Pää, peppu, polvet – power!

Aina käy näin! Juuri kun pääsen sanomaan, että nyt on pienen tauon paikka, tuleekin mieleen jotain kirjoitettavaa. Ja aina kun sanon, että joku juttu on nyt loppuun käsitelty, tietysti siitä nouseekin jotain mielenkiintoista sanottavaa. Pyöräilyhaaste ei päästä otteestaan, ja kiinnostuksella seuraan nyt jatkuvasti eteeni tulevia juttuja pyöräilystä. Mutta niin kai se on; jos jokin asia on lähellä ja se on – vaikka vain lyhyen hetken – ollut kovin merkittävä asia elämässä, näkee siihen liittyviä asioita jatkuvasti ympärillään.

Minä esimerkiksi nyt ulkona kulkiessani en huomaa liikenteessä juuri muuta kuin pyöräilijöitä, etenkin niitä, jotka näyttävät lajin harrastajilta ammattimaisine pyörineen ja varusteineen. Tunnustan, ikävä on, ja Hi5ikesin kanssa taidamme kohta alkaa etsiä minulle ihan omaa pyörää, jotta voisin jatkaa pyöräilyharrastustani. Jotain kovin kiehtovaa siinä oli. Vauhti, vapaus, se että pääsee omalla energiallaan niinkin pitkiä päivämatkoja – vain muutamia mainitakseni. Ja tietysti nyt minua kiinnostaa myös päästä kokeilemaan vähän erilaisia pyöräilylajeja, maantiepyöräilyn lisäksi esimerkiksi maastopyöräily kiehtoo. Muistatko muuten kun kävin testaamassa polkujuoksua?

mäenprosentti

Tämä oli meidän kovin mäkemme, noin 30 kilometrin päässä Altasta. Kuva Mari Sirkiä.

 

Yksi on ainakin varmaa: pyöräily on koukuttanut minut. Tänään bongasin Helsingin Sanomista mielenkiintoisen blogin. En tiedä miten sitä en ollut aiemmin huomannut. Veloelo – blogi pyöräilystä. Sitä kirjoittaa kolme pyöräilyyn hurahtanutta toimittajaa.

”Pään ja jalkojen yhteistyö on maantiepyöräilijän salainen ase – siitä syntyy ajamisen kipinä” -otsikko sai minut innostumaan. Blogissa käsitellään Tour de Francea ja ajamista vuorilla.

”Jos vuorilla ei ole ajanut kertaakaan, on tuollaisen keskijyrkkyydeltään 7,3 prosentin pitkää nousua vaikea kuvailla. Saati sitä, miltä tuntuu, kun tien jyrkkyys nousee yhtäkkiä yli 10 prosentin. Aika harva pystyy myöskään kuvittelemaan, mitä tarkoittaa ammattipyöräilijän tasoisen vauhdin ylläpitäminen tuollaisissa nousuissa….”

”Nousuprosentti tarkoittaa tien korkeuseroa kilometrin matkalla. 5-prosenttisessa nousussa tie nousee kilometrin matkalla 50 metriä… Nousuissa pää pyrkii huijaamaan lihaksia. Kun lihasrasitus ylittää mukavuusalueen rajan, pää alkaa vaatia keskeyttämään, tai ainakin hiljentämään vauhtia. Sehän aivojen tehtävä itse asiassa on, suojella kehoa vahingoittumiselta. Joten pyöräkilpailuja ei voiteta pelkästään jaloilla, voittoon tarvitaan myös ja ennen kaikkea päätä… Pyöräillessä, varsinkin pitkillä matkoilla, joutuu jatkuvasti punnitsemaan itseluottamusta, uskoa jaksamiseensa. Aivot valehtelevat keholle ja estävät toteuttamasta kaikkia mahdollisuuksia.”, Anne Karppinen kirjoittaa.

Niin. Tämä kolahti, sillä tätä ilmiötä minäkin tutkin pyöräillessäni 350 kilometriä Suomen ja Norjan Lapissa . Nousut olivat Norja puolella meidänkin reitillämme kovia, vaikkeivät ihan tuota Tou de Francen luokaa varmastikaan. Meidän kovin mäkemme oli kahdeksan prosenttinen – luojan kiitos tällä erää se oli meille alamäkeä, joskin vastatuuleen. Silti vedimme siinä huippunopeudet: n. 60 kilometriä tunnissa.

Yksi minulle maantiepyöräilyn suurimmista anneista kaiken vauhdin hurman lisäksi oli päästä tutkimaan pään ja kehon yhteyttä sekä tutustua omiin äärirajoihini aivan uudella tavalla. Vaikka, kuten Karppinen blogissaan kirjoittaa, jotkut saattavat nähdä maantiepyöräilyn hieman tylsäksi lajiksi, voin taata juuri tällaisella pitkällä matkalla pääsevän tutustumaan niin monen erilaisen tunteen kirjoon ja oman päänsä kestävyyteen, että juuri se on paras matka tutustua omaan itseensä ja itseluottamukseensa.

Mekin poljimme viimeisenä päivänä 125 kilometriä suoraan vastatuuleen ja vedimme putkeen parinkymmenen kilometrin nousuja. Siinä tunteet todella heräävät. Tunnistan hyvin tuon kuvauksen siitä kuinka oma pää alkaa huijaamaan kehoa ja vaatii sitä hiljentämään ja hidastamaan – välillä jopa pysähtymään kokonaan. Mutta tahdin hidastaminen olisi ollut koko reissun turmio. Mitä tasaisempaan tahtiin pystyin polkemaan antamatta pään huudella varoituksiaan, sitä paremmin polkuni sujui.

Kuulin viime viikolla ajatuksen siitä, että pää ja mielen laatu ovat 70 % koko urheilusuorituksesta. Kyllä minä uskon siihen. Sanoisin, että pää + peppu + polvet = pyöräilyn power. Ja sanoisin, että koko tuo pee-kirjainten kolmikko pätee ihan mihin tahansa suoritukseen elämässä. Pään hallintaa, perslihaksia ja polvien kantoahan tämä elämä kokonaisuudessaan on.

/Ämmä, sännäten nyt työhommiin ja illalla treenaamaan peppua Tiian uuden treeniohjelman mukaisesti…

Fillaritreeni alkaa yläpäästä

Perjantai. Eipä täällä asiat kovin paljon eilistä paremmin ole. Tänäänkään ei treenata. Ilmoitin tilanteen Tiialle aamulla.

”Jos olo on yhtään kipeä, niin lepoa. Vasta yhden terveeltä tuntuvan päivän jälkeen on lupa liikkua. Nyt saat korkeintaan mennä istumaan polkupyörän päälle, mutta polkimien ei tartteis pyöriä. Nyt kun saadaan tää kunnolla taakse, ensi viikolla räjähtää sit!” , hän valisti minua.

No, eihän minulla ole vielä edes fillaria, joten se istumistreenikin jää väliin (sitäkin kyllä saisi tehdä pian, sillä viime päivät olen kuullut joka suunnasta eri asiantuntijoilta kuinka tärkeää olisi tuota alapäätä treenata ja totuttaa satulassa istumiseen).

Koska muuten en voi fillariprojektiani edistää, lompsin aamulla viimeisillä voimillani Intersport Forumiin ja kävin hankkimassa pyöräilykypärän. Oikeastaanhan tämä lähtee liikkeelle nyt aivan oikeasta päästä (siis päästä!), sillä ennen mitään muuta haluan varmistaa, että fillarireissuni on mahdollisimman turvallinen ja että pääsen elävänä maaliin ja takaisin kotiin.

Intersportissa valinta oli selvä: Kaistapäälle käy vain Nutcasen pyöräilykypärä. Eikä valintaan vaikuttanut vain kaistapäisyys, vaan myös se, että nämä Nutcase-merkin pyöräilykypärät ovat kuin taideteoksia, ja Somekuningattaren kuuluu näkyä ja kuulua! Yhdessä ihanan huippuasiakaspalvelija Petterin kanssa valitsimme minulle sopivan mallin ja kuvion

IMG_2834

IMG_2846

Suorastaan psykedeelinen kuvio. Mutta psykedeliaa tämä kypärän käyttö ei ole. Päävamma on tavallisin syy, joka aiheuttaa pyöräilijän menehtymisen. Ja siksi minäkin aloitin valmistautumiseni yläpäästä.

Viimeisimmissä tutkimuksissa ja tilastoissa vuodelta 2013 onnettomuuksissa kuolleista pyöräilijöistä vain kahdella oli kypärä käytössä ja asianmukaisesti kiinnitettynä. Kypärää ei käyttänyt 21 pyöräilijää, vaikka se olisi eri todennäköisyyksillä pelastanut heistä joka toisen. Tutkimusten perusteella pyöräilykypärän käyttö vähentää kuolemanriskiä 73 prosentilla sekä pää- ja aivovammojen riskiä kypärän käyttö pienentää 63-88 prosentilla.

Ja vaikka seuraukset eivät olisi kohtalokkaita, päänvammat voivat silti olla vakavia, kivuliaita ja hitaita paranemaan. Vakavampia onnettomuuksia on joka kymmenes, mutta onneksi suurin osa pyöräilyonnettomuuksista on yksittäisiä kaatumisia, joista selvitään terveyskeskuskäynnillä. Aikuisilla päävammat syntyvät useimmiten tiehen iskeytymisestä, lapsilla taas autoon iskeytymisestä. Päätäkin yleisemmin vammautuvat raajat, mutta päävammat ovat usein laadultaan vakavimpia.*

Suomen tieliikennelaissa on suositusluontoinen pykälä, jonka mukaan pyörällä ajettaessa on yleensä käytettävä kypärää. Koska kyseessä on suositus, käyttämättömyydestä ei rangaista. Siitä olisiko kypäräpakko säätää lakiin, ollaan monta mieltä, mutta minä olen kuitenkin koko ajan enemmän sitä mieltä, että kypäräpakko olisi hyvä ja sitä noudattamattomille voisi asettaa rangaistuksen. Kun sivusta seuraa tuota fillaristien menoa, joskus sitä oikein kauhistuu miten vaarallisia tilanteita varsinkin vilkkaassa kaupunkiliikenteessä tapahtuu.

Siksvarten mä oon nyt näin

FullSizeRender

Makaan täällä sairasvuoteellani uusi Nutcase päässäni. Fillaritreeniähän tämäkin, eikö?

Vauhdikasta viikonloppua, pikku pähikinäiseni ❤

/Ämmä, Pähkinätapaus, joka on ihan fiiliksissä uudestä Psykedeliakypärästä

*Lähde: Liikenneturva