Hetken mietin, mutta sitten päätin, että tuupataan nyt tuubiin sitten tämä Avoimen Teatterikorkeakoulun näyttelijäntyön jatkokurssin lauantaisia pääsykokeita varten valmistelemani monologi. Haen uudelle kurssille viime kesänä päättyneen jatkoksi ja vielä on päivä aikaa hioa… Kunkin hakijan pitää esittää parin minuutin mittainen monologi ja minä päätin kokeilla tätä itse kirjoittamani tekstiä.

Teen tämän koska olen hullu, eikä minulla ole minkäänlaista itsesuojeluvaistoa tai kykyä tuntea pelkoa naurunalaiseksi joutumisesta.

Olen harjoitellut tätä kaikin mahdollisin tavoin: lenkillä, vessanpöntöllä, siivotessani ja nyt päädyin puhumaan pätkääni videolle, jotta voisin nähdä itseni ulkopuolelta. Mutta sitten huomasin, että en vaan osaa itse katsoa itseäni tekemässä tällaista. En näe enää, mitä pitäisi huomioida ja kehittää ja olen vähän epätoivoinen.

Mutta sitten tajusin, että minullahan on teidät, rakkaat blogiystäväni. Ja teiltähän voi aina kysyä apua saattaakseni tämän keskeneräisen monologini loppuun! Ehkä tältä videolta paljastuu syy, miksi minä todella tarvitsen lisäopintoja näyttelemisessä tai sitten tämä on ihan valmista kauraa ja minä Oscarin arvoinen näyttelijä… Ole vapaasti mitä mieltä tahansa!

Ihan vähän alleviivaan, jotta et vetäisi liian pitkälle meneviä jotopäätöksiä; teksti ei ole Maijan suusta, vaan 23-vuotiaan Matildan, joka on murtunut ensimmäisen tulisen rakkaussuhteensa päätyttyä niin, että suunnittelee hyppäävänsä sillalta alas. Olen pöytälaatikkoon kirjoitellut tekstejä riippuvuudesta, ja tämä on yksi niistä. Tämä on nyt enemmän tekstikeskeinen versio, lopulliseen esitykseeni tuon vähän enemmän liikettä.

Että silleen. Tässä tää on.