Nyt on saatava vähän äksöniä elämään! Haluan aloittaa uuden urheiluharrastuksen. Jotain, mitä treenataan ja tehdään yhdessä (ei yksin puurtamista) sekä joka pistää minut äärirajoille taitojeni ja fysiikkani kanssa. Jotain uutta ja jännää. Haluan saada hauskuutta elämään ja voida jakaa sitä kanssasi. Haluan myös taas päästä vähän haastamaan itseäni, sillä edellisistä haasteista on jo sen verran aikaa.
Ehdota! Mitä minun tulisi alkaa harrastaa ja missä? Kenties jotain, jota itse harrastat ja haluaisit minun tutustuvan lajiin? Valitsen ehdotuksista yhden innostavimman ja hyppään hommiin. Sen lisäksi, että harrastan, aion myös tehdä kokemuksestani juttua.
Kuva: Markus Kiili
Kuvat Stepi Sundberg
Muistatko muuten tämän kuvien seikkailun, kun pyöräilin kolmessa päivässä 350 kilometriä Äkäslompolosta Norjan Altaan? Koko mahtava supersankaritarina Somekuningattaren tulikoe ja muita tarinoita supersankareista – kolme päivää ja 350 kilometriä Hullun Polkasua löytyy TÄÄLTÄ, lue kokonaan!
Tuossa tarinassa on eräs tärkeä oivallus, joka kerta toisensa jälkeen ajaa minua uusien rajojeni ylittämistä vaativien suoritusten ääreen. Toimikoon nämä, tuosta tarinasta tähän nostamani sanat inspiraationa tälle uudelle alkavalle viikolle:
”Ylitin ja yllätin itseni täydellisesti. Löysin itsestäni aivan uusia puolia. Tajusin, että ihminen voi vetää itsensä aikamoisille äärirajoille ja selvitä. Ymmärsin kuinka hauska on kilpailla itsensä kanssa. Haastaa itseään ja katsoa mitä tapahtuu, kun mennään alueelle, jota ei itsessään tunne. Koin, miltä tuntuu kun voittaa pahimmat esteensä. Kun tajuaa, että kaikki on mahdollista.
Tarvitaan vain uskoa ja uskallusta. Tarvitaan sitä että viitsii. Kokeilee. Lähtee. Tarttuu haasteeseen. Ei pelkää epäonnistumista. Ei pelkää. Näkee mahdollisuudet. Näkee voimansa.
”Tuohan on aivan hullua, lähteä treenaamatta tekemään tuollainen suoritus”, niin minulle sanottiin ja niin minäkin olisin voinut ajatella. Epäillä. Mutta minä sanon: tämä oli elämäni seikkailu, jokaisen sekunnin arvoista. Sain tutustua itseeni, löytää sisältäni sisukkaimman ja sinnikkäimmän Ämmän, jonka olen koskaan tuntenut. Tajuta, että tämä Ämmä pärjää. Että tämä Ämmä osaa, pystyy ja voi. Ja haluaa heti ottaa uuden haasteen vastaan, sillä tutkimusmatka on vasta alkanut….
Ja tiedätkö mitä? Niin pystyt sinäkin. Juuri niihin asioihin joista haaveilet. Jos vain kokeilet. Et kuuntele hullutuksia ympäriltä, vaan luotat itseesi. Etkä luovuta. Sinä riität. Sinä venyt. Sinä onnistut. Jos vain haluat!”
Niin. Tiedätkö?
Tärkeintä on, että viitsii. Sen minä tajusin tällä matkalla. On niin helppoa sanoa, ettei pysty tai kykene tai voi, kun tuntematon pelottaa. Kun ei ole aivan varma. Kun toiset kuiskivat vieressä, että onkohan tuossa nyt järkeä.
Kun ei vaan viitsi yrittää ja kokeilla.
On niin paljon helpompaa jättää tekemättä.
Vaikka saattaakin olla, että matkan varrella löytyy uusi supersankari. Sellainen joka ei ole puettu Batmaniksi tai Mehiläiseksi tai Pastoriksi, vaan näyttää ihan sinulta. On sinä!
Saattaa olla, että matkan varrella itsestä paljastuu Supersankari.
Hain tänään motivaatiota lauantaiseen hiihtohaasteeseeni. Ja sitä olisi nyt tarjolla sinullekin!
24 tuntia putkeen, 112 kierrosta ja yhteensä 305 km vuorokauden aikana pyörällä Alastaron moottorirataa. Tällä muistelolla parin kesän taa on hyvä treenata mentaalipuolta tulevan lauantain 42 kilometrin hiihtoon. Muistatko tämän seikkailuni? Ei tunnu tuo tuleva hiihto ihan hirveesti just nyt missään…
”Kylähullu on ihminen, jonka käyttäytyminen ja olemus poikkeavat sosiaalisen yhteisönsä normistosta. Poikkeava elämäntapa, pukeutuminen, erikoislaatuiset teot tai ajatukset ovat tehneet henkilöstä kylähullun, ja siten yhteisön kiinnostuksen ja kertomusten kohteen.”
Kello 00.30 minä päätän, että kotiin päästyäni googlaan miten kylähulluus määritellään – tuo sana kun on ainoa, joka 12 tunnin ja 30 minuutin polkupyörällä ajon jälkeen päähäni nousee.
Kylähullu.
Jollain tavalla olen aavistanut tämän kaksitoistatuntia ja kolmekymmentäminuuttia aiemmin, kun vihreä lippu on heilahtanut Alastaron moottoriradalla. Että eihän tähän ryhdy kuin hullu. On juhannuspäivä, kello 11.58 ja jossain toisissa olosuhteissa kaljatölkit ovat jo napsahtaneet auki. Mutta täällä paahtavalla moottoriradalla tölkin sijaan napsautetaan pyöräilykengät kiinni lukkopolkimiin. Edessä on 24 tuntia pyöräilyä 2,73 kilometrin mittaisella radalla.
PYLLYJÄ. Niitä minä näen edessäni lähtöviivalla. Satakunta pakaraparia on valmiina puraisemaan pyöränsä kiinni asfalttiin.
Olen löytänyt aamulla majapaikastani hopeisen joulukuusen koristenauhan ja kietonut sen kaulaani. Älä kysy miksi. Jo kello 14.30 ymmärrän tämän olleen asustepoliittisesti virhe. Nauha kutittaa, hiostaa ja on joka välissä tunkeutumassa pyörän pinnojen väliin.
Mutta tunnelmaluontimielessä joulukuuseus on parasta mitä voin tapahtumalle tarjota. Sen huomaan jo lähtöviivalla. ”Joulukuusi”, Joulumuori”, ”Joulutyttö”, ”Viitta”; tällaisia huutoja tulen matkan varrella kuulemaan seuraavan vuorokauden aikana. Harmittaa, etten löytänyt joulutähteä, jonka olisin voinut ripustaa kypäräni päälle.
Moni kysyy pukeutumiseni kummastuttamana onko minulla jokin juhlapäivä.
–Ei. Minä olen vain tullut muistuttamaan teille tänne juhannuksen keskelle, että me ollaan joka kierros lähempänä joulua, totean.
Ratareisi-tapahtuman emäntä ja isäntä Anni ja Lauri Vuohensilta jakoivat ohjeita ennen matkaan lähtöä. Kaikki kuvat: Timo Kananoja
VIHREÄ LÄHTÖLIPPU HEILAHTAA ja joukkomme suhauttaa kulkupelinsä vauhtiin. Jouluuusekoriste kietoutuu tiukasti kaulaani. Jos minä itse voisin kietoutua johonkin, olisi se varmasti Jänis-Jorma, jonka seuraan olen päättänyt liittyä. Nimeän hänet Jormaksi, vaikka hänen nimensä on oikeasti Jarmo. Jänis-Jorma kuulostaa vikkelämmältä vekkulilta ja minun tarinaani täydellisesti sopivalta hahmolta.
Vikkelä vekkuli Jänis-Jorma läskipyörällään!
Jänis-Jorma osallistuu Alastaron Ratareisi-tapahtumaan kolmatta kertaa ja aikoo olla pyörän päällä ilman taukoja 24 tuntia. Siksi hänen tahtinsa on rauhallinen ja sitä on minulle suositeltu: malttia. Marketista Jorma on ostanut evääkseen 40 Mars-patukkaa. Pakolliset vessatauot ja pienet jaloittelut – muuten hän aikoo selvitä Marseillaan.
Kylähullu Marsista.
Suihk.
Suihk.
Suihk.
Siinä ne menevät, kiireiset pahtajat. Kullakin meistä on oma tyylinsä ja tavoitteensa. Minulla on kyllä käyttöä Jänis-Jormalle. Muuten olisin jo suhauttanut paahtajien perään innostuksissani, sillä pyöräni rullaa yllättävän hyvin ja olen energiaa täynnä. Etukäteistreeni näyttää onnistuneen! Olen tankannut viikon hiilareita. Pyörän päällä olen viimeksi istunut edellisen vuoden elokuussa.
Lahjattomat treenaa.
Mega-suihk.
Jostain viereeni suhahtaa vaaleanpunainen ilmestys. Sari. Hän on himotriathlonisti ja pukeutunut maailman upeimpaan pyöräilyasuun. Pinkkiä ja kukkia. Koska olen nainen, Sari on ollut ensimmäinen varikolle aamulla saapuessani, johon olen silmäni kiinnittänyt:
Minun.
On.
Saatava.
Tuollainen.
Pinkki!
(Sponsorit, vinkki!)
Sari on ihana. Hymyilee pinkissään. Heilauttaa kättään, pysähtyy (mutta vain sekunnin sadasosaksi, jottei oma hyvä tahti katkea) vierelleni, ja lausuu ihanan, kannustavan sanan.
Ja suihkauttaa menemään jättäen näköpiiriin pitkän viivan pinkkiä.
Super-Sari!
”ELÄMÄ ON KUIN SPINNINGTUNTI.
Noi tarvii vetäjän eteen, et ne tajuu mitä ne täällä tekee. Ne polkee polkee, sä voit johtajaa seuraa, tai ite ohjata keulaa.
Nyt pyörät pyörimään, vaikket välttämät jaksa laskui ettet päämällä maksa.
En töitä pelkää, ne kelpaa mulle, oon alust asti haissu seikkailulle…”
Kello 14.30. Minä olen käynyt ensimmäisellä tauollani ja kadottanut jo Jänis-Jorman. Pakka sekoittuu. Avaan Spotifyn ja työnnän kuulokkeet korviini. ”Nyt pyörät pyörimään…” Osuvaa. Elastinen ja Hedberg.
Tauon jälkeen on vähän vaikeuksia motivoitua liikkeellelähtöön. Minä, paljon treenannut ja kaukaa viisas (lue sarkasmi) olen onnekseni etukäteen jututtanut ex-kilpapyöräilijä Mira Kasslinia ja kysynyt hänen neuvojaan 24 tunnin pyöräilystä selviämiseen. Olemme rakentaneet mallin polkusuoritukseeni: 2 tuntia ajoa, lyhyt tauko. 2 tuntia ajoa, kyhyt tauko. 2 tuntia ajoa, vähän pidempi tauko. Ja sama uudeelleen. 24 tuntia neljässä osassa. Mietin Miralta saamiani ohjeita kunnes:
Suihk.
Super-Sari. Hymyilee pinkissään. Heilauttaa kättään, pysähtyy vierelleni (mutta vain sekunnin sadasosaksi, jottei oma hyvä tahti katkea) ja lausuu ihanan, kannustavan sanan. Ja suihkauttaa menemään jättäen näköpiiriin pitkän viivan pinkkiä.
Vikkelä vekkuli Jänis-Jorma läskipyörällään ja sen kaverit. Kuva: Timo Kananoja
”JONKUN ON NÄYTETTÄVÄ MALLIA, jonkun on täytettävä halleja.
Se vaatii valtavia palleja,
näil jäbil ne on tallella, ou!”
Kello on 16. Neljä tuntia takana. Miten tämän nyt sanoisi…
Sanon suoraan.
Naisen ulkosynnyttimet.
Satula.
Hankaa.
Hankaa paljon. Ja sattuu.
Ja kello-on-vasta-neljä-voihelvetinperkele!
Ou, ja täl mimmil ei muute oon enää palleja tallella.
Siitä se alkaa. Ulkosynnytinten helvetti. Kiemurtelen satulassa. Koetan löytää jotain sijaintia alapäälleni, joka ei olisi vielä hankaantunut mäsäksi, jotta voisin istua satulaan. Vauhti hidastuu ja siksakkaan radan laidalta toiselle huomaamattani. Kukaan ei taida uskaltaa ohitseni, niin arvaamattomalta menoni vaikuttaa.
Viereen kurvaa minulle vielä tuntematon mies. Hän kysyy miten menee.
Ni. Arvaa mitä hänelle vastaan?
–No. Nyt kun kysyt, ni, p*lluun sattuu ihan sikana.
Käännän katseeni miestä kohti ja näen valkoisen hymyilevän hammasrivistön.
Markus.
Komea.
Hurmaava.
Hitto.
Käytsä usein täällä?
”KYLÄHULLUUS ON SOSIAALISESTI tuotettu ilmiö. Nimestään huolimatta kylähulluus ilmiönä ei rajoitu vain kyliin tai maalaisympäristöihin.”
Niin. Kylähulluus voi myös rajoittua 2,73 kilometrin mittaiselle moottoriradalle. Näen Jänis-Jorman muutaman sadan metrin päässä, ja otan spurtin. On pakko päästä kysymään mitä hänelle kuuluu.
Kello on 18.47. Jänis-Jorma kulkee yhden Mars-patukan tuntivauhtia. Siis kerran tunnissa hän syö yhden Marsin. Taukoja hänelle on ollut tähän mennessä yksi.
Jänis-Jorma opettaa minulle hyödyllisen taidon: osoittaa sukanvarttaan ja näyttää siellä olevien syötyjen Mars-patukoiden kääreet. Roskasukka! Minä tungen omat banaaninkuoreni sukkaan. Pieni virhe…
Ja sitten:
Suihk.
Super-Sari. Hymyilee pinkissään. Heilauttaa kättään, pysähtyy vierelleni (mutta vain sekunnin sadasosaksi, jottei oma hyvä tahti katkea) vierelleni, ja lausuu ihanan, kannustavan sanan.
Hymyilee ja suihkauttaa menemään jättäen näköpiiriin pitkän viivan pinkkiä.
Minua ei hymyilytä yhtään. Haluan tauolle ja banaaninkuoren pois sukasta.
TAUOT, NIITÄ MINÄ PIDÄN suunnitelmallisesti kahden tunnin välein. Nappaan makkaraa, karjalanpiirakkaa ja suklaata. Ja sipsiä ja irtokarkkia ja suolapähkinöitä ja… Parasta urheilussa on syöminen! Käyn vessassa ja pinkaisen taas matkaan. Kone ei saa hyytyä ja liian pitkät tauot on kielletty. Alkumatkan olen tunnustellut kehoani ja oppinut yllättävän nopeasti minulle sopivan tahdin polkemisessa, tauoissa ja tankkauksessa. Niiden sulavassa rytmissä etenen kohti päämäärääni.
Klo 21.10 olen palannut taas baanalle. Inasen vaikea hetki. Päätä painaa. Siis ala-sellaisen lisäksi yläpäätä.
Kukkaistuoksu.
Lehahdus tropiikkia ja pölyttäviä mehiläisiä.
Super-Sari! Hymyilee pinkissään. Heilauttaa kättään, pysähtyy (nyt yllättäen ihan hidastaa vauhtiaan) vierelleni, ja lausuu ihanan, kannustavan sanan.
–Voi miten sä oot noin reipas, kun jaksat täällä vaan polkea. Mä oon käyny jo suihkussa tässä välissä!
Voi vittu. Enpä haistanu peseytymistäsi jo kilometrin takaa!! Miten kukaan voi olla noin super? Olen valmiina hirttäytymään joulukuuseen.
Ja sitten Sari suihkauttaa menemään jättäen näköpiiriin pitkän viivan pinkkiä. Minä työnnän kuulokkeet korviin:
”Lets talk about sex baby Lets talk about you and me Lets talk about all the good things…”
On soittolistallani näköjään toinenkin biisi. Nousen automaattisesti putkelle polkemaan. NYT ei ole oikea hetki ajatella tai laulaa tätä. Toosa huutaa, edelleen… Painan seuraavaan biisiin ja:
”Mä tiedän mitä teen, on selkeet tavotteet
ja nyt mun enää täytyy jaksaa!
Vaikka aamul väsyttäis ja moni himaan jäis,
mä tiedän et mun täytyy jaksaa.”
Sami ja Ela. Taas!
On ihan sama miten kukin suoritukseensa motivoituu. Tärkeintä on, että motivoituu. Minulle se on pyllyt. Niitä vilahtaa ohi kiitettävää tahtia. Kuvaan videolle MAMILeita (MiddleAged Men In Lycras) ja lipaisen huuliani. Menkööt ohi, minä pidän oman rauhallisen sitkeän vauhtini, sillä se on toinen motivaationi lähde: suunniteltu polkurytmi. Näin epäjärjestelmälliseksi ja maailmoja syleileväksi tyypiksi olen yllättynyt itsessäni siihen, miten tarkaan etukäteen olen kyennyt suunnitelmani rakentamaan ja siinä pysymään.
Minä olen päättänyt. Olen päättänyt, että matka ei jää kesken. Olen päättänyt, että kilometrejä ja kierroksia saadaan kasaan sen verran kiitettävä määrä, että seuraavan vuoden voin brassaillla saavutuksellani.
Minä olen päättänyt, ja se on motivaattorini. Pyllyjen lisäksi.
Tedän, että mä jaksan ja että se on vain päästäni kiinni.
KELLO ON TARKALLEEN 22.22
Komea-Markus ilmaantuu viereeni. Minä sähköistyn. Hän katsoo kysyvästi. Tiedän mitä hän miettii.
–Vähän jo helpottaa, raportoin.
Markus on sillai cool, ettei hän ole alapääavautumisestani hämmentynyt. Se on elämää täällä pyöräilypiireissä. Mutta Markuksen perä kestää. Hän aikoo polkea reilusti yli sadan kierroksen.
Minun tavoitteenani on 100 kierrosta, noin 270 kilometriä. Minä en aio nukkua. Markus aikoo. Erehdyn miettimään miltä tuntuisi käpertyä samaan makuupussiin hänen kanssaan, mutta sillä samalla silmänräpäyksellä totean, että:
Ei. Meidän suhteemme alkaa rauhallisella tutustumisella. Alapäähommat siirretään suosiolla muutaman vuoden päähän.
Kannustusjoukot. Kuva: Timo Kananoja
”KYLÄHULLUUDELLA ON AIEMMIN OLLUT kielteissävytteinen leima, mutta nykyään kylähullu on arvonimi kylien ja maaseudun asioita kehittäneelle tai muuten ansioituneelle henkilöllelähde? – – – Kylähulluuden arvostuksen noususta kertoo myös ilmiön uudet nimitykset, kuten kyläboheemi ja kyläoriginelli. Kylähullut ovat olleet yhteisönsä merkkihenkilöitä, joiden kautta on kanavoitu monenlaisia tunteitakenen mukaan?. He ovat olleet oman paikkakuntansa tunnetuimpia ja hauskimpia nähtävyyksiä, legendoja jo eläessään.”
”Shalallaallaallaalla, Viitta! Shalallaaallalaallaaaa, Viitta! Voiton vie!”
Radan varrelle on ilmestynyt nuorten miesten humalainen juhannuskannustusjoukko. He ovat bonganneet joulukuusenkoristeeni ja nimenneet minut sen myötä Viitaksi. Voitko kuvitella miten hienolta tämä kannustus ja arvonimi tuntuvat 12 tunnin polkemisen jälkeen!
Shalalllaalllaallaaa! Viitta aikoo viedä voiton. Se on päätetty.
Alkaa elämäni yksi hienoimmista tunteista: jäljellä olevaa polkuaikaa laskeva kello näyttää aikaa 11.59 ja rapiat. Viimeisetkin rippeet päivän paahteesta ovat haihtuneet radalta. Nyt on hyvä sää, viileää. Aurinko laskee ja on uskomattoman kaunista.
Luonto pitää huolen siitä, etten kokonaisen vuorokauden aikana ehdi kertaakaan tylsistyä radan ympäri junnaamiseen. Suomen kesä on kaunis ja monivivahteinen. On itseasiassa ainutlaatuinen kokemus rullata samaa rataa 24 tuntia ja nähdä edessään kuinka päivä erilaisine maisemineen rakentaa joka hetkeen aivan omanlaisensa näyttämön.
Se on kaunista ja ainutlaatuista. Olen onnellinen.
”EN LOPETA KUN OON VÄSYNY, mä lopetan kun oon valmis, silloinkin kun ei todellakaa tarvis. Teen enemmän ku muut, mutten veren maku suus. Vaatii toistoo ja valmisteluu, me yritetää viel se kymmenes kerta.”
Yrittäkööt Ela ja Sami kymmenettä kertaa, minä keikun nyt jossain sietsemänkympin kieppeillä. Puolenyön aikaan toosa on turtunut, enkä tunne enää kipua missään. Olo on yllättävän hieno. Päätän, että 100 kierrosta on saatava täyteen ennen kuin harkitsen mahdollista nukkumista. Olen pitänyt kahden tunnin polkurytmini säntillisesti. Tauot ovat olleet välillä suunniteltuja pidempiä, mutta se ei ole vaikuttanut suoritusrytmiini.
Suuri, keltainen kuu nousee edessäni. Se on kaunis. Lähes taianomainen yö, jossa kaikki onnistuu. Yötön yö. Kiireiset paahtajat suihkauttavat taas ohitseni. Mietin mahtavatko he edes ehtiä nähdä tätä kauneutta.
Kello on jotain joskus aamuyhden aikaan. Komea-Markus!! Silmäni viiraavat ja hetken aikaa luulen hänen laukkaavan vierelleni valkoisella ratsulla ja sitten se auringonlasku ja kuun nousu ja tsirptsirp. Sydän sykkien tiedustelen hänen kierroksiaan.
–107, hän toteaa jämptisti. On suunnitellut käyvänsä kohta hetkeksi nukkumaan.
Sitten hän jatkaa matkaansa ja minä vilkaisen aikaa Suunnostani. KELLO ON 1.07!!!!!
Siis Komea-Markuksella 107 kierrosta ja kello on 1.07 ja minä olen tässä ja valkoinen ratsu ja keltainen kuu! Tämä on tähtiin kirjoitettu, vuosisadan rakkaustarina!
Hetkellinen mielen järkkyminen katkeaa; joulukuusenkoristeeni pyrkii pinnojen väliin. Ratsastetaan tässä nyt ihan vaan keskenään kohti 24 tuntia.
TÄMÄ ON MAINOS: Teho Sport -patukka klo 00.30 aamuyöllä on jumalan lahja kaikelle ihmiskunnalle. Tahti meinaa hyytyä, ja vedän tämän taikasauvani takataskusta. Kierroksia on vielä aivan liikaa jäljellä.
Ajatus keskeytyy, takaa kuuluu huutoa. Team Rynkeby, nuo pirullisen ihanat pyörähullut. Tehosport-humalassani pinkaisen heitä karkuun ja alan laulaa joululauluja.
–Hei tonttu-ukot hyppikää ja hetken kestää elämää ja sekin synkkää ja ikävää. Rynkeby painaa perässäni ja minä huutolaulan. Ei enää Tehosporteja meikäläiselle, ne kihahtavat kivasti päähän. Mutta sen ja Team Rynkebyn voimin jaksan vielä 2 tunnin kierrokseni loppuun. Systeemistä ei poiketa.
Ihana Team Rynkeby. Kuva Timo Kananoja.
Klo 2.00 menen tauolle selvittämään kierrosmäärääni.
86.
100 kierrokseen on siis 14 jäljellä. Seitsemän kierroksen tuntivauhdilla tämä tarkoittaa vielä kahta tuntia lisää. Päätän startata matkaan klo 2.40, mikä tarkoittaa, että 100 kierrosta on täynnä klo 4.40.
Jämptiä.
”Mä en ole luovuttanu, en edes verta… Kyl se näkee miten työstäni nautin, oves luki ”vedä”, mä työnsin sen auki.”
Elämä aamuyöllä kello 2.40 jälkeen on tuskaa, ainakin jos on polkenut Alastaron moottoriradalla lähes 15 tuntia. Kierrokset 89 – 99 ovat puhdasta painajaista. Lasken päässäni kierrosten kulua, mikä vaikuttaa virheeltä. Aiempi strategiani laskea vain tunteja on ollut armollisempaa.
Kello 3.59, silloin kun aurinko on parhaassa nousussa, minä olen pahimmassa laskussa. Kello 4.15. kuvaan valoa kameralle saadakseni ajatukseni toisaalle ja pysyäkseni hengissä. Kello 4.25 aloitan 100. kierrokseni.
Mikään ei ole näin siistiä! Kello on 4.33 ja olen tavoitteessani. Kaikki tämän päälle on plussaa. Kurvaan varikolle ja päätän, että mitä tahansa seuraavaksi tapahtuu, istun satulan päälle taas kello 7.00.
Yritin nukkua makuupussissa ulkokatsomossa. En nukkunut.
Sen sijaan menin syömään halloumia.
KELLO 7.00. Istun pyörän päällä ja kurvaan radalle. Päätös pitää. Olen syönyt hyvin ja koettanut nukkua, mutta uni ei ole tullut. Eikä meinaa tulla polkemisestakaan nyt mitään. Jalat ovat kuin puupökkelöt ja ensimmäinen kierros menee niitä sulatellessa. Olo on vaikea, mutta olen asettanut uuden tavoitteen: 112 kierrosta. Se kuulostaa hyvältä, ja menee juuri sopivasti yli 300 kilometrin. Sillä sopii sitten brassailla.
Kun polvet sulavat, aamuni alkaa sujua lungisti. Kello on jo 8. Olen rentouttanut tahtiani, sillä suurin työ on tehty ennen aamuviittä. Se on ollut oikea strategia.
Ja sitten:
SUIHK!
Kukkaislehahdus.
Voi kettu ja sen äiti: Kohta suhahtaa ilopilleri ohi, ja, nyt sinäkin jo tiedät: se heilauttaa kättään, pysähtyy vierelleni (mutta vain sekunnin sadasosaksi, jottei oma hyvä tahti katkea) ja lausuu ihanan, kannustavan sanan. Ja suihkauttaa menemään jättäen näköpiiriin pitkän viivan pinkkiä. Ja sitä rataa.
Mutta ei. Super-Sari heiluttaa kättään, pysähtyy vierelle ja ALKAA AJAA RINNALLANI RAUHALLISESTI!
Tehosportpatukatkin jäävät jumalan lahjoista kakkoseksi sillä hetkellä kun kukkais-Super-Sari avautuu. Häntäkin on sattunut.
Ni. Sinne!!!!
Luojalle kiitos! Me olemme kaikki ihmisiä! Ja Sari huippu sellainen!
”KYLÄHULLU ON MYÖS Koijärven kylien alueen lehti. Katso myös sana ”Neurodiversiteetti” ”
Olen kotona. Googlaan kylähullua Wikipediasta ja katson toisella silmällä kuvaajan lähettämiä kuvia. Hienoja, vauhdikkaita otoksia ihmisten kurvailusta ja jälkeen jättämistä pinkeistä raidoista radalla. Ja minä…
Mulla on joka madafakin kuvassa kännykkä kädessä!!
Syy lienee sama kuin se että minulla on joulukuusenkoriste kaulassa – se, että tää on mun duunii. Elää täysii ja antaa teillekin lupa tehdä jotain kreisii.
Uusi ystäväni Neurodiversiteetti-Juha tuli hakemaan minut maaliin. Kuva: Timo Kananoja
”NEURODIVERSITEETILLÄ VIITATAAN ihmiskunnan neurologiseen monimuotoisuuteen. Termi on johdettu biodiversiteetistä eli biologisesta monimuotoisuudesta, jota pidetään yleisesti arvokkaana ja hyödyllisenä asiana.”
Neurodiversiteeetti ja sen tuottama onni. Joulukuusenkoristeet kaulassa, kukkaissuihkaukset, hymyilevät hammasrivistöt ja hiertyneet haarovälit. On niin hienoa voida tehdä häpeilemättä hulluja juttuja, upeaa kokea erilaista. Tehdä päätöksiä siitä että onnistuu. Ja sitten onnistua. Sellaista tapahtuu kyläboheemien kokoontumisajoilla.
Tänään on tämän pienen vammaistuvan rauhallinen rytmi ollut ihan sekaisin. Päivällä tehtiin työkaverin kanssa vähän duunijuttuja ja iltapävällä sain maailman parhaat piristäjät vieraakseni
Anni ja Lauri Vuohensilta, muistat heidät Hydraulic Press Channelista ja Ratareisi-haasteestani!
Mutta ei. Pyynnöistäni huolimatta he eivät tulleet räjäyttämään polveani hydraulisella prässillä tai pakottaneet tällä kertaa polkemaan pyörällä 24 tuntia putkeen. Mutta toteuttivat kuitenkin erään toiveeni eivätkä tuoneet tuliaisiksi suklaata.
He yllättivät ja toivat muovailuvahaa! Anni on muovailuvahvamestari ja teki minulle malliesimerkin.
Nii ja MIKÄ MUOVAILUVAHA!?! Varmaan viimeksi vuonna 1987 olen nähnytkään muovaikuvahaa saati sitten koskenut siihen… Näinpä nähtäväksi jää millaisen taideteoksen itse saan aikaan. Saattaa olla hienoa taidetta luvassa näillä sivuilla tulevina päivinä.
Viime päivät olen täällä nyt pyöriskellyt omien ajatusteni, pulmien ja päätösten keskellä. Tyylilleni ominaisia kiteytettyjä ja mukaansatempaavia kertomuksia ei ole paljon ollut tarjolla, sillä ajatukset ovat nyt niin katkonaisia ja päätöstenteon tuottama väsymys välillä aikamoinen. Toivotaan, että lähiaikoina saan kirjoitettua haluamallani tavalla kokemukseni Hyvän mielen lunas -hyväntekeväisyystapahtumassa – haluan kovasti jakaa tuon päivän kanssasi.
Mutta katsopa nyt tuota!
40 minuuttia, 7,37 yksikköä jotain pituutta (en tiedä millä mittareilla tämä fillari operoi) ja 147 kaloria! Päivän kovin veto.
Asiat etenevät aina, vaikka juuri nyt minusta tuntuukin, että kohta mennään tästä taas monta askelta taaksepäin. Yhdeksän viikon epätietoisuuden ja säädön jälkeen päätin ottaa ohjat omiin käsiini, jotta olisi kohta kaksi kovaa koipea taas alla. Reilun viikon takaisen lääkärikäyntini turhauttamana päätin ottaa polvestani toisen mielipiteen, ja eilen tein päätöksen: parin viikon päästä tie viekin nyt Diacorin sairaalaan leikkaukseen. Jännä nähdä milloin sen jälkeen seuraavan kerran pääsen näihin lukemiin.
Kerroin sinulle aiemmin pienyrittäjän kuolettavasta kierteestä (tässä), johon vammautumiseni myötä putosin, ja siksi viime päivät ovat vaatiineet paljon rohkeiden päätösten tekemistä. Vakuutuksettomana yrittäjänä tämä on nyt investointi tulevaisuuteeni; julkisella puolella kun en olisi vielä leikkaukseen päässyt ja se olisi tietysti taloudellisesti vähän vähemmän lompakkoani verottanut. Mutta samalla kello tikittää koko ajan ja täytyyhän minun, parhaassa työiässä olven ihmisen päästä taas täyteen työkuntoon, eikä joutua makaamaan sairaslomalla turhan panttina. Omaa terveyttä ei voi euroissa mitata, ja minä luotan itseeni ja tulevaan.
Kuntoutukseni jatkuu leikkaukseen asti fillarointineen ja muine jumppineen. Koetan tässä vielä parin viikon aikana tehdä pyöräilyenkat. 24 tuntiin en nyt lupaa päästä (et muuten usko, millainen ilme välähti lääkärin kasvoille, kun hänen kysyessään urheilutottumuksistani ja tavoitteistani kerroin hänelle viimekesäisestä 24 tunnin pyöräilyhaasteestani… (olethan muuten jo lukenut tästä tämän jutun ja katsonut videon?) en ole itsekään ihan pitäisikö olla huolissaan itsestään…)
Mutta kuulkaas ystävät, sen minä haluan vain tänään sanoa, että joskus sitä kuljetaan pari kertaa lähtöruudun kautta ja kontataan monta extrakilsaa, mutta siellä se maali lopulta häämöttää – muistathan sinäkin sen tänään!
Miten sinun asiasi etenevät kohti viikonloppua?
/Äm, jonka polvea kyllä nyt vihloo urheilusuorituksen jäljiltä aika kovasti
Tässä minun: ekaa kertaa kuntopyörällä loukkaantumiseni jälkeen. Kelasin ensin, että että polkisi putkeen 24 tuntia, niinhän nämä fillarihaasteet on meikäläisellä ollut meikäläisellä tapana suorittaa. Ajettuani minuutin ja poltettuani 1,4 kaloria päätin, että kuntoilu riittäköön tälle päivää. Huh. Oli pelottavaa touhua, pakko tunnustaa.
Haasteet muuttuvat menon mukana, mutta tiedätkö mikä on pysyvää, jos vain niin itse haluaa? Tahto taklata ne! Sitä se haasteiden selättäminen vaatii. Viitseliäisyyttä ja lujaa tahtoa.
Huomenna on taas uusi päivä. Onneksi.
Villiä viikkoa, sankarit! Jotta sen vire olisi oikea, käypä kertaamassa täältä millaisin ajatuksin taklasin edellisen pyöräilyhaasteeni!
/Äm, kaiholla 24 tunnin Ratareisi-pyräilyhaastetta muistellen
”Kylähullu on ihminen, jonka käyttäytyminen ja olemus poikkeavat sosiaalisen yhteisönsä normistosta. Poikkeava elämäntapa, pukeutuminen, erikoislaatuiset teot tai ajatukset ovat tehneet henkilöstä kylähullun, ja siten yhteisön kiinnostuksen ja kertomusten kohteen.”
Kello 00.30 minä päätän, että kotiin päästyäni googlaan miten kylähulluus määritellään – tuo sana kun on ainoa, joka 12 tunnin ja 30 minuutin polkupyörällä ajon jälkeen päähäni nousee.
Kylähullu.
Jollain tavalla olen aavistanut tämän kaksitoistatuntia ja kolmekymmentäminuuttia aiemmin, kun vihreä lippu on heilahtanut Alastaron moottoriradalla. Että eihän tähän ryhdy kuin hullu. On juhannuspäivä, kello 11.58 ja jossain toisissa olosuhteissa kaljatölkit ovat jo napsahtaneet auki. Mutta täällä paahtavalla moottoriradalla tölkin sijaan napsautetaan pyöräilykengät kiinni lukkopolkimiin. Edessä on 24 tuntia pyöräilyä 2,73 kilometrin mittaisella radalla.
PYLLYJÄ. Niitä minä näen edessäni lähtöviivalla. Satakunta pakaraparia on valmiina puraisemaan pyöränsä kiinni asfalttiin.
Olen löytänyt aamulla majapaikastani hopeisen joulukuusen koristenauhan ja kietonut sen kaulaani. Älä kysy miksi. Jo kello 14.30 ymmärrän tämän olleen asustepoliittisesti virhe. Nauha kutittaa, hiostaa ja on joka välissä tunkeutumassa pyörän pinnojen väliin.
Mutta tunnelmaluontimielessä joulukuuseus on parasta mitä voin tapahtumalle tarjota. Sen huomaan jo lähtöviivalla. ”Joulukuusi”, Joulumuori”, ”Joulutyttö”, ”Viitta”; tällaisia huutoja tulen matkan varrella kuulemaan seuraavan vuorokauden aikana. Harmittaa, etten löytänyt joulutähteä, jonka olisin voinut ripustaa kypäräni päälle.
Moni kysyy pukeutumiseni kummastuttamana onko minulla jokin juhlapäivä.
–Ei. Minä olen vain tullut muistuttamaan teille tänne juhannuksen keskelle, että me ollaan joka kierros lähempänä joulua, totean.
Ratareisi-tapahtuman emäntä ja isäntä Anni ja Lauri Vuohensilta jakoivat ohjeita ennen matkaan lähtöä. Kuva: Timo Kananoja
Kuva: Timo Kananoja
Kuva: Timo Kananoja
VIHREÄ LÄHTÖLIPPU HEILAHTAA ja joukkomme suhauttaa kulkupelinsä vauhtiin. Jouluuusekoriste kietoutuu tiukasti kaulaani. Jos minä itse voisin kietoutua johonkin, olisi se varmasti Jänis-Jorma, jonka seuraan olen päättänyt liittyä. Nimeän hänet Jormaksi, vaikka hänen nimensä on oikeasti Jarmo. Jänis-Jorma kuulostaa vikkelämmältä vekkulilta ja minun tarinaani täydellisesti sopivalta hahmolta.
Vikkelä vekkuli Jänis-Jorma läskipyörällään!
Jänis-Jorma osallistuu Alastaron Ratareisi-tapahtumaan kolmatta kertaa ja aikoo olla pyörän päällä ilman taukoja 24 tuntia. Siksi hänen tahtinsa on rauhallinen ja sitä on minulle suositeltu: malttia. Marketista Jorma on ostanut evääkseen 40 Mars-patukkaa. Pakolliset vessatauot ja pienet jaloittelut – muuten hän aikoo selvitä Marseillaan.
Kylähullu Marsista.
Kuva: Timo Kananoja
Suihk.
Suihk.
Suihk.
Siinä ne menevät, kiireiset pahtajat. Kullakin meistä on oma tyylinsä ja tavoitteensa. Minulla on kyllä käyttöä Jänis-Jormalle. Muuten olisin jo suhauttanut paahtajien perään innostuksissani, sillä pyöräni rullaa yllättävän hyvin ja olen energiaa täynnä. Etukäteistreeni näyttää onnistuneen! Olen tankannut viikon hiilareita. Pyörän päällä olen viimeksi istunut edellisen vuoden elokuussa.
Lahjattomat treenaa.
Mega-suihk.
Jostain viereeni suhahtaa vaaleanpunainen ilmestys. Sari. Hän on himotriathlonisti ja pukeutunut maailman upeimpaan pyöräilyasuun. Pinkkiä ja kukkia. Koska olen nainen, Sari on ollut ensimmäinen varikolle aamulla saapuessani, johon olen silmäni kiinnittänyt:
Minun.
On.
Saatava.
Tuollainen.
Pinkki!
(Sponsorit, vinkki!)
Sari on ihana. Hymyilee pinkissään. Heilauttaa kättään, pysähtyy (mutta vain sekunnin sadasosaksi, jottei oma hyvä tahti katkea) vierelleni, ja lausuu ihanan, kannustavan sanan.
Ja suihkauttaa menemään jättäen näköpiiriin pitkän viivan pinkkiä.
Super-Sari!
Kuva: Timo Kananoja
”ELÄMÄ ON KUIN SPINNINGTUNTI.
Noi tarvii vetäjän eteen, et ne tajuu mitä ne täällä tekee. Ne polkee polkee, sä voit johtajaa seuraa, tai ite ohjata keulaa.
Nyt pyörät pyörimään, vaikket välttämät jaksa laskui ettet päämällä maksa.
En töitä pelkää, ne kelpaa mulle, oon alust asti haissu seikkailulle…”
Kello 14.30. Minä olen käynyt ensimmäisellä tauollani ja kadottanut jo Jänis-Jorman. Pakka sekoittuu. Avaan Spotifyn ja työnnän kuulokkeet korviini. ”Nyt pyörät pyörimään…” Osuvaa. Elastinen ja Hedberg.
Tauon jälkeen on vähän vaikeuksia motivoitua liikkeellelähtöön. Minä, paljon treenannut ja kaukaa viisas (lue sarkasmi) olen onnekseni etukäteen jututtanut ex-kilpapyöräilijä Mira Kasslinia ja kysynyt hänen neuvojaan 24 tunnin pyöräilystä selviämiseen. Olemme rakentaneet mallin polkusuoritukseeni: 2 tuntia ajoa, lyhyt tauko. 2 tuntia ajoa, kyhyt tauko. 2 tuntia ajoa, vähän pidempi tauko. Ja sama uudeelleen. 24 tuntia neljässä osassa. Mietin Miralta saamiani ohjeita kunnes:
Suihk.
Super-Sari. Hymyilee pinkissään. Heilauttaa kättään, pysähtyy vierelleni (mutta vain sekunnin sadasosaksi, jottei oma hyvä tahti katkea) ja lausuu ihanan, kannustavan sanan. Ja suihkauttaa menemään jättäen näköpiiriin pitkän viivan pinkkiä.
Kuva: Timo Kananoja
”JONKUN ON NÄYTETTÄVÄ MALLIA, jonkun on täytettävä halleja.
Se vaatii valtavia palleja,
näil jäbil ne on tallella, ou!”
Kello on 16. Neljä tuntia takana. Miten tämän nyt sanoisi…
Sanon suoraan.
Naisen ulkosynnyttimet.
Satula.
Hankaa.
Hankaa paljon. Ja sattuu.
Ja kello-on-vasta-neljä-voihelvetinperkele!
Ou, ja täl mimmil ei muute oon enää palleja tallella.
Siitä se alkaa. Ulkosynnytinten helvetti. Kiemurtelen satulassa. Koetan löytää jotain sijaintia alapäälleni, joka ei olisi vielä hankaantunut mäsäksi, jotta voisin istua satulaan. Vauhti hidastuu ja siksakkaan radan laidalta toiselle huomaamattani. Kukaan ei taida uskaltaa ohitseni, niin arvaamattomalta menoni vaikuttaa.
Viereen kurvaa minulle vielä tuntematon mies. Hän kysyy miten menee.
Ni. Arvaa mitä hänelle vastaan?
–No. Nyt kun kysyt, ni, p*lluun sattuu ihan sikana.
Käännän katseeni miestä kohti ja näen valkoisen hymyilevän hammasrivistön.
Markus.
Komea.
Hurmaava.
Hitto.
Käytsä usein täällä?
Vikkelä vekkuli Jänis-Jorma läskipyörällään ja sen kaverit. Kuva: Timo Kananoja
”KYLÄHULLUUS ON SOSIAALISESTI tuotettu ilmiö. Nimestään huolimatta kylähulluus ilmiönä ei rajoitu vain kyliin tai maalaisympäristöihin.”
Niin. Kylähulluus voi myös rajoittua 2,73 kilometrin mittaiselle moottoriradalle. Näen Jänis-Jorman muutaman sadan metrin päässä, ja otan spurtin. On pakko päästä kysymään mitä hänelle kuuluu.
Kello on 18.47. Jänis-Jorma kulkee yhden Mars-patukan tuntivauhtia. Siis kerran tunnissa hän syö yhden Marsin. Taukoja hänelle on ollut tähän mennessä yksi.
Jänis-Jorma opettaa minulle hyödyllisen taidon: osoittaa sukanvarttaan ja näyttää siellä olevien syötyjen Mars-patukoiden kääreet. Roskasukka! Minä tungen omat banaaninkuoreni sukkaan. Pieni virhe…
Ja sitten:
Suihk.
Super-Sari. Hymyilee pinkissään. Heilauttaa kättään, pysähtyy vierelleni (mutta vain sekunnin sadasosaksi, jottei oma hyvä tahti katkea) vierelleni, ja lausuu ihanan, kannustavan sanan.
Hymyilee ja suihkauttaa menemään jättäen näköpiiriin pitkän viivan pinkkiä.
Minua ei hymyilytä yhtään. Haluan tauolle ja banaaninkuoren pois sukasta.
Kuva: Timo Kananoja
TAUOT, NIITÄ MINÄ PIDÄN suunnitelmallisesti kahden tunnin välein. Nappaan makkaraa, karjalanpiirakkaa ja suklaata. Ja sipsiä ja irtokarkkia ja suolapähkinöitä ja… Parasta urheilussa on syöminen! Käyn vessassa ja pinkaisen taas matkaan. Kone ei saa hyytyä ja liian pitkät tauot on kielletty. Alkumatkan olen tunnustellut kehoani ja oppinut yllättävän nopeasti minulle sopivan tahdin polkemisessa, tauoissa ja tankkauksessa. Niiden sulavassa rytmissä etenen kohti päämäärääni.
Klo 21.10 olen palannut taas baanalle. Inasen vaikea hetki. Päätä painaa. Siis ala-sellaisen lisäksi yläpäätä.
Kukkaistuoksu.
Lehahdus tropiikkia ja pölyttäviä mehiläisiä.
Super-Sari! Hymyilee pinkissään. Heilauttaa kättään, pysähtyy (nyt yllättäen ihan hidastaa vauhtiaan) vierelleni, ja lausuu ihanan, kannustavan sanan.
–Voi miten sä oot noin reipas, kun jaksat täällä vaan polkea. Mä oon käyny jo suihkussa tässä välissä!
Voi vittu. Enpä haistanu peseytymistäsi jo kilometrin takaa!! Miten kukaan voi olla noin super? Olen valmiina hirttäytymään joulukuuseen.
Ja sitten Sari suihkauttaa menemään jättäen näköpiiriin pitkän viivan pinkkiä. Minä työnnän kuulokkeet korviin:
”Lets talk about sex baby Lets talk about you and me Lets talk about all the good things…”
On soittolistallani näköjään toinenkin biisi. Nousen automaattisesti putkelle polkemaan. NYT ei ole oikea hetki ajatella tai laulaa tätä. Toosa huutaa, edelleen… Painan seuraavaan biisiin ja:
”Mä tiedän mitä teen, on selkeet tavotteet
ja nyt mun enää täytyy jaksaa!
Vaikka aamul väsyttäis ja moni himaan jäis,
mä tiedän et mun täytyy jaksaa.”
Sami ja Ela. Taas!
Kuva: Timo Kananoja
On ihan sama miten kukin suoritukseensa motivoituu. Tärkeintä on, että motivoituu. Minulle se on pyllyt. Niitä vilahtaa ohi kiitettävää tahtia. Kuvaan videolle MAMILeita (MiddleAged Men In Lycras) ja lipaisen huuliani. Menkööt ohi, minä pidän oman rauhallisen sitkeän vauhtini, sillä se on toinen motivaationi lähde: suunniteltu polkurytmi. Näin epäjärjestelmälliseksi ja maailmoja syleileväksi tyypiksi olen yllättynyt itsessäni siihen, miten tarkaan etukäteen olen kyennyt suunnitelmani rakentamaan ja siinä pysymään.
Minä olen päättänyt. Olen päättänyt, että matka ei jää kesken. Olen päättänyt, että kilometrejä ja kierroksia saadaan kasaan sen verran kiitettävä määrä, että seuraavan vuoden voin brassaillla saavutuksellani.
Minä olen päättänyt, ja se on motivaattorini. Pyllyjen lisäksi.
Tedän, että mä jaksan ja että se on vain päästäni kiinni.
KELLO ON TARKALLEEN 22.22
Komea-Markus ilmaantuu viereeni. Minä sähköistyn. Hän katsoo kysyvästi. Tiedän mitä hän miettii.
–Vähän jo helpottaa, raportoin.
Markus on sillai cool, ettei hän ole alapääavautumisestani hämmentynyt. Se on elämää täällä pyöräilypiireissä. Mutta Markuksen perä kestää. Hän aikoo polkea reilusti yli sadan kierroksen.
Minun tavoitteenani on 100 kierrosta, noin 270 kilometriä. Minä en aio nukkua. Markus aikoo. Erehdyn miettimään miltä tuntuisi käpertyä samaan makuupussiin hänen kanssaan, mutta sillä samalla silmänräpäyksellä totean, että:
Ei. Meidän suhteemme alkaa rauhallisella tutustumisella. Alapäähommat siirretään suosiolla muutaman vuoden päähän.
Kannustusjoukot. Kuva: Timo Kananoja
”KYLÄHULLUUDELLA ON AIEMMIN OLLUT kielteissävytteinen leima, mutta nykyään kylähullu on arvonimi kylien ja maaseudun asioita kehittäneelle tai muuten ansioituneelle henkilöllelähde? – – – Kylähulluuden arvostuksen noususta kertoo myös ilmiön uudet nimitykset, kuten kyläboheemi ja kyläoriginelli. Kylähullut ovat olleet yhteisönsä merkkihenkilöitä, joiden kautta on kanavoitu monenlaisia tunteitakenen mukaan?. He ovat olleet oman paikkakuntansa tunnetuimpia ja hauskimpia nähtävyyksiä, legendoja jo eläessään.”
”Shalallaallaallaalla, Viitta! Shalallaaallalaallaaaa, Viitta! Voiton vie!”
Radan varrelle on ilmestynyt nuorten miesten humalainen juhannuskannustusjoukko. He ovat bonganneet joulukuusenkoristeeni ja nimenneet minut sen myötä Viitaksi. Voitko kuvitella miten hienolta tämä kannustus ja arvonimi tuntuvat 12 tunnin polkemisen jälkeen!
Shalalllaalllaallaaa! Viitta aikoo viedä voiton. Se on päätetty.
Alkaa elämäni yksi hienoimmista tunteista: jäljellä olevaa polkuaikaa laskeva kello näyttää aikaa 11.59 ja rapiat. Viimeisetkin rippeet päivän paahteesta ovat haihtuneet radalta. Nyt on hyvä sää, viileää. Aurinko laskee ja on uskomattoman kaunista.
Luonto pitää huolen siitä, etten kokonaisen vuorokauden aikana ehdi kertaakaan tylsistyä radan ympäri junnaamiseen. Suomen kesä on kaunis ja monivivahteinen. On itseasiassa ainutlaatuinen kokemus rullata samaa rataa 24 tuntia ja nähdä edessään kuinka päivä erilaisine maisemineen rakentaa joka hetkeen aivan omanlaisensa näyttämön.
Se on kaunista ja ainutlaatuista. Olen onnellinen.
Kuva: Timo Kananoja
”EN LOPETA KUN OON VÄSYNY, mä lopetan kun oon valmis, silloinkin kun ei todellakaa tarvis. Teen enemmän ku muut, mutten veren maku suus. Vaatii toistoo ja valmisteluu, me yritetää viel se kymmenes kerta.”
Yrittäkööt Ela ja Sami kymmenettä kertaa, minä keikun nyt jossain sietsemänkympin kieppeillä. Puolenyön aikaan toosa on turtunut, enkä tunne enää kipua missään. Olo on yllättävän hieno. Päätän, että 100 kierrosta on saatava täyteen ennen kuin harkitsen mahdollista nukkumista. Olen pitänyt kahden tunnin polkurytmini säntillisesti. Tauot ovat olleet välillä suunniteltuja pidempiä, mutta se ei ole vaikuttanut suoritusrytmiini.
Suuri, keltainen kuu nousee edessäni. Se on kaunis. Lähes taianomainen yö, jossa kaikki onnistuu. Yötön yö. Kiireiset paahtajat suihkauttavat taas ohitseni. Mietin mahtavatko he edes ehtiä nähdä tätä kauneutta.
Kello on jotain joskus aamuyhden aikaan. Komea-Markus!! Silmäni viiraavat ja hetken aikaa luulen hänen laukkaavan vierelleni valkoisella ratsulla ja sitten se auringonlasku ja kuun nousu ja tsirptsirp. Sydän sykkien tiedustelen hänen kierroksiaan.
–107, hän toteaa jämptisti. On suunnitellut käyvänsä kohta hetkeksi nukkumaan.
Sitten hän jatkaa matkaansa ja minä vilkaisen aikaa Suunnostani. KELLO ON 1.07!!!!!
Siis Komea-Markuksella 107 kierrosta ja kello on 1.07 ja minä olen tässä ja valkoinen ratsu ja keltainen kuu! Tämä on tähtiin kirjoitettu, vuosisadan rakkaustarina!
Hetkellinen mielen järkkyminen katkeaa; joulukuusenkoristeeni pyrkii pinnojen väliin. Ratsastetaan tässä nyt ihan vaan keskenään kohti 24 tuntia.
Yritin ottaa kuvan kellostani maagisella 1.07-hetkellä, mutta ei oikein onnistunut…
Kuva: Timo Kananoja
TÄMÄ ON MAINOS: Teho Sport -patukka klo 00.30 aamuyöllä on jumalan lahja kaikelle ihmiskunnalle. Tahti meinaa hyytyä, ja vedän tämän taikasauvani takataskusta. Kierroksia on vielä aivan liikaa jäljellä.
Ajatus keskeytyy, takaa kuuluu huutoa. Team Rynkeby, nuo pirullisen ihanat pyörähullut. Tehosport-humalassani pinkaisen heitä karkuun ja alan laulaa joululauluja.
–Hei tonttu-ukot hyppikää ja hetken kestää elämää ja sekin synkkää ja ikävää. Rynkeby painaa perässäni ja minä huutolaulan. Ei enää Tehosporteja meikäläiselle, ne kihahtavat kivasti päähän. Mutta sen ja Team Rynkebyn voimin jaksan vielä 2 tunnin kierrokseni loppuun. Systeemistä ei poiketa.
Ihana Team Rynkeby. Kuva Timo Kananoja.
Klo 2.00 menen tauolle selvittämään kierrosmäärääni.
86.
100 kierrokseen on siis 14 jäljellä. Seitsemän kierroksen tuntivauhdilla tämä tarkoittaa vielä kahta tuntia lisää. Päätän startata matkaan klo 2.40, mikä tarkoittaa, että 100 kierrosta on täynnä klo 4.40.
Jämptiä.
”Mä en ole luovuttanu, en edes verta… Kyl se näkee miten työstäni nautin, oves luki ”vedä”, mä työnsin sen auki.”
Elämä aamuyöllä kello 2.40 jälkeen on tuskaa, ainakin jos on polkenut Alastaron moottoriradalla lähes 15 tuntia. Kierrokset 89 – 99 ovat puhdasta painajaista. Lasken päässäni kierrosten kulua, mikä vaikuttaa virheeltä. Aiempi strategiani laskea vain tunteja on ollut armollisempaa.
Kello 3.59, silloin kun aurinko on parhaassa nousussa, minä olen pahimmassa laskussa. Kello 4.15. kuvaan valoa kameralle saadakseni ajatukseni toisaalle ja pysyäkseni hengissä. Kello 4.25 aloitan 100. kierrokseni.
Mikään ei ole näin siistiä! Kello on 4.33 ja olen tavoitteessani. Kaikki tämän päälle on plussaa. Kurvaan varikolle ja päätän, että mitä tahansa seuraavaksi tapahtuu, istun satulan päälle taas kello 7.00.
Yritin nukkua makuupussissa ulkokatsomossa. En nukkunut.
Sen sijaan menin syömään halloumia.
KELLO 7.00. Istun pyörän päällä ja kurvaan radalle. Päätös pitää. Olen syönyt hyvin ja koettanut nukkua, mutta uni ei ole tullut. Eikä meinaa tulla polkemisestakaan nyt mitään. Jalat ovat kuin puupökkelöt ja ensimmäinen kierros menee niitä sulatellessa. Olo on vaikea, mutta olen asettanut uuden tavoitteen: 112 kierrosta. Se kuulostaa hyvältä, ja menee juuri sopivasti yli 300 kilometrin. Sillä sopii sitten brassailla.
Kun polvet sulavat, aamuni alkaa sujua lungisti. Kello on jo 8. Olen rentouttanut tahtiani, sillä suurin työ on tehty ennen aamuviittä. Se on ollut oikea strategia.
Ja sitten:
SUIHK!
Kukkaislehahdus.
Voi kettu ja sen äiti: Kohta suhahtaa ilopilleri ohi, ja, nyt sinäkin jo tiedät: se heilauttaa kättään, pysähtyy vierelleni (mutta vain sekunnin sadasosaksi, jottei oma hyvä tahti katkea) ja lausuu ihanan, kannustavan sanan. Ja suihkauttaa menemään jättäen näköpiiriin pitkän viivan pinkkiä. Ja sitä rataa.
Mutta ei. Super-Sari heiluttaa kättään, pysähtyy vierelle ja ALKAA AJAA RINNALLANI RAUHALLISESTI!
Tehosportpatukatkin jäävät jumalan lahjoista kakkoseksi sillä hetkellä kun kukkais-Super-Sari avautuu. Häntäkin on sattunut.
Ni. Sinne!!!!
Luojalle kiitos! Me olemme kaikki ihmisiä! Ja Sari huippu sellainen!
”KYLÄHULLU ON MYÖS Koijärven kylien alueen lehti. Katso myös sana ”Neurodiversiteetti” ”
Olen kotona. Googlaan kylähullua Wikipediasta ja katson toisella silmällä kuvaajan lähettämiä kuvia. Hienoja, vauhdikkaita otoksia ihmisten kurvailusta ja jälkeen jättämistä pinkeistä raidoista radalla. Ja minä…
Mulla on joka madafakin kuvassa kännykkä kädessä!!
Kuvat: Timo Kanaoja
Syy lienee sama kuin se että minulla on joulukuusenkoriste kaulassa – se, että tää on mun duunii. Elää täysii ja antaa teillekin lupa tehdä jotain kreisii.
Uusi ystäväni Neurodiversiteetti-Juha tuli hakemaan minut maaliin. Kuva: Timo Kananoja
Kuva: Timo Kananoja
”NEURODIVERSITEETILLÄ VIITATAAN ihmiskunnan neurologiseen monimuotoisuuteen. Termi on johdettu biodiversiteetistä eli biologisesta monimuotoisuudesta, jota pidetään yleisesti arvokkaana ja hyödyllisenä asiana.”
Neurodiversiteeetti ja sen tuottama onni. Joulukuusenkoristeet kaulassa, kukkaissuihkaukset, hymyilevät hammasrivistöt ja hiertyneet haarovälit. On niin hienoa voida tehdä häpeilemättä hulluja juttuja, upeaa kokea erilaista. Tehdä päätöksiä siitä että onnistuu. Ja sitten onnistua. Sellaista tapahtuu kyläboheemien kokoontumisajoilla.
Olen itse hieman yllättynyt, että tein Rataeisi-polkupyörähaasteestani videon ennen blogitekstiä (sekin on vielä tulossa), mutta nämä tunnelmat inspiroivat minut kokoamaan kokemukseni sinulle ensin elävään kuvaan.
Tämän sinä haluat nähdä, sillä saatat oppia jotain; saada kenties inspiraatiota tai oivalluksia asenteesta. 24 tuntia pyöräilyä, 112 kierrosta ja 305 kilometriä Alastaron moottorirataa ylä- ja alamäkineen vain seitsemässä minuutissa. Tässä on elämäni hurjin koetos ja paras tekemäni video.
Kiitos, Anni, Lauri, Jänis-Jorma, Kaarlo, Tikka-Masala, Team Rynkeby. Kiitos joulu, joka olet taas yhden kierroksen lähempänä. Kiitos tonttu-ukot ja synkkä elämä. Kiitos aurinko, joka nouset joka aamu, vaikken siihen aina uskoisi. Kiitos luoja, että olet antanut minulle mielenkiintoisimman elämän, suurimmat seikkailut ja äänekkäimmät naurut – sinua kiitän myös Teho Sport -energiapatukasta klo 1.30 yöllä, sillä ilman sitä en olisi jaksanut laulaa kaunempia joululauluja. Ja kiitos MacBookin iMovie, joka annat käyttööni hienoimmat musiikit ilman Teostoja.
Kiitos sinä, ystäväni, että seuraat seikkailujani! Mihin sinä haluat mut haastaa? Olen valmiina. Olen sankari. Selviän mistä vaan. Bring it on, sillä mä janoan uutta!
Kaikki tämä massiivinen etukäteisvalmistautuminen 24 tunnin pyöräilykoetokseen (lue sarkasmi…) ja yhtä en ollut osannut ajatella etukäteen ollenkaan: palautuminen.
Hassua oli tänään klo 12 aikaan ajatella, että tasan 24 tuntia taaksepäin lopetin elämäni mielenkiintoisimman 24 tunnin ihmiskokeen. Ja siinä, elettyäni 24 tuntia elämää sairaan (siistin) pyöräilysuorituksen jälkeen totesin, että onhan se 24 tunia aika pitkä aika.
Pitkä aika, mutta muuten olen kyllä kaikissa mittasuhteissa yllättynyt, miten helpolta suoritukseni on tuntunut sen aikana ja sen jälkeen. Perspektiivi on hukkunut; nyt tuntuu, että olisihan sitä varmaan kovempaakin kilometrimäärään pystynyt. Jännä, miten jonkin ennalta isolta tuntuneen asian tehdässään ja siitä suoriutuessaan se alkaakin näyttää kovin pieneltä.
Kovin pieneltä tuntuu kyllä nyt oma pääkin ja se, että sieltä ei synny tällä hetkellä yhtään ainoaa kirkasta ajatusta (pahoittelut tavalleni poikeeavasta kovin puutteellisesta ajattelusta sekä poukkoilevasta tekstistä tässä postauksessa, mutta tämä on parasta mihin juuri nyt kykenen). Väsyttää. Palautuminen on kovaa vauhtia käynnissä, mutta se mihin en ollut valmistautunut etukäteen lainkaan on se, kuinka minun oikeastaan pitäisi palautua.
Pää ja väsymys ovat, ihmeellistä mutta totta, kuitenkin ainoita minua vaivaavia asioita. Olen todella ihmeissäni, että hiertynyttä ja herkkää alapäätä lukuunottamatta mitään paikkaa ei juuri särje. Jalat toimivat, ja voin kävellä lähes normaalisti. Reisissä ei tunnu MILTÄÄN! Olenko ollutkaan pyörän päällä koko viikonloppuna.
Siksi en oikein nyt tiedä miten suhtautua tähän palautumisvaiheeseen. Olisi kyllä pitänyt selvittää vaikka Miralta pyöräilyvinkkejä kysellessäni (luitko jo tämän ”Ex-kilpapyöräilijä Mira Kasslinin vinkit 24 tunnin pyöräilyhaasteeseen” -jutun?) mitä minun pitäisi palautuakseni tehdä. Kuinka syödä (nyt tuntuu, että voisin syödä niin paljon kuin mahdollista mitä tahansa kissoja ja koiria ja Esterin perseestä satelevia mustikkaan meneviä mummoja.. ok, en taida yrittää tuottaa nyt mitään kielikuviakaan…). Miten levätä? Milloin voin alkaa liikkumaan kunnolla uudelleen, milloin kroppa on täysin palautunut?
Jos osaat auttaa, kommentoi mielellään vinkkejäsi!
Se ainakin on varmaa, että näin 24 tuntia 24 tunnin suorituksen jälkeen ei kannata tavoitella kovin isoja. Vähän jopa ahdistaa, kun olisi monta hommaa hoidettavana ja asioita suunniteltavana, mutten yksinkertaisesti näin vähillä unilla kykene ratkaisemaan kovin suuria ongelmia. Siksi on kai nyt vain uskallettava ottaa iisiä tämä päivä.
Tältä näyttää muuten ihminen joulukuusenkoristeissaan klo 6.15 aamulla, kun takana on 14 tuntia, 100 kierrosta ja 270 kilometria ja kun hän on juuri yrittänyt nukkua (siinä onnistumatta) tunnin Alastaron ulkokatsomon penkeillä makuupussissa. Voin kertoa, että olo just nyt on ihan samanlainen.
Missä sää oot? Mää oon mestoilla. Tultiin tsekkaamaan huomisen maisemat. Nämä taitaa tulla aika tutuiksi seuraavien parin päivän aikana.
Huomenna siis klo 12 starttaa Ratareisi ja 24 tunnin pyöräilyhaasteeni. Tankkaus on hallussa, mutta muuta tarkkaa varmuutta hommien onnistumisesta ei ole. Mutta sehän nähdään pian.
Koetan käynnistää Facebook live -ohjelman Facebookiin, niin pääset livenä mukaan tunnelmiin. Ja Snapchatissa matka taittuu luonnollisesti mukanani.
Mutta nyt vedän vähän pitsaa ja suklaata sekä seuraan illan kiihdytyspyöräilykusan, joka alkaa Alastarossa klo 20. Snapchatissa lisää.
Vain muutama päivä ja sitten mennään: 24 tunnin pyöräilyhaaste odottaa. Alastarossa kajahtavat lähtölaukaukset lauantaina 25.6. klo 12 ja ruutulippu heilahtaa sunnuntaina 26.6. klo 12.
Ja minä…
Niin, minulla on ollut kamala kiire. Hirveästi tekemistä, eikä yhtään aikaa treenata. Jotta en enää enempää rakenna kauhukuvia itselleni tai sinulle, jätän kertomatta sen, että eihän minulla ole edes omaa polkupyörää, enkä ole päässyt istumaan fillarilla vielä sekuntiakaan.
Mutta viikonloppuna minun pitäisi testata millaiseen kilometri- ja kierrosmäärään kehoni taipuu, kun käytettävissä on 24 tuntia 2,70 kilometrin mittaisella moottoriradalla. Rullata siis rataa ympäri 24 tuntia, noin niinku Suomeksi sanottuna.
Vaikka teen hurjia koetoksia ja olen valmis haastamaan itseni lähes mihin tahansa, kaikki suoritukseni kulkevat terveyden ehdoilla ja järkevästi. Koska 24 tuntia pyöräilyä putkeen tuntuu vaikealta kokonaisuudelta hahmottaa, enkä oikein osaa suunnitella sen optimaalista suorittamista, päätin kysyä apua Suomen upeimmalta ex-kilpapyöräilijältä, kiinteistöruhtinatar Mira Kasslinilta. Hän voitti aikoinaan Suomen pyöräilyhistorian ensimmäisen arvokisamitalin, pronssia nuorten MM-kisoissa ja teki sen jälkeen loistokkaan uran kilpapyöräilijänä kaksine maailmanennätyksineen.
Upean nainen kovalla kokemuksella – halusin tietysti juuri hänet antamaan minulle viime hetken valmennuksen.
* * *
”Hullu.”
Noi niinku kirjaimesta kirjaimeen Miran ensimmäiset sanat minulle.
”Ja ihan sairaan onnellinen sellainen”, lisään ja hymyilen hänelle hangonkeksinä.
Niin. Hullu.
Mutta jollei ole hieman hullun kelaa päässään, ei pääsisi kokemaan hienoimpia juttuja ja haastamaan itseään omille äärirajoilleen. Silloin tapahtuu kasvua ja oppimista. Ja oppimaan minä olen tullut nytkin, jotta voisin jakaa kokemaani kanssasi.
ENSIMMÄINEN LÄKSY TULEE RUOASTA. Minun, joka olen juuri pari viikkoa sitten vetänyt kehon vähähiilihydraattisen puhdistuskuurin (no, on ollut kamala määrä kuvauksia ja on ollut pakko saada turvotukset laskemaan… mä olen kuitenkin NAINEN after all), kehoni on kuin kuivan kanan kakka ja jotain kai olisi tehtävä. Ruokavalio on nyt muutettava: hiilihydraattien syöminen ja nestetankkaus on aloitettava jo hyvissä ajoin ennen itse suoritusta.
”Koneiston on oltava täynnä hiilaria ja juoda täytyy paljon. Syö täysjyvää, pitkäkestosta hiilaria aamulla kaurapuuroa raejuustolla. Monipuolinen perusruoka on nyt parasta”, sanoo Mira ja ohjeistaa minua lataamaan täyteen myös kivennäisaine- ja magnesiumvarastot sekä hivenainetasapainon.
Ja sitten uni. Sitä tarvitaan ja paljon, sanoo Mira ja minä tuijotan tyhjyyteen. Viikonlopun 36 tunnin valvominen Jukolassa ja tulossa oleva työreissu Tampereelle, jossa kukutan kuvauksissa yötä myöten… Houston, we might have a problem; lähtökohdat haasteeseen ovat… jokseenkin haastavat.
Mira Kasslinin vinkit ovat minulle kullan arvoisia, toivottavasti sinäkin saat niistä ajatuksia itsellesi!
”ÄLÄ ANNA KONEEN MENNÄ TUKKOON”,Mira hokee niin monta kertaa eri lauseyhteyksissä, että minäkin alan uskoa koneen olevan avainsana tässä yhtälössä. Siksi on pureuduttava koneeseen: Mitä se tarkoittaa käytännössä?
”Jos haluat testata kestävyyttäsi ja käyttää koko 24 tuntia suoritukseesi, kone pidetään käynnissä siten, että et pidä liian pitkiä taukoja. Sinun on oltava liikkeessä lähes koko ajan”, Mira avaa.
Siis. Ei unta?
”Ei unta.”
Suorituksen aikana Mira ei kannusta nukahtamaan hetkeksikään, sillä sen vaikutus koneeseen on valtava. Valveilla on siis pysyttävä, ja 24 tuntia tuntuu minulle nyt vieläkin suuremmalta ja mössöisemmltä massalta.
Pohdimme suoritusta ja päädymme jakamaan polkuhaasteen kuuden tunnin slotteihin.
”24 tuntia kuulostaa paljolta, mutta kun sen jakaa kuuden tunnin pätkiin, alkaa aika hahmottua eri tavoin”, Mira maalailee ja ehdottaa minulle seuraavaa lähestymistapaa:
24 tuntia jaettuna neljään kuuden tunnin mittaiseen osaan. Näistä poljetaan vähän vajaa kaksi tuntia, sitten pidetään viiden minuutin tauko, jossa energiavarannot tankataan, jatketaan polkemista taas kahden tunnin ajan ja hengähdetään viisi minuuttia. Kuuden tunnin kohdlla sitten pidetään puolen tunnin tauko. Mutta ei yhtään enempää, sillä sen jälkeen kone alkaa hyytyä ja pyörän päälle palaaminen tuntuu koko ajan vaikeammalta. Puolen tunnin tauon jälkeen on tärkeää aloittaa polkeminen hyvin varovasti.
Paussien pitäminen suorituksen aikana on kuitenkin hyvin tärkeää. Koneen käynnissä pitäminen tarkoittaa, ettei lämmön saa antaa laskea ja lihasten hyytyä. Vaikka pitkä tauko saattaa kuullostaa nyt houuttelevalta hengähdyshetkeltä, tauot ovat kohtia, jossa matka on lähes suurimmassa vaarassa jäädä kesken kokonaan – mitä pidempään on poissa pyörältä, sen vaikeampaa sinne taas nousta. Jäähtynyt kone käynnistyy hyvin hitaasti.
”AJAN JAKAMINEN SLOTTEIHIN” on ensisijaisesti psykologista, Mira valistaa. Vaikka jossain kohtaa ajojaksoa tulisi tiukkaa, tietää tarkalleen milloin on levähdyksen aika.
Yläpää.
Jos jokin matkan tappaa, löytyy syyllinen useimmiten omien korvien välistä (tätähän testasin jo vuosi sitten Hullun Polkasussa). Siksi kyky määrätä omaa mieltään on tällaisen extremesuorituksen tärkein avain. fiilikseen on syytä satsata. Hyvä musiikki korviin, hauskojen juttujen veisteleminen muiden polkijoiden kanssa. Yläpään funktio koko hommassa on hyvä tiedostaa jo etukäteen, jotta siihen osaa suhtautua kun tiukka paikka jossain vaiheessa väistämättä tulee.
Ja sitten tullaan alapääosastolle.
”Suojele tärkeimpiäsi tarkkaan… Perä saattaa alkaa kiukutella, jos istut liian pitkään satulassa tai jos pyöräilyhousejen alla on alusvaatteita. Olennaista on ajoasento ja se, millainen paine tulee jalkojen väliin. Vaatteen säämiskän laadulla on myös tärkeä merkitys”, Mira kertailee.
Hän suosittelee minua tekemään usein sekeitä polkujaksoja, jolloin ajaa putkella. Jos paikat pääsevät puutumaan tai niihin kohdistuu painetta, syntyy turvotusta ja nestettä. Ja sitten loppuu kantti alapäästäkin.
Viime kesänä Ylläs-Alta välillä testasin niin yläpäätä kuin alapäätä fillarilla ensimmäistä kertaa elämässäni…
NESTETANKKAUS ON TÄRKEINTÄ suorituksen aikana. Mira kehottaa varaamaan mukaan paljon vettä ja nestemäisiä, kivennäisaineita sisältäviä energianlähteitä. Lihaliemi toimii hyvin!
Yök.
Loppuajalle voi mukaan varata pikabuustereita tekohengittämään energiavarantoja, ensimerkiksi energiageelejä. Ekstrakofeiini saattaa auttaa jaksamaan valvomisen.
Kolme tärkeää asiaa, joita tarkkailla suorituksen aikana Mira alleviivaa minulle
Sydämen kanssa täytyy olla tarkasti. Sykettä on seuratava, eikä sydäntä saa rasittaa liikaa. Jos se alkaa reistailla kummallisesti, on heti keskeytettävä.
Tankkauksen kanssa on oltava tarkkana. Ei saa juoda liikaa, sillä jossain kohtaa kroppa ei ota enää vastaan nestettä. Se, mitä keho ottaa vastaan voi tulla ongelmaksi. Siksi optimaalinen tankkaus on pieniä määriä ja säännöllisesti. Nii-in, KONE ei saa mennä tukkoon, sillä sitten alkavat kivut.
Rauha on koko suorituksen avain. Aikaa on 24 tuntia, eikä mihinkään ole kiire. Tärkein on aloittaa maltillisesti, jotta energia riittää koko ajalle. Vauhti ei saa tuntua tappavalta missään vaiheessa. Lopussa voi sitten ottaa pienen kirin viimeisillä voimillaan. Jos jaksaa…
ONHAN SE KYSYTTÄVÄ. Lähtisikö Mira itse nyt kanssani tekemään tämän suorituksen?
Ei. Mira itse ei lähtisi ajamaan fillarilla tällaista koetosta. Hän on innostunut tällä hetkellä enemmän vaeltamisesta. Viime kesänä hän kulki Tour de Mont Blancin Alppien läpi – yksin 170 kilometriä neljässä päivässä, 40-asteista maastoa ylös ja alas. Nilkat olivat kovilla, mutta reissu erityisen puhdistava omalle mielelle. Sai kulkea omaan tahtiin ottaen tärkeää aikaa itselle omien ajatusten parissa.
Seuraavana mielessä siintää Mount Everestin base camp. Tuonne perusleiriin, josta vuoren valloittajat lähtevät kiipeämään, Mira haluaisi vaeltaa kenties ensi keväänä. Vuorikiipeily häntä niinkään innosta, sen isojen riskien ja luonnon armottomuuden takia. Mutta sydän sykkii upeille vaellusreiteille.
Ja minä ja Mira… tietysti alamme hahmotella jo yhteistä vaellusretkeä. Lähtisinkö seuravaksi Mount Everestille Miran kanssa? SIITÄ tulisi upea reissu upean naisen seurassa!
Mutta ennen sitä; polkaistaan nyt yksi 24 tunnin pyöräily! Eihän tästä voi tulla muuta kuin hieno seikkailu! Sinä pääset tietysti mukaan, seuraile blogiani tulevina päivinä, niin kerron lisää.
MaiLife 