305 kilometriä lähempänä joulua: 24 h pyöräilyhaaste Alastarossa

Olen itse hieman yllättynyt, että tein Rataeisi-polkupyörähaasteestani videon ennen blogitekstiä (sekin on vielä tulossa), mutta nämä tunnelmat inspiroivat minut kokoamaan kokemukseni sinulle ensin elävään kuvaan.

Tämän sinä haluat nähdä, sillä saatat oppia jotain; saada kenties inspiraatiota tai oivalluksia asenteesta. 24 tuntia pyöräilyä, 112 kierrosta ja 305 kilometriä Alastaron moottorirataa ylä- ja alamäkineen vain seitsemässä minuutissa. Tässä on elämäni hurjin koetos ja paras tekemäni video.

Kiitos, Anni, Lauri, Jänis-Jorma, Kaarlo, Tikka-Masala, Team Rynkeby. Kiitos joulu, joka olet taas yhden kierroksen lähempänä. Kiitos tonttu-ukot ja synkkä elämä. Kiitos aurinko, joka nouset joka aamu, vaikken siihen aina uskoisi. Kiitos luoja, että olet antanut minulle mielenkiintoisimman elämän, suurimmat seikkailut ja äänekkäimmät naurut – sinua kiitän myös Teho Sport -energiapatukasta klo 1.30 yöllä, sillä ilman sitä en olisi jaksanut laulaa kaunempia joululauluja. Ja kiitos MacBookin iMovie, joka annat käyttööni hienoimmat musiikit ilman Teostoja.

Kiitos sinä, ystäväni, että seuraat seikkailujani! Mihin sinä haluat mut haastaa? Olen valmiina. Olen sankari. Selviän mistä vaan. Bring it on, sillä mä janoan uutta!

Mä oon vähän sekopää…

 

Mutta ihan hemmetin onnellinen sellainen.

 

Mainokset

Mestoilla 


Juhannusta jokaiseen tupaan! 

Missä sää oot? Mää oon mestoilla. Tultiin tsekkaamaan huomisen maisemat. Nämä taitaa tulla aika tutuiksi seuraavien parin päivän aikana.

Huomenna siis klo 12 starttaa Ratareisi ja 24 tunnin pyöräilyhaasteeni. Tankkaus on hallussa, mutta muuta tarkkaa varmuutta hommien onnistumisesta ei ole. Mutta sehän nähdään pian.

Koetan käynnistää Facebook live -ohjelman Facebookiin, niin pääset livenä mukaan tunnelmiin. Ja Snapchatissa matka taittuu luonnollisesti mukanani.

Mutta nyt vedän vähän pitsaa ja suklaata sekä seuraan illan kiihdytyspyöräilykusan, joka alkaa Alastarossa klo 20. Snapchatissa lisää.

/Äm, joka on just nyt ihan pihalla 

Suo, kuokka ja fillari

Jotta totuus ei unohtuisi: minähän olen polkupyöräilijä. Olen.

Olen.

Viime kesänä istuin pyörän päälle ensimmäistä kertaa vuosikymmeneen ja 350 kilometriä. Sen jälkeen poljin kerran 50 kilometriä. Ja sitten. Noh. Ei oo tullu tehtyä talvitreeniä.

Joten onhan se jo aika. Eikä oikeastaan ole vaihtoehtoja: olen päättänyt ottaa vastaan Anni ja Lauri Vuohensillan Hydrauliikkaprässääjien haasteen.

JOTTA JUHANNUKSENA SITTEN istutaan taas fillarille. (Siihenhän se kuitenkin taas menee, sillä eihän minulla edelleenkään ole omaa polkupyörää.) Ainakin 24 tunniksi – tavoitteena kun on vetää 24 tuntia fillarilla Ratareisi-tapahtumassa ympäri Alastaron moottorirataa.

Ni kysyt mikä mun fiilis on just nyt?

Antaa tämän Facebookista tänään löytämäni videon kertoa tunteeni. Muistuttaa muuten etäisesti edellistä haastettani kaksi viikkoa sitten suolla pitkospuutalkoissa

 

Ni, tämä nyt tiedonantona todettakoon. Haaste on otettu vastaan.

Ni, kysyt, että mitä seuraavaksi tapahtuu?

EI MITÄÄN HAJUA.

Täytynee soittaa Annille ja Laurille.

Mutta yksi on varmaa: nyt aletaan sitten asettaa tavoitetta. Mitä arvelet: miten monta kertaa radan ympäri jaksan vetää ja kuinka monta kilometriä  pystyn 24 tunnissa suorittemaan? Veikkaa heti, sillä aion palkita parhaiten arvanneen!

/Äm

Tour de Ämmä – hei me polkastaan taas kakkonen ja muita valkokankaan jatkokertomuksia!

Se on kuulkaan näin, että kuten ihan kaikki itseään kunniottavat b-luokan elokuvat, myös minun mappi öö -tarinani saa nyt jatkokertomuksen. Näin on tilanne.

Maanantaita mollukat! Anteeksi, että kutsun teitä mollukoiksi, mutta tehän tiedätte, mulla on tää perversio näitten alkukirjaimiltaan mätsäävien ilmaisujen keksimisessä.

Uskomattomia uutisia! Pian polkastaan pyörällä pylly putkella! Ämmä ähertää älämölöä ääneen! Kiljukaa kovaa kaverit koska kohta kutsun kaikki kanssani koettelemaan kestävyyttään kuin kallonsa kuntoa!

Päivät Hullun Polkasun jälkeen ovat olleet suorastaan ahdistavia, kun olen miettinyt pääni puhki kuinka voisin taas päästä nauttimaan pyöräilyn huumasta pitkällä matkalla ja vieläpä mahtavassa porukassa. Olen ollut täynnä urheiluintoa, siis jotain ihan käsittämätöntä energiaa, jota olen nyt purkanut pitkillä juoksulenkeillä, parin tunnin spinningtunneilla ja niiden päälle latomillani kuntosalitreeneillä (ihan oikeasti, mikään treeni ei ole enää tuntunut miltään tuntien polkupyörällä polkemisen jälkeen…) toivoen salaa, että voisin saada taas pian jonkin kovan fyysisen haasteen.

No nyt! Eipä ehtinyt kulua kuin pari hassua viikkoa ja minulle on heitetty uusi haaste! Elokuun viimeisenä sunnuntaina, 30.8. Helsingissä järjestetään Tour de Helsinki -pyöräilytapahtuma, jossa poljetaan 140 kilometrin reitti Pääkaupunkiseudulla.

Tattadaa, saanko ylpeänä esittää: ni, Tour de Ämmä!

Sekuntiakaan ei tarvinnut ihmetellä lähtisinkö mukaan, sillä vastaus on tietenkin kyllä! Tää on nyt se  ”Ämmä ähertää älämölöä ääneen”-osio! Jee! Pyöräilyharrastukseni saa ansaitsemansa jatkon ja minä olen ihan valtavan innoissani!

Tour de Helsinki -tapahtuma 4.9.2011 Kuva: Leila Oksa

Tour de Helsinki -tapahtuman maali vuonna 2011 Kuva: Leila Oksa

 

Tour de Helsinki on nyt jo kymmenettä kertaa järjestettävä vuosittainen pyöräilykauden kruunajaistapahtuma. Se on tarkoitettu kaikille pyöräilijöille tasoon tai taustaan katsomatta. Erityisen juhlavan tästä tapahtumasta tekee se, että sen lähtö ja maali sijaitsevat legendaarisella Olympiavelodromilla. Jos maaliin tulo Altassa oli elämää mullistava hetki, en edes osaa kuvitella miten hienoa voi olla kurvata Olympialaisten pyöräilynäyttämön etusuoralle 140 kilometrin jälkeen!

On jännää, että vaikka olen asunut Helsingissä reilusti toistakymmentä vuotta ja koko sen ajan kuin Tour de Helsinkiä on järjestetty, en ikinä aiemmin ole kuullut tästä vuosien varrella Tour de Helsinki on kymmenen vuoden aikana tuhansien osallistujien pyöräilyksi kasvaneesta tapahtumasta. Kyseessä on varmasti se sama ilmiö, josta kirjoitin joitakin päiviä sitten: ennen kuin jokin asia on jollain tavoin itselle läheinen ja tuttu, ei sitä välttämättä havaitse ympäristössään sen kummemmin. Ja jos taas se on lähellä ja vaikka vain lyhyen hetken kovin merkittävä asia elämässä, näkee siihen liittyviä asioita jatkuvasti ympärillään. Kuten minä viime päivinä, kun en ole juuri muuta silmissäni nähnytkään kuin pyöräilijoitä ja ylämäkiä sekä tuntenut joka ikisen pienenkin vastatuulen ihollani…

Minä olen tietysti erityisen iloinen, että ei tarvitse aina lähteä Norjaan päästäkseen huipputapahtumaan pyöräilemään, vaan aivan kotikulmilta voi löytyä tällainen innostava tapahtuma!

Ja nyt tullaan tietysti sitten siihen ”Kiljukaa kovaa kaverit koska kohta kutsun kaikki kanssani koettelemaan kestävyyttään kuin kallonsa kuntoa” -kohtaan. Kaikista hienointa tässä jutussa ei ole ainoastaan se, että minä pääsen taas pyöräilemaan, vaan nyt on paikka haastaa myös sinut mukaan! Sinä, joka asut pääkaupunkiseudulla (saat toki asua kauempanakin) ja olet lukenut nyt hehkutuksiani ja oivalluksiani ensimmäisestä pyöräilyhaasteestani (kurkkaa vaikka kuva alla, jonka tein yhden monista matkalla tekemäni oivalluksen pohjalta), niin nyt olisi paikka! Lähde mukaan?! On vielä hyvin aikaa ilmoittautua. Kovin montaa tekosyytä en keksisi tässä kohtaa. Eikä minullakaan ole vielä polkupyörää, mutta sehän nyt järjestyy, niinhän kävi viimeksikin, muistatko tämän?

1513924_10153208292694457_697306534040074046_n

 

140 kilometriä on iisi biisi! Siis ihan oikeasti, jännä miten oma perspektiivi voi muuttua niin nopeasti, kun nyt tuo 140 kilometriä todella kuulostaa ja tuntuu ihan pikkujutulta. Ei olisi voinut uskoa vielä kuukausi sitten, että sanon näin 🙂

Mutta nyt ihan oikeasti; mikä mahdollisuus lähteä kanssani polkemaan! Ilmoita aikeestasi minulle, niin voimme heittää yläfemmat velodromilla tai matkan varrella, mutta ilmoittaudu nyt heti tänne, Tour de Helsingin sivulla!

Ah. Näin. Ilo on palannut pienen ihmisen sieluun. Ei sieltä mihinkään ollut kyllä kadonnutkaan, mutta nytpähän on taas vielä yksi syy enemmän olla sitä mieltä, että elämä on ihmisen parasta aikaa ja seikkailut ne ämmän ja äijän tiellä pitää!

/Ämmä, niin nautinnollisesti naama nyt niinku naurussa

 

Ai mikä Ämmän Hullu Polkasu tai Hullun Ämmän Polkasu – luetko blogiani ensimmäistä kertaa? Kelaa blogin oikean reunan palkkia kategoriapilveen ja klikkaa sieltä kategoria ”Ämmän Polkasu” niin pääset lukemaan tarinoitani 350 kilometrin fillarihaasteestani.

Helppoo ku hommat heinäladossa – tuu mukaan!

polkasu2016

Ihminen!

Tänne!

Elämäsi kokemus odottaa: Hullun Polkasu 2016 heinäkuun toisena viikonloppuna.

Itsehän olen luvannut vetää reissun Kissanaisena mustaan lateksipukuun pukeutuneena ja polkasta tämänvuotiseen reittiin +240 km Nordkapiin asti, sillä ensi vuonna reitti jatkuu polkasijan niin halutessa aivan tuonne maailman äärilaidalle.

Tämän vuoden polkasuun treenasin kolme päivää, ja saattaa olla, että vuotta 2016 varten vedetään tuplat, eli kuusi päivää treeniä.

Helppoo ku hommat heinäladossa (vai miten se sanonta nyt meni…). Tuu mukaan! Tuuthan? Ei ole tekosyitä, sillä kuka tahansa pystyy tähän. Tässä vähän inspiraatiota ja kokemuksia tästä vuodesta jos et ole vielä ehtinyt lukea: Somekuningattaren tulikoe ja muita tarinoita supersankareista.

Muistatko mitä tuohon tarinaani kirjoitin?

* * *

”Niin. Tiedätkö?

Tärkeintä on, että viitsii. Sen minä tajusin tällä matkalla. On niin helppoa sanoa, ettei pysty tai kykene tai voi, kun tuntematon pelottaa. Kun ei ole aivan varma. Kun toiset kuiskivat vieressä, että onkohan tuossa nyt järkeä.

Kun ei vaan viitsi yrittää ja kokeilla.

On niin paljon helpompaa jättää tekemättä.

Vaikka saattaakin olla, että matkan varrella löytyy uusi supersankari. Sellainen joka ei ole puettu Batmaniksi tai Mehiläiseksi tai Pastoriksi, vaan näyttää ihan sinulta. On sinä!

Saattaa olla, että matkan varrella itsestä paljastuu Supersankari.

Jos vaan viitsii. Jos vaan päättää.”

* * *

/Ämmä, joka alkaa nyt just kerätä mukaani ryhmää Kissanaisia. Ja Kissamiehiä kans, tasa-arvon maailmassahan tässä eletään! Saa ilmoittautua!

Ps. Mene Facebookissa seuraamaan Hullun Polkasu -ryhmää, niin pysyt ajantasalla tapahtumista ja saat tarkempää tietoa, kun sitä tulee. Ja voit olla varma, että MaiLife muistuttaa sinua tapahtumasta vielä monta kertaa!

 

Pää, peppu, polvet – power!

Aina käy näin! Juuri kun pääsen sanomaan, että nyt on pienen tauon paikka, tuleekin mieleen jotain kirjoitettavaa. Ja aina kun sanon, että joku juttu on nyt loppuun käsitelty, tietysti siitä nouseekin jotain mielenkiintoista sanottavaa. Pyöräilyhaaste ei päästä otteestaan, ja kiinnostuksella seuraan nyt jatkuvasti eteeni tulevia juttuja pyöräilystä. Mutta niin kai se on; jos jokin asia on lähellä ja se on – vaikka vain lyhyen hetken – ollut kovin merkittävä asia elämässä, näkee siihen liittyviä asioita jatkuvasti ympärillään.

Minä esimerkiksi nyt ulkona kulkiessani en huomaa liikenteessä juuri muuta kuin pyöräilijöitä, etenkin niitä, jotka näyttävät lajin harrastajilta ammattimaisine pyörineen ja varusteineen. Tunnustan, ikävä on, ja Hi5ikesin kanssa taidamme kohta alkaa etsiä minulle ihan omaa pyörää, jotta voisin jatkaa pyöräilyharrastustani. Jotain kovin kiehtovaa siinä oli. Vauhti, vapaus, se että pääsee omalla energiallaan niinkin pitkiä päivämatkoja – vain muutamia mainitakseni. Ja tietysti nyt minua kiinnostaa myös päästä kokeilemaan vähän erilaisia pyöräilylajeja, maantiepyöräilyn lisäksi esimerkiksi maastopyöräily kiehtoo. Muistatko muuten kun kävin testaamassa polkujuoksua?

mäenprosentti

Tämä oli meidän kovin mäkemme, noin 30 kilometrin päässä Altasta. Kuva Mari Sirkiä.

 

Yksi on ainakin varmaa: pyöräily on koukuttanut minut. Tänään bongasin Helsingin Sanomista mielenkiintoisen blogin. En tiedä miten sitä en ollut aiemmin huomannut. Veloelo – blogi pyöräilystä. Sitä kirjoittaa kolme pyöräilyyn hurahtanutta toimittajaa.

”Pään ja jalkojen yhteistyö on maantiepyöräilijän salainen ase – siitä syntyy ajamisen kipinä” -otsikko sai minut innostumaan. Blogissa käsitellään Tour de Francea ja ajamista vuorilla.

”Jos vuorilla ei ole ajanut kertaakaan, on tuollaisen keskijyrkkyydeltään 7,3 prosentin pitkää nousua vaikea kuvailla. Saati sitä, miltä tuntuu, kun tien jyrkkyys nousee yhtäkkiä yli 10 prosentin. Aika harva pystyy myöskään kuvittelemaan, mitä tarkoittaa ammattipyöräilijän tasoisen vauhdin ylläpitäminen tuollaisissa nousuissa….”

”Nousuprosentti tarkoittaa tien korkeuseroa kilometrin matkalla. 5-prosenttisessa nousussa tie nousee kilometrin matkalla 50 metriä… Nousuissa pää pyrkii huijaamaan lihaksia. Kun lihasrasitus ylittää mukavuusalueen rajan, pää alkaa vaatia keskeyttämään, tai ainakin hiljentämään vauhtia. Sehän aivojen tehtävä itse asiassa on, suojella kehoa vahingoittumiselta. Joten pyöräkilpailuja ei voiteta pelkästään jaloilla, voittoon tarvitaan myös ja ennen kaikkea päätä… Pyöräillessä, varsinkin pitkillä matkoilla, joutuu jatkuvasti punnitsemaan itseluottamusta, uskoa jaksamiseensa. Aivot valehtelevat keholle ja estävät toteuttamasta kaikkia mahdollisuuksia.”, Anne Karppinen kirjoittaa.

Niin. Tämä kolahti, sillä tätä ilmiötä minäkin tutkin pyöräillessäni 350 kilometriä Suomen ja Norjan Lapissa . Nousut olivat Norja puolella meidänkin reitillämme kovia, vaikkeivät ihan tuota Tou de Francen luokaa varmastikaan. Meidän kovin mäkemme oli kahdeksan prosenttinen – luojan kiitos tällä erää se oli meille alamäkeä, joskin vastatuuleen. Silti vedimme siinä huippunopeudet: n. 60 kilometriä tunnissa.

Yksi minulle maantiepyöräilyn suurimmista anneista kaiken vauhdin hurman lisäksi oli päästä tutkimaan pään ja kehon yhteyttä sekä tutustua omiin äärirajoihini aivan uudella tavalla. Vaikka, kuten Karppinen blogissaan kirjoittaa, jotkut saattavat nähdä maantiepyöräilyn hieman tylsäksi lajiksi, voin taata juuri tällaisella pitkällä matkalla pääsevän tutustumaan niin monen erilaisen tunteen kirjoon ja oman päänsä kestävyyteen, että juuri se on paras matka tutustua omaan itseensä ja itseluottamukseensa.

Mekin poljimme viimeisenä päivänä 125 kilometriä suoraan vastatuuleen ja vedimme putkeen parinkymmenen kilometrin nousuja. Siinä tunteet todella heräävät. Tunnistan hyvin tuon kuvauksen siitä kuinka oma pää alkaa huijaamaan kehoa ja vaatii sitä hiljentämään ja hidastamaan – välillä jopa pysähtymään kokonaan. Mutta tahdin hidastaminen olisi ollut koko reissun turmio. Mitä tasaisempaan tahtiin pystyin polkemaan antamatta pään huudella varoituksiaan, sitä paremmin polkuni sujui.

Kuulin viime viikolla ajatuksen siitä, että pää ja mielen laatu ovat 70 % koko urheilusuorituksesta. Kyllä minä uskon siihen. Sanoisin, että pää + peppu + polvet = pyöräilyn power. Ja sanoisin, että koko tuo pee-kirjainten kolmikko pätee ihan mihin tahansa suoritukseen elämässä. Pään hallintaa, perslihaksia ja polvien kantoahan tämä elämä kokonaisuudessaan on.

/Ämmä, sännäten nyt työhommiin ja illalla treenaamaan peppua Tiian uuden treeniohjelman mukaisesti…

Korvien välisiä supersankareita ja hillitöntä treeni-intoa

Sellainen suhteellisen tyhjä olohan tässä on nyt viime päivät ollut. Missä tahansa arjesta poikkeavassa kuplassa ihminen käy, vie sieltä pois tuleminen usein oman aikansa. Tuntuu, että on jäänyt johonkin välimaastoon, ja vähän taistelee sitä vastaan, että joutuisi sieltä pois.

Hauskaa, että piditte toissapäiväisestä matkakertomuksestani! Olen saanut siitä paljon mukavaa palautetta. Selväähän se, että halusin viedä teidät mukanani tuolle matkalle. Niin monta asiaa jäi kertomatta, mutta luulen, että ne nousevat esiin vielä tulevissa kirjoituksissani.

Muissa somekanavissani jaoinkin jo tämän kuvan, tuotakoon se nyt vielä tänne

1513924_10153208292694457_697306534040074046_n

 

Tämä oli varmasti tärkein oppini koko matkalla (senhän jo toissapäiväiseen blogiinikin kirjoitin). Se, miten sitä usein niin kovasti vähättelee omia voimiaan ja kykyjään. Minullekin moni teistä ennen matkalle lähtöäni sanoi, ettei itse ikinä pystyisi tällaiseen suoritukseen. Mutta en minä ole sen kummempi tyyppi kuin kukaan muu – aivan varmasti moni teistäkin olisi tähän kyennyt.

Jostain syystä on vaan niin paljon helpompi ajatella, ettei pysty. Niinhän minäkin pelkäsin. Olin rakentanut erilaisia skenaarioita mielessäni sille kuinka joutuisin nielemään ylpeyteni jos pyöräilymatkani tyssäisi voimieni loppumiseen. Mutta niin ei käynyt.

Varmasti puolet onnistumistani oli kiinni korvieni välistä; siitä miten suhtauduin haasteeseeni ja hetkiin, jolloin tuntui, etten enää jaksa. Minä en antanut noille ajatuksille valtaa, vaan päin vastoin ajattelin, että nyt painetaan kahta kovempaa jotta päästään nopeammin maaliin. Niin, erityisesti lauantain vastatuulipäivänä tuo oli suurin ajatus mielessäni: mitä kovemmin jaksaa painaa, sitä nopeammin on perillä.

Toki kuntoni yllätti minut. Se osoittautui erinomaiseksi. Sitähän minä olenkin tässä viime päivät ihmetellyt: löytyykö minusta todella näin paljon sisua ja kuntoa? Luulen, että olen päästänyt itseni vähän liian helpolla aiemmin. Siitä syystä olenkin tänään jo tiuhaan tahtiin vaihtanut viestiä personal trainerini Tiian kanssa. Yksi isoimmista jutuista minussa, jonka tämä Hullun Polkasu sai aikaan oli hinku saada heti jokin uusi fyysinen haaste. On pakko tunnustaa, että minä nautin siitä, kun pääsee äärirajoille. Siksipä nyt pyysin Tiia rakentamaan avukseni sellaisen viikkotreeniohjelman, jolla saan pidettyä tämän kuntoni yllä nyt seuraavaa haastetta odotellessa. Haluan rakentaa ohjelman ammattilaisen kanssa, jotta siitä tulisi oikeanlainen – tavoitteellinen mutta järkevä, sellainen, joka kehittää minua eteenpäin, mutta on ”terveellinen”. Ylilyöntejä ei saa tulla, sellaisiin saattaisin itse tietämättömänä sortua. Lepo on myös tärkeää muistaa.

Jokin uusi kipinä, se reissulla syttyi. Olo on mitä mainioin. Siitäkin olen yllättynyt, ettei mihinkään paikkaan ole koskenut reissun aikana tai sen jälkeen ja lihakset voivat hyvin. Niin hyvin, että olen jo päässyt kunnolla treenaamaan. Eilen jo pyörälenkkiä ja pitkää kävelyä, tänään reipas tunnin juoksulenkki ja sen päälle 45 minuutin vatsatreeni kuntosalilla (ja kyllä, kuntosalirakkauteni oli paikalla, mutta lähti noin kaksi minuuttia saapumiseni jälkeen, joten en ehtinyt tunnustaa vielä palavaa rakkauttani…). Nam. 😀

Varsinaista tajunnanvirtaa tänään. Nyt taidan kellahtaa nojatuoliin lepuuttamaan jalkoja.

Kuulemisiin, rakkaat!

/Ämmä

 

 

Rai rai, ja reittä rullalle!

Nyt voisin mennä yöunille. Viime hetken voitelut takana: tunnin kuntosalicirquit-treeni ja siihen päälle tunti ja vartti spinningiä. (Ai ni, mulla on muuten taas uusi kuntosali-ihastus!! Tämä ei nyt kuulu yhtään tähän tarinaan, mutta kuten viime kesänä (muistatko, tämän jatkokertomukseni ”Sometime, baby”, ”Minä, Mister Murphy ja se Komea Personal Trainer” ja ”Tältäkö tuntuu rakkaus? Strateginen kohtaaminen sen Komean Personal Trainerin kanssa”) niin nytkin; olen rakastunut epätoivoisesti.

Nyt hän ei ole personal trainer, vaan joku muu, en yhtään tiedä kuka, mutta hän on komea ja ihana ja minä olen rakastunut ja tänään näin hänen selkänsä kolmen sekunnin ajan kun kävelin hikeä valuen, tukka pystyyn räjähtäneenä ja naama kirkkaan punaisena ulos spinningsalista. Hidastin tahtia, jotta hän olisi nähnyt minut, mutta saattaa olla, ettei ehtinyt. Ja ehkä ihan hyvä – kuvittele minut nyt hikeä valuen, tukka pystyyn räjähtäneenä ja naama kirkkaan punaisena. Mutta tämä rakkauteni on ihan oma tarinansa. Siihen palataan sitten kun pääsen elävänä takaisin Norjasta.)

Oho. Asia harhautui täysin sivupolulle… Ne on nämä endorfiinit, kun saavat minun pään aina ihan sekaisin. Joko a) ei pitäisi treenata lainkaan tai b) ei koskaan kirjoittaa mitään blogiin heti treenin jälkeen, sillä jutuissa silloin on vielä vähemmän päätä tai häntää kuin normaalisti.

fillari6

Tämä kuva liittyy TODELLA paljon asiaan. Tämäkin tarttui mukaan Hi5Bikesiltä Herttoniemestä

 

 

Nyt ei mietitä Komeita (paitsi ihan vähän, koska se on jotenkin niin paljon hauskempaa kuin pakkaaminen) eikä mennä nukkumaan, vaan nyt pakataan (sekä valutaan solkenaan jälkihikeä ja pohditaan kuumeisesti, että mikä on se asia, joka minulta on unohtunut)! Huomenna nääs kello 3.40 paikallista aikaa starttaa karavaani, ja voi olla, että yöunet jäävät vähäisiksi.

Jos seuraat minua Instagramissa, tykkäät Facebookissa MaiLifen ryhmästä tai seuraat Ämmän Polkasu -tapahtumaryhmää Facebookissa, tiedät jo päivän suurimman uutisen! Kaikki eilisen epätoivoinen ongelmanratkaisu tuotti tulosta (tai oli turhaa, se on toinen tapa nähdä asia). Eilen tunti siitä, kun tuskailin ensimmäisen kerran julkisesti fillarikaaostani, minulle soitti Terho Hi5Bikesistä ja tarjosi fillaria. Tuosta noin vain. Ja minä meinasin pudota tuolilta. Pelastava enkelini!

Ja niinpä minä sitten tänään kohtasin uuden rakkauteni: Maanteiden Kuninkaan, Kona Zing Supereme on sen virallinen nimi, mutta minulle se on Maanteiden Kuningas, eli tietysti siis Teuvo!! Tämän nimenantopäättelyketjun sä varmasti heti nappaat, eikä minun tarvitse avata sitä kuten Helmetin kanssa, muistatko sen (tuokin teksti oli muuten treenin jälkeen kirjoitettu…)?

fillari2

Tämän tyypin kanssa sitä taivalletaan seuraavat päivät kohti tuntematonta. Teukka!

Tänään, ohi tuon hullun höpötykseni, minä olen kiitollinen. Yksinomaan ja vain sitä. Siitä, miten upeita ihmisiä on olemassa. Ihmisiä, jotka aidosti haluavat auttaa. Ihmisiä, jotka näkevät ohi sen hulluttelun ja höpötyksen ja uskovat, että kaikessa tässä hulluudessa on jotain järkeä ja ovat valmiita auttamaan minua – jotta voin tehdä näitä haasteitani ja kertoa sinulle tarinaani siitä, millaisia fyysisiä ja henkisiä rajoja koettelen sekä voin ottaa sinut mukaan kokemaan nämä seikkailut kanssani.

Tuohon kuvaan minä tungin itseni vain siksi, että näkisit mitä reiteni tänään huutavat – olkoon tuo housuihini hakattu ajatus yksi kolmesta asiasta, jotka haluan tänään sinulle sanoa!

fillari1

 

Ne asiat ovat nämä: 1) Voidakseen ottaa vastaan on osattava antaa – auta siis aina kun voit 2) Muista, että sinulle pieni ja vaivaton teko voi olla toiselle suunnaton apu ja muuttaa hänen maailmansa 3) Never give up! On aina jokin tie!

Vaikka moni uskookiin juttuuni, tiedän, että nyt te joskus elämässänne pidempiä matkoja pyöräilleet ja pyöräilyn ammattilaiset pyöritätte tämän sanottuani päitänne ja silmiänne ja mitä näitä muita pyöritettäviä ruuminosia nyt onkaan, mutta senkin uhalla: kävi nimittäin niin, että ennen 345 kilometrin fillarihaastettani minä en nyt ehtinyt nousta fillarini päälle treenaamaan haastetta varten pientä kokeilua lukuunottamatta ollenkaan. Että niin sanotusti kylmiltä vedetään tämä haaste.

Twistiä twistin perään, mutta sitähän tämä minun elämäni on; tarina on vähän niinku Strömsö, mutta takaperin ja mahdollisesti vielä hepreaksi kirjoitettuna.

Mutta tämähän tarkoittaa vain sitä, että ylihuomenna starttaavasta Hullun Polkasu -haasteesta tulee sinulle monin verroin hauskempaa seurattavaa. Minulle siitä tulee… no, sehän nähdään. Pääsetkö toteamaan myötähäpeässä, että ”mitä minä sanoin” vai vedänkö kaikkien odotukset kuus nolla kaivoon?

Että rai rai vaan ja reittä rullalle! Sillä se lähtee millä on tullutkin – siis tämä hulluus! Kohta sitä mennään!

fillari3

Ehkä hienoin kuva ikinä! Kaupassa tänään löysin tällaisen taulun, ja katso tuota takana näkyvän kirjahyllyn reunaa! jotenkin tuo ”jännitys” tuo tähän ihan uuden vireen. Jännitystä ja uskoa, sillai sopivassa sekoituksessa nääs on ilmassa!

/Ämmä, kiitollisna ja jännittäen millaisia endorfiinihuumaisia kirjoituksia, vidoita ja kuvia tulet seuraavien päivien minulta lukemaan…

Ärsyttäviä treenikuvia ja THE twisti

Sunnuntaita, suloiset!  Olkaa onnellisia, että kohta tämä minun massiivinen (viikon mittainen) treenikauteni fillarihaasteeseen loppuu, ja voin taas lakata postailemasta näitä treenikuvia. Mutta siihen asti: kärsi!

1,5 tunnin spinning takana, katso mun mahaa, se kertoo kaiken (se ei siis ole pienentynyt, vaan hiestä läpimärkä).

 

Jos nämä treenikuvat ovat jonkun mielestä ärsyttäviä, niin ihan oma lukunsa on tietysti nämä. Videot! Livenä suoraan treenistä aiemmin tänään, jonka tökkäsin heti Ämmän Polkasun Facebookin tapahtumaryhmään… Kohta nämäkin loppuvat! Mutta ennen sitä, menepä tutkimaan myös mitä löytyy Ämmän Polkasun tapahtumasta, sillä sinne sitten päivittyy kaikki matsku ensi viikolla kun ollaan in action ja fillareilla. Vaikka sitten itse reissulla aionkin kyllä keskittyä nauttimaan myös reissusta ilman kännykkää.

Treenit jatkuivat tänään siis sisäpyöräilyllä, sillä tähän juttuun on tullut nyt uusi twisti. Kuopion Kuningas ei etäisyyksien ja aikataulujen takia ehdikään tämän Kuningattaren luokse. JOTEN: oisko ideoita?

En suostu panikoitumaan. En.

VAI kaatuuko Ämmän Polkasu nyt sitten tähän, ennen kuin se ehti alkaakaan?

Mutta onhan tässä peräti KAKSI päivää ennen lähtöä Ylläkselle, tässähän ehtisi vaikka naimisiin mennä, joten kai nyt yhden tsygän jostain löytää…

Ja sitäpaitsi, olisihan tämä muuten mennytkin ihan liian täydellisesti. Aina tarvitaan pikku säröjä matkalle.

Mutta siis: IDEOITA?

/Äm, joka ei panikoi. Ei.

Pyllyrasvaa ja mittaushommia – fillarivinkkejä hakemassa Suunnolla

Pakko tunnustaa, että olen ihan vähän innoissani. Tosin en todellakaan siitä syystä, että tautini ei ota laantuakseen ja vielä tänäänkään ei treenata. Se ajaa minut kohta hulluuden partaalle. Sitkeä on tauti!

Intoni johtuu siitä syystä, että tänään oivalsin jotain suurta urheiluun ja liikkumiseen liittyen. Minä olen sellainen liikkuja, varmaan aika tyypillinen ja perinteinen naisihminen, että minulle urheilu tarkoittaa erityisesti hyvää oloa ja peruskunnon ja -kestävyyden ylläpitämistä. Minulle tärkeintä on liikkua paljon, jotta vireeni pysyy yllä (ja siitäkin syystä tietysti nyt sairaana tämä paikallaan oleminen rasittaa mieltä). En varsinaisesti ole mikään kisaaja, vaikka omia rajojani tykkäänkin kokeilla ja välillä vetää fyysisesti todella rankkoja suorituksia ihan äärirajoilla – kyllä sekin saa minut syttymään.

Mutta se mikä ei ole minua niin saanut syttymään on suorituksen mittaaminen ja analysointi. Jokaisen suorituksen mittaaminen itsessään ei tuota minulle ääretöntä mielihyvää eikä minun ole aiemmin tarvinnut analysoida jokaista treenikertaani atomeiksi. Enemmänkin olen halunnut juosta sen tavallisen arkilenkkini sinä tavallisena arkilenkkinä, enkä ole kokenut siinä olevan niin paljon hohtoa, että sitä kannattaisi mitata muuta kuin sykemittarista suoraan saatavien tietojen kuten syke, aika ja matka suhteen.

Jokainen meistä on erilainen sporttaaja ja eri asiat motivoivat meitä; toisille taas mitattava tieto ja sen analysointi on koko suorituksen ydin.

Mutta nyt tämä Hullun Polkaisu saa minussa esiin aivan uuden puolen. Minä nimittäin hihkun intoa juuri siitä, että tällaisessa minulle äärimmäisessä tai uudessa kokemuksessa matkalla apunani on Ambit3-sporttikelloni, josta saan aivan uuden ulottuvuuden koetokseeni. Ehkä se on siinä, että tämä fillarihaaste on sellainen selkeä kokonaisuus, jotain vähän ekstraa kuin se peruslenkki tai salitreeni, joka onkin saanut minut kiinnostumaan siitä, millaisia mitattavia kulmia fillarimatkassa voi olla.

Hullun Polkasu taitaa olla sellainen juttu, jossa vihdoin saan otettua Ambit kolmoseni kunnolla käyttöön. Muistatko kun kerroin esimerkiksi Bodom Trail -polkujuoksukisasta ja siitä miten (vähän huolestuttavan) huonosti kelloani tunsin?

suunto2

Kävinkin tänään Suunnolla hakemassa vinkkejä fillarisuoritukseeni ja neuvoja Ambit3 Sport -sporttikelloni käyttöön. Suunnon oma fillarispesialisti Mikko auttoi minua tutkimaan kelloani ja yhdessä mietimme millaista dataa voisin matkalla kerätä. Mietimme mikä voisi olla minua (ja sinua kotijoukoissa) kiinnostavaa tietoa. Mikko antoi hyviä ohjeita laitteeni parempaan hyödyntämiseen ja nyt seuraavat päivät tutustun siihen vielä itse vähän tarkemmin.

Mutta summa summarum: nyt olen aivan uudella tavalla motivoitunut suoritukseni seuraamisesta myös mittalaittein. Minun on ollut hieman vaikea itse ymmärtää, että nykyään nämä aktiivisuuskellot ovat varsinaisia tietokoneita – ja että ne toimivat yhdessä tietokoneen kanssa. Jotenkin olen vielä ollut vähän vanhakantainen ja olettanut, että kaikki tieto, mitä saatavissa on, saadaan itse kellosta, vaikka kellohan on vain puoli ruokaa.

Ambitini lisäksi seuraavina päivinä tutustumisen alla on myös Movescount-ohjelma. Sieltä minä sitten nimittäin tulen tekemään sinulle (kunhan vaan toivottavasti osaan…) oikein kunnon elokuvaa Polkasun reitistä ja matkasta. Hurjaa!

Ja mikä tärkeintä: Ambitillani on nyt Samppanja-aplikaatio, joka kertoo kuinka monta samppanjalasia voi juoda (surutta) suorituksessa kuluneilla kaloreilla!

suunto1

Tässä me Mikon kanssa paritamme. Se herätti minussa (tarpeettomia?) naurunpurskahduksia. Paritamme siis Ambitiani sykevyöhöhön. Jotta saan mitattua ja tutkittuani fillarisuoritukseni sykkeitä.

 

Mutta ennen ensi viikkoa ja torstain starttia vielä vähän opetellaan. Ja jännitetään. Toivon, että huomenna olen jo kunnossa ja pääsen jo vähän fyysisen treenin makuun.

Kysyin muuten vielä Mikolta, joka tuli suoraan viikonloppuna Tahkolla järjestetystä TahkoMTB-maastopöräilytapahtumasta, vinkkejä fillarisuoritukseeni.

Ne tulivat kuin apteekin hyllyltä:

1. Varmista, että pyörä on kunnossa (onneksi minä saan takuuvarmasti hyvän pyörän näillä näkymin Iikan Pyörävarikolta!)
2. Juoma- ja ruokahuolto on tärkein, varaa hyvät eväät matkalle (huh, tässä minua auttaa personal trainerini Tiia)
3. Vaikka alussa homma tuntuu helpolta ja luistaa hyvin, älä ota liian kovaa vauhtia ja lähtöä. Se kostautuu nopeasti, viimeistään toisena päivänä.
4. Lähde keskivaiheilla tai mieluummin loppupäässä. Himohullut menee edellä, ja niiden vauhtiin ei kannata lähteä, jotta ehtii nauttia reissusta ja näköaloista.
5. Rasvaa pyllyä. (kyllä luit oikein). Hanki kunnon rasva ja lätki reippaasti takamukseen suorituksen ajaksi. Hiertymät ovat pahinta mitä voi olla. Illaksi sitten vielä erikseen Bepanthenia.

Niin, apteekin hyllyltä. Myös sitä rasvaa berberiin. Olen nyt kaikkien käymieni keskustelujen jälkeen 100 prosenttisesti varma siitä, että fillaroinnissa ei mitään muuta tärkeää kuin keskittyä pyllyyn. Jokainen minua neuvova on antanut minulle jonkin vinkin, joka koskee takapuolta. Millaisen pyllyvinkin sinä voisit minulle antaa?

/Ämmä, joka ekaksi polkasee vähän Ambittia kiinni Movescountiin ja lähtee sitten etsimään pyllyrasvaa