Ylläs!

Terveiset Lapista! Olen täällä Ylläksen ja Äkäslompolon maisemissa muutaman päivän työreissulla Midnight sun swimrun -tapahtumassa.

Keskiyön aurinko on huumaava ja näkymät henkeä salpaavat, vaikka sää onkin nyt kovin poukkoileva ja välillä sataa aika rankasti. 

Huomenna taas valvotaan yö urheilutapahtumassa. Alkaa näköjään tulla tapa, nyt tällaista jo kolmatta viikonloppua peräkkäin. Mutta ei haittaa, mahtavia reissuja nämä ovat, kun saa tehdä asioita, jotka innostavat.

Hyvää viikonloppua, ystävä!

/Äm

Mainokset

Metsähipsterin flow-festivaalit

Tiedätkö mikä on parasta urheilussa?

Syöminen!

Fiilis on autuaan raukea. Tänään olen viettänyt oikeat metsähipsterin flow-festivaalit (terveiset vaan sinne Suvilahteen missä ne toisenlaiset hipsterit taitavat parhaillaan juhlia). Kävin vetämässä upean kolmen tunnin mittaisen treenin keskisuomalaisissa maisemissa: 25 kilometrin pyörälyn kansallispuistoon, siellä juoksulenkin metsässä ja toisen 25 kilometrin siivun takaisin mökille.

Tämä oli vähän sellainen köyhän naisen triathlon: pyöräillään mahdollisismman huonosti maantiepyöräilyyn soveltuvalla, kumit just sopivasti tyjänä olevalla äidin seitsenvaihteisella mummopyörällä, juostaan metsässä reidet sietsemän vaihteen jäljiltä täristen ja uintiosuus jätetään joidenkin muiden hoidettavaksi, sillä järven vesi on tälle tytölle liian kylmää… Jos Jäämereen vastatuuli asetti kovan vastuksen taannoin Hullun Polkasussa, on sanottava, ettei tämä Keski-Suomen tuuli vasten kasvoja yhdistettynä mummopyörään juuri jäänyt kakkoseksi. Vaikka 50-kilometriä on pyöräilypiireissä sellainen kevyt välipala, en juuri pidempään olisi tällä Crecsentillä suhia. Toivon todella, että Tour de Helsinkiin saan taas lainaan hyvän pyörän… Olisi niin ihana voida jo itse hankkia kunnon fillari, mutta se saa nyt vielä vähän aikaa odottaa. Mutta kerrassaan upea retki. Liikkuminen ulkona luonnossa tarjoaa parhaimman flow-tilan!

Vaikka urheilusuoritus itsessään on mahtavaa ja (useimmiten) palkitsevaa, olen silti sitä mieltä, että urheilussa parasta on syöminen 😀 Sitä nimittäin saa tehdä kunnolla ja suurella hartaudella.

Haukikeitto oman järven kaloista ja mustikka-vadelma-piirakka oman metsän marjoista – siinä oli tämän metsähipsterin lähiluomueväät.

Täydellinen päivä. Nyt otetaan vähän lepoa, ja loppupäivä sujuu saunoessa ja nauttiessa upeasta aurinkoisesta illasta. Ajatella, etten ole koko kesänä päässyt vielä tulemaan mökillemme. Onneksi olen nyt täällä. Ihana aivojenpurkureissu vilkkaan ja isoja mullistuksia (niistä lisää myöhemmin) sisältäneen työviikon jälkeen.

IMG_4053

 

/Äm

Minun pieni meditaatiohetkeni

Olen tänään vähän omissa maailmoissani. Niin ulapalla, että blogikin meinasi unohtua. Ulapalla olon syy selviää sinullekin pian.

Mutta luepa nyt tämä Me Naisten -juoksujuttu, jossa minäkin olin mukana. Tässä se sinulle kokonaisuudessaan.

Hauskaa muuten miten tuon toukokuussa tehdyn jutun jälkeen minun suhtautumiseni juoksemiseen on vähän muuttunut. Juuri kävin lenkillä ja pohdin tätä. Juoksemisesta on tullut helppoa ja hauskaa; keho herää juoksuun paljon nopeammin ja tämäkin meditaatiojuoksija on alkanut vähän enemmän revitellä ja testata kestävyyden rajojaan juoksussa. Hassua. Kunto se taitaa kasvaa kohisten ja itselle alkaa asettaa kovempia haasteita. Silti edelleen juoksemisen ydin on minulle päästä irti turhista ajatuksista – se on minun pieni meditaatiohetkeni revitellen tai ilman revittelyä.

Hyvää yötä!

   
   
/Äm, intoillen huomisesta, jolloin tapahtuu hurjia juttuja, jääpä vaan odottamaan uutisia

Meditaatiojuoksija Me Naiset -lehdessä

Ah. Perjantai. Mikä ihana tekosyy lähteä vaikka lenkille!

Uusimmasta MeNaiset-lehdestä löytyy tuttu tyyppi. Annoin lehdelle taannoin haastattelun siitä mikä minua inspiroi lenkkipolulle. Nyt minua tituleerataan sitten ”meditaatiojuoksijaksi”. Sen tittelin kannan mielelläni, sillä sitähän lenkkeily minulle tarkoittaa parhaimmillaan: Oman mielen ja kehon purkamista luonnossa juosten sekä… no, loput voit lukea itse lehdestä. Käypä siis hakemassa lehti omaksesi kaupasta!

menaiset

 

Haastan sinut tänä viikonloppuna lähtemään lenkille sijainnistasi riippuen jonnekin luontoon; meren tai järven rannoille, vuorille tai tuntureille tai metsän siimekseen. Sitä minä toivoisin yhä useamman ihmisen tekevän – löytävän liikunnan ilon luonnon keskeltä!

Reipasta viikonloppua, rakkaat!

/Ämmä, joka ei kyllä nyt lähde lenkille, vaan unelmoi juuri suklaasta. Tänään on Meditaatiojuoksijan lepopäivä

Me Naiset metsässä

Mä näen tämän henkilökohtaisen kehityskaareni suhteellisen nousujohteisena ja räjähdyksenomaisena. Eipä ole ensimmäisestä virallisesta juoksukisastani ehtinyt kulua kuin viisi päivää, kun minua jo haastateltiin polkujuoksu-urastani Me Naiset -lehteen.

LOL, sanoisi nuorempi väki.

No, totta puhuakseni, polkujuoksukokemukseni nyt vain sattui sopivasti kuin pisteenä iin päälle tähän jo aiemmin sovittuun haastatteluun Me Naisiin, ja tätä uutta rakkauttanihan minä tietysti hehkutin. OIen edelleen ihan fiiliksissä torstaisesta kokemuksestani! Vaikka eihän polkujuoksu sinällään ole minulle mikään uusi juttu, polkujahan minä olen tallannut aina niin juosten kuin kävellen. Ehkä vaan se uusi ja innostava havainto tähän lajiin liittyen on, että tätäkin hommaa voi tehdä isossa tapahtumassa muiden ihmisten seurassa. Jotenkin minulle niin arkinen asia sai aivan uuden sävyn viime viikkoisessa Bodom Trail -tapahtumassa.

mn

Aamulla me naiset menimme metsään ja kuvasimme kolean mutaisessa säässä juttua varten valokuvaaja Satu Kemppaisen ja toimittaja Linnea Lassilan kanssa. Jotakin tällaista on luvassa 4.6. Silloin kannattaa polkaista lähimpään kauppaan hakemaan oma lehti ja lukea lisää!

Muikeaa maanantaita, mukkulat! Menkää tällä viikolla metsään! Se on kivaa. Se virkistää.

/Ämmä, joka koettaa sulattaa itseään kuvaussession koleasta kankeudesta.

 

Polkujuoksupeto on irti – Bodom Trail -polkujuoksukisa ja tarina siitä ku tyttö lähti soitellen sotaan

Näin viime yönä unta. Olin ajamassa jonkun tuntemattoman miehen kyydissä maratonille. Minun piti juosta 42 kilometriä jossain betoniviidakossa. Oli kiire, olimme jo myöhässä. Paniikki. Ehdittävä olisi ajoissa perille. Yhtäkkiä kuljettajani ilmoittaa ylpeänä hänen poikansa olleen edellisenä aamuna aamutelevisiossa. Ja nyt, koska hänen mummolansa sattui olemaan sopivasti matkan varrella, meidän pitäisi mennä katsomaan pojan aamutelevisiovisiittiä nettitelevision ohjelmaklipistä.

Paniikkini on äärilaidassaan. En ehdi. Miksi juuri tällä hetkellä meidän pitäisi mennä katsomaan tuo videon pätkä? Ja kuka tuo mies oikeastaan on? Miten hän minun uneeni tupsahti?

Yritän taivutella miestä muuttamaan suunnitelmansa, mutta tuloksetta. Seuraavaksi me jo istumme tämän jonkun tuntemattoman miehen mummolassa juoden kahvia ja katsoen nettitelevisiosta jotain halvatun viiden minuutin videopätkää. Autokuskini poika näkyi videolla kaksi sekuntia ja minun juoksuni jää juoksematta.

Ja sitten herätyskello soi.

Aamukuuden jälkeen vapaapäivänä!

* * *

Näillä ponnistettiin tämänpäiväiseen Bodom Trail -polkujuoksutapahtumaan Espoon Pirttimäkeen. Minä en olle menossa juoksemaan 42 kilometrin maratonia, vaan 12 kilometrin polkujuoksun, mutta tunnelma on kuin teloitusjonossa. Tuomion hetki.

Viimeiset päivät olen jännittänyt. Olen kärsinyt kamalasta allergiasta, joka on saanut keuhkoni kokemaan samankaltaisen ruumiistairtaantumiskokemuksen kuin kuolevalla ihmisellä. Valmistautumiseni juoksuun on ollut hävettävää luokkaa. Kuntoa ei lähestulkoon ole. Ne muutamat kerrat joina olen Rakkauden Saaren rantoja kyntänyt juosten, ovat olleet taistelua elämästä ja kuolemasta. Ja sitten on vielä se ihan pieni juttu: Minä vihaan juoksemista.

Treenasin aikoinaan maratonille, mutta se leikki jäi kesken, koska polvet eivät kestäneet. En jaksa juosta pitkin kaupungin asfalttiteitä enkä näe siinä mitään riemua. Sattuu jalkoihin ja hengästyttää aivan liikaa.

Ja sitten sain haasteen Bodom Trail -polkujuoksusta. Tietysti! 12 kilometriä juoksua jossain Espoon perämetsässä. Yhtään sen enempää ajattelematta vastasin haasteeseen myöntävästi. Ja nyt, kun totuuden hetki on käsillä meinaan saada kokovartalohalvauksen. Miksi en koskaan ajattele ennen kuin lupaan tehdä jotain?

IMG_1573

Tytöt antoivat paidan ennen metsään lähtöä. Mehän nimittäin starttasimme hiihtokauden tällä tapahtumalla. Kerron tuosta Letskistä sinulle vielä myöhemmin ihan erikseen… Mutta sen kerron nyt heti, että vaikka joku niin epäilikin, niin kuvassa minua ei ole yllätetty kyykkypissalta, vaan yritän röyhistää rintaani, jotta näkisit tuon paidan tekstin.

 

Aamulla ei enää voi perääntyä, vaikka salaa toivonkin, että joku kärräisi minut nyt katsomaan nettitelevisiosta aamuteeveen videoklippiä. Ihan mitä vaan. Olen kaiken kukkuraksi rekrynnyt mukaan juoksuun ystäväni Hannan ja Heidin. Ja kuten arvata saattaa, nämä mimmit ovat terästä ja huippuluokan urheilijoita. He syövät 12 kilometrisiä polkujuoksuja aamupalakseen.

Saavumme kisapaikalle. Tuulee kuin viimeistä päivää. Taivas on harmaa, ja minua itkettää. Illalla olen nähnyt Facebookista kuvia maastosta, joka ui vedessä. Törmään parkkipaikalta kävellessäni liikenteenohjaajaan. Hän kertoo, että reitti on hurjassa kunnossa.

”Edellisenä päivänä testijuoksulla ollut mies upposi suohon nivusiaan myöten”, liikenteenohjaaja veistelee nauraen voitonriemuisena. Minä valahdan kalpeaksi ja ehdotan hänelle, että vaihtaisimme paikkaa. Minä hoidan liikenteen ja hän juoksuni. Hän ei innostu.

Minä haluan vetää liikenteenohjaajaa turpaan.

Innokkaat superjuoksijat pörräävät kaikkialla. Vetävät energiageelejään ja vertailevat varusteitaan. Minä katson kuluneita lenkkareitani ja mietin, että tervemenoa nivelsiteet. Hanna ja Heidikin ovat raahanneet mukaan koko urheilutavara-arsenaalinsa. Heillä on eväitä ja juomia. Vielä edellisenä iltanakaan minulla ei ole edes käynyt mielessä, että mukaan pitäisi ottaa vaihtovaatteet ennen kuin Heidi minulle siitä vinkkaa. Vilkaisen uutta hienoa Suunnon Ambit -kelloani. En edelleenkään osaa käyttää sitä, vaikka se on ollut minulla jo toista kuukautta. Tiedän, mistä se napsautetaan käyntiin, jotta se alkaa laskea aikaa ja tekemään jotain muita asioita.

Kun on se sanonta, että ”soitellen sotaan”, niin tämä on nyt just sitä.

Tämä on minun ensimmäinen juoksutapahtumani. Ja näillä näkyminen viimeinen. Pissattaa.

IMG_1578

IMG_1575

Urpo, Hanna ja Heidi. Hannalla ja Heidillä on ihanat kiharat ja huulipunaa. Ne on teräsnaisia.

 

Iloinen tapahtumajuontaja hölöttää mikrofoniinsa. Kentällä soi Elastisen ”Eteen ja ylös”.

Lähtöryhmä yksi. Punapaitainen mies hullunkiilto silmissään säntää hirveätä kyytiä pusikkoon ja muu ryhmä pinkaisee perään.

Kaksi. Kajareissa iloinen humpparalli. Superjuoksijoita puskaan.

Kolme. En kuule musiikkia enää. En näe mitään. Allergia valuttaa silmät päästäni.

Ja viittätoista minuuttia yli aamukymmenen: lähtöryhmä neljä. Minun lähtöni!

Antti Tuiskun ”Peto on irti”.

IMG_1581

Kilkatikalkati ja kannustushuutoja. Pinkaisemme juoksuun. Alun hosu, lopun väsy, Heidi hokee, ja minä kipsutan robotinomaisesti tyttöjen vierellä eteenpäin seuraten tarkkaan heidän tahtiaan. Etten hosuisi ja väsyisi. Askel, toinen, kolmas. Vasta satoja metrejä startin jälkeen muistan Suuntoni. Se piti napsauttaa päälle. Perhana.

Aurinko on alkanut paistaa. Yllättäen.

Minä mietin rajoja. Norjaa. Sitä aamua, kun minun piti mennä kalatehtaalle suolistamaan ja meinasin kuolla pelkoon ja ahdistukseen. Sitä fyysistä ja henkistä ponnistusta, jota tuo kokemus minulta vaati. Muistatko tarinani tuosta päivästä? ”Kauhuleffojen kiintiöblondi kalatehtaalla ja haaste helvetistä”

Jos olen selvinnyt tuosta, tämä kaksitoista kilometriä polkujuoksua ei voi olla kovin paljon pahempi juttu, tajuan.

”Me tehään tää, nainen!”, sanon itselleni aivan kuten Norjassa, ja päätän keskittyä olennaiseen. Juoksemiseen ja nauttimiseen. Ajattelen Viidenminuutinmies Steveä. Sitä kalatehtaan esimiestä, josta voit lukea enemmän tuosta jutustani. Steve olisi ylpeä minusta!

Olen jännittänyt jaksamistani, sitä että pitäisi näyttää muille kuinka hyvin ja nopeasti pystyy pinkomaan eteenpäin, mutta vain hetken juostuani tajuan, että siitä täällä ei ole kyse. Ei täällä kilpailla, vaan nautitaan. Yhdessä olosta, ulkoilmasta ja luonnosta. Juokseminen tulee siinä sivussa. Ja sitä paitsi, juoksu soljuu hyvin. Keuhkot eivät pakahdu, jalat rullaavat kevyesti ja eteenpäin mennään.

Ja aina välillä mulahdetaan suohon. Lenkkarit ja sukat ovat olleet litimärät alkumetreiltä lähtien. Mutta edes se ei tunnu menoa haittaavan.

IMG_1585

IMG_1587

IMG_1597

Olen aina ollut luonnossa liikkuja, siksi tunnen olevani nytkin oikeassa paikassa. Kulkeminen metsissä on minulle luontaista, normaaliin arkielämääni kuuluva juttu. Mielenkiintoiset metsän syöverit antavat minulle voimaa ja aikaa omille ajatuksille. Olen ajatellut, että metsässä minun täytyy aina kulkea yksin. Mutta nyt tajuan, miten hauskaa tämä metsässä kuntoilu voi olla myös yhdessä ja tällaisessa isossa tapahtumassa. Tässä on jotain tunnelmaa, jota ei yksinäisillä metsäretkillä saa. On hauskaa huikata pari sanaa tuntemattoman kanssa. Meillä on jotain yhteistä!

Heidin ja Hannan kanssa harmittelemme ettemme tilanneet skumppapulloja matkan varrelle. Tuohon mättäälle olisi kiva jäädä hetkeksi ryystämään lämmintä kuohujuomaa pillillä. Ihan hyvin voisi, sillä polkujuoksu ei ole niin vakavaa hommaa. Se on rankkaa urheilua, mutta ei ollenkaan niin tiukkapipoista touhua kuin olen kuvitellut juoksun tällaisessa tapahtumassa olevan. Hauskaa tämä on!

Hauskaa niin kauan kun taas muistaa olevansa juoksu-urpo. Joku juoksee vierelleni, huomaa Suuntoni ja kysyy paljonko on juostu. Katson kelloa. Katson häntä. Totean maahan tuijotellen, että on mahdollista että tämä kello saattaa olla nyt just rikki. Kun en nyt jotenkin yhtäkkisesti osaa tästä nähdä mikä matka on kuljettu. Häpeän. Lupaan itselleni, että luen vihdoinkin sen ohjekirjan ihan heti kun tulen kotiin.

IMG_1601

Saavumme juomapisteelle. Kilkatikalkati, tapahtumajärjestäjät heiluttavat lehmänkelloja.

”Hyvin menee, olette tulleet nyt seitsemän kilometriä!”

SEITSEMÄN?

Minä luulen, että matkaa on taitettu vasta kolme! Olen saada slaagin ja sen kuulee varmasti koko Bodomjärvi. Huudan innostuneesti ja kovaa; en olisi ikimaailmassa voinut kuvitella jaksaneeni seitsemää kilometria näin hyvin tällä lähtökohdalla.

Ja loput viisi. Ne sujuvat kuin tanssien. Pompin sulavasti yli mutalätäköiden ja liukkaiden kantojen. Nautin. Olo on mahtava! Vielä viimeisillä kilometreillä mietimme jatkaisimmeko vielä yhdeksän lisäkilometriä. Päädymme kuitenkin jättämään juoksun ennalta sovittuun, mutta puolimaratonin verran olisin voinut jaksaa. Oikeastaan keho on vasta herännyt henkiin kympin kohdalla.

Ja sitten se on siinä. Maali.

IMG_1615

IMG_1619

Iloinen tapahtumajuontaja kuuluttaa kaiuttimista minun nimeni ja juoksuaikani. Minun nimeni! Ja aikani! Se on hienointa, mitä olen ehkä koskaan kuullut. Ja minä toivon salaa, että nyt soisi se Antti Tuiskun Peto on irti, koska nyt on – Peto irti! Heidi kaivaa kassistaan kuohuviiniä. Se menee jalkoihin.

IMG_1632

FullSizeRender

Astun kotiovesta sisään. Väsynyt ja onnellinen. Peto. Riisun vaatteita ja huomaan, että Suuntoni rullaa edelleen aikaa. En ole muistanut laittaa sitä pois päältä… Niin ohjeet. Ne täytyy nyt lukea. Kellosta tulee nimittäin korvaamaton kesäisillä polkujuoksulenkeilläni, sillä nyt minua on purrut polkujuoksukärpänen. Eiku polkujuoksupeto.

IMG_1643

Pää. Omat hassut ajatukset. Ajatella, jos olisinkin jättänyt koko homman väliin, koska en ollut omasta mielestäni treenannut tarpeeksi tai riittävän kovassa kunnossa. Tämä kaikki olisi jäänyt kokematta.

Oman pään voittaminen on parasta maailmassa. Polkujuoksu on parasta maailmassa! Olen löytänyt lajini – siis ihan oikeasti. Ja ensi vuonna Bodom Trailissa juostaan 21 kilometriä! Polkujuoksupeto on irti!

/Ämmä, ja tällainen meiniki tänään

Puhetyöläisen huhhuh-maanantai

Huhhuh, mikä päivä. Huhhuh ihan ensisijaisesti siksi, että en voinut etukäteen arvatakaan kuinka eilinen kirjoitukseni on teitä taas liikuttanut. Viestejenne ja ajatustenne määrä on ollut valtava, kiitos ihan jokaiselle! Toivottavasti tässäkin aiheessa olen voinut antaa tukea ja tsemppiä samassa tilanteessa oleville aivan kuten viimeksi kirjoittaessani työttömyydestä. Näille isoille aiheille, elämän peruskysymyksille näyttää olevan tilaus, ja olen onnellinen, että minulle on annettu ehkä pieni ripaus tavallista enemmän uskallusta käsitellä aiheita, joista monet vaikenevat.

Kaikki tämä vain sinun vuoksesi ❤

Huhhuh, mikä päivä myös siksi, että aamulla herätessäni luulin kuolevani allergiseen kohtaukseen tai vähintäänkin menettäväni ääneni kokonaan – sehän ei oikein toimenkuvaani puhetyöläisenä soveltuisi. Onneksi asianmukaisella lääkityksellä ja aamupäivän levolla sain vähän helpotusta olooni ja iltapäivällä pääsin sovitusti töihin radiospotin nauhoituksiin. Äänikin kulki ihan kirkkaasti ja kuuluvasti näitten kaljupäitten komennuksessa.

rs1

rs2

Muuten tämä päivä on sujunut aika pitkälti vaaka-asennossa. Ihanaa, että kesä tulee, mutta tämä siitepöly ei sovi minulle ollenkaan. En ole tosin ihan varma, onko tämä vain allergiaa vai onko minulla myös flunssa. Ja sehän taas ei sovi nyt kuvionhin lainkaan sekään: torstaina on Bodom Trail -polkujuoksutapahtuma ja minun pitäisi juosta siellä. Tänäänkään ei mennä treenaamaan kammottavan olon takia ja nyt alkaa vähän jännittää kuinka torstain käy.

Sellainen maanantai se. Kunhan ajatukseni kirkastuvat ja olo paranee, vastailen lopuillekin teille, jotka lähetitte viestejä eilisen kirjoitukseni johdosta.

Kirkasäänistä ja kuuluvaa viikkoa sinulle, ystäväiseni!

rs3

/Äm

Mitkä ovat rohkeutesi rajat?

Huhhuh. Elämä täytyy näinä päivinä tuhdisti kahdella asialla: juoksemisella ja Somekuningattaruudella.

Polkujuoksemisella nimittäin. On treenattava Helatorstain polkujuoksutapahtumaa varten, ei nääs ihan pyhällä hengellä näytä se homma tapahtuvan. Ja sen ajan kun en juokse pitkin Helsingin polkuja, surraan ympäriinsä työkomennuksilla. Somekuningattarella riittää kysyntää. Kirjoitan pian myös tästä projektista enemmän, en vain nyt ole ehtinyt tuottaa kovin kiteytettyjä ajatuksia siitä.

Mitään kovin yllätyksellistä ei liene odotettavissa blogissani tällä viikolla. Vaikka eihän sitä tiedä mitä nurkan takaa vastaan tulee. Yllätyksethän tulevat juuri silloin kun ei odota.

Yksi ajatus minulla on. Olen huomenna menossa Suunnon tapahtumaan puhumaan. Tänään olen valmistellut esitystäni ja miettinyt paljon taas rohkeuden teemaa. Tällainen ajatus nyt esityksestäni heitettäköön sinulle illan hämärtyessä. Palaan tähän aiheeseen huomenna jahka olen räppini Suunnolla vetänyt, ettei nyt ihan kaikkea paljasteta etukäteen. Mutta tänään tein taas itselleni merkittäviä oivalluksia, ja haluan jakaa ne myös sinun kanssasi tarkemmin. Nyt se on tämä kysymys.

rohkeus

Mitkä ovat rohkeutesi rajat? Oletko koskaan miettinyt?

/Äm

Toisenlainen vappu

Olen osallistumassa parin viikon päästä Bodom Trail -polkujuoksutapahtumaan. Uusi MaiLife haaste on taas heitetty minulle: 12 kilometriä pitäisi taittaa Bodomjärven maastoissa Espoossa ja vähän jännittää että kuinkahan jaksan.

Nyt on treenattava, jotta kunto olisi kohdillaan Helatorstaina. Täällä Jyväskylän korkean paikan leirillä on juhlittu vappua siis kuntoilun merkeissä.

Ja aika mutaisissa tunnelmissa, polut kun eivät vielä antaneet parastaan

  

Mutta fiilis on hyvä. Suurin juoksuani haastava tekijä ovat mielenkiintoiset luonnonilmiöt. Entä jos juoksupolun varrella näkyy jotain mielenkiintoista, jota on voitava jäädä tutkimaan? Kuten tänään. Satuin paikalle keskelle kymmenien joutsenten invaasiota!  

Polkujuoksu on kyllä minun tapani liikkua, kun siinä voi yhdistää kunnon treenin ja luonnon. 

Iloista Vappupäivän iltaa sinulle. Huomenna on pappani hautajaiset, joten huomenna keskityn läheisiini ja sukuun. Palaataan siis parin päivän päästä!

  

/Äm, joka vietti toisenlaisen vappuaaton kuntosalilla äidin kanssa ja toivoo, että supergeenit periytyvät äidiltä tyttärelle: ihan jokainen kuusikymppinen ei ole noin timmi kuin minun mutsini!