Hain tänään motivaatiota lauantaiseen hiihtohaasteeseeni. Ja sitä olisi nyt tarjolla sinullekin!
24 tuntia putkeen, 112 kierrosta ja yhteensä 305 km vuorokauden aikana pyörällä Alastaron moottorirataa. Tällä muistelolla parin kesän taa on hyvä treenata mentaalipuolta tulevan lauantain 42 kilometrin hiihtoon. Muistatko tämän seikkailuni? Ei tunnu tuo tuleva hiihto ihan hirveesti just nyt missään…
Tässä MaiLifen arkistojen aarre uudelleen!
Kyläboheemien kokoontumisajot
(Julkaistu MaiLifessa 6.7.2016)
”Kylähullu on ihminen, jonka käyttäytyminen ja olemus poikkeavat sosiaalisen yhteisönsä normistosta. Poikkeava elämäntapa, pukeutuminen, erikoislaatuiset teot tai ajatukset ovat tehneet henkilöstä kylähullun, ja siten yhteisön kiinnostuksen ja kertomusten kohteen.”
Kello 00.30 minä päätän, että kotiin päästyäni googlaan miten kylähulluus määritellään – tuo sana kun on ainoa, joka 12 tunnin ja 30 minuutin polkupyörällä ajon jälkeen päähäni nousee.
Kylähullu.
Jollain tavalla olen aavistanut tämän kaksitoistatuntia ja kolmekymmentäminuuttia aiemmin, kun vihreä lippu on heilahtanut Alastaron moottoriradalla. Että eihän tähän ryhdy kuin hullu. On juhannuspäivä, kello 11.58 ja jossain toisissa olosuhteissa kaljatölkit ovat jo napsahtaneet auki. Mutta täällä paahtavalla moottoriradalla tölkin sijaan napsautetaan pyöräilykengät kiinni lukkopolkimiin. Edessä on 24 tuntia pyöräilyä 2,73 kilometrin mittaisella radalla.
PYLLYJÄ. Niitä minä näen edessäni lähtöviivalla. Satakunta pakaraparia on valmiina puraisemaan pyöränsä kiinni asfalttiin.
Olen löytänyt aamulla majapaikastani hopeisen joulukuusen koristenauhan ja kietonut sen kaulaani. Älä kysy miksi. Jo kello 14.30 ymmärrän tämän olleen asustepoliittisesti virhe. Nauha kutittaa, hiostaa ja on joka välissä tunkeutumassa pyörän pinnojen väliin.
Mutta tunnelmaluontimielessä joulukuuseus on parasta mitä voin tapahtumalle tarjota. Sen huomaan jo lähtöviivalla. ”Joulukuusi”, Joulumuori”, ”Joulutyttö”, ”Viitta”; tällaisia huutoja tulen matkan varrella kuulemaan seuraavan vuorokauden aikana. Harmittaa, etten löytänyt joulutähteä, jonka olisin voinut ripustaa kypäräni päälle.
Moni kysyy pukeutumiseni kummastuttamana onko minulla jokin juhlapäivä.
–Ei. Minä olen vain tullut muistuttamaan teille tänne juhannuksen keskelle, että me ollaan joka kierros lähempänä joulua, totean.
Ratareisi-tapahtuman emäntä ja isäntä Anni ja Lauri Vuohensilta jakoivat ohjeita ennen matkaan lähtöä. Kaikki kuvat: Timo Kananoja
VIHREÄ LÄHTÖLIPPU HEILAHTAA ja joukkomme suhauttaa kulkupelinsä vauhtiin. Jouluuusekoriste kietoutuu tiukasti kaulaani. Jos minä itse voisin kietoutua johonkin, olisi se varmasti Jänis-Jorma, jonka seuraan olen päättänyt liittyä. Nimeän hänet Jormaksi, vaikka hänen nimensä on oikeasti Jarmo. Jänis-Jorma kuulostaa vikkelämmältä vekkulilta ja minun tarinaani täydellisesti sopivalta hahmolta.
Vikkelä vekkuli Jänis-Jorma läskipyörällään!
Jänis-Jorma osallistuu Alastaron Ratareisi-tapahtumaan kolmatta kertaa ja aikoo olla pyörän päällä ilman taukoja 24 tuntia. Siksi hänen tahtinsa on rauhallinen ja sitä on minulle suositeltu: malttia. Marketista Jorma on ostanut evääkseen 40 Mars-patukkaa. Pakolliset vessatauot ja pienet jaloittelut – muuten hän aikoo selvitä Marseillaan.
Kylähullu Marsista.
Suihk.
Suihk.
Suihk.
Siinä ne menevät, kiireiset pahtajat. Kullakin meistä on oma tyylinsä ja tavoitteensa. Minulla on kyllä käyttöä Jänis-Jormalle. Muuten olisin jo suhauttanut paahtajien perään innostuksissani, sillä pyöräni rullaa yllättävän hyvin ja olen energiaa täynnä. Etukäteistreeni näyttää onnistuneen! Olen tankannut viikon hiilareita. Pyörän päällä olen viimeksi istunut edellisen vuoden elokuussa.
Lahjattomat treenaa.
Mega-suihk.
Jostain viereeni suhahtaa vaaleanpunainen ilmestys. Sari. Hän on himotriathlonisti ja pukeutunut maailman upeimpaan pyöräilyasuun. Pinkkiä ja kukkia. Koska olen nainen, Sari on ollut ensimmäinen varikolle aamulla saapuessani, johon olen silmäni kiinnittänyt:
Minun.
On.
Saatava.
Tuollainen.
Pinkki!
(Sponsorit, vinkki!)
Sari on ihana. Hymyilee pinkissään. Heilauttaa kättään, pysähtyy (mutta vain sekunnin sadasosaksi, jottei oma hyvä tahti katkea) vierelleni, ja lausuu ihanan, kannustavan sanan.
Ja suihkauttaa menemään jättäen näköpiiriin pitkän viivan pinkkiä.
Super-Sari!
”ELÄMÄ ON KUIN SPINNINGTUNTI.
Noi tarvii vetäjän eteen, et ne tajuu mitä ne täällä tekee.
Ne polkee polkee, sä voit johtajaa seuraa, tai ite ohjata keulaa.
Nyt pyörät pyörimään, vaikket välttämät jaksa laskui ettet päämällä maksa.
En töitä pelkää, ne kelpaa mulle, oon alust asti haissu seikkailulle…”
Kello 14.30. Minä olen käynyt ensimmäisellä tauollani ja kadottanut jo Jänis-Jorman. Pakka sekoittuu. Avaan Spotifyn ja työnnän kuulokkeet korviini. ”Nyt pyörät pyörimään…” Osuvaa. Elastinen ja Hedberg.
Tauon jälkeen on vähän vaikeuksia motivoitua liikkeellelähtöön. Minä, paljon treenannut ja kaukaa viisas (lue sarkasmi) olen onnekseni etukäteen jututtanut ex-kilpapyöräilijä Mira Kasslinia ja kysynyt hänen neuvojaan 24 tunnin pyöräilystä selviämiseen. Olemme rakentaneet mallin polkusuoritukseeni: 2 tuntia ajoa, lyhyt tauko. 2 tuntia ajoa, kyhyt tauko. 2 tuntia ajoa, vähän pidempi tauko. Ja sama uudeelleen. 24 tuntia neljässä osassa. Mietin Miralta saamiani ohjeita kunnes:
Suihk.
Super-Sari. Hymyilee pinkissään. Heilauttaa kättään, pysähtyy vierelleni (mutta vain sekunnin sadasosaksi, jottei oma hyvä tahti katkea) ja lausuu ihanan, kannustavan sanan. Ja suihkauttaa menemään jättäen näköpiiriin pitkän viivan pinkkiä.
Vikkelä vekkuli Jänis-Jorma läskipyörällään ja sen kaverit. Kuva: Timo Kananoja
”JONKUN ON NÄYTETTÄVÄ MALLIA,
jonkun on täytettävä halleja.
Se vaatii valtavia palleja,
näil jäbil ne on tallella, ou!”
Kello on 16. Neljä tuntia takana. Miten tämän nyt sanoisi…
Sanon suoraan.
Naisen ulkosynnyttimet.
Satula.
Hankaa.
Hankaa paljon. Ja sattuu.
Ja kello-on-vasta-neljä-voihelvetinperkele!
Ou, ja täl mimmil ei muute oon enää palleja tallella.
Siitä se alkaa. Ulkosynnytinten helvetti. Kiemurtelen satulassa. Koetan löytää jotain sijaintia alapäälleni, joka ei olisi vielä hankaantunut mäsäksi, jotta voisin istua satulaan. Vauhti hidastuu ja siksakkaan radan laidalta toiselle huomaamattani. Kukaan ei taida uskaltaa ohitseni, niin arvaamattomalta menoni vaikuttaa.
Viereen kurvaa minulle vielä tuntematon mies. Hän kysyy miten menee.
Ni. Arvaa mitä hänelle vastaan?
–No. Nyt kun kysyt, ni, p*lluun sattuu ihan sikana.
Käännän katseeni miestä kohti ja näen valkoisen hymyilevän hammasrivistön.
Markus.
Komea.
Hurmaava.
Hitto.
Käytsä usein täällä?
”KYLÄHULLUUS ON SOSIAALISESTI tuotettu ilmiö. Nimestään huolimatta kylähulluus ilmiönä ei rajoitu vain kyliin tai maalaisympäristöihin.”
Niin. Kylähulluus voi myös rajoittua 2,73 kilometrin mittaiselle moottoriradalle. Näen Jänis-Jorman muutaman sadan metrin päässä, ja otan spurtin. On pakko päästä kysymään mitä hänelle kuuluu.
Kello on 18.47. Jänis-Jorma kulkee yhden Mars-patukan tuntivauhtia. Siis kerran tunnissa hän syö yhden Marsin. Taukoja hänelle on ollut tähän mennessä yksi.
Jänis-Jorma opettaa minulle hyödyllisen taidon: osoittaa sukanvarttaan ja näyttää siellä olevien syötyjen Mars-patukoiden kääreet. Roskasukka! Minä tungen omat banaaninkuoreni sukkaan. Pieni virhe…
Ja sitten:
Suihk.
Super-Sari. Hymyilee pinkissään. Heilauttaa kättään, pysähtyy vierelleni (mutta vain sekunnin sadasosaksi, jottei oma hyvä tahti katkea) vierelleni, ja lausuu ihanan, kannustavan sanan.
Hymyilee ja suihkauttaa menemään jättäen näköpiiriin pitkän viivan pinkkiä.
Minua ei hymyilytä yhtään. Haluan tauolle ja banaaninkuoren pois sukasta.
TAUOT, NIITÄ MINÄ PIDÄN suunnitelmallisesti kahden tunnin välein. Nappaan makkaraa, karjalanpiirakkaa ja suklaata. Ja sipsiä ja irtokarkkia ja suolapähkinöitä ja… Parasta urheilussa on syöminen! Käyn vessassa ja pinkaisen taas matkaan. Kone ei saa hyytyä ja liian pitkät tauot on kielletty. Alkumatkan olen tunnustellut kehoani ja oppinut yllättävän nopeasti minulle sopivan tahdin polkemisessa, tauoissa ja tankkauksessa. Niiden sulavassa rytmissä etenen kohti päämäärääni.
Klo 21.10 olen palannut taas baanalle. Inasen vaikea hetki. Päätä painaa. Siis ala-sellaisen lisäksi yläpäätä.
Kukkaistuoksu.
Lehahdus tropiikkia ja pölyttäviä mehiläisiä.
Super-Sari! Hymyilee pinkissään. Heilauttaa kättään, pysähtyy (nyt yllättäen ihan hidastaa vauhtiaan) vierelleni, ja lausuu ihanan, kannustavan sanan.
–Voi miten sä oot noin reipas, kun jaksat täällä vaan polkea. Mä oon käyny jo suihkussa tässä välissä!
Voi vittu. Enpä haistanu peseytymistäsi jo kilometrin takaa!! Miten kukaan voi olla noin super? Olen valmiina hirttäytymään joulukuuseen.
Ja sitten Sari suihkauttaa menemään jättäen näköpiiriin pitkän viivan pinkkiä. Minä työnnän kuulokkeet korviin:
”Lets talk about sex baby
Lets talk about you and me
Lets talk about all the good things…”
On soittolistallani näköjään toinenkin biisi. Nousen automaattisesti putkelle polkemaan. NYT ei ole oikea hetki ajatella tai laulaa tätä. Toosa huutaa, edelleen… Painan seuraavaan biisiin ja:
”Mä tiedän mitä teen, on selkeet tavotteet
ja nyt mun enää täytyy jaksaa!
Vaikka aamul väsyttäis ja moni himaan jäis,
mä tiedän et mun täytyy jaksaa.”
Sami ja Ela. Taas!
On ihan sama miten kukin suoritukseensa motivoituu. Tärkeintä on, että motivoituu. Minulle se on pyllyt. Niitä vilahtaa ohi kiitettävää tahtia. Kuvaan videolle MAMILeita (MiddleAged Men In Lycras) ja lipaisen huuliani. Menkööt ohi, minä pidän oman rauhallisen sitkeän vauhtini, sillä se on toinen motivaationi lähde: suunniteltu polkurytmi. Näin epäjärjestelmälliseksi ja maailmoja syleileväksi tyypiksi olen yllättynyt itsessäni siihen, miten tarkaan etukäteen olen kyennyt suunnitelmani rakentamaan ja siinä pysymään.
Minä olen päättänyt. Olen päättänyt, että matka ei jää kesken. Olen päättänyt, että kilometrejä ja kierroksia saadaan kasaan sen verran kiitettävä määrä, että seuraavan vuoden voin brassaillla saavutuksellani.
Minä olen päättänyt, ja se on motivaattorini. Pyllyjen lisäksi.
Tedän, että mä jaksan ja että se on vain päästäni kiinni.
KELLO ON TARKALLEEN 22.22
Komea-Markus ilmaantuu viereeni. Minä sähköistyn. Hän katsoo kysyvästi. Tiedän mitä hän miettii.
–Vähän jo helpottaa, raportoin.
Markus on sillai cool, ettei hän ole alapääavautumisestani hämmentynyt. Se on elämää täällä pyöräilypiireissä. Mutta Markuksen perä kestää. Hän aikoo polkea reilusti yli sadan kierroksen.
Minun tavoitteenani on 100 kierrosta, noin 270 kilometriä. Minä en aio nukkua. Markus aikoo. Erehdyn miettimään miltä tuntuisi käpertyä samaan makuupussiin hänen kanssaan, mutta sillä samalla silmänräpäyksellä totean, että:
Ei. Meidän suhteemme alkaa rauhallisella tutustumisella. Alapäähommat siirretään suosiolla muutaman vuoden päähän.
Kannustusjoukot. Kuva: Timo Kananoja
”KYLÄHULLUUDELLA ON AIEMMIN OLLUT kielteissävytteinen leima, mutta nykyään kylähullu on arvonimi kylien ja maaseudun asioita kehittäneelle tai muuten ansioituneelle henkilöllelähde? – – – Kylähulluuden arvostuksen noususta kertoo myös ilmiön uudet nimitykset, kuten kyläboheemi ja kyläoriginelli. Kylähullut ovat olleet yhteisönsä merkkihenkilöitä, joiden kautta on kanavoitu monenlaisia tunteitakenen mukaan?. He ovat olleet oman paikkakuntansa tunnetuimpia ja hauskimpia nähtävyyksiä, legendoja jo eläessään.”
”Shalallaallaallaalla, Viitta!
Shalallaaallalaallaaaa, Viitta!
Voiton vie!”
Radan varrelle on ilmestynyt nuorten miesten humalainen juhannuskannustusjoukko. He ovat bonganneet joulukuusenkoristeeni ja nimenneet minut sen myötä Viitaksi. Voitko kuvitella miten hienolta tämä kannustus ja arvonimi tuntuvat 12 tunnin polkemisen jälkeen!
Shalalllaalllaallaaa! Viitta aikoo viedä voiton. Se on päätetty.
Alkaa elämäni yksi hienoimmista tunteista: jäljellä olevaa polkuaikaa laskeva kello näyttää aikaa 11.59 ja rapiat. Viimeisetkin rippeet päivän paahteesta ovat haihtuneet radalta. Nyt on hyvä sää, viileää. Aurinko laskee ja on uskomattoman kaunista.
Luonto pitää huolen siitä, etten kokonaisen vuorokauden aikana ehdi kertaakaan tylsistyä radan ympäri junnaamiseen. Suomen kesä on kaunis ja monivivahteinen. On itseasiassa ainutlaatuinen kokemus rullata samaa rataa 24 tuntia ja nähdä edessään kuinka päivä erilaisine maisemineen rakentaa joka hetkeen aivan omanlaisensa näyttämön.
Se on kaunista ja ainutlaatuista. Olen onnellinen.
”EN LOPETA KUN OON VÄSYNY,
mä lopetan kun oon valmis,
silloinkin kun ei todellakaa tarvis.
Teen enemmän ku muut, mutten veren maku suus.
Vaatii toistoo ja valmisteluu,
me yritetää viel se kymmenes kerta.”
Yrittäkööt Ela ja Sami kymmenettä kertaa, minä keikun nyt jossain sietsemänkympin kieppeillä. Puolenyön aikaan toosa on turtunut, enkä tunne enää kipua missään. Olo on yllättävän hieno. Päätän, että 100 kierrosta on saatava täyteen ennen kuin harkitsen mahdollista nukkumista. Olen pitänyt kahden tunnin polkurytmini säntillisesti. Tauot ovat olleet välillä suunniteltuja pidempiä, mutta se ei ole vaikuttanut suoritusrytmiini.
Suuri, keltainen kuu nousee edessäni. Se on kaunis. Lähes taianomainen yö, jossa kaikki onnistuu. Yötön yö. Kiireiset paahtajat suihkauttavat taas ohitseni. Mietin mahtavatko he edes ehtiä nähdä tätä kauneutta.
Kello on jotain joskus aamuyhden aikaan. Komea-Markus!! Silmäni viiraavat ja hetken aikaa luulen hänen laukkaavan vierelleni valkoisella ratsulla ja sitten se auringonlasku ja kuun nousu ja tsirptsirp. Sydän sykkien tiedustelen hänen kierroksiaan.
–107, hän toteaa jämptisti. On suunnitellut käyvänsä kohta hetkeksi nukkumaan.
Sitten hän jatkaa matkaansa ja minä vilkaisen aikaa Suunnostani. KELLO ON 1.07!!!!!
Siis Komea-Markuksella 107 kierrosta ja kello on 1.07 ja minä olen tässä ja valkoinen ratsu ja keltainen kuu! Tämä on tähtiin kirjoitettu, vuosisadan rakkaustarina!
Hetkellinen mielen järkkyminen katkeaa; joulukuusenkoristeeni pyrkii pinnojen väliin. Ratsastetaan tässä nyt ihan vaan keskenään kohti 24 tuntia.
TÄMÄ ON MAINOS: Teho Sport -patukka klo 00.30 aamuyöllä on jumalan lahja kaikelle ihmiskunnalle. Tahti meinaa hyytyä, ja vedän tämän taikasauvani takataskusta. Kierroksia on vielä aivan liikaa jäljellä.
Ajatus keskeytyy, takaa kuuluu huutoa. Team Rynkeby, nuo pirullisen ihanat pyörähullut. Tehosport-humalassani pinkaisen heitä karkuun ja alan laulaa joululauluja.
–Hei tonttu-ukot hyppikää ja hetken kestää elämää ja sekin synkkää ja ikävää. Rynkeby painaa perässäni ja minä huutolaulan. Ei enää Tehosporteja meikäläiselle, ne kihahtavat kivasti päähän. Mutta sen ja Team Rynkebyn voimin jaksan vielä 2 tunnin kierrokseni loppuun. Systeemistä ei poiketa.
Ihana Team Rynkeby. Kuva Timo Kananoja.
Klo 2.00 menen tauolle selvittämään kierrosmäärääni.
86.
100 kierrokseen on siis 14 jäljellä. Seitsemän kierroksen tuntivauhdilla tämä tarkoittaa vielä kahta tuntia lisää. Päätän startata matkaan klo 2.40, mikä tarkoittaa, että 100 kierrosta on täynnä klo 4.40.
Jämptiä.
”Mä en ole luovuttanu, en edes verta…
Kyl se näkee miten työstäni nautin,
oves luki ”vedä”, mä työnsin sen auki.”
Elämä aamuyöllä kello 2.40 jälkeen on tuskaa, ainakin jos on polkenut Alastaron moottoriradalla lähes 15 tuntia. Kierrokset 89 – 99 ovat puhdasta painajaista. Lasken päässäni kierrosten kulua, mikä vaikuttaa virheeltä. Aiempi strategiani laskea vain tunteja on ollut armollisempaa.
Kello 3.59, silloin kun aurinko on parhaassa nousussa, minä olen pahimmassa laskussa. Kello 4.15. kuvaan valoa kameralle saadakseni ajatukseni toisaalle ja pysyäkseni hengissä. Kello 4.25 aloitan 100. kierrokseni.
Mikään ei ole näin siistiä! Kello on 4.33 ja olen tavoitteessani. Kaikki tämän päälle on plussaa. Kurvaan varikolle ja päätän, että mitä tahansa seuraavaksi tapahtuu, istun satulan päälle taas kello 7.00.
Yritin nukkua makuupussissa ulkokatsomossa. En nukkunut.
Sen sijaan menin syömään halloumia.
KELLO 7.00. Istun pyörän päällä ja kurvaan radalle. Päätös pitää. Olen syönyt hyvin ja koettanut nukkua, mutta uni ei ole tullut. Eikä meinaa tulla polkemisestakaan nyt mitään. Jalat ovat kuin puupökkelöt ja ensimmäinen kierros menee niitä sulatellessa. Olo on vaikea, mutta olen asettanut uuden tavoitteen: 112 kierrosta. Se kuulostaa hyvältä, ja menee juuri sopivasti yli 300 kilometrin. Sillä sopii sitten brassailla.
Kun polvet sulavat, aamuni alkaa sujua lungisti. Kello on jo 8. Olen rentouttanut tahtiani, sillä suurin työ on tehty ennen aamuviittä. Se on ollut oikea strategia.
Ja sitten:
SUIHK!
Kukkaislehahdus.
Voi kettu ja sen äiti: Kohta suhahtaa ilopilleri ohi, ja, nyt sinäkin jo tiedät: se heilauttaa kättään, pysähtyy vierelleni (mutta vain sekunnin sadasosaksi, jottei oma hyvä tahti katkea) ja lausuu ihanan, kannustavan sanan. Ja suihkauttaa menemään jättäen näköpiiriin pitkän viivan pinkkiä. Ja sitä rataa.
Mutta ei. Super-Sari heiluttaa kättään, pysähtyy vierelle ja ALKAA AJAA RINNALLANI RAUHALLISESTI!
Tehosportpatukatkin jäävät jumalan lahjoista kakkoseksi sillä hetkellä kun kukkais-Super-Sari avautuu. Häntäkin on sattunut.
Ni. Sinne!!!!
Luojalle kiitos! Me olemme kaikki ihmisiä! Ja Sari huippu sellainen!
”KYLÄHULLU ON MYÖS Koijärven kylien alueen lehti. Katso myös sana ”Neurodiversiteetti” ”
Olen kotona. Googlaan kylähullua Wikipediasta ja katson toisella silmällä kuvaajan lähettämiä kuvia. Hienoja, vauhdikkaita otoksia ihmisten kurvailusta ja jälkeen jättämistä pinkeistä raidoista radalla. Ja minä…
Mulla on joka madafakin kuvassa kännykkä kädessä!!
Syy lienee sama kuin se että minulla on joulukuusenkoriste kaulassa – se, että tää on mun duunii. Elää täysii ja antaa teillekin lupa tehdä jotain kreisii.
Uusi ystäväni Neurodiversiteetti-Juha tuli hakemaan minut maaliin. Kuva: Timo Kananoja
”NEURODIVERSITEETILLÄ VIITATAAN ihmiskunnan neurologiseen monimuotoisuuteen. Termi on johdettu biodiversiteetistä eli biologisesta monimuotoisuudesta, jota pidetään yleisesti arvokkaana ja hyödyllisenä asiana.”
Neurodiversiteeetti ja sen tuottama onni. Joulukuusenkoristeet kaulassa, kukkaissuihkaukset, hymyilevät hammasrivistöt ja hiertyneet haarovälit. On niin hienoa voida tehdä häpeilemättä hulluja juttuja, upeaa kokea erilaista. Tehdä päätöksiä siitä että onnistuu. Ja sitten onnistua. Sellaista tapahtuu kyläboheemien kokoontumisajoilla.
”Iha vitu moni Pokemoni, monitoimi kondomi, Shetlannin poni, megafoni Toni, poni, Roni, Toni, saksofoni, aerosoli, Johnny Depp, Deppin Johnny, Jeremyn Roni Monitori, ori, kori, matofoni, Clyde & Bonnie, poniponi, bonboni, onni, sonni kymppitonni, silikoni, roll-oni, paperikori, berberi, raparperi, berberi, aa hormoni, mormoni, Flash Gordoni, Tomtomi, Cruisen Tomi”
Mitä sinä voisit kokea, jos tekisit päätöksen uskaltaa olla ihan vähän kyläboheemi?
/Äm, joka on taas, ugh, puhunut 😀
Lainaukset Wikipedia ja Elastinen feat Sami Hedberg: Jaksaa
Ps. Näitkö jo tämän videoni?
MaiLife 