon, olen sen kummempia ajattelematta ottanut sen vastaan. Tai olen minä vähän ajatellut. Hyvän tekemistä, nimittäin, jonka asialla nyt ollaan. Hyväntekeväisyyshahmo Brother Christmas, Sokos Hotels ja leikkipaikkavalmistaja Lappset ovat koonneet hyväntekekväisyysjoukkueen, johon minut on kutsuttu mukaan. Diili on, että kun tietty määrä joukkueestamme pääsee maaliin, yhteistyökummppanit tarjoavat parille vähävaraiselle perheelle hemmotteluviikonlopun kylpylässä.

Konkreettista auttamista, ilon tuomista muutaman perheen arkeen. Koko maailmaa ei voi kerralla muuttaa, mutta pienistä puroista kasvaa suuri virta.

 

TOUGH VIKINGISSA TOSIN ei ole kovin pieniä puroja. Kisa on rankka koetos juoksua ja haastavia esteitä. Kiipeilyä verkoissa, möngintää mudassa ja jättimäisiä liumäkiä meriveteen. Tänne on tultu etsimään kulmakunnan kovinta viikinkiä.

Ja nyt lähtöviivalla kaikki alkaa konkretisoitua minulle. Olisiko sittenkin pitänyt valmistautua paremmin? Miten selviyydyn esteistä? Ei auta ajatella, on vain mentävä. Uskallettava.

Parikymmenpäinen joukkueemme on jaettu muutamaan pienempään tiimiin. Minun kanssani kisaavat Päivi, Erkki, Sofia, Brother Christmas, Saara, Norppa ja Katri. Otamme yhteiset alkulämmittelyt ennen lähtöä ja tiedän heti, että tästä tulee huippukisa hienossa seurassa. Keksimme joukkueellemme nimen: Joulun Lappset.

img_3607

Team Joulun Lappset valmiina taistoon

 

Vaikka Tough Viking on voimien mittelöä, ja huumaava testosteroni täyttää koko Helsingin ilmatilan, jutun pointti on tiimityö. Kaveria kannustetaan ja autetaan yli esteiden. Reitin varrella suuntaa näyttävät vapaaehtoiset huutavat kannustushuutojaan ja vastaan tulevia tiimejä tervehtitään tsempaten. Hyvä mieli on kaikkien tavoite. Itsensä ylittämisen ei tarvitse tuntua pahalta.

Fiilis kasvaa sitä mukaa mitä paremmin ja mitä vaikeampien esteiden ylittäminen onnistuu. Itsensä voittaminen on hieno tunne. Minulle kovimpia juttuja ovat korkealle nousut ja sieltä alas pudottautuminen. Brother Christmasille kovin juttu taitaa olla hänen partansa puhtaana pitäminen kaiken mudassa mönkimisen keskellä. Seuraan jouluveljen menoa. Tavallinen suomalainen mies on päättänyt rakentaa tällaisen hahmon ja tehdä hyviä tekoja toisille. Se saa hänet kisaamaan partansa ja piponsa kanssa tänään täällä. Seuraavana päivänä hän on lähdössä Kuopioon halaamaan ihmisiä ja keräämään näin rahaa toiseen hyvään tarkoitukseen.

img_3593

Brother Christmas ja sen enkelit. Saaran kanssa meidät oli värvätty mukaan jouluveljen tiimiin.

14324498_1069587603161534_6178579744092312321_o

Ensimmäisenä kisassa kohtasimme jenkkifutarit. Kuvat Tough Viking

14242264_1069587206494907_5583359952681042330_o 14324347_1069587539828207_4689365109346015265_o 14324096_1069587509828210_2016826865159862190_o

 

JUOKSU RULLAA TIIMILTÄMME HYVIN. Jos joku jää jälkeen, muut hidastavat tahtia. Jos joku ei onnistu, muut tsemppaavat hänet esteen läpi. Nyt hölkkäämme Helsingin Alppipuiston laitaa. Maasto on kumpuilevaa ja olemme jo kohta kisan puolivälissä. SPR:n ensiapujoukot seisovat ambulansseineen puiston laidalla vartioimassa kisaajien turvallisuutta. Ohi juostessamme huudahdan heille iloisesti tervehdyksen ja kysyn kuinka heidän päivänsä on sujunut.

–Onko ollut paljon asiakkaita, utelen ja suikkaan nokkelasti silmääni vinkaten vielä perään:

–Kattokaa kun meistä ette kyllä varmasti asiakkaita tänään saa.

Pikakelaus tuosta kommentista kaksi minuuttia eteenpäin:

Minä makaan maassa ja huudan kipua. SPR:n ambulanssi kaahaa paikalle, miehet nousevat kyydistä ja sanovat hyväntahtoisesti nauraen:

–Ei kannata meille kuittailla, sitten käy just näin.

Niin. Carma is a bitch.

Mutta minä en onneksi ole, ja sen miehet näyttävät havainneen; eivät he muuten varmasti olisivat avausrepliikkiänsä pelastusoperaatiooni tuolla tavoin valinneet. Meitä kaikkia naurattaa. Sitä saa mitä EI tilaa.

Mutta naurun ohella minua itkettää. Kipu. Aina aiemmin onni on ollut minulle myötäinen. Olen tätä ennen suorittanut jos jonkilaisia fyysisiä haasteita, kuten hypännyt mäkihypyn ja pyöräillyt 24 tuntia yhteen soittoon ja selviytynyt kaikista moitteettomasti. Pakko tunnustaa, että on ollut vähän voittamaton olo. Että kyllähän minä nyt mihin tahansa pystyn, olenhan kova luu. On siis kai jo aikakin, että jotain tapahtuu – se on tainnut olla vain ajan kysymys.

Nyt minun epäonneni on lipsahtanu käsi kisan 13. esteellä, Irish Tablella. Pudottautuminen alas epätasaiselle maalle noin kahden metrin korkeudelta on epäonnistunut ja minä olen tullut alas oikean jalan varaan. Nilkka on taittunu alta taittaen samalla polven.

Ja nyt ollaan tässä. Maassa. Joukkueeni seisoo vieressä kauhistellen. Vaikken sitä pyydäkään, heille on selvää, että ennen kisan jatkumista koko joukkue odottaa että minut saadaan hoitoon. Minut siirretään ambulanssiin ja huidon joukkuekavereitan pois jatkamaan kisaansa. Heillä on tärkeä tehtävä!

img_3611

Tämän viikingin kisa päättyi ambulanssin paareille.

 

KYLMÄN HORKKA ALKAA vallata kehoa. Olemme uineet jäävedessä ja päälläni ovat edelleen märät vaatteet. Samppa (nimi muutettu) on esihoitajani ja asettelee lämmittäviä vilttejä päälleni huolehtivaisesti. Hän on ammatiltaan palomies, mutta toimii vapaa-ajallaan SPR:n vapaaehtoisena. Ihmettelen ääneen kuinka hän vielä rankan työnsä päälle jaksaa tällaista. Samppa kohauttaa hartioitaan ja sanoo ujosti:

–Tämä on minulle tärkeää.

Auttamistyön merkitys Sampalle näkyy hänen jokaisessa liikkeessään. Hän välittää. Kohti sairaalaa ajaessamme sysäydymme nopeasti puhumaan elämän isoista asioista. Keskustelemme ihmisen mielestä ja sen vaikutuksesta parantumiseen ja selvitymiseen; kipu näet meinaa sumentaa omaa positiivista suhtautumistani tilanteeseeni. Samppa kertoo tarinan:

–Mulla on kaveri. Sen nimi on Karppa. Karppa asuu Tampereella. Karpalla on mumma, joka on viisas nainen. Jos jollekin sattuu joku haveri, mumma kysyy aina: Onko joku kuollut? Onko joku raskaana? Jos ei ole käynyt kumpaakaan näistä, niin ei ole mitään hätää. Kaikesta muusta Karpan mumman mukaan selviää.

Nauramme ääneen yhdessä Karpan mummalle.

Niin. Kaikesta muusta selviää.

Kurvaamme sairaalan pihaan. Samppa on varoitellut minua etukäteen, että he joutuvat vain työntämään minut sairaalan ovesta sisään ja sitten jään seuraavien avun armoille. Pelottaa. Odotan putoamista yksin kylmään veteen. Mutta kun pääsemme sisään, Samppa päättää, että miehet jäävät valvomaan, että saavat varmistettua minulle avun. Nyt itkettää. Ei kipuni tai polveni, vaan tuon hetken kauneus. Nämä tyypit tekevät hienoa ja pyyteetöntä työtä vapaaehtoisesti!

He välittävät ja auttavat koska se on heille tärkeää.

img_3615

”PELÄTÄÄN PELKOMME POIS,
mikään ei viedä mua vois.
kun rakkaus kiinni painautuu,
ja sydän lämpenee.”

Makaan sairaalan ensiavussa tietämättömänä mitä tuleman pitää. Nyt olen yksin. Lääkäri on tehnyt pikatarkastuksen ja minut on työnnetty odottamaan. Olen viime aikoina puhunut sinulle paljon yksinäisyydestä, ja nyt sairaalapedissä maatessani huomaan saavani aiheeseen aivan uudenlaista tuntumaa. Tässä minä olen, yksinäinen sinkkusihminen ja pohdin pääni puhki sitä mitä seuraavaksi tapahtuu. Kuka minua auttaa arjessani? Lääkärit arvioivat eturistisiteen ja sivusiteen isoja vammoja, ja se voi tietää isoa operaatiota ja pitkää toipumista.

Sattuu ja pelottaa. Sairaanhoitajat suhisevat ohi. En halua tehdä itsestäni numeroa, vaikka mieli tekisi huutaa apua ja huomiota. Katson kun ohitseni kärrätään vanhuksia. Ovatkohan he yksinäisiä? Onko heillä joku joka tulee auttamaan?

Mietin avun pyytämistä. Tuntuu vaikealta laittaa viestiä kenellekään ja kysyä jeesiä. Tarvitsisin sairaalaan vähän ruokaa ja puhelimen laturin. Mitä enemmän ajattelen päiviä eteenpäin, sitä hätääntyneemmäksi käyn. Miten ikinä selviän yksin kotona?

img_3612

Ambulanssissa olen pyytänyt Samppaa ottamaan minusta kuvan, olenhan herrantähden bloggari, ja kaikki käänteet elämässä ovat aiheita tarinoihin. Julkaisen kuvan somessa ja kerron tapahtuneesta. Kysyn ruokaa ja laturia. Pelottaa, sillä en tiedä huomaako kukaan avuntarvettani. Onko kukaan kiinnostunut? Tätä olen viime aikoina pohtinut myös paljon. Kiinostaako ketään toinen ja hänen auttamisensa hädän hetkellä? On pakko tunnustaa, että usko ihmisten hyvään tahtoon on välillä koetoksella, olenhan sen kääntöpuolesta myös itse saanut tuta viime aikoina.

Voinko pyytää apua? Keneltä voin pyytää apua? Entä jos pyydän, eikä kukaan vastaakaan? Jos kukaan ei ole valmis auttamaan? Polvi tuntuu nyt toissijaiselta, omasta pärjäämisestä ja avun saamisesta minä olen huolissani.

 

”LÄHELLÄS LÄMPÖSIN SAAN,
unelma uupuvan maan.
Viimeinen haave viimalta yön
meille suojan antaa.”

Olen siksikin onnekas, että onnettomuuteni sattuu lauantaina keskipäivän aikaan. Mitä lähemmäs ilta käy, sitä vauhdikkaammaksi meno ensiavussa muuttuu. Mietin hoitohenkilökuntaa ja heidän voimavarojaan. Jos jo nyt tuntuu, ettei heillä ole minulle paljon aikaa, miten vaikeaa se voi kiireisimpinä aikoina ollakaan?

Mutta kun he tulevat luokseni, saan upeaa ja välittävää apua. Eihän siinä ole mitään järkeä, että nämä ihmiset, jotka auttavat hädässä olevia ja sairaita, ovat työllistetyimpiä ja pienimmin palkattuja.

Miksi auttaminen on niin aliarvostettu työ?

img_3633

Noja penkkeihin, kipeä jalka koholle ja yhdellä jalalla seisonta – jalkavammaisen karaokeasento.

 

”VAIN SATA SALAMAA ISKEE TULTA,
ja koko elämä räjähtää.
Ei rakkautta voi riistää multa
toivo jäljelle jää.
Kun sata aurinkoo meille paistaa,
ja laiva valmis on nousemaan,
minä turvaan vien tämän rakkauden,
ja me löydämme uuden maan”,

veisaan viimeisillä voimillani. On tultu iltaan ja minä olen karaokessa. Minut on päästetty pois sairaalasta ja ohjattu uudelleen tutkimuksiin seuraavaksi aamuksi. Joukkuetoverini Saara ja Brother Christmas ovat tulleet hakemaan minut sairaalasta hampurilaisten kera. Sitten on ollut kaksi vaihtoehtoa: joko lähteä yksin kotiin tai liittyä muun joukkueemme seuraan illalliselle ja kisan jatkoille.

Jos ihmisestä on noin yksi viidesosa pois käytöstä, tarkoittaa se, että hänestä on vielä neljä samanmoista jäljellä. Konkkaan sairaalasta saamillani sauvoilla ihan miten sattuu, eivätkä voimat ole terästä, mutta ei sen tarvitse lannistaa. Siksi on parempi painaa palkeet auki sataa salamaa hotellin karaokessa ja nauttia uusien ystävieni seurasta kuin maata yksin kotona masentuneena. Olen edelleen kovin onnekas. Vaikka ristisiteet ovatkin napsahtaneet, olisi voinut käydä paljon pahemmin. Ja jo se on syy ilonpitoon.

Kaikki auttavat minua, hakevat ruokaa, siirtävät tuoleja, tsemppaavat ja halaavat. Puhelimeeni pärisee viestejä viestin perään ja voimientoivotuksia. Vapaaehtoisesti monet tarjoavat apuaan ja ilmoittavat olevansa käytettävissä arkeni apuna.

Ajattelen Karpan mummaa. Olen hengissä. Ja raskaaksi tulemisesta tukin tänään on huolta, joten Karpan mumman logiikalla selviän varmasti kaikesta.

 

img_3640

 

”MINÄ TURVAAN VIEN TÄMÄN RAKKAUDEN,
ja me löydämme uuden maan.
Minä turvaan vien tämän rakkauden,
vaihda maan maahan valkeaan.”

Meidän hyväntekeväisyysjoukkueemme maa vaihtuu nyt maahan valkeaan – jouluveljen maahan! Pienistä miehistövajauksista huolimatta saimme tavoitteemme kasaan ja riittävän määrän jengiä maaliin. Nyt siis pari vähävaraista perhettä pääsee nauttimaan hemmotteluviikonlopusta kylpylään. Se on hienoa. Se on konkreettista ja tärkeää auttamista.

14324096_1069587509828210_2016826865159862190_o

Viimeinen este enne maalia, jonne minä en koskaan päässyt.

14257618_1069784216475206_8597870630192988312_o

Tässä iloiset Team Joulun Lappsetin jäljelle jääneet sankarit maalissa!

* * *

PURISTAN MIKROFONIA TIUKKAAN kädessäni, viimeiset sävelet Sataa salamaa soivat ja karaokekansa taputtaa käsiään. Aikamoinen kokemus takana, mutta yksi teema nousee selkeänä yli muiden:

Auttaminen. Hyvä tahto toista kohtaan.

Kaikkien meistä ei tarvitse hillua irtoparta päässä halaamassa ihmisiä, olla vapaaehtoisena ensihoitajana oman rankan työn päälle tai koota joukkue kisaamaan viikinkien taistoon. Mutta jokainen meistä on sellainen yhden hengen Team Joulun Lappset. Teemme päivittäin valintoja siinä kuinka toiseen ihmiseen suhtaudumme ja kuinka muita kohtelemme. Auttaminen on vapaaehtoinen valinta. Ehkä kovin viikinki onkin se, joka auttaa toista. Ja toiseksi kovin taas se, joka selviää ihan mistä vaan juuri sen takia että pyytää ja saa apua.

Jokainen meistä voi viedä turvaan sen rakkauden; antaa lahjaksi toiselle avun.

Jotenkin näin kai kaiken kokemani kiteyttäisin.

* * *

Tapahtuneesta ja sen tulevista seurauksista huolimatta Tough Viking oli hieno kokemus. Upeimman siitä teitte te, joukkuetoverini Sokos Hotelsista, Lappsetilta, Jokereista ja tietty te, Veli Joulu ja Saara!

Pakko tunnustaa, että tänään on ollut vähän vaikea päivä. Kipu, epätietoisuus ja huonot unet vaivaavat päätä. Eturistiside ja sivuside ovat poikki ja leikkaustarve selviää lähipäivinä. Avun pyytäminen muuten ei ole helppoa edelleenkään. Mutta tosiasia on, että tulen tarvitsemaan sitä lähiaikoina tutuilta ihmisiltä, toivottavasti ymmärrätte jos joudun ottamaa yhteyttä.

/Äm, joka on silti ihan kova viikinki, eiks vaan?

 

Lainaukset kappaleesta Sata salamaa, Virve Rosti, Petri Laaksonen ja VeePee Lehto

Fillaritreeni alkaa yläpäästä

Perjantai. Eipä täällä asiat kovin paljon eilistä paremmin ole. Tänäänkään ei treenata. Ilmoitin tilanteen Tiialle aamulla.

”Jos olo on yhtään kipeä, niin lepoa. Vasta yhden terveeltä tuntuvan päivän jälkeen on lupa liikkua. Nyt saat korkeintaan mennä istumaan polkupyörän päälle, mutta polkimien ei tartteis pyöriä. Nyt kun saadaan tää kunnolla taakse, ensi viikolla räjähtää sit!” , hän valisti minua.

No, eihän minulla ole vielä edes fillaria, joten se istumistreenikin jää väliin (sitäkin kyllä saisi tehdä pian, sillä viime päivät olen kuullut joka suunnasta eri asiantuntijoilta kuinka tärkeää olisi tuota alapäätä treenata ja totuttaa satulassa istumiseen).

Koska muuten en voi fillariprojektiani edistää, lompsin aamulla viimeisillä voimillani Intersport Forumiin ja kävin hankkimassa pyöräilykypärän. Oikeastaanhan tämä lähtee liikkeelle nyt aivan oikeasta päästä (siis päästä!), sillä ennen mitään muuta haluan varmistaa, että fillarireissuni on mahdollisimman turvallinen ja että pääsen elävänä maaliin ja takaisin kotiin.

Intersportissa valinta oli selvä: Kaistapäälle käy vain Nutcasen pyöräilykypärä. Eikä valintaan vaikuttanut vain kaistapäisyys, vaan myös se, että nämä Nutcase-merkin pyöräilykypärät ovat kuin taideteoksia, ja Somekuningattaren kuuluu näkyä ja kuulua! Yhdessä ihanan huippuasiakaspalvelija Petterin kanssa valitsimme minulle sopivan mallin ja kuvion

IMG_2834

IMG_2846

Suorastaan psykedeelinen kuvio. Mutta psykedeliaa tämä kypärän käyttö ei ole. Päävamma on tavallisin syy, joka aiheuttaa pyöräilijän menehtymisen. Ja siksi minäkin aloitin valmistautumiseni yläpäästä.

Viimeisimmissä tutkimuksissa ja tilastoissa vuodelta 2013 onnettomuuksissa kuolleista pyöräilijöistä vain kahdella oli kypärä käytössä ja asianmukaisesti kiinnitettynä. Kypärää ei käyttänyt 21 pyöräilijää, vaikka se olisi eri todennäköisyyksillä pelastanut heistä joka toisen. Tutkimusten perusteella pyöräilykypärän käyttö vähentää kuolemanriskiä 73 prosentilla sekä pää- ja aivovammojen riskiä kypärän käyttö pienentää 63-88 prosentilla.

Ja vaikka seuraukset eivät olisi kohtalokkaita, päänvammat voivat silti olla vakavia, kivuliaita ja hitaita paranemaan. Vakavampia onnettomuuksia on joka kymmenes, mutta onneksi suurin osa pyöräilyonnettomuuksista on yksittäisiä kaatumisia, joista selvitään terveyskeskuskäynnillä. Aikuisilla päävammat syntyvät useimmiten tiehen iskeytymisestä, lapsilla taas autoon iskeytymisestä. Päätäkin yleisemmin vammautuvat raajat, mutta päävammat ovat usein laadultaan vakavimpia.*

Suomen tieliikennelaissa on suositusluontoinen pykälä, jonka mukaan pyörällä ajettaessa on yleensä käytettävä kypärää. Koska kyseessä on suositus, käyttämättömyydestä ei rangaista. Siitä olisiko kypäräpakko säätää lakiin, ollaan monta mieltä, mutta minä olen kuitenkin koko ajan enemmän sitä mieltä, että kypäräpakko olisi hyvä ja sitä noudattamattomille voisi asettaa rangaistuksen. Kun sivusta seuraa tuota fillaristien menoa, joskus sitä oikein kauhistuu miten vaarallisia tilanteita varsinkin vilkkaassa kaupunkiliikenteessä tapahtuu.

Siksvarten mä oon nyt näin

FullSizeRender

Makaan täällä sairasvuoteellani uusi Nutcase päässäni. Fillaritreeniähän tämäkin, eikö?

Vauhdikasta viikonloppua, pikku pähikinäiseni ❤

/Ämmä, Pähkinätapaus, joka on ihan fiiliksissä uudestä Psykedeliakypärästä

*Lähde: Liikenneturva