Saanko avata silmäsi, hyvätuloinen? Tällaista(kin) on köyhyys

Kello 14.40. Juhannusaatto kaupungissa. Olen arponut ja arponut: lähdenkö ystäväni luokse juhannuksen viettoon? On ruokaa, juomaa, ihanaa seuraa ja hauskanpitoa minulle, joka en ole voinut reissata sukulaisteni perinteiseen juhannusjuhlaan Keski-Suomeen. Matkustaminen maksaa, eikä minulla ole siihen rahaa. Suunitelmana on ollut kaivautua yksin kotiin, valitella viimeaikaisia kiireitä ja väsymystä sekä tarvetta levätä. Ja sitten syödä riisiä ja jauhelihaa suolalla maustettuna pyjamassa keittiönpöydän ääressä nököttäen. Yksin. Turvassa. Nauttia yksi Lidlin olut. Euro ja neljä senttiä.

Mutta sitten rakkain ystäväni soittaa ja pyytää tulemaan.

Ei minulla olisi rahaa. Yhteiset eväät ystävällä, niihin menee parikymmentä euroa. Se vielä menettelisi, mutta sitten iskee pelko: entäpä jos he haluavat, että lähden heidän kanssaan kaupungille? Baariin? Olen laskenut ja laskenut, miettinyt. Uskallanko lähteä? En halua sanoa ei. Mutta pitäisi sanoa ei, sillä rahaa ei ole. Kahvittelut, lounaat, illalliset, matkat, kaikki sellainen, jonka moni tuttavistani katsoo olevan aivan normaalia elämää, on minulle utopiaa. Siksi minä istun kotonani ja kirjoitan blogiani. Onneksi on mielikuvitus, se on minun arkeni selviytymiskeino.

Vedän päälle verkkarit ja lenkkarit. Päätän kävellä tunnin lenkin ystäväni luokse. Ehkä siinä matkalla hikoaa riittävästi ja voi sanoa, että ihan vaan käymään tulin, en minä baariin voi lähteä kun on vaan hikiset verkkarit.

Päättelyketju. Täydellinen! Näin voin välttyä nolaamasta itseni. Sillä sitä tämä elämä on päivästä toiseen. Kun ei kukaan oikeasti voi ymmärtää. Kukaan ei tajua, millaista on, kun ei ole rahaa.

* * *

Kello 03.10. Nojaan helsinkiläisen nakkikioskin seinään ja syön kanahampurilaista. Jokainen puraisu sattuu, ja voin tuntea, miten lompakko laukussani hehkuu tulikuumana. Tuijotan taksijonon keltaisena hohkaavia hattuja. On kaksi vaihtoehtoa. Vaihtoehto on kävellä kotiin. Monta kilometriä. Tähän aikaan? Onko se turvallista? Pari viikkoa sitten oltuani eräässä asiakastilaisuudessa ja jouduttuani edustamaan vielä jatkoille kaupunkiin, valitsin kävellä. Taksi maksaa aivan liikaa. Se on sellaista ylellisyyttä, jota en voi kuvitellakaan tällä hetkellä.

Alkaa sataa. Tuijotan taksia. On mentävä.

Jututan taksissa kuljettajaa yrittäen unohtaa mitä on meneillään. Budjettini totaalinen romahdus – se tässä on meneillään. Budjettiin ei ole laskettu tätä kyytiä saati niitä paria juomaa, jotka olen kaupungilla nauttinut.

Kello 9.55. Morkkis. Ei krapula alkoholijuomista, vaan rahasta. Tiedän, etten uskalla viikkoon mennä katsomaan pankkitiliäni. Tiedän, että nyt syödään kaurapuuroa. Se on valinta, jonka olen joutunut tekemään, jotta saatan viettää hetken ystävieni kanssa ihan normaalilla tavalla. Normaalia elämää.

Sillä minussa ei ole mitään normaalia. Ainakaan jos rahasta on puhe.

* * *

Minulla on yksi unelma. Ne ovat aika pieniä nykyisin. Unelmani on se, että vielä jonain päivänä voisin tilata paperisen Helsingin Sanomat -lehden aamukahvipöytääni – olen sen verran perinteinen, vaikka ”Somekuningatar”. Haluan hypistellä paperia käsissäni ja lukea uutiset kääntämällä lehden kulmaa sormillani. Mutta koska siihen ei ole varaa, avasin taas tänään aamulla Helsingin Sanomien nettilehden. Siitä voi lukea maksutta vain viisi juttua viikossa, joten on oltava tarkka mitkä jutut valitsee.

Mutta nyt on hyvin selvää mitä luen. Hyvinvoivat eivät ymmärrä Anun ja Tuomaksen arkea otsikko julistaa. Puhutaan köyhyydestä ja siitä kuinka köyhän arki on jatkuvaa sinnittelyä ja sumplimista, mikä taas on hyvätuloisille aivan vierasta. Köyhiä arvostellaan. Ei voi olla köyhä jos on varaa ostaa tupakkaa kuten lehtijutun perheellä. Kuka arvottaa sen, mitä köyhyys on?

Mitä köyhyys sitten oikeasti on, kuka sen sanoo? Mitä me siitä tiedämme ja ymmärrämme? Miten hyvinvoivat ihmiset suhtautuvat köyhiin?, Helsingin Sanomat kysyy.

Luettuani jutun twiittasin

köyhä

Minähän olen kirjoittanut tästä aiheesta jo pariin otteeseen aiemminkin. Viime syksynä kerroin sinulle köyhyyden myöntämisen häpeällisyydestä kirjoittaen ”Kun Samppanjapissiksestä tuli köyhä – tällaista on köyhyys”  tai nyt keväälllä työttömyydestäni ja siitä kuinka tuosta samaisesta Samppanjapissiksestä tuli perustulon kannattaja. Toivoin, että mikäli et ole niitä aiemmin lukenut, tartut myös niihin, sillä ne taustoittavat tätä tarinaa ja minun köyhyyttäni.

Tilanne ei ota minun kohdallani vieläkään täysin suuntaa parempaan, vaikka olosuhteet ovatkin vaihtuneet – olen nyt palkkatöissä, mutta edelleen tulorankkauksessa minut luetellaan yhteiskunnan köyhimpien joukkoon. Pinta saattaa näyttää paremmalta, mutta edelleen sama rahapeikko haastaa elämääni. Mutta koska johonkin korkeampaan johdatukseen uskova hörhö kun olen, luulen, että tämä polku on asetettu kohdalleni juuri siitä syystä, että voin valottaa omani tarinani kautta sitä, millaisin eri muodoin köyhyys voi ilmetä kun niitä eri muotoja nyt näytän tässä pääsevän kokemaan.

Sitä kuinka paljon tililleni virtaa kuussa rahaa, ei ole tarpeen tässä avata. Minulle työn arvo on muutakin kuin pelkkä rahapalkka: se on ammatillista kehittymistä, tarpeellisia suhteita sekä muita aineettomia hyötyjä. Ja ylipäänsä arvostan, että saan tehdä työtä – vaihtoehtona kun olisi edelleen maata sohvalla odottamassa.

Raha ei itsessään ole minulle motivaattori tai itseisarvo. Minulle tärkeämpää on toteuttaa intohimojani ja kehittyä jatkuvasti työssäni. Ja niitä todella saan nyt tehdä päivittäin.

Mutta intohimolla ja kehittymishalulla ei laskuja makseta. Tosiasia on, että olen köyhä. Ja tosiasia on, että en enää haluaisi olla köyhä. Kyllä minä haluaisin tulla hyvin toimeen.

Ylimääräistä, ”vapaasti käytettävää rahaa” ei ole. Kaikki menee mikä tulee. Minun kunnia-asiani ja onneni on, ettei minulla ole yhtään velkaa!

Mutta virheisiin ei ole varaa. Ei pienimpäänkään. Valitettavasti nyt minulle esimerkiksi aika ystävieni kanssa kulutushyödykkeita nauttien on virhe. Jos sairastuisin pahasti tai jokin keskeinen laite menisi rikki, siinähän olisin. Muutin uuteen asuntooni Norjasta paluun jälkeen neljä kuukautta sitten, eikä minulla edelleenkään ole huonekaluja, sillä niiden ostaminen (edes kirpputorilta) on mahdottomuus.

En kuluta. En osta vaatteita, en viihde-elektroniikkaa, en ylellisyyksiä. En osta aina ruokaakaan. Lidlin kassalla itken välillä verta. En minä osaa tätä tämän paremmin selittää. Mutta en myöskään valita. Kerron vain arjestani.

elämä2

”Köyhän elämä on kovaa. Eikä sitä yhtään helpota, että ihmiset ympärillä kiistelevät siitä, kenen pitäisi saada yhteiskunnan tukea ja ovatko köyhät vain laiskoja.”, Hesarin jutussa sanotaan.

”Yhteiskunnallisen keskustelun, poliittisten päätösten ja myös arkielämämme kannalta on olennaista ymmärtää, miten suuri on etäisyys valtaväestön ja sivuun joutuneiden välillä”, se jatkuu.

En oikeastaan tiedä miksi aloin tätä tarinaa tänään kirjoittaa, teksti vain alkoi soljua ulos hs.fi:n avattuani. Ehkä koin, että minulla on velvollisuus osallistua keskusteluun ja antaa esimerkki niille, jotka eivät voi omasta arjestaan käsin ymmärtää. Kenties haluan kertoa myös, että kaikki köyhät eivät todellakaan ole välttämättä laiskoja. Että köyhiä voi olla monenlaisia ja erilaisista syistä. Ehkä voin tuoda näkökulmaa yhteiskunnalliseen keskusteluun?

Monesta Hesarin jutun väitteestä en tunnista itseäni. Minä yritän taistella sitä vastaan, että niukkuudessa eläminen veisi kykyni toimia tai satsata koulutukseen ja työhön. En halua tulla katkeraksi tai vihaiseksi vaikka katson vierelläni olevia ihmisiä, jotka ostavat uuden Louis Vuittonin viikottain. Arvostan ja rakastan työtä ja haluan tehdä sitä, vaikka hetkellisesti minä, korkeasti koulutettu Valtiotieteiden maisteri, joutuisinkin joustamaan jostain. Kyse on siitä mitä arvostaa. Mutta myös itseään ja osaamistaan on arvostettava, siksi minunkin tilanteeni on oltava vain hetkellinen ja meneekin koko ajan kohti parempaa. Minun voimani on yrittäjähenkisyyteni ja täysi usko itseeni. Jos jotain, tuon jälkimmäisen koko tämä prosessi on minussa herättänyt henkiin. Siksi olen kiitollinen jokaisesta kärsimyksen päivästä, jonka ehkä olen joutunut kokemaan.

Mutta tällaistakin on. Tällaisiakin kuplia on.

Köyhä joutuu menemään niillä raamein, jotka yhteiskunta asettaa. Kiitän luojaa, että olen tilanteessani yksin, eikä minulla ole perhettä tai lapsia elätettävänä. Sillä minun juttunihan on ihan ”peanuts” verrattuna moneen. Minä selviän, vaikka kitkutellen. Joka kuukausi maksan vuokrani ja laskuni. Sitten syön mitä syön ja harrastan mitä ilmaiseksi voin. Onneksi tämä on vain ohikiitävää!

Mutta esimerkiksi pienyritysten tuki ja perustulo – ne voisivat jo tehdä minun tilanteestani helpomman. Jälleen kerran tajuan, miten paljon kannatan perustulon testaamista.

intohimo

Heinäkuussa budjettini menee sekaisin. Sitä minä jännitän. Olen lähdössä puolentoista viikon päästä Lappiin ja sieltä polkemaan polkupyörällä Norjaan. Sain haasteen, jossa minun pitää polkea 345 kilometriä Hullun Polkasu -tapahtumassa. Jos olen aivan rehellinen, minulle hulluinta tässä ei ole se polkeminen. Hulluinta on, että olen valmis laittamaan viimeiset rahani (ja vähän ylikin) siihen, että voin lähteä. Että voin matkustaa ja majoittua tuolla reissulla. Siihen minulla oikeasti ei olisi varaa. Mutta tiedätkö mitä; uskon juttuuni (siis tähän blogiini ja näihin minulle tuleviin haasteisiin) niin paljon, että tiedän tämän olevan oikea sijoitus. Ihanilta yhteistyökumppaneilta saan onneksi matkalle tarvittavat varusteet, joten niihin ei ole tarpeen sijoittaa. Jos olisi, en voisi edes lähteä.

Ehkä minä omistankin oman Hullun Polkasuni, sen Ämmän Polkasun, meille köyhille. Kiitos Helsingin Sanomille, että kirjoititte köyhyydestä. Kiitos sinulle, joka luit tämän jutun ja ehkä sait jotain ajateltavaa, oletpa sitten hyvätuloinen tai köyhä. En osoita sormella, vaan haluan vain näyttää maailmaa sen eri kulmista, ihan pienen ihmisen tasolta, sillä joskus se on juuri se, mitä tarvitaan.

Mitä sinä ajattelet köyhyydestä? Ymmärrätkö sitä? Onko köyhyys itse valittua vai olostuhteiden pakko? Miten sinä suhtaudut köyhiin? Oletko koskaan ajatellut, että voisit itse joskus olla rahaton? Miltä se tuntuisi?

/Äm, at your service

(Tämä kirjoitus kertoo vain minun henkilökohtaisesta tilanteestani ja koskee vain minua, ei muita osapuolia.)

Mainokset

Kun Samppanjapissiksestä tuli perustulon kannattaja

On maaliskuinen harmaa sadepäivä. Ulkomaailma juoksee lounailleen nauttimaan terveellisiä viherpirtelöitään ja salaattejaan. Minä istun keskipäivällä sälekaihtimet tiukkaan suljettuina espoolaisella pientaloalueella sijaitsevan paritalon sohvalla katsoen televisiota ja syöden Kismet-patukkaa. Ostoskanava vaihtuu laihdutusrealityyn. Olen juuri tullut takaisin Suomeen Norjasta, nyt vailla kotia ja pari päivää talovahtina ystäväni kodissa hänen perheensä lomamatkan aikana. Sitten menen taas seuraavaan väliaikaiseen osoitteeseen, toisten nurkkiin majailemaan. Olen ilmoittautunut työttömäksi työnhakijaksi kuukautta aiemmin ja tunnen itseni turhemmaksi kuin koskaan aiemmin. Pitäisi plärätä taas mollia, TE-keskuksen työpaikkailmoitussivustoa. Ei innosta. Ei kiinnosta. Siellä on tasan ne samat muutama paikkaa kuin eilenkin ja hirveä määrä hakijoita. Olen hakenut montaa työpaikkaa. Pakon sanelemana mitä tahansa. Ahdistaa ja rintaa puristaa. Tässä samassa tilanteessa moni joutuu marssimaan lääkärin pakeille hakemaan masennuslääkkeitä. Tekemättömyys tappaa. Minä en halua näivettyä hengiltä. Haluan tehdä jotain, mitä tahansa. Minulla on intoa ja osaamista, enkö halua heittää niitä hukkaan. Entisenä yrittäjänä en voi kuvitellakaan makaavani turhanpanttina.

Vedän Kismet-patukan parilla haukkauksella kitaan. Tällaiseen luksukseen minulla ei oikeasti olisi varaa. Mutta suklaallahan on todettu olevan mieltä ylentävä vaikutus. Kirjoitan blogiini tiiliseinistä.

Seuraavat päivät ovat turhauttavia. Ei innosta. Ei kiinnosta. Edelleenkään. Tuntuu, että en näe mihinkään suuntaan enkä tiedä mitä tehdä. Käyn läpi työttömyysaikani suurinta taistelua. Hoen itselleni, että tästä on nyt vain jaksettava mennä yli. Vahva mieli ei tähän saa murentua.

kismet

Hetki elämästä maaliskuisena päivänä.

Timantit muodostuvat paineessa ja niin syntyy minunkin timanttini.

Työharjoittelu.

Tasan viikon päästä turhautumiseni huipusta sen keksin. Tarjoan itseni työharjoitteluun. Saisinpahan tehdä jotain samalla kun etsin töitä. Se ken tähän tarjoukseen tarttuisi, saisi minusta apua siksi ajaksi kunnes löydän varsinaisen työpaikan. En osaa kuvitellakaan kuinka fiksu vetoni on. Saan kutsuja tapaamaan erilaisia firmoja ja organisaatioita, joilla saattaisi olla minulle töitä. Siis ihan palkallisiakin. 

Alkaa elämäni hauskin vaihe. Olen onnelisempi ja innostuneempi kuin aikoihin. Tunnen itseni tarpeellisimmaksi kuin koskaan. Olen yllättäen kääntänyt työnhaun päälaelleen, ja nyt minua kutsutaankin tapaamisiin ja haastatteluihin. Minä voin valita kenet tapaan. Tarjoan näkemyksiäni, osaamistani, annan pieniä työnäytteitä. Ilmaiseksi. Vain siksi, että haluan auttaa muita ja työllistyä. Saamme tutustua turvallisesti. Joillekin sanon ei, joidenkin kanssa tutkimme mahdollisuutta tehdä töitä yhdessä. Alkaa näyttä siltä, että minulla on pian töitä joista saan rahaa! Osaavalle ihmiselle on maksettava hänen ansaitsemallaan tavalla. Kukaanhan ei tietenkään oleta, että ilmaiseksi tehtäisiin loputtomiin. Minun ainoa tavoitteeni toiminnassani on työllistyä ja saada rahaa. Olen sen verran kova mimmi, etten anna kenenkään käyttää minua hyväksi, eikä yksikään toimija, jonka kanssa toimin ole sellaista yrittänytkään tehdä. Kaikki ymmärtävät pelin hengen.

Bisnesnainen, se ”Samppanjapissis”, josta sinulle olen aiemmin kertonut, minussa herää ja päätän että firma on laitettava pystyyn. Voisin tehdä molempia; olla palkkatöissä ja yrittää sivutoimisesti.

Vire tuntuu positiiviselta, ja teen ison päätöksen. Vuokraan kodin isolla riskillä. Uskon, että saan pian töitä, mutta pelkään saanko vuokraani maksettua. Rukoilen, että saan asumislisän työttömyystyrvaani. Sen lisäämällä päivärahaani voisin juuri ja juuri maksaa vuokrani. Laskut ja ruoka. Niitä en uskalla edes ajatella. Nyt on vain uskottava, ajattelen.

En ole enää koditon. Olen onneni kukkuloilla. Minulla on paikka, johon kiinnittyä.

Homma rullaa koko ajan paremmin, oma koti auttaa henkisesti valtavasti. Saan valtavan määrän kontakteja, kokemuksia ja näytön paikkoja. Molliakin seuraan, mutta pistän merkille, että yhtään työtarjousta minulle ei tule TE-keskukselta. Ihmettelen. Eikös se ole sen talon tehtävä? Auttaa meitä työttömiä työllistymään?

Sitten eräänä päivänä minua aletaan varoitella. Laissa on pykälä*, jonka mukaan ”työnhakijalla, joka palkatta työskentelee yrityksessä tai sellaisissa tehtävissä, jotka yleisesti tehdään työsuhteessa tai yritystoimintana, ei ole oikeutta työttömyysetuuteen.” En saisi tehdä vapaaehtoistyötä, jonka tavoitteena vireen ylläpitäminen ja työllistyminen. En saisi toimia näin. 

Alan pelätä, että menetän tukeni.

* * *

Sitten tulee tämä päivä.

Tänään 27.4.2015.

soppari

Nyt uskallan sanoa nämä asiat ääneen. Enää ei tarvitse pelätä työttömuusturvan menetystä, sillä tänään minä allekirjoitin työsopimuksen. Minusta tulee palkansaaja. Kohta en elä enää peruspäivärahalla 32 euroa ja 80 senttiä, josta käteen jää 26 euroa ja 24 senttiä. Kohta tililleni putkahtaa säännöllinen summa rahaa. Palkkaa! Se ei ole iso, mutta palkkani kasvaminen on itsestäni ja työkavereistani kiinni. Oikeastaan minusta tulee palkansaaja ja yrittäjä, sillä tähän kylkeen pukkaan pystyyn vielä oman firman.

Toki on mahdollista, että tämän kirjoitettuani minulle tulee yhteydenotto, jossa penätään takaisin kuussa saamaani vajaata 500 euroa, laki kun on sovellettavissa niin kuin kukakin virkailija parhaaksi katsoo. Mutta tänään, tässä ja nyt toivon, että minun annetaan toimia kannustavana esimerkkinä siitä, että oma yritteliäisyys työnhaussa voisi olla edes vähän kannattavaa.

työharjoittelu

Viimeiset kuukaudet minä olen siis etsinyt töitä. Koettanut keksiä keinoja, joilla erottautua ja löytää piilotyöpaikkoja. En tiedä kuka niitä avoimia paikkoja saa. Monta yhtä hyvää ihmistä on jonossa ja siitä sitten jollain arvalla joku valitaan. Olen koettanut olla aktiivinen. Tarjosin itseäni työharjoitteluun, muistat varmaan tämän blogikirjoitukseni.

Ajattelin tämän olevan oikein. Että aktiivisuus palkitaan ja siihen yhteiskunta meitä työttömiä kannustaisi. Olen etsinyt töitä tarjoamallani itseäni avuksi, vapaaehtoistyöhön se kai rinnastettaisiin. Olen ajatellut, että antamalla jotain voisin näyttää kykyni ja lisäarvoni potentiaalisille työnantajille. Kynnys palkata on kova ja hakijoita järjettömät määrät. Osoittaakseen osaamisensa on tehtävä kaikkensa. Niin minä ajattelin.

Koko ajan olen jännittänyt saanko töitä. Nyt jännitän, oleko tehnyt väärin. Voitaisiinko työttömyyspäivärahani vetää pois, koska olen niin aktiivinen työnhakija? Se riski kai voi olla edelleen olemassa.

Mutta elämä on yksi suuri riski.

Ja järjestelmä; niin, jotain siinä on pielessä. Se ei kannusta työllistymiseen. Minunkin olisi haluttu jäävän sohvalle selailemaan mollia päivästä toiseen ja odottamaan, että jostain tärppää. Ehkä.

20140116-185546.jpg

Tämä teksti oli kalliolaisen kahvilan seinässä reilu vuosi sitten tammikuussa, ja se kiinnitti tuolloin huomioni.

 

Olen viimeisen vuoden saanut tutkia tätä järjestelmää oikein olan takaa. Kirjoitin kesän lopussa köyhyydestä näin: Kun Samppanjapissiksestä tuli köyhä. Tuon kirjoituksen jälkeen elämääni tuli vaihe, jossa lähdin ottamaan perspektiiviä Norjaan ja tekemään sinne töitä – Valtiotieteiden maisterista tuli kalastajan apulainen. Nyt tultuani reissultani takaisin suunniteltua aikaisemmin, palasin nollapisteeseen. Omia valintojani. Kuten tapani hakea töitä, oma valinta.

Ja omiin valintoihin minä toivoisin järjestelmän meitä kannustavan.

Minä olen onnekas. Sain töitä vain parin kuukauden työttömyyden jälkeen. Ja, oh, let me tell you, näin ainoastaan ja vain johtuen siitä tavasta, jolla olen toiminut: näitä työpaikkoja ja mahdollisuuksia ei mollista löytynyt. Halusin vain työllistyä ja saada palkkaa tekemällä asioita, joita rakastan. Annoin vapaaehtoisesti ilmaisia työnäytteitä, mutta kaikkien kanssa on alusta lähtein ollut selvää, että kukaan ei tee tai teetä ilmaista työtä. Ymmärrän hyvin sen, että yhteiskunta ei halua kannustaa siihen, että nautitaan tukia ja tehdään ilmaista työtä. Sitä minäkään en tarkoita enkä halua. Haluan vain, että meitä innostuneita työnhakijoita ei lannisteta järjettömillä säädöksillä. Haluan, että olisi mahdollisuus ottaa vastuu itsestään, eikä jäädä järjestelmän hampaisiin tukahduttaen intonsa tehdä töitä.

Apuni on ollut monelle työharjoitteluni puitteissa tapaamalle organisaatiolle hyvin arvokasta. Osaamiseni myynnissä, markkinoinnissa ja viestinnässä on auttanut useita heitä ison askeleen eteenpäin. Tosiasia on myös se, että monet yritykset eivät voi tai uskalla palkata taloudellisen riskin takia. Kokonaan toinen kysymys onkin, miten yrityksiä kannustetaan ja tuetaan ihmisten palkkaamisessa; erityisesti pienelle firmalle ensimmäisen työntekijän palkkaamiseen on aivan liian iso kynnys. Nykyistä työsopimustani ei olisi tehty ilman, että pääsin osoittamaan ensin lisäarvoni. Järjestelmä sakkaa monesta näkökulmasta.

Mitä tarkoittaa aktiivisuus työnhakumarkkinoilla ja kuinka siihen kannustetaan? Sitä halusin vain tänään kysyä. Minusta me emme tarvitse tähän maahan enää yhtään lisää masentunutta mollia sohvalla pläräävää työtöntä.

maisema3

Minä äänestin näissä vaaleissa itselleni poikkeuksellisesti. Annoin ääneni ihmiselle, joka puhui köyhyydestä ja perustulosta. Olisiko Samppanjapissis tehnyt niin?

Tällaisiakin kuplia on.

Minusta tulee kohta palkansaaja ja yrittäjä. Varsinainen hybridi, joka alkaa tuottaa veroeuroja oikein rytinällä tähän yhteiskuntaan. Jos ikinä jään vielä työttömäksi, haluan, että se tapahtuu Suomessa, joka tukee aktiivista työnhakua. Perustulo ei ole ongelmaton eikä yksiselitteinen, mutta toivon, että jossain mittakaavassa sitä rohjettaisiin kokeilla. Sillä minä väitän, että jotain tälle järjestelmälle on tehtävä ja pian.

Railakasta vappua, työn juhlaa, sinulle ystäväni! Ja tervetuloa mukaan seuraamaan, voiko Nobodysta tulla Somekuningatar! Sillä nyt rokataan!

maijanyrkki

Rakkaudella Ämmä

 

*Työttömyysturvalaki (30.12.2002/1290)