Koko maailma lähellä

Yksi hienoimmista asioista Kuopiossa on se, että kaikki täällä on niin lähellä. Olen vielä kovin vähän päässyt nauttimaan olostani täällä (työssä kaikki uudet asiat tuntuvat vielä niin sekavilta ja aiheuttavat sen verran päälle töitä, että se vähän karistaa olemisen nautinnollisuutta), mutta tätä välimatkojen lyhyyttä minä juhlistan joka päivä.

Asuntoni sijainti keskustan tuntumassa on mahtavaa, kun on tottunut siihen, että paikasta toiseen pääsemiseen saattaa tuhraantua aivan turhaan aikaa.

Kaikenlaisia pieniä mutta hyvin merkityksellisiä muutoksia tämä muuttoni on arkielämääni aiheuttanut. Niitä pysähdyn ihmettelemään usein. Ajatella, että edes aamuisin minun ei tarvitse herätä niin aikaisin kuin mihin olen Helsingissä tottunut – töihin on vain kymmenen minuutin kävelymatka, eikä aikaa tarvitse nyt hukata busseissa.

Täällä minä tulen jatkossa vierailemaan useasti.

Yksi hyvin merkityksellinen läheisyys tuli testattua tänään: uimahalli! Polveni kuntoutuksessa vesijuoksu on hyvin tärkeä laji, mutta minä en ole sitä päässyt vielä tekemään. Helsingissä lähimmätkin uimahallit olivat sen verran hankalan matkan päässä kotoani, että polven kanssa niihin könkkääminen oli haasteellista .

Mutta nyt! Uimahalli on täällä niin lähellä, että pääsen sinne helposti. Ja mikä ihana pään nollaus olikaan kipitellä altaassa ja rentoutua saunassa tiukan työpäivän jälkeen. Altaassa ei juuri muita tänään näkynyt (onhan kesän lämpimin päivä!), ja baana oli ihanan vapaa. Vesi rauhoitti ihanasti vähän myllertävää mieltä.

Tänään olin hetken aika onnellinen. Pienet asiat, kuten lyhyet välimatkat, tekevät sellaiseksi – onnelliseksi! Tuntuu, että koko maailma on niin lähellä.

Yhdeksän kuukautta vanhan lopussa ja kuusi uuden alussa

Kuun kymmenennen muistopäivä meinasi taas mennä ohi, onhan tänään jo yhdestoista. Mutta siltikään en vielä voi luopua tästä merkkipaalusta. Yhdeksän kuukautta sitten polveni naksahti. Jos tuolloin sairaalassa maatessani olisin tiennyt missä olen yhdeksän kuukauden kuluttua… niin, en kyllä oikeastaan tiedä, mitä olisin silloin ajatellut.

Varsinainen matka on kuljettu ajassa, jossa olisin voinut myös synnyttää uuden ihmiselämän. Tavallaanhan niin teinkin – joskin nyt itselleni. Tänään, kun kotini alkaa olla vähitellen asuttavassa kunnossa ja pohtiessani huomenna edessä siintävää toista työviikkoa, tajusin vasta ensimmäistä kertaa kunnolla, miten uusiksi elämäni on mennyt kuluneessa kuukaudessa.

Kuukausi sitten kun kirjoitin vamma-ajanlaskuni merkkipäivänä mietteitäni olin juuri saanut tietää uudesta työpaikastani ja muutosta Kuopioon (lue tästä). Silloin en voinut vielä kertoa sinulle uutisestani. Silloin mietin tuolloin kulunutta kahdeksaa kuukautta taaksepäin ja yritin hahmottaa kuinka nopeasti tuollainen ajanjakso kuluu; tiesinhän juuri, että olisin tulossa Kuopioon kuudeksi kuukaudeksi.

Nyt tuntuu aika hurjalta. Ennen kuin huomaankaan, on puoli vuotta jo vilahtanut. Ja vielä en ole alussakaan. Tänään pää on täynnä hassua sekasortoa. Olen miettinyt paljon sitä, miten nyt tämä aika Kuopiossa olisi elettävä maltillisesti päivä kerrallaan nauttien niistä kaikista kokemuksista ja tunteista, joita tämä aika synnyttää. Sillä luulen, että juuri nyt, tässä ja tänään yhdeksän kuukautta vanhan lopussa ja kuusi kuukautta uuden alussa, minulle on avautumassa matka, jolla on suuri merkitys.

Tuntuu kuin tänään olisin matkallani eräänlaisessa tienristeyksessä.

/Äm, suunnaten jännityksellä kohti uutta viikkoa

 

Positiiviset käänteet

No nytpä sitten tiedät mitä on meneillään. Toivottavasti myös ymmärrät asian paremmin kuin minä – jostain syystä minulle on hyvin hankalaa käsittää mitä juuri nyt tapahtuu.

Olen kirjoittanut usein sinulle äärilaidoista, niistä erilaisista, toisistaan vastakkaisista olosuhteista, joissa minun on jostain syystä elämäni varrella annettu elää (lue esimerkiksi tämä, yksi hienoimmista kirjoituksistani). Kokea erilaisia tunteita ja asetelmia elämässä, jotka sitten vaihtuvat kertarysäyskellä ja nopeasti äärilaidasta toiseen.

Kuten nyt: takana on täysi hiljaisuus ja pysähtyneisyys, joka viime viikkoina on äkillisesti muuttunut ääniin ja vauhtiin. Olen maannut sängyssä kuukausia toimettomana ja nyt yhtäkkiä rytisee kovaa vauhtia. Olen aivan liian muutosten hämmentämä, jotta osaisin nyt asiaa tarkemmin kuvata. Mutta ehkä ymmärrät, mitä tarkoitan. Vähän ärsyttääkin kirjoittaa, kun tuntuu, ettei nyt oikein kykene.

Kevään tulon myötä polvikin paranee. Kävin tänään kävelyllä ja nautin jo hyvin kulkevista askeleista.

 

Vaikka tulevat muutokset suuntaavat ajatukseni nyt tulevaisuuteen ja menneiden aikojen haasteet eivät enää ole huomioni keskipisteenä, on pakko nostaa esiin se, mikä elämääni on viime kuukaudet määrittänyt.

Polvi.

Sillä sillekin kuuluu nyt parempaa. Olin taas tänään fysioterapiassa. Jalkaa on hoidettu akupunktiolla ja se näyttää tuottaneen tulosta. Pitkä paikallaan junnaava vaihe on vihdoin ottanut pieniä edistysaskeleita, ja minä olen nyt oppinut kävelemään jo aivan oikein. Hetkellisesti saatan kävellä jo aivan normaalein askelein. Tällekään ei riitä pään kapasiteetissa sanoja ja kykyä kuvailla tunnetta, mutta usko, kun sanon että kehityskulku on iso. Pitkään olen kulkenut virheasennossa, vasempaan jalkaani enemmän tukien ja se on ollut keholle rankkaa. Nyt tasapaino tuntuu löytyneen ja saatan kävellä jo monta minuuttia normaalisti kunnes jalat väsyvät ja polvi jäykistyy, ja on pakko tukeutua toiselle puolelle. Tämä on hurja tunne. Keho tuntuu normaalilta. Ja kahdeksan kuukauden virheasennossa olemisen jälkeen se on mahtava juttu!

Nyt kun elämäni käänteet ovat positiivisia, on erittäin mielenkiintoista seurata, miten mielen suuntautuminen positiiviseen tulevaisuuteen vaikuttaa paranemiseen – uskon, että tällä on suuri merkitys.

Positiiviset käänteet värittävät nyt siis elämääni. Minä kuitenkin suhtaudun tähän kaikkeen hyvin rauhallisesti. Olen onnellinen ja iloinen, mutten tunne tarvetta suurelle suitsutukselle. Tämä on tavallaan aika jännää.

 

 

Sykähdyttävää sisältöä synkkyyden sävelistä

”En pyydä mitään muuta kuin että tämä alkava viikko toisi mukanaan yhden asian, joka antaisi minulle pienen varmuuden ja uskon elämän järjestymiseen. Muuten minä en taida jaksaa.”

Näin minä lausuin ääneen viikko sitten sunnuntaina nukkumaan mennessäni.


OLIN PERJANTAINA ERÄÄSSÄ sosiaalisen median vaikuttajien ja markkinointialan seminaarissa – Ping Helsingissä, jossa olen ollut mukana jo kahtena aiempana vuonna. 

Fiilikseni seminaarin astuessa oli hieman matala, sillä viime aikoina olen tuntenut kovaa riittämättömyyden tunnetta. Monella saralla elämässä tuntuu nyt, ettei riitä, ei osaa tai ei ole enää oma itsensä, sillä vamma on sekoittanut koko pakan täysin. Tuntui, etten ansaitse ilmaista, yhteistyökumppaneiden maksamaa paikkaani tässä huipputapahtumassa, sillä panokseni alalle ja tuottamani sisältö omaan blogiini tai vlogiini on ollut niin heikkoa viime aikoina – onhan minun totuttu tekemään hurjia repäisyjä ja kirjoittavan viihdyttävää huippusisältöä niihin kytketyin mielenkiintoisin elämänopetuksin.

Eniten minä olen tuntenut riittämättömyyttä sinun edessäsi. Sinun, joka kerta toisensa jälkeen palaat lukemaan blogiani, hakemaan siitä ideoita ja saamaan kenties jotain peiliä omiin ajatuksiisi ja maailmaasi. Sinun, joka haluat tietää mitä täällä tapahtuu, ja olet tottunut vaikuttumaan lukemastasi.

Mutta ei, en ole halunnut kirjoittaa paljon viime aikoina, sillä on tuntunut, että voin tarjota päävireeltään kovin synkkiä säveliä – sellaisia kun luonnollisesti on ihmisen elämänvaihe hetkessä, jossa hän yrittää nousta ylös ison vamman aiheuttamasta kaaoksesta ja tarttua kiinni elämään (esim. tässä jutussa lisää).

Päävireeltään kovin synkkiä säveliä. 


TAPASIN PING-TAPAHTUMASSA paljon tuttujani ja koko joukon ennalta minulle tuntemattomia sosiaalisen median persoonani seuraajia. Vaihdoimme kuulumisia ja – yllätys yllätys – minun perkeleellinen polveni oli jokaisen keskustelun päähenkilö. Se on vallitseva olosuhde, halusin tai en. Se on kaikkien tarinoideni lähde tällä hetkellä, taistelenpa sitä vastaan kuinka paljon vain.

Hieman häpeissäni kerroin kaikille, etten ole kyennyt tuottamaan inspiroivaa tarinaa seuraajakunnalleni, ja mieluummin valinnut jättää kirjoittamatta kuin kuvata synkkiä fiiliksiä, joita elämäni nyt tarjoilee.

Mutta saamani vastaukset yllättivät minut. Kaikki kiittelivät minua siitä, että olen avannut tätäkin, monelle tuntematonta prosessia yleisöni edessä. Että vaikka minusta ei siltä tuntuisikaan, matkani – kaikessa synkkyydessäkin – avaaminen on ollut kiinnostavaa ja antoisaa. Ja että ihmiset osaavat lukea ohi synkkyyden. Etteivät he tuomitse minua mielipuoliseksi tai kyvyttömäksi tekemään töitäni (mitä pelkään ihan valtavasti), vaikka kerron synkkiäkin kokemuksia.

Jotain siitä, että en ole ehkä ihan oma itseni tällä hetkellä kertonee sekin, että Ping-tapahtumassa otin tasan kaksi kuvaa, eikä kumpikaan niistä ole selfie 😀 Tässä niistä toinen, master class -luennolta, johon osallsituin.


MONI HOKEE, ETTÄ malttia. Kyllä, sitä tarvitaan, mutta ei minun tilanteessani ole kyse lopulta siitä. Synkkyyden tunteen elämääni tällä hetkellä luo valtava kaaos, jossa elän sekä samanaikainen paine saada itseni vihdoinkin koko kukoistukseen; olemaan tarpeellinen ja tekemään edes pieniä merkityksellisiä asioita samalla kuin kehittymään itse edelleen. Kaaos ja tarpeettomuuden tunne meinaavat sekoittaa pään, enkä edes minä, joka olen tunnettu elämänuskostani ja siitä, että osaan aina nähdä mahdollisuuksiin, kykene aina järjestämään päätäni sellaiseen asentoon, ettei mikään masentaisi tai synkistäisi maisemaa.

Minua rasittaa, väsyttää ja kyllästyttää – mutta yhtä aikaa ja aivan yhtä paljon innostaa, kiinnostaa ja kutkuttaa – tämä kaaostila, jossa ajatukset, tavoitteet, kehon fyysiset rajoitteet, uudet mahdollisuudet, menetetyt unelmat ja tuntematon tuleva sekoittuvat kummalliseksi mössöksi, josta minun polkuni eteenpäin vähitellen muodostuu.

Kaaos on myös syy siihen, etten nyt kykene juuri kirjoittamaan. Asiat eivät jäsennyt selkeiksi sanoiksi, inspiroiviksi ajatuksiksi tai kannustaviksi tarinoiksi, joita haluaisin sinulle aina kertoa. Mutta ne kykenevät kasaantumaan sinunkin eteesi konkreettisiksi kokemuksiksi. Tunteiksi, jotka nousevat esiin tästä hetkestä, ja ovat myös varmasti jollain tasolla tunnistettavissa sinullekin. 


VAIKKA MUUTEN MINÄ olen persoonana ja ihmisena aika huithapeli ja teen paljon liikoja pohtimatta, kirjoittajana ja esiintyjänä, sisällön tuottajana olen niin vaativa itselleni että en halua tuottaa maailmaan tyhjiä sanoja, vaan aina jotain ajateltavaa. Perjantain jälkeen asiaa pohdittuani päätin, että en aseta itselleni jatkossa niin korkeaa rimaa siihen, että jokaisessa tarinassa tarvitsisi olla jokin elämää suurempi opetus tai erikoinen kokemus. Ehkä joskus ne suurimmat tarinat rakentuvatkin rivien välistä ja ovat sellaisia, jotka sinä saat ainutkertaisena vain itsellesi. Joku toinen kenties lukee jutun sitten aivan toisella tavalla. Kolmas saa jotain, neljäs ei mitään.

Siksi haluan alleviivata ihan vähän:

Bloggaaminen ja vloggaaminen on tekijälleen valtava itsetutkiskelun matka; iso osa elämää sekä suuri vastuu seuraajien edessä, että aika ajoin se pistää isojen kysymysten äärelle. Tasaisin väliajoin minä pohdin, onko blogini kulkenut tiensä päähän, ja olen sen aikeissa lopettaa (kuten viime viikkoina). Blogini putoaa johonkin kummalliseen väliin maailmassa, jonka toisaalla täyttävät kauniit kuvat ja täydellisyys sekä toisaalla vahvat asiantuntijatekstit jostain erityisalasta. Minä tuotan tarinaa edestakaisin ja ylösalaisin polveileasta elämästä, ja altistan tämän kaaoksen sinun eteesi. 

Mutta sitten taas saan jostain vahvistuksen sille, että tätäkin tarvitaan. Lopulta kuitenkin jokainen blogi valottaa kirjoittajansa elämää aina kustakin vallitsevasta kokemuksesta, näkemyksestä ja elämäntilanteesta käsin. Minun ajatukseni käyvät välillä vaikeissa asioissa ja valottavat myös hieman synkkiä tilanteita elämässä, mutta näin elämä nyt on, eikä sitä vastaan käy taisteleminen. Tämä on se polku, jota yksi ihminen kulkee, kun puitteet ovat ne mitkä minun elämässäni ovat. Olosuhde on hyväksyttävä, ja siinä, maltillisesti kaaosta parhaalla mahdollisella kyvyllään kesyttäen, koetettava löytää tie eteenpäin.

Sillä se löytyy! Ja minä toivon todella, että kaikesta tästä pohdinnasta on hyötyä sinullekin – minä kun en ole ”päiväkirjabloggari”, vaan kirjoitan tätä inspiraatioksi sinulle. 

Bloggarina selvästi pyöritän tällä hetkellä mielessäni paljon sisältöön liittyviä kysymyksiä: sitä, millaisia tarinoita jatkossa tarjoan blogini ja uuden videoblogini puolella. Minä olen onnistunut erityisesti tässä asiassa, josta markkinointiguru Ann Hadley puhui; budjettia minulla ei ole tekemisiini lainkaan, mutta kun aivot toimivat (ehkä joskus vielä vähän paremminkin kuin tällä hetkellä), voi saada aikaan paljon timanttisempia tarinoita.


VIIKKO ON VIERÄHTÄNYT sunnuntaista toiseen, ja minua vähän huvittaa. Suomi aloittaa juuri vuoden iloisimman päivän viettämistä ja minä kirjoitan aivan toiselta äärilaidalta; synkkyyden sävelistä kohti vappupillien pärinää ja värinää. Mutta se on stoorini juuri tänään, ja minä rakennan sykähdyttävää sisältöä nyt synkkyyden sävelistä.

Mutta, kuule, ei ole huolta. Kun nyt katson kulunutta viikkoa taaksepäin, voin kertoa, että sain sen mitä tilasin. Pitkän vaikean ajan jälkeen tällä viikolla eteeni on noussut sen tilaamani yhden lisäksi yllättäen useampi asia, jotka ovat tuoneet minulle pienen varmuuden ja uskoa elämän järjestymiseen. Kerron niistä sitten, kun niiden aika on. Nyt hetken selvittelen päässäni kaikkien noiden mahdollisuuksien aikaan saamaa kaaosta 😀 

Iloista vappua, ystävät!

/Äm

Viisi kuukautta leikkauksesta – kuinka kauan täytyy vielä jaksaa?

Leikkauksestani on tänään tasan viisi kuukautta, ja vaikka ehkä pitäisi juhlistaa sitä, että aika etenee ja polvi paranee, fiilis on jotain ihan muuta. Olen aivan täynnä koko tätä polvikeissiä, nyt alkaisi vähitellen jo riittää. Kuinka kauan täytyy vielä jaksaa sitä, että tämä pikku mollukka jalassani hallitsee koko elämää ja sen rytmiä?

Lienee ymmärrettävää, että vähitellen alkaa kyllästyttää. Polven kuntoutuminen on jotenkin viime päivinä ottanut kummallista takapakkia ja sehän ei tietenkään huvita; nyt kun haluaisi olla kokonaan kunnossa. Olen ollut hyvin pedantti ja säntillinen kuntoutusohjelmni kanssa, mutta nyt motivaatio on väsymyksestä ja ketutuksesta johtuen hukassa, ja itsensä joutuu lähestulkoon pakottamaan lähtemään kuntosalille. Mutta kunto ei vain pakottamalla kohene, vaan on annettava kehon korjata rauhassa itseään. 

On päiviä, jolloin jalan haluaisin vaan irrottaa itsestään kokonaan (tai pyyhkiä kalenterista pois kokonaan viimeiset kahdeksan kuukautta onnettomuudesta tähän päivään). Tänään on sellainen. Jänniä tuntemuksia. 

Ulkona sataa räntää.

Tiiä sitten mitä tuossa tapahtuu. Mutta se on otettu aika lailla heti leikkaukseni jälkeen 29.11.2016. Jostain syystä, kun löysin tämän kuva-arkistoistani, oli pakko laittaa juuri se tämän tekstini yhteyteen 😀

 

Lauantai-illan iloa, ystävät – kaikesta huolimatta!

/Äm

Mielenkiintoista merkityksen metsästystä

Jos olisin tiennyt syyskuun yhdeksäntenä vuonna .2016 millaiselle matkalle joudun seuraavien kuukausien aikana, olisin linnoittautunut koko viikonlopuksi yksin kotiin, enkä lähtenyt minnekään.

Mutta koska näin en tehnyt, elämästäni muodoistui odottamatta kovin kummallinen. Mielenkiintoinenkin, kun asian vain osaa siltä kantilta ottaa.

Voisi ajatella, että nyt, kohta kahdeksan kuukautta (voi hyvä luoja, miten kauan siitä jo on!) onnettomuuden ja viisi kuukautta leikkauksen jälkeen elämä alkaisi jo normalisoitua ja asettua uomiinsa. Mutta ei, uusia yllätyksiä nousee esiin päivittäin. Kuntoutuminen ja parantuminen isosta vammasta ja leikkauksesta on lyönyt minut välillä ihan sanattomaksi kaikilla mittareilla. 

Minä elän nyt sellaisia aikoja, että näistä viikoista on vain kaivauduttava vaan jollain voimalla läpi. Välillä tuntuu, ettei voimaa ole ja itselleen joutuu antamaan valtavasti armoa. Jostain kummasta paikasta se voima kuitenkin aina löytyy. Usein suurinta voimaa on se, että kykenee ja uskaltaa antaa vain asioiden ja ajatusten olla.


SAATTAISI AJATELLA, ETTÄ kun vihdoin pääsee itsenäisesti liikkeelle ja jalka alkaa taas kantaa paremmin, vamman vaikutukset elämään alkaisivat vähentyä. Saattaisi kuvitella, että pitkät, yksin vietetyt ja sängyssä maatut kuukaudet olisivat kerryttäneen energiaa ja intoa.

Mutta ei. Niin pitkään kun toinen jalkani on puolikuntoinen, minä en ole oma itseni. Tämän olen huomannut viime viikkoina, kun olen vähitellen palannut töitteni pariin. En jaksa edelleenkään seistä pitkiä aikoja putkeen. Liioin se ei kestä istumistakaan kerralla pitkään, ja koko ajan on venkslattava itseään ylös ja alas. Jalassa on jotain vähän ns. normaaliin polvileikkauspotilaan kuntoutumiseen kuulumattomia ongelmia, ja ne tekevät olemisesta sietämätöntä. Tämä tietysti aiheuttaa stressiä. 

Ehkä kaikista yllättävin minulle on ollut se valtava väsymys, joka on iskenyt minuun kaiken kokemani jälkeen ja näiden kuukausien seurauksena. Energia on vähissä ja pienikin tekeminen syö sitä valtavasti.


OLEN POTENUT VALTAVASTI huonoa omatuntoa siitä, ettei minulla juuri ole aiheita kirjoitettavaksi blogiin. Voimat on pakko priorisoida, ja myös pohtia millaisen muodon blogini jatkossa saa. En halua kirjoittaa koko ajan vain polvestani ja haasteellisesta elämäntilanteesta, joten on parempi olla nyt enemmän hiljaa. Mutta välillä on myös tärkeää valottaa prosessia, joka on meneillään –sillä se on hyvin inhimillinen ja luonnollinen. Ne, jotka ovat kokeneet tällaista itse, tunnistavat tilanteeni varmasti, ja niiden, jotka eivät, on myös tavallaan hyvä kuulla, että näinkin voi olla.

Ja nyt on välillä vähän niin ja näin.

Mutta kovin mielenkiintoista tämä on! Kehossa ja mielessä tapahtuu monenlaista tällä hetkellä, ja minua kiinnostaa kovasti se, mitä kaikkea tälläinen vammautumisen prosessi ihmiselle oikeastaan tekee: kuinka se vaikuttaa fyysisesti ja psyykkisesti ihmiseen kokonaisuutena. Väsymykseni on varmasti seurausta ravinnon ja vitamiinien puutteellisuudesta, vähäisestä liikunnasta sekä psyykkisestä paineesta.

Olen saanut elämässäni usean kerran vähän eri tavoin kokea sen miltä tuntuu, kun on tunnustettava itselleen se, että ihminen ei pysty aina kaikkeen. Että ihminen on osa luontoa, sen armoilla ja kontrolloimattomien voimien vietävissä. Silloin on vain osattava päästää irti ja antaa itselleen armoa. Ja se on hyvin mielenkiintoista.


EN OIKEIN VOI tämän paremmin tilannetta tai tätä asiaa sanoin kuvata, etkä sinä sitä voi tietenkään täysin ymmärtää, jos ei ole itse kokenut samaa. Tässä pienessä hetkessä kaikki kokemani tuntuu välillä lohduttomaltakin, mutta ehkä sitten myöhemmin, kun asiat ovat paremmin, näkee kaiken kauneuden ja sen kuuluisan merkityksen. Ja se se sitten vasta mielenkiintoista onkin, kun tuo merkitys löytyy.

Sitähän elämä on – mielenkiintoista merkityksen metsästystä!

Nyt nukkumaan, ystävät! Uusi, mielenkiintoinen päivä odottaa.

Tänään oli ihana työkeikka tämän työkaverin kanssa, kun kävin lukemassa Muumi-satuja päiväkotilapsille. Näin me Mörön kanssa mörköilimme ennen keikkaa.

/Äm 

Polven seitsemäs muistopäivä

On taas se aika kuusta.

Kuun kymmenes! Tai oikeastaan tänään on jo yhdestoista, ja oli melkein jo mennä koko eilinen merkkipäivä ohi. Mutta tänään oli fysioterapiapäivä, ja muistin taas olennaisen. Polven.

Kuun kymmenes, siis poleveni muistopäivä. Sillai vitsikkäästi ilmaistuna. Siis merkkipäivä sille ajankohdalle, jolloin polveni pamahti rikki. Nyt kuukausia on kulunut seitsemän. Ei tämä kapinen ruumiinosa kyllä erityisiä muistelupäiviä vaatisi, vaan se pysyy mielessä koko ajan. Muistuttaa itsestään kyllä varmasti, mikäli ajatus sattuisi ohjautumaan hetkeksi jonnekin muualle. Seitsemän kuukautta se on hallinnut elämääni. En tiedä oikein mitä ajatella tästä. Aika kulkee, mutta en osaa sanoa kulkeeko se nopasti vai hitaasti. 

Olo ei ole tänään kovin vitsikäs, jos totta puhun. Näin seitsemän kuukautta onnettomuudesta ja neljä ja puoli leikkauksesta en voi hyväksyä tai antaa itselleni anteeksi, että tunnin sessio fysiterapiaa ja parin kilometrin kävely sen päälle voisi saada minut näin väsyneeksi. Aamuisen session jälkeen en ole saanut mitään aikaiseksi. En olisi voinut uskoa, kuinka vähäiset voimani ovat edelleen ja kuinka pienestä ne loppuvat.

Omatunto soimaa. Ei olisi varaa olla väsynyt, vaan aivojen täytyisi olla täynnä luovaa energiaa työnhakuun. Aina ei ole, mikä saa paikoin aika alakuloiseksi. Pitäisi olla armoa, mutta realiteetit nakuttavat niskassa, eikä armoa aina pysty itsestään kaivamaan. Nyt, seitsemän kuukautta onnettomuudesta ihmettelen kuinka pitkään tällaista vielä pitää jatkua. Vamma varjostaa kaikkea tekemistäni ja mahdollisuuksia niin pitkään kuin polvi vielä kiukuttelee. 

Edellisestä fysioterapiakäynnistäni on kuukausi. Tämä oli pisin väli käynneissä, jotka aiemmin ovat olleet lähes jokaviikkoisia. Neljä viikkoa olen treenannut omaehtoisesti salilla. Kolme kertaa 1 tunnin ja 15 minuutin mittainen salitreeni viikossa ja kolme kertaa 30-60 minuuttinen kuntopyöräily. Olen suhtautunut treeniin suurella vaikavuudella ja ollut treenini kanssa tunnontarkka, onhan se polkuni parantumiseen. Kuntoutus on kovaa hommaa.

Polveani on vaivannut viimeisten viikkojen ajan oudot viiltävät kivut. Ne ovat vaikeuttaneet olemistani kovasti eikä niiden takia askellukseni tai kulkuni ole normaalia. Tänään fysioterapiassa selvisi, ettei niiden kuuluisi kuulua enää asiaan. Huomenna siis suuntaan lääkäriin katsomaan miten asiaa aletaan selvittämään. Koska minun onnettomuuteni ja hoitohistoria ennen leikkausta on hieman ”normaalitapauksesta poikkeava”, on vaikeaa ennustaa tarkkaan kuinka tilanne etenee. 

Tällainen on tilanne seitsemän kuukauden rajapyykissä. Jos totta puhun, tässä juuri nyt olen polvelleni hieman katkera – onhan totta, että se on tehnyt elämästäni kovin vaikeaa ja estänyt monta asiaa minulta. Alan olla kaikkeen kovin väsynyt ja välilä voimia on vaikea kaivaa esiin.

Tämä muistopäivä, siis ajan laskeminen onnettomuudesta on jollain tavalla kovin merkityksellistä minulle. Ehkä tämä on jokin mentaalinen piste, jossa pysähdyn pohtimaan kulunutta aikaa ja heittämään toiveen tulevaan. Uskon laskevani kulunutta aikaa siihen asti, kun onnettomuus polvessa vaikuttaa elämääni. Se antaa jollain tavalla voimaa. 

Tämä on ihan varmasti vihonviimeisen vielä julkaisematon kuva onnettomuuspäivältäni. Tässä olen tullut juuri ensimmäisistä tutkimuksista sairaalasta takaisin hotellille, jossa yövyin Tough Viking -kisan muun hyväntekeväisyysjoukkueen kanssa (muistako juttuni, jonka kirjoitin tuosta päivästä? Lue se täältä). Odotan paluuta takaisin sairaalaan seuraavana aamuna hyvin sekavin tuntein juuri tapahtuneen jälkeen. En ole päässyt edes suihkuun, enkä muuten päässytkään kuin vasta seuraavana päivänä kotiin päästyäni, sillä hotellihuoneen suihku oli kylyammeessa, johon en pystynyt kiipeämään. Puoli kisaa juostuani ja mudassa möyrittyäni voin uskoa olleeni aika kiehtovan hajuinen… En halunnut maata yksin sängyssä, vaan hakeuduin keppeineni (en muuten osannut tuolloin vielä kävellä niillä yhtään) muun porukan seuraan. Katseesi saattaa kiinnittyä kaljatuoppiin. Kyllä. Se oli parasta mitä juuri tuolla hetkellä saattoi tapahtua. Kovin onnellinen olin myös kännykästäni, jonka ambulanssimiehet kiltisti hakivat minulle kisapaikan säiytyksestä ennen kuin ajoivat minut sairaalaan. En tiedä miten olisin selvinnyt ilman sitä, jouduinhan makaamaan tunteja sairaalassa ennen tutkimusten päättymistä. Sellainen muisto se.

 

Tulipas tekstiä. Surullinen (ja kevyesti myös nostalginen) sielu kaipaa ulostuloa… 😀 😀

/Äm

Tamppaajaukot

Lahes on huippumeno. Kisat on polkaistu käyntiin, ja fiilis paranee päivä päivältä. Se mikä kenties ei parane, vaan kulkee vähän alamäkeä, on tämä halvatun koipi. Seisominen ja kävely saavat sen turpoamaan illaksi varsinaiseksi palloksi.

Iltaisin minä toivon, että yön aikana minullekin tehtäisiin näin

img_5395

Tällaiset tamppaajat tasoittavat suksineen mäkihyppymäen alastulorinteen kisojen välillä. Se on hauskaa katsottavaa.

 

Että yön aikana tuollaiset pikku tamppaajaukot tulisivat tasoittamaan jalan kuntoon seuraavaa päivää varten – tänä aamuna kun totesin, ettei edes yö riittänyt täysin polven palautumiseen.

Mutta polvesta viis, Lahdessa aurinko paistaa ja työnteko maistuu.

Viikonloppuja, villikot!

/Äm

Laskeutuminen Lahteen

Piuhat alkaa olla iltayhdeksältä jo aika lyhyet. Olen laskeutunut onnellisesti Lahteen. Varsinainen vilinäpäivä takana, ja äsken, asettuessani hotellin sängylle makaamaan, totesin, että tänään on enää urha yrittää tehdä mitään älyllistä. Tänään aamulla kävin tekemässä spiikkaustyökeikkani (joka muuten sujui täydellisesti, eilen päivittelemäni ”on an adventuret”kin soljahtivat kuin sylkeä vaan) ja uppouduin studiokopissa niin syvälle äänityöhön sekä duunitekstieni ilmaisuun, että tuntuu, että jo puolen päivän aikaan olin älyllisesti tyhjentänyt pakan.

Olen päivän aikana kävellyt aikamoisen määrän, eniten koko viiteen kuukauteen, ja nyt hieman soimaan itseäni siitä. Voimia pitäisi säästää, sillä huomenna alkavat työt täällä. Veikkaanpa, että seuraavat 1,5 viikkoa täällä vierähtävät siten, että työpäivän päättyessä vetäydyn suoraan tälle sängylle eikä minua juuri muissa menoissa näy.

Nyt on siis levättävä.

16879943_10154772613574457_1432008504_o

Kuten kunnon urheilijalla konsanaan, kaikki tällä kaudella on tähdännyt tähän. Pääkisa, niinku. Kun polvivammani vakavuus syksyllä selvisi, ensimmäinen asia, jota ajattelin, olivat nämä kisat ja huolehdin kuinka tämän keikan kävisi. Tilaisuus on niin ainutlaatuinen, että en voinut nähdä mahdollisuutta siihen, että joutuisin tämänkin työkeikan siirtämään.

Siksi polvileikkaus ajoitettiin tarkkaan ja viime kuukaudet on tehty kovaa kuntoutusta – kaikki tämä nämä Suomen 100-vuotisjuhlien maailmanmestaruuskisat mielessä pitäen, jotta pääsisin tänne töihin. Ja nyt olen mestoilla kahdella jalalla valmiina antamaan kaikkeni kisayleisölle (mut älä pelkää, en kuiteskaan hyppää vielä mäkeä, enkä nyt edes pukeudu mäkihyppypukuun).  Olo on suht nostalginen. Jos suoraan tunnustan, en ihan aina uskonut tämän polviprosessin varrella, että olisin tässä juuri nyt. Mut onneks oon. Lahes on hyvä olla. Ainakin seuraavat 1,5 viikkoa.

/Äm

Ps. Nyt vähän naurattaa. Kirjoitellessani tätä tekstiä, oven takaa käytävältä kuului kovaa mekkalaa – pakko tunnustaa, että hieman ärsytti, kun joku mies kilkatti ja kalkatti niin kovaa. Sitten jäin kuuntelemaan tarkemmin; Juha Mietohan se siellä jutteli tutuin tulisin tuntein jonkun ihmisen kanssa.

 

Kepit ja muuta tulevaa erikoist infoo – mistä haluat minun tubettavan?

Sä oot nähny jonkun kadulla keppien kanssa? Mutta mitä sen suljettujen ovien takana tapahtuu – senhän sä haluat tietää? Anna kun mä kerron vielä kun voin. Nääs isoja tapahtuu: minun on tullut aika jättää kepit kokonaan!!

Juhlapäivä? Niin vois luulla. Mut ei. Tässä kohtaa törmätäänkin tosi erikoiseen infoon…

 

 

 

Ja hei: Mikä kysymys vaatii mielestäsi vastauksen? Pistä minut asialle! Nyt mä tarviin sua. On nimittäin aika laajentaa tämä yhden naisen mediayhtiö kunnolla nyt myös Youtubeen. Kato tää tarina salaisesta keppielämästä ja kerro mulle sitten mitä infoo haluat minun jatkossa jakavan tuubissa.

Kaikkien auttaneiden kesken arvon palkinnon! Mikä SE on, onkin sit supererikoist infoo…

/Ämmäsi