Vain erityisherkkä itse voi murtaa herkkyyden negatiivisen leiman – tule rohkeasti esiin piirteesi kanssa!

Pam.

Ei.

Räisk!

Ei.

Jyrrrrrrr!

Ei.

PUMMMMM!

Ei.

En kykene kirjaimin tavaamaan sitä ääntä, joka kotini yllä kuuluu. Se on kova ja vaikuttava. Pysäyttävä.

On tämän kesän kovin ukkonen. Se ilmaantui aivan yllättäen, juuri kun suunnittelin tekeväni jotain itselleni poikkeuksellista: Olin aikeissa lähteä rantakahvilaan juomaan lasin viiniä ja lukemaan kirjaa lauantai-iltapäivän vietteeksi.

En ikinä lähde ravintolaan juomaan viiniä yksin. En voi ymmärtää, miksi lähtisin, kun voin olla kotonakin, ja, mikäli viiniä mieleni tekee, juoda sen kotona paljon huokeammin hinnoin. Kuuma kesäiltapäivä tarkoittaa humalaisia, puheensorinaa ja pelkoa siitä, että joku hyppää iskutarkoituksissaan yksinäisen naisen kimppuun.

Mutta juuri tänä iltapäivänä minä olen päättänyt kokeilla. Että lähtisin vain, kirja turvanani, sillä olen lopenkyllästynyt olemaan yksin kotona. Ehkä mitään pahaa ei tapahdukaan. Ehkä ihminen, yksinäinen nainenkin, voi juoda lasin viiniä ilman, että hänet tuomitaan. Tai että hän tuomitsee itse itsensä, en oikein tiedä kummasta on kyse.

Mutta sitten iskee koko kesän, ja omien muistojeni mukaan kaikkien aikojen kovin ukkonen.


PAM. RÄISK. Jyrrrrrrr! PUMMMMM! Salama iskee ja heti sen perään järjetön pamahdus.

Kyllä.

Kykenen kyllä kirjaimin kertomaan sen muiston, jonka tämä äkiillinen ukkosmyrsky ihan yllättäen mieleeni herättää.

Ajatukseni palaavat lapsuuteen. Hetkeen, jossa olen ystäväni luona kylässä. Hänen isoveljensä on jätetty hetkeksi vahtimaan meitä, liekö äiti ollut lähikaupassa käymässä.

Yllä jylisee ukkonen, ja isoveli keksii alkaa pelotella meitä pallosalamasta. Hän kertoo totuudenmukaisesti, kunka pallosalama voisi tulla sisään pistorasiasta ja pomppia ympäriinsä pitkin poikin taloa, eikä sitä pääsisi pakoon sen holtittomuudessa. Ja kun se löytäisi ihmisen, lävistäisi se tämän ja ihminen kuolisi.

Minä itken pelkoa. En ole koskaan kuullut mitään niin kamalaa. Paitsi että lapsena minua pelotti ihan kaikki. Olin hyvin arka lapsi (uskoisitko, jos tiedät, millainen olen nyt). Takerruin äitiini turvana ja pelkäsin, että menettäisin hänet.

Ja voit kuvitella, millaisen jäljen tuo pelottelu pallosalamasta jätti. Niin syvän, että se puistatta minua nytkin, kun pam, räisk, jyrrrrrrr, PUMMMMM!


VIIME AIKOINA olen myös pelännyt. Tällä kertaa sitä, että putoan kokonaan kelkasta, että en enää saa elämässäni mitään aikaiseksi. Mistään ei tunnu tulevan mitään.

Kesä on ollut minulle tietynlaista vetäytymisen aikaa. Pakostakin, sillä pariviikkoinen kesälomani muuttui yli kuukauden töissäpoissaoloksi keuhkoputkentulehduksen takia. Yhden viikon ehdin nauttia lomamatkasta terveenä, mutta sitten onkin sairastettu. Kaikki mehut ovat pois.

Jos en nyt kykene kirjaimin kasaamaan yhteen ukkosmyrskyn ääntä, jonka ylläni koen, enpä ole kyennyt kirjoittamaan juuri muutakaan. En edes pientä ajatusta tai vilhdusta jostain oivalluksesta, mikä normaalisti on elinehtoni. Sinäkin olet tottunut siihen, että minä olen varsinainen ajattelija, joka pukee sanoiksi monta tunnetta ja tapahtumaan. Siinä olen parhaimmillani, luovuudessa.

Kohina kyllä on kovaa, mutta siltikään en kykene kirjoittamaan mitään konkreettista. Ideoita ja ajatuksia pulppuaa päähän, mutta aina kun istun niistä kirjoittamaan, tuntuu – siis ihan fyysisesti – kuin  joku painaisi kaksin käsin pään päältä pinnan alle ja kehottaisi vielä muhittamaan niitä.

Tuottamisen sijaan olen maannut sängyssä neljän seinän sisällä ja lukenut kirjoja. Olen katsonut sarjoja, elokuvia ja dokumentteja. Tuntuu riittämättömältä.

Viime viikolla kävin jo parina päivänä töissä, mutta valitettavasti sairaus pakotti vielä loppuviikoksi sairauslomalle. Työssäni toimittajana erityisestä herkkyydestäni on pääsääntöisesti vain etua.

 

NYT OLO alkaa olla parempi. Mietin aperol spritziä jonka olen ollut aikeissa tilata kirjahetkeni kruunuksi. Rakastan istua kahviloissa katsomassa ihmisiä, ja miettimässä millaista heidän elämänsä ovat – rakentamassa heistä pohjautuen havaintoihin, joita heistä teen ja tunteisiin, joita heitä seuraamalla aistin.

Kun astun johonkin tilaan, tiedän saman tien mitä muut siellä olevat tuntevat ja ajattelevat. Aistin vivahteet ja tunteet herkästi ja olen emotionaalisesti erityisen kyvykäs. Siksi joissain tilanteissa kahvilassa istuminen saattaakin muuttua minulle tuhoisaksi; kun tunteita ja melua on liikaa. Tai, kun näen ihmisen, jolla on huono olla! Tunteet siirtyvät minuun suoraan ja alan kokea hänen tuskaansa. Tai toisin päin: Saan valtavan ilon itselleni, kun näen vaikkapa innokkaita leikkiviä lapsia. Se on oikeastaan ihan arpapeliä. Mutta varmaa on se, että vaikka kuinka haluankin, jossain vaiheessa raja tulee vastaan ja on vetäydyttävä yksin kotiin.

Siltikin minä usein haluan uskottella itselleni, että keskelle kaikkea jytkettä minun on mentävä. Jotta tuntisin olevani elossa, enkä rajoitettuna yksinäisten seinien sisään.

Jännä ristiriita; toisaalta tarvitsen ihmisiä ja heidän tuottamaansa energiaa, mutta toissalta on varmistettava, että osaa irtaantua vauhdista riittävän aikaisin. Lataudun ihmisistä, mutta vetäydyn yksin. Vetäytymällä nollaan itseni kierroksilta, joihin liika tekeminen ja meneminen minut jossain vaiheessa vie.


PAM, PAM, pam!

Ja vielä kerran pam, pam, pam.

Yläkerran naapurin avoin ikkuna paukkuu tuulessa. Ukkostaa ja sade piiskaa kerrostalomme seinää.

Aperol spriz karkaa kauaksi mielestäni.

Pam, pam, pam!

Ja vielä kerran pam, pam, pam.

Olen menettää hermoni, sillä minulle tuo pauke tuntuu siltä, kuin joku hakkaisi ikkunaa korvani vieressä. Kuulen kaiken ja tunnen tuon perkeleellisen paukkeen kehossani. Naapurit kai ovat poissa kotoa ja jättäneet ikkunan auki.

Elämä tässä naapurini alapuolella on ollut yhtä pauketta viime syksystä lähtien, kun uusi asukas muutti yläkertaan. Jatkuva jalkojen hakkaaminen ja tavaroiden pauke, joka kantautuu kattoni kautta asuntooni on sietämätöntä (se on oikeasti kovaa!). Ja kun siihen oikein suggeroituu, sen kuulee koko ajan ja kaikkialla ja ahdistuu.

Tämä on tuttua minulle jo lapsuudesta. Kaikki kova kolina kauhistuttaa. Peloistani pääsin tietyiltä osin jossain vaiheessa yli ja elämä vei aivan toiseen äärilaitaan. Aikuisiällä olen tehnyt ja kokenut jos jonkinlaista, heittäytynyt hyvin impulsiivisesti (esimerkiksi tälläiseen, tällaiseen ja tällaiseen) seikkailuun. Ne ovat olleet minun tapani hahmottaa ja tulkita maailmaa, pukea syviä oivalluksiani sinunkin luettavaksesi.


YLIVIRITTYNYT.

Se on sana, joka on saanut minut pysähtymään tänä kesänä. Aivan uusi sana, jonka kuulin katsoessani dokumentin Yle Areenasta (katso sinäkin täältä!). Se kertoo erityisherkistä ihmisistä, jotka liiaksi altistuttuaan erilaisille ärsykkeille ja maailman tarkastelulle (jota tekevät hyvin syvällisesti ja koko ajan), ylivirittyvät ja lamaantuvat.

Minulle, kiireisen ja työntäyteisen kevään jälkeen taisi käydä juuri näin. Ajatukset ovat edelleen jumissa ja sitten vielä tämä sairaus. Keho reagoi liikaan viritykseen. Ja ensimmäistä kertaa elämässäni aloin pohtia, että ehkä voisinkin osata toimia jotenkin toisin säästääkseni itseäni.

Olen aina jollain tavoin tiennyt olevani herkkä ihminen. Onhan se nyt selvääkin, sillä tavoin kun koen tunteita ja kerron niistä sinullekin.

Erityisherkkien katsotaan usein olevan hieman hiljaisempia ja syrjäänvetäytyvämpiä. Ihmisiä, jotka harkitseva tarkkaan ennen kuin toimivat. Mutta minä olen tältä kantilta aika toisenlainen. Olen ekstrovertti, impulsiivinen, heittäytyvä, avoin, reipas ja hyvin rehellinen, tutkimusten mukaan 30% erityisherkistä on kaltaisiani. Erityisen herkkien lailla käsittelen tunteita, itseäni ja ympäröivää mailmaa hyvin tarkasti, analyyttisesti ja syvällisesti.

Ja juuri sillä voimalla on syntynyt tämä blogi.

Dokumentin katsottua, ostin itselleni vielä tämän kirjan, jota suosittelen myös sinulle halutessasi perehtyä aiheeseen tarkemmin.

 

EN OLE kuitenkaan sellainen, joka saarnaa ja paasaa jonkin yhden aatteen tai uskonnon puoleen. Olen kertonut olevani muottiin mahtumaton, joka ei toivo itselleen tai muille liikoja määritelmiä. Siksi en ole halunnut nostaa itseäni mihinkään erityisen herkkien kategoriaankaan.

Sen sijaan olen kertonut, kuinka minua on yritetty pistää muotteihin. Miten vialliseksi ja loukatuksi olenkaan itseni kokenut, kun kerta toisensa jälkeen minulle on ehdotettu:

”Oletko ajatellut, että sinulla olisi kaksisuuntainen mielialahäiriö, sen verran epävakaa olet ja herkkä avautumaan vaihtuvista tunteistasi.”

Tiedän, ettei tämä ole osaltani totta, mutten siltikään ole voinut olla ajattelemasta: Entä, jos sittenkin olen mielenvikainen? Se ainakin on varmaa, että yhteiskunnalla on tarve vetää poikkeavuuksia erilaisiin selitetävin ja hahmotettaviin kategorioihin, siksi minuakin kai yritetään tunkea mielenvikaisuuden muottiin. Ja siitä syystä minä en halua liikaa tunkea itseäni mihinkään tai elää jonkin yksittäisen uskomuksen varassa. Sellainen kaventaa näköalaa.


”MAIJA ON sellainen satuolento: Aina välillä se ilmaantuu jostain, hurmaa kaikki, ja häviää taas sitten”, totesi eräs vanha tuttavani, jonka näin pitkästä aikaa tänä keväänä. Hänen äänenstä oli täynnä ihailua ja kunnioitusta, Ja niin minäkin tuon kommentin kohtasin: Onpa upea ajatus, että olisikin juuri tällaisenaan satuolento!

Kokevatkohan satuolennot ulkopuolisuuden tunnetta? Koska jos kokevat, sitten minä olen varmasti sellainen, sillä ulkopuolinen koen itse olevani; jotenkin jossain äärilaidalla, jossa minun katsotaan olevan erikoinen ja erilainen. Tiedän sen johtuvan erityisen tarkasta havainnointikyvystäni, avoimuudestani kertoa vaikeita asioita ääneen sekä kyvystä heittäytyä ja poikkeuksellisesta luovuudestani. Se pelottaa monia pois luotani, ja olen myös saanut nimityksen ”Hullu-Maija” (sekin tosin rakkaudella). Minut on lytätty niin monta kertaa tunteitteni takia, siksi, että näytän niitä niin vahvasti.

Mutta Hullu-Maija ja Satuolento ovat osuvat kuvaus siitä miten kaltaisiini suhtaudutaan. Toisaalta näitä piirteitä, erilaisuutta, rakastetaan, mutta sitten samalla ne ovat asia, joka pelottaa, eikä sitä sallita. Herkkyyteni on piirre, joka tekee minusta haluttavan, ja samalla syy miksi minut torjutaan. Herkkyyttä, ”hulluutta” ja syvästi tuntevaa ihmistä kun yhteiskunnassa ei hyväksytä. Kaikkien kuuluisi olla kovia, voimakkaita ja vahvoja. Herkkyys on saanut kovin negatiivisen leiman.

Minäkin olen yrittänyt mukautua ja sopeutua siihen, minkä tunnen olevan ympäristön halu ja vaade. Olen kasvanut kameleontiksi, sopeudun aina kaikkeen. Mutta vähitellen on alkanut kasvaa sisäinen ymmärrys omista vahvuuksista ja siitä, millainen oikeasti parhaimmillani olen; luovuudessani lahjakas, herkkä ja hurmaava taiteilija. Ja pitkään olen paininut tämän ulkoisen ja sisäisen maailman ristitulessa: kumpaa uskoisin. Kumpaa USKALLAN uskoa? Voisinko olla tällainen, eikä aina tarvitsisi muuntua ympäristön mukaan?


EN SIIS usko tiukkoihin määritelmiin saati siihen, että johonkin erityisryhmään itsensä profiloituaan voisi alkaa käyttää sitä perusteluna jollekin tietynlaiselle käyttäytymiselle tai muut selityksenä suhtautumiseensa kyseiseen ihmiseen ja siksi hänen alas polkemiseensa.

Siksi, vaikka olen pohtinut herkkyyttä itsessäni, en ole senkään suhteen halunnut kategorisoida itseäni erityisen sellaiseksi. En halua tehdä turhaa melua siitä. Tällainen on luonteeni. Olen aina ollut ja tulen olemaan, kaikkinen piirteeni hienouksineen ja haittoineen. Piirteeni vaikuttaa toimintaani jollain tavoin, mutta ei ole peruste huonolle tai erityiskohtelua vaativalle käytökselle.

Olen pitänyt omaa herkkyyttäni ihan tavallisena piirteenä ja siksi yllätyin kuullessani, että kyseessä onkin vain 20 prosenttia ihmisistä ja että asiasta puhutaan vielä todella vähän, onhan erityisherkkyyden määritelmä tunnettukin vasta 20 vuoden ajan. Omaan huomiooni asia on tarttunut usein ja kevällä viimeksi haastattelin työssäni erästä erityisherkkää ihmistä, mutten ole perehtunyt aiheeseen omalta osaltani tarkemmin.

Mutta dokumentin nähtyäni hätkähdin, sillä niin moni asia kolahti. Tuntui, kuin olisin löytänyt itseni ja vastaukset niin moneen asian, joita olen pelännyt, harmitellut, rakastanut ja arvostanut: ehkä olen itsekin olettamaani herkempi ihminen ja ehkä tästä piirteestä onkin puhuttava julkisesti selkeämmin sanoin. Herkkyys ei ole synonyymi heikkoudelle!


ERITYISHERKKYYS ON yksinkertaisesti sitä, että yksilö havaitsee yksityiskohtia perinpohjaisesti ja osaa käyttää tätä tietoa paremmin*. Se on ominaisuus, piirre, ei sairaus. Ei asia, josta pitäisi pyrkiä eroon, tai josta voisi pästä eroon, mutta puoli ihmisestä, joka on tärkeä tunnistaa, jotta osaa myös asettaa itselleen rajoja. Jotta osaa toimia, ja valjastaa omat parhaat puolensa parhaalla tavalla käyttöön.

Tavallaan ihan älytöntä, mutta koko herkkyyden teema kolahti minuun ihan uudella tavalla, ja kovaa, kun kuulin dokumentissa, sen tekijän Elaine Aronin ajatuksen:

”Erityisherkkien on arvostettava itseään ja tultava esiin piirteensä kanssa. Erityisherkät näkevät vihjeitä tulevasta ja ajattelevat asioita syvemmin kuin muut. Maailma käy läpi isoja muutoksia. Jotkut niistä ovat pelottavia, eikä kaikkia ymmärretä täysin. Nyt tarvitaan herkkiä mieliä ja sydämiä tutkimaan ja pohtimaan maailman tilaa.”

Sain tästä itselleni voimaa, mutta myös oivalluksen siitä, miten minun on toimittava:

Kukaan ei voi ymmärtää meitä, jollemme itse kerro ymmärrettävin sanoin ja näytä pala kerrallaan millainen voimavara herkkyys on sekä millaisiin haasteisiin kova ja kuluttava yhteiskunta meidät saattaa asettaa. Toivon että itse kykenen myös herättämään vuoropuhelua herkkien ja vähemmän herkkien (kyllä kaikkissa herkkä puoli on!) välille.

Ja erityisesti meidän herkkyydessään ulospäinsuuntautuneiden, jotka haluamme olla esillä ja tuoda tarinoitamme esiin, on kuljettava näiden ”herkkyysjoukkojen” etunenässä esimerkillisesti. Kykymme saattaa auttaa monia muita.

(Teksti jatkuu kuvan jälkeen.)

Siinä se todistettavasti on: Aperol spriz -drinkkini, rohkeasti yksin nautittuna 😀

 

TSIRPTSIRPTSIRPTSIRP.

Lintujen iloinen sirkutus.

Kuuntele!

Ei pam pam pam ja vielä kerran pam. Hiljentynyt ikkuna yläkerrassa.

Myrsky lakkaa.

Vaikka on jo tyyntä, äskeinen salamojen räjähtely paukkuu vielä päässäni.

Nappaan laukkuuni tietokoneen, ja päätän suunnata rantaan. Tilaan aperol sprizin ja päätän kirjoittaa tämän blogitekstini. Siitä tulee pitkä, syvällinen ja analyyttinen, mutta niin sen nyt kuuluukin olla, sillä se, joka sen pysähtyy lukemaan jaksaa lukea kaiken. Haluan, että saan sinut pysähtymään; tuntemaan itse jotain tuttuutta, tai huomaamaan, että saatat lähipiirissäsi tuntea samankaltaisen ihmisen. Ehkä nämä oivallukset auttavat sinuakin ymmärtämään jotain?

/Äm, joka nyt, tässä valossa, tarkastelee kyllä tämänkin blogin tarinoita hieman uusin silmin, sillä niin moni oudolta tuntunut tehty ja kirjoitettu juttu tuntuu saaneen uudenlaisen merkityksen – ehkä vieläkin tärkeämmän, kuin niiden kirjoitushetkellä olen itse ymmärtänyt.

 

*Lähde: Elaine Aron: Erityisherkkä ihminen

Mainokset

Pelon voi voittaa vain, kun uskaltaa pelätä – vamma jätti valtavan trauman

Siinä mäen laella nyt seison. Sauvat tönöttävät tiukasti maassa edessäni jarruna, jotta ne estäisivät eteenpäinliun. Vartalo takakenossa, jotten lähtisi luisuun.

Siinä mäen laella nyt seison ja taistelen toivottomuudessa. Taistelen koko maailmaa ja itseäni vastaan, enkä voi ymmärtää miksi en pysty tähän. Mäki edessäni tekee pari kurvia, sitten häviää mutkan taa, enkä tiedä, mitä sen takaa löytyy. Ehkä mäki jatkuukin siellä yhtäkkiä jyrkemäpänä, enkä voikaan enää pysäyttää vauhtia. Ja mitä sitten käy?

En voi itseni antaa suksien lipua kohti kurveja. En pysty, se on minulle liikaa. Olen lähtenyt lähes 23 kilometrin hiihtolenkille, ja nyt ollaan vastaa kolmannella kilometrillä.

Koko keho tärisee pelosta. Ajattele! Ihminen, joka on pystynyt vaikka mihin ja jolta odotetaan rohkeutta suoriutua hurjimmistakin koetoksista, seisookin nyt pienen mäen nyppylällä keskellä kauhua. Häpeä painaa mieltä. Tunne muuttuu vihaksi, ja sitten riittämättömyyden ja heikkouden tunteeksi. Enhän minä voi olla tällaisessa tilanteessa! Miksi en voi antaa mennä, ja laskea rohkeasti? Minä, joka olen hypännyt mäkihypynkin ja pienen ikäni lasketellut mustimmatkin rinteet.


ON KAMMOTTAVAA HUOMATA, ettei pää anna periksi, vaikka kuinka yritän. Se on iskenyt lukon koko kehoon. Olen opettelemassa hiihtämään, nyt suksilla viidettä kertaa 25 vuoden tauon jälkeen. Ihan nollasta koetan valmistaututua maratonhiihtokisaan, 42 kilometin matkaan, joka odottaa vain parin viikon päässä.

Tällaiset ovat olleet tapanani; itseni haastaminen erilaisissa suorituksissa, kanttini kestävyyden testaaminen ja opeistani sinulle kertominen. Olet kenties jo lukenut esimerkiksi, kun hyppäsin mäkihypyn, millainen oli haaste, jossa poljin pyörällä 24 tuntia  ja 305 kilometriä putkeen  tai kuullut tarinani poljin 350 kilometriä Lapista Norjaan – vain muutaman seikkailun mainitakseni.

Edellisen kerran hurjan urheiluhaasteen edessä olen pudonnut (lue lisää tästä). Alastulo parin metrin korkuiselta seinältä estejuoksukisassa on päätynyt epäonnisesti, ja polveni räsähtänyt rikki pahasti. Ensin pienempien vammojen kuntoutusta kuukausia ja sitten reilun vuoden takainen leikkaus. Nyt puolentoista vuoden jälkeen kuntoutus on edelleen käynnissä.

Olen ajatellut, että polven kuntoutus on kovaa hommaa, ja toivonut vihdoin olevani koko vammaprosessini viime metreillä. Mutta ei; joka kerta pysähtyessäni sitä pohtimaan tämä pirulainen yllättää minut kokonaisvaltaisuudellaan.

(Teksti jatkuu kuvien jälkeen.)

Upea maisema oli matkalla Jyväskylästä Laukaan Peurunkaan. Onneksi peloiltani pääsin myös nauttimaan niistä.

 

SIINÄ MÄEN LAELLA nyt seison ja yhtäkkiä vammani syvät vaikutukset konkretisoituivat ensimmäistä kertaa pelottavalla tavalla. Vaikka fyysisesti olen kuntoutunut jo niin hyvin, että voin ottaa vastaan ensimmäisen isomman urheiluhaasteen, huomaankin, ettei pääni olekaan kuntoutunut samaan tahtiin. Pelkään valtavasti putoamista ja kaatumista. Pelkään, että jalkani rikkoutuu uudelleen. Pelkään, että joudun takaisin siihen hirveään prosessiin, jonka olen käynyt jo kertaalleen läpi. En luota vielä kehooni, en tiedä miten se käyttäytyy ja pelkään valtavasti kaatumista. Putoaminen korkealta ja polven posahtaminen palasiksi, on jäänyt mieleen valtavana mustana möykkynä.

Ja siinä mäen laella nyt seison. Edelleen. Mieli hakkaa pelon kuvia. Järjellä kuvailtuna kuulostaisi kenties kummalliselta. Mutta tämä on totta minulle nyt. Pelkoni.

Vasten omaa tahtoani joudun ottaamaan sukset jalasta, kun en muuta voi. Tallustan mäkeä alas räkäitku poskea pitkin valuen. Epätoivo viiltää ja usko tulevaan horjuu.

Tämä on se hetki, jossa mieli haluaisi vain todeta: ”no, ehkä tästä ei enää tulekaan mitään, ehkä ne päivät on jo eletty ja minun aika tyytyä kehoni ja mieleni rajallisuuteen”.  Ajatus saattaisi sumentua siihen, etten pääse alas, että pelko ottaa vallan, vaikka minun pitäisikin keskittyä siihen, että jossain edessä on varmasti joku mäki, jonka uskallan laskea. Tuo mäki ei ole tämä, ja minun on se vain hyväksyttävä. Taistelemalla en pääse mihinkään. On hyväksyttävä, että pelkoni on tässä ja että se on todellinen, ja löydettävä tie sen ohi.

On otettava sukset jalasta, annettava itselle armo, ja käveltävä mäki alas. Elämän nöyryyttävin piste, häpeällisin hetki, ja silti niin inhimillinen.

Miten on niin vaikeaa vain uskaltaa pelätä? Miksi tuota tunnetta vastaan taistelee viimeiseen asti, eikä uskalla hyväksyä ja tunnustaa sitä ääneen?


SIINÄ MÄEN LAELLA nyt seison. Taas. Nyt edessä on uudet kurvit, jotka ohjautuvat mutkan taa. Olen päättänyt, että näköpiirin ulottumattomiin mäkiin en tänään astu, mutta ottanut haasteekseni nyt uskaltautua mäkiin, joiden . Sitten soitan valmentajalleni ja pyydän hänen apuaan. Yhdessä voimme vahvistaa turvan tunnettani. Vähitellen saan luottamusta, ja ehkä jo ens kerralla uskallan kovempiin mäkiin.

On opeteltava luottamaan. On opeteltava hyväksymään. On opeteltava pelkäämään. Sillä ajattele; pelon voi voittaa vain, kun uskaltaa pelätä, kun uskaltaa hyväksyä, että pelkää.

Siinä ladun varrella minä ymmärrän. Suurinta rohkeutta on uskaltaa pelätä. Lähes 23 kilometriä on ollut aikaa antaa itselleen armo ja hyväksyä. Ja minä selvisin! Perille tullessa on helppo hymyillä.

Ja miettiä sitä, että kahden viikon päästä tämän suorituksen päälle olisi vielä hiihdettävä lähes toinen samanmoinen…

Näin, pienin askelein mennään. Tällainen mäki ei onneksi enää pelota.

Äitini oli taas mukana hiihtolenkilläni. Tästähän tulee jo ihan tapa! Luitko jo tämän tekstini?

Tähän fiilikseen päättyi kuitenkin onnekseni viikonlopun hiihtoputki. Mahtavaa hommaa. Ainakin näin jälkikäteen ajateltuna.

Mut hei; koko viikonlopun aikana kilometrejä kertyi hiihtäen jo yli 40. Se on se suurin rohkeus, kun tämänkin haasteen yli minut kantaa.

 

Avoin kirje lukijalleni, osa 2: Kenenkään ei tarvitse tyytyä

”Kato, pyhimys on palannut. Sunkin kannattais vaan olla hiljaa ja tyytyä. Luuletko olevas nyt jotenki parempi ihminen kun oot tehny tollasen raportin? Sä yrität vaan käyttää muita päästäkses esille. Aika surkee yritys ratsastaa toisten hädällä. Myönnä et sun kiinnostus oli vain tehdä tuollainen video jota kuitenkin kohta käytät hyväkses jossain kun koitat epätoivoisesti löytää itselles jotain vitun töitä. Oikeesti tyydy siihen. Ja nythän sua kiinnostaa oonko mä se sama ihminen jolle jo kirjoitit aiemmin julkisesti vastauksen. Vai onko olemassa kenties useampiakin ihmisiä jotka vihaa sua?! Sillä voin kertoo et on! Taidat kävellä tuolla pitkin katuja nyt pää pystyssä ylpeänä kun oot muka saanut jotain aikaan.” *

Tähän tyyliin.

Palaute.

Nimettömänä taas, arvannet jo.

Siksi kirjoitan vielä kerran julkisen vastauksen. Ei ole kauaakaan siitä kun tein sellaisen viimeksi. Taas olen hieman ihmeissäni. Mutta palaute antoi kuitenkin uuden lahjan; mahdollisuuden kirjoittaa jostain paljon suuremmasta.

Tällaisesta:

Hyvä ystäväni,

Olen saanut viime päivinä lukuisia yhteydenottoja. Selvästi nyt pari viikkoa katsottavissanne ollut yksinäisyysreportaasi on saanut teidät tuntemaan monenlaisia tunteita ja käymään läpi erilaisia kokemuksia. Se oli tavoitteenikin.

Viikonloppuna kirjoitin näin: ”jotain on kai maailmassa kliksahtanut paikoilleen. Jokin pieni ajatuksen siemen. Jokin pala toimintaa, otettu askel, jota eivät ohjaa pelot, vaan usko mahdollisuuksiin. Olen valtavan kiitollinen kaikesta siitä luottamuksesta, jota minulle osoitatte. Kun yksi ihminen avautuu, heittäytyy koko sielullaan, on myös muiden helpompi toimia. Sen minä olen tällä viikolla ymmärtänyt.”

Olen todella ymmärtänyt ja oppinut viime viikkoina paljon. Mutta yhtä minä en ymmärrä: miksi sinä olet niin vihainen minulle? Siksikö, että uskallan? Koska teen erilaisia asioita ja nautin niistä? Siksikö, että freelancer-yrittäjänä joudun myös etsimään töitä? Että haluan kuulua ja vaikuttaa sekä käyttää siinä työssä parhaimpia puoliani?

Jostain syystä aktiivinen toimintani ja erilaiset hyväntahtoiset tempaukseni ovat herättäneet myös negatiivisia reaktoita ihmisissä, haluaisin ymmärtää miksi.

Sinä puhut tyytymisestä. Mihin sinä haluat minun tyytyvän? Siihenkö, että kohtelet minua sanoillasi kaltoin? Siihenkö, että elämä on paskaa ja kamalaa? Siihenkö, että minusta ei olisi mihinkään?

Eräs psykologi sanoi minulle kerran, että ihmisten suurin vastustus ja viha toisia kohtaan syntyy usein juuri niistä asioista, jotka heitä satuttavat itsessään eniten. Joudutko sinä tyytymään johonkin, mihin et halua? Ethän vain rajoita itseäsi liikaa?

Minua ei kiinnosta oletko sinä sama ihminen, joka minua on jo arvostellut, vai onko teitä useampia. Minua kiinnostaa se, millaisia ajatuksia tässä maailmassa liikkuu ja miten me kohtelemme toisia ihmisiä.

Ja nyt; jos oloasi helpottaa se, että saat arvostella minua, tee se. Mutta varmistakin, että tällaista paskaa et työnnä kenenkään sellaisen päälle, joka on liian heikko sitä kestämään. Kukaan ei ansaitse tulla toisen lannistamaksi tällä tavoin. Kenenkään ei tarvitse tyytyä toisen alentaviin sanoihin ja epäilyihin.

Ja minä sydämestäni toivon, ettei kukaan pistä sinuakaan kärsimään sellaisesta kivusta. Minä toivon, että sinä saat osaksesi kannustusta ja tukea siinä minkä koet itsellesi tärkeäksi. Toivon, että saat ymmärtää päivittäin olevasi arvokas. 

Tiedätkö, minä olen käynyt läpi sellaisen myllyn elämässäni (mitä ilmeisemmin olet siihen perehtynyt blogissani), etten ole ikinä ollut näin vahva ja rohkea. Olen kovin onnekas, että esimerkiksi tuohon yksinäisyysreportaasiini sain haastatella muita rohkeita ihmisiä, jotka uskaltavat kertoa vaikeistakin asioista. Ja siinä olet kyllä täysin oikeassa; tuo reportaasinihan oli minulta myös erinomainen työnäyte. Sellaista en häpeä sanoa enkä näyttää. En häpeä edes sanoa, että tarvitsen apua urallani.

Mutta nyt sinä saisit hieman hävetä.

Minä en käytä ketään hyväkseni. Muistathan sen. Edes oman hätäni kustannuksella kukaan ei ansaitse minulta kaltoinkohtelua.

Tulitko itse ajatelleeksi käyttäväsi minua nyt hyväksi kohteena vihallesi?

En voi uskoa, että minä olisin pahan olosi aiheuttanut. Mikä sen aiheuttaa? Mitä voisimme yhdessä sille tehdä?

Muista, että sinun ei tarvitse tyytyä pahaan oloon.

Kenenkään ei tarvitse tyytyä pelkoihin. Jos tyytyy, mitä kauneutta jää näkemättä? Mitä voimia jää käyttämättä? Mitä vaikutuksia jää saamatta aikaan? Millaista elämää jää elämättä?

Minä todellakin kävelen kaduilla pää pystyssä ja aion niin tehdä jatkossakin. Ylpeänä ja varmana itsestäni. Kiitollisena. Kuljen pää pystyssä nähdäkseni. Niin moni juoksee ympäriinsä kuin zombie, välittämättä, kiinnostumatta ja innostumatta, että niillä, joille on annettu riittävä rohkeus näyttää mallia on velvollisuus toimia uskaliaasti. Tiedätkö mitä minä myös ymmärsin viime viikolla? Sen, että minulla on nyt niin paljon voimia, etten aio tyytyä edes siihen, että tekisin kaiken kuten tähän asti. Aion tehdä vielä isommin, sillä en ole saanut vielä aikaan läheskään niin paljon kuin voin.

Muistathan, että kenenkään ei tarvitse tyytyä – kaikilla on voimaa toimia.

Ja minä lupaan, että tyydyn vasta sitten, kun saan sinutkin oivaltamaan nämä asiat. Mutta nyt en enää aio kirjoittaa sinulle tästä asiasta. Aion vain toimia.

Lämpimin ajatuksin,
Maija

IMG_3488

Koska oli taas hieman vaikea löytää arjestani soveltuvaa kuvaa tämän tekstin yhteyteen, laitan tämän: kuvan roskiksen kannesta. Lauantaina odottaessani bussia ystävän rapujuhlista kotiin, näin tämän roskikseen raapustetun riimin.

 

*Palautteessa oli muitakin ajatuksia, mutta poimin tähän kehittävimmät niistä.

Maija vs. ruotsinkieli 6-0

Tiedättekö hyvät ihmiset miltä tuntuu, kun voittaa jonkun pelon. Se tuntuu MAHTAVALTA! Minä olen tänään tehnyt murskavoiton yhdessä isossa pelossani.

Olin tänään haastattelussa Göteborgissa. RUOTSIN KIELELLÄ! Mitä ihmeellistä siinä on, sähän olet asunut siellä jo vuoden, joku voisi ihmetellä. No siinä on paljonkin ihmeellistä. Sillä vaikka olen asunut täällä jo vuoden, olen pelännyt ruotsin puhumista yli kaiken. Pelännyt etten osaa, etteivät ihmiset ymmärrä; en oikeastaan suoraan sanottuna tiedä mitä jännitän, kynnys vaan on valtavan suuri. Ja sitten en kuitenkaan ole halunnu puhua englantiakaan, koska haluan oppia ruotsinkielen paremmin täällä ollessamme. Mutta en ole uskaltanut puhua sitä. Mielenkiintoinen kierre!

Nyt kesän jälkeen tänne palattuani jokin on muuttunut. Haastattelu koski erästä kurssia, johon olen täällä osallistumassa; minun piti kertoa paljon itsestäni, elämästäni ja jopa henkisestä kasvustani. Ja minä vaan hoidin homman kotiin. Puhuin kuin ruuneperi. Ruotsiksi, haluan huomauttaa. Kaksi sanaa englanniksi. Ja haastattelija kehui minun puhuvani erinomaisesti. Mä leijun! Kuusnolla!

Mikä on muuttunut? Koko homman avain oli se, että en stressannut haastattelua etukäteen, en luonut mitään ennakko-oletuksia sitä kohtaan ja päätin vain haastattelussa keskittyä hetkeen. En jaksa enää jännittää, vaan olen päättänyt, että otan tästä asiasta niskalenkin. Mitähän muita pelkoja tässä voisi voittaa seuraavaksi?

iloinen

Iloinen! (Ja hienoja kukkia muuten sain eilen poikaystävältäni, huomaatko?)