Kyllähän minuakin vähän naurattaa. Katson itseäni vessan peiliin. On se varmasti näky, kun helsinkiläisblondi hehkeänvärisessä kevyttoppatakissa ja trendikkäissä trikoissa sipsuttaa viiden erämiehen perässä suolla. Onneksi olen saanut veljeltäni vanhan gore tex -takin ja ostanut viime metreillä vaelluskengät. Niistäkin huolimatta epäilen uskottavuuteni näissä hommissa olevan vaakalaudalla.

Appropoo vaakalauta: me, toisillemme tuntemattomat, olemme tulleet vapaaehtoisiksi Metsähallituksen talkoisiin Martimoaavan suolle Etelä-Lappiin rakentamaan pitkospuita. Minä olen koko porukan ainoa nainen.

EN MINÄ MIKÄÄN kokenein eräihminen ole. Mutta kiinnostunut minä olen, innokas oppimaan ja kokemaan uutta. Luonto ja ulkoilu ovat aina olleet tärkeitä, mutta viime vuosina, kolmenkympin paremmalla puolella, niistä on tullut lähes hengissä pysymiseni ehto. Ja kun on tullut mahdollisuus haastaa itsensä tehden samalla hyvää, lähtö talkoisiin on houkutellut.

Silti tuijottaessani ulkoavaruudellista olemustani näiden erämiesten joukossa en voi olla hymähtämättä. Katsotaan miten tytön käy.

Niin taitavat ajatella nämä viisi hyvin eri-ikäistä miestä eri puolilta Suomea, Olli, Aimo, Erkki, Tino ja Joni, joiden kanssa tulen viettämään viikon suolla:

”Katsotaan miten tytön käy.”

Ensimmäinen aamuvaelluksemme työmaalle.

HURJASTA HÄMMENNYKSESTÄ alkavat kaikki seikkailut, olen kirjoittanut blogiini pari päivää aiemmin (lue tästä). Onneksi minulle on suotu ekstraripaus sisua ja sinnikkyyttä, ajattelen, kun kuuden kilometrin työmatkapatikointimme jälkeen olemme ensimmäisenä aamuna työmaalla. Muuten saattaisi tulla itku. On outo olo, enkä ole yhtään oma itseni. Tuijotan hiljaa miehiä kun he alkavat kaivaa tarvittavia työvälineitä esiin ja mittailemaan lankkuja.

Mihin tahansa jalkani pistänkään, tuntuu, että olen vain tiellä. On pakko tyytyä seuraamaan muita ja koettaa löytää oma paikkansa. Minun paikkani löytyy keski-iän kieppeillä olevan Metsähallituksen luontovalvoja Aimon ja eläkeikäisen Erkin porukasta. Jaamme ryhmän kahtia, ja aloitamme työn kunnostusalueen vastakkaisista päistä.

Meidän tiimimme aloittaa viikon purkutöillä. Revin gorillan raivolla (apinaa ei ole näillä main nähtykään) vanhaa pitkosta irti maasta. Olen päättänyt, että miehille en kakkoseksi jää. Tuhoaminen näyttää olevan minulle luontainen juttu. Henki pihisten ja sydän korvissa jyskyen riuhdon lankkua irti. Tässä saatan näyttää voimani. Vapiskaa, äijät!

Vanhat laudat revitään pois ja vierellä odottaa uusi, asennettava pitkos. Kuva: Metsähallitus/Erkki Ollila

Menetän ajantajun ja kaikki aistini. Siksi hätkähdän, kun Aimo työnjohtajan valtuuksin laittaa lopulta pisteen päivän urakalle. Harmittaa, sillä olen päässyt vasta vauhtiin. Sisukkuuden lisäksi taidan olla aika innokas. Itsensä haastaminen ja oman käden näkyvä jälki kannustavat.

ISTUN SILMÄT KIINNI jängän reunalla ja juon vettä, olemme jääneet siihen istumaan. Hiljaisuus. Yhtäkkiä Aimo alkaa kertoa tarinoita ihmisistä, jotka ovat lähteneet uhmaamaan luontoa ja omia rajojaan joutuen vaikeuksiin. Eksymisiä, loukkaantumisia ja jopa tarpeettomia kuolemia.

”Luonto on aina ihmistä viisaampi”, hän sanoo. ”Sitä on kunnioitettava. Ei saa saa olla liian ylpeä – kokeneimmallekin erämiehelle on käynyt huonosti, kun on uskonut sokeasti omiin kykyihinsä ja luullut liikoja itsestään.”

Niin. Hämmennyksen ohella kaikki seikkailut starttaavat nöyryydestä ja kunnioituksesta. Ei saa olla liian ylpeä, uskoa silmittömästi omiin voimiinsa tai sännätä suinpäin antamaan omia viisaita ohjeitaan. Tai toisin päin: vaikka alussa ei osaisi, ymmärtäisi tai tajuaisi, asiat alkavat asettua uomiinsa, kun seuraa ja tarttuu toimeen sekä kuuntelee ja kunnioittaa kokeneempiaan. Kunnioittaa luontoa ja omia voimiaan.

Kuuntelen lumoutuneena miesten juttuja ja tunnen pienen piston sydämessäni. Missä minun rajani menee? Olenko ottanut hommat ja äijien perässä pysymisen liian tosissani tänään?

EN OLE OSANNUT KUVITELLAKAAN millainen vuosikymmenten historia pitkospuiden alta paljastuu. Seuraavana aamuna työmaalle palatessamme katson tuhoamaamme vanhaa pitkostoa. Alla on kerroksittain lahoavaa puuta, parhaimmillaan kerroksia on jopa neljä. Uudet lankut asetellaan tasaisesti vanhojen päälle. Asettelu on tarkkaa hommaa, sillä meidän vastuullamme on retkeilijöiden turvallisuus.

Aimo ja Erkki ovat erityisen tarkkoja miehiä ja suo asettaa omat haasteensa. Miehet asettelevat puita paikoilleen joskus pitkäänkin hakien niille optimaalista tasapainoa: lautoja ei saa jättää vinoon tai kiikkeriksi. Etenkin sateella epätasapaino kostautuu. Lisäksi huomiomme tarkkaan, että kahden pitkospuun väli jää niin kapeaksi, ettei pyöränrengas tai pienen retkeilijän jalka jää siihen kiinni. Pöräilyharrastus on lisääntynyt tälläkin alueella.

Kuva: Metsähallitus/Erkki Ollila

Kuva: Metsähallitus/Erkki Ollila

Aimo tarttuu moottorisahaan. Pitkoksen päät on hiottava tasaseksi, jotta ne asettuvat edellisten jatkeeksi. Kun kaikki saatu paikoilleen, on minun vuoroni iskeä. Tänään käteeni on asetettu painava vasara.

Naisellinen koputus, sellainen nätti pieni tikutus naulan päältä. Rauhallinen Erkki katsoo touhuani kauempaa ja tulee vierelle vinkkaamaan hienotunteisesti, että voisin hieman laajentaa liikkeeni kaarta ja ottaa voimaa kunnolla. Siinä miehet tojottavat vieressä ja minä mäiskin lekaa viimeisillä voimillani. Suo, kuokka ja minä perkele! Pelkään, että ne nauravat.

”SITÄHÄN SANOTAAN, että etelän naiset pitävät poromiehistä”, toinen miehistä täräyttää keskeltä täyttä hiljaisuutta kahvitauollamme.

”Mitäs sinä etelän nainen olet mieltä?”

Miehet intoutuvat jutustelemaan pohjoisen pojista. He sanovat, että poromiehiä haukutaan välistä myös vähän laiskoiksi.

Poromiehistä minä en tiedä, mutta olen joskus kyllä pohtinut etelän ja pohjoisen miesten eroja. Tuntuu, että kaupungin sykkeessä miehet (kuten naisetkin) yrittävät vähän liikaa. Tekevät paljon asioita, mutta riittäisikö vähempi? Analysoimme poromiehiä ja päädymme yksissä tuumin siihen, etteivät he ole laiskoja. Luonto on vuosisadat ohjannut poromiesten elämää ja he ovat tottuneet tekemään sen, minkä kulloinkin voivat. Luonto määrittää ihmisen tahtia enemmän kuin osaamme välillä ajatellakaan.

Vaikka etelän mies on kenties hieman kiireisempi ja suorittaa joskus yli, enemmän minä yhtäläisyyksiä kuin eroja löydän pohjoisen ja etelän poikien välillä. Huvittaa, sillä jo toistamiseen käy näin: täydestä hiljaisuudesta eväiden äärellä alkaa yhtäkkiä syvällinen keskustelu. Huvittaa siksikin, että eipä aikaakaan kun vasta olen miettinyt, miksi suomalainen mies on niin vaikea saada avautumaan. Ja nyt yhtäkkiä minä ymmärrän: kyllä mies puhuu, sillä täytyy vain olla tilaa ja turvan tunne avata ajatuksiaan. Joskus täytyy lähteä suolle asti löytämään tuo turva.

ILTAMME KULKEVAT samaan malliin. Vaelletaan hiljaisina soiden halki takaisin majapaikalle Simojoen Lohirantaan ja syödään Eeva-emännän laittamat maittavat ruuat (kolmantena iltana minäkin alan syödä kuin äijä, kaikki perunamuusit uppoavat nälkäiseen pikkutyttöön vaivatta). Sitten minä menen saunaan, ja pois tullessani käyn huutamassa pojat omalle vuorolleen. Illaksi käperryn kirjoittamaan kuulumisiamme blogiini ja miehet kuuntelevat radiosta jääkiekkoa. Lopulta kukin meistä, hyvin aikaisin illalla, vetäytyy nukkumaan ja keräämään voimia seuraavalle päivälle. Suloinen rutiini on vallannut talkoolaisleirin. Ihanan helppoa elämää.

Näihin Simojoen upeisiin maisemiin oli ilo nukahtaa iltaisin.

KURKI, TAIVAANVUOHI, METSO, PÄÄSKYNEN. Huumava, koko aavan valtaansa ottava tuuli. Keväisen suon kummallisuudet. Niistä minä sinulle blogiini kirjoitan (katso tästä). Suoluonto on saanut minut pauloihinsa.

Aamu sarastaa ja aloitamme taas työmatkapatikan peräkkäin vaiti lompsien. Ihmisäänten hiljaisuus ei vaivaa meitä. Minä rakastan hiljaa olemista; kun ei tarvitse koko ajan täyttää ilmaa turhalla höpötyksellä, selittää tai analysoida. Suolla annetaan luonnon laulaa. Eläimet pysyvät piiloissaan, mutta ne kuuluvat kaikkialla.

Hiljaisuus. Niin paljon puhuvaa.

Kolmannen päivän varmuudella tartun nauloihin ja vasaraan. Nyt tiedän, mikä minun paikkani tässä kokonaisuudessa on. Olemme saavuttaneet tekemisessa hyvän yhteisrytmin. Työ tosin alkaa tuntua jo kropassa; eivät turhaan tätä talkooleiriä mainostaneet arjen crossfitiksi ja saaneet meitä talkooalaisia innostumaan lähtemään suolle.

Kuva: Metsähallitus/Erkki Ollila

Minä taon ja Lapin Kansa kuvaa. Kuva: Metsähallitus/Erkki Ollila

INNOSTUMAAN ON SAATU vapaaehtoisten talkoolaisten lisäksi myös media. Työni keskeyttävät jo toisena päivänä peräkkäin toimittajat, jotka patikoivat jutuntekoon työmaallemme. Minä vitsailen lähteneeni maailman kaukaisimmalle suolle hetkeksi karkuun kaikkea mediaa, mutta siinähän taas törötän, aamu-tv:n haastattelussa.

Kuvaamme toisten ryhmän työmaalla ja minäkin pääsen nyt kurkkimaan miten pitkostaminen siellä sujuu. Täällä paiskivat nuoremmat herrat. Kevään abiturientti Tino ja kolmeakymppiä lähentelevä opiskelija Joni tarttuvat lautoihin tottunein ottein ja tasoittavat maata uusien pitkosten alla. Nuoret herramme ovat käsittämättömän kohteliaita ja hyväkäytöksisiä. He ovat tulleet tekemään töitä. Tarttuvat itsenäisesti toimeen, ovat aloitteellisia. Kaukana siitä vellihoususukupolvesta, jollaiseksi vanhemmat pelkäävät nettinuorisomme muuttuvan. Viimeistään Ylen haastattelussa sydämeni sulaa, kun toimittaja kysyy Tinolta hänen syytään olla mukana talkoissa:

”Lappi on antanut mulle niin paljon, että nyt on aika antaa sille takaisin”, hän toteaa.

Niin, siksihän me olemme täällä: jotta voisimme taata retkeilijöille hyvät mahdollisuudet nauttia Suomen monimuotoisesta luonnosta. Ehkä olemme täällä hieman myös toisiamme varten, alan pohtia.

Tässä Olli sahaa ja minä värjöttelen etäällä häntä seuraten. Kuva: Metsähallitus/Erkki Ollila

Jään vielä hetkeksi seuraamaan nuorempien miesten työtä. Vaikka oma naisellinen koputukseni onkin jo kolmantena päivänä alkanut muistuttaa enemmän naulan lyöntiä, en voi kuin vaikuttuneena katsoa kun suunnilleen ikäiseni työnjohtajamme, Metsähallituksen kenttäpäällikkö Olli lyö naulan lankkuun. Tahdon voima, ja naula on parilla jämäkällä lyönnillä puun sisässä. Voima. Kiehtovaa.

Suo, kuokka ja suomalainen mies. Olli sanoo, että nämä pitkokset kestävät vuoteen 2030 asti.

Palatessani takaisin omalle työmaalleni, juttelemme Erkin kanssa hänen kokemuksistaan vapaaehtoistyöstä. Erkistä on eläkepäivillä kuoriutunut varsinainen talkooammattilainen. Hän kiertää vuodessa monilla eri talkoilla ja tuntee meiningin. Minulle on jotenkin outo ajatus se, että talkoisiin lähdettäisiin vain kahvittelemaan, töitähän tänne on tultu tekemään. Kehun toisessa leirissä näkemääni reipasta työskentelyä. Meidän talkoolaisemme ovat tulleet tekemään töitä. Arvelemme tämän johtuvan poikkeuksellisen oivaltavasta talkooilmoituksesta, jossa selvästi kerrottiin tämän leirin hengestä. Asenteesta. Illalla kirjoitan taas blogiini päivityksen, lue tästä lisää.

Martimoavan uumenista löytyy myös Suoukko, joka asuu tarinoiden mukaan pohjattomassa kaivossa.

SUOMEN LUONTO on täynnä taruja. Alussa niin jäyhä Erkki on viikon edetessä puhjennut puhumaan: nyt hän kertoo hiiseistä, suomalaisen kansanperinteen tarunomaisista eläimistä. Erkki on kansalaisopiston muinaishistorian kurssilla, joka pistää hänet täälläkin tutkimaan luonnosta millaisia merkkejä muinaisesta elämästä sieltä löytyisi. Olemme pohtineet mitä sana ”martimo” tarkoittaa, mutta kukaan ei tunnu tietävän siihen vastusta, eivät edes oppaamme. Erkki arvelee kuulleensa, että martimo olisi jokin vanhan kansan sana näädälle. Vasta kotiin pästyäni muistan googlata asiaa, ja vastaus löytyy: Martimo tarkoittaa Lapin martetta eli näätää.

Erkki on viisas mies, ja arvostukseni häntä kohtaan syvenee päivä päivältä.

Erkki ja minä. Kuva: Metsähallitus/Erkki Ollila

Viimeistään neljäntenä työpäivänä alan olla jo ihan oma itseni. On jännä, miten luottamuksen syntyminen uusien tuttavuuksien välillä vaatii oman aikansa. On osattava varovaisesti tunnustella kullekin luontaista tapaa ja rajoja. Kiireessä ja vauhdissa sellaista ei usein muista tehdä, vaan helposti jyrää toisen, rauhallisemman, alleen omalla räpätyksellään. Varsinkin me naiset teidät miehet.

Mutta nyt ei enää tunnustella, vaan työstetään työmatkapatikalla Suomen luontotarujen innoittamana kauhuelokuvaa. Minä olen vähän vilkas ja välitön tapaus, mutta huomaan että se vaikuttaa miehiinkin positiivisella tavalla – jäät sulavat helpommin. Nuori abiturientti-poika Tino yhtyy innoissaan elokuvarakennelmiini. Ja niin saa alkusävelensä ”Viiden Tuuman Naulanainen ja Pitkostajat – Ennallistetun Metsän kauhutarina” (lue tästä tarkemmin). Väsymys kenties saa juttujen tason heilumaan välillä huolestuttavassa, mutta meillä on hauskaa.

NAULAAMINEN PUOLESTAAN on siitä hauskaa, että jos naulaa hakkaa vain toisesta reunasta, se tuppaa taipumaan mutkalle. Ja sitten pitäisi osata tehdä kaikki vipstaakiliikkeet, pyöriä ympyrää sylkien olan yli, että sen osaisi suoristaa ja saada lyötyä lautaan.

Ni, arvaat, etten minä osaa. Naulojen suhteen olen ollut oma itseni jo toisen työpäivän illasta lähtien ja uskallan jo huutaa Aimon avuksi. Ihan kaikessa ei tarvitse tämän mimmin koettaa päihittää miehiä. Olen huomannut, etteivät miehet minulle naura. Päin vastoin, apua saa ja täytyykin pyytää. Myös makkaratikun teossa. Luoja paratkoon, jos paljastuu, etten osaa edes sellaista vuolla… Mutta onneksi työkaverini ovat huomaavaisia herrasmiehiä, ja makkaratikku järjestyy minulle aina ennen kuin joudun paljastamaan kyvyttömyyteni.

”Viiden Tuuman Naulanainen edellä vaikka suohon”, joku huomaavaisista herrasmiehistäni huikkaa, kun kotimatkalla vaihdamme letkan johtovuoroa. Olemme kuin muuttolinnut, kuljemme muodostelmassa, josta välillä taaimmaisin heittäytyy eteen tuulta taittamaan. Minä, Viiden Tuuman Naulanainen, joka olen vielä tässä vaiheessa tietämätön saamaani hellittelynimeeni liittyvästä pienestä kettuilusta (lue tästä lisää), vedän letkaa läpi liukkaiden pitkospuiden. Ajattelen perässäni kulkevia miehiä ja muistan edellisen seikkailuni yhteydessä kirjoittamani:

”Kaikki seikkailut päättyvät ennalta-arvaamattomiin löytöihin ja mielettömiin yllätyksiin. Sanoinkuvaamattoman kiitollinen on olo sillä hetkellä, kun on tehnyt jotain tuntematonta; oppinut jotain uutta ja arvaamatonta. Kokenut sellaista, jota ei voi arjessa kuvitellakaan.”

Kaikki seikkailut päätyvät suuriin löytöihin. Minä olen nyt löytänyt nämä tyypit.

Martimojärven aamumaisemissa

Kivalon autiotuvalla

Lintutornissa

VIIDENTENÄ PÄIVÄNÄ jätämme pitkokset ja naulat suolle ja lähdemme patikoimaan. Seuraan äänettömän lumoutuneena Ollia kun hän kertoo silmät loistaen suon elämästä. Tuollainen on suomalainen mies parhaimmillaan, innoissaan asiasta, jota hän vaalii ja arvostaa. Olli vaalii ja arvostaa näemmä myös hölmöjä vitsejä, niin innoissaan hän niitäkin meille kertoilee. Me kaikki räkätämme katketaksemme. Meistä on tullut hieno ryhmä – minä ja minun pojat, ajattelen ylpeänä. Seuraan miehiä tarkkaan, kun he tutkivat suojärveä ja lintutornissa koettavat paikantaa työmaatamme horisontissa. Tässähän ihan herkistyy.

Luonto on tuonut meidät yhteen. Suo kuori meistä ytimen esiin, rauhoitti yhteisen tekemisen äärellä ja laittoi kuusi toisilleen tuntematonta kohtaamaan. Sitä ei olisi tapahtunut kaupungin vilinässä. Alan ymmärtää luonnon merkitystä koko ajan paremmin.

Ja yhtäkkiä siinä suolla pitkoksia vaeltessamme, käen kukkuessa ja pienten taivaalta tipahtelevien sadepisaroiden viilentäessä ihoa, minä rakastun suomalaiseen mieheen. Näihin herroihin, joiden kanssa olen saanut kunnian viettää kohta viikon suolla. Seikkailu, aina niin arvaamaton lopputulos. Minä lähdin haastamaan itseni fyysisesti, oppimaan pitkospuiden teosta ja soidensuojelusta, mutta niiden ohella sain jotain vieläkin suurempaa; minä opin sinusta, suomalainen mies.

TIEDÄTKÖ, SUOMALAINEN MIES, SINÄ OLET IHANA. Olet sitoutunut, asioillesi omistautunut, herkkäkin. Et välttämättä syleile kaikkia maailmoja, mutta sen mistä välität, otat lämpimästi syliisi. Sinä kynnät sisukkaasti, nöyrästi ja ahkerasti suolla, ja näytät teoillasi että välität. Olet suoraviivainen, rehellinen ja aito. Ja jos minä nainen joskus sinua kritisoin puhumattomuudesta ja pussaamattomuudesta, siitä ettet osaisi näyttää tunteitasi, on minun vain syytä varmistaa, että olen läsnä ja alttiina, kun sinä koet turvalliseksi puhua.

Sillä sinä puhut kun luotat. Sinä näytät tunteesi teoissa, annat äänesi kuulua katseessasi. Tunnut varmassa ja vakaassa otteessasi. Ei sinua muuksi saa koettaa muuttaa vaikka minä ehkä joskus äkkipikaisuuspuuskissani nalkutan toivovani.

Suomalainen mies, sinä olet ihana! Olet vakaa ja luottamuksen arvoinen sekä kohtelias ja karuudessasi sympaattinen. Sinut on tehty korpisoista, tuhansista järvistä, vehreistä koivikoista ja jykevästä peruskalliosta.

Ole ylpeä itsestäsi; siitä, että olet juuri sinä.

Sillä minä en halua sinua mitenkään muuten.

Rakkaudella,
Viiden Tuuman Naulanainen

* * *

Metsähallituksen soidensuojelu ja vapaaehtoistyö

Martimoaavan soidensuojelualue sijaitsee Simon ja Keminmaan kuntien alueella. Alue on perustettu vuonna 1982 suojelemaan arvokkaita suomaisemakokonaisuuksia, suokasvillisuutta ja -eläimiä. Martimoaavan – Lumiaavan – Penikoiden soidensuojelualue on yksi Pohjois-Suomen tärkeimpiä suoluonnon suojelukohteita. Se on myös erittäin merkittävä uhanalaisten lintujen kannalta. Soiden lisäksi alueella on edustavia vanhoja metsiä. Retkeilijälle alueella on luontopolkuja, vaellusreittejä, lintutorneja, pari autiotupaa ja laavuja. Pitkospuita reittien varrella on toistakymmentä kilometriä. Yhteensä retkeilyreittiä on kaikkiaan yli 20 kilometriä, ja vuosittain noin 10 000 ihmistä retkeilee alueella. Kooltaan koko Martimoaapa 134 km^2.  

Nämä Martimoaavan talokoot olivat ensimmäiset, jotka Maetsähallitus järjesti täysin itse. Aikaisempina vuosina se on tehnyt yhteistyötä Pidä Lappi siistinä -yhdistyksen ja WWF:n kanssa. Näissä vapaaehtoistalkoissa vuonna 2015 oli mukana 3 300 vapaahtoista talkootyöntekijää, jotka tekivät yhteensä 28 miestyövuotta. Kansallispuistot ja retkikohteet tarjoavat paljon erilaisia mahdollisuuksia osallistua tekemään konkreettisia tekoja suojelualueiden, uhanalaisten lajien ja kulttuuriperinnön hyväksi sekä omaksi iloksesi. Aktiivilomailu on lisääntynyt viime vuosina, ja erilaiset talkooleirit tarjoavat yhä useammalle ihmiselle mielenkiintoisia mahdollisuuksia seikkailuun. Martimoaavan pitkospuutalkoot järjestettiin 16.-27.5.2016.

Lue lisää Martimoaavasta ja Metsähallituksen vapaaehtoistyöstä täältä.

Ai ni! Nyt kun olet aina halunnut oppia tekemään pitkospuita, katso tästä tekemäni opetusvideo.