Unelmien Rekkapilotti – matka kalarekassa Norjasta Suomeen

Seison pohjoisnorjalaisen huoltoaseman pihassa. Jännittää. Minulla on puhelinnumero, nimi ja kellonaika. Ei muuta. Olen hyppäämässä kalarekan kyytiin ja matkustamassa Vestreålenin maakunnasta kohti Suomea. Se näyttää olevan helpoin tapa matkustaa tästä maailman kolkasta. Pari päivää aiemmin olen saanut nimen ja numeron. Soittanut virolaiselle rekkakuskille, joka rundaa rekallaan kalaa ympäri Napapiirin pohjoispuolen. Puhelimessa hän on toivottanut minut tervetulleeksi kyytiinsä ja kertonut voivansa kuljettaa minut kalojensa kanssa Ouluun. Olemme sopineet  ajan ja huoltoaseman. Parissa päivässä olen pakannut kotini ja kamppeeni Norjassa sekä sanonut hetkeksi hyvästit elämälle Støssä. Nopeaa toimintaa.

Olen ihmeissäni. Miten minun pitää käyttäytyä? Miten rekan kyytiin kiivetään? Onko luvassa hurjaa kaahailua Norjan serpentiiniteillä? Selviänkö hengissä? Minkälainen tyyppi kuljettajanani seuraavan parin päivän ajan toimii? Osaanko minä puhua hänen kanssaan mistään? Rekat ja minä emme tunne toisiamme. Mietin tunnenko ketään rekkakuskia.

Ajatukseni katkeavat. Se ajaa pihaan. Iso kalarekka. Tuo sen on oltava. Suomalainen nimi ja rekisterikyltti. Hätkähdän. Tuntematon ja tietämätön, nehän ne saavat ihmisen aina varpailleen. Kalarekkakin voi olla tuntematonta ja tietämätöntä.

* * *

Kapuan penkille ja tömähdän siihen istumaan. Kujettaja nostaa painavan rinkkani kyytiin ja katsahtaa minua kysyvästi ja hieman ihmeissään. Minua hävettää. Nainen matkalla. Rinkassa on lähes koko elämäni.

Kuski kipaisee huoltoasemalta kahvin. Nousee auton ja kertoo, miten hienoa on, kun juuri tältä kyseiseltä asemalta rekka-autoilijat saavat aina hyvää kahvia. Monella muullakin asemalla on aiemmin tarjottu ilmaiset sumpit, mutta sitten, kun jotkut alkoivat hakea kahvinsa isoihin termoskannuihin, moni asema on alkanut taas rahastaa. Siksi hän käy aina täällä. Ja ottaa vain yhden termosmukillisen.

En osaa kiinnittää turvavyötä. Siinä on joku outo systeemi. Pitää napauttaa se molemmille puolille turvavyön lukkoihin. Hävettää taas, kun kuljettaja joutuu useamman kerran puuttumaan sähellykseeni vyön kanssa.

”Olen ekaa kertaa rekassa”, mongerran englanniksi.

Kuski kyllä puhuu vähän suomea, mutta me olemme puhelimessa matkasta sopiessamme valinneet yhteiseksi kieleksemme englannin.

Iso auto rykäisee käyntiin. Katselen ympärilleni. On aika äijämäinen olo. Sellainen maailmanvaltiasmeininki. Täältä näkee paljon. Melkein kaiken. Koko maailman. Tiirailen maisemia. Meille on sattunut hyvä matkustuspäivä, eilen oli kova myrsky ja tiet todella liukkaat.

”Kiva, kun tulit kyytiin”, kuski sanoo. ”Jostain syystä minulle on tullut viime aikoina useampi puhelu ja kyytiläinen. Kyselin firman muilta kuskeilta, ovatko he saaneet matkustajia mukaansa, mutta kenellekään muulle ei ole koskaan soitettu. Ihmeellistä, aivan kuin minulle olisi tarkoitettu tällaisia matkalaisia mukaani”, hän kummastelee.

Palaamme rinkkani painavuuteen. Kerron, että siinä todella on koko elämäni. Aiemmat kyytiläiset ovat olleet vain viikonloppumatkaajia mukanaan pienet kantamukset. Se selittää kuskin ihmetyksen. Minua ei enää hävetä. Ja sitten minä huomaan jo kertoneeni koko elämäni tarinan tuolle tuntemattomalle rekkakuskille. Huoli on väistynyt mielestäni. Tästä voi tulla hauska matka.

rekka3

Meelis on hänen nimensä ja hän on joitakin vuosia minua vanhempi. Hän on ajanut rekkaa jo vuosia. Opiskeli hetken Virossa meriakatemiassa, mutta nopeasti tajusi:

”Minut on tehty tähän työhön. Minulla oli lapsena kirja, jossa oli erilaisten rekkojen kuvia. Meillä oli monta muutakin autokirjaa, mutta minä halusin aina selata juuri tuota rekka-autojen opusta. Se oli paras asia, jonka omistin. Jos olin huonolla tuulella, itkin tai muuten allapäin, vanhempani toivat minulle aina rekkakirjan, ja minä rauhoituin kuin salamaniskusta. Halusin aina ajaa rekkaa! Niin tekivät isäni ja isoisänikin.”

Toinen varma asia Meelisille on Pariisi. Sinne hän vie pian vaimonsa. Yhteistä lomaa on suunniteltu pitkään, ja se on tärkeä juttu.

”Oletko käynyt Eiffel-tornissa”, hän kysyy hieman huolestuneena. ”Minulla on aika kova korkeanpaikan kammo…”, hän katsoo minua suurilla silmillään.

Vaimo on selvittänyt, että portaita pitkin kävellen torniin pääsisi huomattavasti hissiä halvemmalla. Uskaltaisiko Meelis?

Perhe, rakkaat lapset ja koirat. Tyttären soittotunnit. Viro. Rekka-auto. Ne ovat Melisin elämän tärkeimmät asiat. Hän kutsuu vaimoaan Vaimoksi, vaikka he eivät ole naimisissa. Avioliitto on mielessä. He asuvat pienessä kylässä Virossa. Meelis viettää siellä viikon kuusta ja loput kolme hän kiertää Pohjoismaiden pohjoisimpia alueita. Niin on mahdollista  ostaa tyttärelle sähköpiano, harrastaa koirien kanssa – ja viedä Vaimo ensimmäiselle ulkomaanmatkalle Virosta Suomen kautta Pariisiin.

Meelis haluaa, että Vaimo näkee Helsinki-Vantaan lentokentän. Se kun on äänestetty yhdeksi maailman parhaimmista. Pariisin lentokenttä häntä vähän huolestuttaa. On kuullut, että se on iso, likainen ja sekava. Kuinkahan he sieltä löytävät hotellille? On sovittu Vaimon kanssa, että taksilla mennään. Pariisi on iso juttu. Minun sydämeni sulaa.

* * *

Edessämme kurvaa henkilöauto. Opel. Meelis kertoo juuri päättäneensä ostaa sellaisen. Rahaa on säästetty pitkän aikaa, ja pian auto on tulossa kotiin. Hän on innoissaan.

”Minusta tuo on maailman kaunein ja paras auto”, hän sanoo tuijottaen edessä kulkevaa autoa innosta lasittuinein silmin ja katsahtaa kysyvästi minuun.

Minä hymyilen. Minustakin juuri täällä hetkellä tässä rekan ohjaamossa se on maailman kaunein ja paras auto. Koko pikkuruinen ohjaamokoppi huokuuu hyvää tunnelmaa. Meelis on ilopilleri, ja jos noista hänen kuljettamistaan kaloista joku istuisi ohjaamossa, saisi hän senkin puhumaan ja nauramaan. Varmasti.

* * *

Kuuntelemme cd-levyiltä East 17 -yhtyettä ja venäläistä kansanmusiikkia. Minä pääsen käsinkosketeltavasti Melisin maailmaan. Se on upea maailma. Täynnä intohimoa, innostusta, inspiroitumista ja ennnen kaikkea ihmisyyttä. Minä mietin salaa, kuinka meistä jokainen voisi saada osakseen ja omaan elämäänsä tätä tunnetta, jota saan nyt hänen kanssaan jakaa.

”Meitä oli koulussa kolme parasta kaverusta, vietimme lähes kaiken ajan yhdessä. Myöhemmin yhdestä meistä tuli lentopilotti, toisesta helikopteripilotti ja minusta rekkapilotti.”, Melis kertoo ylpeänä.

* * *

Matkaa on taitettu jo muutama tunti. Meelis hörpää kahvia termosmukistaan. ”Lämmintä, edelleen!”, hän huikkaa innostuneena. Termosmuki on hyvä keksintö.

Jossain keskellä Ruotsin Lappia pysähdymme. On seisahduttava 45 minuutiksi tienposkeen keskelle ei mitään, sillä nyt on lakisääteisen tauon paikka. Tauko ei katso paikkaa eikä aikaa. Kun piirturi napsahtaa, on pysähdyttävä.

”Onhan tämä vähän hassu laki, minun on seisahduttava pariin otteeseen 45 minuutiksi. Mutta minkäs teet, lakia on aina noudatettava”, Rekkapilottini sanoo rehellisen vakavalla ilmeellä.

Meelis suhtautuu työhönsä tosissaan. On tärkeää, että ajetaan turvallisesti ja noudatetaan sääntöjä. Viimeistään tässä vaiheessa tiedän, että henkeni on hyvissä käsissä. Hän todella on tittelinsä veroinen: pilotti.

Tuuli ulkona on alkanut kiristyä. Satunnaisesti joku toinen rekka suhahtaa ohitsemme, ja ohjaamo huojahtaa sen voimasta. Olemme hetken hiljaa pimeydessä.

”Uskotko sinä, että on jotain korkeampaa? Että mitä ihmiselle tapahtuu, kun hän kuolee?”, pilottini kysyy yhtäkkiä.

Ja sitten siinä me kaksi, toisensa vasta kohdannuutta, eri maailmoista tähän rekan ohjaamoon asettunutta ihmistä istumme pimeässä tienposkessa jossain keskellä Ruotsin erämaata ja keskustelemme uskosta. Toivosta ja rakkaudesta. Siitä mihin sielu päätyy. Alkaa sataa lunta.

* * *

45 minuuttia on istuttu. Melis nostaa kahvikupin telineestä.

”Oho, siellä on edelleen kahvia”.

Hän on jo ehtinyt minulle kertoa, miten hän ja Vaimo voittivat Viron lotossa aikoinaan ihan pienen rahavoiton. Sen käyttötarkoitus oli itsestään selvää; pariskunta osti voitollaan espressokeittimen, suurimman aarteensa. Kun keitin kuusi vuotta sitten kannettiin kotiin, on se ollut koko kodin sydän. Me jaamme saman intohimon. Vahva, tumma kahvi. Minäkin haluaisin juoda kupillisen, mutten uskalla. Sitten minun pitäisi juosta heti vessaan, enkä uskalla ehdottaa kuskilleni enää lisää pysähdyksiä. Pissatauot jäävät tässä rekassa ainoaksi asiaksi, josta en uskalla pilottini kanssa keskustella.

rekka4

Rakkaus ja tosissaan ottaminen. Ne tulevat ensimmäisenä mieleen Rekkapilottini suhtautumisesta työhönsä. Ne tuntuvat olevan koko hänen elämänsä keskeisimmät periaatteet.

”Tämä on unelmatyöni, en tiedä mitään parempaa”, hän kertoo minulle. ”Mutkaiset pohjolan tiet, yksin oleminen, omien ajatusten ajatteleminen, vapaus ja rauha. Minä en tarvitse muuta”, hän vastaa kun utelen työn parhaita puolia.

* * *

Nyt istumme Ruotsin Kiirunassa ison marketin vieressä kököttävän huoltoaseman pihassa. On päivän toisen 45-minuuttisen aika. Tässä ei oikeastaan saisi olla. Monet marketit ja huoltoasemat ovat kieltäneet rekkojen pysäköimisen pihoihinsa.

”Se tuntuu vähän tylsältä, missä me sitten voisimme pysähtyä tauollemme?”, pilottini kysyy.

Me otamme nyt riskin. Hallitun sellaisen. Minä lupaan hoitaa puhumisen ruotsiksi, jos joku tulee ihmettelemään pysähdystämme. Melis vilahtaa markettiin ja tulee sieltä takaisin kattilan kanssa.

”Jotta pääsee Suomen-kodissa Pellossa tekemään vähän paremmin ruokaa”, hän tarkentaa, kun katson häntä hieman ihmettyneesti.

Minä poikkean huoltoasemalla. Pissalla. Katson kaihoisasti kahvikonetta, mutten edelleenkään uskalla ostaa kupillista, vaikka alkumatka on pärjätty hyvin ilman pissapysähdyksiä. Nappaan sämpylän ja hyppään takaisin rekan kyytiin. Onneksi Rekkapilottini osti kattilan, jotta voi kokata kotona parempaa ruokaa, eikä tarvitse elää koko ajan näillä pullamössöillä. Huomaan miettiväni millaista ruokaa hän mielellään laittaa. Siitä tulee seuraava keskustelumme aihe matkan jatkuessa.

* * *

Olemme matkanneet kaksitoista tuntia. Yhtäkkiä huomaan tutun kyltin. ”Suomi, Finland” siinä lukee sinisellä pohjalla keltaisten tähtien ympäröimänä. Olemme Suomessa. Kotona. Mihin nämä tunnit vilahtivat? Minä yövyn majatalossa Pellossa, Melis kantaa kattilansa omaan, työnantajan Suomesta hänelle järjestämään majapaikkaan.

”Haluatko ottaa rinkkasi mukaan”, hän kysyy noustessani kyydistäni hieman ujosti. ”Ajattelin, että jos et luota minuun – kyllä se tuossa yön voi olla, mutta jos sinä vaikka epäilet että minä ottaisin sieltä jotain.”

Katson häntä. Minä luotan tähän 12 tuntia tuntemaani ihmiseen enemmän kuin moneen muuhun. En voisi kuvitellakaan, että hän tekisi mitään tavaroilleni. Kerron tämän Rekkapilotilleni. Hän hymyilee huojentuneesti ja lähtee kotiinsa.

* * *

Aamulla Rekkapilottini odottaa minua sovitusti pellolaisen huoltoaseman kylkeen rakennetun majapaikan pihalla ja tervehtii iloisesti termosmuki kädessään. Minäkin olen juonut tänään kahvia. Siitä tuli kamalaa. Huoneessani on kahvinkeitin, mutta ei suodatinpaperia. Käärin kasan vessapaperia keittimeen suodattimeksi. En uskalla kertoa siitä Rekkapilotilleni, vaikka kaiken muun olen jo jakanut hänen kanssaan. Naurattaa.

rekka1

Käymme tullissa ja suuntaamme Ouluun. Keli on hurja, joudumme pysähtelemään puhdistelemaan laskinpyyhkijöitä tasaisin väliajoin. Mutta minua ei pelota; olen hyvissä käsissä. Huonosta säästä huolimatta tämä matka on nopea. Vähän harmittaa. Olisipa ollut vielä hauska kysellä enemmän elämästä virolaisessa pikkukylässä. Unelmista. Siitä miltä Suomi tuntuu virolaisen silmin. Mutta minä tiedän: kun seuraavan kerran lähden Norjaan, minulla on ystävä, jolle soittaa ja kysyä kyytiä. Sitten me ehkä voimme jatkaa jutustelua. Ja vaikkemme koskaan enää tapaisi, olen näiden tuntien aikana kokenut jotain ainutlaatuista: tavannut uuden ihmisen, saanut uusia ajatuksia, tutustunut maailmaan, johon en olisi koskaan ehkä päässyt mukaan. Saanut kokea, mitä ovat intohimo, työnilo ja positiivinen elämänasenne. Sen, mitä on, kun rakastaa toista niin paljon, että on valmis korkeanpaikan kammostaan huolimatta kiipeämään Eiffel-tornin rappuset.

* * *

Minulle kalarekassa Suomeen matkustaminen tarkoittaa myös uutta alkua. Norjan seikkauluni jälkeen olen taas uusien haasteiden äärellä. Etsin uusia töitä. Mitä tahansa minulle tapahtuukin, haluan, että voin suhtautua työhöni ja elämääni samalla asenteella kuin Melis. Koska vain sillä on merkitystä. Mitä tahansa työksensä tekeekin, tärkeintä on rakkaus tekemiseensä. Sen Melis, minun Rekkapilottini, ehti opettaa minulle yhteisellä kalankuljetusmatkallamme. Tällaisia työntekijöitä jokainen työnantaja tarvitsee! Tällaisia ihmisiä tämä maailma tarvitsee!

* * *

Rekasta pois noustessani mietin aiempaa keskusteluamme ja Meelisin ihmetystä siitä kuinka kaikista Pohjoisessa ajavista rekkapiloteista vain hänelle on tarjoutunut kyytiläisiä matkaan. Ehkä todella on tarkoitettu, että me olemme päässeet matkustamaan juuri hänen kyydissään. Olen siitä aika varma.

 

 

8438 Stø

Kaksi viikkoa me olemme tutustuneet toisiimme. En tiedä kumpi on enemmän sekaisin toisesta, mutta veikkaan että se olen kuitenkin minä. Olet saanut pääni pyörimään.

Niin te saatte. Kaltaisesi.

Uskotko rakkauteen ensi silmäyksellä? Minä en. Tai en ennen tätä. Mutta nyt olen valmis kyseenalaistamaan. Olet ehkä kauneinta, mitä olen koskaan nähnyt.

Ja pahanhajuisinta, mitä ikinä haistanut. Se teissä aina jotenkin vähän on…

Karun komea. Vestoksellinen. Hurmaava. Huumaava. Ah, näitä keksisin loputtomiin. Sitä keksii, kun on johonkin niin ihastunut. Ensimmäinen ilta ja maagiset revontulet veivät jalkani alta lopullisesti. Lumihuippuiset vuoret ja korvia huumaava kaatosade. Kotkan äänetön lento, pimeässä sulvasti hiipivän ketun askeleet. Hylje, joka kurkisti salaa veden pinnan alta. Auringonlasku aallonmurtajalla ja kaipuu halata jotain pitkään ja hartaasti.

Sinä näytät minulle mitä on rauha. Teet taikoja; saat ajatukseni samalla pysähtymään ja täysin sekaisin. Vaikka olen minäkin yrittänyt. Koettanut sekoittaa sinun rytmiäsi. Tuoda omat tapani ja maailman luoksesi. Nopeasti olet osoittanut, ettei se kannata. Nyt toimitaan sinun tavallasi. Taidat haluta, että minä opin jotain maailmastasi?

Olen kärsimätön. Haluaisin tuntea sinut heti. Kokonaan ja läpikotaisin. Jokaiseen pienimpäänkin sopukkaan tahtoisin ja käsittää mistä sinussa on kyse. Sovimmeko toisillemme? Vai onko paikkani jonkun toisen luona?

Haluaisin kertoa sinusta kaikille. Kaiken ja heti, sillä olen sinusta niin ylpeä. Toivon, että muutkin saisivat kokea sen mitä on ääretön yhteys. Miten olemme yhtä tässä luonnossa, näiden tähtien ja ihmeiden alla. Että hekin tajuaisivat, että tällaista se todellinen rakkaus on, vaikka tämä kaikki kuulostaakin ihan halvalta iskelmäsanoitukselta: 

”Sytytä liekki mun sydämeen ja anna sen roihuta ikuisen tulen lailla.” Janiinedelleen.

Yök.

Ja silti haluan vain palaa. Vaeltaa noilla vuorilla. Tuntea vapauden. Päästä sisään noihin taloihin. Kuulla tarinat. Astua näihin laivoihin. Nähdä meren ihmeet. Kokea, nähdä, seikkailla. Tuntea!

Tiedän, että aika kanssasi ei ole vain tanssia kukkakedolla. Olet oikukas, sen huomaan. Hiljainen, oikea tuppisuu. Haluat harmoniaa, tarjoat tasapainoa. Kunnes sitten räjähdät ja näytät myrskyn merkit. Sinä määrität tahdin. Sinun luontosi ohjaa meidän elämämme. Minä, tulisielu, joudun kanssasi vielä äärirajoille – sellaisille alueille, joita en tiennyt olevan olemassakaan. Saat minut joskus kiehuvan raivon partaalle. Uuvutat minut uneliaisuudellasi tai uppiniskaisuudellasi. Mutta rakkauden vastakohta ei ole viha, vaan välinpitämättömyys. Ja me emme pidä toisiamme välin. Ehkä tämä on väliaikaista, kaikkihan on lopulta, mutta sen arvoa ei kukaan ota pois. Sen jälkiä ei kukaan ota pois. 

Vaikka olet ristiiriitainen, yhtä aikaa oikukas ja järkkymätön, leikkisä ja vakava, tiedän, että voin luottaa sinuun. Voin luottaa, että annat minulle juuri sen mikä on minulle hyvää. Sen mitä tarvitsen. Näytät minulle suuret seikkailut!

Minä olen nyt sinun. Kohtelethan minua hyvin!

Stø.

 (Yök. En kirjoita enää koskaan rakkauskirjettä. Nyt ehkä ymmärrän miksi en lähettänyt 90-luvulla sitä yhtä kirjettä mäkihyppääjä Toni Niemiselle, vaikka olin ihan ylirakastunut.)

* * *

Hei tervetuloa Støhön! Vihdoin olen saanut kasaan sen verran kuvia ja kokemuksia, että voin näyttää sinulle mistä tässä paikassa on ikuisessa tulessa palavan rakkauden lisäksi kyse!

Sto1

IMG_6502

Minun kotimökkini on tuon viimeisimmän vasemmalla olevan valkoisen rakennuksen jälkeen oleva viherkattoinen punainen mökkerö.

 

Stø, minun uusi kotini, on pieni kalastajakylä Pohjois-Norjassa, Vesterålenin saaristossa. Suomeen kun vertaa, se on noin Kilpisjärven korkeudella. Mutta ilmasto on aivan toinen. Golfvirta lämmittää, ja pakkasta saati lunta ei näillä nurkilla juuri näy. Kovimmillaan pakkanen yltyy −10 asteeseen. Täällä ei hiihdetä, mutta onneksi olemme jo suunnitelleet vapaalaskukurssia Lyngeniin. Se on vähän pohjoisemmassa.

Vaikka vapaalasku saattaa kuulostaa hullulta, se ei yhtään extremeä verrattuna niihin elämyksiin, joita Stø tarjoaa. Ehkä kaikista extremeimpää on työni, siimankoukuttaminen, josta kerron sinulle paljon enemmän kunnes pääsemme joskus töihin myrskyn jäljiltä. Mutta tuossa on pieni maistiainen. Se on ensimmäinen koukuttamani siimakoukku. Evö. Siis pala haisevaa ja sisäelimistä limaista makrillia koukussa. Yök. Samppanjapissis on pistänyt blingblingbilemekkonsa naulaan.

IMG_7823

Stø itsessään on piskuinen, noin 200 asukkaan paikka, mutta sen vieressä on lähes katkeamaton ketju muita pieniä kyliä. Kylät ovat muodotuneet pääkartanosta lohkaistuista tonteista ja niille rakennetuista taloista. Siksi kyliä täällä on paljon enemmän kuin Suomessa. Støn on muodostunut Falchin kartanon maille.

kartano

Norjan paikannimivirastolla on ollut suhteellisen vikkelät päivät, kun on näitä lähialueen kyliä nimennyt. Støn lisäksi huudeilta löytyy ainakin Bø, Klo, Å, Mo…

IMG_6476 IMG_6556

Tämä kylä elää merestä: kalasta ja siimakalastusperinteestä. Käsityöstä, joka on katoavaa kansanperinnettä. Tätä ylläpitämään kylään tulee vuosittain siimankoukuttajia ympäri maailmaa; yllättäen lähes eniten Suomesta. Koukuttajia tänne pitäisi saada jatkuvana virtana, he kun tuppaavat tulemaan ja menemään. Samoin nuoria kalastajia, jotka varmistaisivat tämän perinteen säilymisen tuleville sukupolville.

IMG_6545 IMG_6536

IMG_6547

Kylä on meinannut kuolla jo kertaalleen. 1980-luvun alussa turska hävisi yhtäkkiä ja kalatehdas meni konkurssiin. Sitten tehtaan nykyinen omistaja Klo osti konkurssipesän ja investoi – turskakin palasi pari huonon vuoden jälkeen. Kylään perustettiin myös valassafari, jonka ansiosta vanhoja kalastajien majoitustiloja kunnostettiin myös koukutajien ja kalastajien käyttöon. Leirintäaluekin tuli.

IMG_8158

Kaikkein suurin pelastus kylälle oli vuonna 2000, kun Støhön saapuivat ensimmäiset siimankoukuttatajat ulkomailta. Ja nyt meitä täällä pyörii, yksi jopa Iranista asti!

IMG_6553

Onneksi niin, sillä investointien, valassafareiden ja kalatuspoppoon ansioista edelleen kylän raittia hallitsevat kalastuslaivat, kalastusrakennus koukutustupineen ja piskuinen kalastustehdas. Ei massatuotantoa, vaan suloista käsityötä.

tehdas

Kalatehdas

Ja suloisia käsityöläisiä! Heitä kulkee kaikkialla (silloin kun kulkee). Hiljaisia kalastajia, jotka tulla tupsahtavat koukutustuvalle juomaan kahvia ja polttamaan tupakan. Ovat hetken hiljaa, kurkistavat olan takaa kun koukuttaja tekee työtä, ja häviävät yhtä hiljaisena kuin paikalle ovat tulleet. Tehtaan työntekijöitä, jotka ripustavat kalaa kuivamaan kuivatustelineelle tai ajavat trukilla ympäriinsä.

tehtaantyö

Kalatehtaan pojat laittavat kalaa kuivumaan kalankuivatustelineeseen.

IMG_6495

IMG_8160

Ja hollantilainen, joka pitää naapurissani sisustuskauppaa…

Se, että joku pitää täällä sisustuskauppaa on kumallista sinällään, sillä Støssä ei ole edes ruokakauppaa. Lähin kylä palveluineen on parinkymmenen kilometrin ajomatkan päässä. Sieltä Myrestä me yhdessä haemme ruoat. Yhdessä täällä tehdään aika paljon. Syödään illallisia, hengaillaan jonkun kotona, katsotaan leffaa. Tai puretaan sepelivuoria. Ja seurataan netistä sekunti sekuntilla kun Mannen-vuori etelämpänä meinaa romahtaa.

IMG_6580

Støtäkin vartioivat vuoret. Toivon, että ne eivät romahda. Toivon myös, että sen lähempää tuttavuutta en joudu tekemään suoraan takapihaltani kohoavan vuoren kanssa. Sen päällä sijaitsee nimittäin Naton tutka-asema, jota paikalliset kutsuvat Nato-toppeniksi. Sitä ei tietenkään saisi kuvata, mutta arvaa vaan kuinka monta kuvaa minulla siitä jo on!

norjanlippu

Tässä olen kuvannut sinulle ”Norjan viirin”… Taustalla saattaa näkyä erään poliittisen ja sotilaallisen liitoutuman pallon mallinen tutka-asema.

IMG_6474

Tämä taas on kotka. Sitä saa kuvata!

kotka2

Støtä vartio myös kotka. Siihen minä olen ihastunut! Sataa tai paistaa, se kököttää kukkulallaan, jonka minä näen suoraan keittiön ikkunastani. Oikeastaan, näen koko kylän keittiön ikkunastani. Niin pikkuruinen tämä paikka on, että täällä ei ole edes kadunnimiä.

Minulla on postilaatikko, ja osoitteeni on Maija Ilmoniemi, 8438 Stø, Norge. Maailman suloisin osoite! Nyt kun tiedät osoitteeni, muista, että minulle saa aina lähettää tummapaahtoista kahvia tai rakkauskirjeitä!

postilaatikko

Kotka kököttää vuorellaan, vaikka viime aikoina on vain satanut. Kutsun Støn sateita painepesurisateiksi. Ne ovat käsittämättömiä. Tuollaista vedenpainetta en ole nähnyt aiemmin kuin isäni painepesurissa mökillä. Syksyt ovat täällä epävakaata aikaa. Kalastetaan koljaa, mutta pitkät myrskyputket pysätyttävät koko kylän tasaisin väliajoin. Kuten nyt. Nyt ei mennä merelle. Mennään ehkä riekkometsälle. Tai pidetään syystalkoita.

Tai ollaan turvassa kodin lämmössä. Kylän asukkaat näyttävät viihtyvän paljon sisätiloissa, eikä heihin ainakaan vielä kahden viikon oleskelulla ole päässyt tutustumaan. Paitsi naapurin käsityösisustuskaupan hollantilaiseen, joka ensitapaamisellamme ilman sen kummempia tervehdyksiä tai kiinnostusta minua kohtaan meni suoraan asiaan: haukkui koirani aivan liian laihaksi ja aivan liian energiseksi. Hänen mielestään minun pitäisi päästää se vapaaksi tuonne vuorille. Minä halusin kysyä, lähteekö naapurin käsityösisustuskaupan hollantilainen sitten itse etsimään koiraa, kun se karkaa jonkun metsäneläimen perässä Narvikiin  asti. Narvik on kaukana.

En kysynyt. Hillitsin.

Hillitsin siihen asti, kunnes naapurin käsityösisustuskaupan hollantilainen kysyi: ”Minkä rotujen sekoitus tuo sinun koirasi on?”

???

Minä, jonka koira on valioyksilö, hienosta kennelistä kalliilla rahalla ostettu täydellinen Parson Russellin terrieri päätin, etten mene ikinä naapurin hollantilaisen käsityösisustuskauppaan. Vaikka siellä käsityösisustuskaupassa on kahvilakin, mikä näillä kulmilla on suhteellisen outo näky.

hikkuna

Tällä tavalla minun 1000 euroa maksanut valioyksilö (stn mikään sekarotuinen!) odottaa minua koti-ikkunalla. Se on ihana.

IMG_6530

 

Naapurin käsityöläissisustuskaupan sijaan minä vietän mieluummin aikaani yhdeksän kilometrin päässä Asvon kirpputorilla. Sielläkin on kahvila. Ja sieltä saa maailman parasta kakkua, Verdens besteä, toiselta nimeltään Kvæfjordkakaa. Siitä kakusta on tehty kirjakin… Ja kaikki täällä muuten on aina maailman parasta. Mihin tahansa meneekin, mainostetaan sitä maailman parhaaana. Maailman parhaalta kirpputorilta ostin myös maailman kukonpyllykahvikuppini, josta nyt ryystän kotonani maailman paskinta kahvia (se on ainoa huono puoli Norjassa) – silloin kun en ole Asvossa, josta saa myös maailman paskinta kahvia.

kukonpylly

Ajattelin, uskaitaisinko kysyä saisiko täältä stevialla ja kaiken maailman viherjauheilla maustettua raakasuklaakakkua, mutta luulen, että minut naurettaisiin pystyyn. Tänne eivät trendimaailman ja samppanjapissisten hömpötykset yletä. Täällä ukkokööri istuu kirpputorikahvilassa puhumassa viimeaikaisista kala- ja metsastysaaliista ja ryystää aivan liian laihaa kahvia ja syövät ihan pikkuisen jo kovettunutta pullaa. Mutta se on kuitenkin Verdens beste -kakkua! Ja niin on hyvä. Niin kovin hyvä!

IMG_7851

Tässä kirpputorikahvilassa me käymme!

IMG_7850

Se on second hand!

Naapurin käsityösisustuskaupan hollantilaisen lisäksi tällä on kuulemma monta mielenkiintoista persoonaa. Heihin toivon tutustuvani myöehmmin paremmin. Naapurin käsityösisustuskaupan hollantilaiseen en koe tarvetta tutustua sen enempää. Ainakaan ennen kuin se oppii käyttäytymään. Hänen lisäkseen tätä pientä eräretkeilijää ihmetyttää se, että ihmiset viettävät täällä niin paljon aikaa sisällä, vaikka koko tämän paikan hienous hyppää silmille saman tien, kun astuu ovesta ulos. Ehkä tähänkin voi joskus kyllästyä?

IMG_8068 IMG_8052 IMG_6568

Mutta minä aion käyttää nyt kaiken aikani tutustumalla tähän uskomattomaan luontoon. Ihan heti Nato-toppenin alapuolelta lähtee maailman hienoin (katso, osaan jo Norjan stailin!) vaellusreitti, Dronningruta. Se, jonka Peltsi Erätulilla-ohjelmassa kulki ja hyppäsi ohjelman viime sekunneilla kylmään tunturijärveen. Alasti. Se on piirtynyt verkkokalvoilleni. Aion tehdä saman. Ja kuvata sen videolle. Vaikka vihaan kylmää vettä yli kaiken. Mutta tämä paikka pistää kaltaiseni yllytyshullun ylittämään vielä monta rajaa. Kuten sen vapaalaskun. Sen teen! Puuterilumet kutsuvat!

IMG_6507

Muitakin elämiä täällä on nähty kuin kotka. Mutta ei vielä tätä, josta tuolla tienposkessa varoittavat. Mikä lie tundrakauris… No hyvä tietää, niin osaa olla varuillaan.

Ennen puuterilumia aloitetaan kuitenkin syksyn ja koljan jälkeen turskan pyynti. Arktinen turska tulee tänne seudulle kudulle tammikuussa ja viipyy huhtikuuhun. Ja sitten huhtikuun jälkeen alkavat valassafarit. Kaikenlaista täällä on meneillään. Eiköhän tässä ainakin yksi vuosi hurahda.

Olihan tässä jo yhdelle kertaa. Säästetään nyt jotain toiseenkin blogiin.

/Ämmä, joka ymmärtää kyllä, jos luettuasi olet sitä mieltä, että myrskyn todellakin pitäisi loppua ja minun päästä oikeisiin töihin, sillä itsekin on sitä mieltä, että nyt on kyllä ollut liian paljon aikaa kirjoitella rakkausrunoja sun muita…