Olet ihana!

”Olet ihana” on kauneinta, mitä voi toiselle todeta! Milloin olet viimeksi sanonut niin jollekin?

Kokemuksesta voin kertoa, että saa vastaanottajassa aikaan pysäyttävän kiitollisuuden tunteen. Tällainen viesti kuulijalta tipahti aamulla studioon. En kestä, miten onnekas olen, kun saan työstäni tällaista palautetta!

Kunnia-asiani joka ikinen aamu on se, että saan ihmiset liikkeelle uuteen päivään hyvillä ja iloisin mielin – just nyt tuntuu, että tuo tavoite on tainnut onnistua.

 

Mainokset

Miten sä oot tänään?

Mä oon näin


Ristus, mikä viiden päivän huima duunikeikka takana! Kaikkeni olen tehnyt ja antanut.

Yksinkertaisesti mahtava reissu Seinäjoelle, mutta nyt on kyllä takki täysin tyhjä ja voisin nukkua kellon ympäri.

Niin. Miten sä oot? Toivottavasti yhtä onnellinen (vaikka väsynytkin) kuin minä!

/Äm

Tältä näyttää intohimo

Onko sinulla jokin asia, jonka puolesta annat kaikkesi, vaikka seinä nousee jatkuvasti vastaan? Silloin todennäköisesti tiedät, mitä intohimo on todellisimmillaan…

Joitakin viikkoja taaksepäin heräsin aamuneljältä lähteäkseni erääseen uuden urani kannalta tärkeää työreissuun. Juttu ei mennytkään ihan putkeen, sillä yön aikana tilaisuus oli peruuntunut viime metreillä. Kukonlaulun aikaan pettymykseni purkautui aika randomisti tälle videolle.

Jos aito ihminen ahdistaa, tätä videota ei kannata edes katsoa. Eihän minun ollut tätä edes tarkoitus julkistaa – kukapa itseään haluaa esitellä haavoittuvimmillaan ja tämän näköisenä julkisesti. Halusin tuolloin vain tallentaa hetken itselleni, jotta muistaisin myöhemmin. Mutta juuri tänään päätin uskaltaa antaa näiden intohimon kasvojen välittää sinulle tärkeän viestin.

”Isot unelmat ja hullut tavoitteet. Sisu ja sinnikkyys. Niistä on puhuttava, mutta erityisesti on annettava konkreettisia esimerkkejä erilaisista poluista, joita isoja haasteita kohdaneet tai niitä itselleen asettaneet ihmiset kulkevat. On näytettävä kuinka kuminauha venyy (ja välillä katkeaa pettymysten ja epäonnistumisten keskellä) sitä käytettäessä, jotta me muut voisimme oppia ja uskaltaa itsekin”, kirjoitin eilen.

Kiitos tuon julkaisemani Emilia Lahden haastattelun tajusin, että heikoimman itseni kautta voisin ehkä antaa sinullekin luvan kohdata niitä tunteita, joita usein pakotamme itsemme ja toisemme piilottamaan.

Ehkä voit kokea niitä mukanani?

Ei intohimo ole kauniita, täydellisiä onnistumisen hetkiä, ne ovat vain kirsikka kakun päällä. Todellinen intohimo on tätä: epätoivon hetkiä, joista noustaan uskon voimalla sekä oivalluksia, joita voi toisten kanssa jakaa. Intohimo on sitä, että lataa sydämensä peliin ja tietää, että se riittää. Sitä, että suurimmankin menetyksen hetkellä uskaltaa päästää irti ja katsoa uteliaana mikä portti seuraavaksi avautuu.

Intohimo on uteliaisuutta tulevaan.

Minä en ole luopunut unelmastani, vaikka märkiä rättejä lentää naamalle lähes päivittäin ja painan työtä palkatta antaakseni näyttöjä kyvykkyydestäni. Ethän sinäkään! Olkoon tämä motivaatiopuheeni sinulle…

Lämmöllä,
Äm, joka asettaa nyt itsensä sen verran alttiiksi, että pyytää kunnioittavaa kommentointia ja suhtautumista ajatuksiini.

Ai ni ja PS, nyt niitä hyviä asioita tapahtuu jopa epäonnistumisiakin enemmän, kiitos sen, etten jää kiinni yhteen vaihtoehtoon… Peukut pystyyn, että pian minulla olisi sinulle hauskoja asioita kerrottavana.

Onnistumisia tapahtuu koko ajan

mentorointi

Tämä tässä on Anne. Hän on se ihminen, joka vaikean valintatyön jälkeen valikoitui uudeksi mentoroitavakseni. Muistatko, kun kysyin voisinko olla joku, joka auttaa, ja haastoin myös teitä etsimään tukea toisistanne.

Viikonloppuna me aloitimme yhteisen mentorointitaipaleemme. Vein Annen, joka on aivan vasta perustanut oman viestintäalan yrityksen, Yrittäjäristeilylle – halusin, että hän voisi inspiroitua sekä saada positiivisen, innostavan ja kannustavan startin taipaleelleen. Jokainen, joka näinä aikoina tarttuu uskaliaasti toimeen, on kaiken kannustuksen arvoinen!

* * *

Se on maanantai, kuulkaas! Jännittäviä asioita tulossa koko joukko ainakin minun viikkooni. Minulla on tälle viikolle pieni haaste; oivallus, jonka viikonloppuna tein pohtiessani Annenkin kanssa yrittäjyyden ja työnteon lähtökohtia.

Katsos, kun jos jonkinlaista takaiskuahan elämässä tulee vastaan päivittäin. Ajattelin tällä viikolla ihan keskittymällä keskittyä kaikkiin niihin asioihin, jotka onnistuvat. Koska siis, onnistumisia tapahtuu ihan koko ajan, mutta aina niihin takaiskuihin tuppaa jäämään kiinni – ihan turhaan. Mitenköhän tämä ajatus toimisi sulle?

success

Millaista onnistumista sinulle tapahtuu koko ajan?

Iloa viikkoo!

/Äm

Suurin sankari tuntee rajansa – vastaus oli ei

Torstaina kerroin uudesta MaiLife Haasteestani: mäkihypystä ensi keväänä Salpausselän kisoissa. Keskiviikkona olin matkannyt Lahteen ja tavannut valmentajani Anssi Koivurannan ensimmäistä kertaa. Olin keksinyt haastaa mukaan mäkihyppyyn somekuningas Sampo Kaulasen, olinhan hänelle ”yhden velkaa”, ja julkistaa tämän tuon haasteen samalla kertaa kertoessani omat isot uutiseni.

Torstai-iltana nyhersin haastevideoni nettiin ja hihkuin intoa; tästä tulee hauskaa. Julkaisin haasteen sormet vapisten ja siirryin muihin hommiin, odotinhan kuulevani päätöksiä vasta myöhemmin. Ja sitten vain tunti haasteen heittämisen jälkeen sain jo vastauksen: korkeat paikat ja minkään sortin hyppiminen olisivat Sampolle liikaa eikä hän ottaisi haastetta vastaan. Hänen vastauksensa oli suora ja selkeä.

Minuun iski armoton häpeän tunne: enhän minä näin suunnitellut! En ajatellut, että noin nopeasti, miettimättä ja hätäisestikin hän tyrmäisi haasteeni. Mitä kaikki ajattelisivat, olinhan raahannyt mäkihyppytorniin olympiamitalistin ja maailmanmestarin? Olin valmistellut ja suunnitellut. Ihan vähän maalaillut haavekuvia tulevaisuuteenkin tästä mahdollisuudesta, vaikka mitään ei ollut vielä sen pidemmälle suunniteltukaan ja mahdollisuus hyppykaverin osallistumisesta oli alunperinkin joko-tai.

Mutta sitten vastaus oli ei. Nopea ei.

* * *

Olen miettinyt paljon sitä missä menee uskaliaan haasteisiin heittäytymisen sekä järjettömyyden raja – milloin kannattaa katsoa vielä seuraavan nurkan taakse ja milloin taas kieltäytyä suoraan. Missä kohtaa olisi hyvä vielä ”antaa chaanssille mahdollisuus” ja katsoa mihin tie vie, vaikka ei ole ollenkaan varma kuinka lopulta käy? Milloin pelot voidaan vielä voittaa ja milloin on vain pakko todeta niiden olevan niin rajoittava, että rajan uhmaaminen olisi järjetöntä?

Nämä aiheethan ovat yksi minun blogini ja tutkimusmatkojeni ydinkysymys: miksi me niin usein tyydymme heti tyrmäykseen sen sijaan, että harkitsisimme hetken ja uskaltautuisimme kokeilemaan ja heittäytymään elämän tarjoamiin mahdollisuuksiin? Missä kulkee todellinen raja, jota ei kannata ylittää? Ja miten sen voi tunnistaa? Mitä rohkeus oikeastaan on. Sitähän minä olen pohtinut jo monesti aiemminkin esimerkiksi tässä kirjoituksessani ja taas uudelleen mäkihyppyhaasteessani.

Vaikka monet meistä varmasti hyötyisivät siitä, että näkisivät oman piiloisen potentiaalinsa ja uskaltaisivat lähteä tutkimaan omia rajojaan tavanomaisen ja totutun ulkopuolelle, omasta hämmennyksen hetkestäni häpeän tunteestani selviydyttäen tajusin lopulta hyvin nopeasti, että tässä nimenomaisessa tapauksessa kieltäytyminen oli suurin lahja, jonka saatoin saada.

Olisi ollut kovin helppoa tuomita haastekumppanini typeräksi, kun hän kieltäytyi, eikä edes yrittänyt lähteä kokeilemaan olisiko haaste mahdollista suorittaa – enhän minäkään nyt tiedä vaikka pupu tulisi pöksyyn kun ensimmäisen kerran saan sukset jalkaan. Mutta ei. Tiedätkö, että minä arvostan Sampoa nyt enemmän kuin koskaan. Ei hän ole minulle nyt ”kärphänen”, vaan todellinen sankari! Paljon suurempi sankari kuin se, joka pyörittää hyvää bisnestä tai kerää sairaita määriä seuraajia someen ”hulluilla” tempaisuillaan.

Minulle todellinen sankari on se, joka tuntee rajansa ja uskaltaa myös sanoa ei. Ihminen, joka ei vain ajaudu ulkoisten virtojen mukaan tai ajattele mikä olisi päälleliimatulle maineelle tai bisnekselle hyväksi, vaan ajattelee myös itseään ja läheisiään. Todellinen sankari tuntee mikä on oikein juuri kullakin hetkellä.

Pohdintaani kunkin omien rajojen fundamentaaliudesta ei kai ole yhtä oikeaa vastausta. Oma raja on ehkä se tunne, joka tulee jostain hyvin syvältä. Sellainen tunne, jota ei ole tarpeen kyseenalaistaa ja johon vaikuttaa moni muukin asia, kuin vain halu testata omaa rohkeuttaan ja äärilaitojaan – suhteet lähimpiin ihmisiin, syvimmät arvot ja elämän muut prioriteetit.

maisema

Vietin viikonlopun näissä maisemissa. Ihana rauhoittumisen hetki hektisen viikon jälkeen Leppäveden rannalla

 

Arvaat varmaan että kannustusten lisäksi minä olen saanut lukemattomia ”sä oot ihan hullu!”-kommentteja kerrottuani tästä uudesta haasteesta. Emme me voi omasta maailmankatsomuksesta käsin arvioida mikä on toiselle hullua ja mikä ei tai mihin hänen todelliset rajansa piirtyvät. Siksi minäkin arvostan ja kunnioitan toisen päätöksiä, aina.

Minä puolestani olen päättänyt, että rohkeuteni rajoihin mahtuu se, että lähden hyppytreeniin ja kokeilen kuitenkin, sehän oli selvää alusta alkaen hyppääpä mukanani joku toinen tai ei.

Kun sain Sampon vastauksen, häpeän lisäksi ajattelin, että koko mäkihyppyni oli mennyt mönkään. Sen pienen sekunnin ajan ajattelin että kaikki oli mennyt hukkaan. Miksihän sitä aina ajattelee asiat menetyksen kautta? Tai takertuu niin helposti yhteen ratkaisuun, vaihtoehtoon tai toimintamalliin? Eihän yksi tie ole ainoa eikä sen sulkeutuessa tarvitse luovuttaa.

Tämä hyppyhaastehan saattaa lähteä seuraavaksi sellaiselle ladulle jota en olisi edes voinut kuvitella aiemmin. Nythän en voi tietää. Ja sitä paitsi, minähän olen saanut jo aivan valtavasti tähän pisteeseen mennessä. Eihän ihan kuka tahansa edes saa mahdollisuutta hypätä mäkihyppyä saati sitten istua kököttää oman olympiamitalisti-valmentansa kanssa!

* * *

Kiitos Sampo tästä lahjasta, jonka annoit kieltäytyessäsi; niin lukijani kuin sinäkin ymmärrätte varmasti, että tämä kokemus ja tapahtuma toimii esimerkkinä paljon suuremmalle viestille, jonka tässä kirjoituksessani haluan meidän kaikkien eteemme nostaa!

Ilman tätä tapahtumien kulkua ja käänteitä jo näin alkumetreillä ei näitäkään ajatuksia olisi syntynyt. Tätähän nämä haasteeni ja seikkailuni ovat parjaimmillaan. Nämä ovat kontrolloimattomien tapahtumien kulkua ja  rajojen tutkimista ei vain fyysisessä, vaan henkisessä mielessä. Ei näissä haasteissa lopulta ole juurikaan kyse siitä fyysisestä suoritteesta itsessään tai näennäisestä (uhka)rohkeudesta tehdä jotain. En minä näihin lähde vain näyttääkseni kuinka kova ämmä olen, vaan kertomaan matkasta. Sen varrella tapahtuvien asioiden kautta voin kiteyttää kokemuksia, tunteita ja ajatuksia, joita matka synnyttää. Kyse on näistä oivalluksista, joita voin kanssasi jakaa – sinä poimit näistä ajatuksista sinulle sopivat.

Tällä kirjoituksellani varmaan koetan sanoa monta eri asiaa. Rajat, toisen päätöksen kunnioittaminen, valinta lähestyykö elämässään asioita menettämisen vai mahdollisuuksien kautta. Toisen ihmisen  arvostaminen ja omien sisäisten virtojen mukaan ohjautuminen, ei ulkoisten paineiden. Minun piti kohdata tämän tapahtuman aiheuttama häpeän tunne, jotta saatoin käsittää monta olennaista asiaa. Ajattele, mikä valtava oppi yhdestä pienestä tapahtumasta, yhdestä pienestä ei-sanasta!

Yhden asian kaikki omat kokemukseni viime vuosina ovat minulle opettaneet. Sen, että jokaisen tapahtuman – onnistumisen tai epäonnistumisen – jälkeen minä tiedän: tämän piti mennä juuri näin! Sillä jotain vielä hienompaa on luvassa!

Varmaa on kuitenkin se, ettei tänä varmasti jää yhden ämmän hyppäsyksi, vaan seuraa minä haluan jakamaan kokemukset kanssani. Nythän alkaakin sitten jännin paikka: kenet voisin haastaa mukaani hyppäämään, kelle voisin tämän haasteen seuraavaksi heittää? Nyt kaipaan ideoita teiltä! Ketä sinä ehdotat? Kommentoi blogiini tai lähetä ehdokkaasi nimi vaikka sähköpostilla. Tämä mäkihyppyhaaste on tehty levitettäväksi!

Näitkö muuten jo tämän videon, jolla valmentajani Anssi Koivuranta kertoo mitä mieltä hän on mahdollisuudestani onnistua haasteessa ja millaiset ohjeet hän antaa mäkihyppytreenin aloittamiseen. Katsopa tämä, niin saat tietää, sillä nythän se rokkenroll vasta alkaa!

 

 

/Ämmä, toivottaen sinulle upeaa alkavaa viikkoa

Ethän anna mun taas epäonnistua!

On ollut kovin outo olla viimepäivinä. En tiedä mikä on vaivannut ja huonon oloni syytä on ollut vaikea tunnistaa. Myöhään eilen illalla iskin lenkkarit jalkaan ja kuulokkeet korviin. Nyyhkymusiikkia, tarkoituksella. Oikein sellaista sydäntä riipivää ja raastavaa laulantaa. Halusin itkeä. Se ei ole onnistunut pitkään aikaan, kyyneleet kai kuluivat loppuun minun osaltani aikoja sitten.

Ajattele! Tyyppi haluaa uikuttaa huvikseen. Mutta minä tiedän, että itku puhdistaa, ja nyt se oli saatava tulemaan ulos. Niinpä minä kävelin; nyyhkymusiikki korvissani merenrantaan. Ja lopulta kyynel tuli. Check!

Itkin. Kävelin. Ja pysähdyin aina välillä tuijottamaan merta.

Mikä on vikana?

Aikani tätä suhteellisen surkuhupaisaa performanssiani tehtyäni se yhtäkkiä iski. Ymmärrys. Minä pelkään että epäonnistun taas.

* * *

Epäonnistumisen varjo on painava. Kovasta yrittämisestä ja tahdosta huolimatta moni askel, joita olen ottanut viime vuosina urallani tai elämässä yleensä on mennyt väärään suuntaan ja ollut lopulta tuhoon tuomittu. Sitten on tätynyt aloittaa alusta. Kerta toisensa jälkeen.

Nyt olen taas uuden alun äärellä. Mutta tällä kertaa minä en halua enää epäonnistua!

Erityisesti minua mietityttää unelmani koskien työtäni ja ammattiani. En halua muutaman kuukauden päästä huomata tehneeni aivan vääriä ratkaisuja ja menneeni väärään suuntaan. En halua olla kohta hautaamassa unelmiani – luovuttamassa. Muistatko kun Norjassa kirjoitin sinulle siitä? 

Mikä on väärä suunta? Mistä sen voi tunnistaa? Mikä on oikea suunta? Voinko olla varma, että tämä on sellainen?

* * *

Viime päivinä on tuntunut että minua on välillä yritetty vetää väärälle polulle, siis sivuun siitä, mikä sisäinen paloni ja totuuteni on. Tuntuu, että koko ajan tätyy olla valppaana ja varpaillaan etten menetä fokustani enkä hukkaa oikeaa tietä tarttumalla tohinassa johonkin väärään.

Mistä tietää, että on oikealla tiellä? Miten voi olla varma, ettei eksy ja epäonnistu jälleen kerran?

Sillä sitä minä en enää kestä. Epäonnistumista. Niin monta vuotta on heitetty hukkaan. Ennen kuin ehdit sanoa ”kaikki tapahtuu tarkoituksella”, minä huikkaan väliin, ja kerron tietäväni sen. Mutta yhtäältä ajateltuna vuosia on vierähtänyt ja epäonnistumisia on tapahtunut. Minun keississäni, enemmän kuin laki sallii – tosiasia on, että kaikki isot valinnat, joita olen viime vuosina tehnyt ovat mennyt jotakuinkin keturalleen. Yritys, parisuhteet, Ruotsi, Norja.

Miksi?

Siksikö, että omassa totuudessa on niin vaikea pysyttäytyä? Hälinä ympärillä ja toisten imu vetävät harhaan?

Kuinka paljon me oikeastaan voimme määrittää sitä mitkä toimemme epäonnistuvat? Kuinka pitkälle oma kova tahto tai osaaminen riittää? Voiko onnistumista taata ja varmistaa? Mitä pitää tehdä? Miksi ihminen epäonnistuu? Miten on mahdollista onnistua? Mistä onnistuminen tulee?

Ja mitä epäonnistuminen oikeastaan tarkoittaa? Miten pelko epäonnistumisesta vaikuttaa toimintaani, onnistumiseeni? Mitä se estää; mitä ei voi tapahtua, koska pelkään epäonnistumista? Mihin pelko vaikuttaa?

Miksi epäonnistumisen varjo on niin painava?

* * *

Keskustelin tänään näistä kysymyksistä erään ystäväni kanssa.

”Mikä on pahin mahdollinen asia, joka sinulle voi tapahtua?” hän kysyi.

”Se, että muutaman kuukauden päästä olen taas lähtöpisteessä, uuden alussa, enkä ole saanut niitä asioita elämääni, joita haluan”, vastasin.

”Entä jos vaan hyväksyt, että voit epäonnistua ja noin voi käydä?” hän jatkoi.

”Ei, se ei ole vaihtoehto. Haluan, että asiat, jotka ovat unelmani ja joita kohti nyt kuljen, alkavat konkretisoitua, eikä minun tarvitse enää perääntyä tai muuttaa suuntaa kokonaan. Täysin uusi alku vaihtaen taas suuntaa kokonaan ei ole mahdollinen”, vastasin jämäkästi.

”Entä jos hyväksyt sen, että ”okei, voin epäonnistua tuolla tavalla, mutta siitä huolimatta että se on mahdollista, haluan nyt eteeni enemmän niita asioita, jotka auttavat minua onnistumaan. Asia kerrallaan””, ystäväni ehdotti.

* * *

Niin. Hyväksyntä. Että epäonnistuminen on mahdollinen. Onko se ainoa tie onnistua? Mitä sinä olet mieltä epäonnistumisesta? Onko sinulla vastauksia? Minulla tuntuu vain olevan kysymyksiä.

* * *

On yksi asia, joka ei ole mennyt keturalleen, vaikka moni muu suunta ympärillä on kääntynyt ylösalaisin. Se on tässä.

Annathan mun onnistua!

epäonnist

/Äm ja aika isot piipussa tänään. Tuon pikkuruisen kiveen piirretyn elefantin löysin eilen illalla oivaltaessani nämä isot kysymykset, muuten sillä ei ole kyllä mitään tekemistä koko tämän jutun kanssa.

 

Maija vs. ruotsinkieli 6-0

Tiedättekö hyvät ihmiset miltä tuntuu, kun voittaa jonkun pelon. Se tuntuu MAHTAVALTA! Minä olen tänään tehnyt murskavoiton yhdessä isossa pelossani.

Olin tänään haastattelussa Göteborgissa. RUOTSIN KIELELLÄ! Mitä ihmeellistä siinä on, sähän olet asunut siellä jo vuoden, joku voisi ihmetellä. No siinä on paljonkin ihmeellistä. Sillä vaikka olen asunut täällä jo vuoden, olen pelännyt ruotsin puhumista yli kaiken. Pelännyt etten osaa, etteivät ihmiset ymmärrä; en oikeastaan suoraan sanottuna tiedä mitä jännitän, kynnys vaan on valtavan suuri. Ja sitten en kuitenkaan ole halunnu puhua englantiakaan, koska haluan oppia ruotsinkielen paremmin täällä ollessamme. Mutta en ole uskaltanut puhua sitä. Mielenkiintoinen kierre!

Nyt kesän jälkeen tänne palattuani jokin on muuttunut. Haastattelu koski erästä kurssia, johon olen täällä osallistumassa; minun piti kertoa paljon itsestäni, elämästäni ja jopa henkisestä kasvustani. Ja minä vaan hoidin homman kotiin. Puhuin kuin ruuneperi. Ruotsiksi, haluan huomauttaa. Kaksi sanaa englanniksi. Ja haastattelija kehui minun puhuvani erinomaisesti. Mä leijun! Kuusnolla!

Mikä on muuttunut? Koko homman avain oli se, että en stressannut haastattelua etukäteen, en luonut mitään ennakko-oletuksia sitä kohtaan ja päätin vain haastattelussa keskittyä hetkeen. En jaksa enää jännittää, vaan olen päättänyt, että otan tästä asiasta niskalenkin. Mitähän muita pelkoja tässä voisi voittaa seuraavaksi?

iloinen

Iloinen! (Ja hienoja kukkia muuten sain eilen poikaystävältäni, huomaatko?)