Arkistojen aarre: Taloudellinen tasapaino on parisuhteessa yhteinen päätös – ja koskee niin naista kuin miestä

Ymmärrykseni mukaan Iltalehdelle antamani haastattelu on nyt julkaistu. En ole juttua vielä nähnyt itse, mutta blogissa virta näyttää nyt myös sähköistyneen, joten haluan tervehtiä kaikkia uusia lukijoita. Ihana, että olette täällä!

Elämässäni on nyt meneillään muutoksen vaihe: palasin pari viikkoa sitten Helsinkiin takaisin Kuopiosta, missä olin vajaat puolitoista vuotta työkeikalla. Nyt olen myös uudessa työssä, ja tämä kaikki muutos ja muutto ovat vieneet voimat ja huomioni niin, että blogi on päivittynyt hieman rauhallisemmin viime aikoina.

Iltalehden juttu käsittelee tarinaani ja elämänseikkailuani, jossa vahvassa roolissa on myös talouden teema, se miten nainen ajattelee rahasta. Tämä on minulle tärkeä läheinen, kantapään kautta opittu teema.

Siksi ajattelin nostaa esiin uudellee tämän arkistojeni aarteen, tuoreimman blogitekstini, jossa olen käsitellyt naisen rahat -teemaa. Ja näitähän tästä blogista löytyy muitaki – tervetuloa penkomaan! Ja tule seuraamaan minua somessa. Instagram päivittyy aina aktiivisesti!

 

 

Taloudellinen tasapaino on parisuhteessa yhteinen päätös – ja koskee niin naista kuin miestä

(Julkaistu MaiLifessa 24.7.2018)

 

Nostin viime perjantaina uudelleen esiin sosiaalisessa mediassa minusta Kodin Kuvalehteen kirjoitetun jutun, jossa kerron tarinaani siitä kuinka minulle kävi, kun päädyin elämään parisuhteessani miehen rahoilla ja kohtasin lopulta yllättävän eron; ja kuinka tämä kokemus auttoi minut hyvin konkreettisesti ymmärtämään miten tärkeää on, että naisella on parisuhteessa omat rahat.

Palasin tuohon juttuun juuri perjantaina siksi, että luin iltapäivälehdesttä jutun, jossa laulaja Marita Taavitsainen kertoi, kuinka hänen vasta päättyneessä avioliitossaan mies vastasi kaikesta taloudesta. Jopa Taavitsaisaisen pankkitunnukset olivat miehen hallussa.

”Eron jälkeen ei ole edes omia pankkitunnuksia”, luki lehden lööpissä isoin kirjaimin.

Ja kuinkas sitten kävikään? No, Taavitsaiselle ei ehkä ihan yhtä huonosti kuin minulle. Minulla kun eron jälkeen ei ollut omaa rahaa juuri lainkaan. Siksi tiedän hyvin tarkkaan kokemuksesta, mistä puhun.


”SYDÄMENI SAI osuman. Voi, kunpa otsikot tämän sijaan kertoisivat siitä, kuinka naiset ottavat oman taloutensa haltuun. Itse olen kokenut tuon kummallisen kääntöpuolen (paitsi, että minulla kyllä oli sentään omat pankkitunukset) ja siksi ole halunnut siitä muillekin muistuttaa”, kirjoitin somenostojeni yhteyteen.

Naisella täytyy olla omat rahat ja tuntuma talouteensa. Tämän ajatuksen takana aion seistä maailman tappiin asti. Sen verran syvä ja mullistava kokemukseni kohta jo viiden vuoden takaisen eromme jälkeen on ollut. Täältä voit lukea tarinani ”Raha, nainen ja parisuhde – näin minulle kävi kun elin miehen rahoilla”taustaksi.

(Teksti jatkuu kuvan jälkeen.)

Ja tässä Kodin Kuvalehdessä lokakuuss 2016 ilmestynyt juttu.

 

PERJANTAISTA SOMENOSTOANI ja kirjoitustani luettiin sekä tykättiin ja kommentoitiin suhteellisen paljon. Kävin useammankin keskustelun aiheesta, ja ne jäivät pyörimään päähäni. Erityisesti minua jäivät pohdituttamaan pari erityistä kommenttia.

”Oma kokemukseni on että toimivassa parisuhteessa on yhteiset rahat ja naisen rahat. Yhteisistä rahoista hoidetaan talousmenot, investoidaan, käydään ulkona syömässä ja matkustellaan. Naisen rahoilla nainen voi ostaa jotain kivaa itselleen. Jos miehellä sattuu kuitenkin olemaan ”omaa jemmahyvää”, se on tarkoitettu naisen lahjoihin”, kommentoi eräs mies.

Veikkaan ja toivon, että tuo kommentti on osin vitsillä kirjoitettu, mutta jos ei, niin tuolla pariskunnalla on kyllä aika paljon puhuttavaa.

Se, että naisella täytyy olla omat rahat ei ole mitenkään mieheltä pois.

Eikä se, että miehellä on rahaa, tarkoita automaattisesti, että ne ovat naisen.

Tai toisinpäin.


KYSE ON mielestäni taloudellisesta tasapainosta parisuhteessa. Tasapaino tarkoittaa, että raha- ja talousasiat ovat tasa-arvoisesti molempien osapuolien vastuulla – vähintäänkin niin, että kummallakin on ymmärrys yhteisistä, omista sekä toisen rahoista ja että jonkinlainen pohjakassa kummallakin on yllätysten varalle. Täysin ymmärrettävää on, että usein toisella osapuolella on enemmän ymmärrystä taloudenpidosta ja jopa suuremoi vastuu raha-asioista. Mutta kumpikaan ei saa olla altavastaaja.

Ja taloudellinen tasapaino on yhteinen päätös parisuhteessa. Rahasta on puhuttava heti suhteen alussa, sovittava siihen säännöt ja ymmärrettävä, että molemmilla on vastuu tasapainon ylläpitämisestä, ja valta omiin rahoihinsa, jos sellaiset päätetään yhteisesti pitää. Kukinhan luo omat sääntönsä, ja jollekin voi toimia sekin, että päävastuullinen talouden ylläpidosta ja perhee elättämisestä on vain toinen suhteen osapuolista.

Vain silloin jokin asia voi ylipäänsä toimia, jos on päätetty ottaa asiasta omistajuus; keskusteltu ja luotu pelisäännöt. Silloin voidaan myös soveltaa tilanteissa, joissa joustoa tarvitaan.


JA TÄSTÄ pääsemmekin erääseen toiseen kommentoijaan, jonka ajatus pysäytti minut miettimään pitkäksi aikaa.

”Onko sitten väärin, että mies on vastuussa taloudesta ja nainen elää hänen turvaamana?”, hän kysyi ja kertoi oman tarinansa menneisyydestä, jossa hän oli ottanut uuden suunnan uralleen, opiskelleen ja etsineen uusia töitä, millä välin mies oli ollut päävastuullinen tienaaja perheessä.

Toistan itseäni: Vain silloin jokin asia voi ylipäänsä toimia, jos on päätetty ottaa asiasta omistajuus; keskusteltu ja luotu pelisäännöt. Silloin voidaan myös soveltaa tilanteissa, joissa joustoa tarvitaan.

Sillä joustoa tarvitaan. Se lienee parisuhteen peruslogiikka. Se lienee tasapainon peruselementti.

Taloudellista tasapainoa ei olisi ilman epätasapainoa – toistensa äärilaidat määrittävät kokonaisuuden. (Äärilaidoistahan olen sinulle usein kirjoittanut, muistatko esimerkiksi tämän tarinani ”Joskus on pelättävä kuolevansa voidakseen uskaltaa elää”? Kun yhteinen keskustelu on käyty, asiat ymmärretään samalla tavoin ja on luotu pelisäännöt, parisuhde kestää hetkellisen heilunnan suuntaan ja toiseen.

Sitä vartenhan ihmiset toisiinsa sitoutuvat pitkällä tähtäimellä: että ollaan toisen tukena. Silloin nähdään isompaan kuvaan ja ymmärretään, että hetken epätasapaino on toisen hetken tasapaino ja kolmannessa hetkessä osat voivat myös kääntyä.

Minun tapauksessani ei näin ollut. Tämän ymmärrän nyt jällikäteen hyvin tarkkaan. Ei oltu sitouduttu riittävästi, saati käyty keskustelua tilanteesta. Kuka ties eroakaan ei olisi tullut, elleivät säännöt olleet selvät – ja kumpikin sitoutunut toiseensa.

(Teksti jatkuu kuvan jälkeen.)

TALOUDELLINEN TASAPAINO on asia, johon meidän pitäisi kiinnitää huomiomme, kun puhutaan rahasta parisuhteessa. Taloudelinen tasapaino kulkee molempiin suuntiin, on parisuhteessa yhteinen päätös ja molempien vastuulla. Tässä maailmassa vain nyt vielä tuntuu, että erityisen paljon rahasta ja parisuhteen taloudesta puhuessa täytyy voimistaa naisten osaamista ja ymmärrystä rahasta; autta naisia ottamaan ote omasta taloudenpidosta.

Minä olen nyt jossain alkuvaiheessa tuota matkaa nyt koettuani aika kovan koulun.

/Ämmänne, kiittäen kaikista kommenteistanne, ne ovat suuria lahjoja, ja pistävät aina pohtimaan.

Talouttani horjutti vielä tässä eron jälkeen esimerkiksi vammani yrittäjäaikana. Siitä taustaksi lisää tässä kirjoituksessani ”Putosin pienyrittäjän kuolettavaan kierteeseen”.
Mainokset

Taloudellinen tasapaino on parisuhteessa yhteinen päätös – ja koskee niin naista kuin miestä

Nostin viime perjantaina uudelleen esiin sosiaalisessa mediassa minusta Kodin Kuvalehteen kirjoitetun jutun, jossa kerron tarinaani siitä kuinka minulle kävi, kun päädyin elämään parisuhteessani miehen rahoilla ja kohtasin lopulta yllättävän eron; ja kuinka tämä kokemus auttoi minut hyvin konkreettisesti ymmärtämään miten tärkeää on, että naisella on parisuhteessa omat rahat.

Palasin tuohon juttuun juuri perjantaina siksi, että luin iltapäivälehdesttä jutun, jossa laulaja Marita Taavitsainen kertoi, kuinka hänen vasta päättyneessä avioliitossaan mies vastasi kaikesta taloudesta. Jopa Taavitsaisaisen pankkitunnukset olivat miehen hallussa.

”Eron jälkeen ei ole edes omia pankkitunnuksia”, luki lehden lööpissä isoin kirjaimin.

Ja kuinkas sitten kävikään? No, Taavitsaiselle ei ehkä ihan yhtä huonosti kuin minulle. Minulla kun eron jälkeen ei ollut omaa rahaa juuri lainkaan. Siksi tiedän hyvin tarkkaan kokemuksesta, mistä puhun.


”SYDÄMENI SAI osuman. Voi, kunpa otsikot tämän sijaan kertoisivat siitä, kuinka naiset ottavat oman taloutensa haltuun. Itse olen kokenut tuon kummallisen kääntöpuolen (paitsi, että minulla kyllä oli sentään omat pankkitunukset) ja siksi ole halunnut siitä muillekin muistuttaa”, kirjoitin somenostojeni yhteyteen.

Naisella täytyy olla omat rahat ja tuntuma talouteensa. Tämän ajatuksen takana aion seistä maailman tappiin asti. Sen verran syvä ja mullistava kokemukseni kohta jo viiden vuoden takaisen eromme jälkeen on ollut. Täältä voit lukea tarinani ”Raha, nainen ja parisuhde – näin minulle kävi kun elin miehen rahoilla” taustaksi.

(Teksti jatkuu kuvan jälkeen.)

Ja tässä Kodin Kuvalehdessä lokakuuss 2016 ilmestynyt juttu.

 

PERJANTAISTA SOMENOSTOANI ja kirjoitustani luettiin sekä tykättiin ja kommentoitiin suhteellisen paljon. Kävin useammankin keskustelun aiheesta, ja ne jäivät pyörimään päähäni. Erityisesti minua jäivät pohdituttamaan pari erityistä kommenttia.

”Oma kokemukseni on että toimivassa parisuhteessa on yhteiset rahat ja naisen rahat. Yhteisistä rahoista hoidetaan talousmenot, investoidaan, käydään ulkona syömässä ja matkustellaan. Naisen rahoilla nainen voi ostaa jotain kivaa itselleen. Jos miehellä sattuu kuitenkin olemaan ”omaa jemmahyvää”, se on tarkoitettu naisen lahjoihin”, kommentoi eräs mies.

Veikkaan ja toivon, että tuo kommentti on osin vitsillä kirjoitettu, mutta jos ei, niin tuolla pariskunnalla on kyllä aika paljon puhuttavaa.

Se, että naisella täytyy olla omat rahat ei ole mitenkään mieheltä pois.

Eikä se, että miehellä on rahaa, tarkoita automaattisesti, että ne ovat naisen.

Tai toisinpäin.


KYSE ON mielestäni taloudellisesta tasapainosta parisuhteessa. Tasapaino tarkoittaa, että raha- ja talousasiat ovat tasa-arvoisesti molempien osapuolien vastuulla – vähintäänkin niin, että kummallakin on ymmärrys yhteisistä, omista sekä toisen rahoista ja että jonkinlainen pohjakassa kummallakin on yllätysten varalle. Täysin ymmärrettävää on, että usein toisella osapuolella on enemmän ymmärrystä taloudenpidosta ja jopa suuremoi vastuu raha-asioista. Mutta kumpikaan ei saa olla altavastaaja.

Ja taloudellinen tasapaino on yhteinen päätös parisuhteessa. Rahasta on puhuttava heti suhteen alussa, sovittava siihen säännöt ja ymmärrettävä, että molemmilla on vastuu tasapainon ylläpitämisestä, ja valta omiin rahoihinsa, jos sellaiset päätetään yhteisesti pitää. Kukinhan luo omat sääntönsä, ja jollekin voi toimia sekin, että päävastuullinen talouden ylläpidosta ja perhee elättämisestä on vain toinen suhteen osapuolista.

Vain silloin jokin asia voi ylipäänsä toimia, jos on päätetty ottaa asiasta omistajuus; keskusteltu ja luotu pelisäännöt. Silloin voidaan myös soveltaa tilanteissa, joissa joustoa tarvitaan.


JA TÄSTÄ pääsemmekin erääseen toiseen kommentoijaan, jonka ajatus pysäytti minut miettimään pitkäksi aikaa.

”Onko sitten väärin, että mies on vastuussa taloudesta ja nainen elää hänen turvaamana?”, hän kysyi ja kertoi oman tarinansa menneisyydestä, jossa hän oli ottanut uuden suunnan uralleen, opiskelleen ja etsineen uusia töitä, millä välin mies oli ollut päävastuullinen tienaaja perheessä.

Toistan itseäni: Vain silloin jokin asia voi ylipäänsä toimia, jos on päätetty ottaa asiasta omistajuus; keskusteltu ja luotu pelisäännöt. Silloin voidaan myös soveltaa tilanteissa, joissa joustoa tarvitaan.

Sillä joustoa tarvitaan. Se lienee parisuhteen peruslogiikka. Se lienee tasapainon peruselementti.

Taloudellista tasapainoa ei olisi ilman epätasapainoa – toistensa äärilaidat määrittävät kokonaisuuden. (Äärilaidoistahan olen sinulle usein kirjoittanut, muistatko esimerkiksi tämän tarinani ”Joskus on pelättävä kuolevansa voidakseen uskaltaa elää”? Kun yhteinen keskustelu on käyty, asiat ymmärretään samalla tavoin ja on luotu pelisäännöt, parisuhde kestää hetkellisen heilunnan suuntaan ja toiseen.

Sitä vartenhan ihmiset toisiinsa sitoutuvat pitkällä tähtäimellä: että ollaan toisen tukena. Silloin nähdään isompaan kuvaan ja ymmärretään, että hetken epätasapaino on toisen hetken tasapaino ja kolmannessa hetkessä osat voivat myös kääntyä.

Minun tapauksessani ei näin ollut. Tämän ymmärrän nyt jällikäteen hyvin tarkkaan. Ei oltu sitouduttu riittävästi, saati käyty keskustelua tilanteesta. Kuka ties eroakaan ei olisi tullut, elleivät säännöt olleet selvät – ja kumpikin sitoutunut toiseensa.

(Teksti jatkuu kuvan jälkeen.)


TALOUDELLINEN TASAPAINO
 on asia, johon meidän pitäisi kiinnitää huomiomme, kun puhutaan rahasta parisuhteessa. Taloudelinen tasapaino kulkee molempiin suuntiin, on parisuhteessa yhteinen päätös ja molempien vastuulla. Tässä maailmassa vain nyt vielä tuntuu, että erityisen paljon rahasta ja parisuhteen taloudesta puhuessa täytyy voimistaa naisten osaamista ja ymmärrystä rahasta; autta naisia ottamaan ote omasta taloudenpidosta.

Minä olen nyt jossain alkuvaiheessa tuota matkaa nyt koettuani aika kovan koulun.

/Ämmänne, kiittäen kaikista kommenteistanne, ne ovat suuria lahjoja, ja pistävät aina pohtimaan.

Talouttani horjutti vielä tässä eron jälkeen esimerkiksi vammani yrittäjäaikana. Siitä taustaksi lisää tässä kirjoituksessani ”Putosin pienyrittäjän kuolettavaan kierteeseen”.

Välineurheilu ei ole väärin – parhaat polkujuoksukengät varmistavat juoksun laadun ja turvallisuuden

Vammani myötä olen alkanut arvostaa jalkojani aivan uudella tavalla ja huolehtia niiden hyvinvoinnista paremmin kuin koskaan aiemmin. Siksi erityisesti nyt, kun lähden ensimmäisiä kertoja treenaamaan alustalta hyvin vaihtelevaan maastoon, halusin satsata kenkiin todenteolla. En ole valmis ottamaan minkäänlaista riskiä sen suhteen, että huonolaatuisten tai poluille sopimattomien kenkien takia juoksun laatu kärsisi tai minulle sattuisi uusia vammoja.

On tärkeää, että kengät tukevat askelta ja soveltuvat maastoon. Erityisesti minun tapauksessani, kun luotto omaan juoksuaskeleeseen on polvileikkauksen ja sen kuntoutuksen johdosta vielä hutera, tarvitsen kengän johon voin luottaa ja jonka tiedän myös omalta osaltaan suojaavan minua mahdollisilta havereilta.


TAVALLAAN JÄNNÄÄ, ETTÄ näinkin aktiivinen ja paljon eri lajeja treenannut harrasteurheilija kuin itsekin olen, vasta nyt massiivisesta ja koko elämän mullistaneesta polvivammasta (lue lisää esim. tästä, tästä ja tästä) urheilukuntoon kuntouduttuani olen tajunnut varusteiden merkityksen urheiluun. Välineurheilu ei ole väärin! Toivon, että sinun ei tarvitsisi tätä asiaa tajuta vasta ison ureheiluvamman koettuasi, vaan muistaisit ilman kolhujakin satsata tärkeimpiin treenivarusteisiin.

Äärettömyyksiin ei tietenkään tarvitse mennä, ja juuri polkujuoksun aloittaminen on esimerkiksi hiihtoon (joka oli edellinen urheiluhaasteeni, katso tästä lisää) verrattuna paljon helpompaa, sillä varustemielessä kynnys aloittamiseen on matalammalla. Hiihdon aloittamista minäkin olin siirtänyt vuosikaupalla siksi, että hyvät varusteet vaativat vähän rahaa, mutta polkujuoksun voi aloittaa paljon huokeamman hinnan panostuksilla. Juoksuun sopivat ihan perus juoksuvaatteet, eikä siihen tarvita mitään erityisiä välineitä.

Tärkein ovat kengät.

Ja kyllä, olenhan minä ne jo nimennyt; ne ovat Sarvat. Sukseni olivat Karviset (karvapohjistaan johtuen nimetty). Jotenkin tämä karva- ja sarva-, toisiinsa niin kivasti rimmaava teema jatkuu välinevalinnoissani näissä urehiluhaasteissani.

 

SUURIN ONGELMA UREHILUKENKIEN valinnassa on minulle ollut aiemmin usein se, että jotenkin päädyn valitsemaan liian pienet kengät. Siksi nyt halusin kääntyä asiantuntijan puoleen, joka tietää mikä on olennaista kengissä. Valinnakseni päätyivät nämä Sarva Xero 4 W -malliset nastakengät. Minulle merkkinä ne ovat aivan uusi tuttavuus, ja siksi olenkin nyt mielenkiinnolla muutaman lenkin verran päässyt perehtymään näihin kenkiin.

Tutkimme myös kahta muuta mallia kumipohjaisista nappulakengistä.

Vasemmalla nastakengät ja kaksi oikeanpuoleista hieman erilaisia vaihtoehtoja kumipojaisista nappulakengistä.

 

Erityisesti polkujuoksussa keskeistä on se, että kenkä istuu jalkaan oikein. Poluilla jalat liikkuvat kengässä erilaisia esteitä ylitettäessä paljon enemmän kuin päällystetyllä tiellä. Kengät eivät saa hangata eivätkä painaa ja niiden tulee istua hyvin ja napakasti jalkaholvin kohdalta.

Nämä valitsemani kengät ovat suomalaiset, mikä on minulle tärkeä, myös ideologinen, kriteeri. Eipä sellainenkaan ole aiemmin tullut mieleeni, että suomalaisessa metsässä on omat erityispiirteensä, ja ainahan se on parempi, jos kenkien suunnittelun lähtökohta on juuri suomalainen metsä ja soveltuvuus sen ainutlaatuisille poluille.

Kengät täytyykin myös valita maaston mukaan ja mitä paremmin niiden valinnassa osaa arvioida tulevien reittiensä olosuhteet ja maaston muodot, sen paremmin kengät voi itselleen valita. Nyt päädyimme nastoihin, sillä aloittaessani juoksun metsissä on vielä paljon lunta ja jäätä eivätkä nappulapohjaiset kengät ole riittävät. Näillä voin juosta läpi kesänkin, mutta vähän kutkuttaa jo se, että pääsisi kokeilemaan ja vertailemaan nappulapohjaisten tuntumaa ja sopivuutta juoksuuni. Mutta liikaa en itsekään halua hifistellä, perushyvät kengät, joihin voin luottaa on kriteeristöni tärkein kohta.


ON SELVÄÄ, ETTÄ oikealla kenkävalinnalla juoksusta saa myös paljon enemmän irti. Kun satsaa kenkään, voi myös luottaa siihen, että jalka pitää ja kantaa. Itselläni on vielä vamman ja pitkän jalan käyttämättömyyden jäljiltä oikeat linjaukset hukassa, eikä askel ole ja tämä kenkä auttaa minua myös tukemaan askeleen linjausta. Ihmeitä se toki ei tee, ja valppaana täytyy olla koko ajan. Omassa juoksutreenissäni joudun keskittymään valtavasti siihen, että astun oikealla tavalla.

Tuntuma ensimmäisten testien jälkeen kenkiin tähän on erinomainen. Ensimmäisellä lenkillä tutkimme ja testasimme kenkiä Hannun kanssa tarkemmin, esimerkiksi niiden pitoa jäällä, joka oli kyllä ensiluokkaista ja sai ymmärtämään sen, miksi tavallinen lenkkikenkä ei suinkaan sovi poluille. Luulenpa, että tässä matkan varrella tulee vielä lisää ajatuksia myös kengistä ja varusteista, ja treenin edetessä kerron varmasti vielä niistä lisää.

Täällä Pohjois-Savon metsissä pääsee vielä näin huhtikuussakin kokeilemaan miten kivasti kengät toimivat, kun uppoaa lumihankeen.

Jos et muuten jo tätä juttua kuullut ”Näin liikkeelle polkujuoksussa huippusuunnistaja Hannu Airilan vinkeillä”  niin kuuntelepa se ja pääset mukaan ensimmäiseen treeniimme Hannun kanssa ja kuulet lisää hänen ajatuksiaan polkujuoksukengistä ja ensimmäisistä juoksutreeneistä.

Niin, ja tästä polkujuoksuhaasteestani lisää löydät täältä: ”Tule kanssani polkujuoksutreeniin huippuvalmennuksessa – matkalla Tahko Trailiin”

 

Juoksu jatkukoon!

 

Lähteet: Hannu Airilan haastattelu

Matkalla lunastetaan päätös – nöyryyttävä maratonhiihto nollakunnossa karisti turhat tekosyyt

Mietin pitkään miten kiteyttäisin ajatukseni 42 kilometrin hiihdolla. Kuinka kuvaisin suurimman oppini ladun varrella? Mitään ei ole irronnut moneen päivään! Olen pohtinyt pääni puhki, kummastellut kun en kykene kertomaan kuinka kaikki kulki ja mitä ajattelin.

Kunnes tajusin, että enhän minä ajatellut matkalla mitään. Menin vain, ja tein. Hiihdin suksea toisen eteen ja keskityin vain matkaan. Suurimman oppini olinkin oivaltanut jo pitkän aikaa ennen kisaa…


NELJÄ TUNTIA JA neljäkymmentäkuusi minuuuttia. Neljäkymmentäkaksi kilometriä. Jollain tavalla on kai poikkeuksellista, että hiihtokilpailun kuuluttaja on lähtenyt kotiin ennen kuin viimeinen kilpailija saapuu maaliin. Tavallaan kai kummallista, että kuuluttaja luovuttaa odottamasta, kun kisaajaa ei kuulukaan. Muut kun ovat tulleet maaliin jo aikoja ennen minua.

Mutta ei se ole minun häpeäni – minä olen juuri pistänyt suksea toisen eteen neljäkymmentäkaksi kilometriä, siis neljä tuntia ja neljäkymmentäkuusi minuuttia jossain Varkauden ja Leppävirran välillä metsässä.

Sitähän se on ollut, kaikessa yksinkertaisuudessaan. Nuo tunnit, minuutit ja kilometrit toistensa perään olen keskittynyt ainoastaan tutkimaan kuinka kehoni kestää.

Vain kuutta viikkoa aiemmin elämääni on tupsahtanut henkilökohtainen hiihtovalmentaja. Tuosta noin vaan karvapohjaiset suksetkin, jotka ovat nyt kuuminta hottia. On ollut erinäiset tunnit hiihtotreeniä ja kaikenlaiset kilometrit kokemuksia. Ensimmäistä kertaa vuosineljännekseen, polvileikkauksen jälkeisestä nollakunnosta ja kouluaikojen jälkeisistä traumoista olen ponnistanut ladulle ensimmäistä kertaa neljännesvuosisataan.

Nolla! Onpa hävettänyt laittaa nettiin videoita, joilla räpellän suksilla ja valmentaja huutaa! Haluaisinpa peruuttaa päätökseni siitä, että olen päättänyt julkaista projektini ja antanut sinun tulla sitä tirkistelemään. Kommentaattorit ovat kikattaneet; eihän tuosta mitään voi tulla.

Mutta kukas muita voi kannustaa ja auttaa oivaltamaan paremmin kuin se, joka ei itse taida. Se, joka ei osaa, mutta haluaa.

Ja niin olen ottanut vastaan haasteen; vain kuuden viikon harjoittelun jälkeen olen nyt täällä, tässä vaiheessa tarinaa jo kaiken kokeneena.

 

Mutta palataanpa nyt alkuun, lähtöpisteeseen neljä tuntia ja neljäkymmentäkuusi minuttia aiemmin…

 

Minä ja ihkaoma valmentajani Leppävirran Virin Reetta Nenonen hetkeä ennen lähtöä. Kuva: Reetta Nenonen

 

KAKSIKYMMENTÄYKSI ASTETTA, SIIS miinusta! Pakkanen puree kiperästi kehoa. Katson ympärilläni hyöriviä ihmisiä. Hiihtotrikoita, viime hetken lämmittelyspurtteja, vahaa suksen pohjaan. Kohtaa alkaa kisa. Tämä hiihtotapahtuma on jaettu kahteen osaan: ensimmäinen niistä kilpahiihtäjille ja toinen laturetkeilijöille. Olen mukana kisassa, sillä se on haaste. Testissä on kuinka pitkään kestää neljäkymmentäkaksi kilometriä. Tai, voidaan kai myös sanoa, että testissä on kuinka pitkään kestää nainen. Pääseekö edes maaliin asti?

Luon silmäyksen karvapohjiini. Siis suksiini, jotka olen muuten ristinyt Karvisiksi, älä kysy miksi sukset tarvitsevat nimen. Tarkennen muihin kilpailijoihin ja takaisin Karvisiin. Entä jos vain jättäisikin koko homman väliin? Voiko tästä tulla mitään, kun kylmäkin näin riipii! Ja mitä nuo oikeat urheilijat oikein minusta ajattelevat?

Mutta ei. Eihän se ole minun häpeäni! Tuskin kukaan noista kisaajista ajattelee minua, heillä lienee täysi työ oman maaliinpääsyynsä miettimisessä.

Eikä luovuttaminen ole edes vaihtoehto. Minähän olen päättänyt.

Kisakumppanini lähtöviivalla. Kuva: Juha Leskinen

Kuva: Juha Leskinen

 

PAM! LÄHTÖLAUKAUS PAMAHTAA ja valmentajani kannustaa minut matkaan. On niin kylmä, että silkasta jännityksestä kirvonnut hikikarpalo ohimollani jäätyy valuessaan jo poskeen.

Muut hiihtäjät suhahtavat matkaan, ja kilpahenkeni herää. Tämä matka on hiihdettävä nyt tosissaan, päätän. Ehkä minulla onkin mahdollisuus pysyä muiden kisaaijen kannoilla, ajattelen, kun saan kehoni liikkeelle.

No, ei ole:

Ollaan menty kilometri, ja ketään ei näy enää missään. Miten nöyryyttävä tunne! Sitä ei auta yhtään ensimmäinen alamäki, jossa auraan reiteni kipeäksi. Mäet pelottavat eniten, leikkauksesta edelleen kuntoutuva polveni ei saa mennä kaatuessa rikki!

Surina tunkeutuu korviini. Moottorikelkka on startannut lähtöviivalla perääni. Hyvin pian ymmärrän, että aina kun minä hidastan vauhtia, se hidastaa. Aina kun tikutan mäkeä ylös, se löysää kaasua. Jos, luoja paratkoon, päädyn pysähtymään, myös moottorikelkka pysähtyy.

Sen tehtävä on kulkea viimeisen kisaajan perässä ja varmistaa että kaikki pääsevät maaliin. Olen hiihtänyt vasta viisi kilometriä ja häpeän silmät päästäni. Tuo raukka joutuu kulkemaan kannoillani ehkä iltamyöhään asti!

Mutta eihän se ole minun häpeäni, hänen työnsähän on valvoa kisaajia. Ja minä olen kisaaja ihan yhtä lailla. Sellainen, joka ei kultamitalista taistele, vaan jona voitto on päästä maaliviivalle kesti tämä miten pitkään tahansa.

(Teksti jatkuu kuvan jälkeen.)

Minä lähtöviivalla. Kuva: Juha Leskinen.

 

LATURETKEILIJÖIDEN RYHMÄ LÄHTEE puoli tuntia kilpahiihtäjien perässä. Olen ensimmäisellä tankkauspisteellä kuuden kilometrin päässä, kun ensimmäiset heistä ohittavat minut.

Suhteellisen nöyryyttävää. Eikä tätä auta tietenkään se, että edessä on jyrkkä mäki, jota en uskalla laskea. On otettava sukset pois jalasta. Ja tietysti samalla hetkellä joku saakelin pirteä retkihiihtäjäpariskunta laskee mäen vierelläni sulavasti ja hymyilee maireasti:

–Hei, hyvä, tsemppistä sulle, ne huutaa.

Hei, hyvä, tsemppistä mulle! Nyt on kaksi vaihtoehtoa; heittää nämä karvapohjaiset tsempit jorpakkoon, tai keskittyä olennaiseen. Jorpakko vain vilahtaa mielessäni, kunnes muistan: olen päättänyt tulla tänne sivakoimaan 42 kilometriä, en hiihtämään muiden kisaa.


KAKSIKYMMENTÄ KILOMETRIÄ SUJUU aika sutjakkaan, yllätyn. Ennakkoon olen miettinyt, että neljäkymmentäkaksi kilometriä tarjoaisi mahtavan mahdollisuuden ajatella yksinään, pohtia elämää ja hahmotella sitä, mitä sinulle kirjoittaisin kaiken tämän kokemani jälkeen.

Ni, en ole ajatellut kahteenkymmeneen kilometriin mitään! Olen vain keskittynyt hiihtämään. Aika jännä tunne!

Paitsi, että nyt ajatus päässä hahmottuu. Mitä järkeä tässä on! Yhtäkkiä energiat valahtavat alas säännöllisestä tankkauksesta huolimatta.

Nolottaa, että olen kertonut ääneen lähteväni tänne. Jos en olisi, sittenhän voisin vaikka heti lopettaa.

Puhelin pärähtää soimaan takanani.

–Joo nyt se ottaa jotain selfietä, moottorikelkkakuski sanoo puhelimeen.

Voi luoja! Hävettää! On pakko, koska olen täällä töissä. On tallennettava tätä… julkisuuteen! Voi helvetti, miksi olen lähtenyt tähän, ajattelen ja painan kaasun pohjaan.

Paitsi, että kaasua ei ole. Töpötän mäkeä ylös. Tiiät, miten lapset hiihtää? Ni, sillai!

(Teksti jatkuu kuvien jälkeen.)

Kuvaajani odotti minua kiltisti ladun varrella. Raukka parka! Tässä hiihtäjäjoukoussa en todellakaan ole mukana 😀 Kuva: Pertti Lappalainen/Varkauden Latu

Tällaiset iloiset ja kannustavat ihmiset olivat henkireikämme ladun varrella. Huolto pelasi ja ladut olivat huippukunnossa Riikinvoimahiihdossa! Kuva: Pertti Lappalainen/Varkauden Latu

 

OHITSENI HIIHTÄÄ IHMISIÄ elämänsä voimissaan, moottorikelkka hönkii ahdistavasti niskaan ja tankkauspisteillä pitäisi jaksaa hymyillä, kun niillä urheilujuomaa jakavat ihmiset kannustavat nin innokkaasti.

Mutta minä kellun jossain tunteettomuuden, häpeän, järjettömyyden ja apinanraivon rajamailla.

Tosin kahdestakymmenestäviidestä kolmeenkymmeneenviiteen kilometriin en enää edes tunne mitään. En häpeää, en itseäni, en kehoani. Paitsi tuskan kyllä tunnen.

Mutta tiedätkö mitä, siltikään ei tunnu misssään. Tää on nyt sillai jännä piste. Olen päättänyt hiihtää neljäkymmentäkaksi kilometriä, ja siinä taistossa ei ole horjuttaville tunteille tilaa.

Päätös on tehty jo aikoja sitten, nyt on vain mentävä ja tehtävä, lunastettava lupaus itselle.

(Teksti jatkuu kuvan jälkeen.)

Hienoista kärsimystä tankkauspisteellä 25 kilometrin kohdalla. Kuva Matti Myller/Yle.

 

JOS JOTENKIN OLISIN tässä pisteessä tuntoyhteydessä itseeni ja ajatuksiini, ymmärtäisin, että juuri tässä piilee koko haasteeni suurin oppi.

Päätös. Luja pää, päättäväsyys ja apinanraivo. Luovuttamattomuus pikkuhaasteissa. Töpöttäminen suurissa mäissä. Tärkeintä on liike! Olen mennyt koko ajan eteenpäin.

Kun jotain todella haluaa, ihan oikeasti, ei anna matkan horjuttaa, vaan keskittyy päätökseen, edessä siintävään maaliin, niin yhtäkkiä kaikki turhat tekosyyt karisevat. Yhtäkkiä kaikki koettu häpeä häviää ja ymmärtää, että tärkeintä on voittaa oma päänsisäinen taistonsa.

Ihminen pystyy niin moneen, myös muutokseen. Se kykenee paljon enempään kuin itselleen päivittäin uskottelee. Mutta on uskallettava tehdä päätös. On viitsittävä! On vähät välitettävä häpeästä. Miksi antaa häpeän turvota tekosyiksi, jotka määrittävät matkaa etukäteen?

Matka horjuttaa, se on varma. Mutta jos on jo päättänyt, mitä pelättävää on? Jos on päättänyt kokeilla ja lähteä – silloin antaa anteeksi senkin, jos matka jää kesken.

Matkalla lunastetaan päätös. Niin yksinkertaista se on.


–ON TÄMÄN JOSKUS loputtava, hoen itselleni viimeisen kymmenen kilometrin ajan, taukoamatta pääni sisällä jokaisella suksen vedolla.

Kun näen lähes neljänkymmenen metsäkilometrin jälkeen ensimmäiset teollisuusalueen rakennukset, pärähdän itkuun. Hurja tunne! Sen tarkoitettava, että nyt ollaan lähellä.

Ja niin ollaankin.

Paitsi, että vielä pitää kiertää joku jeeran 400 metrin järvenjäälenkki. Moottorikelkka surraa tarkasti takanani. Kiihdytän vauhtia loppukiriin voidakseni töpöttää sitten nolosti viimeisillä, loppukirissä loppuneilla, voimillani maaliin. Näkyy sillai nolosti tällä videolla, sillä tietysti kuvaajani on tallentamassa maaliintuloni julkisuuteen:

(Teksti jatkuu videon jälkeen.)

 

Maalissa vastaan tulee valmentaja-Reetta. Halaa ja antaa pisteiksi kymppiplus.

Kisan kuuluttaja on lähtenyt kotiin neljäkymmentäviisi minuuttia aiemmin, kun ei ole enää jaksanut odottaa viimeistä maaliin saapujaa.

Mutta eihän se minun häpeäni ole! Minähän olen juuri lunastanut lupaukseni itselle; olen maalissa! Hitto, hiihtänyt neljäkymmentäkaksi kilometriä!

Aika vähän tällaisessa elämässä on häpeämisen aihetta! Niin vähän, ettei ainakaan pienistä horjutuksista kannata luovuttaa.

Kuvaajani ottaa meistä kuvan. Niin ihan sitä vaan, että vertaapa tätä tuohon aiempaan, hetkeä ennen matkaan lähtöä otettuun. Eipä paljon näy kasvoilla neljäkymmentäkaksi kilomteriä ja neljä tuntia neljäkymmentäviisiminuuttia!

Kuva: Matti Myller/Yle

 

Kiitos Reetta! Kiitos Riikinvoimahiihto! Kiitos päätös ja vahva pää!

/Hiihto-Ämmänne

 

Pelon voi voittaa vain, kun uskaltaa pelätä – vamma jätti valtavan trauman

Siinä mäen laella nyt seison. Sauvat tönöttävät tiukasti maassa edessäni jarruna, jotta ne estäisivät eteenpäinliun. Vartalo takakenossa, jotten lähtisi luisuun.

Siinä mäen laella nyt seison ja taistelen toivottomuudessa. Taistelen koko maailmaa ja itseäni vastaan, enkä voi ymmärtää miksi en pysty tähän. Mäki edessäni tekee pari kurvia, sitten häviää mutkan taa, enkä tiedä, mitä sen takaa löytyy. Ehkä mäki jatkuukin siellä yhtäkkiä jyrkemäpänä, enkä voikaan enää pysäyttää vauhtia. Ja mitä sitten käy?

En voi itseni antaa suksien lipua kohti kurveja. En pysty, se on minulle liikaa. Olen lähtenyt lähes 23 kilometrin hiihtolenkille, ja nyt ollaan vastaa kolmannella kilometrillä.

Koko keho tärisee pelosta. Ajattele! Ihminen, joka on pystynyt vaikka mihin ja jolta odotetaan rohkeutta suoriutua hurjimmistakin koetoksista, seisookin nyt pienen mäen nyppylällä keskellä kauhua. Häpeä painaa mieltä. Tunne muuttuu vihaksi, ja sitten riittämättömyyden ja heikkouden tunteeksi. Enhän minä voi olla tällaisessa tilanteessa! Miksi en voi antaa mennä, ja laskea rohkeasti? Minä, joka olen hypännyt mäkihypynkin ja pienen ikäni lasketellut mustimmatkin rinteet.


ON KAMMOTTAVAA HUOMATA, ettei pää anna periksi, vaikka kuinka yritän. Se on iskenyt lukon koko kehoon. Olen opettelemassa hiihtämään, nyt suksilla viidettä kertaa 25 vuoden tauon jälkeen. Ihan nollasta koetan valmistaututua maratonhiihtokisaan, 42 kilometin matkaan, joka odottaa vain parin viikon päässä.

Tällaiset ovat olleet tapanani; itseni haastaminen erilaisissa suorituksissa, kanttini kestävyyden testaaminen ja opeistani sinulle kertominen. Olet kenties jo lukenut esimerkiksi, kun hyppäsin mäkihypyn, millainen oli haaste, jossa poljin pyörällä 24 tuntia  ja 305 kilometriä putkeen  tai kuullut tarinani poljin 350 kilometriä Lapista Norjaan – vain muutaman seikkailun mainitakseni.

Edellisen kerran hurjan urheiluhaasteen edessä olen pudonnut (lue lisää tästä). Alastulo parin metrin korkuiselta seinältä estejuoksukisassa on päätynyt epäonnisesti, ja polveni räsähtänyt rikki pahasti. Ensin pienempien vammojen kuntoutusta kuukausia ja sitten reilun vuoden takainen leikkaus. Nyt puolentoista vuoden jälkeen kuntoutus on edelleen käynnissä.

Olen ajatellut, että polven kuntoutus on kovaa hommaa, ja toivonut vihdoin olevani koko vammaprosessini viime metreillä. Mutta ei; joka kerta pysähtyessäni sitä pohtimaan tämä pirulainen yllättää minut kokonaisvaltaisuudellaan.

(Teksti jatkuu kuvien jälkeen.)

Upea maisema oli matkalla Jyväskylästä Laukaan Peurunkaan. Onneksi peloiltani pääsin myös nauttimaan niistä.

 

SIINÄ MÄEN LAELLA nyt seison ja yhtäkkiä vammani syvät vaikutukset konkretisoituivat ensimmäistä kertaa pelottavalla tavalla. Vaikka fyysisesti olen kuntoutunut jo niin hyvin, että voin ottaa vastaan ensimmäisen isomman urheiluhaasteen, huomaankin, ettei pääni olekaan kuntoutunut samaan tahtiin. Pelkään valtavasti putoamista ja kaatumista. Pelkään, että jalkani rikkoutuu uudelleen. Pelkään, että joudun takaisin siihen hirveään prosessiin, jonka olen käynyt jo kertaalleen läpi. En luota vielä kehooni, en tiedä miten se käyttäytyy ja pelkään valtavasti kaatumista. Putoaminen korkealta ja polven posahtaminen palasiksi, on jäänyt mieleen valtavana mustana möykkynä.

Ja siinä mäen laella nyt seison. Edelleen. Mieli hakkaa pelon kuvia. Järjellä kuvailtuna kuulostaisi kenties kummalliselta. Mutta tämä on totta minulle nyt. Pelkoni.

Vasten omaa tahtoani joudun ottaamaan sukset jalasta, kun en muuta voi. Tallustan mäkeä alas räkäitku poskea pitkin valuen. Epätoivo viiltää ja usko tulevaan horjuu.

Tämä on se hetki, jossa mieli haluaisi vain todeta: ”no, ehkä tästä ei enää tulekaan mitään, ehkä ne päivät on jo eletty ja minun aika tyytyä kehoni ja mieleni rajallisuuteen”.  Ajatus saattaisi sumentua siihen, etten pääse alas, että pelko ottaa vallan, vaikka minun pitäisikin keskittyä siihen, että jossain edessä on varmasti joku mäki, jonka uskallan laskea. Tuo mäki ei ole tämä, ja minun on se vain hyväksyttävä. Taistelemalla en pääse mihinkään. On hyväksyttävä, että pelkoni on tässä ja että se on todellinen, ja löydettävä tie sen ohi.

On otettava sukset jalasta, annettava itselle armo, ja käveltävä mäki alas. Elämän nöyryyttävin piste, häpeällisin hetki, ja silti niin inhimillinen.

Miten on niin vaikeaa vain uskaltaa pelätä? Miksi tuota tunnetta vastaan taistelee viimeiseen asti, eikä uskalla hyväksyä ja tunnustaa sitä ääneen?


SIINÄ MÄEN LAELLA nyt seison. Taas. Nyt edessä on uudet kurvit, jotka ohjautuvat mutkan taa. Olen päättänyt, että näköpiirin ulottumattomiin mäkiin en tänään astu, mutta ottanut haasteekseni nyt uskaltautua mäkiin, joiden . Sitten soitan valmentajalleni ja pyydän hänen apuaan. Yhdessä voimme vahvistaa turvan tunnettani. Vähitellen saan luottamusta, ja ehkä jo ens kerralla uskallan kovempiin mäkiin.

On opeteltava luottamaan. On opeteltava hyväksymään. On opeteltava pelkäämään. Sillä ajattele; pelon voi voittaa vain, kun uskaltaa pelätä, kun uskaltaa hyväksyä, että pelkää.

Siinä ladun varrella minä ymmärrän. Suurinta rohkeutta on uskaltaa pelätä. Lähes 23 kilometriä on ollut aikaa antaa itselleen armo ja hyväksyä. Ja minä selvisin! Perille tullessa on helppo hymyillä.

Ja miettiä sitä, että kahden viikon päästä tämän suorituksen päälle olisi vielä hiihdettävä lähes toinen samanmoinen…

Näin, pienin askelein mennään. Tällainen mäki ei onneksi enää pelota.

Äitini oli taas mukana hiihtolenkilläni. Tästähän tulee jo ihan tapa! Luitko jo tämän tekstini?

Tähän fiilikseen päättyi kuitenkin onnekseni viikonlopun hiihtoputki. Mahtavaa hommaa. Ainakin näin jälkikäteen ajateltuna.

Mut hei; koko viikonlopun aikana kilometrejä kertyi hiihtäen jo yli 40. Se on se suurin rohkeus, kun tämänkin haasteen yli minut kantaa.

 

Latu palautti luottamuksen – näin liikkeelle hiihtotreenissä

–Olo on kuin kiinalaishiihtäjällä, huudahdan ehkä vähän liian kovaan ääneen astuessani ladun varteen.

Mielessä keikkuu kuva lehdessä nähkemästäni kiinalaisturistista Lapissa, sukset jalassa. Ilman pipoa, paksu toppatakki päällään ja farkut jalassa hän tönöttää lumen keskellä hätääntynyt ilme kasvoillaan.

Ihan kuin minä nyt! Ymmärrän tuon kiinalaisnaisen hädän, mutta miten minä, Suomessa syntynyt ja kasvanut, siis käytännössä sukset äidinmaidossa jalkoihini saanut ihminen, voin tuntea tällaista pelkoa astuessani suksille ensimmäistä kertaa yli 25 vuoteen.

Se kun on keissini: Nainen, joka on hiihtänyt viimeksi koulussa, on aikeissa opetella hiihtämään taas. Olen ihminen, joka on kolunnut kaikki mahdolliset lajit ja sitten viime vuosina kaikkien jumppien ja pumppien jälkeen on herännyt halu monipuoliseen liikuntaan ja kaipuu ulkoilmaan, lajiin, jossa voi joko urheilla kunnolla tai lähteä kivalle metsäretkelle.


VUOSI KAUPALLA OLEN koettanut aloittaa. Ja nyt ollaan jo pitkällä! Minulla on hiihtovalmentaja ja alla ihkaomat, ammattilaisen kanssa valitut sukset. Oikean tekniikan oppiminen ja sopivat välineet ovat tuntuneet aiemmin liian isoilta esteiltä, ja siksi olen nyt päättänyt tehdä kaiken oikein. Olen päättänyt tarttua ammattilaisten apuun ja ottaa sinutkin mukaan tähän prosessiin oppimaan kanssani.

Se on sitten sivuseikka, että valmentajani on heittänyt tavoitteekseni poimia kuun taivaalta: 1,5 kuukauden päästä aloittamisesta minun tulisi osallistua hiihtokisaan, jossa tavoitteeni on 42 kilometrin matka… Huh. Siihen kun lisää sen sivuseikan, että viimeiset puolitoista vuotta ovat menneet urheilullisesti harakoille, kun edellisessä urheiluhaasteessani (lisää tässä) loukkasin polveni. Vaikka olen jo täysin urheiluvalmiina, eikä polvi estä tätäkään tavoitetta, leikkauksen jäljiltä kaikki kehossani on romahtanut ja kunnon uudelleen rakentaminen vie aikansa.

Tiedät, että olen urheillut useita haasteita (esim. tämän, tämän ja tämän), ja olen tästä haasteesta innoissani! Ei tässä se 42 kilometriä pelota niinkään. Normioloissa se olisi melkein pala kakkua. Hurjinta on, etten tunne nyt vammani jäljiltä kehoani ollenkaan. En tiedä mikä sen kunto on tai pystyykö jalkani vielä tällaiseen. Mielessä on monta pelkoa.


NYT SEISON LADUN varressa. Vihdoin! Sukset ostettuani kelit muuttuivat kamaliksi, enkä ole päässyt lähtemään ensimmäiseen omatoimiseen treeniin. Eikä sää nytkään hyvältä näytä, mutta mentävä on. Mukana kun ovat maailman parhaimmat kirittäjät; omat vanhempani, jotka ovat hiihtäneet koko ikänsä.

Aloittaminen. Liikkeelle lähteminen ja viitsiminen; ne ovat vaikeinta elämässä. Uusi ja tuntematon pelottaa. Entä jos en osaa, en jaksa, en pysty? Entä jos muut nauravat, jospa en onnistukaan tavoitteessani. Uudessa asuinpaikassani Kuopiossa en tunne maastoja, enkä tiedä missä olisi hyvä aloittaa, ettei innostus kaadu heti liian vaikeisiin reitteihin. On myös ihan liian kiire koko ajan ja vaikea mennä mihikään, sillä minulla ei edes ole autoa, jolla hurauttaa helposti ladun varrelle. Olen rakentanut mieleeni monta kynnystä, jotka hidastavat hirveästi.

Siksi liikkeelle lähtemisessä kaikki keinot ovat sallittuja. Lahjonta, pakottaminen tai palkinnon odottaminen. Tai omat vanhemmat.

Olen raahannut sukseni bussilla Kuopiosta Keski-Suomeen, sillä vanhempani tietävät siellä mihin kannattaa mennä. Äitini on jopa aikoinaan opettanut hiihtoa, ja tiedän, että hän jos kuka saa minut liikkeelle ladulla.

Ja sitä paitsi hän jos kuka voi motivoida minut voittoon tulevassa hiihtokisahaasteessani. Onhan hän taustavaikuttajana edellisenkin (ja toistaiseksi ainoassa) hiihtokisamenestyksessäni. Hän näet raahasi minut joskus 80-luvulla Hippo-hiihtoihin ja voitin hopeaa – kisassa, jossa lisäkseni oli yksi osallistuja…


JA 2010-LUVUN loppupuolella minä yritän tarttua suksiin uudelleen. Koetan innostua lajista, johon liittyy niin paljon vaikeita muistoja. Lipsuvat sukset ja koulukaverini Kirsi, joka veti joka kerta mäessä ohi sulavalla vapaalla ja minä olin valmis heittämään sukset syvälle jorpakkoon.

Tällä vuosituhannella äitini on raahannut minut kiertämään suksilla komen kilometrin latua entisen lipeälammen viereen. Suhteellisen ironista. Keli on plussalla ja vettä tihkuttaa. Tähän keliin olisi lähdön voinut katkaista, mutta olen itse päättäväisesti hokenut edellisen illan, että säällä kuin säällä mennään. Ihan on herran haltuun heitetty, hiihdetäänkö reittiä puolikas vai useampi kerta ympäri. Kosketuspintaa minun keississäni kun ei ole, voi olla, että tästä tuli lyhyt reissu. Mutta sen ei sovi antaa hämätä. Tavoitteeksi olen asettanut itselleni hiihtää kymmenen minuuttia.

 

KIINALAISMIELIKUVA PYÖRII MIELESSÄNI, mutta hyvin nopeasti huomaan, että ladulla on kaikenlaisia hiihtäjiä lapsista vanhuksiin. Kukin hiihtää tyylillään, eikä kukaan kyttää toistaan. Paitsi tosin minä kyllä kyttään. Komeitten miesten ohi vilahtavia takamuksia hiihtotrikoissaan, mutta se on sitten ihan toinen tarina. Tuttu sinulle myös tästä urheiluhaasteestani…

Ketään toista ei kiinnosta miltä näytän ja onnistunko vai epäonnistunko minä hiihdossani. Päinvastoin, tunnelma on kovin kannustava. Laturaivosta, josta olen myös lehdistä lukenut, ei näillä main näy tai kuulu mitään. Olen ehtinyt hiihtää vain parisataa metriä kun ohitseni hiihtävä mies huikkaa:

–Wautsi, onko nuo karvapohjat, niillä näyttää kulkevan hyvin!

Huikkaan hänelle vastaukseksi vuolaat kehut uusista suksistani enkä voi olla ihmettelemättä: Tämähän todella kulkee! Latu on tällaisellakin plussakelillä erinomainen, sen jatkuva kunnossapito on ollut kriteeri juuri tämän paikan valinnalle. Netin latukartoista löytää helposti tiedon kunnossa olevista reiteistä.


HIIHTOVALMENTAJANI REETAN OHJEET pyörivät mielessäni, ja yritän kiinnittää huomion joka liikkeeseen, vetoon, työntöön, sauvan iskuun maahan ja suksen potkuun. Metri metriltä liikkeet alkavat tuntua paremmilta ja sujuvammilta. Analysoin liikettäni ja menen eteenpäin.

Kunnes. Tulee mäki. Ihan piikuruinen alasmeno, mutta mäki ja lasku kuitenkin. Eniten minua pelottaa kaatuminen, polvivammani kun aiheutui tippumisesta, ja pelko kaikkea ylhäältä alas tuloa on valtava möykky mielessä – niin iso, etten osaa sitä sanoin selittääkään.

–Jos lasku pelottaa, otat vain sukset pois jalasta, Reetan kannustava kommentti kaikuu mielessäni.

Niinpä otan sukset reippaasti pois ja kävelen mäen alas. Eikä kukaan naura tai kummastele! Ajattele!

(Teksti jatkuu kuvien jälkeen)

Ja ajattele! Jo kolmannella kierroksella uskallan laskea mäen! Oikea tekniikka auttaa; alas kyykkyyn ja pylly rohkeasi alas tasapainoon jalkojen kanssa.

 

KOLME KILOMETRIÄ ON hiihtäen käsittämättömän lyhyt matka. Olen jo toisella kierroksella, eikä tunnu missään. Olen yllättynyt siitä, miten olemattomaksi luulemani kunto kestää. Se on niin hyvä, että lisään tahtia. Kymmenestä minuutista nostan tavoitetta seuraavaan kymmeneen minuuttiin, sitten minuutit muuttuvat kilometreiksi ja kierroksiksi.

Mikä tunne! Olen taivaissa; voitko kuvitella miltä tuntuu, kun puoleentoista vuoteen ei ole päässyt kunnolla nostamaan sykettä ja testaamaan oman kestävyytensä rajoja? Tätä minä rakastan. Olen sillä tavalla kummallisilla geeneillä kuorrutettu yksilö, etten juuri parempaa tunnetta tiedä kuin hengästyminen ja yläilomoissa hakkaava syke. Olo on taivaallinen.

Ja juuri tuossa hetkessä kiitän, että olen terve, ja saan tehdä tällaista. Miten olinkaan voinut estää itseäni lähtemästä liikkeelle, kun siihen minulla on kaikki mahdollisuus, eikä oikeasti mitään tarvetta tekosyille?

(Teksti jatkuu kuvien jälkeen)

 

Yks onnellinen hiihtäjä mä vain! Mutta tämä on toki kuherruskuukausi. Veikkaan, että vielä notkojakin nähdään…

 

RULLAATIRULLAATI, LAULESKELEN MIELESSÄNI. Uudet karvapohjat kiitävät ja minä iloitsen. Välillä lipsuu, välillä tökkii, mutta mitä väliä; siitähän sitä oppii. Pikkulapsi vetää vapaalla tyylillä ohi, mutta minä riemuitsen siitä, että pääsen parin mummon edelle.

Neljännellä kierroksella vatsa alkaa kurnia. Se on merkki. Kilpahenkeni työntäisi vielä viidennelle kierrokselle, mutta päätän olla nyt urheilunhimoanikin viisaampi; jos viimeisestä kierroksesta jää huono maku, fiilis jää vaikuttamaan seuraavaan hiihtokertaan. Siksi on hyvä lopettaa korkealle.

12 kilometriä. Punaiset posket. Hikilammikko takin selkämyksessä. Takaisin tullut luottamus kykyihini ja kehooni. Euforia. Sama seuraavana päivänä uudestaan. Siinä ensimmäisen hiihtokertani tulos.

 

Tällä videolla näet, miten koko viikonlopun mittainen treeni vanhempien kanssa purkautui kuvallisen ilmaisun keinoin…

OMA ANALYYSINI ENSIMMÄISISTÄ HIIHDOISTA SEKÄ SEURAAVAT TAVOITTEET:

Tämän viikonlopun kahdella 12 kilometrin hiihtolenkillä tuli testattua hiihdon perustekniikka ja ajettua sitä omaan kehoon. Tärkeää oli saada kokemus, että pystyn hiihtämään ja voin kehittyä siinä. Vuorohiihto sujuu jo hyvin, potkua sukseen löytyy jo kivasti, ja näin vauhtia. Kuntosalilla hiihtolaitteella tehty yläkropan harjoitus auttoi selvästi tasatyönnön tekniikassa ja se sujui aika hyvin jo.

Oma pää haastaa kovempaan vauhtiin kuin 42 kilometrin kisasuoristustani ajatellen on järkevää, ja sen kanssa joudun tekemään töitä. Toisaalta nyt annoin myös itselleni luvan kokeilla kunnon rajoja, jotta tietäisin missä ne kulkevat ja pitkän tauon jälkeen saisin ottaa ilon irti kunnollisista sykkeistä ja hullusta hengästymisestä.

Polvelleni hiihtoliike oli uusi, olenhan joutunut opettelemaan kävelemisenkin aivan uudelleen, ja ensimmäisen päivään lenkin aikana ja sen jälkeen polvi kipuili. Mutta jo toisella lenkillä havahduin siihen, miten vahva uudelleen rakennettu polveni on. Uudet jänteet ovat ehdottomasti vahvemmat, ja sen vaikutuksen todella tuntee!

Huomiota täytyy jatkossa kiinnittää polviin, niissä kun on sellaista naisille normaalia haastetta, että ne kääntyvät hieman sisäänpäin, ja lantiota on avattava enemmän. Vähitellen sitten täytyy myös maaston suhteen lisätä haastetta. Seuraavaksi täytyy oppia jarruttamaan, auraamaan, hyppäämään pois ladulta äkillisissä tilanteissa (se on minulle yksi haasteellisimmista asioista, sillä räjähtävä ja nopea voima ja kyky reagoida nopeasti ovat pitkän polvivammatauon jälkeen kadonneet kehostani). Edellä mainittujen lisäksi painonsiirtoa on treenattava, ja nämä taidot hallitessani voi laduiksi valita haasteellisempiakin maastoja.

 

Voit lukea projektistani lisää täällä. Jutusta löytyvät myös videot suksien valinnasta sekä vuorohiihdon ja tasatyönnön tekniikasta. Tämä projekti jalkautuu Yle Radio Suomeen ja tähän blogiini.

 

Nollasta kohti 42 kilometrin hiihtokisaa: Polvivammaisesta kilpahiihtäjäksi vain reilussa kuukaudessa?

I’m back – vai olenko, se selviää pian! Lähes puolentoista vuoden polvipiina on takana: Tough Viking -haasteeseen se matka katkesi, mutta VIHDOIN urheilukielto on kumottu ja voin ottaa vastaan ensimmäisen urheiluhaasteeni. On tätä odotettu!

Maaliskuussa minua odottaa 42 KILOMETRIN hiihtokilpailu.

Olen jo pitkään haaveillut, että voisin aloittaa hiihdon kunnolla, ja nyt päätin pyytää avukseni hiihtovalmentajan. Viattomana aioin vain opetella hiihtämään sunnuntailenkkkiä, mutta kun valmentajaksi ottaa Leppävirran Virin Reetta Nenosen, tavoitteet asetetaan oikealle tasolle. Siksi seison (aivan liian) pian, maaliskuun kolmantena päivänä, lähtöviivalla Riikinvoimahiihdossa Varkaudessa.


TÄMÄN HAASTEEN TUORE valmentajani minulle asetti yhteiseen projetiimme tietäen, että taustallani on hyvä kunto ja monta jo aiemmin suoritettua haastetta, vaikka nyt lähtötilanteeni onkin erityislaatuinen.

Edellisestä hiihtokerrastani on reilusti yli kaksikymmentä vuotta ja nyt on vain 1,5 kuukautta aikaa ottaa tämä laji haltuun. Kun yhtälöön lisää sen tosiasian, että polveni on vielä heikko ja ennen niin hyvä kuntoni on ehtinyt vammani aikana romahtaa täysin, en oikein tiedä mitä odottaa.

Polveani olen kuntouttanut systemaattisesti ja tarkasti, eikä mikään fyysisesti estä minua ottamasta tätä haastetta vastaan. Mutta varmaa on, että helppoa kunnon kohottaminen ja uuden lajin haltuunottaminen ei ole. Ja silti samalla juuri tämä haaste motivoi minua uudelle tasolle kuntoutukseni kanssa. Olen innoissani, että vihdoin saan uusia säveliä elämään myös liikunnassa.

Yhtään varmuutta siitä opinko hiihtämään ja selviänkö suksilla 42 kilometriä näin nopealla aikataululla, ei siis vielä ole. Tavoite on selvä, mutta se, miten sen käy, ei voi vielä ennustaa… Mutta sehän tästä mielenkiintoisen juuri tekeekin, kuten jo tiedätkin: Muistatko esimerkiksi nämä edelliset hullut haasteeni ”Kyläboheemien kokoontumisajot” -24 tunnin pyöräilyhaasteeni  tai ”Kun nössöstä tehdään mäkihyppääjä” -mäkihyppyhaasteeni tai ”Somekuningattaren tulikoe ja muita tarinoita supersankareista” 350 kilometrin pyöräilyhaasteeni (sinisten linkkien takaa pääset lukemaan nuo jutut)?

 


TÄNÄÄN OLI ENSIMMÄINEN hiihtotreeni Reetan kanssa – talven kovimmassa pakkaskelissä ja tuulessa tietysti! Projekti on armoton, mutta ah niin innostava ja mielenkiintoinen. Ja arvaathan jo sen, että pääset mukaan matkalleni kohti tätä kisaa.

Valmentajani Reetta Nenonen on muun muassa entinen hiihdon SM-mitalisti.

Tänään ei juuri porkkanaa nähty; vain keppiä 😀 Olen haasteellinen valmennettava ja tarvitsen vähän kovemmat otteet…

Kuvat: Toni Pitkänen / Yle

Tervetuloa mukaan matkalle! Teen tätä projektia työssäni, mutta se jalkautuu myös tänne blogiini.
/Äm

Sinä selviydyt, tiedäthän!

On muuten tänään tasan vuosi tästä…

 

Ei mikään hirveä ikävä ole kyllä tuota aikaa; koko maailma ja työt vamman alle pari kuukautta aiemmin kaatuneina ja juuri koko kassan tyhjentäneestä leikkauksesta heränneenä.

Nyt jos suhteuttaa tämän kuvan eiliseen postaukseeni, niin voisin vaikka yhden elämänviisaan heittää:

Jos nyt käyt läpi rankkaa aikaa, usko, kun sanon – vuoden päästä kaikki on kauniimmin, kun vain vielä hetken jaksat kestää. Mitä tahansa voi tapahtua milloin tahansa, myös paljon positiivisempaa.

Sinä selviydyt, tiedäthän!

377 x 4 x 4

Ah! Parhainta näissä parissa kuluneessa viikossa on se, että olen vihdoin ja viimein saanut jalat maitohapoille.

Viime viikolla vedin ensimmäistä kertaa rappustreenin, siihen kun polvi on vihdoin antanut myötä ja sen on voinut lisätä treeniohjelmaan. Täällä Kuopiossa rappustreenille on mahtavat puitteet, sillä Puijon mäkihyppymäkien vieressä olevat portaat ovat täydelliset tähän hommaan. Pitkät ja vaihtelevat. Välillä vähän kevyempää nousua ja välillä tiukempaa.

Viime viikolla vedin treenin ensimmäistä kertaa. Ja tänään taas uudelleen: 377 rappusta ylös-alas neljästi, siis yhteensä lähes parituhatta askelmaa, kun lasketaan niin ylösnousut kuin laskut alas. Siis 377 x 4 x 4! On pakko purkaa tämä tällä tavoin auki, jotta se kuulostaisi mahdollisimman kovalta suoritukselta – niin kovalta ja suurelta suorituksesta kuin se minusta tuntuu 😀 On myös mahtavaa saada vihdoin laajentaa kuntoutusohjelmaa, sillä yksipuolinen salitreeni alkoi jo kyllästyttää. Nyt siis käyn salilla, vesijuoksemassa, kävelemässä ja vihdoin myös rappusilla.

Erityisen suurelta saavutus tuntuu siksi, että tätä olen kaivannut niin pitkään maatessani polvi paketissa. On niin upean hyvä olo, kun saa sykkeen koholle, hien kunnolla pintaan ja jalat huutamaan armoa, ei sitä osaakaan arvostaa ennen kuin on joutunut pitkään kärvistelemään ilman.

Pienestä tulee näinä aikoina hyvä olo – voittajatunne! Se on nyt!

Tässä ovat onneni lähteet! Joskin juuri tässä kohdassa koen myös joka kerta suurimmat kauhun hetket: portaat ovat niin jyrkät ja niiden alla niin paljon tyhjää, että mieli palaa vuoden takaiseen putoamiseen – se pistää mielen pelkäämään, vaikka en ole ikinä aiemmin pelännyt korkeita paikkoja tai putoamista. Aika hiljaista menoni vielä onkin niin ylös kuin alaspäin mennessä. Johtuu toki myös siitä, että kunto on vuoden tauon aikana laskenut paljon. Mutta hiljaa hyvää tulee.

Tänään oli uskomattoman kaunis ilma. Tämä kuva tosin viime viikolta, mutta aivan samalta näytti tänään.

 

/Äm, täynnä energiaa

Kuun kymmenes ja yksitoista kuukautta

Kuun kymmenes!

Huomasitko, että missasin edellisen? Siis heinäkuun kymmenennen, polven muistopäivän! Oikeastaan en missannut sitä, mutta tuolloin en vaan jaksanut nostaa asiaa sen suuremmin esille. Ja se on hyvä merkki se. Ehkä polvi ei kohta enää hallitse koko elämääni, kun en jaksa sen rikkomisen kuukausipäivää säännöllisesti ”juhlia”.

Mutta tästä kuun kymmenennen muistopäivästä on tavallaan tullut sellainen sopiva pysähtymishetki katsoa aikaa taaksepäin, ja mikä tärkeintä, luoda katse eteenpäin.

Polven osalta eteenpäin katsominen on tosin aika vaikeaa. Edelleen on suuri mysteeri, miten ja missä tahdissa keho kuntoutuu. Edelleen opettelen ymmärtämään kuinka kropalle on annettava sen oma tahti. Oikealla kuntoutuksella voin edesauttaa sen kunnon edistymistä, mutta kehoa on kuunneltava nyt erityisen tarkalla korvalla. Nnyt mieltä haastaa tietysti se, että töiden ja aamuherätysten ohella vähäiset voimat vetäisivät usein vain sänkyyn. Pidin tarkoituksela parin viikon tauon, ja nyt olen taas käynnistellyt kuntoutusrumbaa.

Ehkä jossain vaiheessa myöhemmin ymmärrän vieläkin paremmin mitä nämä kuluneet yksitoista kuukautta ovat minulle opettaneet: lisää läksyjä periksiantamattomuudesta, siitä miten joskus itsensä joutuu kaikin keinoin puskemaan tekemään töitä ja hallitsemaan mielensä hirjumisen hetkellä. Sillä helppoa tämä kuntoutus ei ole. Se on tasapainottelua pitkäjänteisen työnteon ja malttamattomuuden välillä. Sieltä välimaastosta täytyy löytää oikea treenimotivaatio, tapa kuntouttaa järkevästi niin, ettei riko itseään vaan pystyy kehittymään lineaarisesti takaisin kuntoon.

 

Tänään kävin treenaamassa, mutta ohjelmassa oli polven sijaan nyt enemmän yläkroppaa. Sen on vahvistuttava paljon, sillä aiemmat kuukaudet on keskitytty vain polven jumppauttamiseen.

 

Vaikka nytkin taas tuntuu, ettei tästä polvesta ikinä tule kunnon kalua, niin ehkä sekin aika vielä koittaa, että kehoni tuntuu normaalilta. Viime aikojen isot kehitykset olen kokenut siinä, että polvi tuntuu suoristuvan nyt jo paremmin. Sen jäykkyys on yllättänyt minut totaalisesti; siis se, miten ihmeen pitkään vamma ja leikkauksen jäljet sen liikkuvuutta rajoittavat. Ja koska polvi ei suoristu edelleenkään täysin, en voi kävellä täysin normaalisti tasapainoisessa asennossa. Tämä taas rasittaa muuta kehoa paljon.

Nyt, kuun kymmenentenä ja yksitoista kuukautta onnettomuudestani sen jäljet ovat alkaneet näkyä kehossani myös hieman kummallisilla, minulle entuudestaan oudoilla tavoilla. Tällaisia asioita en yleensä käsittele, eikä niillä sinällään ole merkitystä, mutta olen myös huomannut ylimääräisten nesteiden ja vähemmästä treenistä jouhtuen hitaammaksi käyneestä aineenvaihdunnasta johtuva lieveilmiöt. Muhkuroita alkaa muodostua kehoon. Sen lisäksi, että vammautunut jalka on vielä huomattavasti lihaksettomampi kuin vasen, on siihen alkanut ilmestyä selluliittiä. Sitä jotenkin kummasti olen viime päivinä hätkähtänyt.

Tai sitten se on vain tämä ikä. En ole perhana enää mikään eilisen teeren tyttö minäkään 😀

Tällaisin ajatuksin kuun kymmenentenä, yksitoista kuukautta onnettomuudesta. Tajunta virtaa taas.

/Äm