Kuolemanpelko on lohduton hätkähdys elämän häilyväisyyden äärellä

Ulkona on hämärää. Tunnelmallinen sunnuntai-iltapäivän syyssade. Tiedätkö, sellainen, joka tasaisessa rännien ropinassaan rauhoittaa mielen. Sen sorttinen, että keho vetäytyy vain lepäämään ja mieli kehottaa antautumaan raukealle huokaukselle. Ehkä sytytän kynttilän, himmennän valoja entisestään ja kuuntelen vielä hetken hiljaa.

Uunissa paistuu pannukakku. Kohta mummon tekemää omenahilloa ja lusikallinen vaniljajäätelöä sen päälle. Haistelen makuuhuoneeseen kiemurtelevaa houkuttelevaa tuoksua. Makaan sängyllä kirjaa lukien. Tekee mieli kirjoittaa, kuvata kaunista maisemaa ja raukeaa tunnelmaa.

Sitten se tulee. Ihan yhtäkkiä, pitkästä aikaa, jostain hiljaisuuden keskeltä.

Väristys iholla, joka läpäisee koko kehon. Polttava puristus kaulalla, joka saa hengen salpaantumaan. Ihan yhtäkkiä, arvaamatta, ilman mitään syytä se tulee. Niin se tuli silloinkin. Ensimmäistä kertaa vuosi sitten. Luulin, että se oli jo mennyt pois.

Haluan kirjoittaa kaunista kuvausta, nokkelia sanoja sinulle, mutta vielä voimakkaammin tulee nyt tarve kuvata tämä tunne. Nyt juuri. Ensimmäistä kertaa ikinä kenellekään toiselle.


LOUKKAANNUIN VUOSI SITTEN äkkilisessä onnettomuudessa. Päivälleen tänään makasin sairaalassa huolissani tulevasta. Ihmismieli on sellainen, että se tuntee tarvetta isojen elämänmullistusten kohdalla muistella. Nostalgisoida, kun katsoo ajan taa.

Niin minäkin tänään. Nyt, kun siitä on vuosi.

En halua romantisoida tai ylidramatisoida onnettomuuttani. Maailman ja monen muun mittakaavassa se on pieni, mutta minun, pikkuruisen ihmisen elämässä järistys. Tipuin korkealta, mutta onneksi vain jalalleni. Putoaminen niskalle ei ollut kaukana ja silloin olisi voinut käydä huonomminkin. Jossittelu on turhaa, mutta joinain hetkinä siltäkään ei voi välttyä.

Onnettomuudessani oli monta ikävää lieveilmiötä, jotka mullistivat arkeni. Pitkä prosessi, joka painoi minut sängyn pohjalle, yksin hiljaisuuteen ja toivottomuuteen. Olen siitä kertonut sinulle paljon.

Ambulanssissa matkalla sairaalaan vuosi sitten. Näin kerroin tuolloin epäonnisesta urheilusuorituksestani.

 

MUTTA ON YKSI ASIA, josta en ole aiemmin puhunut. Asia, jota en osannut odottaa kohtaavani, seikka, jota en edelleenkään osaa sanoin selittää enkä järjellä ymmärtää.

Se väristys iholla, joka läpäisee koko kehon. Polttava puristus kaulalla, joka saa hengen salpaantumaan. Se, joka tulee ihan yhtäkkiä, arvaamatta, ilman mitään syytä.

Kuolemanpelko.

Onnettomuuteni myötä kohtasin tuon oudon tunteen. Sillä hetkellä, kun se iskee, ei pelkää kuolevansa, vaan pelkää sitä hetkeä, jolloin kuolee. Tiedätkö, mitä tarkoitan?

Sille tunteelle ei ole sanoja. Se tulee hiljaisuudessa ja hetkellä, jolloin ei oikeastaan ole mitään hätää. En tiedä, kuinka moni on sen tunteen kokenut, mutta epäilen, että ainakin jotkut. Epäilen vain, sillä harvoin siitä kukaan mitään puhuu ääneen. Siitä on vaikea puhua, sillä se on niin primitiivinen pelko ja kuristava kauhu – lohduton hätkähdys elämän häilyväisyyden äärellä.

Se ei jää päälle, vaan aivan yhtä nopasti ja arvaamatta kuin se tuleekin, lähtee se pois. Sitten kaikki jatkuu normaalisti. Siihen pelkoon ei jää kiinni, ja arjessa tuo tunne on vain kaukaunen muisto. Minäkin jatkan kirjan lukemista, pohdin blogin kirjoittamista, kellun syyssateen lempeässä raukeudessa. Pannukakku on valmista nautittavaksi.

Olen kuvaillut muutamaan otteeseen blogissani sitä, millaisia muutoksia onnettomuuteni toi arkeeni. Esimerkiksi tällä tavoin kerroin elämästäni vuosi sitten lokakuussa.

 

 

EN TIEDÄ MIKSI se tänään taas tuli. Pitkästä aikaa ja arvaamatta. En ymmärtänyt, miksi se tuli ensimmäistä kertaa elämässäni loukkaantumiseni jälkeen. Silloin tällöin se on iskenyt viimeisen vuoden aikana, mutta unohtunut myös saman tien.

Ehkä syy sen ilmaantumiselle oli siinä, että olin paikoilleen pakotettuna ja kokenut jotain elämänvoimaani niin syvästi järkyttävää. Sellaista en ollut aiemmin koskaan tuntenut, sillä elämän vauhti ja kiireet peittivät alleen liian pysäyttävät pohdinnat. Ja kun yhtäkkiä oli aikaa, oli hiljaisuus, kokemus elämän hauraudesta ja pelko siitä hetkestä, jolloin kuolee.

Ei minulla ole suuria sanoja tai koskettavaa kiteytystä elämästä, hetkeen heittäytymisestä, nöyryydestä ja kiitollisuudesta, johon kuolemanpelon hetki pakottaa. Ei sen hetkellä mieti sellaisia. Jää vain horjahtanut olo ja suuri ihmetys; miksi koin tuon tunteen ja mistä se syntyi?

Ehkä nyt on kirjoitettava yrityksenä ymmärtää itsekin paremmin. Vakuutuksena, ettei ole mitään hätää. Pohdintana, että lopulta on tärkeää kokea tämäkin tunne, vaikka sen synnyn mekanismia ja tarkoitusta ei voikaan käsittää.

Oletko sinä kokenut vastaavaa?

/Äm

Mainokset

Miten oikeasti paha pelko voitetaan?

Kymmenen kuukautta sitten minä putosin. Alastulo metrien korkeudelta urheilusuorituksessani eponnistui ja loukkasin polveni pahasti.

Aikamoinen kakku tuli lusittavaksi leikkauksineen päivineen. Matka takaisin kuntoon on pitkä, ja se on vasta jossain puolessa välissä. Kuntoutus vie vielä ensi vuoteen ennen kuin polvi on entisellään.


POLVEN KUNTOUTUSTA OLEN hoitanut fysioterapeuttini kanssa Helsingissä. Nyt Kuopioon muutettuani olen hankkinut personal trainerin. Kun on ensin maannut sängyssä vammautuneena kuukausia ja sitten kaiken kuntoutuksen keskittyessä vain jalkoihin havahduin siihen miten huonoon ja heikkoon kuntoon koko muu kehoni on tässä prosessa mennyt.

Mennessäni viime viikolla ensimmäiseen tapaamiseemme hihkuin intoa; saisin vihdoin koko kehoni liikkeelle, sillä personal trainerini suunnittelisi minulle yläkropan ja keskivartalon ohjelmaa.

Mutta tänään. Toisella tapaamisellamme, keskellä suurinta innostustani kohtasinkin voittajani.

Leuanveto.

Olimme aikeissa kokeilla leuanvedon lisäämistä ohjelmaani. Tuo pieni ja simppeli liike. Kehon nosto käsillä ylös ja laskeutuminen hallitusti alas.

Mutta ei. Minun pääni ei antanut kehoni taipua liikkeeseen. Yritin kaikkeni, mutta peräännyin itkien. Kyyneleet nousivat silmiin ja henkeä ahdisti pelkka ajatuskin lattiatasoa korkeammalle noususta.

Minä pelkään putoamista enemmän kuin mitään.

Lattiatasolla kaikki tuntuu hyvältä ja turvalliselta.

 

TÄMÄ ON NYT NIITÄ JUTTUJA, että ihan turha tulla bullmentuloitten tai jarisarasvoiden huutamaan naaman eteen, että ”mene luuseri sinne epämukavuusalueelle”. Tämä on hyvin todellinen ja suuri pelko, vaikka ulkopuolisesta se saattaisi näyttää huvittavalta.

Onnettomuudestani on jäänyt pinnan alle kytemään valtava putoamisen pelko, ja tänään minä tajusin miten paha se todella on. Ei mikään pikku päänsisäinen höpötys, vaan todellinen kauhu, joka tuntuu kehossa asti puistatuksena joka kerta kun edes mietin asiaa. Kammottava mielen lukko, joka ei anna kehoni toimia, vaikka mitä sille juttelen. En uskalla nousta lattiatasoa korkeammalle, sillä pelkään onnettomuuteni toistuvan.

Miten ihmeessä tällaisesta pääsee yli, sillä en missään nimessä halua, että tämä pelko jää päälle?


PERSONAL TRAINERINI KANSSA päädyimme siihen, että luottamusta on kasvatettava ensin käsilihasten kautta. Hän ammattitaitoisesti vaihtoi suunnitelmaansa. Ensin on saatava lisää voimia käsiini, jotta luottamuksella oman kehon toimivuuteen voisi olla mahdollisuus kasvaa – siitä kai tässä lopulta on teknisesti kyse.

Mutta kun ihminen ei ole vain tekniikaa, vaan silä on valtava mieli. Ja siksi, koettuani tämän käsittämättömän pelon tunteen, minua pelottaa, etten pääse tästä ikinä irti.

Ainoa keino on tietysti vain saada itsensä toimimaan ja menemään kohti pelkoa, mutta miten se tehdään?

Nyt kaipaan sinun apuasi; onko sinulla ollut vakavaa pelkoa ja miten olet sen voittanut? Miten olet saanut itsesi turvallisesti ja maltillisesti voittamaan ihan oikeasti pahan pelkosi?

Onneksi löysin Kuopiosta erinomaisen kuntosalin ja loistavan personal trainerin. Luottavaisin mielin mennään kohti vahvaa kehoa, vaikka mielikin tuntuu välillä rapisevan.

Kysymykset kaikkien hyppyjen äärellä: suojakupla

Tämän ajatuksen olisin oikeasti halunnut kirjoittaa auki jo viime viikolla. Nyt tunne on ehtinyt jo laantuntua ja asian mittakaava pienentynyt, kun on ollut enemmän aikaa sulatella muuttoa Kuopioon.

Mutta hyvin todellinen minulle oli tämä yksi ensimmäisistä ajatuksista, joka mieleeni nousi, kun tein päätöksen työpaikan vastaanottamisesta. En tiedä mikä se lopulta on, ehkä jokin tutusta irtipäästämiseen liittyvä pelko, mutta muutaman päivän minä mietin kuinka ikinä voisin lähteä Kuopioon, paikkaan, jossa en ole aiemmin asunut ja jota en kovin hyvin tunne; että kuinka voisin jättää Helsingin ja ympyrät täällä.

Tämä oli erityisen kummallinen ajatus minulle itselleni monesta syystä. Olen muuttanut elämässäni monta kertaa ja ainoastaan viime vuosien aikana Ruotsiin ja Norjaan, enkä kummassakaan muutossa ulkomaille jäänyt hetkeksikään pohtimaan sitä, että muutto pois Helsingistä olisi lähtöä estävä asia. Eihän tässä lähdössä ole mitään erilaista! Toiseksi ajatukseni kummastutti siksi, että vaikka olenkin suurimman osan elämääni ja aikuiselämääni asunut Helsingissä, olen ollut täältä pois ulkomaan reissujen vuoksi vuosia ja nyt takaisin vain kaksi vuotta – eihän minulla oikeastaan ole täällä juuria! Ja kaiken tämän lisäksi viimeiset kuukaudet olen onnettomuuten vuoksi ollut rajattuna vain kotiini neljän seinän sisälle, enkä ole päässyt olemaan osa kaupunkia tai nauttimaan sen anneista. Eihän minulla ole täällä mitään kiinnekohtia!

Miksi siis Helsingissä asuminen olisi minulle niin merkityksellistä? Miksi tuntuu, että tämä maailma on ainoa oikea? Miksi epäilyttää voiko tämän kuplan ulkopuolella olla minulle mitään?

Vaikka juuri siellähän on! Minun uusi elämäni. Uudet mahdollisuudet. Kovin helposti sitä näyttää itselleen rakentavan sellaisen suojakuplan, jonka seinämien auki repiminen saattaakin sattua kummallisin tavoin. Ajattele, että minä, kaikista maailman ihmisistä, mietin tällaista. Mutta tällaisia ne kysymykset kaikkien hyppyjen äärellä näemmä ovat. Pelot pistävät päähän erilaisia ihmetyksiä.

Tämän kuvan otin eilen tämänhetkisellä työpaikallani kahvitauolla. Sattuipa se sopimaan tähän ajatukseeni! Helsinki on varmasti 100 % ihana, mutta niin on Kuopiokin. Kovin moni on onnitellut minua siitä, että pääsen asumaan Kuopioon, että se on upea kaupunki. Ja minä olen ihan valtavan innoissani, että pääsen sinne pian.

Avoin kirje lukijalleni, osa 2: Kenenkään ei tarvitse tyytyä

”Kato, pyhimys on palannut. Sunkin kannattais vaan olla hiljaa ja tyytyä. Luuletko olevas nyt jotenki parempi ihminen kun oot tehny tollasen raportin? Sä yrität vaan käyttää muita päästäkses esille. Aika surkee yritys ratsastaa toisten hädällä. Myönnä et sun kiinnostus oli vain tehdä tuollainen video jota kuitenkin kohta käytät hyväkses jossain kun koitat epätoivoisesti löytää itselles jotain vitun töitä. Oikeesti tyydy siihen. Ja nythän sua kiinnostaa oonko mä se sama ihminen jolle jo kirjoitit aiemmin julkisesti vastauksen. Vai onko olemassa kenties useampiakin ihmisiä jotka vihaa sua?! Sillä voin kertoo et on! Taidat kävellä tuolla pitkin katuja nyt pää pystyssä ylpeänä kun oot muka saanut jotain aikaan.” *

Tähän tyyliin.

Palaute.

Nimettömänä taas, arvannet jo.

Siksi kirjoitan vielä kerran julkisen vastauksen. Ei ole kauaakaan siitä kun tein sellaisen viimeksi. Taas olen hieman ihmeissäni. Mutta palaute antoi kuitenkin uuden lahjan; mahdollisuuden kirjoittaa jostain paljon suuremmasta.

Tällaisesta:

Hyvä ystäväni,

Olen saanut viime päivinä lukuisia yhteydenottoja. Selvästi nyt pari viikkoa katsottavissanne ollut yksinäisyysreportaasi on saanut teidät tuntemaan monenlaisia tunteita ja käymään läpi erilaisia kokemuksia. Se oli tavoitteenikin.

Viikonloppuna kirjoitin näin: ”jotain on kai maailmassa kliksahtanut paikoilleen. Jokin pieni ajatuksen siemen. Jokin pala toimintaa, otettu askel, jota eivät ohjaa pelot, vaan usko mahdollisuuksiin. Olen valtavan kiitollinen kaikesta siitä luottamuksesta, jota minulle osoitatte. Kun yksi ihminen avautuu, heittäytyy koko sielullaan, on myös muiden helpompi toimia. Sen minä olen tällä viikolla ymmärtänyt.”

Olen todella ymmärtänyt ja oppinut viime viikkoina paljon. Mutta yhtä minä en ymmärrä: miksi sinä olet niin vihainen minulle? Siksikö, että uskallan? Koska teen erilaisia asioita ja nautin niistä? Siksikö, että freelancer-yrittäjänä joudun myös etsimään töitä? Että haluan kuulua ja vaikuttaa sekä käyttää siinä työssä parhaimpia puoliani?

Jostain syystä aktiivinen toimintani ja erilaiset hyväntahtoiset tempaukseni ovat herättäneet myös negatiivisia reaktoita ihmisissä, haluaisin ymmärtää miksi.

Sinä puhut tyytymisestä. Mihin sinä haluat minun tyytyvän? Siihenkö, että kohtelet minua sanoillasi kaltoin? Siihenkö, että elämä on paskaa ja kamalaa? Siihenkö, että minusta ei olisi mihinkään?

Eräs psykologi sanoi minulle kerran, että ihmisten suurin vastustus ja viha toisia kohtaan syntyy usein juuri niistä asioista, jotka heitä satuttavat itsessään eniten. Joudutko sinä tyytymään johonkin, mihin et halua? Ethän vain rajoita itseäsi liikaa?

Minua ei kiinnosta oletko sinä sama ihminen, joka minua on jo arvostellut, vai onko teitä useampia. Minua kiinnostaa se, millaisia ajatuksia tässä maailmassa liikkuu ja miten me kohtelemme toisia ihmisiä.

Ja nyt; jos oloasi helpottaa se, että saat arvostella minua, tee se. Mutta varmistakin, että tällaista paskaa et työnnä kenenkään sellaisen päälle, joka on liian heikko sitä kestämään. Kukaan ei ansaitse tulla toisen lannistamaksi tällä tavoin. Kenenkään ei tarvitse tyytyä toisen alentaviin sanoihin ja epäilyihin.

Ja minä sydämestäni toivon, ettei kukaan pistä sinuakaan kärsimään sellaisesta kivusta. Minä toivon, että sinä saat osaksesi kannustusta ja tukea siinä minkä koet itsellesi tärkeäksi. Toivon, että saat ymmärtää päivittäin olevasi arvokas. 

Tiedätkö, minä olen käynyt läpi sellaisen myllyn elämässäni (mitä ilmeisemmin olet siihen perehtynyt blogissani), etten ole ikinä ollut näin vahva ja rohkea. Olen kovin onnekas, että esimerkiksi tuohon yksinäisyysreportaasiini sain haastatella muita rohkeita ihmisiä, jotka uskaltavat kertoa vaikeistakin asioista. Ja siinä olet kyllä täysin oikeassa; tuo reportaasinihan oli minulta myös erinomainen työnäyte. Sellaista en häpeä sanoa enkä näyttää. En häpeä edes sanoa, että tarvitsen apua urallani.

Mutta nyt sinä saisit hieman hävetä.

Minä en käytä ketään hyväkseni. Muistathan sen. Edes oman hätäni kustannuksella kukaan ei ansaitse minulta kaltoinkohtelua.

Tulitko itse ajatelleeksi käyttäväsi minua nyt hyväksi kohteena vihallesi?

En voi uskoa, että minä olisin pahan olosi aiheuttanut. Mikä sen aiheuttaa? Mitä voisimme yhdessä sille tehdä?

Muista, että sinun ei tarvitse tyytyä pahaan oloon.

Kenenkään ei tarvitse tyytyä pelkoihin. Jos tyytyy, mitä kauneutta jää näkemättä? Mitä voimia jää käyttämättä? Mitä vaikutuksia jää saamatta aikaan? Millaista elämää jää elämättä?

Minä todellakin kävelen kaduilla pää pystyssä ja aion niin tehdä jatkossakin. Ylpeänä ja varmana itsestäni. Kiitollisena. Kuljen pää pystyssä nähdäkseni. Niin moni juoksee ympäriinsä kuin zombie, välittämättä, kiinnostumatta ja innostumatta, että niillä, joille on annettu riittävä rohkeus näyttää mallia on velvollisuus toimia uskaliaasti. Tiedätkö mitä minä myös ymmärsin viime viikolla? Sen, että minulla on nyt niin paljon voimia, etten aio tyytyä edes siihen, että tekisin kaiken kuten tähän asti. Aion tehdä vielä isommin, sillä en ole saanut vielä aikaan läheskään niin paljon kuin voin.

Muistathan, että kenenkään ei tarvitse tyytyä – kaikilla on voimaa toimia.

Ja minä lupaan, että tyydyn vasta sitten, kun saan sinutkin oivaltamaan nämä asiat. Mutta nyt en enää aio kirjoittaa sinulle tästä asiasta. Aion vain toimia.

Lämpimin ajatuksin,
Maija

IMG_3488

Koska oli taas hieman vaikea löytää arjestani soveltuvaa kuvaa tämän tekstin yhteyteen, laitan tämän: kuvan roskiksen kannesta. Lauantaina odottaessani bussia ystävän rapujuhlista kotiin, näin tämän roskikseen raapustetun riimin.

 

*Palautteessa oli muitakin ajatuksia, mutta poimin tähän kehittävimmät niistä.

Entä jos sattuu? Kiireinen kaupunkilainen treenileirillä luonnossa

On tunnustettava, että viime viikko oli minulle kamala. Sinä näet minusta tällä hetkellä kovin kiillotetun version. Täydellisiä tuotoksia somessa. Loppuun viilattuja videoita ja kauniita kuvia. Vain jotta sinä haluaisit ostaa minut. Vakuuttua ja viihtyä. Siihen minä nyt pyrin, sillä sitä on keikkatyöläisen arki välillä.

Todellisuudessa epävarmuus kuluttaa kehoa ja mieltä. Paniikkinappula painettuna pohjaan päivittäin. Stressi alkaa tuntua joka puolella: uni ei tule, ruoka ei sula. Tulevaisuus pelottaa – jos en nyt kiirehdi, mitä minulle tapahtuu? Olisiko sittenkin helpompi hakea turvallinen työsuhde ja siisti sisätyö? Entä jos en kestäkään enää kuluttavan keikkatyön kipua? Entä jos sattuu?

Puolet viime viikosta minä kiiruhdin paikasta toiseen. Mitä kiireisempi olen, sitä paremmalta tuntuu – ei ehdi ajatella isoja asioita. Toisen puolen viikosta vietin tuijottaen Netflixia. Sarjoja ja elokuvia, jotka veisivät ajatukseni pois kaiken kaaoksen keskeltä. Jollain on turrutettava mielensä.

Ja sitten tuli viikonloppu…

bootcamp16

Pt Peippo ja sen pesue

 

Arvannet, että kaiken stressin ja väsymyksen keskellä vihoinviimeisin asia, jonka toivon lauantaiaamuna tapahtuvan, on herätyskellon pärähtäminen iloiseen soittoon klo 6.00. Olen ilmoittautunut Arktisen Amorini Laura Peipon bootcam-treenileirille. Tällä kertaa Amor ei ole järjestänyt minulle sokkotreffejä kuten viimeksi Levillä (kyllähän sinä jo niistä luit, eikös?!), vaan nyt tämä tyttö tulisi saamaan aivan toisenlaista kyytiä.

Aiemmin näitä Arctic Bootcampeja on järjestetty Lauran kotimailla Lapissa, mutta nyt pirteä Peippo on lentänyt etelään.

Minä en lennä, vaan ruksutan bussilla halki jokaisen espoolaisen pikkulähiön; eihän tänne korpeen autoton edes pääse helposti, vaan joutuu kiertämään puolen maailman kautta. Matkalla on aikaa ajatella, ja minä kummastelen ihmisen mieltä. Miksi ilmoittautuessa niin hyvältä tuntuva ajatus muuttuu aina tosipaikan edessä suureksi lähtemisen vaikeudeksi? Likoonpistämisen hetki.

bootcamp1

Minä näytin suurimman osan viikonlopusta Edvard Muchin kuuluisalta Huuto-taululta.

 

Tämä bootcamp tarkoittaa kaksipäiväistä tehotreeniä ulkona luonnossa. Eikä Peipon kanssa paljon piipitetä. Ei nytkään lauantaiaamuna, vaan rynnätään heti tositoimiin, kun viimeinenkin bootcampilainen saapuu treenipaikalle.

Me juoksemme alkulämmittelyjä edellisen illan rankkasateen runnomalla nurmikolla. Puoli tuntia takana ja hiki tirisee jo. Huohotusta ja kurkussa hyppiviä sydämiä. Yhtäkkiä kuuluu tömähdys ja yksi meistä makaa maassa takamuksellaan. Häntäluuhun sattuu kovaa ja hän ulvahtaa kurkku suorana.

Kaikki vahvahtavat säikähdyksestä. Sattuiko? Kauhistelemme huuli pyöreänä äkillistä tilannetta ja suurta onnettumuutta. Ja olenhan se juuri minä ja minun suuri suuni, joka avautuu totetamaan kovaan ääneen kaikille tärkeän neuvon:

–Joo kuulkaa nyt kannattaa olla varovasti täällä liukkaalla. Ei tänne ole oman terveyden kustannuksella tultu leikkimään!  Entä jos sattuu pahemminkin?

Peippo katsoo minua merkityksellisen hitaasti. Hän avaa oman suunsa, ja tiedän sillä sekunnilla antaneeni aihetta jonkiasteiselle moraalisaarnalle:

–Joo, kuulkaa. Voi, voi ja byhyy. Ihminen on tullut luonnosta ja se kyllä kestää, vaikka välillä kaatuisi turvalleen nurmikkoon tai perseelleen peltoon. TÄMÄ on juuri se syy miksi me olemme täällä.

Me kaikki hiljenemme.

Vituttaahan se siinä kohtaa. Mutta tämä ajatus saattaakin olla koko keikan kolahtavin. Ainakin siitä päätellen kuinka se meidän treenileirimme tunnelman muuttaa hetkessä. Asenne räjähtää käsiin.

ME olemme tulleet luonnosta! Kaksi päivää putkeen me pyörimme pellossa ja möyrimme mudassa. Juoksemme hevosenpaskassa hikisellä metsätiellä, heitämme puupöllejä pitkin heinikkoa, punnerramme samessa joessa rapujen joukossa. Ja me annamme tömistä seurauksista välittämättä. Annamme vaatteiden kastua läpimäriksi ja maalautua mudalla mustiksi. Liu’umme nenä edellä lantaan ja haisemme helvetin hielle. Annamme kusiaisten pistää kehoomme kipeitä pistoja ja auringon polttaa päämme poroksi.

bootcamp2bootcamp3

bootcamp7

Mutaa ja möyriviä pyllyjä.

 

Entä jos sattuu, minä kysyn.

Ihmiseen kuuluu sattua. Ihmisen kuuluu kaatua. Ihmisen kuuluu liukastua nurmikkoon, lyödä häntäluunsa peltoon, kipuilla hetki ja nousta sitten ylös. Ihmisen kuuluu hörpätä suuhunsa mutaa ja oksentaa se ulos jos huono olo tulee.

Se on meille luontaista.

Mutta silti minä yritän jatkuvasti varmistaa itselleni mahdollisimman turvallista tilaa elää. Koetan hakea riskitöntä ympäristöä, etsiä keinoa suoriutua pakollisesta mahdollisimman helposti. Haluan rakentaa luonnottomia olosuhteita, suojamuureja ja linnoituksia. Pyrin pakoon. Minä olen paossa luonnostani.

Miksi minä kaikin keinoin koetan vältellä kivun kohtaamista?

bootcamp13 bootcamp10 bootcamp9

Ihmisen kuuluu heittää kengät pois, juosta paljan jaloin louhikossa ja antaa varpaiden tuntea tuska. Vuotaa verta jos tarpeen on. Sillä syvinkin lovi paranee. Ajattele! Ihminen on tehty kuroutumaan umpeen uudelleen vaikka välillä rikki menisikin.

Ihminen on tehty kokemaan, ettei sade tapa, vaan vain kastelee. Ihminen on tehty näkemään, että kuuminkaan aurinko ei kuivata janoista. Ihminen on tehty luonnosta. Ihmisen ei tarvitse pelätä sitä.

Ja silti minä annan pelon rajoittaa tekemisiäni. Että jos sattuu, että kaatuukiin. Että jos sattuu, että sattuu.

Mutta entäpä jos sattuukin, että ei satukaan? Entä jos sattuukin, että ylittää itsensä? Entä jos sattuu, että vaikka sattuu, niin juuri SE sattuu opettamaan jotain tärkeää?

HÄH!?

bootcamp11

Ja sitten, aina kun on mahdollista, voi aina halailla kaveria.

 

Ei ihmistä ole tehty itseään rajoittamaan. Ihminen on tehty kovista luista, luonnon antimista. Antaa sattua vaan, sillä sekin on ihan ookoo.

Niin. Tällä kertaa sattui (taas) niin surkuhupaisasti, että lähdin treenileirille irrottamaan itseni arjesta, ottamaan aikaa ollakseni vain oman kehoni keskellä. Toki sattui, että kävi niinkin, mutta sattuipa taas niin, että sain tästäkin kokemuksesta jotain suurempaa, ajatus, jonka on taas pakko jakaa kanssasi.

Kanssasi haluaisin myös jakaa tämän luonnon bootcamp -kokemuksen. Seuraava Arctic Bootcamp järjestetään Levillä 17-18.9. ja minä itse jo kovasti suunnittelen syysreissua Lappiin.

bootcamp14

Kuvat Laura Peippo

/Äm, infernaaliset ja ah IHMISELLE S**TANA NIIN LUONTAISET lihaskivut päällä tänään.

Jokainen on jossakin peloton

cami

Päivän kovin ajatus! Oletko koskaan kelannut näin päin? Ainahan hoetaan, että kaikki pelkäävät jotain ja pelot voi voittaa. Mutta missä asioissa sinä olet peloton? Entäs jos se onkin just se juttu? Että meidän olisikin hyvä katsoa niihin asioihin, joissa olemme jo pelottomia. Koska jokainen on jossain peloton, sen opin tällä viikolla päästessäni perehtymään esimerkillisen start up -yrittäjän ajatuksiin.

Supernainen ja Emotion Tracker -start upin Camilla Tuominen kävi haastateltavanani tällä viikolla Helsinki Realissa. Mimmi on myös lahjakas kuvataiteilija ja pyöräyttänyt uuden Tunnekuvakirjan, josta tämä ajatus on. Suosittelen tutustumaan jo nyt, ehdit vielä hyvin ennen kuin Camillan haastattelu on sinunkin katsottavissasi Helsinki Realissa.

Pelotonta viikonloppua sinulle, ystäväni. Minun viikonloppuni jatkuu yrittäjyystunnelmissa, sillä vien huomenna uuden mentoroitavani Annen Yrittäjäristeilylle Itämerelle. Muistatko, kun tarjouduin mentoriksi? Mentoroitavakseni valikoitui tuolloin vasta oman yrityksen perustanut Anne, johon sinäkin ehkä pääset vielä tutustumaan.

/Äm

 

Arkistojen aarre: ”Me kaikki ollaan ihan pihalla!”

Pelko. Epävarmuus. Menettäminen. Jatkuvaa ongelmanratkaisua. Supervoimat? Luottamus. Kesätävyys. Vahvin usko itseen. Tunteiden vuoristorata. Turvattomuus. Pihalla. Dingdong.

Sekin on ihan ok. Vahvin usko. Uudet reitit. Ihmiset. Kaikki kulkee oikein. Luottamus. Usko. Minä olen tässä.

* * *

Nämä sanat olen saanut tänään paperille. En mitään muuta. On vaikeaa blogata. Epävarmuus, elämän ydin on taas kiinni pinnassa, ja silloin nousee eteen muureja. Siksi kaivauduin blogissani puolen vuoden taakse, ja löysin tärkeän ajatuksen.

Mitä enemmän on pihalla, sitä vähemmän käpertyy itsensä erinomaisuuteen. Mitä vähemmän on varma, sitä enemmän kuulee toisia ihmisiä. Mitä vähemmän voi kontrolloida, sitä enemmän saa mahdollisuuksia. Mitä enemmän varmistelee, sitä vähemmän kykenee heittäytymään.

Mitä enemmän on pihalla, sitä enemmän keskittyy etsimään oikeita ovia sisään. Mitä enemmän on pihalla, sitä rehellisempi saa olla.

IMG_5041

Taisteletko sinä juuri nyt epävarmuuden kanssa? Ei tietoa tulevasta tai vaikea päättää uskaltaako ottaa jonkin askeleen? Pelottaa, on turvaton olo? Ehkä sinun kannattaa lukea tämä blogini viime syksyltä. Itse sain taas oman perspektiivini takaisin.

Me kaikki ollaan ihan pihalla!

Uskoa viikkoosi, ystäväni!

/Äm

Mitä tekisit jos ei olisi oikeita kysymyksiä, ei vääriä vastauksia?

”Trööt. Väärä vastaus.

Näitä minä olen pelännyt. Odotan, että toinen osapuoli aloittaa keskustelun siksi, että en itse uskalla. En uskalla siksi, että olen saanu koko Tinder-touhuun minut usuttaneelta ystävältä kirjan ”Tinder Nightmares”, jossa kuvataan ihmiskunnan historian järkyttävimmät keskustelunavaukset Tinderissä. Ja jos minä aloittaisin keskustelun, saattaisin juuri tehdä jonkin tuollaisen tuhoontuomitun feministishenkisen avauksen. Jonka olen juuri tehnyt…

Ei. Minä en aloita keskustelua. Sen sijaan googlaan nyt netissä tunteja onko olemassa jotain ohjelmaa, jolla voi kuvasta tunnistaa ihmisen kasvojen perusteella hänen nimensä. Kun en löydä vastausta, käytän lisää tunteja ihmisen etsimiseen Facebookista hänen hyvin perinteisen suomalaisen etunimensä perusteella.

Minä haluan tietää kuka hän on.

Mutta ei. Minä en aloita keskustelua ja kysy mieheltä suoraan. Mikä sinun nimesi on ja kuka sinä olet?

Ei. En.”

Näin minä kirjoitin eilen blogiini kokemuksestani Tinderissä ja jatkoin antamalla miehelle vinkin:

”Ei ole vääriä kysymyksiä tai oikeita vastauksia. Jos olet minusta kiinnostunut, niin ole sitä rohkeasti ja anna sen näkyä.”

Vaadin äksöniä, niinku!

* * *

Blogin julkaistuani jäin tankkaamaan ääneen tuota ajatustani. Miksi ihmeessä annan Tinderpainajaisten tulla uniini? Miksi annan niiden estää minua kenties löytämästä elämäni rakkautta? Miksi minä kaipaan ohjekirjaa ja etsin oikeita kysymyksiä? Mikä väärissä vastauksissa on väärin?

Ilmoniemi_Maija_DSC1612_2048px

Tämä menee nyt wayyyy beyond Tinder, olkoon eilinen kirjoitukseni vain konkreettinen ja viihdyttävä esimerkki jollekin suuremmalle, kenties koko ihmiskuntaa koskevalle teemalle.

Oikeat vastaukset. Väärät kysymykset.

Väärät vastaukset. Oikeat kysymykset.

Oikea ja väärä. Yksi kiehtova äärilaita, niistähän olen sinulle paljon kirjoittanut.

Varmuus, sitä minä jäin miettimään. Estääkö se, että minun on aina oltava varma minua toimimasta? Että täytyy tietää? Onko meidät kasvatettu siihen, että uskaltaakseen viitata koulutunnilla on ensin oltava täysin varma oikeasta vastauksesta? Tai että voidakseen yrittää on viilattava insinöörikaaviot loppuun asti ja todistetusti tietää mikä on tulevaisuus?

Mutta toimiiko elämä niin?

Toimimmeko me jos ajattelemme näin? Tartummeko toimeen, kysymmekö selvittääksemme, kohtaammeko toisiamme?

Kuinka kukaan voi olla varma vastauksista jos kaikki odottavat oikeaa kysymystä; jos kukaan ei ehdota vaihtoehtoja, joista etsiä vastausta?

Pelkäänkö minä kysyä kysymyksiä, sillä epäilen niiden olevan vääriä? Mitä tapahtuu jos vastaan väärin, paljastunko?

Mitä minä pelkään?

HERRANJUMALAMITENPALJONKYSYMYKSIÄ!

Ilmoniemi_Maija_DSC1713_2048px

Varmuus ja epävarmuus.

Kysymykset ja vastaukset.

Oikea ja väärä.

Pelko ja vapaus.

* * *

Tiedätkö mitä minä tajusin eilen julkaistuani blogini? Taidan ottaa kysymykset ja vastaukset liian vakavasti.

Otanko siis elämän liian vakavasti? TUO onkin hyvä kysymys!

Sillä sitähän elämä on lopulta vain on: sarja kysymyksiä ja vastauksia – toinen toistaan parempia ja huonompia, oikeampia ja väärempiä – sekä niiden lomassa tapahtuvaa toimintaa.

Äksöniä, niinku!

* * *

Mitä sinä tekisit juuri nyt jos ei olisi vääriä vastauksia tai oikeita kysymyksiä?

Sinun,
Maija

 

Kuvat: Mirkku Merimaa

Blogi Englaniksi täällä.

Typerät tottumukset tappavat sinut

Keskiviikkoaamu. Helsingissä sataa räntää vaakasuoraan. Ahistaa semisti. On pimeää ja pitää lähteä Lahteen. Pitää vapaaehtoisesti matkustaa tunti autossa yhteen Suomen… noh, ei ehkä inspiroivimmista kaupungeista, ja ihan vaan puhtaasta innostuksesta mennä treenaamaan mäkihyppyä, kun on kerran luvannut. Korvauksetta tietysti, panttina oma aika ja vaiva.

Minä otan vastaan hulluja haasteita. Miksi minun pitää tehdä tällaista? Kuka minua vaatii, kun olisi vain helpompi tänäänkin kulkea polkua jonka normaalisti keskiviikkoaamuisin rämpsisin. En minä ole mäkihyppääjä, en minä tähän pysty. Typerä, impulsiivinen ja harkitsematon minä olen kun lupasin. Mutta koska lupasin, on mentävä.

Klikkaa tuosta kun haluat nähdä vähän ahdistusta!

Nyt ahdistuksesta on kaikki semiys karissut. Nyt ahistaa täpöllä, ja jotakuinkin tässä kohtaa sinä pääset mukaan tarinaan; pääset suoraan mäen laelle blogissani, jonka näpytän sinulle seuraavana päivänä.

Torstai-iltana. Näpytän, räntäsade on loppunut, ja minä puhkun intoa edellisen päivän suorituksestani. Olen ylpeä itsestäni, totta kai. Julkaisen blogin ja osaan jo odottaa. Ainahan näitä seuraa:

”Voi vitsit sä oot hurja!”, ”Miten sä teet tuollaista, sä oot niin rohkea?” ”Mä en ikinä pystyisi tuohon.”

Palaute, joka toki aina lämmittää mieltä, saa myös vähän ahdistumaan. Semisti. Käyn keskustelua Facebookissa erään ystäväni kanssa. Hän hokee hurjuuttani ja kertoo, ettei itse ikinä voisi tehdä mitään tällaista, sillä hänellä on korkeanpaikan kammo.

No mut siinähän sulla on selvä raja”, kirjoitan vastineen hänen kommenttiinsa ja jatkan:

”Ihan hirveän tärkeä asia tässä rohkeusjutussa on se, että omia rohkeuden rajojaan ei voi verrata muiden rajoihin. Tai ei ainakaan kannata. Toiset tekee yhdenlaisia juttuja, toiset toisenlaisia, mutta tärkein on, että tutustuu omiin rajoihinsa, on tietoinen niistä, ja uskaltaa toimia niiden puitteissa. …mä vaan toivon, että te rakkaat ihmiset näette tämän mun touhun yli; en mä tässä kalastele papukaijamerkkejä teiltä siihen miten hurja olen, vaan haluan näillä tempauksillani haastaa kaikkia pohtimaan omia rajojaan ja kokeilemaan niitten ylityksiä.

Tottumus on synneistä suurin, ja se, että hokee itselleen ”en mä voi, kun mulla on sitä ja tätä”. Ja toki nämä kehut lämmittävät, mutta ei niillä ole kuitenkaan mulle merkitystä. Merkitystä on sillä, että saa kertoa teille näistä asioista ja antaa kunkin saada sen mitä saa.

Ugh. Sori. Sä olit nyt tällainen mallikappale tällaiselle isolle saarnalle.”

12659591_10153628418004457_118048926_n

Iso saarna, niinpä. Jokin ei jätä minua rauhaan, vaan jään keskustelumme jälkeen pohtimaan asiaa vielä laajemmin. Olisiko ystäväni, kammostaan huolimatta, voinut uskaltaa laskea tuosta mäestä, ainakin yrittää? Ollakseni nyt rehellinen, tuo K6-pikkunyppylä muutamankymmenen sentin korkuisine hyppyreineen kun ei mikään ihan hirveän hurja kuitenkaan ollut.

Mitkä kaikki mahdollisuudet sitä rajaakaan pois elämästään toimimalla kyseenalaistamattomien tottumusten, uskomusten tai ihan vaan viitseliäisyyden takia? Mitä turhat, ehkä typerätkin, tottumukset rajoittavat tekemästä ja löytämästä itsestään?

Voisiko tuo ajatus ”minulla on korkeanpaikan kammo” ollakin vain turha tottumus, jonka on oppinut sanomaan välttääkseensä kokeilemasta?

Minä todella toivon, että sinä näet näiden tempausteni yli. Minun rohkeuteni ei ole mikään arvo sinulle, itsellenikään!

Kyse on siitä, että tutkit itseäsi. Kyse on siitä, että annat itsellesi luvan räjäytellä turhia ja siksi typeriä tottumuksiasi ja kannustaa siihen myös muita. Että pohdit sitä mikä saattaisikin olla sinulle tai jollekin läheisellesi mahdollista jos et rajoittaisi itseäsi tai häntä. Sillä et voi koskaan tietää mitä nousee esiin, kun kokeilet. Kokeileminen on ydin, sillä aina voi kääntyä takaisin.

hyppääjä

Sunnuntai-ilta. Pimeää jo, mutta ei räntää tänään. Edessä uuden viikon kajastus. Suuri saarna, joka on juuri purkautunut blogiin mäkihyppykokemukseni innoittamana. Suuren saarnan viimeinen ajatus, joka pyrkii ulos suusta…

* * *

Minä en kääntynyt, vaan hyppäsin ja lupasin tehdä sen pian uudelleen vieläkin isommasta mäestä. Hyppäsin, sillä sinä olit mielessäni – sillä toivon, että sinä pysähdyt, juuri nyt, ja mietit omia tottumuksiasi. Uskot, että typerät tottumukset tappavat potentiaalisi ja sinä annat tämän tapahtua ihan itse itsellesi.

Koska sä et välttämättä pysähdy ja usko, jos joku ei ensin näytä mallia. Sisälläsi on niin paljon enemmäin kuin annat itsesikään nähdä. Mä tiedän sen.

Kenelle sinä voisit näyttää mallia? Minkä tottumuksesi voisit nyt haastaa? Mitä voisi tulla esiin jos et typerin tottumuksin rajoittaisi itseäsi tai muita kokeilemasta?

Ethän anna typerien tottumusten tappaa sinua?

Rakkaudella, Äm

Äärilaita jolla on vain yksi jumala

”Nousen sohvalta. Olen maannut siinä jo monta tuntia tuijottaen hitaasti tikittävää kelloa ja aistien harmaan sumuista lauantai-iltapäivää. Kuljen huoneesta toiseen; näitä seiniä olen tuijottanut monta kuukautta. Avaan sälekaihtimet, ehkä on jo aika, kello käy kahta. Päivästä toiseen ihmettelen tätä pienen kaupungin maisemaa, pilkahdusta merestä, joka avautuu ikkunastamme.

Keittiön kaapinovet ovat vihreät. Vihreät! Vuokraisäntämme on tehnyt remontin juuri ennen muuttoamme enkä voi ymmärtää miksi kukaan maalaisi vanhat 60-luvun kaapit noin kammottavaksi vielä 2010-luvulla. Saimme luvan maalata ovet uudelleen vaaleiksi, sillä en voi sietää niitä. Mutta edelleen avaan ne kammottavassa värissään ja otan esiin kahvikupin. Asiat etenevät hitaasti.”

* * *

Näin minä kirjoitin tasan kaksi vuotta sitten Ruotsissa. Oli pakko tänään penkoa blogia ajassa taaksepäin, sillä halusin muistaa ajan ja paikan, jotka juuri nyt tuntuvat kovin kaukaisilta. Ajan 180 astetta tästä, paikan vastakkaisella äärilaidalla.

Tällä äärilaidalla sälekaihtimet avataan joka aamu ennen kuutta. Syksy on tempaissut tämän tytön tahtiinsa kovalla kouralla. Jos to do -listoilla kotinsa sisustaminen olisi halutuinta designia, olisi tämä pikkuruinen pesä Rakkauden Saarella jokaisessa sisustuslehdessä mallikappaleena. Työtä, työtä, työtä, työtä. Ei muuta. Ei yhtään mitään muuta.

Asiat etenevät liian nopeasti.

* * *

”Autot ajavat talomme ohi vesisateessa. Hän soittaa työmatkaltaan Tukholmasta ja minä tiuskin kiukkuani puhelimeen. Päätän puhelun lyhyeen. Mietin miksi hänelle tapahtuu koko ajan jotain ja miksi minä tuijotan näitä samoja seiniä. Vedän hupparini hupun päähäni. Palelee.

Keitän kupin teetä. Kurkkuni on kipeä, päätä särkee. Flunssa. Katson televisiosta ohjelmaa, jossa nelikymppiset, vielä kotonaan asuvat neitsyet etsivät sitä oikeaa. Odotan amerikkalaisten tosielämän kotirouvien hyppäävän ruutuuni – mitä ihanaa draamaa! Tuijotan imuria. Siivous saa vielä hetken odottaa. Anoppi Suomesta on tulossa huomenna kylään.”

* * *

Ei ole ketään, joka soittaisi. Jos olisi joku joka soittaisi, en varmasti tiuskisi. Minulle tapahtuu koko ajan jotain. Päivät täyttävät pään. Ideoita synnytetään solkenaan. Unelmoin illallisesta ystävän kanssa mutten jaksa. Joskus on voitava tuijottaa seiniä hiljaa pimeässä. Otan pois hupparin. On kuuma. Kroppa käy ylivireessä.

* * *

”Kuinka nopeasti ihmisen aivot surkastuvat? En ole puoleen vuoteen tehnyt mitään järkevää aivotyötä. Tätä huoneesta toiseen vaeltelua arkeni on – ja vähän Facebookia siihen päälle. Katson uutta Ikean Billy-hyllyämme, ja olen aikeissa ottaa sieltä kirjan, mutta pyörrän päätökseni. En jaksa lukea elämäntaito-oppaita.

En ole kirjoittanutkaan yli kuukauteen. Aika on vain huomaamatta lipunut silmieni ohitse. Ollakseni rehellinen, olen viimeisten viikkojen ajan keskittynyt vain siihen että aika menisi eteenpäin. Että tulisi joulu, tulisi uusi vuosi. Tulisi jotain. Olen antanut itselleni luvan olla ajattelematta, analysoimatta, tulkitsematta, tuomitsematta – keskittynyt vain kuuntelemaan sillä pohtiminen ja pyörittäminen tuntuvat turhalta. Nyt on vain keskityttävä elämään jokainen päivä ja otettava vastaan jokainen tunne; kuunneltava mitä ne minulle haluavat sanoa, ja päästettävä niistä irti.”

* * *

Kuinka nopeasti aivot ylikuormittuvat ja posahtavat kappaleiksi? Aika lipuu liian lujaa, olen kahdessa kuukaudessa tehnyt enemmän kuin pieni ihminen vuodessa. En ehdi Facebookiin, en jaksa kirjoittaa blogiini.

Kuukausi. Humps.

Toinen. Meni jo.

Tulee paljon ja kovaa vauhtia. En ehdi kuunnella ajatuksia tai tuntea tunteita.

Humps. Meni jo.

* * *

”Suvantovaihe. Vihreiden keittiönkaappien tuijottamista, nelikymppisiä neitsyitä televisiossa. Tungen pölynimurin siivouskaappiin ja suljen oven. En ole oma itseni, mutta samalla en tiedä kuka olen – jännittävä ristiriita! Otan jääkaapista palan pitsaa ja jälkiruoaksi suklaakonvehdin.

Minä, joka ennen lauantaiaamunakin laitoin kellon soimaan aamuseitsemältä peläten että elämä ajaisi muuten ohitseni, menen takaisin sohvalle odottamaan amerikkalaisia kotirouvia. Ihana vapaus! Ei tarvitse ahdistua omista ajatuksista. Ei tarvitse porautua niihin, tuntea huonoa omatuntoa siitä, ettei tee mitään järkevää.

Taidan antaa itselleni armon.”

* * *

Kiire ja kiireettömyys. Vauhti ja verkkaisuus. Turbulenssi ja tyyneys. Myrsky ja tyven. Mekkala ja äänettömyys. Kaasu ja jarru.

Elämäni äärilaidat nyt ja kaksi vuotta sitten. 180 asteen päässä toisistaan.

Mitä on tasapaino ja kultainen keskitie, kysyn täältä laitojen ääreltä? Äärilaidalta, jolla ei ole nyt muuta kuin yksi jumala: työ.

Onko elämä sittenkin loputon sarja toisiaan seuraavia äärilaitoja, joilla voi palvella vain yhtä jumalaa kerrallaan? Ja tasapaino tavoittamaton illuusio?

Kuka määrittää milloin paino on tasan? Kuka päättää mistä käy keskitie?

Kuka antaa armon?

Mikä sinun äärilaitasi on?

myrsky3myrsky1

/Ämmä, katsellen näitä kuvia kahden vuoden ja 180 asteen takaa nyt suurella kiitollisuudella