Arkistojen aarre: Raha, nainen ja parisuhde – näin minulle kävi kun elin miehen rahoilla

Iltalehteen on tulossa juttu, johon minua haastateltiin. Se kertoo yksin elävien ihmisten taloudesta ja sen loukuista. Linkkaan jutun blogiini vielä myöhemmin, kun saan sen printtiversiona käsiini tai kun se julkaistaan netissä.

Tiedän, että tämä aihe kiinnostaa monia, ja etenkin kun omalla nimellään tällaisessa jutussa esiintyy, moni saattaa ajautua bloginikin ääreen. Tervetuloa! Lehtijutut ovat aina näkökulmaltaan rajattuja, ja siitä syystä haluan vielä avata tarinaa vähän enemmän täällä, sillä se lienee kiinnostava monelle. Edelleenkään ei tunnu helpolta lukea nimensä yhteydessä esimerkiksi sanoja ”sossun luukku”, mutta kun tämä teema elämääni tupsahti ja huomasin miten vaikea siitä on monelle puhua ja miten vähän siitä puhutaan, tiesin, että minun tärkeä tehtäväni on toimia kasvona aiheelle.

En taida olla yksin?

Tämän blogitekstin ”Raha, nainen ja parisuhde – näin minulle kävi kun elin miehen rahoilla” kirjoitin jo vuosi sitten, kun Kodin Kuvalehdessä ilmestyi edellinen haastatteluni tästä aiheesta otsikolla ”Naisella täytyy olla omat rahat”.

Lue alta millainen minun tarinani on…

 


RAHA, NAINEN JA PARISUHDE – NÄIN MINULLE KÄVI KUN ELIN MIEHEN RAHOILLA
(Teksti julkaistu MaiLifessa 20.10.2016)

 

”Kuinka tyhmä voi ihminen olla, että päästää tilanteensa tuollaiseksi?”

Palaute.

Kodin Kuvalehden haastattelun jälkeen ajatuksia on sadellut. Minulta pyydettiin näkemystä naiseen ja rahaan ja juttu tuli ulos eilen.

Koska se kuitenkin kertoo ajatukseni lyhyessä muodossa, ajattelin, että tähän kysymykseen tyhmyydestä minä vastaan kertomalla sen, kuinka ihminen päästi tilanteensa tällaiseksi. Selitysvelvollinen en ole elämästäni kenellekään, mutta koska minulle on annettu riittävä rokeus rehellisyyteen ja kyky kiteyttää kokemuksia toisia koskettavalla tavalla, haluan antaa kokemastani tämän opin sinulle.

* * *

VIISI VUOTTA SITTEN, aika lailla juuri näihin aikoihin, voimani alkoivat hiipua. Oli ollut jo pitkään sairastelua, kaikenlaista kummallista, juoksua sairaaloissa ja haasteita viestintäyritykseni kanssa. Oli suuri ylpeys ja tahto näyttää; tästä firmasta tulee kova juttu ja minusta tiukka bisnesmimmi. Jokin oli kuitenkin vialla ja se vaivasi päätäni. Pitkään aikaan en osannut sanoittaa ongelmaani, mutta jossain vaiheessa aloin lopulta ymmärtää: suurin lastini oli yritys, jota yritin raahata rinnallani. Kovin kipuni olikin yhtäkkiä se, joka kerran oli ollut suurin unelmani.

Seurasi nopeaa toimintaa, pohdintoja ja järjestelyjä. Pari kuukautta myöhemmin päädyin ratkaisuun, jossa siirsin osakkeeni yhtiökumppanille nimellisellä kauppahinnalla – firmalla kun ei suurta arvoa katsottu siinä kohtaa olevan. Toisin kuin usein ajatellaan, aina yrittäjä ei tule rikkaaksi yritysmyynnillä. Olin painanut monta vuotta kohti unelmaani, vähin korvauksin silloinkin, joten säästöjä ei ollut.

Mutta muitakaan vaihtoehtoja en enää nähnyt. Ensimmäistä kertaa elämässäni hyppäsin tyhjään vailla tietoa mitä seuraavaksi tekisin; ehkä onnellisenkin tietämättömänä, että tällaisia tilanteita tulisi vielä tarinassani riittämään.

Jatkoin töitä itsenäisenä yrittäjänä ja aloin saada hyvin työkeikkaa. Sain rahaa ihan ok ja pärjäsin.

 

YRITYKSEN TAAKSEJÄTTÄMISEN JOHDOSTA minussa vapautui erilaisia energioita: yksi niistä suuntautui yllättävään rakkauteen. Niinhän siinä kävi, että ratkastua pätkähdin mieheen, joka oli muuttamassa Ruotsiin oman työnsä takia. Olimme aikeissa kaukosuhteeseen, kunnes hän eräänä kesäpäivänä pudotti pommin ja kysyi minua muuttamaan mukaansa. Viikon verran pohdin töitäni, tulevaisuuttani, rahojani, kaikkea mahdollista, ja päätin lopulta antaa yllättävälle tilanteelle mahdollisuuden.

Minä muuttaisin Ruotsiin!

Ihanaa alkuhuumaa uudessa rakkaudessa ja kotikaupungissa. Rahat riittivät ja tein vielä työkeikkaa Suomeenkin. Onneksi sain nopeasti ensimäisen työpaikkani Ruotsissa. Työ oli osa-aikaista, koulutustani vastaamatonta ja kotoa käsin tehtävää, mutta parempi kuin ei mitään. Olin onnellinen, sillä tämä oli alkuni ruotsalaiseen yhteiskuntaan sulautumisessa.

Siitä se kierre kai kuitenkin sitten vähitellen alkoi. Arjessamme tapahtui joitakin yllättäviä asioita, joissa tein valinnan auttaa miestäni ja viivyttää oman työn etsimistä. Oli minulla muutama oma raha silloin tällöin, mutta muuten elettiin paljon toisen pussilla. Raha oli päivittäinen puristuksen aihe päässäni ja se alkoi myös vaikuttaa suhteeseen.

Minulle tilanne loi valtavan altavastaajan aseman vieläpä kun elettiin maailmassa, jossa perheen toinen osapuoli oli kaikessa tärkein työnsä takia. Minä en ollut meidän kaksikosta niin merkityksellinen ja hyväksyin sen, sillä ajattelin asian olevan väliaikaista ja uskoin suhteemme mahdollisuuksiin. Aloin ajatella myös lastenteon mahdollisuutta, olisihan ollut siihen oivallinen aika, mutta… noh, siihen ei lopulta ollutkaan niin oivallinen monesta eri syystä.

Mestoilla kotikaupungissani Ruotsissa kesällä 2013 😀

 

PAINUIN PÄIVITTÄIN PIENEMMÄKSI ja pienemmäksi. Elintilani kapeni, sillä en voinut esimerkiksi harrastaa omin rahoin. Uusi maailma, jossa elimme, ei ollut minun. Minulla ei ollut omia ystäviä, ei kannustavia tai ylösnostavia voimia, tukea, koulutustani ja kokemustanivastaamaton osa-aikainen ja vieläpä kotoa tehty. Aloin itsekin taantua, vaikka yritin kaikkeni (olen täälläki jakanut kanssasi esim. kokemuksiani työnhausta Ruotsissa). En kertonut tilanteestani kenellekään. Miehen ollessa usein työmatkoilla minä istuin kotona ja pläräsin Ruotsin työvoimaviranomaisen työtarjouksia. Pohdin Suomeen paluutakin ja vaihtoehtoja järjestää elämämme uudella tavalla. Totesimme kuitenkin haluavamme asua samassa paikassa.

Sitten kävi kuten kävi. Tuli yllättävä ero, monelta osin varmasti tästäkin tilanteesta johtuen, joka romutti kaiken. Tulin takaisin Suomeen nopeasti rahattomana, kodittomana ja työttömänä. Aloin kursia elämää kasaan pienin paloin vanhempieni tukemana.

Paljon tapahtumia ja elettyä elämää, joita päätin rohkeasti jakaa kanssasi tässä blogissakin.

Lisebergin huvipuistossa Göteborgissa lokakuussa 2013

 

KAIKEN ON TÄYTYNYT TAPAHTUA, jotta voin istua nyt tässä ja kirjoittaa sinulle tänään näin, vastausta kysymykseen siitä kuinka tyhmä ihminen on, kun päästää tilanteensa tällaiseksi.

En minä siihen osaa vastata, sillä en ajattele olevani tai olleeni tyhmä. Ehkä olennaisempi kysymys on se, kuinka viisas ihmisestä tulee, kun antaa itsensä oppia kokemastaan ja kuinka hän voi kokemuksiaan muille esimerkkinä jakaa?

Ehkä joitakin asioita olisin voinut harkita tarkemmin, ehkä en. Jokainen valintani on omani, ei kenekään muun. Uskon, että kussakin elämämme vaiheessa teemme päätökset tilanteen mukaisin resurssein ja kyvyin, tiedoilla ja näkemyksillä, jotka meillä siinä hetkessä on. Ei voi kuin oppia ja yrittää taas olla niiden oppien avulla paras mahdollinen versio itsestään.

Tekemäni päätökset vaikuttavat elämääni edelleen valtavasti. Matkan varrella olen tehnyt uusia tietoisia uraani liittyviä valintoja, jotka ovat tarkoittaneet, että taloudellista kestokykyäni koetellaan varmasti vielä hetken. Mutta, kuten kerroin pari viikkoa sitten, uusimpaan yllätykseen, onnettomuuteen, joka taas haastaa tilanteeni, en ollut osannut varautua. Suurimmalta osin tämäkin hetkellinen kriisini konkretisoituu taloudessa.

 

OLEN HÄVENNYT TILANNETTANI JA ELÄMÄÄNI varmasti tuhansia tunteja oppien lopulta sen, ettei tässä olekaan mitään hävettävää. Hävettävää olisi se, ettei itse kaikesta huolimatta uskoisi mahdollisuuteen nousta ja mennä eteenpäin. Minulle valintani ovat maksaneet paljon ja tulevat vielä maksamaan. Mutta silti uskon, että hienot ajat ovat edessä.

Kokemukseni on muuttanut suhtautumisen rahaan täysin. Ennen raha oli suurin pelkoni, nyt opettelen päivittäin kohtaamaan rahan pelinappulana, asiana, jota kyllä maailmassa on, ja joka kyllä minunkin laariini vielä napsahtaa kunhan teen oikeita asioita. Oikeat asiat ovat itseensä uskominen, mutta myös suunnittelu. Minä olen hakenut neuvoja mm. talosvalmentajalta. Muutos on tapahtunut myös arvoissani: enää raha ei ole minulle jumala, vaan se on tarpeellinen ja hyvä kaveri, kunhan siihen osaa suhtautua oikein ja puhua siitä oikeilla sanoin.

Sitä meidän pitäisi tehdä, naistenkin, että puhuisimme rahasta ja jakaisimme kokemuksiamme.

Tämä kuva on eräästä aiemmasta tekstistäni, sopi jotenkin tähän kirjoitukseen.

 

PARISUHTEESTA MINÄ OPIN sen, että suhteen on (kun meillä länsimaissa on mahdollista) perustuttava aina tasapainoon. En puhu tasa-arvostakaan, vaan tasaPAINOSTA monessa eri osa-alueessa. Ja jos rahassa on suuri epätasapaino, että toinen on toisen alla, kontrollissakin (sillä sitäkin toisen rahoilla eläminen voi tarkoittaa), syö tämä aina toisen vapautta. Ja koska elämä on arvaamaton, kun nämä asiat on yhdessä ääneen todettu ja sunniteltu, voi luottaa, että minkä tahansa käänteen tapahtuessa selviää aina omille jaloilleen. Elämässä on toki aina vaiheita, joissa joskus luonnollisesti ollaan enemmän toisen varassa, sehän on luonnollista. Mutta se ei saa olla pysyvä tila.

Enkä ikinä enää anna itseni kenenkään toisen rahojen varaan. Oltuani sinkku kohta kolme vuotta, uuden parisuhteen syntymisen mahdollisuuteen tilanteeni ja kokemukseni vaikuttaa suuresti. En koe olevani vielä valmis, sillä en ole riittävällä tavalla omilla jaloillani. Oma ajatushan tämä vain on, mutta minulle kovin todellinen. En halua, uskalla (mikä ikinä se oikea motiivi onkaan) avautua uudelle, ennen kuin tunnen itseni vahvemmaksi taloudellisesti.

 

EN OLE SELVINNYT ihan vielä. Olen etsinyt omia jalkojani pitkään, juuri nyt aivan kirjaimellisestikin, oi elämän ihanaa ironiaa.

Suurin oppini kaikesta on se, että elämä on arvaamaton, ja siksi meistä jokaisen on varauduttava selviämään aivan yksin. Apua saa pyytää ja sitä tulee ottaa vastaan sekä antaa muille, mutta lopulta me nousemme vain omin voimin.

 

Oletko kokenut jotain vastaavaa kuin minä?  Miten sinä ajattelet rahasta ja parisuhteesta? Mies! Mitä sinä ajattelet?

Näitä rantoja minä rakastin ja kaipaan kovasti edelleen. Tähän pieneen lounas-ruotsalaiseen kaupunkiin sydämeni jäi ja pidin siellä asumisesta, vaikka harmillisesti elämä siellä ei lopulta onnistuntukaan. Kuva elokuulta 2013.

 

Kirjoituksiani rahasta ja rahattomuudesta löydät täältä lisää.

Rikasta viikonloppua sinulle, ystäväni! Muistathan, että elämä on suurinta rikkautta. Rahaa tarvitaan, ja sen puute tekee onnettomaksi. Mutta mitään ongelmia se ei lopulta ratkaise.

/Äm, joka muistuttaa vielä, että tämäkin kertomus koskettaa vain minua, omia kokemuksiani ja elämääni, ei tarinan muita osapuolia.

 

Ps. sinisten linkkien takana tarinoita tässä lyhyesti nostamieni tapahtumien takaa

Mainokset

”Kuinka usein täytyy sheivata jos käy salilla?” – suomalaisuus ja parisuhteiden synty nyt videolla

Tarina voi saada aivan uuden ulottuvuuden, kun se kerrotaan ilmein. Muistako, kun kirjoitin pari vuotta sitten sinulle tästä kummallisesta kohtaamisesta keskellä kirkasta päivää kadulla? Nyt se saa siivet uusimmalla Youtube-videollani.

Oi suloinen suomalaisuus! Tunnistatko tämän tunteen?

 

En minä ole sinkkuna nirso, vaan pelkään – mies, voisitko rakastua liian itsenäiseen naiseen?

Sinkkunaiset valittavat, kun ei löydy sopivaa miestä. Mediassa puhutaan isoin otsikoin ”parisuhdemarkkinoiden kohtaamattomuudesta” (herraisävarjele!). Miehet ihmettelevät naisten nirsoutta ja syyttävät siitä, ettemme jaksa tehdä töitä parisuhteen eteen, kun arjen astuessa alttarille isot prinsessaunelmamme kolhiutuvat. Naiset nyrpistävät nokkaansa näille arvioille.

Helsingin uutiset kirjoitti mielenkiintoisen jutun sinkkujen odotuksista ja pyysi siihen ajatuksia minulta, kovaa vauhtia keski-ikäivstyvältä kaupunkilaissinkulta. Onneksi minua halutaan haastatella tasaisin väliajoin näistä teemoista, jotta tulee itsekin asiaa ajateltua. On nimittäin pakko tunnustaa, että muutoin tämä mahdollisen uuden parisuhteen löytyminen jäisi aika vähälle pohdinnalle.

Sille on selvä syy.

Katsos, en minä nimittäin ole nirso, vaan minä pelkään. Kovin kauhuni on astua parisuhdemarkkinoille, joilla kysyntä ja tarjonta eivät kuulemma kohtaa. Tästä syystä minä olen vielä sinkku…

 

* * *

 

ON JÄNNEÄ, MITEN ihmistä ulkopuolelta määritellään. Minäkin saan kuulla jatkuvasti olevan liian sitä, liian tätä: liian menevä, liian reipas, liian iloinen, liian herkkä, liian vahva, liian heikko, liian valikoiva, liian nirso, liian itsepäinen – ja parisuhdemielessä ehdottomasti liian itsenäinen.

Olen elämäniloinen ja itsevarma kaupunkilaisnainen. Kolmen ja neljänkympin välimaastoon kasvettua elämä on opettanut oman osansa parisuhteista. Viimeinen suhde antoi ja otti paljon, ja sen haavoja kannan mukanani edelleen. Sen päättymisestä selvittyäni ymmärsin, että yksi asia on minulle parisuhteessa yli muiden; ikinä en enää luovuttaisi omaa itsenäisyyttäni toisen käsiin. (Lukiessasi tämän kirjoituksen, ymmärrät ehkä paremmin.)

Jos blogini on sinulle entuudestaan tuttu, tiedät varmasti, mitä itsenäisyys minulle tarkoittaa. Jos et, saat näiltä sivuilta kyllä siihen vastauksen. Kuljen omia polkujani. Haparoin hetkittäin ja voitan välillä. Tiedän kuka olen ja mistä olen vajaaa. Itsenäisyys ei tarkoita minulle, että huudan barrikaadeilla naisten asiaa tai vihaa miehiä; ei, olenhan kertounut esimerkiksi näin ihailustani suomalaista miestä kohtaan. Liiemmin itseänäisyys ei ole sitä ettenkö tarvitse toista. Päinvastoin, vaikka nautin myös yksinolosta, olen minäkin yksinäinen vailla puoliskoa. Mutta itsenäinen nainen selviydytyy elämässä tarvittaessa myös omin päin.

Persoonani takia minuun on helppo ihastua ja ihailla etäältä, mutta elämäntyylini moni kokee pelottavaksi ja parisuhteeseen liian vauhdikkaaksi. Seikkailujani seuratessasi olet saattanut kauhistellen ajatella, että tällainen elämä juuri vaatisi jonkun toisen rauhoittamaan. Voin kertoa, ettei niin tule käymään, vaikka minulla olisi mies ja monta lasta. Vapauteni on voimani ja sen on sovittava suhteeseen.

Mutta minä minä pelkään, että kysyntää tälle tarjonnalle ei ole.

Yhteiskunta antaa naisen olla koko ajan itsenäisempi ja vahvempi, mutta muuttuuko miehen mieli samaan tahtiin? Kuinka itsenäinen nainen saa olla voidakseen tulla valituksi?

 

img_4639

 

ITSENÄINENKIN NAINEN TOIVOO kohtaavansa vertaisensa, vaikka vääräleukaisimmat vääntävätkin siitä viivan kiittämättömän vanhanpiian valituksiin. Onpa sitten prinsessa tai prinssi, kaikkihan kaltaistansa kaipaavat; onhan parisuhteen perustuttava yhteiselle vireelle, joka voi tarjota elementit suhteen kestävyydelle.

Itsenäinen nainen haluaa rentoa rakkautta, sillä hän ymmärtää, että elämä tuo ryppyjä otsaan ja jarruja rattaisiin muutenkin. Hän tulee vastaan monta mutkaa ja tietää milloin tehdä töitä, mutta odottaa samaa myös puolisoltaan. Hän tahtoo tasapainoista tukipilaria, ei pelastettavaa pikkupoikaa, tallattavaa tossukkaa tai hallitsevaa perheenpäätä. Hän kaipaa kestävää kumppanuutta ja tiimiä tiukkoihin tilantesiin. Hän myös arvostaa itseään niin, että on mieluummin yksin kuin soveltumattomassa suhteessa.

Kulkisiko kukaan tällaisen naisen kanssa?

img_4617

Nämä hauskat kuvat viime kesältä.

 

ON HELPOMPI OLLA yksin kuin asettua alttiiksi ja kokeilla. Minä annan oman itsenäisyyden menettämisen pelkoni ohjata elämääni, enkä uskalla altistua löytämään. Pelko suojelee minua potentiaalisilta pettymyksiltä ja kivuliailta kolhuilta. Jollekin toiselle pelko pukeutuu tiukkoihin ulkonäkökriteereihin, kolmannelle kenties uskomukseen jatkuvasta torjutuksi tulosta, neljännelle naputuksiin nirsoudesta.

Ehkä pelkoni ovat vain oman mieleni rakennelmaa, eivätkä totta lainkaan. Ehkä myös muiden oletukset erilaisista esteistä parisuhteen muodostumiseen kumoutuisivat, jos uskaliaasti murrettaisiin niitä, keskusteltaisiin ja kohdattaisiin ennakkoluulottomasti – ja annettaisiin itsemmekin yllättyä? Ehkä on turhaa syyttää tai epäillä toista, ehkä vain täytyy työntää omat pelkonsa pois.

Ja ehkä minäkään en ole ”liian”, vaan ihan vaan tavallinen nainen, joka toivoo joskus voittavansa rakkaudessa? Mitä sinä olet mieltä?

/Ämmäsi, isojen äärellä, mutta varmasti aika monen muunkin sinkkunaisen puolesta puhuen

 

* * *

Minä en ole koskaan osannut suhtautua parisuhteeseen etsimisenä. Pitkä, kahdeksan vuotta jatkunut nuoruuden suhde ja muutaman sinkkuvuoden jälkeinen edellinen pari vuotta jatkunut suhteeni tulivat eteeni.

Se on minun prinsessaunelmani; ettei tarvitse tehdä deittailusta tavoitteellista työtä, vaan että kumppani löytyisi esimerkiksi yhteisen tekemisen tai töiden kautta. Viime vuonna kokeilin kuitenkin deittailun saralla kahta asiaa, joista muodostui hienoja kokemuksia. Menin Tinderiin ja kävin sokkotreffeillä Lapin tunturissa. Juttelin myös Ylen Kioski-ohjelmassa sinkkuudesta

 Ja katsoa Kioskin ohjelman tästä

Itsenäisestä naisesta tähän blogiin on kirjaantunut monta tarinaa, mutta esimerkiksi Kodin Kuvalehden haastattelussa puhuin naisen itsenäisestä taloudesta näin

”Raha, nainen ja parisuhde – näin minulle kävi, kun elin miehen rahoilla”

Syksyllä urheiluvamma ja sitä seurannut neljän kuukauden sairausloma sysäsivät taas nämä parisuhdeasiat pinon alimmiaseksi. Katostaan toimiiko ”prinsessamenetelmäni” edelleen, vai ryhdytäänkö tänä vuonna tosi hommiin. Sitähän me jäämme nyt seuraamaan…

Yksinäisyys on vaikein vamma – kun fyysinen vamma sysäsi mentaaliselle matkalle, syttyi rakkauden kaipuu

Pari viikkoa sitten se lopulta tuli. Pimeässä ääneen lausuttu lohduton huuto ”En enää jaksa tämän läpi yksin”, sitä sävyttänyt itku ja sitten…

Ei mitään.

Hiljaisuus.

Hiljaisuuteen minäkin halusin taipua. Tästä ei saa puhua tai kirjoittaa kenellekään. Nyt jos koskaan on näytettävä reippaalta, sillä säälipistellä eivät asiat ratkea.

 

”EI KUKAAN SELVIÄ tällaisesta yksin. Välillä on voitava hajota turvallisesti”, hän sanoi. Fysioterapeuttini eilen.

Hoitoni jälkeen sysäydyimme pitkään keskusteluun siitä miten mieli myllertää, kun keho koettaa kuntoutua pahasta pulmasta.

Aika rankat kymmenen viikkoa elämää ovat nyt takanani. Vielä reilu viikko, ja sitten asetun leikkauspöydälle. Pitkä odotus päättyy, mutta samalla ollaan vasta ihan alussa. Sitten alkaa uusi kuntoutuminen. Uusi myllerrys.

En olisi voinut villeimmissä kuvitelmissanikaan piirtää paperille etukäteen maailmaa, joka on kuluneiden viikkojen aikana tapaturmani jälkeen minulle avautunut – mitä olen tuntenut, kokenut ja nähnyt. Kun käsi menee poikki, jalka napsahtaa sijoiltaan tai niska nyrjähtää, sitähän vaan hoidetaan homma lääkärissa ja kuntoudutaan, olen aiemmin ajatellut.

Tätä en ole ennen osannut nähdä.

img_4441

Tämä on vanha kuva vanhasta maailmastani. Käsi, jota minä olen viimeksi puristanut.

 

SITTEN EILEN. PÄÄTÖS. On kuitenkin kerrottava ääneen millainen mentaalinen matka alkaa, kun keho hajoaa sen verran rajusti, että koko arki heittää häränpyllyä. Se matka on kehon kohuja kovempi kestää.

Kun on sairaana tai vammautuneena, tärkein fokus pitäisi voida pitää paranemisessa. Minun huomioni on sikin sokin ja ympäri ämpäri peloissa, käytännön järjestelyissä, vastuussa, pienissä onnen pilkahduksissa, romahduksissa ja uusissa kukoistuksissa. Välillä jopa pelkään, miten kaikki stressini tulee parantumiseeni vaikuttamaan – tuskin se sitä ainakaan edistää. Huolet hurjistuvat synkkien seinien sisällä vailla toisen tukea.

”Fysioterapeuttien vastaanotolla koetaan usein vahvoja heikkoja hetkiä”, hän kertoi. Fysioterapeuttini. ”Jokaisen on voitava turvautua toiseen, ja joskus terveydenhoitohenkilökunta on potilaan tärkein tukipilari – se, jolla on aikaa pysähtyä ja kuunnella.”

Näin on nyt minulla. Olen arjessani kovin yksin. Sinkku ja sillai.

Mutta tiedän, että on monta muuta. Siksi on päätettävä kertoa ääneen tämä yllättävä puoli, jota moni vammaa kokematon ei ehkä voi ikinä muutoin ymmärtää tai osata omassa arjessaan aina kiittää.

 

TÄSSÄ SE NYT SITTEN TULEE. Suurin suru.

Minun tarpeeni. Kaipuu. Ehkä jonkun muunkin samassa tilanteessa olevan?

”Minä olen tässä, rakastan sinua ja annan sinun levätä. Lupaan, että sinäkin saat vielä jotain hyvää. Luota minuun.”

Näin haluaisin jonkun sanovan minulle juuri nyt. Sitten minä hajoaisin hetkeksi hänen turvalliseen syliinsä ja uskoisin taas, että tämäkin haasteen minä voin voittaa.

Rakkautta. Yhtä ihmistä, joka olisi hetken vain minua varten ja kantaisi, kun häntä eniten tarvitsisin. Vailla vastineita auttaisi jaksamaan arjessa, jotta minä voisin hengähtää hetkeksi. Sitä minä tarvitsisin nyt eniten.

Suurin voima vammautuneelle on rinnalla kulkeva, myllerryksessä häntä tukeva läheinen. Yksinäisyys on vaikein vamma. Sen ymmärtää, kun fyysinen vamma sysää mentaaliselle matkalle.

Saattaa syntyä rakkauden kaipuu.

 

TÄMÄ ON KOKEMUS, josta minä olen lopulta kovin kiitollinen ja hullulla tavalla jopa onnellinen; että tämä polku täytyy kulkea juuri näin. Joskus tämäkin on ohi, ja minä sitten monta tarinaa rikkaampi. En halua unohtaa, vaan tallentaa tämän sydämeeni tiukkaan.

Jos minulla joskus vielä on parisuhde, rakkaus, tämän haluan silloin arjessani muistaa.

/Ämmäsi

* * *

Jos et tiedä, mitä minulle kävi tai kaipaat vertaistukea, lue esimerkiksi nämä kirjoitukseni vammautumisesta, rakkaudesta ja yksinäisyydestä.

”Kun vammatutuminen onnettomuudessa muuttaa koko elämän”
”Auttaminen on vapaaehtoinen valinta – Tough Viking 2016”
”Putosin pienyrittäjän kuolettavaan kierteeseen”

”Ai ni. Mähän oon lapseton sinkku. Tällä iällä.”
Ei ihmisen kuulu yksin olla”
”Kun sinkku lähti sokkotreffeille tunturille”

Kutsuni yksinäiselle: tapetaan yksinäityyshätä yhdessä”
Yksinäisyydentappokone”
Suomalainen yksinäisyys on hirveä hätä

 

 

Raha, nainen ja parisuhde – näin minulle kävi kun elin miehen rahoilla

”Kuinka tyhmä voi ihminen olla, että päästää tilanteensa tuollaiseksi?”

Palaute.

Kodin Kuvalehden haastattelun jälkeen ajatuksia on sadellut. Minulta pyydettiin näkemystä naiseen ja rahaan ja juttu tuli ulos eilen.

Koska se kuitenkin kertoo ajatukseni lyhyessä muodossa, ajattelin, että tähän kysymykseen tyhmyydestä minä vastaan kertomalla sen, kuinka ihminen päästi tilanteensa tällaiseksi. Selitysvelvollinen en ole elämästäni kenellekään, mutta koska minulle on annettu riittävä rokeus rehellisyyteen ja kyky kiteyttää kokemuksia toisia koskettavalla tavalla, haluan antaa kokemastani tämän opin sinulle.

* * *

VIISI VUOTTA SITTEN, aika lailla juuri näihin aikoihin, voimani alkoivat hiipua. Oli ollut jo pitkään sairastelua, kaikenlaista kummallista, juoksua sairaaloissa ja haasteita viestintäyritykseni kanssa. Oli suuri ylpeys ja tahto näyttää; tästä firmasta tulee kova juttu ja minusta tiukka bisnesmimmi. Jokin oli kuitenkin vialla ja se vaivasi päätäni. Pitkään aikaan en osannut sanoittaa ongelmaani, mutta jossain vaiheessa aloin lopulta ymmärtää: suurin lastini oli yritys, jota yritin raahata rinnallani. Kovin kipuni olikin yhtäkkiä se, joka kerran oli ollut suurin unelmani.

Seurasi nopeaa toimintaa, pohdintoja ja järjestelyjä. Pari kuukautta myöhemmin päädyin ratkaisuun, jossa siirsin osakkeeni yhtiökumppanille nimellisellä kauppahinnalla – firmalla kun ei suurta arvoa katsottu siinä kohtaa olevan. Toisin kuin usein ajatellaan, aina yrittäjä ei tule rikkaaksi yritysmyynnillä. Olin painanut monta vuotta kohti unelmaani, vähin korvauksin silloinkin, joten säästöjä ei ollut.

Mutta muitakaan vaihtoehtoja en enää nähnyt. Ensimmäistä kertaa elämässäni hyppäsin tyhjään vailla tietoa mitä seuraavaksi tekisin; ehkä onnellisenkin tietämättömänä, että tällaisia tilanteita tulisi vielä tarinassani riittämään.

Jatkoin töitä itsenäisenä yrittäjänä ja aloin saada hyvin työkeikkaa. Sain rahaa ihan ok ja pärjäsin.

 

YRITYKSEN TAAKSEJÄTTÄMISEN JOHDOSTA minussa vapautui erilaisia energioita: yksi niistä suuntautui yllättävään rakkauteen. Niinhän siinä kävi, että ratkastua pätkähdin mieheen, joka oli muuttamassa Ruotsiin oman työnsä takia. Olimme aikeissa kaukosuhteeseen, kunnes hän eräänä kesäpäivänä pudotti pommin ja kysyi minua muuttamaan mukaansa. Viikon verran pohdin töitäni, tulevaisuuttani, rahojani, kaikkea mahdollista, ja päätin lopulta antaa yllättävälle tilanteelle mahdollisuuden.

Minä muuttaisin Ruotsiin!

Ihanaa alkuhuumaa uudessa rakkaudessa ja kotikaupungissa. Rahat riittivät ja tein vielä työkeikkaa Suomeenkin. Onneksi sain nopeasti ensimäisen työpaikkani Ruotsissa. Työ oli osa-aikaista, koulutustani vastaamatonta ja kotoa käsin tehtävää, mutta parempi kuin ei mitään. Olin onnellinen, sillä tämä oli alkuni ruotsalaiseen yhteiskuntaan sulautumisessa.

Siitä se kierre kai kuitenkin sitten vähitellen alkoi. Arjessamme tapahtui joitakin yllättäviä asioita, joissa tein valinnan auttaa miestäni ja viivyttää oman työn etsimistä. Oli minulla muutama oma raha silloin tällöin, mutta muuten elettiin paljon toisen pussilla. Raha oli päivittäinen puristuksen aihe päässäni ja se alkoi myös vaikuttaa suhteeseen.

Minulle tilanne loi valtavan altavastaajan aseman vieläpä kun elettiin maailmassa, jossa perheen toinen osapuoli oli kaikessa tärkein työnsä takia. Minä en ollut meidän kaksikosta niin merkityksellinen ja hyväksyin sen, sillä ajattelin asian olevan väliaikaista ja uskoin suhteemme mahdollisuuksiin. Aloin ajatella myös lastenteon mahdollisuutta, olisihan ollut siihen oivallinen aika, mutta… noh, siihen ei lopulta ollutkaan niin oivallinen monesta eri syystä.

IMG_4174

Mestoilla kotikaupungissani Ruotsissa kesällä 2013 😀

 

PAINUIN PÄIVITTÄIN PIENEMMÄKSI ja pienemmäksi. Elintilani kapeni, sillä en voinut esimerkiksi harrastaa omin rahoin. Uusi maailma, jossa elimme, ei ollut minun. Minulla ei ollut omia ystäviä, ei kannustavia tai ylösnostavia voimia, tukea, koulutustani ja kokemustanivastaamaton osa-aikainen ja vieläpä kotoa tehty. Aloin itsekin taantua, vaikka yritin kaikkeni (olen täälläki jakanut kanssasi esim. kokemuksiani työnhausta Ruotsissa). En kertonut tilanteestani kenellekään. Miehen ollessa usein työmatkoilla minä istuin kotona ja pläräsin Ruotsin työvoimaviranomaisen työtarjouksia. Pohdin Suomeen paluutakin ja vaihtoehtoja järjestää elämämme uudella tavalla. Totesimme kuitenkin haluavamme asua samassa paikassa.

Sitten kävi kuten kävi. Tuli yllättävä ero, monelta osin varmasti tästäkin tilanteesta johtuen, joka romutti kaiken. Tulin takaisin Suomeen nopeasti rahattomana, kodittomana ja työttömänä. Aloin kursia elämää kasaan pienin paloin vanhempieni tukemana.

Paljon tapahtumia ja elettyä elämää, joita päätin rohkeasti jakaa kanssasi tässä blogissakin.

IMG_5568

Lisebergin huvipuistossa Göteborgissa lokakuussa 2013

 

KAIKEN ON TÄYTYNYT TAPAHTUA, jotta voin istua nyt tässä ja kirjoittaa sinulle tänään näin, vastausta kysymykseen siitä kuinka tyhmä ihminen on, kun päästää tilanteensa tällaiseksi.

En minä siihen osaa vastata, sillä en ajattele olevani tai olleeni tyhmä. Ehkä olennaisempi kysymys on se, kuinka viisas ihmisestä tulee, kun antaa itsensä oppia kokemastaan ja kuinka hän voi kokemuksiaan muille esimerkkinä jakaa?

Ehkä joitakin asioita olisin voinut harkita tarkemmin, ehkä en. Jokainen valintani on omani, ei kenekään muun. Uskon, että kussakin elämämme vaiheessa teemme päätökset tilanteen mukaisin resurssein ja kyvyin, tiedoilla ja näkemyksillä, jotka meillä siinä hetkessä on. Ei voi kuin oppia ja yrittää taas olla niiden oppien avulla paras mahdollinen versio itsestään.

Tekemäni päätökset vaikuttavat elämääni edelleen valtavasti. Matkan varrella olen tehnyt uusia tietoisia uraani liittyviä valintoja, jotka ovat tarkoittaneet, että taloudellista kestokykyäni koetellaan varmasti vielä hetken. Mutta, kuten kerroin pari viikkoa sitten, uusimpaan yllätykseen, onnettomuuteen, joka taas haastaa tilanteeni, en ollut osannut varautua. Suurimmalta osin tämäkin hetkellinen kriisini konkretisoituu taloudessa.

 

OLEN HÄVENNYT TILANNETTANI JA ELÄMÄÄNI varmasti tuhansia tunteja oppien lopulta sen, ettei tässä olekaan mitään hävettävää. Hävettävää olisi se, ettei itse kaikesta huolimatta uskoisi mahdollisuuteen nousta ja mennä eteenpäin. Minulle valintani ovat maksaneet paljon ja tulevat vielä maksamaan. Mutta silti uskon, että hienot ajat ovat edessä.

Kokemukseni on muuttanut suhtautumisen rahaan täysin. Ennen raha oli suurin pelkoni, nyt opettelen päivittäin kohtaamaan rahan pelinappulana, asiana, jota kyllä maailmassa on, ja joka kyllä minunkin laariini vielä napsahtaa kunhan teen oikeita asioita. Oikeat asiat ovat itseensä uskominen, mutta myös suunnittelu. Minä olen hakenut neuvoja mm. talosvalmentajalta. Muutos on tapahtunut myös arvoissani: enää raha ei ole minulle jumala, vaan se on tarpeellinen ja hyvä kaveri, kunhan siihen osaa suhtautua oikein ja puhua siitä oikeilla sanoin.

Sitä meidän pitäisi tehdä, naistenkin, että puhuisimme rahasta ja jakaisimme kokemuksiamme.

varjo2

Tämä kuva on eräästä aiemmasta tekstistäni, sopi jotenkin tähän kirjoitukseen.

 

PARISUHTEESTA MINÄ OPIN sen, että suhteen on (kun meillä länsimaissa on mahdollista) perustuttava aina tasapainoon. En puhu tasa-arvostakaan, vaan tasaPAINOSTA monessa eri osa-alueessa. Ja jos rahassa on suuri epätasapaino, että toinen on toisen alla, kontrollissakin (sillä sitäkin toisen rahoilla eläminen voi tarkoittaa), syö tämä aina toisen vapautta. Ja koska elämä on arvaamaton, kun nämä asiat on yhdessä ääneen todettu ja sunniteltu, voi luottaa, että minkä tahansa käänteen tapahtuessa selviää aina omille jaloilleen. Elämässä on toki aina vaiheita, joissa joskus luonnollisesti ollaan enemmän toisen varassa, sehän on luonnollista. Mutta se ei saa olla pysyvä tila.

Enkä ikinä enää anna itseni kenenkään toisen rahojen varaan. Oltuani sinkku kohta kolme vuotta, uuden parisuhteen syntymisen mahdollisuuteen tilanteeni ja kokemukseni vaikuttaa suuresti. En koe olevani vielä valmis, sillä en ole riittävällä tavalla omilla jaloillani. Oma ajatushan tämä vain on, mutta minulle kovin todellinen. En halua, uskalla (mikä ikinä se oikea motiivi onkaan) avautua uudelle, ennen kuin tunnen itseni vahvemmaksi taloudellisesti.

 

EN OLE SELVINNYT ihan vielä. Olen etsinyt omia jalkojani pitkään, juuri nyt aivan kirjaimellisestikin, oi elämän ihanaa ironiaa.

Suurin oppini kaikesta on se, että elämä on arvaamaton, ja siksi meistä jokaisen on varauduttava selviämään aivan yksin. Apua saa pyytää ja sitä tulee ottaa vastaan sekä antaa muille, mutta lopulta me nousemme vain omin voimin.

 

Oletko kokenut jotain vastaavaa kuin minä?  Miten sinä ajattelet rahasta ja parisuhteesta? Mies! Mitä sinä ajattelet?

 

web-reso-2412

Näitä rantoja minä rakastin ja kaipaan kovasti edelleen. Tähän pieneen lounas-ruotsalaiseen kaupunkiin sydämeni jäi ja pidin siellä asumisesta, vaikka harmillisesti elämä siellä ei lopulta onnistuntukaan. Kuva elokuulta 2013.

 

Kirjoituksiani rahasta ja rahattomuudesta löydät täältä lisää.

Rikasta viikonloppua sinulle, ystäväni! Muistathan, että elämä on suurinta rikkautta. Rahaa tarvitaan, ja sen puute tekee onnettomaksi. Mutta mitään ongelmia se ei lopulta ratkaise.

/Äm, joka muistuttaa vielä, että tämäkin kertomus koskettaa vain minua, omia kokemuksiani ja elämääni, ei tarinan muita osapuolia.

 

Ps. sinisten linkkien takana tarinoita tässä lyhyesti nostamieni tapahtumien takaa

Kun sinkku lähti sokkotreffeille tunturille – Arctic Challenge 2016

Sokkotreffien kaava on yksinkertainen: mennään kahville, jutellaan hetki vaivaantuneena, morjestetaan hyvästit ja sanotaan että ”älä sää soita mulle, mää soitan sulle” ja sitten joko soitetaan tai ei soiteta ja sitten yleensä alkaa jonkinsorttinen helvetillinen säätö, jossa vahdataan kännykkää ja mietitään että ”mikseise soita ja mitähän se nyt ajattelee ja oonkohan mä sen mielestä liian läski”.

Mutta kun ensikohtaaminen tapahtuu turvallisen kahvilamiljöön sijaan tunturissa keskellä Lapin maagista lumoa, muuttuu kaikki kovin kimurantiksi. Ehkä jopa rakkaudeksi…

* * *

RAKKAUS ON VIHONVIIMEINEN asia mielessäni, kun herään heinäkuisena lauantaiaamuna kello 8.00. Pakokauhu ja ahdistus sen sijaan jumittavat tiukasti ohimolla, ja tahtotila on kaivautua takaisin syvälle Levin Alppitalojen huoneistoni pehmeään tyynyyn. Muutama viikko aiemmin minut on haastettu: Arctic Challenge -kisa ja sokkotreffit (lue tästä lisää). Ihan kuin pelkässä fyysisessä kidutuksessa ei olisi riittämiin, tämä haaste repisi myös henkiset kantimet.

Minä olen sellainen valkohevosprinssityttö. Antideittailija, joka odottaa mieluummin, että prinssi ratsastaa valkoisen hevosen kanssa kotiovelle – sehän on tunnetusti toimiva strategia.

Ja sokkotreffit sitten. Painajainen! Että joku toinen suhmuroi selän takana ja järjestää jonkun tuntemattoman ihmisen pariksi ja sitten mennään kahville, jutellaan hetki vaivaantuneena, morjestetaan hyvästit ja sanotaan että ”älä sää soita mulle, mää soitan sulle” ja sitten joko soitetaan tai ei soiteta ja sitten yleensä alkaa jonkinsorttinen helvetillinen säätö, jossa vahdataan kännykkää ja mietitään että ”mikseise soita ja mitähän se nyt ajattelee ja oonkohan mä sen mielestä liian läski”.

Mutta koska minä olen tunnetusti myös rento heittäytyjä, olen itsellenikin yllätyksenä vastannut haasteesen lungin myöntävästi.

* * *

RENTO HEITTÄYTYJÄ. Ketut. Jäykkä jännittäjä minä olen kun puhutaan mistään miehiin liittyvästä.

Jo illalla olen asetellut kaikki tavarat kauniiseen riviin lähtövalmiiksi, suunnitellut ehostukseni ja kaksi vaatteenvaihtoa: ekat kun nähdään, tokat itse kisaan ja bonuksena yksi asunvaihto lisää JOS sattuu, että treffit jatkuvat kisan jälkeen. Ja sitten tietysti vielä se ekstrabonus neljäs asunvaihto JOS sattuu, että illalla mennään vielä syömään.

JOS.

Seuraavaan päivään en ole asunvaihtoja suunnitellut. Tämä SAATTAA kostautua myöhemmin tässä tarinassa…

Mutta mitä hiuksiin ja meikkiin tulee, siinä on oltava tarkka. Ollaan urheilutapahtumassa, ja se asettaa ehostukselle luonnollisuushaasteen. Missään tapauksessa ei saa näyttää liian laitetulta, vaan tukan on oltava sopivasti pörröinen ja meikin tiukantarkka huoleton.

Ja tämän kaiken huolettomuuden takia minä herään KAKSI TUNTIA ennen kuin minun on määrä tavata sokkotreffiparini!

Sitten tulee se piinaava viimeinen puolituntinen jolloin tajuaa, että on kuitenkin herännyt liian aikaisin!!

Minuutit matelevat. Juoksen peilille tarkistamaan ”huoletonta” ehostustani, plärään kännykkää, juoksen takaisin peilille, pörrötän hiuksia vielä kerran ja suihkaisen vielä vähän hajuvettä korvan taakse. Ehkä vielä kerran peilille.

Aikaa on liiiiiiiikaaa. En minä tähän pysty, ajattelen. Valkohevosprinssin odottaminen on niin paljon helpompaa. Teen epätoivoissani Facebookissa nimitestinkin, mutten kehtaa jakaa sitä seinälleni, se olisi vähän noloa. Otan siitä kuvan muistoksi

IMG_3146

–Minä hallitsen katuja, hoen peilille valaen uskoa itseeni.

Kai se on sitten sama, mistä voiman koetoksiinsa saa.

* * *

ETUKÄTEEN OLEN PÄÄTTÄNYT, että jännittäminen on lopetettava astuessani ovesta ulos. No. Ei toimi. Jalat tutisevat joka askeleella kovemmin lähestyessäni kisatoimistoa, sinne minut on komennettu tulevaksi tasan kello 10. Siirrän tavoitteeni toimiston ulko-ovelle: kun astun siitä sisään, on oltava sillai niinkuet mä syön näitä sokkotreffejä välipalakseni.

Astun kynnyksen yli ja heilautan hiuksiani huolettomasti.

No.

Ei toimi.

Istun puuskuttamaan jännitystäni sohvalle oven viereen ja työnnän pääni ”HUOLETTOMASTI” kännykkään.

–Hei mikä sun ryhmän nimi on? kuuluu jostain.

–”Sokkotreffit”, lipsautan hätäisesti ennen kuin ehdin edes päätäni nostaa.

Niin, Arctic Challenge on parikisa, ja jokaisella parilla on tiiminimi. Ja minun tiimilläni se on näin kevyen vihjailevasti suoraan asiaan menevä.

Nostan katseeni ja näen edessäni neljä miestä. He osoittavat viidettä, joka seisoo loitommalla:

–Toi on sun pari.

Kevyen vihjailevasti suoraan asiaan menevä on ollut myös Laura Peippo, tuo Arktinen Amor ja Arctic Challengen emäntä, joka nämä sokkotreffit on järjestänyt. Tämä nyt edessäni seisova, kuumottavasti minua ylhäältä alas ja alhaalta ylös skannaava kundiporukka on ollut osallistumassa kisaan parina tiiminä, mutta yhden sairastumisen takia pakka on mennyt sekaisin. Asiaa on setvitty Lauran kanssa pari viikkoa aiemmin.

Kolme miehistä on sinkkuja.

–Valitkaa kuka teistä sinkuista on komein, mulla on hänelle sokkotreffit, on Laura täräyttänyt. Valintariteerit kohdallaan…

Tommi, porukan varattu mies, on toimittanut Cupidon virkaa ja valinnut komeimman – ja nyt tuo mies seisoo edessäni.

Ja hän ON komea. Iiik. Ihana.

Kukkasia ja perhosia ja ruususia.

Ja iiiik!

Jari.

IMG_3166

Minä ja minun pojat ennen lähtöä. Tytöt vink, ainakin noi kaksi oikealla on sinkkuja, minulta saat lisätietoja… Kuva perhealbumista.

 

Paljon muutakin hän on, huomaan hyvin nopeasti. Hyväkäytöksinen, kohtelias, mukava, hauska, iloinen, mielenkiintoinen… Huima heittäytyjä, sillä on tämä sokkotreffiparillenikin aika kuumottavaa. Odotamme kisan alkua jutellen niitä näitä ja huomaan, etteivät sokkotreffit välttämättä olekaan niin vaivaannuttavia, kuin olen aiemmin ajatellut.

Toteamme majailevamme Levillä toistemme naapurissa. Siinä me olemme koko edellisen illan kököttäneet vierekkäin toisistamme tietämättä. Lähtöviivalla tämä fakta hieman ärsyttää. Näissä kisoissa nimittäin lähtölaukaus annetaan uudella hienolla AMG-Mersulla, jota pojat kertovat käyneensä ajamassa edellisenä iltana. Miksi emme tunteneet jo eilen?

Minun prinssini saattaakin ajaa AMG-Mersulla, ajattelen, ja ehdin jo alkaa rakentaa mieleeni kuvaa, jossa valkoinen hevonen hukuttautuu lampeen ja minä sekä komea Jari istumme Mersussa ajaen auringonlaskuun. Niin ne valkohevosprinssiunelmatkin voivat muuttua, jos tarjolla on jotain vielä parempaa.

Ajatukseni katkeavat, sillä nyt Laura kuuluttaa lähtöalueella koko kansalle, että joukossa on yksi sokkotreffipari. Käskee meidän tulla kaikkien eteen, jotta porukka pääsee arvioimaan yhteensopivuutemme. Minua punastuttaa.

ArcticChallenge2016-161

Valmiina lähtöön! Kuva: Arctic Media

ArcticChallenge2016-006

Kuva: Arctic Media

ArcticChallenge2016-008

Kuva: Arctic Media

ArcticChallenge2016-370

Kaikkien pöllinkantajien sankari! Kuva: Arctic Media

 

WRUUUUMMM. MERSU PÄRÄHTÄÄ, ja me säntäämme juoksuun. Kisa alkaa uintiosuudella. Minä en juuri osaa sammakkoa kummemmin uida, eikä osaa Jarikaan. Hän meinaa hukkua. Arctic Challengen henkeen kun kuuluu, että kukin pari kuljettaa mukanaan koko 10 kilometrin ja 10 esteen mittaisen matkan kymmenkiloista puupölliä ja prinssini on urhoollisesti ottanut pöllin kuljetettavakseen uintiesteen yli. Ja ei, meidän pöllimme ei kellu. Uintimatka on vain muutaman kymmenen metrin mittainen, mutta kuolema kolkuttaa ovella. Kun selviämme vastarannalle, sovimme, että seuraavat treffimme pidetään aikuisten uintikoulussa.

Kas näin. Olemme kulkeneet muutaman kymmentä metriä ja seuraavat treffit on jo sovittu. Tämähän sujuu mallilla.

–Hei, hyviä sokkotreffejä! huudahtaa joku edessäni.

Näen kaksi t-paitaa, jossa kummassakin lukee ”Sarajärvet”.

–Me ollaan täällä viettämässä 15. hääpäivää, toinenkin Sarajärvi kääntyy puhumaan.

–No tässähän on sopiva merkki, Jari naurahtaa ja katsoo minua silmiin. Minun sydämeni hypähtää kurkkuun. Takuuvarmasti Sarajärvet on laitettu eteemme arviointitehtäviin joltain korkeammalta taholta. Herra Sarajärvi auttaa Rouva Sarajärveä esteen yli. Heistä huokuu kaunis välittäminen ja rakkaus.

–Olisihan se ihanaa, jos… ajattelen hiljaa mielessäni kun katson tuota 15 vuoden avioliiton yhteen hiomaa paria.

ArcticChallenge2016-343

Kuva: Arctic Media

ArcticChallenge2016-295

Kuva: Arctic Media

ArcticChallenge2016-031

Kuva: Arctic Media

 

KAKSI JA PUOLI VUOTTA. Niin pitkään minä olen ollut yksin. Sinkkuuteni syy ja seuraukset: raastavat. Tämänhän tiesitkin jo jos blogiani olet aiemmin lukenut (täältä lisää).

Kaksi ja puoli vuotta siihen on mennyt. Paranemiseen. Pelastumiseen. Nousemiseen.

Nyt minä nousen 15-vuotishääparin takana saatanallista ylämäkeä tuntematon vierelläni. Ensimmäinen reittimme kolmesta noususta, Levin eturinne, on puolessa välissä ja puuskutan tuskissani sen paineesta. Mietin viime vuosien parisuhdealamäkeäni. Aikaa on mennyt omien jalkojen alle saamiseen. Edellisen perään on täytynyt rakentaa ylle paksut kuoret. Muuri, jonka alle ei kukaan ole saanut tulla. On pelottanut. On houkuttanut, mutta heti perään kauhistuttanut. Entä jos en pysty? Jos sattuu? Jos yksinäiset illat ovatkin suojani, vaikka välillä viereen on kaivannut jotain? Jos se ei toimikaan, ehkä ei kannata yrittääkään? Jos en olekaan vielä valmis?

Jos…

–Jos tehdään niin, että mä lyön tuon renkaan tuolla lekalla, se sujuu multa aika helposti.

Hätkähdän Jarin ääneen. Olemme saavuttaneet tunturin laen, rämpineet huomaamattani läpi parin vesiesteen ja saapuneet nyt rengasesteille. Ensimmäisessä niistä täytyy lyödä isoa traktorin rengasta lekalla saaden se liikkumaan paikasta toiseen.

Suihk, Jari mäiskäyttää ison renkaan liikeeseen ja on valmis silmänräpäyksessä.

Sanoinko muuten jo, että lihaksikaskin?

–Jos tehdään niin, että istu sä ton renkaan päälle ja mä vedän sut siinä. Se on seuraava tehtävä. Hiekkatie, ja paria on vedettävä autonrenkaan päällä pitkä matka.

–Jos, kuiskaan.

ArcticChallenge2016-265

Kuva: Arctic Media

ArcticChallenge2016-048

Kuva: Arctic Media

IMG_3165

En tiiä, jotenki vähän muikee on toi muikkeli tuossa… Kuva perhealbumista.

 

Ja siinä renkaan päällä istuessani ritarini vetäessä minua paahtavassa auringossa minä tajuan, että ehkä tässä on jossiteltu riittämiin. Että kun vain antaisi palaa ja pistäisi itsensä likoon, katsoisi mitä voi syntyä KUN antaa mennä. JOS jokin on varmaa, niin se, että tämä kaksi ja puoli vuotta ovat tehneet minusta niin vahvan naisen, ettei minun tarvitse enää pelätä JOS, sillä selviän siitä huolimatta.

Niin minä annan mennä. Ajattelen, että ehkä minä pystynkin. Ajattelen Sarajärviä. Kelaan omaa elämääni viisitoista vuotta taaksepäin, viisitoista eteenpäin. Katson Jaria ja hymyilen. On mahdollista, että parisuhdealamäen jälkeen seuraa parisuhdeylämäki, kun sille vaan antaa mahdollisuuden.

ArcticChallenge2016-325

Kuva: Arctic Media

 

 

ARCTIC CHALLENGESSA ALAMÄET OVAT hieno asia. Nyt kuljemme loivaa laskua, ja osa kisaajista pistää juoksuksi. Me päätämme yksissä tuumin kävellä. Ehkä kyse on huonosta kunnosta, ehkä siitä, että yhtäkkiä on alkanut tuntua, ettei maaliin olekaan niin kiire. Mitä nopeammin perillä, sitä nopeammin nämä treffit saattaisivat loppua.

En tiedä miten alamäkijuoksuun suhtaudutaan 15 vuoden avioliiton jälkeen, mutta Sarajärviä ei enää näy missään. Onkohan viidentoista vuoden jälkeen jo kiire maaliin?

Mitä hitaammin kulkee, sitä enemmän ehtii jutella. Ja me haluamme jutella. Kaikki tuntuu kovin luontevalta. Tällainen deittailu sopii meille; kun on jotain yhteistä tekemistä, kun fokus ei ole toisen skannaamisessa läpikotaisin, vaan luontevassa yhdessä eteenpäin kulkemisessa. Se hioo meitä lähemmäs toisiamme, eikä mikään tunnu vaivaannuttavalta tai väkinäiseltä. Meistä on tullut hyvä tiimi.

Hyviä tiimejä ovat muodostaneet kaikki muutkin näistä yli viidestäsadasta kisaan osallistuneesta ihmisestä. Tämä on hieno tapahtuma – erityisesti upean tiimihengen takia. Toista autetaan ja kannustetaan. Kohtaamme tiukassa nousussa uupuneelta vaikuttavan naisparin ja Jari tarjoutuu kantamaan heidän pölliään. Minä, riski nainen, kannan meidän tukkiamme. Joka välissä Jari muistaa kysyä jaksanko minä edelleen. Joka välissä hän muistaa varmistaa kuinka minä voin ja kuinka muut voivat.

IMG_3162

Arctic Challengen henkeä parhaimmillaan: minun parini auttaa toista tiimiä. Kuva perhealbumista.

 

Sokkotreffien kaava on kovin kohtelias. Se on meidänkin kompastuskivemme. Kohteliaisuutemme kulminoituu pölliin. Kohteliaasti muistamme muistutella toisiamme, että minäkin voin kantaa välillä pölliä ja sitten toinen sanoo, että ”ei mitään hätää, kyllä minä jaksan”. Siksi hätkähdän kun viimeisessä nousussa Jari sanoo:

–Hei, voisitko sä nyt ottaa hetkeksi tämän pöllin?

–TAHDON!  huudahdan jostain alitajuntani syövereistä.

–No jos ei ihan vielä tuota kuitenkaan, Jari nauraa.

Sarajärvet näkyvät horisontissa. Minä katson heidän menoaan. He ovat tahtoneet.

ArcticChallenge2016-377

Kuva: Arctic Media

ArcticChallenge2016-091

Kuva: Arctic Media

 

KAKSI JA PUOLI PÄIVÄÄ ON KULUNUT paluustani Lapin reissulta. Kirjoitan blogipostaustani ja mietin pääni puhki miten kaiken kokemani kiteyttää.

”Kun”. Se on ainoa sana, joka on päässäni.

Kun.

Kun on jossiteltu riittämiin, on aika toimia, katsoa mitä syntyy KUN antaa vain mennä. Ei tarvitse pelätä JOS, sillä selviää siitä huolimatta. Kun on mahdollisuus. Ja mahdollisuus on itse vaihtaa omaa ajatteluaan. Hukuttaa valkoiset hevoset lampeen, hypätä Mersuun ja painaa kaasu pohjaan.  On mahdollista, että parisuhdealamäen jälkeen seuraa parisuhdeylämäki, kun sille antaa mahdollisuuden.

Sokkotreffeilläni tajusin, että JOS-sanasta oli tullut suojamuurini. Sen taakse oli ollut helppo piiloutua. Jos en olekaan valmis. Jos sitä. Jos tätä.

Ja silti, elämässä eteenpäin voi kulkea vain sanomalla ”kun”.

Ja ”Tahdon” on kans aina ihan hyvä…

* * *

MAALIIN TULTUAMME olo on vähän pöllähtänyt. Kokemus on murtanut hullut ennakko-oletukseni kaikilla mittareilla. Tapaamme Sarajärvet ja vaihdamme kisakuulumiset.

–Kyllä te kuulkaa voisitte hyvin yhteen sopia, he sanovat kaunista lämpöään hehkuen.

Niin. Ehkä sitä vähän voi 15-vuotishääpäiväänsä viettävää paria kuunnella.

ACmaali1

Kuva: Arctic Media

Upea viikonloppu ansaitsee ison kiitoksen. Kiitos Laura, Arktinen Amor, joka puskit minut rajoilleni. Kiitos Cupido-Tommi, joka valitsit minulle komeimman kumppanin. Kiitos Nahkapää-, eiku Paskapää- (eiku mikä se pohjoisen sana vävylle olikaan…), no Artsi kuitenkin! Kiitos Tero ja Mikko. Ootte kaikki mun! Kiitos ihanat, rakkaat Sarajärvet; te olette kunniavieraita mun häissä jos sellaiset ikinä tulee. Kiitos Ohari-Kimmo, joukkueen huoltaja, joka et koskaan saapunut tunturiin tuomaan meille vettä.

Kiitos Jari! Upeampaa sokkotreffiparia ja hienompaa kokemusta en olisi voinut toivoa. Olo on etuoikeutettu!

* * *

Niin ja ne treffit.

No.

Ne saattoivat jatkua sunnuntaille. Ja saattoivatpa ne vielä venyä maanantaillekin. Ja siirtyä toiselle paikkakunnallekin. Saattoivat, mutta en minä paljasta. Saattoihan myös olla, että morjestettiin hyvästit ja sanottiin että ”älä sää soita mulle, mää soitan sulle” ja saattaa olla että, sitten joko soitetaan tai ei soiteta ja sitten saattaa alkaa jonkinsorttinen helvetillinen säätö, jossa vahdataan kännykkää ja mietitään että ”mikseise soita ja mitähän se nyt ajattelee ja oonkohan mä sen mielestä liian läski”.

Saattoi olla. Mutta KUN enhän minä sitä paljasta.

Enhän minä nyt mikään julkisesti treffeistäni lörpöttelevä nainen ole…

IMG_3163

/Äm, joka taitaa alkaa seuraavaksi romanttisen naiskirjallisuuden kirjailijaksi, tässä kirjoituksessa lienee meriittiä kerrakseen… 😀

 

PS! Hei sinä Etelän vetelä! Ei tarvitse lähteä Leville saakka voidakseen nauttia Arktisista supertreeneistä. Arctic Bootcamp järjestetään Espoossa 20.-21.8. Katso tästä lisää ja tule mukaan. Minä ainakin aion olla paikalla! Ja koskaanhan ei tiedä millaiset treffit silloin vietetään.

 

 

* * *

Mihin sinä haluaisit minut haastaa? Johonkin rajoja rikkovaan, heittäytymistä vaativaan? Ehkä rohkeaan repäisyyn tai mielikuvitukselliseen juttuun? Johonkin uuteen tai jännään vanhaan tuttuun? Hulluttelun hetkeen tai mielenkiintoiseen retkeen?

MaiLife Haaste on kutsuni sinulle heittätyä kanssani leikkiin. Opettaa minulle joku uusi taito tai laittaa minut pelkojeni äärilaidoille. Sinä päätät. Ja minä – niin, jos minulla on pokka – otan haasteen vastaan, suoritan sen ja raportoin siitä tekstein, kuvin ja videoin.

Ota minuun yhteyttä!

Ai ni. On taas äitienpäivä – lapsettoman sinkun totuuden hetki

Mitä sinä ajattelet iltaisin, kun menet nukkumaan? Minulla on leikki, on ollut jo lapsesta lähtien: joka ilta painaessani pääni tyynyyn kuvittelen mielessäni tarinan…

* * *

RAKKAUDEN SAARI. Äitienpäivä. Auringonpaiste ja aamukävely.

Ympyrä sulkeutuu. Vuosi sitten kävelin äitienpäivänä uuden kotikaupunginosani rantoja ja tajusin ”Ai ni. Mähän oon lapseton sinkku. Tällä iällä.” kirjoittaen:

”Saarella yksin äitienpäivänä minä kävelen. Ystäväni juhlivat tänään perheineen. Minä en ole äiti. Minulla ei ole omaa perhettä. Olen lapseton sinkku. Tällä iällä. 

Munasolut hapertuvat. Joku suositteli niiden pakastamista. 

Tällä iällä!”

Tiedätkö, elämässä ehkä armottominta on se, että vuodessa ihmisen ikäänkin tulee vuosi lisää. Ja ehkä vieläkin armottomampaa on se, että vuodessa elämässä ei välttämättä tapahdu mitään. Että asiat pysyvät paikoillaan.

Vittu. Mä oon edelleen lapseton sinkku ja kävelen samoja merenrantoja pohtien samoja kysymyksiä kuin vuosi sitten – TÄLLÄ iällä ja NÄILLÄ munasoluilla.

Kuinka paljon munasolut hapertuvat vuodessa?

”Jos elämä olisi kulkenut toisin, saattaisi minulla olla nyt pari suloista lasta ja ihana äitienpäivä. Mutta joskus ihmisen elämä vain kulkee niin, että tulee se totuuden hetki, jossa on todettava, että tätä polkua ei ollut minun tarkoitukseni kulkea. Käykö minulle niin?”

NYT KULJEN POLKUA MERENRANNALLA. Tänään en halua roikkua tietokoneella. Some täynnä kuvia äideistä ja lapsista. Iloa, riemua ja täydellisen onnen hehkutusta. Äitinä nainen on täysi.

Mielessä pyörii viinilasien äärellä kaksi päivää aiemmin käyty keskustelu. Olen sattumalta törmännyt parinkymmenen vuoden jälkeen naiseen, jonka kanssa olemme viettäneet erään 90-luvun kesän Englannissa kielikurssilla.

Hän on ikäiseni. Hän on äiti. Hänellä on tänään äitienpäivä. Kuinka ihmisen elämät, kerran niin samassa vaiheessa, voivatkin kulkea näin toisin? Nuo kaksi huoletonta tyttöä, olisivatko he voineet kuvitella joskus käyvänsä tällaista keskustelua? Pohdintaa viinilasin äärellä siitä kuinka hassua on, että emme kumpikaan voi täysin ymmärtää toistemme elämää ja kokemusta; etten minä voi tietää miltä tuntuu olla äiti, eikä hän sitä mitä lapseton ihminen ajattelee. Niin. Ne eri maailmat. Niistä pitää puhua.

”Totuuden hetki. Se on jännä. Kun sanoo asian ääneen: Voi olla että minun haaveeni äitiydestä eivät koskaan toteudu. Hitot se mitään jännää ole. Se on kamalaa! Mutta karuudessaan myös helpottavaa. On mahdollista että minun elämäni voi muodostua aivan toisenlaiseksi kuin yleisesti odotetaan.

Miltä yleisesti oikeastaan odotetaan ja tarvitseeko minun mennä sen mukaan? 

Voiko näitä asioita valita?”

* * *

Joka ilta ennen nukkumaan menoa minä kuvittelen tarinan. Se on iltasatuni, jossa rakennan eteeni elämän sellaisena kuin sen unelmoin olevan.

Haaveet suurista seikkailuista. Niitähän olen tehnyt, ottanut kaiken mahdollisen irti vapaasta elämästäni ollen onnellisempi kuin koskaan. Ovatko ne tarina, jonka eteeni piirtäen nukahdan iltaisin?

IMG_0629

Vanhan ystävän tapaaminen viinilasin äärellä laittoi pohtimaan, osaisinko minä edes olla äiti. Osaisinko järjestää lasteni kanssa Kuuman Koiran Kahvilan, sellaisen josta löysin mainoksen äietinpäiväkävelylläni…

 

MINULLA ON toinenkin mielikuvitusleikki.

”Voisiko se olla tuo?

Tai tuo?

Tai tuo?”

Sitähän minä edelleen vaistomaisesti ulkona kulkiessani teen. Katson yksin liikkuvia miehiä ja mietin voisiko tuo olla Se Oikea.

Totuuden hetki – sitä äitienpäivä minulle on.

Mielikuvitusleikille äitienpäivä taas on huono hetki, sillä kaikki muut liikkuvat ulkona perheittäin. Ei voi kysyä onko se tuo, sillä on selvää, että ei ole. He ovat toistensa. Mielikuvitusleikki päättyy aina tyrmäykseen: Kaikkihan ovat kuitenkin parisuhteessa. Isiä. Ja äitejä. Tällä iällä. Paitsi minä, joka olen tällä iällä lapseton sinkku ja kummajainen. Heprtuva munasolu. Niin minä päässäni kuvittelen. Edelleen.

VOISIKO SE OLLA TUO? Tai tuo? Tai tuo? Punaista äksää ja vihreää sydäntä.

Yksi asia vuodessa on muuttunut: olen siirtänyt mieleikuvitusleikkini kännykkääni. Olen käynyt hetken Tinderissä ymmärtääkseni, ettei mikään sittenkään muutu. En minä edelleenkään osaa etsiä aktiivisesti seurustelukumppaneita tai halua tehdä tästä tavoitteellista työtä. Päämääriä ja palavereja. Jotkut niitä treffeiksikin kutsuvat.

Minä kutsun edelleen prinssiä valkoisella ratsulla kotiovelleni ja painoin jo aikapäivää sitten punaista äksää poistaen Tinderin kännykästä.

Totuuden hetki: suljinko oven kohtalolle?

NYT OVI AVAUTUU. Muistikuvissani. Sama kerrostalo kuin vuosi taaksepäin. Hymähdän. Tuosta ovesta näin äitienpäivän aamuna pariskunnan astuvan ulos.

”Mies ojentaa kättään vähän epävarman näköisenä naiselle. He hymyilevät toisilleen viehkeästi ja nainen kukertaa suustaan ihastuneen ujelluksen. Hiukset ovat pörröllään. Viime yön pikkutunneilla jossain helsinkiläisessä ravintolassa on tainnut syntyä uusi suomalainen rakkaustarina.

Miten ihmiset löytävät toisensa? Miten kaksi randomtyyppiä päätyy perustamaan perheen?”

Miksi minä randomtyyppi seison tällä samalla ovella pohtien samoja asioita. Miksi mikään ei muutu? Totuuden hetki: onko sittenkin niin, että elämän tärkein päämäärä on parisuhde ja perhe – että voin rauhoittua vasta sitten kun ne itsekin tavoitan?

IMG_0612

Tältä minun metsäpolullani näyttää

IMG_0621

Aurinko, meri, purjevene ja rannalla suuteleva pariskunta – Rakkauden Saari.

 

SULOISIA LAPSENTÖTTERÖITÄ METSÄPOLULLA. Taas tuikkaan katseeni johonkin heistä ja kehun ääneen hänen kädessään keikkuvaa pehmonallea. Taas unohdan, ettei Suomessa ole soveliasta jutella vieraille. Äiti katsoo minua kummeksuen:

”Älä puutu meidän perheeseen” -katse.

Minä olen vuoden aikana päässyt puuttumaan yhteen perheeseen. Niin, seikkailu, jonka vain lapseton sinkku voi tehdä: lähteä au pairiksi Amerikkaan. Tälläkin iällä.

”Tiedän. Ruuhkavuodet, kiukuttelevat lapset, nalkuttava puoliso, zero alone-time. Että onhan meillä yksinolijoilla helppoa, kun saamme mennä miten huvittaa. Että kääntöpuoli se on kaikella. Mutta se ei olekaan se pointti. Vaan se on, että minä haluan vain varmistaa sinun muistavan kaiken kiireen ja mekastuksen keskellä pysähtyä kiittämään siitä, ettet ole yksin. Sillä ei ihmisen kuulu yksin olla. Ihmisen kuuluu kuulua ja olla osa. Ihmisen kuuluu rakastaa ja tulla rakastetuksi. Eikä ole suurempaa rakkautta kuin perhe ja läheiset.”

Vaikka vuodessa mikään ei välttämättä muutu, saattaa oppia jotain tärkeää. Osaatko kuvitella miten hienoa on, kun joku antaa lapsettoman sinkun puuttua hetkeksi omaan perheeseensä, olla osa? Voiko perheyhteisön kokea vain siten, että on oma biologinen perhe, vai olisiko muitakin malleja? En edelleenkään tiedä mitä ajatella, kun joku äiti sanoo suurinta rakkautta julistaen, etten voisi ikinä tietää, mitä rakkaus on, ellen saa omaa lasta. Olenko minä näin vajaa?

Vaikka vuodessa mikään ei välttämättä muutu, saattavat jotkin asiat kirkastua. Minulle kirkastunut juttu on ristiriita. Tänään, äitienpäivänä, se kirkuu taas kovaan ääneen:

Totuuden hetki: Mitä minä oikeastaan haluan?

”Jos minulla olisi lapsia ja parisuhde, voisinko elää kuten nyt, itseäni toteuttaen ja seikkaillen? Arvot vaakakupissa. Puntarointi, kumpi lopulta on minun elämäni. Syyllisyyden tunne siitä, jos valitsisin toisin: olenko itsekäs selfieyhteiskunnan kierouma, siis nainen, joka elää vain itselleen?

Voiko näitä asioita valita?”

* * *

Kun menen tänään illalla nukkumaan, piirrän silmiini saman mielikuvitustarinan, iltasadun, kuin joka ilta. Totuuden hetki.

Mitä sinä ajattelet iltaisin, kun menet nukkumaan?

Tiedätkö, millainen minun tarinani on…?

 

Rakkaat äidit, kaunista äitienpäivää!

/Äm

Kaikki kursivoidut lainaukset aiemmin julkaistuista kirjoituksistani ”Ai ni. Mähän oon lapseton sinkku. Tällä iällä.” ja ”Ei ihmisen kuulu yksin olla”. Linkkien takaa pääset lukemaan tekstit kokonaisuudessaan.

Ei yksinäisyyttä voi arvottaa – miksi yksinäisyys on tabu?

Vain muutamassa päivässä olen huomannut, että yksinäisyys todella puhuttaa yhteiskunnassamme ja on iso ongelma. Pieni teksti ja kutsu onkin nostattanut teissä valtavan määrän ajatuksia: olen saanut upeita viestejä teiltä, kiitos niistä jokaisesta!

Kävin hienon ajatustenvaihdon erään lukijani, Jaken, kanssa. Hänen lähtökohtansa yksinäisyyteen ovat aivan erilaiset kuin minun. Voin tämän jakaa julkisesti, sillä hän on ajatuksensa esittänyt kommentoimalla kaikkien nähtäväksi tässä esittämääni blogikirjoitukseeni.

Tammikuussa kerroin kokemuksestani ystäväperheeni ”au pairina”. Muistat ehkä tämän: Ei ihmisen kuulu yksin olla. Kirjoitin tuolloin muun muassa näin:

Merkittävä kokemus. Intensiivinen jakso elämää. Huomiota vaativat lapset, yhdessä perheen kanssa vietetyt lämpimät hetket ja koetut muistot. Ja nyt Suomi. Hiljaisuus omassa pienessä yksiössä. Seinän takaa kuuluva kolina ja naapurin nauru. Tietokoneen naputtavat näppäimet ja illan hämärässä vähitellen näkymättömiin katoava olohuoneen nurkka, jota tuijotan. Ei ole pikkutötteröä, joka nappaa hihasta ja pyytää leikkiin. Ei ole ruokapöytää, jota siistiä ruokailun jälkeen, ei joulukuusen koristeiden askartelua. Ei ole leikkipuistoa tai kylvyn jälkeen sylissä kylmyyttään tärisevää naperoa, vaan hiljaisuus ja natiseva nojatuoli ja tylsistyminen tekemättömyyden äärellä.

Ja sitten se ohimenevän äkillinen hetki, kun istuu natisevaan nojatuoliin, nappaa kännykän käteen aikeissaan veistää jonkin nasevan päivityksen Instagramiin ja tajuaa, että mitä väliä on sillä, kuinka suosittua blogia kirjoittaa tai mitä työssään saa aikaan tai mitä Instagramiinsa veistelee. Mitä väliä, jos on yksin.

Ei ihmisen kuulu yksin olla. Ihmisen kuuluu olla yhdessä.

Tämä herätti teissä tuolloin paljon keskustelua, ja nyt Jake osallistui siihen. Haluan nostaa käymämme viestinvaihdon sinunkin eteesi, sillä siinä on niin monta tärkeää asiaa, jotka haluan teille kaikille sanoa ääneen juuri nyt

 

jake

 

Minä vastasin näin:

maija1 maija2

 

Ja sitten hän vielä vastasi:

jake2

jake3

 

Rakas ystäväni, luethan jokaisen noista sanoista huolella. On niin monia tapoja olla yksinäinen, monta erilaista lähtökohtaa. Minä näen, että yksinäisyys on tunne, kokemus, eikä sitä voi arvottaa. Itse olen ollut parisuhteessa yksinäisempi kuin koskaan elämässäni sitä ennen tai sen jälkeen – edes nyt. Haluan jakaa tämän keskustelumme, sillä toivon, että sinullakin on mahdollisuus osallistua siihen. Itselleni tällainen keskustelu on kaiken ”avautumiseni” ja edessäni likoon laittamisen palkkio! Tule siis katsomaan ja kommentoimaan niin halutessasi tämän blogikirjoitukseni alle!

Mitä ajatuksia keskustelumme herättää? Miksi yksinäisyys on tabu? Miksi on helpompaa suojautua kuoren alle tai pelätä oman yksinäisyyden tunteen olevan toisen kokemusta merkityksettömämpää?

Tämän ”Rush-tempauksen” teen, sillä oman elämänromahdukseni jälkeen olen ymmärtänyt, että kaikki on mahdollista, kun vain tarttuu toimeen. Teen sen siksi, että minulle on annettu vahva mieli, kyky selvitä ja kenties auttaa toisia. Omasta puolestani en ole huolestunut, mutta monen muun, joilla ei ole voimia nähdä ohi ahdistavan hetken, puolesta minä huolehdin. Se on pieni teko, kovin isoihin en kykene, mutta jos sillä saan vaikka edes Jaken vakuuttuneeksi, että erilaiset yksinäiset voivat olla yhdessä enemmän, olen työni tehnyt.

Jake, kiitän sinua tästä lahjasta, ajatuksestasi, jonka juuri annoit minulle! Se sysäsi nopeasti tähän tärkeään tekstiin ja toivon, että ymmärrät miksi minun oli pakko jakaa se kaikkien ystävieni kanssa.

 

/Äm

 

Ps. Saatuani lukuisia viestejä teiltä, en ole kaikkiin vielä ehtinyt vastata. Teen sen kyllä pian, mutta haluan vastata ajatuksella jokaiselle.

Onko elämän tärkein tavoiteltava tähtäin lapsi ja perinteinen parisuhde?

Raskaana oleva nainen on yksi kauneimmista muodoista, jonka tiedän. Täydellinen kehon kurvi ja onnellisuuden odotus, jota tuo figuuri huokuu.

Kokonainen nainen.

* * *

Seison kuntosalini ahtaassa pukuhuoneessa. Aiemmin aamulla olemme tehneet intensiivisen tv-haastattelun Ylen Kioski-ohjelmaan, puhuneet toimittaja Rakel Liekin kanssa sinkkuudesta ja lapsettomuudesta.

Ja nyt seison pukuhuoneessa. Minä, lapseton sinkku kolmenkympin pahemmalla puolella. Pää pyörii ajatuksia ja tulin niitä purkamaan. Pää pyörii ja ympärilläni hyörii: kymmenkunta raskaana olevaa naista valmistautumassa mammajumppatunnille.

Kymmenkunta täydellistä muotoa.

Hymähdän kohtalolle. Kuntosalin synttäriviikko ja ekstraohjelmaa; mammajumppaa täällä ei normaalisti ole. Mutta nyt, kun se on, minä olen tässä: muotojen keskellä ahtaassa pukuhuoneessa, päivänä, jona pohdin parittomuutta enemmän kuin aikoihin.

Katson tulevia äitejä ympärilläni: ”Miltä minä näyttäisin, jos minulla olisi raskausvatsa?”, jään itselleni kiinni ajattelemasta. ”Olisinko sitten täydellinen muoto? Kokonainen nainen? Voisinko vasta sitten tietää mitä on olla rakkaudesta täysi?”

Lapsi ja lapsettomuus, parisuhde ja… suhteettomuus?

Ympärilläni keinuu kauniita, eri kokoisia vauvavatsoja – toinen toistaan lähempänä tai kauempana päätepistettään. Vilkaisen niistä yhtä ja siirrän katseeni seuraavaan. Seuraavaan. Keskustelu Rakelin kanssa rullaa mielessäni.

Onko lapsi todella hienointa mitä elämässä voi olla? Parisuhde tärkein tavoiteltava tähtäin? Voiko täydellisen rakkauden tietää vasta kun on perinteinen parisuhde ja oma lapsi? Millainen on täydellisen naisen muoto?

IMG_8031

”Ei ihmisen kuulu yksin olla”, kirjoitin sinulle taannoin kokemuksestani lapsiperhe-elämästä, jota minulla oli taannoin siunattu mahdollisuus kokea Las Vegasissa. Voit lukea jutun tästä, sillä edelleen ajattelen, ettei meitä ole tehty yksinolemiseen.

 

Tuijotan itseäni peilistä. Vertaan omaa lättänää mahaani vierelläni seisovaan kumpuun. Mittailen muotojamme. Sitähän me aina teemme erilaisista asioista. Vertailemme. Rakennamme normeja siitä miten pitäisi olla – mikä on tavoiteltavaa ja oikein. Surkuttelemme niitä, jotka eivät pääse perille.

Ja siinä kuntosalini ahtaassa pukuhuoneessa kauniiden kumpujen pyöriessä ympärilläni minä, lapseton sinkku kolemkympin pahemmalla puolella, mietin: entä jos minä olen tyytyväinen näin? Onko täydeksi tullakseni odotettava päämäärää, jota ei ehkä ole minulle olemassakaan? Entä jos en haluakaan lapsia tai sitoumuksia? Entä jos tämä onkin hienointa mitä elämässä voi olla, sillä jo huomenna kaikki saattaa olla toisin?

Olisiko minulla lupa olla näin? Annanko itselleni luvan siihen?

Annatko sinä?

Entäpä, jos täydellinen rakkaus onkin tätä? Entä, jos tätäkin olisi täydellinen muoto?

* * *

Ajatukset viikon takaisen haastattelun jälkeen rullasivat näin yhdessä pienessä hetkessä. Monta muutakin kulmaa keskustelimme, ja tänään klo 19.30  Yle TV2:n Kioskin Rakelin kuplassa -ohjelmassa lisää ajatuksia parisuhteesta, parittomuudesta, lapsista ja lapsettomuudesta. Toivottavasti tulet mukaan! Ohjelma on muuten nähtävssä myös Yle Areenassa ja Youtubessa.

Keskustelu alkakoon!

/Äm

Arkistojen aarre: Ai ni. Mähän olen lapseton sinkku. Tällä iällä.

Vähän vahingossa MaiLifessa vietetäänkin nyt parisuhdeviikkoa, sillä minut pyydettin juttelemaan aiheesta TV2:n Kioski-ohjelmaan viikon päästä tiistaina. Pengoin blogia ja huomasin, että jokunen sana on tullut aiheesta kirjoitettua. Siksi seuraavien päivien aikana uusintana pari tekstiäni sinkkuudesta ja parisuhteesta vähän niinku aihetta lämmittelemään ja ajatuksiasi kirvoittamaan ensi viikon suurta sinkkushowta ajatellen.

Muistatko tämän viime äitienpäiväisen?

* * *

Ai ni. Mähän olen lapseton sinkku. Tällä iällä.

Äitienpäivä. Aurinko. Olen kävelyllä helsinkiläisen saaren rannoilla. Rakkauden Saarella. Se on leikkimielinen nimi, jolla tätä asuinaluetta kutsun – joskin nimityksen olen kyllä tainnut poimia itseäni vielä vitsikkäämmältä tuttavalta. Mutta Rakkauden Saari tämä todella on. Kaikki täällä asuvat rakastavat saartaan. Ja varmasti täällä myös rakastetaan. Paljon. Minä olen muuttanut tänne vasta ja rakastunut ensisilmäyksellä. Saareen.

Rakastuminen muulla tavoin. Niin. Siitä minulla on vain hataria muistikuvia.

* * *

Saarella yksin äitienpäivänä minä kävelen. Oma äitini ja mummoni asuvat kaukana, enkä pääse päivää heidän kanssaan viettämään. Ystäväni juhlivat tänään perheineen. Minä en ole äiti. Minulla ei ole omaa perhettä. Olen lapseton sinkku. Se on päässyt unohtumaan viime aikoina, koska se ei ole ollut pällimmäisenä agendalla. Olenhan minä nainenkin. Senkään pohtimiselle ei elämässäni ole viime aikoina liiennyt aikaa. Jos olet seurannut blogiani aiemmin, tiedät, että elämäni on myllertänyt viime vuosina enemmän kuin terveellistä on. Suurin energia on mennyt päivästä toiseen selviytymiseen eikä millekään ylimääräiselle asialle ole ollut aikaa. Miehet. Parisuhde. Mitänäitänyton. Ne ovat olleet ylimääräisiä asioita. 

Päässä pyörivät eilen samppanjalasin ääressä käydyt keskustelut ystäväni, kolmen lapsen äidin, kanssa. Päässä pyörivät teidän lukuisat kysymyksenne viime aikoina: 

Noooohhh, mites miesrintamalla ja sitten se ylikorostettu ja hidastettu silmänisku, joka saa naamanne vääntymään kummalliseen asentoon ja viestii, että täytyyhän noin menevällä ja näpsäkällä mimmillä olla ainakin kolme miestä kierrossa.

Kävelen äitienpäivän auringonpaisteessa ja totean että ehkä tämän äärelle on nyt hetkeksi pysähdyttävä. Tehän tiedätte; kun te kysytte, minä pysähdyn pohtimaan ja vastaan rehellisesti. Saattaa olla, että joku toinenkin siellä miettii näitä samoja kysymyksiä. Onhan äitienpäiväkin. Ja se saa lapsettoman naissinkkuihmisen tunteet pintaan, selvähän se. Tällä iällä. Reilusti yli kolmekymppisenä.

maivei

Törmään venesatamassa vesillelaskua odottavaan purjeveneeseen. Maivei on sen nimi, jotenkin hassun sopivasti. Mailife ja Maivei, my life ja my way. Mitä ovat minun elämäni ja minun tieni?

Yksinelävä ja perheetön sinkku. Takana elettyä elämää ja epäonnistuneita parisuhteita. Niistä nousevat muurit päästää ketään liian lähelle. Tarve suojella itseä, jottei toistaisi virheitään. Täysi keskittyminen työhön ja uutena orastavaan uraan, josta ei liikene voimia eikä aikaa ajatella puolison löytämistä saati perheen perustamista.

Vaihe elämässä, jossa en oikein tiedä mitä edes ajattelen uuden parisuhteen mahdollisuudesta tai perheen perustamisesta. Ne tuntuvat isolta urakalta. Yksin oleminen tuntuu paljon helpommalta. Parisuhteita ei taivaalta tipu. Etenkään sellaisia, jotka oikeasti toimisivatkin. Mitään toimimatonta kun ei enää jaksa kannatella. Menneisyyden haamu. Yksin oleminen tuntuu turvallisemmalta. Ei tarvitse säätää.

Takaraivossa painava taakka, joka estää rohkean heittäytymisen (uskoisitko, että MINÄ sanon näin!?). Halu löytää ennemminkin jotain tasapainoista ja kestävää kuin suurta huumaa ja draamaa. Vaikka toki rauhallisina iltoina yksin kotona tekisi mieli kömpiä toisen kainaloon, sitoutuminen pelottaa. En ole siinä tähänkään mennessä onnistunut, miksi onnistuisin nyt?

sukat

Äitienpäivä on vähän huono päivä käydä kävelemässä. On vaikea leikkiä sitä tavallista leikkiä.

Voisiko se olla tuo?

Tai tuo?

Tai tuo?

Sitähän minä vaistomaisesti aina ulkona kulkiessani teen. Katson yksin liikkuvia miehiä ja mietin että voisiko tuo olla Se Oikea. Mutta nyt mielikuvitusleikille ei ole sijaa, sillä kaikki muut ulkona liikkuvat pariskunnittain tai perheittäin. On ilmeistä, että he ovat toistensa. Eivät minun. Tyrmäys.

Mutta kyllä se mielikuvitusleikkinikin aina päätyy tyrmäykseen: Kaikkihan ovat kuitenkin parisuhteessa. Isiä. Ja äitejä. Tällä iällä. Paitsi minä, joka olen tällä iällä lapseton sinkku ja kummajainen. Niin minä päässäni kuvittelen.

Enpä osannut vielä kymmenen vuotta sitten ajatella, että tällaisia ajatuksia mielessä joskus pyörii. Silloin kaikki oli mahdollista. Nyt munasolut hapertuvat. Joku suositteli niiden pakastamista.

Tällä iällä!

* * *

Vastaani pyöräilee hulvattoman hauskan näköinen pikkutötterö aurinkolaseissaan. Se potkii maata jaloillaan ja keikkuu huteran näköisesti sivulta toiselle koettaen ryömittää pyöräänsä eteenpäin. Sillä on komea isä. 

Ja äiti. 

Se kipittää pikkutötterön ja komean isän jäljessä kukka kädessä. Hörähdän naurahtamaan ääneen lapsen suloisuudelle ja toivotan äidille hyvää äitienpäivää. Hän katsahtaa minua kummissaan. Hetkeksi ehdin unohtaa, että eihän Suomessa saa sanoa mitään tuntemattomille.

Yleensä minä en sitä unohda. Kadulla leikkiessäni voisikoseollatuo-leikkiä en suin surminkaan uskaltaisi sanoa kenellekään mielenkiintoiselle mitään. Kun joku kiinnostava mies tulee vastaan, haluan pistää pääni puskaan. Kasvojen menetys olisi aivan liian suuri, jos ihan vaan muina naisina huikkaisi, että hei sä oot komea. Kun sillä on kuitenkin vaimo, rakkaus ja miten se nyt menee. Minun on oltava maailman ainoa yksin elävä ihminen! Niinhän minä ajattelen.

* * *

Kyllähän minä olen pohjimmiltani pikkutötteröihminen. Siis äitishenkilö. Mutta olenpa minä jo joutunut siihen pahimpaan mahdolliseen paikkaan: tunnustamaan ja myöntämään itselleni, että on aivan mahdollista etten koskaan saa omia lapsia.

Totuuden hetki. Se on jännä. Kun sanoo asian ääneen: Voi olla että minun haaveeni äitiydestä eivät koskaan toteudu. Hitot se mitään jännää ole. Se on kamalaa! Mutta karuudessaan myös helpottavaa. On mahdollista että minun elämäni voi muodostua aivan toisenlaiseksi kuin yleisesti odotetaan.

Miltä yleisesti oikeastaan odotetaan ja tarvitseeko minun mennä sen mukaan? Jos minulla olisi lapsia ja parisuhde, voisinko elää kuten nyt itseäni toteuttaen ja seikkaillen? Arvot vaakakupissa. Puntarointi, kumpi lopulta on minun elämäni. Syyllisyyden tunne siitä, jos valitsisin toisin: olenko itsekäs selfieyhteiskunnan kierouma, siis nainen, joka elää vain itselleen?

Voiko näitä asioita valita? Olen koettanut, mutta epäonnistunut. Jos elämä olisi kulkenut toisin, saattaisi minulla olla nyt pari suloista lasta ja ihana äitienpäivä. Mutta joskus ihmisen elämä vain kulkee niin, että tulee se totuuden hetki, jossa on todettava, että tätä polkua ei ollut minun tarkoitukseni kulkea. Käykö minulle niin?

Elämä täynnä isoja kysymyksiä. Yksi niistä myös se, miksi minun miestilanteeni on aihe, josta on tarpeellista toisten udella. Eikö nyt ole jo jotain sutinaa ja sitten se silmänisku.

Ei ole, eikä tällä menolla pitkään aikaan. Ja pohjimmiltani olen juuri nyt ihan tyytyväinen tilanteeseeni. Onko se väärin? Pitäisikö minun ainoana päämääränäni olla miehen etsiminen, avioliitto ja kolme lasta?

* * *

Kuljen kerrostalon ohi. Sen ovesta ulos astuu pariskunta. Mies ojentaa kättään vähän epävarman näköisenä naiselle. He hymyilevät toisilleen viehkeästi ja nainen kukertaa suustaan ihastuneen ujelluksen. Hiukset ovat pörröllään. Viime yön pikkutunneilla jossain helsinkiläisessä ravintolassa on tainnut syntyä uusi suomalainen rakkaustarina.

Minä en pyöri baareissa. Eilen istuin juomassa samppanjaa, mutta lähdin kotiin jo iltakymmeneltä. Tällä iällä ei jaksa. Kun alan ajatella uuden parisuhteen mahdollisuutta, käyn heti neuvotomaksi. Miten ihmiset löytävät toisensa? Mitkä ovat ihmisen motiivit parisuhteeseen? Miten kaksi randomtyyppiä päätyy perustamaan perheen?

En minä pyöri Tinderissä tai netin deittisivustoillakaan. En osaa etsiä aktiivisesti seurustelukumppaneita. En halua. Ahdistun pelkästä ajatuksesta, että tästäkin asiasta minun pitäisi tehdä tavoitteellista työtä. Päämääriä ja palavereja. Jotkut niitä treffeiksikin kutsuvat.

* * *

Saavun kotiin ja jään seisomaan kerrostalon käytävään tuijottamaan omaa oveani. Naapuri yläkerrasta laskeutuu rappusia ja kysyy olenko unohtanut avaimet kun siinä tönötän menemättä sisään. 

”Ei, minä vaan mietin että onkohan se mahdollista, että joku ritari tulisi tästä hakemaan”, sanon hänelle. 

Siis ihan oikeasti sanon!

Se on ensi kohtaamiseni tuon naapurin kanssa. Voi olla että ritarin sijaan ovellani on kohta naapurin kutsumana valkotakkista henkilökuntaa, sen verran erikoiselta hänen ilmeensä näyttää. 

Mutta minä en edes tajua nolostua omituista kommenttiani, sillä mietin toistensa käsiä haparoivaa rakkaustarina -pariskuntaa ja valkoisia ratsuja. Olen sillä tavoin naiivin yksinkertainen maalaistyttö, että ajattelen unelmieni prinssin ratsastavan auringonlaskussa kotiovelleni. Meneekö se niin? Vai olisiko tehtävä jotain? Aloitettava aktiivinen ritarinmetsästys?

Huokaan ja avaan oven.

Tulee jos on tullakseen. Voiko niin ajatella? Ajattelenko niin?

* * *

Elämä on nyt näin. Se on näin ja tässä. Ja siihenkin voi olla tyytyväinen. Sitä voi toki koettaa muuttaa, mutta mikä lopulta päättää kuinka käy? Kuka antaa vastauksen? Onko vastauksia?

Tuleehan hän? Mistä hän tulee? Milloin hän tulee? Mistä tiedän että minun kannattaa uskaltaa antaa hänen tulla? Niin minä taidan ajatella.

Mitä sinä ajattelet?

maijatuplana

/Ämmä, pohjimmiltaan pikkutötteröihminen

Kirjoitus julkaistu MaiLifessa 10.5.2015. Alkuperäinen blogi tässä.