Pelon voi voittaa vain, kun uskaltaa pelätä – vamma jätti valtavan trauman

Siinä mäen laella nyt seison. Sauvat tönöttävät tiukasti maassa edessäni jarruna, jotta ne estäisivät eteenpäinliun. Vartalo takakenossa, jotten lähtisi luisuun.

Siinä mäen laella nyt seison ja taistelen toivottomuudessa. Taistelen koko maailmaa ja itseäni vastaan, enkä voi ymmärtää miksi en pysty tähän. Mäki edessäni tekee pari kurvia, sitten häviää mutkan taa, enkä tiedä, mitä sen takaa löytyy. Ehkä mäki jatkuukin siellä yhtäkkiä jyrkemäpänä, enkä voikaan enää pysäyttää vauhtia. Ja mitä sitten käy?

En voi itseni antaa suksien lipua kohti kurveja. En pysty, se on minulle liikaa. Olen lähtenyt lähes 23 kilometrin hiihtolenkille, ja nyt ollaan vastaa kolmannella kilometrillä.

Koko keho tärisee pelosta. Ajattele! Ihminen, joka on pystynyt vaikka mihin ja jolta odotetaan rohkeutta suoriutua hurjimmistakin koetoksista, seisookin nyt pienen mäen nyppylällä keskellä kauhua. Häpeä painaa mieltä. Tunne muuttuu vihaksi, ja sitten riittämättömyyden ja heikkouden tunteeksi. Enhän minä voi olla tällaisessa tilanteessa! Miksi en voi antaa mennä, ja laskea rohkeasti? Minä, joka olen hypännyt mäkihypynkin ja pienen ikäni lasketellut mustimmatkin rinteet.


ON KAMMOTTAVAA HUOMATA, ettei pää anna periksi, vaikka kuinka yritän. Se on iskenyt lukon koko kehoon. Olen opettelemassa hiihtämään, nyt suksilla viidettä kertaa 25 vuoden tauon jälkeen. Ihan nollasta koetan valmistaututua maratonhiihtokisaan, 42 kilometin matkaan, joka odottaa vain parin viikon päässä.

Tällaiset ovat olleet tapanani; itseni haastaminen erilaisissa suorituksissa, kanttini kestävyyden testaaminen ja opeistani sinulle kertominen. Olet kenties jo lukenut esimerkiksi, kun hyppäsin mäkihypyn, millainen oli haaste, jossa poljin pyörällä 24 tuntia  ja 305 kilometriä putkeen  tai kuullut tarinani poljin 350 kilometriä Lapista Norjaan – vain muutaman seikkailun mainitakseni.

Edellisen kerran hurjan urheiluhaasteen edessä olen pudonnut (lue lisää tästä). Alastulo parin metrin korkuiselta seinältä estejuoksukisassa on päätynyt epäonnisesti, ja polveni räsähtänyt rikki pahasti. Ensin pienempien vammojen kuntoutusta kuukausia ja sitten reilun vuoden takainen leikkaus. Nyt puolentoista vuoden jälkeen kuntoutus on edelleen käynnissä.

Olen ajatellut, että polven kuntoutus on kovaa hommaa, ja toivonut vihdoin olevani koko vammaprosessini viime metreillä. Mutta ei; joka kerta pysähtyessäni sitä pohtimaan tämä pirulainen yllättää minut kokonaisvaltaisuudellaan.

(Teksti jatkuu kuvien jälkeen.)

Upea maisema oli matkalla Jyväskylästä Laukaan Peurunkaan. Onneksi peloiltani pääsin myös nauttimaan niistä.

 

SIINÄ MÄEN LAELLA nyt seison ja yhtäkkiä vammani syvät vaikutukset konkretisoituivat ensimmäistä kertaa pelottavalla tavalla. Vaikka fyysisesti olen kuntoutunut jo niin hyvin, että voin ottaa vastaan ensimmäisen isomman urheiluhaasteen, huomaankin, ettei pääni olekaan kuntoutunut samaan tahtiin. Pelkään valtavasti putoamista ja kaatumista. Pelkään, että jalkani rikkoutuu uudelleen. Pelkään, että joudun takaisin siihen hirveään prosessiin, jonka olen käynyt jo kertaalleen läpi. En luota vielä kehooni, en tiedä miten se käyttäytyy ja pelkään valtavasti kaatumista. Putoaminen korkealta ja polven posahtaminen palasiksi, on jäänyt mieleen valtavana mustana möykkynä.

Ja siinä mäen laella nyt seison. Edelleen. Mieli hakkaa pelon kuvia. Järjellä kuvailtuna kuulostaisi kenties kummalliselta. Mutta tämä on totta minulle nyt. Pelkoni.

Vasten omaa tahtoani joudun ottaamaan sukset jalasta, kun en muuta voi. Tallustan mäkeä alas räkäitku poskea pitkin valuen. Epätoivo viiltää ja usko tulevaan horjuu.

Tämä on se hetki, jossa mieli haluaisi vain todeta: ”no, ehkä tästä ei enää tulekaan mitään, ehkä ne päivät on jo eletty ja minun aika tyytyä kehoni ja mieleni rajallisuuteen”.  Ajatus saattaisi sumentua siihen, etten pääse alas, että pelko ottaa vallan, vaikka minun pitäisikin keskittyä siihen, että jossain edessä on varmasti joku mäki, jonka uskallan laskea. Tuo mäki ei ole tämä, ja minun on se vain hyväksyttävä. Taistelemalla en pääse mihinkään. On hyväksyttävä, että pelkoni on tässä ja että se on todellinen, ja löydettävä tie sen ohi.

On otettava sukset jalasta, annettava itselle armo, ja käveltävä mäki alas. Elämän nöyryyttävin piste, häpeällisin hetki, ja silti niin inhimillinen.

Miten on niin vaikeaa vain uskaltaa pelätä? Miksi tuota tunnetta vastaan taistelee viimeiseen asti, eikä uskalla hyväksyä ja tunnustaa sitä ääneen?


SIINÄ MÄEN LAELLA nyt seison. Taas. Nyt edessä on uudet kurvit, jotka ohjautuvat mutkan taa. Olen päättänyt, että näköpiirin ulottumattomiin mäkiin en tänään astu, mutta ottanut haasteekseni nyt uskaltautua mäkiin, joiden . Sitten soitan valmentajalleni ja pyydän hänen apuaan. Yhdessä voimme vahvistaa turvan tunnettani. Vähitellen saan luottamusta, ja ehkä jo ens kerralla uskallan kovempiin mäkiin.

On opeteltava luottamaan. On opeteltava hyväksymään. On opeteltava pelkäämään. Sillä ajattele; pelon voi voittaa vain, kun uskaltaa pelätä, kun uskaltaa hyväksyä, että pelkää.

Siinä ladun varrella minä ymmärrän. Suurinta rohkeutta on uskaltaa pelätä. Lähes 23 kilometriä on ollut aikaa antaa itselleen armo ja hyväksyä. Ja minä selvisin! Perille tullessa on helppo hymyillä.

Ja miettiä sitä, että kahden viikon päästä tämän suorituksen päälle olisi vielä hiihdettävä lähes toinen samanmoinen…

Näin, pienin askelein mennään. Tällainen mäki ei onneksi enää pelota.

Äitini oli taas mukana hiihtolenkilläni. Tästähän tulee jo ihan tapa! Luitko jo tämän tekstini?

Tähän fiilikseen päättyi kuitenkin onnekseni viikonlopun hiihtoputki. Mahtavaa hommaa. Ainakin näin jälkikäteen ajateltuna.

Mut hei; koko viikonlopun aikana kilometrejä kertyi hiihtäen jo yli 40. Se on se suurin rohkeus, kun tämänkin haasteen yli minut kantaa.

 

Mainokset

Latu palautti luottamuksen – näin liikkeelle hiihtotreenissä

–Olo on kuin kiinalaishiihtäjällä, huudahdan ehkä vähän liian kovaan ääneen astuessani ladun varteen.

Mielessä keikkuu kuva lehdessä nähkemästäni kiinalaisturistista Lapissa, sukset jalassa. Ilman pipoa, paksu toppatakki päällään ja farkut jalassa hän tönöttää lumen keskellä hätääntynyt ilme kasvoillaan.

Ihan kuin minä nyt! Ymmärrän tuon kiinalaisnaisen hädän, mutta miten minä, Suomessa syntynyt ja kasvanut, siis käytännössä sukset äidinmaidossa jalkoihini saanut ihminen, voin tuntea tällaista pelkoa astuessani suksille ensimmäistä kertaa yli 25 vuoteen.

Se kun on keissini: Nainen, joka on hiihtänyt viimeksi koulussa, on aikeissa opetella hiihtämään taas. Olen ihminen, joka on kolunnut kaikki mahdolliset lajit ja sitten viime vuosina kaikkien jumppien ja pumppien jälkeen on herännyt halu monipuoliseen liikuntaan ja kaipuu ulkoilmaan, lajiin, jossa voi joko urheilla kunnolla tai lähteä kivalle metsäretkelle.


VUOSI KAUPALLA OLEN koettanut aloittaa. Ja nyt ollaan jo pitkällä! Minulla on hiihtovalmentaja ja alla ihkaomat, ammattilaisen kanssa valitut sukset. Oikean tekniikan oppiminen ja sopivat välineet ovat tuntuneet aiemmin liian isoilta esteiltä, ja siksi olen nyt päättänyt tehdä kaiken oikein. Olen päättänyt tarttua ammattilaisten apuun ja ottaa sinutkin mukaan tähän prosessiin oppimaan kanssani.

Se on sitten sivuseikka, että valmentajani on heittänyt tavoitteekseni poimia kuun taivaalta: 1,5 kuukauden päästä aloittamisesta minun tulisi osallistua hiihtokisaan, jossa tavoitteeni on 42 kilometrin matka… Huh. Siihen kun lisää sen sivuseikan, että viimeiset puolitoista vuotta ovat menneet urheilullisesti harakoille, kun edellisessä urheiluhaasteessani (lisää tässä) loukkasin polveni. Vaikka olen jo täysin urheiluvalmiina, eikä polvi estä tätäkään tavoitetta, leikkauksen jäljiltä kaikki kehossani on romahtanut ja kunnon uudelleen rakentaminen vie aikansa.

Tiedät, että olen urheillut useita haasteita (esim. tämän, tämän ja tämän), ja olen tästä haasteesta innoissani! Ei tässä se 42 kilometriä pelota niinkään. Normioloissa se olisi melkein pala kakkua. Hurjinta on, etten tunne nyt vammani jäljiltä kehoani ollenkaan. En tiedä mikä sen kunto on tai pystyykö jalkani vielä tällaiseen. Mielessä on monta pelkoa.


NYT SEISON LADUN varressa. Vihdoin! Sukset ostettuani kelit muuttuivat kamaliksi, enkä ole päässyt lähtemään ensimmäiseen omatoimiseen treeniin. Eikä sää nytkään hyvältä näytä, mutta mentävä on. Mukana kun ovat maailman parhaimmat kirittäjät; omat vanhempani, jotka ovat hiihtäneet koko ikänsä.

Aloittaminen. Liikkeelle lähteminen ja viitsiminen; ne ovat vaikeinta elämässä. Uusi ja tuntematon pelottaa. Entä jos en osaa, en jaksa, en pysty? Entä jos muut nauravat, jospa en onnistukaan tavoitteessani. Uudessa asuinpaikassani Kuopiossa en tunne maastoja, enkä tiedä missä olisi hyvä aloittaa, ettei innostus kaadu heti liian vaikeisiin reitteihin. On myös ihan liian kiire koko ajan ja vaikea mennä mihikään, sillä minulla ei edes ole autoa, jolla hurauttaa helposti ladun varrelle. Olen rakentanut mieleeni monta kynnystä, jotka hidastavat hirveästi.

Siksi liikkeelle lähtemisessä kaikki keinot ovat sallittuja. Lahjonta, pakottaminen tai palkinnon odottaminen. Tai omat vanhemmat.

Olen raahannut sukseni bussilla Kuopiosta Keski-Suomeen, sillä vanhempani tietävät siellä mihin kannattaa mennä. Äitini on jopa aikoinaan opettanut hiihtoa, ja tiedän, että hän jos kuka saa minut liikkeelle ladulla.

Ja sitä paitsi hän jos kuka voi motivoida minut voittoon tulevassa hiihtokisahaasteessani. Onhan hän taustavaikuttajana edellisenkin (ja toistaiseksi ainoassa) hiihtokisamenestyksessäni. Hän näet raahasi minut joskus 80-luvulla Hippo-hiihtoihin ja voitin hopeaa – kisassa, jossa lisäkseni oli yksi osallistuja…


JA 2010-LUVUN loppupuolella minä yritän tarttua suksiin uudelleen. Koetan innostua lajista, johon liittyy niin paljon vaikeita muistoja. Lipsuvat sukset ja koulukaverini Kirsi, joka veti joka kerta mäessä ohi sulavalla vapaalla ja minä olin valmis heittämään sukset syvälle jorpakkoon.

Tällä vuosituhannella äitini on raahannut minut kiertämään suksilla komen kilometrin latua entisen lipeälammen viereen. Suhteellisen ironista. Keli on plussalla ja vettä tihkuttaa. Tähän keliin olisi lähdön voinut katkaista, mutta olen itse päättäväisesti hokenut edellisen illan, että säällä kuin säällä mennään. Ihan on herran haltuun heitetty, hiihdetäänkö reittiä puolikas vai useampi kerta ympäri. Kosketuspintaa minun keississäni kun ei ole, voi olla, että tästä tuli lyhyt reissu. Mutta sen ei sovi antaa hämätä. Tavoitteeksi olen asettanut itselleni hiihtää kymmenen minuuttia.

 

KIINALAISMIELIKUVA PYÖRII MIELESSÄNI, mutta hyvin nopeasti huomaan, että ladulla on kaikenlaisia hiihtäjiä lapsista vanhuksiin. Kukin hiihtää tyylillään, eikä kukaan kyttää toistaan. Paitsi tosin minä kyllä kyttään. Komeitten miesten ohi vilahtavia takamuksia hiihtotrikoissaan, mutta se on sitten ihan toinen tarina. Tuttu sinulle myös tästä urheiluhaasteestani…

Ketään toista ei kiinnosta miltä näytän ja onnistunko vai epäonnistunko minä hiihdossani. Päinvastoin, tunnelma on kovin kannustava. Laturaivosta, josta olen myös lehdistä lukenut, ei näillä main näy tai kuulu mitään. Olen ehtinyt hiihtää vain parisataa metriä kun ohitseni hiihtävä mies huikkaa:

–Wautsi, onko nuo karvapohjat, niillä näyttää kulkevan hyvin!

Huikkaan hänelle vastaukseksi vuolaat kehut uusista suksistani enkä voi olla ihmettelemättä: Tämähän todella kulkee! Latu on tällaisellakin plussakelillä erinomainen, sen jatkuva kunnossapito on ollut kriteeri juuri tämän paikan valinnalle. Netin latukartoista löytää helposti tiedon kunnossa olevista reiteistä.


HIIHTOVALMENTAJANI REETAN OHJEET pyörivät mielessäni, ja yritän kiinnittää huomion joka liikkeeseen, vetoon, työntöön, sauvan iskuun maahan ja suksen potkuun. Metri metriltä liikkeet alkavat tuntua paremmilta ja sujuvammilta. Analysoin liikettäni ja menen eteenpäin.

Kunnes. Tulee mäki. Ihan piikuruinen alasmeno, mutta mäki ja lasku kuitenkin. Eniten minua pelottaa kaatuminen, polvivammani kun aiheutui tippumisesta, ja pelko kaikkea ylhäältä alas tuloa on valtava möykky mielessä – niin iso, etten osaa sitä sanoin selittääkään.

–Jos lasku pelottaa, otat vain sukset pois jalasta, Reetan kannustava kommentti kaikuu mielessäni.

Niinpä otan sukset reippaasti pois ja kävelen mäen alas. Eikä kukaan naura tai kummastele! Ajattele!

(Teksti jatkuu kuvien jälkeen)

Ja ajattele! Jo kolmannella kierroksella uskallan laskea mäen! Oikea tekniikka auttaa; alas kyykkyyn ja pylly rohkeasi alas tasapainoon jalkojen kanssa.

 

KOLME KILOMETRIÄ ON hiihtäen käsittämättömän lyhyt matka. Olen jo toisella kierroksella, eikä tunnu missään. Olen yllättynyt siitä, miten olemattomaksi luulemani kunto kestää. Se on niin hyvä, että lisään tahtia. Kymmenestä minuutista nostan tavoitetta seuraavaan kymmeneen minuuttiin, sitten minuutit muuttuvat kilometreiksi ja kierroksiksi.

Mikä tunne! Olen taivaissa; voitko kuvitella miltä tuntuu, kun puoleentoista vuoteen ei ole päässyt kunnolla nostamaan sykettä ja testaamaan oman kestävyytensä rajoja? Tätä minä rakastan. Olen sillä tavalla kummallisilla geeneillä kuorrutettu yksilö, etten juuri parempaa tunnetta tiedä kuin hengästyminen ja yläilomoissa hakkaava syke. Olo on taivaallinen.

Ja juuri tuossa hetkessä kiitän, että olen terve, ja saan tehdä tällaista. Miten olinkaan voinut estää itseäni lähtemästä liikkeelle, kun siihen minulla on kaikki mahdollisuus, eikä oikeasti mitään tarvetta tekosyille?

(Teksti jatkuu kuvien jälkeen)

 

Yks onnellinen hiihtäjä mä vain! Mutta tämä on toki kuherruskuukausi. Veikkaan, että vielä notkojakin nähdään…

 

RULLAATIRULLAATI, LAULESKELEN MIELESSÄNI. Uudet karvapohjat kiitävät ja minä iloitsen. Välillä lipsuu, välillä tökkii, mutta mitä väliä; siitähän sitä oppii. Pikkulapsi vetää vapaalla tyylillä ohi, mutta minä riemuitsen siitä, että pääsen parin mummon edelle.

Neljännellä kierroksella vatsa alkaa kurnia. Se on merkki. Kilpahenkeni työntäisi vielä viidennelle kierrokselle, mutta päätän olla nyt urheilunhimoanikin viisaampi; jos viimeisestä kierroksesta jää huono maku, fiilis jää vaikuttamaan seuraavaan hiihtokertaan. Siksi on hyvä lopettaa korkealle.

12 kilometriä. Punaiset posket. Hikilammikko takin selkämyksessä. Takaisin tullut luottamus kykyihini ja kehooni. Euforia. Sama seuraavana päivänä uudestaan. Siinä ensimmäisen hiihtokertani tulos.

 

Tällä videolla näet, miten koko viikonlopun mittainen treeni vanhempien kanssa purkautui kuvallisen ilmaisun keinoin…

OMA ANALYYSINI ENSIMMÄISISTÄ HIIHDOISTA SEKÄ SEURAAVAT TAVOITTEET:

Tämän viikonlopun kahdella 12 kilometrin hiihtolenkillä tuli testattua hiihdon perustekniikka ja ajettua sitä omaan kehoon. Tärkeää oli saada kokemus, että pystyn hiihtämään ja voin kehittyä siinä. Vuorohiihto sujuu jo hyvin, potkua sukseen löytyy jo kivasti, ja näin vauhtia. Kuntosalilla hiihtolaitteella tehty yläkropan harjoitus auttoi selvästi tasatyönnön tekniikassa ja se sujui aika hyvin jo.

Oma pää haastaa kovempaan vauhtiin kuin 42 kilometrin kisasuoristustani ajatellen on järkevää, ja sen kanssa joudun tekemään töitä. Toisaalta nyt annoin myös itselleni luvan kokeilla kunnon rajoja, jotta tietäisin missä ne kulkevat ja pitkän tauon jälkeen saisin ottaa ilon irti kunnollisista sykkeistä ja hullusta hengästymisestä.

Polvelleni hiihtoliike oli uusi, olenhan joutunut opettelemaan kävelemisenkin aivan uudelleen, ja ensimmäisen päivään lenkin aikana ja sen jälkeen polvi kipuili. Mutta jo toisella lenkillä havahduin siihen, miten vahva uudelleen rakennettu polveni on. Uudet jänteet ovat ehdottomasti vahvemmat, ja sen vaikutuksen todella tuntee!

Huomiota täytyy jatkossa kiinnittää polviin, niissä kun on sellaista naisille normaalia haastetta, että ne kääntyvät hieman sisäänpäin, ja lantiota on avattava enemmän. Vähitellen sitten täytyy myös maaston suhteen lisätä haastetta. Seuraavaksi täytyy oppia jarruttamaan, auraamaan, hyppäämään pois ladulta äkillisissä tilanteissa (se on minulle yksi haasteellisimmista asioista, sillä räjähtävä ja nopea voima ja kyky reagoida nopeasti ovat pitkän polvivammatauon jälkeen kadonneet kehostani). Edellä mainittujen lisäksi painonsiirtoa on treenattava, ja nämä taidot hallitessani voi laduiksi valita haasteellisempiakin maastoja.

 

Voit lukea projektistani lisää täällä. Jutusta löytyvät myös videot suksien valinnasta sekä vuorohiihdon ja tasatyönnön tekniikasta. Tämä projekti jalkautuu Yle Radio Suomeen ja tähän blogiini.

 

Nollasta kohti 42 kilometrin hiihtokisaa: Polvivammaisesta kilpahiihtäjäksi vain reilussa kuukaudessa?

I’m back – vai olenko, se selviää pian! Lähes puolentoista vuoden polvipiina on takana: Tough Viking -haasteeseen se matka katkesi, mutta VIHDOIN urheilukielto on kumottu ja voin ottaa vastaan ensimmäisen urheiluhaasteeni. On tätä odotettu!

Maaliskuussa minua odottaa 42 KILOMETRIN hiihtokilpailu.

Olen jo pitkään haaveillut, että voisin aloittaa hiihdon kunnolla, ja nyt päätin pyytää avukseni hiihtovalmentajan. Viattomana aioin vain opetella hiihtämään sunnuntailenkkkiä, mutta kun valmentajaksi ottaa Leppävirran Virin Reetta Nenosen, tavoitteet asetetaan oikealle tasolle. Siksi seison (aivan liian) pian, maaliskuun kolmantena päivänä, lähtöviivalla Riikinvoimahiihdossa Varkaudessa.


TÄMÄN HAASTEEN TUORE valmentajani minulle asetti yhteiseen projetiimme tietäen, että taustallani on hyvä kunto ja monta jo aiemmin suoritettua haastetta, vaikka nyt lähtötilanteeni onkin erityislaatuinen.

Edellisestä hiihtokerrastani on reilusti yli kaksikymmentä vuotta ja nyt on vain 1,5 kuukautta aikaa ottaa tämä laji haltuun. Kun yhtälöön lisää sen tosiasian, että polveni on vielä heikko ja ennen niin hyvä kuntoni on ehtinyt vammani aikana romahtaa täysin, en oikein tiedä mitä odottaa.

Polveani olen kuntouttanut systemaattisesti ja tarkasti, eikä mikään fyysisesti estä minua ottamasta tätä haastetta vastaan. Mutta varmaa on, että helppoa kunnon kohottaminen ja uuden lajin haltuunottaminen ei ole. Ja silti samalla juuri tämä haaste motivoi minua uudelle tasolle kuntoutukseni kanssa. Olen innoissani, että vihdoin saan uusia säveliä elämään myös liikunnassa.

Yhtään varmuutta siitä opinko hiihtämään ja selviänkö suksilla 42 kilometriä näin nopealla aikataululla, ei siis vielä ole. Tavoite on selvä, mutta se, miten sen käy, ei voi vielä ennustaa… Mutta sehän tästä mielenkiintoisen juuri tekeekin, kuten jo tiedätkin: Muistatko esimerkiksi nämä edelliset hullut haasteeni ”Kyläboheemien kokoontumisajot” -24 tunnin pyöräilyhaasteeni  tai ”Kun nössöstä tehdään mäkihyppääjä” -mäkihyppyhaasteeni tai ”Somekuningattaren tulikoe ja muita tarinoita supersankareista” 350 kilometrin pyöräilyhaasteeni (sinisten linkkien takaa pääset lukemaan nuo jutut)?

 


TÄNÄÄN OLI ENSIMMÄINEN hiihtotreeni Reetan kanssa – talven kovimmassa pakkaskelissä ja tuulessa tietysti! Projekti on armoton, mutta ah niin innostava ja mielenkiintoinen. Ja arvaathan jo sen, että pääset mukaan matkalleni kohti tätä kisaa.

Valmentajani Reetta Nenonen on muun muassa entinen hiihdon SM-mitalisti.

Tänään ei juuri porkkanaa nähty; vain keppiä 😀 Olen haasteellinen valmennettava ja tarvitsen vähän kovemmat otteet…

Kuvat: Toni Pitkänen / Yle

Tervetuloa mukaan matkalle! Teen tätä projektia työssäni, mutta se jalkautuu myös tänne blogiini.
/Äm

Sinä selviydyt, tiedäthän!

On muuten tänään tasan vuosi tästä…

 

Ei mikään hirveä ikävä ole kyllä tuota aikaa; koko maailma ja työt vamman alle pari kuukautta aiemmin kaatuneina ja juuri koko kassan tyhjentäneestä leikkauksesta heränneenä.

Nyt jos suhteuttaa tämän kuvan eiliseen postaukseeni, niin voisin vaikka yhden elämänviisaan heittää:

Jos nyt käyt läpi rankkaa aikaa, usko, kun sanon – vuoden päästä kaikki on kauniimmin, kun vain vielä hetken jaksat kestää. Mitä tahansa voi tapahtua milloin tahansa, myös paljon positiivisempaa.

Sinä selviydyt, tiedäthän!

377 x 4 x 4

Ah! Parhainta näissä parissa kuluneessa viikossa on se, että olen vihdoin ja viimein saanut jalat maitohapoille.

Viime viikolla vedin ensimmäistä kertaa rappustreenin, siihen kun polvi on vihdoin antanut myötä ja sen on voinut lisätä treeniohjelmaan. Täällä Kuopiossa rappustreenille on mahtavat puitteet, sillä Puijon mäkihyppymäkien vieressä olevat portaat ovat täydelliset tähän hommaan. Pitkät ja vaihtelevat. Välillä vähän kevyempää nousua ja välillä tiukempaa.

Viime viikolla vedin treenin ensimmäistä kertaa. Ja tänään taas uudelleen: 377 rappusta ylös-alas neljästi, siis yhteensä lähes parituhatta askelmaa, kun lasketaan niin ylösnousut kuin laskut alas. Siis 377 x 4 x 4! On pakko purkaa tämä tällä tavoin auki, jotta se kuulostaisi mahdollisimman kovalta suoritukselta – niin kovalta ja suurelta suorituksesta kuin se minusta tuntuu 😀 On myös mahtavaa saada vihdoin laajentaa kuntoutusohjelmaa, sillä yksipuolinen salitreeni alkoi jo kyllästyttää. Nyt siis käyn salilla, vesijuoksemassa, kävelemässä ja vihdoin myös rappusilla.

Erityisen suurelta saavutus tuntuu siksi, että tätä olen kaivannut niin pitkään maatessani polvi paketissa. On niin upean hyvä olo, kun saa sykkeen koholle, hien kunnolla pintaan ja jalat huutamaan armoa, ei sitä osaakaan arvostaa ennen kuin on joutunut pitkään kärvistelemään ilman.

Pienestä tulee näinä aikoina hyvä olo – voittajatunne! Se on nyt!

Tässä ovat onneni lähteet! Joskin juuri tässä kohdassa koen myös joka kerta suurimmat kauhun hetket: portaat ovat niin jyrkät ja niiden alla niin paljon tyhjää, että mieli palaa vuoden takaiseen putoamiseen – se pistää mielen pelkäämään, vaikka en ole ikinä aiemmin pelännyt korkeita paikkoja tai putoamista. Aika hiljaista menoni vielä onkin niin ylös kuin alaspäin mennessä. Johtuu toki myös siitä, että kunto on vuoden tauon aikana laskenut paljon. Mutta hiljaa hyvää tulee.

Tänään oli uskomattoman kaunis ilma. Tämä kuva tosin viime viikolta, mutta aivan samalta näytti tänään.

 

/Äm, täynnä energiaa

Kuun kymmenes ja yksitoista kuukautta

Kuun kymmenes!

Huomasitko, että missasin edellisen? Siis heinäkuun kymmenennen, polven muistopäivän! Oikeastaan en missannut sitä, mutta tuolloin en vaan jaksanut nostaa asiaa sen suuremmin esille. Ja se on hyvä merkki se. Ehkä polvi ei kohta enää hallitse koko elämääni, kun en jaksa sen rikkomisen kuukausipäivää säännöllisesti ”juhlia”.

Mutta tästä kuun kymmenennen muistopäivästä on tavallaan tullut sellainen sopiva pysähtymishetki katsoa aikaa taaksepäin, ja mikä tärkeintä, luoda katse eteenpäin.

Polven osalta eteenpäin katsominen on tosin aika vaikeaa. Edelleen on suuri mysteeri, miten ja missä tahdissa keho kuntoutuu. Edelleen opettelen ymmärtämään kuinka kropalle on annettava sen oma tahti. Oikealla kuntoutuksella voin edesauttaa sen kunnon edistymistä, mutta kehoa on kuunneltava nyt erityisen tarkalla korvalla. Nnyt mieltä haastaa tietysti se, että töiden ja aamuherätysten ohella vähäiset voimat vetäisivät usein vain sänkyyn. Pidin tarkoituksela parin viikon tauon, ja nyt olen taas käynnistellyt kuntoutusrumbaa.

Ehkä jossain vaiheessa myöhemmin ymmärrän vieläkin paremmin mitä nämä kuluneet yksitoista kuukautta ovat minulle opettaneet: lisää läksyjä periksiantamattomuudesta, siitä miten joskus itsensä joutuu kaikin keinoin puskemaan tekemään töitä ja hallitsemaan mielensä hirjumisen hetkellä. Sillä helppoa tämä kuntoutus ei ole. Se on tasapainottelua pitkäjänteisen työnteon ja malttamattomuuden välillä. Sieltä välimaastosta täytyy löytää oikea treenimotivaatio, tapa kuntouttaa järkevästi niin, ettei riko itseään vaan pystyy kehittymään lineaarisesti takaisin kuntoon.

 

Tänään kävin treenaamassa, mutta ohjelmassa oli polven sijaan nyt enemmän yläkroppaa. Sen on vahvistuttava paljon, sillä aiemmat kuukaudet on keskitytty vain polven jumppauttamiseen.

 

Vaikka nytkin taas tuntuu, ettei tästä polvesta ikinä tule kunnon kalua, niin ehkä sekin aika vielä koittaa, että kehoni tuntuu normaalilta. Viime aikojen isot kehitykset olen kokenut siinä, että polvi tuntuu suoristuvan nyt jo paremmin. Sen jäykkyys on yllättänyt minut totaalisesti; siis se, miten ihmeen pitkään vamma ja leikkauksen jäljet sen liikkuvuutta rajoittavat. Ja koska polvi ei suoristu edelleenkään täysin, en voi kävellä täysin normaalisti tasapainoisessa asennossa. Tämä taas rasittaa muuta kehoa paljon.

Nyt, kuun kymmenentenä ja yksitoista kuukautta onnettomuudestani sen jäljet ovat alkaneet näkyä kehossani myös hieman kummallisilla, minulle entuudestaan oudoilla tavoilla. Tällaisia asioita en yleensä käsittele, eikä niillä sinällään ole merkitystä, mutta olen myös huomannut ylimääräisten nesteiden ja vähemmästä treenistä jouhtuen hitaammaksi käyneestä aineenvaihdunnasta johtuva lieveilmiöt. Muhkuroita alkaa muodostua kehoon. Sen lisäksi, että vammautunut jalka on vielä huomattavasti lihaksettomampi kuin vasen, on siihen alkanut ilmestyä selluliittiä. Sitä jotenkin kummasti olen viime päivinä hätkähtänyt.

Tai sitten se on vain tämä ikä. En ole perhana enää mikään eilisen teeren tyttö minäkään 😀

Tällaisin ajatuksin kuun kymmenentenä, yksitoista kuukautta onnettomuudesta. Tajunta virtaa taas.

/Äm

Valloittava väsymys

Arki on ollut viime aikoina melko väsyttävää. Voimat ovat jotenkin kumman kortilla. Tämä johtuu tietysti siitä, että töitä on ollut reippaasti ja aamuherätykset suhteellisen brutaaleja.

Mutta olen myös miettinyt, että ehkä keho ja mieli nyt hieman vetäytyvät, onhan alun (kyllä, olen asunut Kuopiossa nyt kaksi kuukautta!) turbuenssi ja uuden haltuunotto töissä takana ja olen asettunut täysin kodiksi asuntooni. Ehkä kroppa on nyt alun kuormituksen jäljiltä taipunut hetkeksi, antanut myös luvan minulle rentoutua minkä mukana on tullutkin nyt väsymys.

Väsymys on sellainen, että ei se mitään haittaa, en vaan nyt jaksa suhista joka suuntaan. Jos tarkkaan ajattelee, niin väsymys ei ole ehkä ihme siksikään, onhan takanani pitkä sairausloma ja sen myötä pieneksi käyneet voimat. Aina ei enää edes muista millainen polku on kuluneen vuoden aikana tullut käytyä läpi. Tai vuosien. Siinä mielessä oikeastaan aika lohduttavaa: aika painaa vaikeatkin ajat osin unhoksiin, vaikkei niiden keskellä sitä uskoisikaan.

Toki välillä harmittaa, ettei elämässä täällä ole muuta kuin työ ja jalan kuntoutus, josta siitäkin pidin parin viikon tauon. Mutta ehkä syksy tuo mukanaan jotain harrastusmahdollisuuksia.

Toivon ainakin, että syksy toisi mukanaan uuden kuntoutusinnon – se on ollut vähän hukassa. Olen koko Kuopiossa olon ajan treenannut itsenäisesti ja nyt alan huomata ikävöiväni fysioterapeuttiani. Minua viime syksystä lähtien kuntouttanut luottofyssarini kun on Helsingissä, enkä ole täältä uutta hankkinut. Hetken vielä jaksan vääntää minulle kesäksi rakennettua ohjelmaa, mutta kohta on pakko päästä tapaamaan fysioterapeuttia. On uskomattoman tylsää vääntää kuukaudesta toiseen samaa ohjelmaa.

Ja silti millään muulla tavalla tämä jalka ei kuntoudu. On vaan väännettävä, ja välillä tajuttava ottaa pientä aikalisää, kuten nyt viime viikkoina tein. Kumma miten mieli ei oikein antaisi rauhaa ja armoa. Siltikin, vaikka on ollut motivaatio ja voimat hukassa, mieli on hokenut että jumpata pitäisi, sillä se pelkää, ettei kehitystä tapahdu.

Ohho. Tulipa tajunnanvirtainen teksti. Mutta ehkä se kertoo juuri oikealla tavalla asiat, jotka olen viime päivinä oppinut:

Kun turbulenssi tyyntyy, ja elämä alkaa asettua uomaan, keho ja mieli saattavat yllättää tarpeellaan vetäytyä. Ja silloin sen on annettava tehdä niin. Ei ole kiire, ja on muistettava, miten hienoa oikeastaan on, että on vihdoin jokin uoma. Tila, jossa voi olla ja hengähtää, tehdä sen varrelle määriteltyjä asioita kurottelematta liikaa minnekään muualle. Ei ole kiire, ja tulee aika, kun on taas valmis sykkimään.

Tämä tila on oikeastaan aika ihana, valloittava kaikessa väsyttävyydessään. Ei mitään turhaa, vain nautinto siitä, että edes jokin asia elämässä on hetken kovin hyvin. Sillä niin on; työni saa minut nyt hyvin onnelliseksi.

Veljeni tuli viikonloppuna kylään ja kävimme muun muassa Puijon tornissa. Siinä se on, maisema, jossa minun uomani nyt on. Tältä näyttää Kuopio yläilmoista.

Valtavasti metsää ja järveä siintää näkyvissä. Tässä tornin varjo sen alla lepäävän urheilualueen yllä.

 

/Äm

 

Hyvä juuri tässä

Paljon se antaa, paljon se ottaa.

Työt sujuvat hienosti, mutta juuri nyt olen aika väsynyt. Viime viikosta tuli kuuden työpäivän mittainen. Voit uskoa, kun ensin viisi päivää herää ennen aamuneljää antamaan kaiken itsestään lähetyksessä ja sen päälle vielä tekee lauantaisen työvuoron valtakunnan radioon, on olo aika raato. Yksi vapaapäivä ei riitä palautumiseen.

Onneksi kuuden päivän työviikko oli kuitenkin poikkeus, eikä tällaisia normaalisti tule. Onhan tässä aamutyössä jo itsessään omat haasteensa jaksamisen kannalta. Rytmiin tottuminen vie oman aikansa, ja on tarkasti vahdittava, että saa riittävästi unta.

Nämä ovat aikoja, jolloin kaikki voimat suuntautuvat ensin työhön, sitten vasta jaetaan yli liikenevät muille asioille. Tämä viikko on vielä otettava muilta puristuksin vähän rauhallisemmin ja polven kuntoutus on jäänyt nyt vähemmälle. Onneksi tälle koivelle jo kävelylenkit tekevät hyvää.

Mutta on juuri hyvä näin. Kaikesta työlastista huolimatta olo on hyvä, innostunut ja kiitollinen – olen juuri siellä missä pitääkin ja missä olen niin pitkään halunnut olla. Hassua, miten palaset loksahtelevat elämässä kohdalleen.

Kuvien ottaminenkin on jäänyt hyvin vähälle viime aikoina. Mutta tässä ehkä yksi viime viikon huippukohdista, kun tapasin Kuopiossa keikkailleen Megadeth-yhtyeen jäsenet ja pääsin heitä haastattelemaan.

/Äm, joka suunnittelee taas nukkumaan menemistä; elämä koostuu nyt pienistä rutiineista

Kiitoksia keholle ja työniloa

Elämäni kahdella pääosa-alueella menee vähän päinvastaisin tuntein: töissä on huippua ja innostavaa, mutta polven kuntoutuksen kanssa olen vähän turhautunut.

Polven kuntoutuminen tuntuu nyt vaan viikosta toiseen junnaavan paikallaan, enkä koe merkittävää kehitystä juuri tapahtuneen. Nämä ovat varmasti ankarimpia aikoja, kun pää ei enää jaksaisi toistaa samoja polvipumppauksia, vaan haluaisi jo liikkua kokonaisvaltaisemmin. Mutta silti polven ehdoilla kuljetaan.

Olen ollut aika ankara itselleni treenissä, ja kun kehitystä ei tapahdu, huomaan, että vihastun ja moitin kroppaani. Siksi joka kerta kun olen tullut treenaamasta, joudun tietoisesti keskittymään kiittämään kehoani, vaikka mieli haluaisikin kirota sen alimpaan maakerrokseen. Vaikka kehtiys ei ehkä nyt tunnukaan, on varmaa, että kuntoutus kulkee eteenpäin, ja oma mielenihän ratkaiseen paljon sen kulkua.

 

Suorat radiolähetykset kentältä ovat ihan suosikkejani. Ensimmäisen kerran, kun lähdin yksin lähetysautolla keikalle jännitti, mutta nyt tämäkin sujuu hienosti. Niin sitä vaan kehittyy! Tässä keikalla viime viikolla – minä ja lähetysauto Toivo.

 

Mutta sitten työt! Tällä viikolla siirryin aamujuontajaksi ja huomaan, että sen rytmi sopii minulle. Vaikka joudunkin herämään jo neljän aikaan aamulla, tykkään kovasti siitä, että pääsen kotiin jo aikaisin, ja illalla ehtii vielä (pienten päiväunien jälkeen) vaikka mitä. Aamut ovat kivoja, niissä on aivan omaa erityistä tunnelmaa radiostudiossa (ja kentällä, missä olen myös tällä viikolla jo ehtinyt pyöriä) ja olen hyvillä mielin hommissa.

Tänään tajusin konkreettisesti sen, mikä työskentelyssä juuri täällä Kuopiossa ja maakunnassa on. Täällä saan tehdä töitä aitojen ja oikeiden aiheiden ja ihmisten parissa. Siis, etttä työ ei ole sellaista ”hölöhölö”-radiovirran tuottamista, vaan saa kertoa tarinoita ihan oikeasta suomalaisesta elämästä. Se on ihan valtavan upeaa ja minulle hieno kokemus elämässä!

Kanankoiven kuntoutusta

Voi näitä minun kanankoipiani! Tässä radiotyön ohella hoidan toista päätyötäni: polven kuntoutusta. Koipi ei päästä minua helpolla, ja töitä on tehtävä paljon. Tässä vaiheessa, kun leikkauksestakin on jo seitsemän kuukautta luulisi, että olisi jo paljon piemmällä.

Mutta ei. Juuri nyt tuntuu, ettei jalka ole taas kehittynyt mihinkään pitkiin aikoihin.

Siitäkin huolimatta, että olen kävellyt, polkenut kuntopyörää, tehnyt kuntosalilla treeniohjelmani ja käynyt vesijuoksemassa taas säntillisesti pienen muutosta aiheutuneen tauon jälkeen.

Näyttää, ettei oikeaan, vammautuneeseen jalkaani ole tullut lihaksia vielä ollenkaan, ja kinttu todella näyttää kanan jalalta. Toisestakin jalasta lihakset ovat yhdeksän kuukauden vamman jälkeen surkastuneet paljon. Nyt harmittaa, kun kehitys tuntuu polkevan paikoillaan. Heikkojen lihasten lisäksi polvi on todella jäykkä ja jää aina jumiin pidempään polvi koukussa istuessani. Sitä saa ”sulatella” suoraksi pitkään (eikä polvi vielä suoristukaan kunnolla – tähän meinaa jo mennä hermo).

Yritin ottaa kuvan koivistani deonstroidakseni niiden lihaksetonta tilaa ja epätasaisuutta. Oikea jalka on paljon vasenta ohuempi ja heikompi. Se jaksaa ihmetyttää päivittääin ja toivon vaan, että jossain vaiheessa pian alkaisi edes jotain tuloksia näkyä.

 

Tänään olin taas uimassa. Siitä on kyllä tullut uusi suosikkini. Vähitellen, kun alkaa oppia oikean vesijuoksutekniikan, menosta tulee koko ajan hauskempaa ja tehokkaampaa. Harjoituksia on vaan jatkettava säntillisen maltillisen. Ehkäpä tästä kanankoivesta vielä joku päivä jalka tulee. Joskus ensi vuonna sitten… vielä puoli vuotta ainakin menee, että jalka on paremmassa kunnossa.

/Äm, painuen raukeana nukkumaan uinnin, saunan ja maittavan päivällisen jäljiltä