Arkistojen aarre: Ei kyseenalaistusta, vaan kannustusta – Because I’m a Pikkumäkihyppääjätär

Posted on 12 helmikuun, 2018 by Maija Ilmoniemi

Seurasin tänään naisten normaalimäen kisaa olympialaisissa. Suomalaismäkihyppääjä Julia Kykkänen teki hienon kisasuorituksen kisassa, vaikkei kärkeen vielä kyennytkään.

Mäkikisan lopussa huomioni kiinnittyi kommentaattorin sanoihin.

”Nyt tarvitaan tukea tuleville naismäkihyppääjäsukupolville, jotta saadaan lajia eteenpäin, kun miesten mökihyppykin tuntuu vain menevän alas”, hän sanoi näin omin sanoin lainaten.

Mieleni palasi aikaan tarkalleen pari vuotta taaksepäin Lahden Salpausselälle, jossa Julia toimi valmentajani elämäni ensimmäisessä (ja näillä näkymin viimeisessä) mäkihyppykisassa. Tuolloin kirjoitin tarinan, jonka pääroolissa en suinkaan ole minä, vaan Pikkumäkihyppääjättäret – juuri ne, joita tänään kisakommentaattorit kehottivat nyt kannustamaan.

Muistatko tämän tarinan? Tässä yksi parhaista blogeistani arkistojen aarteena uudelleen:

Ei kyseenalaistusta, vaan kannustusta – Because I’m a Pikkumäkihyppääjätär

(Julkaistu MaiLifessa 22.2.2016)

Sellaisesta pienestä se lähti. Vuosi sitten Suurmäen huipulla. Että jos minäkin…

* * *

”Tästähän alkaa tulla tapa”, ajattelen. ”Täällä minä taas istun Lahden Hiihtoseuran pukukopissa vetämässä mäkihyppypukua päälleni.”

Minulla on ollut unelma: mäkihyppy. Tavallaan ihan älytön ajatus, joka syntyi katsoessani alas Suurmäen laelta tasan vuotta aiemmin Salpausselän kisoissa. Ajatus, että tuotahan pitäisi kokeilla. Että kyllähän minä siihen pystyn! Kaksi viikkoa sitten olen käynyt harjoittelemassa, kirjoittanut sinulle päänsisäisestä mellakastani ennen elämäni ensimmäistä hyppyä, ja nyt olen taas tässä, osallistumassa mäkihyppykisaan.

Mutta tänään ei ole kyse minusta. Tänään on kyse jostain suuremmasta.

20160219 Lahti Ski Games 2016, PLAN, By Iida Hollmén /LAMK

”Äiti, eikö me jo voida mennä, mä haluan päästä hyppäämään!”

Pikkumäkihyppääjättäret ovat vallanneet pukuhuoneen. Nanni 5 v, Heta 7 v, Emilia 8 v ja Sofia 9 v harrastavat mäkihyppyä ja ovat tulleet näyttämään mallia meille nyt pukuhuoneessa jännityksestä täriseville aikuisille. Osallistumme lastenoikeusjärjestö Planin ja Lahti2017 MM-kisojen mäkihyppyhaasteeseen hyväntekeväisyyden nimissä. On Salpausselän kisojen perjantainen naisten päivä, ja nyt juhlitaan tyttöjä. Pukukopissa ei tosin lisäkseni muita naisia näy. Kahdeksan miestä ja minä*…

Tytöt odottavat malttamattomina pääsyään hyppäämään leikkimielisen kisamme koehypyt ja heidän iloinen puheensorinansa kirkastaa koko pukuhuoneen. He vetävät hyppypukujensa päälle vaaleanpunaiset t-paidat, joissa lukee ”Because I am a girl” ja ”Girls can”.

Koska olen tyttö. Tytöt pystyvät.

Oikea asenne, ajatelen.

Pikkymäkihyppääjättäret Nanni, Heta, Emilia ja Sofia. 20160219 Lahti Ski Games 2016, PLAN, By Iida Hollmén /LAMK

”Julia, tätä teiltä naisilta aina tivataan ja siksi minäkin sen sinulta kysyn: Voiko tyttö oikeasti hypätä mäkeä ja olla mäkihyppääjä?”, hyppykisamme selostava Antero Mertaranta kysyy tuomarina toimivalta, Suomen parhaalta naismäkihyppääjältä Julia Kykkäseltä.

Minä huokaisen.

Juliakin huokaisee.

Pikkumäkihyppääjättäret kiipeävät mäen laelle nauraen. Tsemppaavat toisiaan ja hihkuvat odottavaa intoa. Missä vaiheessa me aikuiset kadottamme tuon hengen, jään miettimään. Miksi jossain pisteessä elämästä tulee niin vakavaa, että tuo lapsekas innostus ja toisen kannustaminen unohtuvat?

Näillä tytöillä on unelma. He haluavat harrastaa mäkihyppyä, tulla esikuvansa Julian kaltaisiksi. Toivottavasti tuo halu tulla mäkihyppääjäksi voi toteutua maailmassa, jossa ei koko ajan ja joka suunnasta kysytä, voivatko tytöt tehdä sitä, tätä tai tuota.

Milloin noita kysymyksiä ei enää tarvitse esittää? Milloin kyseenalaistamiselle voidaan laittaa piste?

Julia Kykkänen valmistautumassa Salpausselän kisojen hyppysuoritukseen

Julia on hypännyt aiemmin päivällä oman maailmancup-kisansa kotiyleisönsä edessä. Minäkin olen tuijottanu mäen alta naisten lentoa. Julia on tehnyt hienon suorituksen, ja on ollut koskettavaa nähdä videoscreeniltä suoraan hyppytornista tulevaa kuvaa, jossa Julian valmentajat, hänen oma isänsä mukaan luettuna, riemuitsevat hienosta suorituksesta. Se ei ole nyt riittänyt kärkipaikoille, mutta sillä ei oikeastaan ole mitään väliä, sillä Julia on hypännyt henkilökohtaisesti huippuhypyn samalla kun on tehty historiaa: naiset ovat juuri kisanneet ensimmäisen maailmancup-osakilpailunsa.

Se on iso juttu. Nämä mimmit edeltäjineen ovat tehneet suuren työn raivatessaan naismäkihypyn olympialaisiin ja nyt tänne Salpausselälle. He ovat uskoneet unelmaansa, ja askel kerrallaan se alkaa tuottaa tulosta.

Ja nyt, muutamaa tuntia myöhemmin oman kisansa jälkeen, Pikkumäkihypääjättärien kiivetessä kohti Salpausselän Karpalon K6-mäkeä, Julia katsoo Mertarantaa silmiin ja toteaa:

”No ei kai tytöt hyppäisi, jos he eivät voisi.”

Minäkin olen jo mäen laella odottamassa omaa hyppyäni, mutta huudan sieltä kovaan ääneen kannustukseni alas Julialle. ”Girls can!”

Oikea vastaus!

”Nyt kun sä kaaduit sinne rähmällesi, niin luuletko, että puoli Lahtea vihaa sua nyt?”

Olen juuri hypännyt. Joku amatöörin tuuri. Sekä koekierros että varsinainen kisahyppyni päätyvät rähmälleen mäkimonttuun, vaikka treeneissä pari viikkoa aiemmin alastulo on ollut mallikas. Elämäni huippuhetki päätyy kaatumiseen ja sitä seuraavaan Mertarannan veistelevään kysymykseen siitä miltä uskon rähmälleenmenoni tuntuneen koko Suomen kansan silmissä.

Naurattaa. Kysyn yleisön mielipidettä, ja saan valtavat aplodit.

”Ei. Ne rakastaa mua”, vastaan.

20160219 Lahti Ski Games 2016, PLAN, By Iida Hollmén /LAMK

Pikkumäkihyppääjättäret pinkovat eestaas yleisön joukossa. Kuvia otetaan ja kannustuksia huudellaan. Kaikki kisaajat ovat hypänneet ja fiilis on taivaissa.

Katson Pikkumäkihyppääjättäriä.

Katson Juliaa.

Katson Mertarantaa.

Katson kannustusjoukkoja.

Palautan katseeni takaisin Mertarantaan ja mietin hänen kysymystään uudelleen. Kun unelmia toteutetaan, tärkeintä on henkilökohtainen voitto ja se, että joku tukee niiden toteutumisessa, ajattelen. Yksin ei voi päästä pitkälle. Me tytöt pystymme ihan mihin vaan, kun saamme apua – kun maailma asennoituu niin, että mekin pystymme. Ettei kyseenalaisteta, vaan että kannustetaan. Tuetaan unelmia ja mahdollistetaan onnistumisia.

Katson yleisössä seisovia Pikkumäkihyppääjättärien vanhempia.

Julian isää.

Suomelippua heiluttavaa kisajärjestäjää ja tekstiä tyttöjen paidassa:

Koska olen tyttö ja tytöt pystyy.

Oikea vastaus.

Palkintojen jako Planin haastekisassa. 20160219 Lahti Ski Games 2016, PLAN, By Iida Hollmén /LAMK

20160219 Lahti Ski Games 2016, PLAN, By Iida Hollmén /LAMK

Tässä sitä taas ollaan. Pukuhuoneessa vetämässä mäkihyppypukua pois päältä. ”Tästä on pakko tulla tapa”, ajattelen. Kisavietti on herännyt, ja minä haluan oikeasti oppia hyppäämän kunnon hypyn, joka ei päädy rähmälleen.

Pikkumäkihyppääjättäret hyörivät pukuhuoneessa. Katson heitä ja hymähdän. Toivon, että joku näistä työistä todella nähdään tulevaisuudessa Julian paikalla. Toivon, että ihan jokainen maailman tyttö saa kaiken mahdollisen tuen ja kannustuksen kotoaan, kouluistaan ja valmentajiltaan siihen, että jaksavat jatkaa unelmiensa polulla. Ja että ne, jotka eivät heikommista lähtökohdistaan tukea läheltään saa, saisivat apua muualta. Tämä vaatii meiltä aikuisilta jotain tärkeää: meidän pitää ymmärtää, että meidän asenteemme ratkaisee. Tytöilläkin on mahdollisuus tehdä ihan mitä vaan, päästä minne vaan!

20160219 Lahti Ski Games 2016, PLAN, Juulia Kykkänen, By Iida Hollmén /LAMK

Salpausselän kisat, MM-etkot vuoden 2017 isoille kilpailuille mahdollistivan menneenä viikonloppuna monta unelmaa: minun, Julian ja Pikkumäkihyppääjättärien lisäksi lukuisten muiden. En ole koskaan aikaisemmin osannut ajatella, että urheilukilpailu voi olla kokonainen maailma – että urheilusuoritusten lisäksi täällä tuotetaan yhteistyöllä kokonainen joukko elämyksiä ja kokemuksia.

Yhteistyöstä kun tässä tyttöasiassakin on pohjimmiltaan kyse: tekisimmekö me yhteistyössä nyt päätöksen, että lopettaisimme kyseenalaistamisen ja että sen sijaan keskittyisimme kannustamiseen? Uskomiseen siihen, että tytöt pystyvät siihen mihin pojatkin. Satsaisimme oikeanlaiseen asenteeseen.

Ei kyse ole sukupuolesta, vaan siitä, mitä pään sisällä on.

Kyse on unelmista, ja jokaisen oikeudesta toteuttaa omiaan.

* * *

Monta unelmaa on maailmassa toteutettavana; myös Lahti2017-kisaorganisaatiolla, joka haluaa rakentaa yhteistyökumppaneineen Suomen suurelle 100-vuotisjuhlavuodelle 2017 koko kansan kisat ja hienon elämyksen. Yhteistyöllä sekin tehdään: toivottavasti me suomalaiset olemme yhdessä mukana rakentamassa tätä unelmaa heidän kanssaan!

/Mäki-Ämmäsi, joka odottaa jo innokkaana seuraavia haasteita! Jos haluat haastaa minut johonkin hurjaan ja rajoja rikkovaan juttuun, katso tästä lisää

Tällä videolla lisää kisastani, rähmälleenmenostani ja haastattelusta Mertarannan kanssa…

Ja täällä tämä sama teksti englanniksi! Ja tästä jutustani voit lukea, mitä tapahtui kun hyppäsin ensikertaa mäkihypyn: Kun nössöstä tehdään mäkihyppääjä

*Onneksi viime metreillä kisaan mukaan porhaltaa myös toinen nainen, Salpausselän kisojen juontaja Tuija Pehkonen

Arkistojen aarre: ”Ei kyseenalaistusta vaan kannustusta”

Posted on 11 lokakuun, 2016 by Maija Ilmoniemi

Tänään on muuten tyttöjen päivä, tiesitkö? Siksipä onkin ihana palata helmikuuhun ja aikaan, jolloin minäkin pystyin vielä hyppäämään mäkihyppyä. Kirjoitin tuolloin tämän blogipostauksen otsikolla: ”Ei kyseenalaiststa, vaan kannustusta – because I’m a Pikkumäkihyppääjätär”.

* * *

””Julia, tätä teiltä naisilta aina tivataan ja siksi minäkin sen sinulta kysyn: Voiko tyttö oikeasti hypätä mäkeä ja olla mäkihyppääjä?”, hyppykisamme selostava Antero Mertaranta kysyy tuomarina toimivalta, Suomen parhaalta naismäkihyppääjältä Julia Kykkäseltä.

Julia katsoo Mertarantaa silmiin ja toteaa:

”No ei kai tytöt hyppäisi, jos he eivät voisi.”…

Kun unelmia toteutetaan, tärkeintä on henkilökohtainen voitto ja se, että joku tukee niiden toteutumisessa, ajattelen. Yksin ei voi päästä pitkälle. Me tytöt pystymme ihan mihin vaan, kun saamme apua – kun maailma asennoituu niin, että mekin pystymme. Ettei kyseenalaisteta, vaan että kannustetaan. Tuetaan unelmia ja mahdollistetaan onnistumisia…

Tekisimmekö me yhteistyössä nyt päätöksen, että lopettaisimme kyseenalaistamisen ja että sen sijaan keskittyisimme kannustamiseen? Uskomiseen siihen, että tytöt pystyvät siihen mihin pojatkin. Satsaisimme oikeanlaiseen asenteeseen.

Ei kyse ole sukupuolesta, vaan siitä, mitä pään sisällä on.

Kyse on unelmista, ja jokaisen oikeudesta toteuttaa omiaan.”

(Lainaus tekstistä, lue koko juttu täältä!

20160219 Lahti Ski Games 2016, PLAN, By Iida Hollmén /LAMK

Tunnelmia helmikuisista Salpausselän kisoista.

20160219 Lahti Ski Games 2016, PLAN, By Iida Hollmén /LAMK

Hei sinä, tyttö tai poika: mihin sinä pystyt juuri tänään? Ketä voisit tänään kannustaa? Minä koetan tänään pystyä pystymään pystyssä, mutta sitäkin enemmän kannustan sinua – rokkaa sä tänään ja kovaa!

* * *

Henkilökohtaisella tasolla ja tästä vammaiselämäni näkökulmasta on pakko sanoa, että olipa mielenkiintoista myös lukea omia motivaatiosanojani; viime päivinä kuin omat unelmani ja tavoitteeni sekä niiden horjuminen loukkaantumiseni takia on ollut isosti pinnalla oleva aihe. Et varmasti yhtään ihmety kun sanon, että snadisti on myös ottanut päähän se voima, jolla tämä tilanne on horjuttanut omaa uskoani omiin kykyihini.

Mutta ehkä juuri siksihän meille ehkä matkan varrelle näitä asetetaan – että joutuisimme hetkittäin pysähtymään pohtimaan unelmiemme ydintä ja kirkastamaan sitä edelleen. Kun joutuu riisumaan kaiken turhan hössötyksen pois, kun ei ole voimia mihinkään ylimääräiseen tai turhaan, suuntaa täytyy punnita. Minä olen ainakin viime päivinä taas piirun verran varmempi siitä, että tie, jolla olen, on aivan oikea. Esteistä viis!

Oi ihana helmikuu ja jalat, jotka kantavat!

/Ämmä, joka rokkaa nyt itsensä polven aamujumpalle, jotta se kohta olisi taas mäkihyppykunnossa

Instead of questioning can we get cheering – Because I am a Little Miss Skijumpress

Posted on 23 helmikuun, 2016 by Maija Ilmoniemi

It started from something quite small. A year ago on the top of big hill. What if I could…

* * *

”This is starting to become a habit”, I think to myself. ”Here I am sitting in the Lahti Ski Club changing room putting a skijump suit on.”

I’ve had a dream: a skijump. Quite an insane thought that I got a year earlier looking down from the biggest skijump tower in Lahti, Finland. A thought that this would be something worth trying. That I COULD do it! Two weeks ago I went practicing and wrote to you about the first skijump of my life. And now I’m here, about to participate in a skijump competition. It’s Friday the 19th of February.

But it’s not about me today. It’s about something greater.

Lahti Ski Games 2016, PLAN, By Iida Hollmén /LAMK

”Mom, can we go already, I wanna jump!”

Little ski jumper girls have stepped into the changing room. Nanni 5 yrs, Heta 7 yrs, Emilia 8 yrs and Sofia 9 yrs do skijump as their hobby and have come to show us adults some example. We’re about to participate in children’ rights organization Plan’s and Lahti2017 World Championships organization’s charity competition and jump. It’s a theme day at the Lahti Ski Games, which is a pregame for the big WC-competitions next year, and today we’re celebrating girls. Well, in the changing room, there are no other women except for me. Eight men and one woman… And I might be the least scared one. I mean, I’ve done this already and came here to win!

The Little Miss Skijumpresses are eagerly waiting for their turn to do the test jumps of our competition. Their joyful chatting fills the changing room. They put on their jumping suits and t-shirts with texts: ”Because I am a girl” and ”Girls can”.

Because I am a girl and girls can!

The right attitude, I’m thinking.

The Little Miss Skijumpressess. Lahti Ski Games 2016, PLAN, By Iida Hollmén /LAMK

”Julia, this is what everyone always asks and I’ll ask it once more: Can a girl really do skijumping and be a ski jumper?”

This is what a legendary Finnish sports commentator Antero Mertaranta, who’s (of course!) the commentator of our competition too, asks of Julia Kykkänen, the best Finnish female ski jumper.

I sigh.

Julia sighs.

The Little Miss Skijumpressess are climbing to the top of the skijump hill we’re supposed to jump from. They’re cheering for each other and bursting of excitement and expectation. When do use adults loose that spirit, I start to think. Why is there some point in which life becomes so serious that we forget that childly joy and sincerity?

These girls have a dream. They want to become ski jumpers, be like Julia, their idol. I hope that will can come true in a world that doesn’t question if a girl can do this or that!

Why do we even have to ask those questions? When can we just put and end to those questions?

Skijumper Julia Kykkänen preparing for her jump on Fe 19th 2016

Julia’s big moment has been earlier on that day. She’s jumped in a World Cup competition in front of her home audience. I’ve been watching the game, too. Julia’s done a great performance and it’s been touching to see the video stream straight form the skijump tower in which her coaching team, her own father included, are rejoicing of her achievement. It wasn’t enough for the top spots this time, but that doesn’t actually matter. What matters is that Julia’s done well personally and that history’s been made: this was the first Women’s World Cup competition in history.

And that’s a big deal. These ladies have done a big job in making the way for their sport – first to the Olympic Games and now to here. They’ve believed in their dream and now, step by step, the results of the work are coming alive.

And now, few hours later after her own competition, while the Small Skijumpressess are climbing to the top of the hill, Julia looks to commentator Antero Mertaranta’s eyes and says:

”Well, I guess girls can jump, because they do jump.”

At this point I’m already on the top of the hill, too, waiting for my jump, but when I hear Julia’s answer I scream aloud: ”Girls can!”

Right answer!

”Now that it so happened, and you fell to the ground and failed, do you think half of the city hates you now?”

I’ve done my jump. Some amateur luck, I guess. Both my test jump and the competition jump have ended me falling down, even though in my practice two weeks earlier everything went exemplary. The top moment of my life ends up lying in the snow and the question asked by one of the most legendary Finnish person, Mr. Mertaranta: will everyone hate me now?

That makes me laugh. Mr. Mertaranta’s interviewing me infront of the public and I ask their opinion. They give me big applauses.

”No. They love me”, I answer.

Lahti Ski Games 2016, PLAN, By Iida Hollmén /LAMK

The Little Miss Skijumpresses are running around in the crowd. Pictures are taken and cheers given. Everyone’s jumped now and the atmosphere is high.

I look at the Little Miss Skijumpressess.

I look at Julia.

I look at Mr. Mertaranta.

I look at the cheering public.

I return looking at Mr. Mertaranta and think of his question again. When one’s making their dreams come true, the most important thing is to win oneself. The most important thing is that someone is supporting them and those dreams. One can’t make it alone.

And us girls, we can do whatever as long as we, too, get help – when the world thinks we have no boundaries and that girls can too. That the attitude is supporting. That instead of questioning we get cheering; making our success possible.

I look at the Litte Miss Skijumpressess’ parents.

Julia’s dad.

The competition organizer waiving the Finnish flag and the text on the girls’ shirts:

Because I am a girl and girls can.

Us competitors in the charity jump event. Lahti Ski Games 2016, PLAN, By Iida Hollmén /LAMK

Here I am, again. In the changing room taking off my skimp suit. ”This has to become a habit”, I think to myself. The competitor in me has risen and I really want to learn how to do a real skijump that doesn’t end up falling down.

The Little Miss Skijumpressess are bustling in changing room. I look at them and smile. I hope at least one of these girls is seen on Julia’s place one day. I hope that every girl around the world will get all possible support from their parents, schools, coaches and so forth in fulfilling their dreams. And that those whose premises are not as good as others’, and don’t have the support needed in their own families or countries, will be helped by others.

This requires something important of us adults: we need to understand that the attitude is everything. Girls can do whatever and go where ever!

20160219 Lahti Ski Games 2016, PLAN, Juulia Kykkänen, By Iida Hollmén /LAMK

Lahti Ski Games 2016, Plan Finland’s Secretary General Ossi Heinänen, Julia Kykkänen, By Iida Hollmén /LAMK

Lahti Ski Games, the pregame to the big World Championships in 2017 made many dreams come the past weekend: mine, Julia’s and the Little Miss Skijumpressess, just to name few. I’ve never thought that a sports event can be a whole world – that besides the sports many experiences are produced to the public by the organization and their cooperating companions.

And what comes to this girl thing, it’s all about cooperating, too! Can we now make a joint decision that we will stop questioning and focus on cheering; on believing that girls can as well as boys?

It isn’t a matter of sex.

It is a matter of what’s inside one’s head.

It’s a matter of dreams and everyones right to fulfill their own.

* * *

Many important dreams in this world; one of them the one of Lahti2017 organization. They, with their cooperating partners, want to build a great event for everyone in 2017 – the year Finland celebrates it’s 100th birthday as an independent country. And that’s done in cooperation, too. I wish that many of us Finns and international guests will help the organization to fulfill this dream.

Yours,
Maija

Here’s a video of my jump. In Finnish only, but I think you’ll be able understand the most important things, enjoy 🙂 You’ll also find this blog post in Finnish here.

Ei kyseenalaistusta, vaan kannustusta – Because I’m a Pikkumäkihyppääjätär

Posted on 22 helmikuun, 2016 by Maija Ilmoniemi

Sellaisesta pienestä se lähti. Vuosi sitten Suurmäen huipulla. Että jos minäkin…

* * *

”Tästähän alkaa tulla tapa”, ajattelen. ”Täällä minä taas istun Lahden Hiihtoseuran pukukopissa vetämässä mäkihyppypukua päälleni.”

Mutta tänään ei ole kyse minusta. Tänään on kyse jostain suuremmasta.

Kuvat: Lahti Ski Games 2016, PLAN, By Iida Hollmén /LAMK

”Äiti, eikö me jo voida mennä, mä haluan päästä hyppäämään!”

Koska olen tyttö. Tytöt pystyvät.

Oikea asenne, ajatelen.

Pikkymäkihyppääjättäret Nanni, Heta, Emilia ja Sofia. Kuva: Lahti Ski Games 2016, PLAN, By Iida Hollmén /LAMK

Minä huokaisen.

Juliakin huokaisee.

Milloin noita kysymyksiä ei enää tarvitse esittää? Milloin kyseenalaistamiselle voidaan laittaa piste?

Julia Kykkänen valmistautumassa Salpausselän kisojen hyppysuoritukseen

Ja nyt, muutamaa tuntia myöhemmin oman kisansa jälkeen, Pikkumäkihypääjättärien kiivetessä kohti Salpausselän Karpalon K6-mäkeä, Julia katsoo Mertarantaa silmiin ja toteaa:

”No ei kai tytöt hyppäisi, jos he eivät voisi.”

Minäkin olen jo mäen laella odottamassa omaa hyppyäni, mutta huudan sieltä kovaan ääneen kannustukseni alas Julialle. ”Girls can!”

Oikea vastaus!

”Nyt kun sä kaaduit sinne rähmällesi, niin luuletko, että puoli
Lahtea vihaa sua nyt?”

Naurattaa. Kysyn yleisön mielipidettä, ja saan valtavat aplodit.

”Ei. Ne rakastaa mua”, vastaan.

Kuvat: Lahti Ski Games 2016, PLAN, By Iida Hollmén /LAMK

Pikkumäkihyppääjättäret pinkovat eestaas yleisön joukossa. Kuvia otetaan ja kannustuksia huudellaan. Kaikki kisaajat ovat hypänneet ja fiilis on taivaissa.

Katson Pikkumäkihyppääjättäriä.

Katson Juliaa.

Katson Mertarantaa.

Katson kannustusjoukkoja.

Katson yleisössä seisovia Pikkumäkihyppääjättärien vanhempia.

Julian isää.

Suomelippua heiluttavaa kisajärjestäjää ja tekstiä tyttöjen paidassa:

Koska olen tyttö ja tytöt pystyy.

Oikea vastaus.

Palkintojen jako Planin haastekisassa Lahti Ski Games 2016, PLAN, By Iida Hollmén /LAMK

20160219 Lahti Ski Games 2016, PLAN, By Iida Hollmén /LAMK

Lahti Ski Games 2016, PLAN, Juulia Kykkänen, By Iida Hollmén /LAMK

Ei kyse ole sukupuolesta, vaan siitä, mitä pään sisällä on.

Kyse on unelmista, ja jokaisen oikeudesta toteuttaa omiaan.

* * *

/Mäki-Ämmäsi, joka odottaa jo innokkaana seuraavia haasteita! Jos haluat haastaa minut johonkin hurjaan ja rajoja rikkovaan juttuun, katso tästä lisää

Tällä videolla lisää kisastani, rähmälleenmenostani ja haastattelusta Mertarannan kanssa… Ja täällä tämä sama teksti englanniksi!

Ja tästä jutustani voit lukea, mitä tapahtui kun hyppäsin ensikertaa mäkihypyn: Kun nössöstä tehdään mäkihyppääjä

*Onneksi viime metreillä kisaan mukaan porhaltaa myös toinen nainen, Salpausselän kisojen juontaja Tuija Pehkonen

Mäkihyppääjä rähmällään

Posted on 21 helmikuun, 2016 by Maija Ilmoniemi

”Nyt kun sä kaaduit sinne rähmällesi, niin luuletko, että puoli Lahtea vihaa sua?”

Näin kysyi minulta lengendaarinen Antero Mertaranta haastattelussa mäkihyppysuoritukseni jälkeen…

Ohhoh, mikä viikonloppu! Salpausselän kisat antoivat parastaan. Ja minäkin koetin. Kävi kuinka kävi, nyt yhden pienen ihmisen yksi pieni unelma ja suuri haaste ovat saaneet nyt täyttymyksen. Ja sinäkin pääset nauttimaan kisan parhaat palat, katso tästä ensinälkään miten Planin haastehyppy meni sekä mitä Lahti nyt ajattelee. Kerron sinulle tulevina päivinä vielä lisää.

Kurkista Youtubesta myös muut haasteesta tehdyt videoklipit! Mukana muun muassa Kaj Kunnas ja Tuija Pehkonen.

Iloa sunnuntai-iltaan toivoo Mäki-Ämmäsi!

Kyllä mää niin vaan mäestä hyppäsin

Posted on 19 helmikuun, 2016 by Maija Ilmoniemi

Ystävät hyvät, mäkihyppyhaaste suoritettu. Tässä Team Mielensäpahoittajat ja tunnelmia juuri ennen hyppyä. Jäikö hypystä paha mieli vai kutsu Suomen mäkihyppymaajoukkueeseen – se selviää tulevina päivinä kunhan pääsen blogini ääreen. Mutta nyt tämä sekalainen mäkihyppääjien seurakunta keskittyy mitalijuhliin. Iloa viikonloppuusi! Riko joku rajasi tänä viikonloppuna, se on nääs aika hauska! Tai sit: tuu Lahteen! Kenties törmätään huomenna Salppurissa?

Huima hullujen haaste: Salpausselällä hypätään tyttöjen hyväksi

Posted on 15 helmikuun, 2016 by Maija Ilmoniemi

Maanantai! Tästä on tulossa hieno viikko.

Tuosta noin, ja tuollaista

ehkä jopa vähän parempaakin, sillä nyt olisi tavoitteena kyetä jo ponnistamaan hyppyrillä. Ja mahdollisimman pitkälle, sillä tällä viikolla tällä tytöllä on chäänssit suureen mäkikisavoittoon. Muistatko, kun kävin treenaamassa?

Perjantaina 19.2. starttaavat Lahden Salpausselän kisat, ja tuolloin hypätään historian ensimmäinen naisten mäkihypyn maailmancupin osakilpailu. Vaikka naismäkihypyn historia ulottuukin yli sadan vuoden taakse, mimmit ovat joutuneet puskemaan valtavalla ennakkoluulottomuudella ja sitkeydellä lajin harrastuksesta MM- ja olympialajiksi. Siksi ensimmäistä maailmancupia on nyt syytä juhlia, ja koko Salpausselän perjantain teemana onkin ”Hypätään naisten hyväksi”!

Myöhemmin iltapäivällä tehdään sitten historiaa ainakin muutaman ihmisen elämässä. On nimittäin aika Planin ja Lahti2017 mäkihyppyhaasteen aika! Mukana on joukko suhteellisen hurjia nimiä: Tuija Pehkonen, Kaj Kunnas ja Tuomas Kyrö, jotka hyppäävät minun lisäkseni Karpalon K6-mäestä klo 17. Ja jotta tää nyt olis täydellistä, niin kisan selostaa tietysti Antero Mertaranta.

Voittojahti alkakoon, sillä kultahan se minun mielessäni kiiltää, tietysti!

Kultaa voimme auttaa myös suomalaisten tyttö- ja naismäkihyppääjien saavan tulevaisuudessa: Jokaisen Naisten päivän lipun hinnasta nimittäin lahjoitetaan viisi euroa tyttö- ja naismäkihypyn valmennukseen Suomessa. Tämän lisäksi toiset viisi viisi euroa lippujen hinnasta annetaan Planin tyttötyöhön kehitysmaissa – kultaa siis varmasti monelle!

Oisko tässä nyt sitten jännitettävää ja tekemistä yhdelle viikolle?

Kohta mennään, kotkat! Tule mukaan Lahteen viikonloppuna, siellä riittä menoa monelle päivälle!

/Mäki-Ämmäsi

Kuinka kiitollinen pitää olla kun ei siltä tunnu?

Posted on 19 marraskuun, 2013 by Maija Ilmoniemi

Äitini soitti. Kertoi veljestäni, joka on Afrikassa vapaaehtoistyössä. Hän kävi vierailulla paikallisen perheen luona tervehtimässä työkaverinsa Plan-kummilasta. Perhe on köyhä, heillä on vain pari kanaa ja yksi kukko toimeentulonsa turvana. Juuri edellisenä yönä ennen veljeni vierailua yksi kanoista on varastettu. Perhe on syvästi peloissaan ja huolissaan, sillä heidän koko elämänsä on nyt vaakalaudalla. Yhden kanan tähden! Varkaudesta tietämättömänä veljeni tuo mukanaan tuliaisina elintarvikkeita; kaikkea sellaista, mistä tämä perhe on aiemmin pystynyt vain unelmoimaan. Perhe on niin kiitollinen kaikista saamistaan lahjoista, että ojentavat yhden kanoistaan veljelleni kiitoslahjaksi. Vaikka heiltä on juuri varastettu yksi kana, he haluavat antaa toisen hänelle osoituksena kiitollisuudestaan!

Mikä ajoitus! Kirjoitin tähän aluksi, että suorastaan surkuhupaisa, mutta nyt luetuani lauseen se ei tunnu yhtään oikealta. En tiedä mikä on oikea sana kuvaamaan ajatuksiani. Minä vain itken. Olen koko päivän vältellyt blogin kirjoittamista siksi että minulla on tänään maailman paskin päivä. Päätä särkee julmetusti, kaikki harmittaa ja itkettää. Tuntuu taas lohduttomalta, enkä pystyisi tänään kirjoittamaan muusta kuin pahasta olostani. Ja samalla mielessäni on pyörinyt se aiemmin syksyllä saamani palaute, jossa kysyttiin miksi valitan ja syydän itsesäälipaskaa niskaani, vaikka minulla on oikeasti kaikki hyvin ja jollain toisella asiat ovat paljon huonommin. Ja sitten tuli tuo äitini puhelu. Itken, ja yritän vain miettiä suloista Tuna-koiraa, joka sai minut aamulla hymyilemään. Mutta itken vain enemmän…

@tunameltsyourheart

Välttelen kirjoittamista, koska en tiedä mitä on hyväksyttävää kirjoittaa: pitääkö minun todella hehkuttaa kiitollisuutta ja onnellisuutta silloin, kun siltä ei oikeasti tunnu, sillä jollain toisella asiat ovat paljon huonommin? Kuinka aito saan olla tunteitteni kanssa ja kuinka rehellisesti niistä kirjoittaa tietäen, että nämä ovat kuitenkin aika pieniä huolia? Kuinka huono ihminen olen, kun valitan päänsärkyäni tai sitä että tililläni ei ole euroa tai kruunuakaan rahaa eikä minulla työtä, kun jossain muualla asiat ovat paljon huonommin? Kun samalla tuntuu aika epärehelliseltä kieltää omat tunteensa ja keksiä jotain positiivista kirjoitettavaa. Minä olen kuitenkin tässä ja nyt ja tunnen nämä tunteet tässä ja nyt. Kuinka onnellinen ja kiitollinen minun pitää olla, vaikka se tuntuisikin esittämiseltä? Kuinka sallittuja ovat minun omat pienet tunteeni, vaikka ne maailman mittakaavassa eivät olisikaan kovin suuria?

Nyt on vain niin syyllinen ja syntinen olo! Miten kehtaan edes ajatella omia huoliani, kun toisella puolella maapalloa köyhä perhe osoittaa kiitollisuuttaan veljelleni antamalla hänelle arvokkaimman omaisuutensa! Mutta en voi näille ajatuksille mitään. Onko minulla oikeus tuntea näin?

/Maija, kirjoittaen tästäkin eteenpäin omista aidoista tunteistaan

Ei kyseenalaistusta, vaan kannustusta – Because I’m a Pikkumäkihyppääjätär

Jaa:

Tykkää tästä:

Jaa:

Tykkää tästä:

Jaa:

Tykkää tästä:

Jaa:

Tykkää tästä:

Jaa:

Tykkää tästä:

Jaa:

Tykkää tästä:

Jaa:

Tykkää tästä:

Jaa:

Tykkää tästä: