Odotukset sulkevat oven suurilta löydöiltä – ensikertalaisten purjehdusretki oli yllätyksiä täynnä

Kaikki seikkailut alkavat hurjalla hämmennyksellä.

Jos olet joskus hypännyt johonkin uuteen paikkaan, uuteen haasteeseen ja uusien ihmisten seuraan, tiedät mitä tarkoitan.

Tiedät, miltä tuntuu, kun olo on sanalla sanottuna hämmentynyt.

Ja pöllähtänyt.

Ja sekava.

Hurjan hämmentynyt, pöllähtänyt ja sekava on olo juuri sillä hetkellä, kun on repäissyt itsensä irti normaalista arjesta ja uomastaan. Sillä hetkellä, kun on astunut sisään tuntemattomasta ovesta tietämättä mitä sen sisäpuolella on.

* * *

 

MUSSUTAN työpaikkaravintolan aamiaisella järjetöntä kasaa pekonia. Vatsassa kiertää, mutta sitä uhmaten on tungettava ruokaa sisään viimeisellä mahdollisella hetkellä ennen lähtöä, jotta selviytyisi ja jaksaisi, sillä edessä on huima, fyysistä taipuvuutta tarvitseva ja voimia nakertava purjehdus.

Pari viikkoa aikaisemmin seikkailupurjehtija Kari ”Ruffe” Nurmi, siis Kippari-Ruffe, on haastanut minut kokeilemaan purjehdusta merelle: Kuinka pitkälle ummikko maakrapu voisi purjeveneellä päästä yhden päivän aikana, ensimmäisellä purjehdusreissullaan.

Olen haastanut blogini lukijoita ja radiolähetykseni kuuntelijoita mukaani seikkailuun, ja vain hetken kuluttua tapaisin satamassa kolme minulle tuntematonta tyyppiä, jokainen purjehtijoina ensikertalaista, valmiina hyppäämään pieneen paattiin kanssani.

Maha möyryää. Aamiainen ei uppoa. Alkaa jännittää: entäpä jos hurjassa merenkäynnissä vatsani pyörähtää ympäri ja alan voida pahoin.

”Otat sit heti kyllä kameran esiin jos mä oksennan!”, ohjeistan mukaani keikalle lähtevää kuvaajaa.

Hitto, mitä mahtavaa matskua saisimmekaan, jos toimittajaa puklaa yli laidan, kun ei kestä hurjaa merenkäyntiä. Niinku seikkailua parhaimmillaan!

 

AUTOMME kaartaa sataman parkkipaikalle. Siellä minua odottavat Ruut, Hannu ja Kalle. He ovat valikoituneet mukaan tälle purjehdukselle valtavasta määrästä hakijoita. Tunnen painetta harteillani, sillä nyt olisi tarjottava heille unohtumaton ja villi seikkailu, jossa ihmishenkiä ei säästetä.

Katson Kippari-Ruffea, joka tulee meitä vastaan iloisesti hymyillen. Mitähän hän juuri nyt ajattelee? Siis tuo mies, joka on, vain muutamia mainitakseni, nuorin Atlantin molempiin suuntiin ylittänyt suomalainen kippari, ensimmäinen ihminen, joka on matkannut muoviveneellä Huippuvuorten ympäri (ja joutunut tuolla reissulla myös jääkarhun hyökkäyksen kohteeksi!) sekä seilannut laiturilla Suomenlahden yli.

Tässä meitä on hänen edessään nyt neljä ihmistä, jotka eivät ole ikinä purjehtineet.

Kuinkahan suuri seikkailu tämä on Ruffen mittakaavassa? Meille muille matkaan lähtijöille tämä on hyppy tuntemattomaan kaikilla tasoilla.

Kalle (vas), Ruut ja Hannu odottivat minua sataman parkkipaikalla. Olemme valmiina seikkailuun! Kuva: Kari Nurmi

Kippari-Ruffe tuli vastaanottamaan meidät kameroiden kera.

Kippari-Ruffe ja Kalle.

Ruut lähdön tunnelmissa.

Pelastusliivit päälle ja menoksi. Ei muuten ollut ihan noin yksinkertaista kuin miltä kuulostaa. Jo pelastusliivien kiinnittäminen aiheutti maakravulle päänvaivaa… Kuva: Kari Nurmi

 

ASTUMME veneeseen. Moottori käynnistyy ja Ruffe ohjeista Kallen ja Ruutin irroittamaan köydet. Pelottaa, että jo tässä kohtaa joku tippuisi mereen. Mutta ei, nämä kaksi tanssitaustaista ihmistä hoitavat homman kuin gasellit konsanaan, ja olen itse salaa tyytyväinen, sillä minä kaikessa kankeudessani olisin se, joka merestä tällä hetkellä täytyisi noukkia.

Hannun tehtävä on tarttua ruoriin ja alkaa ohjata venettä laiturista aallonmurtajien välistä merelle. Muuten niin jäyhän seitsemänkymppisen Stadin kundin suupielessä hyppii pieni hymy.

Ajamme hetken moottorilla avarammille vesille, kunnes Ruffen käsky käy jälleen. Nyt Ruut saa tehtäväkseen avata purjeet. Minä olen jo vähän kateellinen, kun en pääse tekemään itse mitään.

Ruffe aloittaa purjeiden noston.

Hannu ruorissa.

Purjeet nousevat yhteistyössä.

 

PÄÄSEN vihdoin hommiin, ja tartun ruoriin Hannun jälkeen. Toinen purjevene seilaa kovaa vauhtia ohitsemme. Vituttaa. Kilpailuviettini herää ja haluaisin vaikka työntää oman laivani tuon toisen kipparin edelle.

Mutta ei. Minä, suuri seikkailija, kellun täällä pienessä purkissa, joka ei juuri liiku mihinkään. Paatti menee kyllä eteenpäin, mutta jos nyt kävelisin vetten päällä, kulkisin sitä nopeammin. Olen odottanut tuulta ja tyrskyä, valmistautunut myrskyävään mereen ja vauhdikkaaseen liitoon kyljellään allokkoa halkovassa veneessä, mutta sellaista ei tyyrpuurissa nyt siinnä. 

Sen sijaan vene lipuu rauhassa tyynessä meressä, aurinko paistaa ja kaikki on ihan hemmetin hyvin ja upeasti. 

”Onhan tämä nyt ihan älyttömän tylsää”, sanon suoran ajatukseni minua kuvaavalle kameralle. 

Olen huolissani muista purjehtijoista. Saavatkohan he tästä mitään irti vai katuvatko parhaillaan lähtöään? Näinkö vähän minä pystyin heille tarjoamaan?

Keskittynyttä menoa ruorissa. Hannu ihailee maisemia taustalla. Kuva: Kari Nurmi

 

Ja samaan aikaan toisaalla… Kalle uhmaa fysiikan lakeja tekemällä ”titanicit”. I’m the king of the world! Kuva: Kari Nurmi

 

OHJAAMINEN on kyllä hauskaa hommaa. Siitä saa tehtyä lähes leikkiä ja pelin, kun ottaa kiintopisteekseen kaukana siintävän merimerkin ja koettaa koko ajan pysyä täydellisesti linjassa kulkien sitä kohti. Siitä minä saan yllättävän isot kiksit ja hihkun innoissani. Ohjaaminen ei olekaan niin helppoa ja vene kääntyy herkästi väärään suuntaan. Aika alkaa unohtua ja keskittyminen suuntaa vain eteenpäin kulkemiseen.

Hyvin hitaaseen eteenpäin kulkemiseen.

Kun pari tuntia on sujahtanut, päätämme alkaa kääntyä takaisin kohti satamaa. Ruut tarttuu ruoriin ja minä saan mennä kääntämään purjeen. Kauheasti asioita tapahtuu ja toimin kuin tikka Kippari-Ruffen ohjeiden mukaan ymmärtämättä yhtään mitä teen tai havaitsematta, että vene todella kääntyy ympäri.

Siinä on tämän seikkailun vauhdikkain ja hurjin hetki, ja minä olen niin keskittynyt köysiin ja niiden vetämiseen, että kaikki muu menee ohi silmien. En tajua, että olemme vaihtaneet suuntaa.

 

KIPPARI-RUFFE alkaa jakaa eväsleipiä. Minäkin tartun leipään hanakasti, sillä vatsan möyrintä on tasoittunut, eikä tässä nyt kyllä kaikista toiveistani huolimatta edes oksennusta taida olla tulossa.

Purjehtijat ottavat leivät vastaan ja alkavat syödä niitä rauhassa ja nauttien. Sää on upea, meri kimmeltää. Juttelemme niitä näitä, kuulemme toistemme tarinoita ja loikoilemme veneessä.

Jotenkin ihan liian ihanaa ja kaunista.

WRUUUUUUUUUUUMMMMMMMMMM!!!! Kova moottorin pärinä alkaa kuulua jostain kaukaa. Hurja kilpavene surisee satojen metrien päässä, mutta ääni on jo nyt korviahuumaava. Yhtäkkiä vene suhahtaa ohitsemme. Kauhea mekkala täyttää ilman.

Otan kännykän esiin ja kuvaan siitä videon:

”Siinä on teille vauhtia, voi kun oltaisiin tuolla liikenteessä”, tokaisen someen seuraajilleni.

Katson nopeasti näköpiiristä häviävää venettä ja käännän pääni kohti meidän pikkupurkkia. Katson uudelleen purjehtijakavereitani, jotka nakertavat leipiään suurella hartaudella ja ilolla.

Jokin liikahtaa sisälläni.

Yhden eväsleivän äärellä tapahtuu tämän reissun käännekohta niin kirjaimellisesti, fyysisesti, konkreettisesti kuin vain voi olla. 

Tuollainen pikavene suhahti ohi.

 

Suht mairea matkalainen. Kuva: Kari Nurmi

 

Kuvaajani Tero kuvasi porukan menoa. Ja minä kuvasin taustalta sitä menoa.

 

ENNAKKO-ODOTUS; se on jännä juttu se. Että sitä maalaa jonkin kuvan, piirtää prikulleen ääriviivoineen eteensä ja sitten suuntaa määrätietoisesti tuota ajatusta kohti. Pettyy, tylsistyy, harmistuu, kun se ei toteudukaan, sillä niin niiden kanssa aina käy. 

Niin paljon kuin olenkin ottanut erilaisia haasteita vastaan ja sitten näiden seikkailujen seurauksista kirjoittanut, olen taas pudonnut samaan ansaan. Odotuksia, oletuksia, toiveita sitä tulee vaan kerta toisensa jälkeen rakennettua itselleen, kun johonkin juttuun lähtee. Ja sitten lopulta, ihan joka kerta tajuaa sen, että jos vain lähtisikin, heittäytyisikin, eikä odottaisi erityistä, saattaisikin tehdä löydön, saada jotain sellaista, joka sysää kaiken uudelle raiteelle, aivan erilaiselle seikkailulle kuin mieli voi ikinä osata ennakoida. 

Ennakko-odotukset tappavat mahdollisuudet. Ne sulkevat ovia suurilta löydöiltä ja estävät tilaisuuden keskittyä hetken hurmaan.

Ei seikkailuun lähdetä odottaen tiettyä tulosta. Seikkailuihin sysäydytään uteliaisuudella ja vastaanottavaisuudella; valppaudella tarttua siihen, mikä syntyy. Sillä jos jotain tiettyä odottaa, se ei koskaan tapahdukaan.

Minä odotin vauhtia ja vaarallisia tilanteita, mutta niitä ei nyt ollutkaan tarjolla. Ja eväsleipiään mussuttavia purjehduskavereita katsoessani tajuan, että en minä enää kaipaakaan, tämähän on paljon upeampaa! Miksi en tarttuisi tähän ja nauttisi näistä olosuhteista täysillä?

 

EN osaa sanoin kuvata sitä tunnetta, jonka näen purjehduskavereissani. He ovat ottaneet vastaan seikkailun siten kuin se pitäisikin: tarttuneet mahdollisuuteen, vaivautuneet ja viitsineet ottaa minuun yhteyttä, ennakkoluuloitta ja -odotuksitta hypänneet mukaan – ja avoimina kaikelle antaneet jollekin jännälle ja suunnittelemattomalle tilaisuuden tapahtua.

Monen muun mahdollisuus seikkailuun on saattanut kuolla jo siinä vaiheessa, kun ovat ajatelleet etteivät selviytyisi tällaisesta ensikertalaisten purjehduksesta tuntemattomassa seurassa. Ajatella, mistä nuo ihmiset nyt ovat jääneet paitsi.

Purjehduskavereistani paistaa läpi kiitollisuus ja ilo, eikä sen syntymiseen ole tarvittu mitään hurjia olosuhteita tai oksennusta yli laidan. Ei heitä harmita. Päin vastoin tämä tilaisuus on antanut mahdollisuuden olennaiselle onnistua: Me viisi tuntematonta olemme tulleet yhteen ja kokeneet tämän ainutlaatuisen tilaisuuden.

Meillä on ollut valtavan hauska päivä, unohtumaton kohtaaminen ja keskustelut, jotka eivät olisi olleet mahdollisia jos meri olisi pauhannut ja olisimme joutuneet keskittämään kaiken huomion veneeseen. Nyt saimme suunnata huomion toisiimme ja tutustua toisiin tuntemattomiin. Saimme tuntuman purjehdukseenkin, ja aina voimme palata takaisin oppimaan siitä lisää. 

Tämä on se seikkailu, jonka tulimme – ennakko-odotuksilla tai ilman – tänne löytämään.

 

* * *

Kaikki seikkailut päättyvät ennalta-arvaamattomiin löytöihin ja mielettömiin yllätyksiin.

Jos olet joskus hypännyt johonkin uuteen paikkaan, uuteen haasteeseen ja uusien ihmisten seuraan, tiedät mitä tarkoitan.

Sanoinkuvaamaton.

Kiitollinen.

Sanoinkuvaamattoman kiitollinen on olo sillä hetkellä, kun on tehnyt jotain ennalta tuntematonta sekä oppinut jotain uutta ja arvaamatonta. Kokenut sellaista, jota ei voisi omassa arjessaan kuvitellakaan.

* * *

 

LOPPUMATKA sujuu rennossa tunnelmassa. Mihinkään ei ole enää kiire. Ei tarvita äksöniä, vaan tärkein löytyy nyt tästä porukasta. Aivan viime metreillä, näköetäisyyden päässä satamasta kuin tilauksesta tuuli lakkaa kokonaan ja vene pysähtyy. Päätämme olla paikoillaan vielä hetken ennen satamaan suuntaamista.

Meidän matkamme oikeastaan olisi vasta alussa, eikä kukaan oikein haluaisi vielä palata satamaan. Tahtoisimme nähdä mitä voisikaan syntyä jos saisimme vielä viettää muutaman tunnin yhdessä. Tämä on aivan ainutlaatuinen tilanne, joka ei kenellekään toiselle, missään muussa olosuhteessa tule toteutumaan, eikä niitä asioita, joista veneessä juttelemme tässäkään tarinassa vuodeta eteenpäin. Nämä ihmiset, tämä sää, tämä mahdollisuus tekevät sen, meidän yhteisen kokemuksemme.

Olen ylpeä kaikista purjehtijoista, jotka sain mukaani. Hymy loistaa heidän kasvoillaan, kun eroamme satamassa. Tämä hetki on meidän, ikuisesti – ja juuri tämä riittää! Mitä se voikaan kunkin elämään nyt tuottaa?

 

* * *

Kaikkien seikkailujen kaava on samanlainen: ne alkavat jännittävästä tuntemattomasta ja päättyvät uskomattomiin löydöksiin – juuri siitä syystä, kun alussa mikään ei ole ollut tuttua ja hämmennys on ollut valtava.

Se on seikkailujen suola.

* * *

 

Tämän videon katsomalla pääset mukaan purjehdustunnelmaan:

Kuva: Kari Nurmi

Upea porukka, upea reissu, joka jää mieleen! Kuva: Tero Ylioja

Kieli keskellä suuta kun venettä ohjataan! Kuva: Kari Nurmi

 

Mihin sinä haluaisit minut haastaa? Johonkin rajoja rikkovaan, heittäytymistä vaativaan? Ehkä rohkeaan repäisyyn tai mielikuvitukselliseen juttuun? Johonkin uuteen tai jännään vanhaan tuttuun? Hulluttelun hetkeen tai mielenkiintoiseen retkeen?

MaiLife Haaste on kutsuni sinulle heittätyä kanssani leikkiin: Opettaa minulle joku uusi taito tai laittaa minut pelkojeni äärilaidoille. Sinä päätät. Ja minä – niin, jos minulla on pokka – otan haasteen vastaan, suoritan sen ja raportoin siitä tekstein, kuvin ja videoin. Shoot!

/Meri-Ämmänne!

Mainokset

Haluatko mukaan seikkailuun ja uusia kavereita? Ota tämä haaste vastaan, ja lähde purjehtimaan kanssani!

Jos pitäisi kertoa kolme asiaa, jotka innostavat minua elämässä eniten, ei tarvitse kauan pohtia. Minua kiehtovat itseni haastaminen, uusien ihmisten tapaaminen ja se suuri tuntematon.

Seikkailut! 

En osaa sanoin kuvailla sitä ainutkertaista tunnetta, joka syntyy ryhmässä ihmisiä jonkin yhteisen tekemisen, siis seikkailun, äärellä. Se on joka kerta erilainen ja aivan omanlaisensa, sellainen, joka ei vedä vertoja millekään muulle ja jota ei voi täysin muiden, paikalla olemattomien kanssa ikinä jakaa. Se on kuin jotain salaista yhteistä, jonka vain tuon hetken kokeneet voivat jakaa, asia, joka – vaikka vain lyhyenkin hetken kestävä – on yhteinen läpi koko loppuelämän. 


OLEN tutkinut seikkailun syvintä olemusta altistamalla itseäni jos jonkinlaiseen mielen ja kehon haasteeseen. Olen muun muassa polkenut 350 kilometriä kolmessa päivässä, asunut Norjassa tehden töitä kalastajan apulaisenapyöräillyt 24 tuntia putkeen moottoriradalla, hypännyt mäkihypyn ja lähtenyt sokkotreffeille tunturille.

Kun luet noita tarinoitani, huomaat niistä kaksi kaikkia kokemuksiani yhdistävää piirrettä, ne asiat, jotka ovat seikkailujeni tärkein anti: se tunne, kun voittaa itsensä, pelkonsa ja ennakkoluulonsa sekä ne ihmiset, jotka olen tavannut noilla reissuilla. Hienointa seikkailussa ovat ne oivallukset, joita on syntynyt yhdessä muiden kanssa, sekä kohtaamiset tuntemattomien kesken, jotka ovat saattaneet johtaa pieneen yhdessä jaettuun hetkeen tai pidempään ystävyyteen.

Seikkailuissa kaikki on mahdollista. Seikkailuihin voi suunnata suurella uteliaisuudella, vailla valmiita vastauksia tai tietoa kaiken päätepisteestä. Seikkailuissa parasta on se, mikä syntyy yllätysten äärellä.

Tämän minulle tarjoutuneet haasteet ovat opettaneet.


VASTA sitten, kun itse kokee, voi todella ymmärtää. Voin yrittää kirjoittaa ja kertoa, puhua ja pistää oppejani tajuntaasi, mutta ei se niin toimi. Haluaisin, että mahdollisimman moni ihminen saisi mahdollisuuksia testata miltä tuntuu, kun heittäytyy seikkailuun. Onneksi aina silloin tällöin minulle tarjoutuu tilaisuuksia antaa muillekin mahdollisuus näihin kokemuksiin.

Ja nyt on sellainen hetki! 

Viime viikolla olin työkeikalla ihan muina naisina pällistelemässä seikkailupurjehtija Kari ”Ruffe” Nurmen purjevenettä. Mies on lähdössä toukokuussa koko Suomen rannikon mittaiselle purjehdukselle ja jokaiselta matkan varrella olevalta paikkakunnalta hän etsii Yhdessä koko rannikko -hankkeensa puitteissa ihmisiä kokemaan meren ja seikkailun yhdessä.

Siinä jutellessamme Kari yhtäkkiä heitti haasteen: minun, joka en ole ikinä purjehtinut, tulisi kokeilla kuinka hyväksi purjehtijaksi voisin oppia yhden päivän aikana. Heitin hänelle vastaehdotuksen: lähden päiväksi veneeseen opettelemaan hommaa, jos saan haastaa mukaani pari uutta kaveria jakamaan kokemuksen kanssani. Ja niihän siinä kävi, että meillä on nyt edessämme mahdollisuus yhteiseen seikkailuun! 

 

KEISSI ON TÄMÄ:

Keskiviikkona 15.5. kello 10 jälkeen irtoaa purjevene Helsingin Lauttasaaren rannasta. Kari on kapteeni ja opettaja, ja me 3–4 hengen porukka opettelemme hänen johdollaan purjehtimaan. Reissu kestää 4–6 tuntia, jonka aikana suuntaamme merelle Helsingin edustalle – niin pitkälle kuin sitten ikinä purjehduskyvyillämme pääsemmekään.

Sinulta vaaditaan kykyä heittäytyä, nauraa ja olla valmis yllätyksiin sekä uteliaisuutta ja uskallusta olla oma itsesi – ja uskallusta olla ihan paska purjehtija, sillä uutta voi oppia vain jos uskaltaa olla huono. Toiveena ja valintakriteerinä onkin se, ettei kukaan ole liiemmin aiemmin purjehtinut, sillä sitten voimme todella testata uuden oppimisen ja heittäytymisen annin.

Haku alkaa nyt, ja kestää lauantaihin 11.5. asti. Laita minulle sähköpostia osoitteeseen maija(at)ilmoniemi.com, kerro kuka olet ja miksi haluat mukaan seikkailuun. Valitsen mukaani maksimissaan kolme henkilöä. Valituille lisätietoa luvassa lähemmin purjehdusta.

 

Mä olen valmis (ja vähän kuivaharjoitellut jo veneen ohjaamista…). Oletko sä?!

 

Lisähuomiona hakuun todettakoon seuraavat, Yhdessä koko rannikko -hankkeen nettisivuilta poimitut asiat, jotka koskevat myös tätä purjehdusta: 

”Ensinnäkin, kyseessä ei ole mikään Tukholman risteily. Purjehdus pienellä purjeveneellä tarkoittaa, että sääolosuhteet voivat vaikuttaa aikatauluihin, purjehdusaikaan, miehistön määrään ja pysähdyspaikkoihin. Turvallisuus on aina ykkösprioriteetti, ja kapteeni voi harkintansa mukaan päättää, että jonain päivänä ei lähdetä merelle, jos olosuhteet niin sanelevat. Mikäli muuttunut aikataulu ei enää sovikaan sinulle, voidaan tilallesi ottaa joku muu. Päätös merelle lähdöstä pyritään varmistamaan aina edellisenä päivänä. (Maijan edit: me emme kuitenkaan ole sokerista, vaan suuria seikkailijoita, joten pienen sateen ja tuulen emme anna häiritä, vai mitä!)

Toiseksi, hankkeeseen liittyy myös videotuotantoa (Maijan edit: Myös radiotuotantoa). Osallistujien on annettava hyväksyntänsä sille, että kuvattavaa videomateriaalia voidaan jakaa eri medioissa ja hankkeesta voidaan tuottaa erilaista aineistoa, esimerkiksi dokumenttielokuva. Järjestäjällä on täydet oikeudet kaikkeen kuvamateriaaliin ja sen käyttöön. (Maijan edit: Mutta tämä julkinen raportointi ei ole seikkailumme pääpointti.)

Kolmanneksi, jokaisen osallistujan tulee hyväksyä ja allekirjoittaa hankkeeseen liittyvä vastuuvapauslomake, jolla järjestäjä vapautetaan kaikesta vastuusta mahdollisen vahingon sattuessa. Oma vakuutus hankkeen ajaksi on myös suositeltava.

Neljänneksi, osallistujan tulee olla perusterve ja 18 vuotta täyttänyt.”

 

Lisää seikkailusta voit kuulla lauantain radiolähetyksessäni Yle Radio Suomessa Uudellamaalla klo 9 jälkeen, mutta tärkeimmät tiedot ovat jo tässä blogitekstissäni. Tämän kutsun purehdukselle esitän lauantaina myös kuulijoilleni.

Enemmän Karista ja Yhdessä koko rannikko -hankkeesta voit lukea täältä.

Lähde meidän mukaamme! Kuvat: Kari Nurmi

 

Nämä ovat aina jänniä paikkoja. Laittaakohan kukaan viestiä? Ja kuka laittaa…? Ja mitä sitten tapahtuukaan. Vastausta jään nyt innolla odottamaan.

Seikkailumielellä, Ämmänne

Merellä ei voi luovuttaa – maailma seikkailupurjehtijan silmin

”Keskellä Atlanttia luovuttaminen ei ole vaihtoehto. Meri on kasvattanut minuun sitkeyden.”, toteaa Kari ”Ruffe” Nurmi tässä Helsinki Realin haastattelussamme.

Ruffeen minulla oli ilo tutustua viime vuonna juuri ennen hänen hurjaa purjehdustaan laiturilla Suomenlahdella. Hän seilasi Tallinasta Helsinkiin laiturilla. Vain parikymppisenä Ruffesta tuli Suomen nuorin valtameripurjehtija ja myöhemmällä iällä, laituriseilauksen lisäksi hän on kiertänyt ensimmäisenä suomalaisena Huippuvuoret lasikuituveneellä. Peloton mies, jolla on maailman positiivisin asenne ja lähetyminen elämään. Siksipä hänellä lienee ajatuksia ja kokemuksia jaettavana meille jokaiselle. Katso tästä mitä seikkailupurjehtija ajattelee mm. pelosta, ongelmanratkaisusta ja Itämeren suojelusta.

Helsinki Real, por favor.

Oletko pysähtynyt kuulemaan?

En voi sanoin kuvailla sitä iloa, jota tunnen, kun saan tavata erilaisia ihmisiä ja käydä heidän kanssaan mielenkiintoisia keskusteluja. Jokainen kohtaamine on kullan arvioinen, sillä toisen ihmisen kautta voi päästä tutustumaan aivan uuteen maailmaan ja inspiroitua itse ihmeisiin. Joskus ei tarvita kuin pieni katse tai puolikas sana, joskus voidaan viettää tunteja puhuen ja jakaen kokemuksia.

Minä toivon, että me pysähtyisimme vielä useammin kohtaamaan toisiamme, heittäytymään keskusteluun ja kuulemaan kenties sellaista, jota emme voisi itse osata koskaan kuulla. Jotta voisin tarjota sinullekin mahdollisuuden päästä osalliseksi upeista keskusteluista, oppia toisilta ja saada uutta ajateltavaa, työstämme Helsinki Reali -keskusteluohjelman uusia jaksoja innolla. Seuraavina viikkoina pääset kuulemaan muun muassa lauluja Hanna Maarian (tuttu mm. Cheekin ”Sä huudat” -biisistä) tarinaa periksiantamattoman työn ja tuloksista sekä seikkailupurjehtija Kari ”Ruffe” Nurmen oivalluksia itsensä voittamisesta.

hannamaaria ruffe

Tänään tärkeimmän oivalluksen ja opin minulle tarjosi Ruffe, tuo mies tuossa yllä, joka on edelleen Suomen nuorin valtameripurjehtija ja seilannut muiden seikkailujen muassa Huippuvuorten ympäri ja laiturilla Tallinnaan. Hän sanoi tänään näin:

”Tärkeintä pelkojen voittamisessa on päätös. Kun tekee selvän päätöksen päämäärästä, eivät pelot enää hallitse mieltä ja voi keskittyä olennaiseen – onnistumiseen.”

Mitä sinä olet oppinut tällä viikolla joltain toiselta ihmiseltä? Oletko pysähtynyt kuulemaan?

Minulla on suuri onni, että minut on sinut, blogiystäväni. En tiedä muistanko aina kiittää siitä riittävästi. Te opetatte minulle enemmän kuin tiedättekään. Iloa iltaasi!

/Äm