Radiojuontajan (päänsisäinen) aamushow – työn arki radiostudiossa

KELLO 13.09

”katse eteen ja suupielet ylöspäin
teen vastoinkäymisistä voimaa
katse eteen ja suupielet ylöspäin
antaa tulla, kestän kyllä,
periks en tuu antamaan”

Maassa on ketsuppia ja sinappia ja linnunsulkia.

Elastinen pärähtää soimaan kännykkäni kuulokkeista. Kuljen kohti kotia ja alan itkeä. Olen kuullut tämän kappaleen kymmeniä kertoja, mutta nyt, ensimmäistä kertaa ikinä, se saa minut vollottamaan. Mieli palaa aamuun, tähän samaan paikkaan kahdeksan tuntia aiemmin…



KELLO 4.45

Kaksi aamuyön juhlijaa, mies ja nainen, hoipertelevat kadulla. Heidän iloisen huumaava kesäiltansa on vaihtunut nyt sumeaan aamunsarastukseen ja makkaraperunoihin. Mies yrittää maanitella maassa makaavaa naista nousemaan ylös. Makkaraperunat lojuvat naisen vierellä asfaltilla styroksisessa rasiassa. Pieni höyryinen henkäys tunkee ulos rasian raosta.

Nainen nousee vaivalloisesti ylös ja lähtee kulkemaan kohti miestä – huomaa kohta makkaraperunoiden jääneen jälkeensä ja palaa niiden luo. Kulkee eestaas monta kertaa. Perunoilta miehelle ja takaisin. Yrittää tarttua joka kerta rasiaan, onnistumatta.

Kello on 4.45 ja minä kuljen töihin. Nuo kaksi matkaavat kai nukkumaan.

Erilaisia ovat elämänvirrrat, hymähdän mielessäni.


KELLO 4.58

Avaan toimituksen oven. Työvuoroni alkaa viideltä, suora radion aamulähetys kesäisin taas puoli seitsemältä. Aamuisin meitä on täällä kolme; uutisjuontaja sekä minä tulemme viideltä ja juontoparini vähän ennen lähetyksen alkua.

Minulla on puolitoista tuntia aikaa hahmottaa maailman kulku ja jäsentää sen tapahtumat pian eetterissä sanoitettaviksi tarinoiksi. Herätessäni ennen aamuneljää tämä tuntuu aina mahdottomalta. Silloin ei kannata vielä ajatella mitään. On vain nykäistävä kuppi kahvia ja napattava pala leipää. Hengitettävä itsensä hereille.

Sitä teen nytkin. Hengitän ja käynnistän radiostudion tietokoneet. Olen päättänyt, että studio on rauhan tyyssija. Siellä kaikki tehdään rauhassa, harkituin liikkein ja läsnäoloon keskittyen.

Tänään rauhallinen ote on erityisen tarpeen sillä jään ensimmäistä kertaa yksin studioon. Juontoparini kurvaa lähetysautollamme tekemään osan lähetyksestämme suorana kentältä. Minä olen vastuussa, ja lähetyksen siirtäminen studion ulkopuolelle jännittää. Muistanko oikeat nappulat?


KELLO 5.23

”mul ei ollu mitään muut ku mahdollisuus
ja tieto siitä että mitä tahdon voin saavuttaa
koval duunil asiat vaan onnistuu
kokeillaan ja sit taas noustaan jos kaadutaan”

Muistanko ylipäänsä mistä tässä työssä on kyse? Viimeisestä pestistäni radiossa on kulunut vuosia.

Olen ollut aiemminkin radiossa, mutta tehnyt viime vuodet media-alan sekatöitä freelancer-yrittäjänä – sitten saanut kesän korvalla tämän upean mahdollisuuden radiojuontajana. Jos jotain osaan, niin puhua, olen ajatellut, mutta aloittaessani tässä studiossa olen nopeasti huomannut, että tässä työssä ei suinkaan ole kyse vain supliikista ja suloisesti supisevasta suusta. Erityisesti täällä, missä päivän lähetykset tehdään yhdessä Helsingin valtakunnallisen studion kanssa.

Hallittavaa ja muistettavaa on paljon ja sen päälle pitäisi vielä osata puhua järkeviä.


KELLO 5.34

Nyt mikään ei vielä tunnu järkevältä. Muutama viikko takana ja olen vielä alussa. Vie aikansa ennen kuin tekniikka asettuu alitajuntaan ja lähetyksen ohjaaminen sujuu luontevasti.

Olo on välillä kovin riittämätön. Kantavatko minun juttuni? Alkukankeudet raastavat uskoa itseen, mutta riittämättömyyden tunteesta tässä työssä ei pääse myöhemmälläkään uralla eroon. Se seuraa mukana ja vaivaa kokeneitakin ammattilaisia, tehdäänhän nyt julkista ja itsestä ammentavaa työtä yleisön edessä.


KELLO 5.35

Käyn aamun lehtien, netin ja sosiaalisen median kimppuun. Aamulähetyksen luonteeseen kuuluu, että puheenaiheet ovat tuoreita, eikä suurinta osaa asioista voi suunnitella etukäteen. On vielä vajaa tunti aikaa ennen showta pohtia päälinjoja. Varsinaiset jutut syntyvät lähetyksen kuluessa tilanteeseen ja hetkeen tarttuen.

Jotta voi tarttua hetkeen, on oltava läsnä – kuin elämäntaito-oppaiden peruskamaa. Sitä tämä työ on. Läsnäoloa ja hetkeen tarttumista.

Nyt jo ymmärtänet, miksi studion on oltava ehdoton rauhan tyyssija.

Tyyssijani ja aamujeni näkymä

 

KELLO 6.29

Sanoinko rauha? Puhuinko tyyssijasta?

Rauhat ja tyyssijat, my ass. Uutisjuontaja astuu studioon ja on aika kääntää lähetys Pasilan studion valtakunnallisesta ohjelmasta Kuopion ”pöytään”. Tämä on jännittävin hetki: lähetyksen haltuunotto ja aamun ensisävelet. Tuntuu kuin jännitys mäiskisi rauhan tyyssijaani puukolla riekaleiksi.

Nappuloita, uutistunnaria, äänipöydän liukuja…. Ja hyvät huomenet, ne olen parina aamuna unohtanut kokonaan, kun tekniikkaan keskittyminen on vienyt kaiken huomioni. Nyt keskitän fokuksen alkuspiikkiin ja unohdan tietysti painaa uutisten tunnusmusiikin päälle – se pärähtää soimaan kovaäänisesti juuri kun uutisjuontaja alkaa puhumaan, eikä kuulija saa mistään mitään selvää.

Eka moka lähetyksen ensimmäisellä minuutilla!


KELLO 6.30.15

Hengitä syvään, huudan itselleni mielessäni, jottei paniikki sais valtaa.

Kuin tehostaakseni onnistumista piirrän mielikuvissa eteeni kuvan aivoistani, joissa äskeinen moka heiluu mustana pallerona. Kuvittelen siihen sormeni, jotka nappaava kiinni mustasta mokasta ja ottavat sen irti aivoistani. Ja sitten mokaaallero räjähtää taivaan tuuliin.

Ni, jos kysyt mitä viime viikkoina olen oppinut, ni vastaan, että tämän: Irrottamaan menneet virheet itsestäni ja menemään eteenpäin. Antaamaan mokien virrata ohi takertumatta niihin. Ei ole muuta tietä. On tehtävä virheitä ja opittava. Yritän muistaa elämäntaito-oppaat ja kiitän itseäni siitä missä onnistuin, sen sijaan että sortuisin torumaan virheistä.

Homma rullaa eteenpäin ja jos joku onkin jotain huomannut, ei hän enää kohta sitä muista. Radiossa sitä kutsutaan lähetysvirraksi; jutut, musiikki ja uutiset soljuvat toistensa perään virtana, ja meillä juontajilla yhtä juttua kertoessa katse on jo seuraavassa.

Eteenpäin!


KELLO 7.20

”hanskat ei tipahda
periks ei anneta
ne sanoo: et pysty, et voi, ei kannata
mun korvissa se kaikki kuulostaa haasteelt
ne saa luun kurkkuunsa, kun tulosta taas teen
jatkan jaksan vaikka väkisin
jos ois helppoo, kaikki tekis niin”

Minuutti on pitkä aika. Senkin minä olen oppinut viime viikkoina. Ja kolme minuuttia se vasta pitkä aika onkin. Tulee hirveä pissähätä ja on juostava vessaan. On biisin verran aikaa. Joskus aiemmin elämässäni minuutit ovat tuntuneet minusta todella nopeilta, mutta nyt niiden aikana ehtii vessan, keksimään aiheen puheeseen, vastaamaan nettisivujen lähetysikkunaan tulleisiin viesteihin…

Ehtii siinä myös vertailla itseään muihin. Välillä epävarmuus astuu kehiin. Mietin juontopariani. Hän on kokenut, osaa tämän homman, tietää mistä puhua. Minä en tunnu osaavan juuri nyt mitään.

”Ei ole oikeita tai vääriä juttuja”, on parini minua ohjeistanut. Minä olen varma, että on paljon vääriä asioita ja tiedän puhuvani niitä juuri nyt. Mietin pitäisikö minun kopioida, kokeilla toista tyyliä. En kuitenkaan osaa enkä halua esittää mitään. On oltava vain oma itsensä ja ammennettava siitä mitä on. On uskottava rohkeasti että juuri minä riitän. Ja tapani tehdä on ihan yhtä oikea kuin jonkun toisenkin.

Vai onko? Mitä kuulijat sanovat?


KELLO 7.32

Rakastan tätä hommaa – tiedän jopa, että parhaimmillani olen tällaisessa työssä. Mutta samalla pelkään enemmän kuin hetkeen.

Rakkaus ja pelko, jännä ristiriita. Toistensa äärilaidat (niistä olen niin monesti sinulle kirjoittanut, kuten tässä).

Tässä rakkaus, tuolla pelko. Ja yhtäkkiä: tässä pelko, tuolla rakkaus.

Ja pelkoni syy? Rakkaus. Se, että haluan olla täydellinen ja tuottaa parasta jälkeä, jotta rakkauteni näkyisi. Oma rimani on valtavan korkealla ja eniten tunnen pettäväni itseni, kun en juuri nyt pysty täyttämään omia odotuksiani kuuljoille tarjottavasta täydellisestä tarinasta.


KELLO 7.40

”murehtiminen ei takas eilistä tuo
ja huominenkin tulee vaan jos selvitään tänään
mun pahin vastukseni kattoo peilistä mua
se haastaa ja aina pyrkii mun pään kääntämään”

Nyt olen jäänyt studioon yksin. Vedän kuulokkeet korviin ja mikrofonini liun ulos. Suusta tulee jotain, mutten tiedä mitä.

Jokaisella puolella tunnilla ohjelmaan on puheelle mitoitettu oma aikansa, joka näkyy laskurissa tietokoneen ruudussa. Jäljellä olevaa puheaikaa ilmoittavat sekunnit rullaavat kohti nollaa hitaasti, ja on kaivettava koko päänsä ympäri, että ne saa käytettyä järkevästi; siis siten, että puhe on mielenkiintoista eikä vain ajan haaskaamista.

Sanottavaa on keksittävä, vaikka pää löisi tyhjää (ja sitä se tekee aika usein kokeneemmallakin konkarilla). Aika ajoin aiheet löytyvät vasta edellisen biisin aikana ihan viime hetkillä. Silloin on uskallettava heittäytyä sekä luotettava, että idea kantaa ja sille saa toimivan tarinankaaren.


KELLO 7.42

Otan kuulokkeet pois päästä. Äskeiset, koko maailmalle lausumanin sanat hävettävät. Tuntuu, että ne ovat menneet nappuloitten ja liukujen kanssa sekaisin. Minä haluan vajota maan uumeniin. Tuleeko tästä ikinä mitään? Vai pitäisikö vain heittää hanskat tiskiin ja antaa periksi?

Juonnan biisin sisään ja astun studion lasisen oven ulkopuolelle.

”Perkele”, tokaisen ja palaan takaisin. Perkeleet eivät saa studioon astua, mutta joskus ne on pakko purkaa rauhan tyyssijan ulkopuolelle.

Uutisjuontaja katsahtaa minuun tietokoneensa takaa muttei tee manauksestani numeroa. Enpä taida olla ainoa maailmassa, joka on kärsinyt aloitusvaikeuksista tässä studiossa.

Hengitän syvään. On vain laskettava omaa rimaa. On annettava armoa ja uskottava, että taso palautuu aikanaan, kunhan tekniikka tulee tutuksi.

KELLO 7.59.20

Taas! Jälleen kerran olen unohtaa sen hiton aikamerkin!

Viittä sekuntia ennen tasatuntia Helsingin studiosta aikamerkki alkaa ilmottaa uutislähetyksen lähestymisestä. Musiikki on hiljennettävä alta pois, väännettävä liukuja, paineltava nappeja ja siirrettävä lähetys hetkeksi valtakunnan uutisiin Pasilaan.

Minun tehtäväni on seurata kellosta, että vaihto tapahtuu ajallaan, ja kello meinaa välillä unohtua. Nyt kaikki kuitenkin kulkee sujuvasti oikeassa tahdissa, ja siirto tapahtuu täydellisesti.

Kipaisen studion lasioville tuulettamaan. Rauhaa tyyssijassani ei rikota edes onnistumisen tunteilla ja juhliakin saa vain studion ulkopuolella. Kuten mokiin, onnistumiseenkaan ei jäädä kiinni, vaan katsotaan jo eteenpäin – se on virran luonne.


KELLO 8.12

”mus on voima, jota en voi vaimentaa…”

Minä olen tosin onnistunut vaimentamaan koko radiokanavan. Mitään ei kuulu mistään. Pitkään aikaan. Olen edelleen yksin studiossa.

Ennen kuin ehdin panikoitua, piirrän taas mielikuvissani eteen aivoni. Musta mokapallero pois ja ongelmanratkaisuun. Yksi äänipöydän liuku on jäänyt alas, ja nostaessani sen ylös musiikki alkaa soida. Tadaa!


KELLO 8.55

”woo-oo-oou-ah
woo-oo-oou-ah
woo-oo-oou-aaaah
woo-oo-oou”

Kahdeksan jälkeen iskee aina armoton väsymys, ja päässä ei soi Elastisestakaan kuin kappaleen c-osa. Aikainen aamuherätys luo juttuun ihan omat raaminsa. Banaania naamaan ja homma luistaa omalla painollaan.

Omalla painollaan? Huomaatko! Flow! Onnistun vetämään pari mieletöntä juontoa ja hätkähdän taas onnistumisen tunteesta. Minä rakastan tätä! Uutiset, juonnot, siirrot, napit – kaikki sujuu.

Woo-oo-oou-aaaah (studion ovien ulkopuolella, tietysti)!

Suorat lähetyspätkätkin kentältä on hoidettu onnistuneesti, juontoparini astelee jo takaisin studioon ja minä tiedän olevani turvassa.


KELLO 9.05

Turva, se se on. Vaikka päänsisäinen kaaos onkin välillä hurja, tiedän olevani turvassa. Juontoparini auttaa ja ohjaa minua varmoin ottein kun olen vielä alussa. Hän ei arvostele tai kyseenalaista, vaan kannattelee. Missään vaiheessa en pelkää jääväni yksin.

Mieleni palaa työpaikkaani norjalaisessa kalastajakylässä; sieltä kerroin sinulle kokemuksia uuden työn aloittamisesta ja tiimin voimasta (tuo tarina täällä). Sitä tämäkin on; tiimityötä. Turvallista yhteispeliä, ja vaikka lähetyksessä vitsaillaan ja naljaillaankin toiselle, ei häntä missään vaiheessa puoteta tai tyrmätä.

Nyt soi radiossa biisi ja valitsemme sen aikana aiheen. Vähän riskillä, tietämättä täysin mihin aihe tulee puheissamme johtamaan, tartumme siihen ja päätämme nopeasti suuntaviivat dialogiin. Toinen alustaa, toinen jatkaa omilla näkemyksillään ja sitten taas palauttaa pallon aloittajalle höystettäväksi ja sitä rataa. Nautimme rennosta puheen ja ajattelun virrasta, ja se kuuluu varmasti myös yleisöllemme. Tässä on tämän työn suola!

Yhteispeli toimii koko ajan paremmin sitä mukaa kun tutustumme paremmin. On tärkeää, että tiimi tuntee toisensa elämäntarinoineen, ja tapoineen sekä heikkouksine ja vahvuuksineen. Siksi mekin käytämme aikaa kahvipöytäkeskusteluissa studion ulkopuolella, lähetyksen jälkeen, kun se aamukymmeneltä loppuu.


KELLO 9.15

Kohta ollaan jo siellä, studion ulkopuolella, lähetyksen jälkeen. Olo on upea. Homma rullaa. Tiedän handlaavani homman, kun puoli kymmeneltä uutisjuontaja astuu sisään.

Tuntuu kuin olisin taas ihan oma itseni.


KELLO 9.39

Lähetysikkunan keskusteluun on tullut palaute.

Palaute sekä lämmitti että sai minut ajattelemaan: ehkä kuulijan rima ei olekaan niin korkealla kuin omani ja olenkin onnistunut työssäni oikein kelvosti.

 

Tiäks, jos hirveä määrä tapahtuu radiokuuntelijoiden korvien kuulemattomissa, niin vielä enemmän tapahtuu (aloittavan) juontajan päässä. Kaikenlaista hölinää pyörii ihan siellä oman pään sopukoissa, jonne kukaan muu ei näe. Suurin osa siitä ihan turhaa. Mutta se kaikki on koettava ja käsiteltävä, ja mentävä eteenpäin. On opittava ja huomattava, että pystyy, vaikka välillä horjuttaa.


KELLO 9.59

”Lähetysvirta radiossa ei lopu ikinä. Ohjelma ei pääty, vaan sen eri osat seuraavat toisiaan rullaten eteenpäin”, on juontoparini minua ohjeistanut miettiessäni kuinka lähetykseni lopettaa.

Virtaa. Sitä tämä on. On aika siirtää oma juontovuoro eteenpäin ja lähetys jatkettavaksi seuraavan käsiin.

On myös aika MaiLifelle tyypillisen elämänopetuksen:

Virtaa. Sitähän on koko elämä. Asioita, tapahtumia ja kokemuksia, jotka rullaavat eteenpäin. Eri osia – onnistumisia ja epäonnistumisia – jotka seuraavat toisiaan. Tunteita, joihin ei liiaksi kannata kiinnittyä, sillä yhtä seuraa kohta virrassa seuraava.

Loput sä osaat kyllä lukea rivien välistä.


KELLO 13.08.45

Seuraavan aamun suuntaviivat on suunniteltu ja työpäiväni on päättynyt. Painan korviini kännykän kuulokkeet ja laitan musiikin soimaan.


KELLO 13.09

”katse eteen ja suupielet ylöspäin
teen vastoinkäymisistä voimaa
katse eteen ja suupielet ylöspäin
antaa tulla, kestän kyllä,
periks en tuu antamaan”

Onnenkyyneleet. Ne nimeomaan. Valtava onnentunne iskee kehoon, kun astelen kotiin. Mä rakastan tätä juttua! Nimeomaan siksi, että pääsen haastamaan itseäni, oppimaan uutta ja huomaamaan että pärjään.

Sehän on just sitä elämänvirtaa!


KELLO 13.10

Kävelen kohti kotia. Kadun varressa lepää styroksinen rasia. Varis nakertaa sen kulmaa. Maassa on ketsuppia ja sinappia ja linnunsulkia. Aamuyön juhlijoiden eväät ovat sittenkin jääneet matkalle.

 

Maija Ilmoniemi muutti Helsingistä Kuopioon töihin Yleisradion Yle Suomi -maakuntaradioon ja kirjoittaa omia oivalluksiaan elämästä tässä MaiLife-blogissa. Seuraa Twitterissä ja Instagramissa @maijailmoniemi

 

Tällaista se on – työni, josta on tuntunut aiemmin jonkun kumman syyn takia hieman pelottavaltakin kirjoittaa. Mutta nyt, kuin tein niin monta oivallusta elämästä, oli pakko jakaa kanssasi yksi työpäiväni viime viikolta. Tänään, julkaistessani tämän tekstin vedin muuten ihan kaikista parhaimman aamun yhdessä juontoparini kanssa. Mikä flow! Tuntuu, että alkukankeudet alkavat olla selätetyt.

/Äm

Lainaukset Elastisen kappaleesta ”Eteen ja ylös”

Mainokset

Kaikki muu seuraa – menestys on kontaktilaji

Ah. Istun sohvalla ja tuijotan televisiosta Tarkkomarkkinoita. Väsyttää tiiviitten työpäivien jäljiltä, mutta mieli muhii ajatuksia.

Nyt mieli kyllä oikeastaan haluaa palata takaisin viime vuoteen ja Tangomarkkinoille, joilla olin tuolloin töissä. Vähän erilaisissa hommissa kuin tänä päivänä. Mutta tavallaan taas ei sitten yhtään. Samat teemat kun kulkevat nyt ajatuksissani.


VIIME VUONNA POHDIN Tango-työkeikkani jälkeen blogissani menestystä. Sitä, miten tangoartistit kohtaavat yleisönsä, ja mikä saa suosituimmat heistä erottumaan. Näin minä kirjoitin viime vuonna blogitekstissäni ”Saanko luvan? Tangomarkkinat ja menestyksen oppitunti” (lue koko juttu tämän linkin takaa).

”- – – olkoonpa laji mikä tahansa, onnistuminen, suosio ja menestys syntyvät, kun fokus on yleisössä, ei itsessä. Kun haluaa antaa jotain toiselle.

Vaikka vastaan tulisi sekopäisiltä vaikuttavia mäkihyppääjä ja hiihtäjä, ei katsota nenänvartta pitkin, vaan pysähdytään kuuntelemaan ja juttelemaan. Loistetaan lavalla toista ajatellen. Otetaan jokainen vastaan, ollaan uteliaita, kiinnostuneita, annetaan aikaa.

Annetaan!

Ja mitä annetaan on lupa: koskettaakseen, saadakseen hymyn toisen kasvoille sekä innostuksen syttymään on oltava ensin itse esimerkinä. On annettava lupa – ensin itselle ja sitten toiselle – heittäytyä ja tuntea. – – – 

Elämä on kontaktilaji. Parhaimman vaikutuksen toiseen tekee kiinnostumalla hänestä, antamalla hänelle täyden huomion ja osoituksen siitä, että välittää. Niin menestytään. Kaikki muu – taito, mammona, whatever – on toissijaista.

Tärkein on kohdata ja koskettaa. Antaa toiselle lupa nauttia, tuntea, elää. Sitten kaikki hurmaantuvat – – –

Jonkun on näytettävä mallia. Jonkun on annettava lupa. Ja ne luvan antajat; he, ovat menestyjiä!”

Viime vuosien kaksi kuningatarta Susanna Heikki ja Erika Vikman juhlistivat Erikan voittoa viime kesänä Tangomarkkinoiden viimeisenä iltana päälavana backstagella. Lisää kuvia ja tunnelmia viime kesältä tässä blogissani.

 

TÄMÄ LAINAUS MUISTUI mieleeni nyt tv:stä seuraamani Tangokunigatarfinaalin lisäksi eilen, kun haastattelin laulaja Katri Helenaa. Hän on yksi upeimmista ihmisistä, jonka olen tavannut.

Hänestä on tehty tänne Kuopioon kesäteatterinäytelmä, ja minä kysyin häneltä syytä siihen, miksi hän on niin suosittu, että hänen tarinansa on päätynyt tarinaksi usealle teatterilavalle.

Hän sanoi, että on aina halunnut ainoastaan laulaa; että kaikki muu uralla vastaantullut maine ja mammona ovat olleet toissijaisia. Ne ovat vain seuranneet perässä, kun hän on tehnyt työtään, jota rakastaa – palvellut yleisöään ja viihdyttänyt heitä parhaalla lahjallaan. Keskittynyt siihen, mikä tuntuu hyvältä ja antanut sen kummuta ulos muille.

Mikä esimerkillinen nainen onkaan Katri Helena! Oli suuri ilo päästä haastattelemaan häntä.

 

TÄSSÄ AJATUKSESSA ON JOTAIN niin tärkeää, että on pysähdyttävä jälleen kerran sen ääreen. Mietittävä, miten minä toimin, miten kohtaan muut, miten läsnä olen ollessani tekemisissä muiden kanssa.

Sillä kaikki muu seuraa perässä – sen minulle kaikki tapaamani menestyneet esiintyvät taiteilijat ovat opettaneet.

Oletko sinä ikinä miettinyt tätä?

/Äm, joka siirtyy taas jännittämään Tangokuningatar-kisan tulosta

Toivo

Toivo. Riittäköön tuo sana ja kuvassa näkyvä vapauden riemu kiteytykseksi tälle vuodelle

img_4839

Fysipterapian jälkeen pääsin eilen ensimmäistä kertaa leikkauksen jälkeen itse ruokakauppaan. Tältä se tuntuu. Ja näyttää!

 

Vuosi 2016 opetti minulle mitä toivo tarkoittaa ihmiselle; miten aina putoaa jaloilleen (hirveen huono ilmaisu tuo!!!) kun vain osaa nähdä ohi vallitsevan olosuhteen. Ikinä (poislukien tapahtumat kolme vuotta sitten) en ole elämässäni ollut näin väsynyt – ja samalla täynnä odotuksen kuplia, sillä nyt mennään kohti uutta ja parempaa. 

Jos kaipaat lukemista uuden vuoden avajaisiksi, olen rankannut vuoden TOP3 tekstini ja ajatukseni. Monta muutakin upeaa kokemusta tämä vuosi toi ja tarjosi aiheeksi hienoille tarinoille – kerro, jos sinulla on jokin erityinen suosikki!

Omat kaksi suosikkiani ovat nämä jutut (sinisen linkin takana):

Suomalainen mies, sinä olet ihana!
”Kaikki seikkailut päättyvät ennalta-arvaamattomiin löytöihin ja mielettömiin yllätyksiin. Sanoinkuvaamattoman kiitollinen on olo sillä hetkellä, kun on tehnyt jotain tuntematonta; oppinut jotain uutta ja arvaamatonta. Kokenut sellaista, jota ei voi arjessa kuvitellakaan.”


Yksilölajikin on joukkueurheilua – yhdistetyn maajoukueen opissa
”Niin, ajattele: näinkin voi joku elää. Ja sitten samalla jossain toisaalla joku toinen hiihtää lukemattomia tunteja metsissä, hyppää kerta toisensa jälkeen mäestä ja hikoilee. Sitten joku kolmas yhdistää meidät tarjoten mahdollisuuden maailmoillemme kohdata. Ja meille jokaiselle on paikkamme. Toinen ei ole toistaan vähempi tai enempi, kyse on siitä, miten meidän kunkin parhaat kykymme pääsevät ilmaissuiksi ja palvelemaan maailmaa.”

 

Ja se kolmas on yksi teidän ehdottomista suosikeistanne:

Kun sinkku lähti sokkotreffeille tunturille – Arctic Challenge 2016
”Kun on jossiteltu riittämiin, on aika toimia, katsoa mitä syntyy KUN antaa vain mennä. Ei tarvitse pelätä JOS, sillä selviää siitä huolimatta. Kun on mahdollisuus.”

 

Voin paljastaa. Minun toivoni, se voima, jolla olen mennyt läpi rankkojen aikojen, lepää tässä edessäsi. Tänään toivon vain, että ensi vuonna saan vihdoin tehdä täysillä työtä, jota eniten rakastan; olla teidän parissanne ja tuoda iloa sekä tietysti kiteyttää kertomuksia kokemuksistani. Enää en halua jäädä lukituksi neljän seinän sisään tai edes tietokoneen taa. Minun toivoni lepää siinä voimassa ja kyvyssä, jonka olen vihdoin pitkien etsikkovuosien jälkeen löytänyt itsestäni. Luulen, että se nousee esiin näissä edellä nostamissani teksteissä. Minä olen parhaimmillani, kun saan inspiroida sinua!

Mitä sä toivot tänään?

Kannat kattoon, kaiffarit! Piste ja bye bye!

/Äm, joka toivoo toivoa uuteen vuoteesi ja alkaa sytyttelemään roviota, jolla polttaa kyynärsauvat – lähellä nääs ollaan elämää ilman niitä

Saanko luvan? Tangomarkkinat ja menestyksen oppitunti

Jotakuinkin hengissä. Neljä päivää toipumista pitkän vapaapäivättömän työrupeaman jäljiltä. Kellon ympäri nukuttuja päiviä. Lukemattomia päiväunia. Hirveästi hiilaria. Siis suklaata…

Olen antanut kaikkeni.

Siksi en ole osannut viime päivinä kirjoittaa. Väsymyksen lisäksi kirjoittamistani haittaa sekava tunnelma…

IMG_2802

Uusi Tangokuningas Marco Lundberg ja joku urheiluhihhuli.

 

Viikko taaksepäin keskiviikkona astuin ulos junasta Seinäjoen rautatieasemalla hieman huolestuneena ja ahdistuneena. Edessä oli viisi päivää työkeikalla Tangomarkkinoilla. Ensimmäinen kerta, eikä tietoa mitä tuleman pitää. Vähemmästäkin ihmetyttää.

Kelaus tuosta viisi päivää eteenpäin: sekava tunnelma, sillä olen taivaissa.

Mitä tapahtui?

Okei:

Seinäjoki.

Kaatosade.

Kylmä.

Kuuma.

Kylmä.

Kuuma.

Hikinen mäkihyppypuku.

Märkä mäkihyppypuku.

MÄKIHYPPYPUKU?!?!?!?!?!?

Olemattomat yöunet.

Ruisleipä pääsääntöisenä ruokavaliona.

Yksi elämäni hienoimmista kokemuksista!!

Voisi kuvitella, että elämän hienoimmat kokemukset on tehty vähän jostain muusta. Mutta tiedätkö, minä väitän, että tärkeintä ei ole se kuinka kauaksi ja vieraaseen kulttuurin matkustaa, miten hienoja maisemia saa ihailla tai miten hurjista haasteista suoriutuu.

Kovimmissa kokemuksissa on kyse siitä mitä oppii. Siitä, kuinka muuttuu.

IMG_2814

Jotta nyt ei jää yhtään epäselväksi, niin minä ja Hiltune ollaan valtakunnan viralliset urheilijähihhulit. Jos en tällä antautumisella saa teitä jokaista helmikuussa Lahti2017-MM-kisoihin, niin sitten en tiedä enää mille ryhdyn…

IMG_2747 IMG_2774

TANGO ON YLEISÖLAJI. Tangoartistit veivät minulta jalat alta. Kerrassaan hurmaavia, hauskoja ja koskettavia ihmisiä. Minulla oli ilo työskenellä heidän kanssaan ja siinä sivussa, tangokuninkaallisia seuraten opin tärkeän läksyn menestyksestä. Nämä upeat artistit tekevät työtään meille – sinulle ja minulle. Laulun ja tunteiden tulkinnan lahjallaan he haluavat antaa jotain meille.

Ja minä ymmärsin: olkoonpa laji mikä tahansa, onnistuminen, suosio ja menestys syntyvät, kun fokus on yleisössä, ei itsessä. Kun haluaa antaa jotain toiselle.

Vaikka vastaan tulisi sekopäisiltä vaikuttavia mäkihyppääjä ja hiihtäjä, ei katsota nenänvartta pitkin, vaan pysähdytään kuuntelemaan ja juttelemaan. Loistetaan lavalla toista ajatellen. Otetaan jokainen vastaan, ollaan uteliaita, kiinnostuneita, annetaan aikaa.

Annetaan!

Ja mitä annetaan on lupa: koskettaakseen, saadakseen hymyn toisen kasvoille sekä innostuksen syttymään on oltava ensin itse esimerkinä. On annettava lupa – ensin itselle ja sitten toiselle – heittäytyä ja tuntea.

IMG_2766

Hiltune, Heikki ja mä

IMG_2748

Keskiviikkoillan Tangoparaatissa bongattu Visa Luttinen, joka (kantaa objektiivisesti ottamatta) oli mun ja Hituse suosikki.

IMG_2813

Käytiin myös Asuntomessuilla Marko Maunukselan ja perässähiihtäjän kanssa.

IMG_2777

Kuningasfinaalin backstagella torstaina.

IMG_2947

Ja myöhemmin katsottiin saman konsertin taltiointia ja omaa Ladidaa-showtamme Yle Areenasta mahtavien tanssijakollegoidemme kanssa. Paino sanalla ”kollega”, joka siis tarkoittaa, että ollaan samalla alalla. No, jos näit showmme, tiedät, että ei muuten olla samalla alalla… 

IMG_2857

Puettiin pojat asianmukaisiin vermeisiin perjantain Tango Liikuttaa -konserttiin

IMG_2915

Kontaktiaji, indeed. Tässä vahvaa pyramidinrakennusta Kyösti Mäkimattilan kanssa.

ELÄMÄ ON KONTAKTILAJI. Parhaimman vaikutuksen toiseen tekee kiinnostumalla hänestä, antamalla hänelle täyden huomion ja osoituksen siitä, että välittää. Niin menestytään. Kaikki muu – taito, mammona, whatever – on toissijaista.

Tärkein on kohdata ja koskettaa. Antaa toiselle lupa nauttia, tuntea, elää. Sitten kaikki hurmaantuvat.

Kaikista eniten minä rakastuin hurmaavaan Tangokasaan, ihanaan yleisöön, jolle minäkin työtäni tein. He syttyivät. He tunsivat. He nauroivat. He rakastivat. He uskalsivat! Tango antoi siihen luvan.

Jonkun on näytettävä mallia. Jonkun on annettava lupa. Ja ne luvan antajat; he, ovat menestyjiä!

IMG_2894

Ihana ja karistmaattinen uusi Tanagokuningatar Erika juuri kruunustaan luopuneen Susannan selfiessä.

IMG_2905

Voittajien joukkueessa!

IMG_2919

Uudet ihanat ystäväni kovin hämärissä tunelmissa: vas. Jukka Hallikainen, Susanna Heikki, Teemu Roivainen ja Marko Maunuksela pääsivät kaikki kanssani Lahden Suurmäkeen hyppäämään virtuaalihypyn. Eivätkä ehkä enää koskaan palanneet siltä reissulta…

IMG_2822

Eivätkä kenties nämä kaksi urheiluhihhuliakaan… Kuva: Esa-Matti Åkerberg

IMG_2878

Minun elämäni huippuhetki. Sata salamaa Tangomarkkinoilla täydelle katsomolle. Kaikki on tehty, nähty ja koettu. Ja annettu.

MÄKIHYPPY ON HULLUJEN LAJI. Mutta onnellisten sellaisten. Tangomarkkinat yllätti minut joka tasolla, ja itse sain tehdä hauskinta ja minulle parhaiten sopivinta työtä: olla ihmisten parissa, kohdata, jutella, esiintyä, viihdyttää, hauskuuttaa. Olen nyt hulluna tangoon. Oikeastaan, minä olen nyt hulluna elämään! Minä muutuin tangomarkkinoilla siksi, että sain itsekin luvan, siis itseltäni, ja palautteen yleisöltäni. Minä muutuin, sillä astuin taas askeleen oikeampaan suuntaan omassa elämässäni.

Mihin sinä voisit antaa itsellesi luvan tänään? Miten voisit sen johdosta muuttua?

/Äm

Suomalainen mies, sinä olet ihana!

Kyllähän minuakin vähän naurattaa. Katson itseäni vessan peiliin. On se varmasti näky, kun helsinkiläisblondi hehkeänvärisessä kevyttoppatakissa ja trendikkäissä trikoissa sipsuttaa viiden erämiehen perässä suolla. Onneksi olen saanut veljeltäni vanhan gore tex -takin ja ostanut viime metreillä vaelluskengät. Niistäkin huolimatta epäilen uskottavuuteni näissä hommissa olevan vaakalaudalla.

Appropoo vaakalauta: me, toisillemme tuntemattomat, olemme tulleet vapaaehtoisiksi Metsähallituksen talkoisiin Martimoaavan suolle Etelä-Lappiin rakentamaan pitkospuita. Minä olen koko porukan ainoa nainen.

EN MINÄ MIKÄÄN kokenein eräihminen ole. Mutta kiinnostunut minä olen, innokas oppimaan ja kokemaan uutta. Luonto ja ulkoilu ovat aina olleet tärkeitä, mutta viime vuosina, kolmenkympin paremmalla puolella, niistä on tullut lähes hengissä pysymiseni ehto. Ja kun on tullut mahdollisuus haastaa itsensä tehden samalla hyvää, lähtö talkoisiin on houkutellut.

Silti tuijottaessani ulkoavaruudellista olemustani näiden erämiesten joukossa en voi olla hymähtämättä. Katsotaan miten tytön käy.

Niin taitavat ajatella nämä viisi hyvin eri-ikäistä miestä eri puolilta Suomea, Olli, Aimo, Erkki, Tino ja Joni, joiden kanssa tulen viettämään viikon suolla:

”Katsotaan miten tytön käy.”

IMG_0785

Ensimmäinen aamuvaelluksemme työmaalle.

 

HURJASTA HÄMMENNYKSESTÄ alkavat kaikki seikkailut, olen kirjoittanut blogiini pari päivää aiemmin (lue tästä). Onneksi minulle on suotu ekstraripaus sisua ja sinnikkyyttä, ajattelen, kun kuuden kilometrin työmatkapatikointimme jälkeen olemme ensimmäisenä aamuna työmaalla. Muuten saattaisi tulla itku. On outo olo, enkä ole yhtään oma itseni. Tuijotan hiljaa miehiä kun he alkavat kaivaa tarvittavia työvälineitä esiin ja mittailemaan lankkuja.

Mihin tahansa jalkani pistänkään, tuntuu, että olen vain tiellä. On pakko tyytyä seuraamaan muita ja koettaa löytää oma paikkansa. Minun paikkani löytyy keski-iän kieppeillä olevan Metsähallituksen luontovalvoja Aimon ja eläkeikäisen Erkin porukasta. Jaamme ryhmän kahtia, ja aloitamme työn kunnostusalueen vastakkaisista päistä.

Meidän tiimimme aloittaa viikon purkutöillä. Revin gorillan raivolla (apinaa ei ole näillä main nähtykään) vanhaa pitkosta irti maasta. Olen päättänyt, että miehille en kakkoseksi jää. Tuhoaminen näyttää olevan minulle luontainen juttu. Henki pihisten ja sydän korvissa jyskyen riuhdon lankkua irti. Tässä saatan näyttää voimani. Vapiskaa, äijät!

IMG_1057

Vanhat laudat revitään pois ja vierellä odottaa uusi, asennettava pitkos. Kuva: Metsähallitus/Erkki Ollila

 

Menetän ajantajun ja kaikki aistini. Siksi hätkähdän, kun Aimo työnjohtajan valtuuksin laittaa lopulta pisteen päivän urakalle. Harmittaa, sillä olen päässyt vasta vauhtiin. Sisukkuuden lisäksi taidan olla aika innokas. Itsensä haastaminen ja oman käden näkyvä jälki kannustavat.

ISTUN SILMÄT KIINNI jängän reunalla ja juon vettä, olemme jääneet siihen istumaan. Hiljaisuus. Yhtäkkiä Aimo alkaa kertoa tarinoita ihmisistä, jotka ovat lähteneet uhmaamaan luontoa ja omia rajojaan joutuen vaikeuksiin. Eksymisiä, loukkaantumisia ja jopa tarpeettomia kuolemia.

”Luonto on aina ihmistä viisaampi”, hän sanoo. ”Sitä on kunnioitettava. Ei saa saa olla liian ylpeä – kokeneimmallekin erämiehelle on käynyt huonosti, kun on uskonut sokeasti omiin kykyihinsä ja luullut liikoja itsestään.”

Niin. Hämmennyksen ohella kaikki seikkailut starttaavat nöyryydestä ja kunnioituksesta. Ei saa olla liian ylpeä, uskoa silmittömästi omiin voimiinsa tai sännätä suinpäin antamaan omia viisaita ohjeitaan. Tai toisin päin: vaikka alussa ei osaisi, ymmärtäisi tai tajuaisi, asiat alkavat asettua uomiinsa, kun seuraa ja tarttuu toimeen sekä kuuntelee ja kunnioittaa kokeneempiaan. Kunnioittaa luontoa ja omia voimiaan.

Kuuntelen lumoutuneena miesten juttuja ja tunnen pienen piston sydämessäni. Missä minun rajani menee? Olenko ottanut hommat ja äijien perässä pysymisen liian tosissani tänään?

EN OLE OSANNUT KUVITELLAKAAN millainen vuosikymmenten historia pitkospuiden alta paljastuu. Seuraavana aamuna työmaalle palatessamme katson tuhoamaamme vanhaa pitkostoa. Alla on kerroksittain lahoavaa puuta, parhaimmillaan kerroksia on jopa neljä. Uudet lankut asetellaan tasaisesti vanhojen päälle. Asettelu on tarkkaa hommaa, sillä meidän vastuullamme on retkeilijöiden turvallisuus.

Aimo ja Erkki ovat erityisen tarkkoja miehiä ja suo asettaa omat haasteensa. Miehet asettelevat puita paikoilleen joskus pitkäänkin hakien niille optimaalista tasapainoa: lautoja ei saa jättää vinoon tai kiikkeriksi. Etenkin sateella epätasapaino kostautuu. Lisäksi huomiomme tarkkaan, että kahden pitkospuun väli jää niin kapeaksi, ettei pyöränrengas tai pienen retkeilijän jalka jää siihen kiinni. Pöräilyharrastus on lisääntynyt tälläkin alueella.

IMG_1050

Kuva: Metsähallitus/Erkki Ollila

IMG_1052

Kuva: Metsähallitus/Erkki Ollila

 

Aimo tarttuu moottorisahaan. Pitkoksen päät on hiottava tasaseksi, jotta ne asettuvat edellisten jatkeeksi. Kun kaikki saatu paikoilleen, on minun vuoroni iskeä. Tänään käteeni on asetettu painava vasara.

Naisellinen koputus, sellainen nätti pieni tikutus naulan päältä. Rauhallinen Erkki katsoo touhuani kauempaa ja tulee vierelle vinkkaamaan hienotunteisesti, että voisin hieman laajentaa liikkeeni kaarta ja ottaa voimaa kunnolla. Siinä miehet tojottavat vieressä ja minä mäiskin lekaa viimeisillä voimillani. Suo, kuokka ja minä perkele! Pelkään, että ne nauravat.

”SITÄHÄN SANOTAAN, että etelän naiset pitävät poromiehistä”, toinen miehistä täräyttää keskeltä täyttä hiljaisuutta kahvitauollamme.

”Mitäs sinä etelän nainen olet mieltä?”

Miehet intoutuvat jutustelemaan pohjoisen pojista. He sanovat, että poromiehiä haukutaan välistä myös vähän laiskoiksi.

Poromiehistä minä en tiedä, mutta olen joskus kyllä pohtinut etelän ja pohjoisen miesten eroja. Tuntuu, että kaupungin sykkeessä miehet (kuten naisetkin) yrittävät vähän liikaa. Tekevät paljon asioita, mutta riittäisikö vähempi? Analysoimme poromiehiä ja päädymme yksissä tuumin siihen, etteivät he ole laiskoja. Luonto on vuosisadat ohjannut poromiesten elämää ja he ovat tottuneet tekemään sen, minkä kulloinkin voivat. Luonto määrittää ihmisen tahtia enemmän kuin osaamme välillä ajatellakaan.

IMG_0916

Vaikka etelän mies on kenties hieman kiireisempi ja suorittaa joskus yli, enemmän minä yhtäläisyyksiä kuin eroja löydän pohjoisen ja etelän poikien välillä. Huvittaa, sillä jo toistamiseen käy näin: täydestä hiljaisuudesta eväiden äärellä alkaa yhtäkkiä syvällinen keskustelu. Huvittaa siksikin, että eipä aikaakaan kun vasta olen miettinyt, miksi suomalainen mies on niin vaikea saada avautumaan. Ja nyt yhtäkkiä minä ymmärrän: kyllä mies puhuu, sillä täytyy vain olla tilaa ja turvan tunne avata ajatuksiaan. Joskus täytyy lähteä suolle asti löytämään tuo turva.

ILTAMME KULKEVAT samaan malliin. Vaelletaan hiljaisina soiden halki takaisin majapaikalle Simojoen Lohirantaan ja syödään Eeva-emännän laittamat maittavat ruuat (kolmantena iltana minäkin alan syödä kuin äijä, kaikki perunamuusit uppoavat nälkäiseen pikkutyttöön vaivatta). Sitten minä menen saunaan, ja pois tullessani käyn huutamassa pojat omalle vuorolleen. Illaksi käperryn kirjoittamaan kuulumisiamme blogiini ja miehet kuuntelevat radiosta jääkiekkoa. Lopulta kukin meistä, hyvin aikaisin illalla, vetäytyy nukkumaan ja keräämään voimia seuraavalle päivälle. Suloinen rutiini on vallannut talkoolaisleirin. Ihanan helppoa elämää.

IMG_1018

Näihin Simojoen upeisiin maisemiin oli ilo nukahtaa iltaisin.

 

KURKI, TAIVAANVUOHI, METSO, PÄÄSKYNEN. Huumava, koko aavan valtaansa ottava tuuli. Keväisen suon kummallisuudet. Niistä minä sinulle blogiini kirjoitan (katso tästä). Suoluonto on saanut minut pauloihinsa.

Aamu sarastaa ja aloitamme taas työmatkapatikan peräkkäin vaiti lompsien. Ihmisäänten hiljaisuus ei vaivaa meitä. Minä rakastan hiljaa olemista; kun ei tarvitse koko ajan täyttää ilmaa turhalla höpötyksellä, selittää tai analysoida. Suolla annetaan luonnon laulaa. Eläimet pysyvät piiloissaan, mutta ne kuuluvat kaikkialla.

Hiljaisuus. Niin paljon puhuvaa.

Kolmannen päivän varmuudella tartun nauloihin ja vasaraan. Nyt tiedän, mikä minun paikkani tässä kokonaisuudessa on. Olemme saavuttaneet tekemisessa hyvän yhteisrytmin. Työ tosin alkaa tuntua jo kropassa; eivät turhaan tätä talkooleiriä mainostaneet arjen crossfitiksi ja saaneet meitä talkooalaisia innostumaan lähtemään suolle.

IMG_1051

Kuva: Metsähallitus/Erkki Ollila

 

IMG_1056

Minä taon ja Lapin Kansa kuvaa. Kuva: Metsähallitus/Erkki Ollila

 

INNOSTUMAAN ON SAATU vapaaehtoisten talkoolaisten lisäksi myös media. Työni keskeyttävät jo toisena päivänä peräkkäin toimittajat, jotka patikoivat jutuntekoon työmaallemme. Minä vitsailen lähteneeni maailman kaukaisimmalle suolle hetkeksi karkuun kaikkea mediaa, mutta siinähän taas törötän, aamu-tv:n haastattelussa.

Kuvaamme toisten ryhmän työmaalla ja minäkin pääsen nyt kurkkimaan miten pitkostaminen siellä sujuu. Täällä paiskivat nuoremmat herrat. Kevään abiturientti Tino ja kolmeakymppiä lähentelevä opiskelija Joni tarttuvat lautoihin tottunein ottein ja tasoittavat maata uusien pitkosten alla. Nuoret herramme ovat käsittämättömän kohteliaita ja hyväkäytöksisiä. He ovat tulleet tekemään töitä. Tarttuvat itsenäisesti toimeen, ovat aloitteellisia. Kaukana siitä vellihoususukupolvesta, jollaiseksi vanhemmat pelkäävät nettinuorisomme muuttuvan. Viimeistään Ylen haastattelussa sydämeni sulaa, kun toimittaja kysyy Tinolta hänen syytään olla mukana talkoissa:

”Lappi on antanut mulle niin paljon, että nyt on aika antaa sille takaisin”, hän toteaa.

Niin, siksihän me olemme täällä: jotta voisimme taata retkeilijöille hyvät mahdollisuudet nauttia Suomen monimuotoisesta luonnosta. Ehkä olemme täällä hieman myös toisiamme varten, alan pohtia.

IMG_1053

Tässä Olli sahaa ja minä värjöttelen etäällä häntä seuraten. Kuva: Metsähallitus/Erkki Ollila

 

Jään vielä hetkeksi seuraamaan nuorempien miesten työtä. Vaikka oma naisellinen koputukseni onkin jo kolmantena päivänä alkanut muistuttaa enemmän naulan lyöntiä, en voi kuin vaikuttuneena katsoa kun suunnilleen ikäiseni työnjohtajamme, Metsähallituksen kenttäpäällikkö Olli lyö naulan lankkuun. Tahdon voima, ja naula on parilla jämäkällä lyönnillä puun sisässä. Voima. Kiehtovaa.

Suo, kuokka ja suomalainen mies. Olli sanoo, että nämä pitkokset kestävät vuoteen 2030 asti.

Palatessani takaisin omalle työmaalleni, juttelemme Erkin kanssa hänen kokemuksistaan vapaaehtoistyöstä. Erkistä on eläkepäivillä kuoriutunut varsinainen talkooammattilainen. Hän kiertää vuodessa monilla eri talkoilla ja tuntee meiningin. Minulle on jotenkin outo ajatus se, että talkoisiin lähdettäisiin vain kahvittelemaan, töitähän tänne on tultu tekemään. Kehun toisessa leirissä näkemääni reipasta työskentelyä. Meidän talkoolaisemme ovat tulleet tekemään töitä. Arvelemme tämän johtuvan poikkeuksellisen oivaltavasta talkooilmoituksesta, jossa selvästi kerrottiin tämän leirin hengestä. Asenteesta. Illalla kirjoitan taas blogiini päivityksen, lue tästä lisää.

IMG_0957

Martimoavan uumenista löytyy myös Suoukko, joka asuu tarinoiden mukaan pohjattomassa kaivossa.

 

SUOMEN LUONTO on täynnä taruja. Alussa niin jäyhä Erkki on viikon edetessä puhjennut puhumaan: nyt hän kertoo hiiseistä, suomalaisen kansanperinteen tarunomaisista eläimistä. Erkki on kansallisopiston muinaishistorian kurssilla, joka pistää hänet täälläkin tutkimaan luonnosta millaisia merkkejä muinaisesta elämästä sieltä löytyisi. Olemme pohtineet mitä sana ”martimo” tarkoittaa, mutta kukaan ei tunnu tietävän siihen vastusta, eivät edes oppaamme. Erkki arvelee kuulleensa, että martimo olisi jokin vanhan kansan sana näädälle. Vasta kotiin pästyäni muistan googlata asiaa, ja vastaus löytyy: Martimo tarkoittaa Lapin martetta eli näätää.

Erkki on viisas mies, ja arvostukseni häntä kohtaan syvenee päivä päivältä.

IMG_1059

Erkki ja minä. Kuva: Metsähallitus/Erkki Ollila

 

Viimeistään neljäntenä työpäivänä alan olla jo ihan oma itseni. On jännä, miten luottamuksen syntyminen uusien tuttavuuksien välillä vaatii oman aikansa. On osattava varovaisesti tunnustella kullekin luontaista tapaa ja rajoja. Kiireessä ja vauhdissa sellaista ei usein muista tehdä, vaan helposti jyrää toisen, rauhallisemman, alleen omalla räpätyksellään. Varsinkin me naiset teidät miehet.

Mutta nyt ei enää tunnustella, vaan työstetään työmatkapatikalla Suomen luontotarujen innoittamana kauhuelokuvaa. Minä olen vähän vilkas ja välitön tapaus, mutta huomaan että se vaikuttaa miehiinkin positiivisella tavalla – jäät sulavat helpommin. Nuori abiturientti-poika Tino yhtyy innoissaan elokuvarakennelmiini. Ja niin saa alkusävelensä ”Viiden Tuuman Naulanainen ja Pitkostajat – Ennallistetun Metsän kauhutarina” (lue tästä tarkemmin). Väsymys kenties saa juttujen tason heilumaan välillä huolestuttavassa, mutta meillä on hauskaa.

NAULAAMINEN PUOLESTAAN on siitä hauskaa, että jos naulaa hakkaa vain toisesta reunasta, se tuppaa taipumaan mutkalle. Ja sitten pitäisi osata tehdä kaikki vipstaakiliikkeet, pyöriä ympyrää sylkien olan yli, että sen osaisi suoristaa ja saada lyötyä lautaan.

Ni, arvaat, etten minä osaa. Naulojen suhteen olen ollut oma itseni jo toisen työpäivän illasta lähtien ja uskallan jo huutaa Aimon avuksi. Ihan kaikessa ei tarvitse tämän mimmin koettaa päihittää miehiä. Olen huomannut, etteivät miehet minulle naura. Päin vastoin, apua saa ja täytyykin pyytää. Myös makkaratikun teossa. Luoja paratkoon, jos paljastuu, etten osaa edes sellaista vuolla… Mutta onneksi työkaverini ovat huomaavaisia herrasmiehiä, ja makkaratikku järjestyy minulle aina ennen kuin joudun paljastamaan kyvyttömyyteni.

”Viiden Tuuman Naulanainen edellä vaikka suohon”, joku huomaavaisista herrasmiehistäni huikkaa, kun kotimatkalla vaihdamme letkan johtovuoroa. Olemme kuin muuttolinnut, kuljemme muodostelmassa, josta välillä taaimmaisin heittäytyy eteen tuulta taittamaan. Minä, Viiden Tuuman Naulanainen, joka olen vielä tässä vaiheessa tietämätön saamaani hellittelynimeeni liittyvästä pienestä kettuilusta (lue tästä lisää), vedän letkaa läpi liukkaiden pitkospuiden. Ajattelen perässäni kulkevia miehiä ja muistan edellisen seikkailuni yhteydessä kirjoittamani:

”Kaikki seikkailut päättyvät ennalta-arvaamattomiin löytöihin ja mielettömiin yllätyksiin. Sanoinkuvaamattoman kiitollinen on olo sillä hetkellä, kun on tehnyt jotain tuntematonta; oppinut jotain uutta ja arvaamatonta. Kokenut sellaista, jota ei voi arjessa kuvitellakaan.”

Kaikki seikkailut päätyvät suuriin löytöihin. Minä olen nyt löytänyt nämä tyypit.

IMG_0930

Martimojärven aamumaisemissa

IMG_0990

Kivalon autiotuvalla

IMG_0944

Lintutornissa

 

VIIDENTENÄ PÄIVÄNÄ jätämme pitkokset ja naulat suolle ja lähdemme patikoimaan. Seuraan äänettömän lumoutuneena Ollia kun hän kertoo silmät loistaen suon elämästä. Tuollainen on suomalainen mies parhaimmillaan, innoissaan asiasta, jota hän vaalii ja arvostaa. Olli vaalii ja arvostaa näemmä myös hölmöjä vitsejä, niin innoissaan hän niitäkin meille kertoilee. Me kaikki räkätämme katketaksemme. Meistä on tullut hieno ryhmä – minä ja minun pojat, ajattelen ylpeänä. Seuraan miehiä tarkkaan, kun he tutkivat suojärveä ja lintutornissa koettavat paikantaa työmaatamme horisontissa. Tässähän ihan herkistyy.

Luonto on tuonut meidät yhteen. Suo kuori meistä ytimen esiin, rauhoitti yhteisen tekemisen äärellä ja laittoi kuusi toisilleen tuntematonta kohtaamaan. Sitä ei olisi tapahtunut kaupungin vilinässä. Alan ymmärtää luonnon merkitystä koko ajan paremmin.

Ja yhtäkkiä siinä suolla pitkoksia vaeltessamme, käen kukkuessa ja pienten taivaalta tipahtelevien sadepisaroiden viilentäessä ihoa, minä rakastun suomalaiseen mieheen. Näihin herroihin, joiden kanssa olen saanut kunnian viettää kohta viikon suolla. Seikkailu, aina niin arvaamaton lopputulos. Minä lähdin haastamaan itseni fyysisesti, oppimaan pitkospuiden teosta ja soidensuojelusta, mutta niiden ohella sain jotain vieläkin suurempaa; minä opin sinusta, suomalainen mies.

TIEDÄTKÖ, SUOMALAINEN MIES, SINÄ OLET IHANA. Olet sitoutunut, asioillesi omistautunut, herkkäkin. Et välttämättä syleile kaikkia maailmoja, mutta sen mistä välität, otat lämpimästi syliisi. Sinä kynnät sisukkaasti, nöyrästi ja ahkerasti suolla, ja näytät teoillasi että välität. Olet suoraviivainen, rehellinen ja aito. Ja jos minä nainen joskus sinua kritisoin puhumattomuudesta ja pussaamattomuudesta, siitä ettet osaisi näyttää tunteitasi, on minun vain syytä varmistaa, että olen läsnä ja alttiina, kun sinä koet turvalliseksi puhua.

Sillä sinä puhut kun luotat. Sinä näytät tunteesi teoissa, annat äänesi kuulua katseessasi. Tunnut varmassa ja vakaassa otteessasi. Ei sinua muuksi saa koettaa muuttaa vaikka minä ehkä joskus äkkipikaisuuspuuskissani nalkutan toivovani.

Suomalainen mies, sinä olet ihana! Olet vakaa ja luottamuksen arvoinen sekä kohtelias ja karuudessasi sympaattinen. Sinut on tehty korpisoista, tuhansista järvistä, vehreistä koivikoista ja jykevästä peruskalliosta.

Ole ylpeä itsestäsi; siitä, että olet juuri sinä.

Sillä minä en halua sinua mitenkään muuten.

Rakkaudella,
Viiden Tuuman Naulanainen

 

* * *

Metsähallituksen soidensuojelu ja vapaaehtoistyö

Martimoaavan soidensuojelualue sijaitsee Simon ja Keminmaan kuntien alueella. Alue on perustettu vuonna 1982 suojelemaan arvokkaita suomaisemakokonaisuuksia, suokasvillisuutta ja -eläimiä. Martimoaavan – Lumiaavan – Penikoiden soidensuojelualue on yksi Pohjois-Suomen tärkeimpiä suoluonnon suojelukohteita. Se on myös erittäin merkittävä uhanalaisten lintujen kannalta. Soiden lisäksi alueella on edustavia vanhoja metsiä. Retkeilijälle alueella on luontopolkuja, vaellusreittejä, lintutorneja, pari autiotupaa ja laavuja. Pitkospuita reittien varrella on toistakymmentä kilometriä. Yhteensä retkeilyreittiä on kaikkiaan yli 20 kilometriä, ja vuosittain noin 10 000 ihmistä retkeilee alueella. Kooltaan koko Martimoaapa 134 km2.  

Nämä Martimoaavan talokoot olivat ensimmäiset, jotka Maetsähallitus järjesti täysin itse. Aikaisempina vuosina se on tehnyt yhteistyötä Pidä Lappi siistinä -yhdistyksen ja WWF:n kanssa. Näissä vapaaehtoistalkoissa vuonna 2015 oli mukana 3 300 vapaahtoista talkootyöntekijää, jotka tekivät yhteensä 28 miestyövuotta. Kansallispuistot ja retkikohteet tarjoavat paljon erilaisia mahdollisuuksia osallistua tekemään konkreettisia tekoja suojelualueiden, uhanalaisten lajien ja kulttuuriperinnön hyväksi sekä omaksi iloksesi. Aktiivilomailu on lisääntynyt viime vuosina, ja erilaiset talkooleirit tarjoavat yhä useammalle ihmiselle mielenkiintoisia mahdollisuuksia seikkailuun. Martimoaavan pitkospuutalkoot järjestettiin 16.-27.5.2016.

Lue lisää Martimoaavasta ja Metsähallituksen vapaaehtoistyöstä täältä.

Ai ni! Nyt kun olet aina halunnut oppia tekemään pitkospuita, katso tästä tekemäni opetusvideo.

Kaikella on kääntöpuolensa

Meillä oli tänään BDDÄ*-valmennuksen opintoryhmän tapaaminen. Me neljä naista tapaamme joka toinen sunnuntai yhden meistä kotona keskustellen ja tehden kurssin opintoryhmätehtäviä. Tämä valmennus on minulle monella tapaa tärkeä, erityisesti siksi, että täällä pääsen turvallisessa ympäristössä (ovathan kaikki kokoontuneet kehittämään itseään ja omaa elämäänsä) puhumaan ja oppimaan ruotsin kieltä. On hienoa huomata kehitys itsessään; onpa sitten varsinainen valmennuskerta, jossa koko ryhmä on paikalla tai opintopiirin tapaaminen, minä pystyn osallistumaan keskusteluun kerta toisensa jälkeen paremmin. Fan det känns gött!

opintoryhmä

Vaikka olen kirjoittanut aiemmin siitä kuinka vaikealta kielen puhuminen tuntuu, on tälläkin asialla kääntöpuolensa. Yksi hienoimmista ja innostavimmista jutuista tämänhetkisessä elämäntilanteessani on se, että pääsen oppimaan ruotsin hyvin. Ja tiedän, että tulen hyötymään tästä tulevaisuudessa todella paljon. En olisi uskonut missään maailman tilanteessa saavani tällaista mahdollisuutta. Enkä vaihtaisi tätä pois millään hinnalla, vaikka välillä elämä tuntuukin vaikealta – kaikella on kääntöpuolensa! Olen valtavan etuoikeutettu, ja suoraan sanottuna ihan hemmetin ylpeä siitä.

/Maija, joka snackaa svenskaa jo aika jätteduktigisti (och det betyder rikssvenska, meinaan!)

*Bli den du är

Ps. Muistathan, että voit TILATA BLOGINI SÄHKÖPOSTIISI. Tämän sivuston sivupalkissa ylhäällä on linkki, josta saat blogini sähköpostiisi helposti. Kirjoita email-osoitteesi kenttään, vahvista tilaus ja saat tiedon uusista postauksista suoraan meiliisi!

Diippishittipäivä: antaudun!

Tänään on vähän tällainen ”diippishittipäivä”, tekee mieli pohtia vähän syvällisempiä. Ehkä siitä syystä, että pieni takapakki on tullut otettua omissa ajatuksissa, Ruotsiin palaamisesta ei tullutkaan niin hauskaa kuin toivoin. Olen viime aikoina miettinyt paljon muutosta, kehittymistä ja oppimista monella elämäni osa-alueella. Opettelen tuntemaan itseäni paremmin, hyväksymään itseni ja olemaan yksin itseni kanssa. Koetan oppia sietämään epävarmuutta ja epätasapainoa elämässäni. Yritän kehittyä paremmaksi vuorovaikuttajaksi parisuhteessa. Näitähän riittää! Hyvin konkreettiseksi muutos, oppiminen ja kehittyminen tulivat minulle golfkentällä. Opettelen uutta urheilulajia ja uusia asioita ja hallittavaa on niin paljon, että pääni tuntuu räjähtävän. Toki mukaan mahtuu iloisia oppimiskokemuksia, mutta suurin osa muutoksesta, uuden oppimisesta ja kehittymisestä tuottaa tuskaa ja tuntuu pahalta. Tuntuu, etten opi mitään; kun menen yhden askeleen eteenpäin, putoan heti kaksi taakse.

lyönti

Golfkentällä palloa tahkoessani mieleeni nousi eräs ajatus Eckhart Tollen kirjasta Läsnäolon voima, ja oivalsin hyvin tärkeän asian muutosta ja oppimista koskien. Kotiin palatessani oli tarkistettava sanasta sanaan, mitä Tolle oikeastaan näistä puhuu. Ne olivat niin viisaita ajatuksia, että käytän nyt hetken siteeratakseni niitä peilaten omia kehittymiskohteitani niin golfkentällä kuin muussa elämässäni. Ehkä oivallamme jotain yhdessä?

tii

Minä yritän, yritän ja yritän. Pusken ja pusken. Haluan oppia golfaamaan, haluan laskea tasoitustani. Tai, kerta toisensa jälkeen mietin, miksi taas sorruin huutamaan miehelleni, vaikka tavoitteeni on selkeä; olla hänelle parempi puoliso. Tiedostan missä minun tulisi kehittyä, sen kuinka minun tulisi toimia ja minulla on selkeä tavoite, johon pyrin. Mutta kun en pääse siihen heti, kun en taaskaan onnistu, hermostun. ”Tekeminen ja tapahtuminen ovat yhtä ja samaa prosessia. ”Miten” on aina tärkeämpi kuin ”mitä”. Mieti, voitko kiinnittää enemmän huomiota itse tekemiseen, kuin siihen tulokseen, johon tekemiselläsi pyrit. Keskity täydellisesti siihen, mitä mikin hetki tarjoaa. – – ”Älä siis huolehdi tekojesi hedelmistä. Keskity itse tekemiseen. Hedelmät tulevat ajallaan.” ”Ota tavaksi kysyä itseltäsi: Mitä minussa tapahtuu tällä hetkellä? Tuo kysymys ohjaa sinua oikeaan suuntaan. Mutta älä erittele, ainoastaan tarkkaile. Suuntaa huomio sisäänpäin. Koe emootion energia.”

bägi

MInä paiskon mailaa, olen vihainen kun en osaa; olen valmis lopettamaan koko homman, kun siitä ei tule mitään. Tai vaikka olen lukenuyt lukuisia elämäntaito-oppaita, olen valmis heittämään hanskat tiskiin ja suutun itselleni, kun en vieläkään uskalla vain antaa mennä ja luottaa siihen, että minun elämästäni tuleee pian tasapainoisempaa.  ”- – on parempi antaa myöten elämän virralle kuin vastustaa sitä – – Antautuminen merkitsee läsnä olevan hetken hyväksymistä ehdoitta ja varauksetta. Luovut vastustamasta sitä mikä on. – – Kun hylkäät vastustamisen, tietoisuutesi laatu paranee ja samalla paranee myös kaiken tekemäsi ja luomasi laatu. Sinun ei tarvitse huolehtia tekemisistäsi, sillä niistä heijastuu tuo uusi ominaislaatu. – – Kun saavut tähän – – muutos tapahtuu usein hämmästyttävällä tavalla ilman, että sinun tarvitsee tehdä juuri mitään.”

swing

Olen aina ollut sellainen, että kun tunnistan itsessäni jonkin kehityskohteen, alan väkipakolla miettiä kuinka saan asian korjattua, mitä kaikkea minun on tehtävä ja miten toimintaani muutettava sillä samalla sekunnilla. Haluan tulla täydelliseksi hetkessä, ja hoitaa kaikki vikani kerralla. ”Antautumisen tilassa näet selvästi, mitä on tarpeen tehdä ja teet sen – – Älä keskity niihin sataan asiaan, jotka tulet tekemään tai jotka sinun on ehkä tehtävä joskus tulevaisuudessa, vaan siihen yhteen jonka voit tehdä nyt. – – Toimintasi ei ehkä kanna hedelmää välittömästi. Odota – älä vastusta sitä mikä on – – muutos tapahtuu usein hämmästyttävällä tavalla ilman, että sinun tarvitsee tehdä juuri mitään. – – Antautuminen ei muuta sitä mikä on – – Antautuminen muuttaa sinua. Kun sinä muutut, koko maailmasi muuttuu.” 

kieli

Odota – älä vastusta sitä mikä on. Muutos tapahtuu usein hämmästyttävällä tavalla. Antautuminen muuttaa sinua. Kun sinä muutut, koko maailmasi muuttuu.

❤ Maija, päästää irti vastustuksesta ja antautuu. Nyt heti.

Kursivoidut lainaukset Eckehart Tollen kirjasta Läsnäolon voima

Rakkaus, vapaus, yksinolo

”Opetuksessani tärkeintä on rakkaus. Rakkaus, joka vie totuuden itsensä äärelle, voi syntyä ainoastaan tietoisuudesta käsin – ei kehosta, vaan kaikkein sisimmästä olemuksesta käsin. Halu kumpuaa kehosta; rakkaus syntyy tietoisuudesta. Mutta ihmiset eivät tunne tietoisuuttaan, ja tämä väärinkäsitys jatkuu jatkumistaan – he erehtyvät luulemaan halua rakkaudeksi. Rakkaus ja meditaatio ovat kuin kaksi siipeä, jotka tasapainottavat toisiaan. Rakkauden ja meditaation tilassa voit kasvaa ja tulla eheäksi, kokonaiseksi.” – Osho

Mitä puhuinkaan eilen oikean energian hehkumisen merkityksesta! Eilen innostusenergioissani, kulkiessani tapaamisesta toiseen törmäsin (kirjaimellisesti epähuomiossani kävelin päin näyteikkunaa) minulle aivan tuntemattomaan kirjakauppaan Helsingin Alppilassa. Sen nimi ei antanut minulle muuta vaihtoehtoa kuin kävellä sisään: Tiedostamo!

Minulla on ”ekankirjan” taktiikka: menen kirjakauppaan, ja ostan sieltä ensimmäisenä käteeni tarttuvan kirjan. Se toimii aina ja niin tälläkin kertaa.

Ensimmäisenä silmiini osui Oshon kirja ”Rakkaus, vapaus ja yksinolo”. Se kertoo rakkaudesta ja ihmissuhteiden kolmesta ulottuvuudesta. Tämä on minulle hyvin ajankohtainen aihe. Olen viimeisen vuoden tutustunut rakkauteen aivan uudella tavalla; niin rakkauteen itseäni kohtaan kuin toiseen ihmiseen. Ja näissä minulla on vielä paljon työnsarkaa. Siksi näköjään universimi vei minut Tiedostamoon ja ohjasi minut ostamaan tämän kirjan. Juu, olen vähän hörhö! Mutta ylpeä siitä.

Luettuni kirjan kerron sen herättämistä ajatuksista lisää.

tiedostamo

Tähän ikkunaan törmäsin

osho

Ja tämä kirja tarttui ensimmäisenä käteeni