MaiLife Vieraskynä: ”Köyhyys on ikuista, rahattomuus väliaikaista”

Sunnuntainen kirjoitukseni köyhyydestä ”Saanko avata silmäsi, hyvätuloinen? Tällaista(kin) on köyhyys” on liikuttanut teitä ja levinnyt somessa ahkeraan. Kiitos kommenteistanne ja yhteydenotoistanne, ne ovat lämmittäneet sydäntäni.

Aihe ei ollut minulle mitenkään helppo. Sunnuntaina muutama tunti jutun julkaisun jälkeen iski joku kummallinen pelko, ja olin jo aikeissa vetää koko kirjoituksen pois – ensimmäistä kertää koko bloggaamishistoriassani! Kuinka kirjoitukseni vaikuttaisi julkiseen kuvaan minusta, entäpä jos minua ei oteta vakavasti sen jälkeen kun olen tunnustanut olevani köyhä? Olinko mennyt liian pitkälle ja avannut liikaa itsestäni? Mutta en sitä tehnyt, vaikka vielä maanantai meni kauhunsekaisissa tunnelmissa.

Pelkäämisen sijaan päätin kuitenkin tarttua siihen kuinka innostuneita te olitte jakamaan kanssani ajatuksianne köyhyydestä. Tartuin myös ympärilläni olevaan tukiverkostoon ja pyysin hyvältä ystävältäni, varallisuusvalmentaja Terhi Majasalmelta vieraskynä-blogia aiheesta. Terhin kanssahan starttasimme yhteisen projektin aiemmin keväällä, jossa hän auttaa minua tutkimaan sitä kuinka voisin vaurastua ja ratkaista taloudelliset haasteeni.

Ja tässä se nyt on, asiantuntijan ajatus siitä mitä köyhyys on ja mitä sille voisi tehdä. Millaisia ajatuksia tämä sinussa herättää?

terhijamä

Terhi ja minä aiemmin keväällä

 

Köyhyys on ikuista, rahattomuus väliaikaista

Maija on kirjoittanut blogissaan omasta taloudellisesta tilanteestaan hyvin avoimesti. Luin hänen sunnuntaisen kirjoituksensa ja se pisti jälleen ajattelemaan, miten Suomessa puhutaan rahasta ja rahattomuudesta. Suomessa puhutaan usein köyhyydestä ja jopa kiistelläänkin siitä, kuka on ihan oikeasti köyhä. Mutta mistä meidän oikeasti pitäisi puhua on rahattomuus. Ymmärrämme nimittäin huonosti eron köyhyyden (poor) ja rahattomuuden (broke) välillä.

Köyhyys on korvien välissä eli se on mielentila. Köyhyys koetaan mielessä. Ihminen voi kokea olevansa köyhä, vaikka olisi työpaikka ja säännölliset tulot. Se on siis kokemus omasta tilanteesta, mutta ei välttämättä totuus. Rahattomuus taas näkyy rahapussissa ja tilillä. Varakaskin ihminen voi olla rahaton, jos omaisuus ei tuota tuloja tai se on huonosti realisoitavissa.

Sanat köyhä tai köyhyys ovat hyvin latautuneita ja käyttäisinkin näitä hyvin säästeliäästi. Köyhyys koetaan usein pysyväksi eikä siitä tunnu olevan helppoa ulospääsyä. Lisäksi se leimaa helposti. Ihmiset ottavat köyhyyden helposti osaksi identiteettiään. Köyhyys kuuluu puheesta. Sanoilla, joilla itsestämme puhumme, on valtava merkitys. Oma puheemme näkyy siinä, kuinka itseämme kohtelemme ja esimerkiksi siinä, mitä tavoitteita kohti uskallamme ponnistaa.

Monen suomalaisen ongelma on rahattomuus ja kykenemättömyys hallita ja kasvattaa omia kassavirtojaan. Hyvin usealla suomalaisella on juuri nyt kassavirtakriisi eli menot ovat suuremmat kuin tulot. Oman talouden hyvä hoito ei ole koskaan tulojen vaan menojen funktio. Niin kauan kun meille ei ole rahataitoja, niin kauan meillä on haasteita oman taloutemme kanssa. Lisärahalla ongelmaa ei ratkaista vaan paremmalla ja älykkäämmällä taloudenpidolla.

Tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että hyvinä aikoina säästetään ja huonoina säädellään kuluja. Monet kuitenkin elävät hyvinä aikoina kuin viimeistä päivää eli kuluttavat kaiken ansaitsemansa ja huonoina uskovat pitävän elintasonsa samalla tasolla hyvinvointivaltion avulla. Jos maanviljelijä toimisi näin ja söisi koko sadon eikä ottaisi yhtään siemenperunaa talteen, hänellä ei olisi satoa seuraavana vuonna. Jos me emme ota osaa tuloistamme talteen, meille käy samalla tavalla.

Hyvinvointiyhteiskunnan tulisi olla ponnahduslauta eikä railo, johon ihminen putoaa. Sen tulisi tukea ja opastaa ihmisiä ottamaan vastuun omasta taloudestaan sekä ainakin ohjata ihmiset tahojen luokse, jotka myös opettavat rahataitoja, jos tätä ei yhteiskunnan taholta pystytä tarjoamaan. Lähtökohtaisesti ajatus pitäisi olla, että ihmisen tulisi pärjätä taloudellisesti omillaan ja tuet ovat hetkellisiä. Jos ihminen putoaa railoon, hyvinvointiyhteiskunta on epäonnistunut tehtävässään.

Vastuuta omasta mielestä ja ajattelusta ei voi kuitenkaan ulkoistaa. Hyvinvointiyhteiskuntakaan ei voi auttaa, jos oma ajattelu ei tue oman talouden hyvää hoitoa. Jos ajattelee omassa mielessään, että itse ei voi vaikuttaa mitenkään tilanteeseen, on varma, että mitään edistystä ei myöskään tapahdu. Raha-asioihin voi vaikuttaa, mutta niistä ei voi päättää.

Rahattomuus on kuitenkin oikea ongelma, eikä itsekseen katoa. Kuitenkin tähän ongelmaan on suhteellisen helppo tarttua. Ensinnäkin se on helposti mitattavissa. ”Kuinka paljon rahaa tarvitaan?” Toiseksi voimme heti tehdä listan ideoista, kuinka sitä saadaan lisää. ”Mistä saan lisää rahaa eli tuloja?” Tämän jälkeen voimme valita parhaimmat ideat ja tehdä konkreettisia tekoja rahattomuuden poistamiseksi. Rahattomuus vie valtavasti energiaa. Meillä on kuitenkin mahdollisuus valita, käytämmekö aikaamme rahaongelmiin vai siihen, ettei kovin pahoja rahaongelmia koskaan tulisikaan.

Voimme tehdä paljon sen eteen, ettemme joutuisi koskaan rahattomaksi. Kuitenkin tätä ei voi täysin päättää. Jos kuitenkin käy ikävästi ja rahattomuus iskee, on hyvä muistuttaa itselleen, että se on väliaikainen tila, josta pääsee pois tekemällä oikeansuuntaisia tekoja.

Lopuksi haluan muistuttaa, että menestys on samalla lailla mielentila kuin köyhyyskin. Jokainen kokee sen erilaisena omassa mielessään. Meillä voi olla ulkoisia menestyksen mittareita, mutta omaa identiteettiä ei kannata niiden varaan rakentaa, koska ne voivat olla minä hetkenä hyvänsä mennyttä. Ihmiset ajattelevat hyvin usein, että elämässä aikaansaavilla ei ole koskaan ollut mitään haasteita ja, että hyvät asiat vain ilmestyvät hopeatarjottimella eteen. Näin ei kuitenkaan ole. Jokaisella on omat haasteensa selätettävänä jossakin elämänsä aikana. Ja rahattomuus saattaa olla yksi niistä.

Maijalle nostan hattua erityisesti siitä, että hän on avoimesti kertonut, missä tilanteessa hän nyt on ja mistä lähdetään liikkeelle. Kun tilanne muuttuu paremmaksi, myös muut näkevät, että asiat voivat muuttua. Se antaa rohkeutta ja uskoa monille kohdata oma rahattomuus rehellisesti ilman häpeää ja tunnelatausta. Vain tietämällä mistä lähdetään liikkeelle, voi tehdä parempia päätöksiä tulevaisuuteen.

-Terhi Majasalmi
www.vaurasnainen.fi

 

 

 

 

Saanko avata silmäsi, hyvätuloinen? Tällaista(kin) on köyhyys

Kello 14.40. Juhannusaatto kaupungissa. Olen arponut ja arponut: lähdenkö ystäväni luokse juhannuksen viettoon? On ruokaa, juomaa, ihanaa seuraa ja hauskanpitoa minulle, joka en ole voinut reissata sukulaisteni perinteiseen juhannusjuhlaan Keski-Suomeen. Matkustaminen maksaa, eikä minulla ole siihen rahaa. Suunitelmana on ollut kaivautua yksin kotiin, valitella viimeaikaisia kiireitä ja väsymystä sekä tarvetta levätä. Ja sitten syödä riisiä ja jauhelihaa suolalla maustettuna pyjamassa keittiönpöydän ääressä nököttäen. Yksin. Turvassa. Nauttia yksi Lidlin olut. Euro ja neljä senttiä.

Mutta sitten rakkain ystäväni soittaa ja pyytää tulemaan.

Ei minulla olisi rahaa. Yhteiset eväät ystävällä, niihin menee parikymmentä euroa. Se vielä menettelisi, mutta sitten iskee pelko: entäpä jos he haluavat, että lähden heidän kanssaan kaupungille? Baariin? Olen laskenut ja laskenut, miettinyt. Uskallanko lähteä? En halua sanoa ei. Mutta pitäisi sanoa ei, sillä rahaa ei ole. Kahvittelut, lounaat, illalliset, matkat, kaikki sellainen, jonka moni tuttavistani katsoo olevan aivan normaalia elämää, on minulle utopiaa. Siksi minä istun kotonani ja kirjoitan blogiani. Onneksi on mielikuvitus, se on minun arkeni selviytymiskeino.

Vedän päälle verkkarit ja lenkkarit. Päätän kävellä tunnin lenkin ystäväni luokse. Ehkä siinä matkalla hikoaa riittävästi ja voi sanoa, että ihan vaan käymään tulin, en minä baariin voi lähteä kun on vaan hikiset verkkarit.

Päättelyketju. Täydellinen! Näin voin välttyä nolaamasta itseni. Sillä sitä tämä elämä on päivästä toiseen. Kun ei kukaan oikeasti voi ymmärtää. Kukaan ei tajua, millaista on, kun ei ole rahaa.

* * *

Kello 03.10. Nojaan helsinkiläisen nakkikioskin seinään ja syön kanahampurilaista. Jokainen puraisu sattuu, ja voin tuntea, miten lompakko laukussani hehkuu tulikuumana. Tuijotan taksijonon keltaisena hohkaavia hattuja. On kaksi vaihtoehtoa. Vaihtoehto on kävellä kotiin. Monta kilometriä. Tähän aikaan? Onko se turvallista? Pari viikkoa sitten oltuani eräässä asiakastilaisuudessa ja jouduttuani edustamaan vielä jatkoille kaupunkiin, valitsin kävellä. Taksi maksaa aivan liikaa. Se on sellaista ylellisyyttä, jota en voi kuvitellakaan tällä hetkellä.

Alkaa sataa. Tuijotan taksia. On mentävä.

Jututan taksissa kuljettajaa yrittäen unohtaa mitä on meneillään. Budjettini totaalinen romahdus – se tässä on meneillään. Budjettiin ei ole laskettu tätä kyytiä saati niitä paria juomaa, jotka olen kaupungilla nauttinut.

Kello 9.55. Morkkis. Ei krapula alkoholijuomista, vaan rahasta. Tiedän, etten uskalla viikkoon mennä katsomaan pankkitiliäni. Tiedän, että nyt syödään kaurapuuroa. Se on valinta, jonka olen joutunut tekemään, jotta saatan viettää hetken ystävieni kanssa ihan normaalilla tavalla. Normaalia elämää.

Sillä minussa ei ole mitään normaalia. Ainakaan jos rahasta on puhe.

* * *

Minulla on yksi unelma. Ne ovat aika pieniä nykyisin. Unelmani on se, että vielä jonain päivänä voisin tilata paperisen Helsingin Sanomat -lehden aamukahvipöytääni – olen sen verran perinteinen, vaikka ”Somekuningatar”. Haluan hypistellä paperia käsissäni ja lukea uutiset kääntämällä lehden kulmaa sormillani. Mutta koska siihen ei ole varaa, avasin taas tänään aamulla Helsingin Sanomien nettilehden. Siitä voi lukea maksutta vain viisi juttua viikossa, joten on oltava tarkka mitkä jutut valitsee.

Mutta nyt on hyvin selvää mitä luen. Hyvinvoivat eivät ymmärrä Anun ja Tuomaksen arkea otsikko julistaa. Puhutaan köyhyydestä ja siitä kuinka köyhän arki on jatkuvaa sinnittelyä ja sumplimista, mikä taas on hyvätuloisille aivan vierasta. Köyhiä arvostellaan. Ei voi olla köyhä jos on varaa ostaa tupakkaa kuten lehtijutun perheellä. Kuka arvottaa sen, mitä köyhyys on?

Mitä köyhyys sitten oikeasti on, kuka sen sanoo? Mitä me siitä tiedämme ja ymmärrämme? Miten hyvinvoivat ihmiset suhtautuvat köyhiin?, Helsingin Sanomat kysyy.

Luettuani jutun twiittasin

köyhä

Minähän olen kirjoittanut tästä aiheesta jo pariin otteeseen aiemminkin. Viime syksynä kerroin sinulle köyhyyden myöntämisen häpeällisyydestä kirjoittaen ”Kun Samppanjapissiksestä tuli köyhä – tällaista on köyhyys”  tai nyt keväälllä työttömyydestäni ja siitä kuinka tuosta samaisesta Samppanjapissiksestä tuli perustulon kannattaja. Toivoin, että mikäli et ole niitä aiemmin lukenut, tartut myös niihin, sillä ne taustoittavat tätä tarinaa ja minun köyhyyttäni.

Tilanne ei ota minun kohdallani vieläkään täysin suuntaa parempaan, vaikka olosuhteet ovatkin vaihtuneet – olen nyt palkkatöissä, mutta edelleen tulorankkauksessa minut luetellaan yhteiskunnan köyhimpien joukkoon. Pinta saattaa näyttää paremmalta, mutta edelleen sama rahapeikko haastaa elämääni. Mutta koska johonkin korkeampaan johdatukseen uskova hörhö kun olen, luulen, että tämä polku on asetettu kohdalleni juuri siitä syystä, että voin valottaa omani tarinani kautta sitä, millaisin eri muodoin köyhyys voi ilmetä kun niitä eri muotoja nyt näytän tässä pääsevän kokemaan.

Sitä kuinka paljon tililleni virtaa kuussa rahaa, ei ole tarpeen tässä avata. Minulle työn arvo on muutakin kuin pelkkä rahapalkka: se on ammatillista kehittymistä, tarpeellisia suhteita sekä muita aineettomia hyötyjä. Ja ylipäänsä arvostan, että saan tehdä työtä – vaihtoehtona kun olisi edelleen maata sohvalla odottamassa.

Raha ei itsessään ole minulle motivaattori tai itseisarvo. Minulle tärkeämpää on toteuttaa intohimojani ja kehittyä jatkuvasti työssäni. Ja niitä todella saan nyt tehdä päivittäin.

Mutta intohimolla ja kehittymishalulla ei laskuja makseta. Tosiasia on, että olen köyhä. Ja tosiasia on, että en enää haluaisi olla köyhä. Kyllä minä haluaisin tulla hyvin toimeen.

Ylimääräistä, ”vapaasti käytettävää rahaa” ei ole. Kaikki menee mikä tulee. Minun kunnia-asiani ja onneni on, ettei minulla ole yhtään velkaa!

Mutta virheisiin ei ole varaa. Ei pienimpäänkään. Valitettavasti nyt minulle esimerkiksi aika ystävieni kanssa kulutushyödykkeita nauttien on virhe. Jos sairastuisin pahasti tai jokin keskeinen laite menisi rikki, siinähän olisin. Muutin uuteen asuntooni Norjasta paluun jälkeen neljä kuukautta sitten, eikä minulla edelleenkään ole huonekaluja, sillä niiden ostaminen (edes kirpputorilta) on mahdottomuus.

En kuluta. En osta vaatteita, en viihde-elektroniikkaa, en ylellisyyksiä. En osta aina ruokaakaan. Lidlin kassalla itken välillä verta. En minä osaa tätä tämän paremmin selittää. Mutta en myöskään valita. Kerron vain arjestani.

elämä2

”Köyhän elämä on kovaa. Eikä sitä yhtään helpota, että ihmiset ympärillä kiistelevät siitä, kenen pitäisi saada yhteiskunnan tukea ja ovatko köyhät vain laiskoja.”, Hesarin jutussa sanotaan.

”Yhteiskunnallisen keskustelun, poliittisten päätösten ja myös arkielämämme kannalta on olennaista ymmärtää, miten suuri on etäisyys valtaväestön ja sivuun joutuneiden välillä”, se jatkuu.

En oikeastaan tiedä miksi aloin tätä tarinaa tänään kirjoittaa, teksti vain alkoi soljua ulos hs.fi:n avattuani. Ehkä koin, että minulla on velvollisuus osallistua keskusteluun ja antaa esimerkki niille, jotka eivät voi omasta arjestaan käsin ymmärtää. Kenties haluan kertoa myös, että kaikki köyhät eivät todellakaan ole välttämättä laiskoja. Että köyhiä voi olla monenlaisia ja erilaisista syistä. Ehkä voin tuoda näkökulmaa yhteiskunnalliseen keskusteluun?

Monesta Hesarin jutun väitteestä en tunnista itseäni. Minä yritän taistella sitä vastaan, että niukkuudessa eläminen veisi kykyni toimia tai satsata koulutukseen ja työhön. En halua tulla katkeraksi tai vihaiseksi vaikka katson vierelläni olevia ihmisiä, jotka ostavat uuden Louis Vuittonin viikottain. Arvostan ja rakastan työtä ja haluan tehdä sitä, vaikka hetkellisesti minä, korkeasti koulutettu Valtiotieteiden maisteri, joutuisinkin joustamaan jostain. Kyse on siitä mitä arvostaa. Mutta myös itseään ja osaamistaan on arvostettava, siksi minunkin tilanteeni on oltava vain hetkellinen ja meneekin koko ajan kohti parempaa. Minun voimani on yrittäjähenkisyyteni ja täysi usko itseeni. Jos jotain, tuon jälkimmäisen koko tämä prosessi on minussa herättänyt henkiin. Siksi olen kiitollinen jokaisesta kärsimyksen päivästä, jonka ehkä olen joutunut kokemaan.

Mutta tällaistakin on. Tällaisiakin kuplia on.

Köyhä joutuu menemään niillä raamein, jotka yhteiskunta asettaa. Kiitän luojaa, että olen tilanteessani yksin, eikä minulla ole perhettä tai lapsia elätettävänä. Sillä minun juttunihan on ihan ”peanuts” verrattuna moneen. Minä selviän, vaikka kitkutellen. Joka kuukausi maksan vuokrani ja laskuni. Sitten syön mitä syön ja harrastan mitä ilmaiseksi voin. Onneksi tämä on vain ohikiitävää!

Mutta esimerkiksi pienyritysten tuki ja perustulo – ne voisivat jo tehdä minun tilanteestani helpomman. Jälleen kerran tajuan, miten paljon kannatan perustulon testaamista.

intohimo

Heinäkuussa budjettini menee sekaisin. Sitä minä jännitän. Olen lähdössä puolentoista viikon päästä Lappiin ja sieltä polkemaan polkupyörällä Norjaan. Sain haasteen, jossa minun pitää polkea 345 kilometriä Hullun Polkasu -tapahtumassa. Jos olen aivan rehellinen, minulle hulluinta tässä ei ole se polkeminen. Hulluinta on, että olen valmis laittamaan viimeiset rahani (ja vähän ylikin) siihen, että voin lähteä. Että voin matkustaa ja majoittua tuolla reissulla. Siihen minulla oikeasti ei olisi varaa. Mutta tiedätkö mitä; uskon juttuuni (siis tähän blogiini ja näihin minulle tuleviin haasteisiin) niin paljon, että tiedän tämän olevan oikea sijoitus. Ihanilta yhteistyökumppaneilta saan onneksi matkalle tarvittavat varusteet, joten niihin ei ole tarpeen sijoittaa. Jos olisi, en voisi edes lähteä.

Ehkä minä omistankin oman Hullun Polkasuni, sen Ämmän Polkasun, meille köyhille. Kiitos Helsingin Sanomille, että kirjoititte köyhyydestä. Kiitos sinulle, joka luit tämän jutun ja ehkä sait jotain ajateltavaa, oletpa sitten hyvätuloinen tai köyhä. En osoita sormella, vaan haluan vain näyttää maailmaa sen eri kulmista, ihan pienen ihmisen tasolta, sillä joskus se on juuri se, mitä tarvitaan.

Mitä sinä ajattelet köyhyydestä? Ymmärrätkö sitä? Onko köyhyys itse valittua vai olostuhteiden pakko? Miten sinä suhtaudut köyhiin? Oletko koskaan ajatellut, että voisit itse joskus olla rahaton? Miltä se tuntuisi?

/Äm, at your service

(Tämä kirjoitus kertoo vain minun henkilökohtaisesta tilanteestani ja koskee vain minua, ei muita osapuolia.)

Yks tosi onnellinen mazdakuski

Tiätteks kuka toi on? 

 

Toi on yks tosi onnellinen (ja väsynyt) mazdakuski. 

Kova tahti meinaa vähän painaa väsymystä silmäluomeen, mutta sillä se lähtee millä on tullutkin: jostain kumman syystä uupunut olo kaikkoaa saman tien, kun tulee äksöniä. Ja tänään äksöniosastoa tarjosi Onnellisten Ajokoulun taloudellisen ajamisen kurssi. 

Toi yllä esitetty mazdakuski on onnellinen erityisesti siitä syystä, että kurssi oli käsittämättömän antoisa. Ajon lopuksi tehtyjen laskelmien mukaan selvisi, että juuri saamillaan opeillä tämä mazdakuski säästää vuodessa 990 euroa polttoainekuluissa.

Kannatti mennä kurssille. Nyt pää on vielä opeista ja oivalluksista (ja väsymyksrstä) niin sekaisin, että on annettava niiden laskeutua hieman. Mutta myöhemmin tulossa tarkempaa raporttia ja analyysiä.

Toivottavasti sinäkin olet tehnyt yhtä huomattavia säästöjä tänään! Usein säästöt eri asioissa tulevat vähän kuin itsestään, omaa asennetta ja tapoja muuttamalla.

/Ämmä, säästäen nyt hetken voimiaan ja siirtyen päivälepoasentoon

Kun Samppanjapissiksestä tuli perustulon kannattaja

On maaliskuinen harmaa sadepäivä. Ulkomaailma juoksee lounailleen nauttimaan terveellisiä viherpirtelöitään ja salaattejaan. Minä istun keskipäivällä sälekaihtimet tiukkaan suljettuina espoolaisella pientaloalueella sijaitsevan paritalon sohvalla katsoen televisiota ja syöden Kismet-patukkaa. Ostoskanava vaihtuu laihdutusrealityyn. Olen juuri tullut takaisin Suomeen Norjasta, nyt vailla kotia ja pari päivää talovahtina ystäväni kodissa hänen perheensä lomamatkan aikana. Sitten menen taas seuraavaan väliaikaiseen osoitteeseen, toisten nurkkiin majailemaan. Olen ilmoittautunut työttömäksi työnhakijaksi kuukautta aiemmin ja tunnen itseni turhemmaksi kuin koskaan aiemmin. Pitäisi plärätä taas mollia, TE-keskuksen työpaikkailmoitussivustoa. Ei innosta. Ei kiinnosta. Siellä on tasan ne samat muutama paikkaa kuin eilenkin ja hirveä määrä hakijoita. Olen hakenut montaa työpaikkaa. Pakon sanelemana mitä tahansa. Ahdistaa ja rintaa puristaa. Tässä samassa tilanteessa moni joutuu marssimaan lääkärin pakeille hakemaan masennuslääkkeitä. Tekemättömyys tappaa. Minä en halua näivettyä hengiltä. Haluan tehdä jotain, mitä tahansa. Minulla on intoa ja osaamista, enkö halua heittää niitä hukkaan. Entisenä yrittäjänä en voi kuvitellakaan makaavani turhanpanttina.

Vedän Kismet-patukan parilla haukkauksella kitaan. Tällaiseen luksukseen minulla ei oikeasti olisi varaa. Mutta suklaallahan on todettu olevan mieltä ylentävä vaikutus. Kirjoitan blogiini tiiliseinistä.

Seuraavat päivät ovat turhauttavia. Ei innosta. Ei kiinnosta. Edelleenkään. Tuntuu, että en näe mihinkään suuntaan enkä tiedä mitä tehdä. Käyn läpi työttömyysaikani suurinta taistelua. Hoen itselleni, että tästä on nyt vain jaksettava mennä yli. Vahva mieli ei tähän saa murentua.

kismet

Hetki elämästä maaliskuisena päivänä.

Timantit muodostuvat paineessa ja niin syntyy minunkin timanttini.

Työharjoittelu.

Tasan viikon päästä turhautumiseni huipusta sen keksin. Tarjoan itseni työharjoitteluun. Saisinpahan tehdä jotain samalla kun etsin töitä. Se ken tähän tarjoukseen tarttuisi, saisi minusta apua siksi ajaksi kunnes löydän varsinaisen työpaikan. En osaa kuvitellakaan kuinka fiksu vetoni on. Saan kutsuja tapaamaan erilaisia firmoja ja organisaatioita, joilla saattaisi olla minulle töitä. Siis ihan palkallisiakin. 

Alkaa elämäni hauskin vaihe. Olen onnelisempi ja innostuneempi kuin aikoihin. Tunnen itseni tarpeellisimmaksi kuin koskaan. Olen yllättäen kääntänyt työnhaun päälaelleen, ja nyt minua kutsutaankin tapaamisiin ja haastatteluihin. Minä voin valita kenet tapaan. Tarjoan näkemyksiäni, osaamistani, annan pieniä työnäytteitä. Ilmaiseksi. Vain siksi, että haluan auttaa muita ja työllistyä. Saamme tutustua turvallisesti. Joillekin sanon ei, joidenkin kanssa tutkimme mahdollisuutta tehdä töitä yhdessä. Alkaa näyttä siltä, että minulla on pian töitä joista saan rahaa! Osaavalle ihmiselle on maksettava hänen ansaitsemallaan tavalla. Kukaanhan ei tietenkään oleta, että ilmaiseksi tehtäisiin loputtomiin. Minun ainoa tavoitteeni toiminnassani on työllistyä ja saada rahaa. Olen sen verran kova mimmi, etten anna kenenkään käyttää minua hyväksi, eikä yksikään toimija, jonka kanssa toimin ole sellaista yrittänytkään tehdä. Kaikki ymmärtävät pelin hengen.

Bisnesnainen, se ”Samppanjapissis”, josta sinulle olen aiemmin kertonut, minussa herää ja päätän että firma on laitettava pystyyn. Voisin tehdä molempia; olla palkkatöissä ja yrittää sivutoimisesti.

Vire tuntuu positiiviselta, ja teen ison päätöksen. Vuokraan kodin isolla riskillä. Uskon, että saan pian töitä, mutta pelkään saanko vuokraani maksettua. Rukoilen, että saan asumislisän työttömyystyrvaani. Sen lisäämällä päivärahaani voisin juuri ja juuri maksaa vuokrani. Laskut ja ruoka. Niitä en uskalla edes ajatella. Nyt on vain uskottava, ajattelen.

En ole enää koditon. Olen onneni kukkuloilla. Minulla on paikka, johon kiinnittyä.

Homma rullaa koko ajan paremmin, oma koti auttaa henkisesti valtavasti. Saan valtavan määrän kontakteja, kokemuksia ja näytön paikkoja. Molliakin seuraan, mutta pistän merkille, että yhtään työtarjousta minulle ei tule TE-keskukselta. Ihmettelen. Eikös se ole sen talon tehtävä? Auttaa meitä työttömiä työllistymään?

Sitten eräänä päivänä minua aletaan varoitella. Laissa on pykälä*, jonka mukaan ”työnhakijalla, joka palkatta työskentelee yrityksessä tai sellaisissa tehtävissä, jotka yleisesti tehdään työsuhteessa tai yritystoimintana, ei ole oikeutta työttömyysetuuteen.” En saisi tehdä vapaaehtoistyötä, jonka tavoitteena vireen ylläpitäminen ja työllistyminen. En saisi toimia näin. 

Alan pelätä, että menetän tukeni.

* * *

Sitten tulee tämä päivä.

Tänään 27.4.2015.

soppari

Nyt uskallan sanoa nämä asiat ääneen. Enää ei tarvitse pelätä työttömuusturvan menetystä, sillä tänään minä allekirjoitin työsopimuksen. Minusta tulee palkansaaja. Kohta en elä enää peruspäivärahalla 32 euroa ja 80 senttiä, josta käteen jää 26 euroa ja 24 senttiä. Kohta tililleni putkahtaa säännöllinen summa rahaa. Palkkaa! Se ei ole iso, mutta palkkani kasvaminen on itsestäni ja työkavereistani kiinni. Oikeastaan minusta tulee palkansaaja ja yrittäjä, sillä tähän kylkeen pukkaan pystyyn vielä oman firman.

Toki on mahdollista, että tämän kirjoitettuani minulle tulee yhteydenotto, jossa penätään takaisin kuussa saamaani vajaata 500 euroa, laki kun on sovellettavissa niin kuin kukakin virkailija parhaaksi katsoo. Mutta tänään, tässä ja nyt toivon, että minun annetaan toimia kannustavana esimerkkinä siitä, että oma yritteliäisyys työnhaussa voisi olla edes vähän kannattavaa.

työharjoittelu

Viimeiset kuukaudet minä olen siis etsinyt töitä. Koettanut keksiä keinoja, joilla erottautua ja löytää piilotyöpaikkoja. En tiedä kuka niitä avoimia paikkoja saa. Monta yhtä hyvää ihmistä on jonossa ja siitä sitten jollain arvalla joku valitaan. Olen koettanut olla aktiivinen. Tarjosin itseäni työharjoitteluun, muistat varmaan tämän blogikirjoitukseni.

Ajattelin tämän olevan oikein. Että aktiivisuus palkitaan ja siihen yhteiskunta meitä työttömiä kannustaisi. Olen etsinyt töitä tarjoamallani itseäni avuksi, vapaaehtoistyöhön se kai rinnastettaisiin. Olen ajatellut, että antamalla jotain voisin näyttää kykyni ja lisäarvoni potentiaalisille työnantajille. Kynnys palkata on kova ja hakijoita järjettömät määrät. Osoittaakseen osaamisensa on tehtävä kaikkensa. Niin minä ajattelin.

Koko ajan olen jännittänyt saanko töitä. Nyt jännitän, oleko tehnyt väärin. Voitaisiinko työttömyyspäivärahani vetää pois, koska olen niin aktiivinen työnhakija? Se riski kai voi olla edelleen olemassa.

Mutta elämä on yksi suuri riski.

Ja järjestelmä; niin, jotain siinä on pielessä. Se ei kannusta työllistymiseen. Minunkin olisi haluttu jäävän sohvalle selailemaan mollia päivästä toiseen ja odottamaan, että jostain tärppää. Ehkä.

20140116-185546.jpg

Tämä teksti oli kalliolaisen kahvilan seinässä reilu vuosi sitten tammikuussa, ja se kiinnitti tuolloin huomioni.

 

Olen viimeisen vuoden saanut tutkia tätä järjestelmää oikein olan takaa. Kirjoitin kesän lopussa köyhyydestä näin: Kun Samppanjapissiksestä tuli köyhä. Tuon kirjoituksen jälkeen elämääni tuli vaihe, jossa lähdin ottamaan perspektiiviä Norjaan ja tekemään sinne töitä – Valtiotieteiden maisterista tuli kalastajan apulainen. Nyt tultuani reissultani takaisin suunniteltua aikaisemmin, palasin nollapisteeseen. Omia valintojani. Kuten tapani hakea töitä, oma valinta.

Ja omiin valintoihin minä toivoisin järjestelmän meitä kannustavan.

Minä olen onnekas. Sain töitä vain parin kuukauden työttömyyden jälkeen. Ja, oh, let me tell you, näin ainoastaan ja vain johtuen siitä tavasta, jolla olen toiminut: näitä työpaikkoja ja mahdollisuuksia ei mollista löytynyt. Halusin vain työllistyä ja saada palkkaa tekemällä asioita, joita rakastan. Annoin vapaaehtoisesti ilmaisia työnäytteitä, mutta kaikkien kanssa on alusta lähtein ollut selvää, että kukaan ei tee tai teetä ilmaista työtä. Ymmärrän hyvin sen, että yhteiskunta ei halua kannustaa siihen, että nautitaan tukia ja tehdään ilmaista työtä. Sitä minäkään en tarkoita enkä halua. Haluan vain, että meitä innostuneita työnhakijoita ei lannisteta järjettömillä säädöksillä. Haluan, että olisi mahdollisuus ottaa vastuu itsestään, eikä jäädä järjestelmän hampaisiin tukahduttaen intonsa tehdä töitä.

Apuni on ollut monelle työharjoitteluni puitteissa tapaamalle organisaatiolle hyvin arvokasta. Osaamiseni myynnissä, markkinoinnissa ja viestinnässä on auttanut useita heitä ison askeleen eteenpäin. Tosiasia on myös se, että monet yritykset eivät voi tai uskalla palkata taloudellisen riskin takia. Kokonaan toinen kysymys onkin, miten yrityksiä kannustetaan ja tuetaan ihmisten palkkaamisessa; erityisesti pienelle firmalle ensimmäisen työntekijän palkkaamiseen on aivan liian iso kynnys. Nykyistä työsopimustani ei olisi tehty ilman, että pääsin osoittamaan ensin lisäarvoni. Järjestelmä sakkaa monesta näkökulmasta.

Mitä tarkoittaa aktiivisuus työnhakumarkkinoilla ja kuinka siihen kannustetaan? Sitä halusin vain tänään kysyä. Minusta me emme tarvitse tähän maahan enää yhtään lisää masentunutta mollia sohvalla pläräävää työtöntä.

maisema3

Minä äänestin näissä vaaleissa itselleni poikkeuksellisesti. Annoin ääneni ihmiselle, joka puhui köyhyydestä ja perustulosta. Olisiko Samppanjapissis tehnyt niin?

Tällaisiakin kuplia on.

Minusta tulee kohta palkansaaja ja yrittäjä. Varsinainen hybridi, joka alkaa tuottaa veroeuroja oikein rytinällä tähän yhteiskuntaan. Jos ikinä jään vielä työttömäksi, haluan, että se tapahtuu Suomessa, joka tukee aktiivista työnhakua. Perustulo ei ole ongelmaton eikä yksiselitteinen, mutta toivon, että jossain mittakaavassa sitä rohjettaisiin kokeilla. Sillä minä väitän, että jotain tälle järjestelmälle on tehtävä ja pian.

Railakasta vappua, työn juhlaa, sinulle ystäväni! Ja tervetuloa mukaan seuraamaan, voiko Nobodysta tulla Somekuningatar! Sillä nyt rokataan!

maijanyrkki

Rakkaudella Ämmä

 

*Työttömyysturvalaki (30.12.2002/1290)

Voiko Nobodysta tulla Somekuningatar?

Lähes kaksi kuukautta siitä nyt jo on kun matkustin Norjasta Suomeen kalarekassa, muistatko? Harmitti. Tarkoitus oli viettää kokonainen vuosi Norjassa kalastajan apulaisena, mutta nyt seikkailuni oli kutistunut neljännesvuoden mittaiseksi.

Ei kannattanut olla.

Ei tullut kalaa.

Ei tullut rahaa.

Ilman kalaa ei pärjää.

Ilman rahaa ei pärjää.

Jos meillä kaikilla on jokin ominainen, elämäämme määrittävä tapa toimia, minun se on varmasti hassut humpsahdukset ja hurjat hypyt. Niistä olen tässä blogissani sinulle kirjoittanut ja ne ovat rakentaneet sen pohjan elämääni, jolla tänään seison. Avoin, rehellinen ja epäonnistumisia pelkäämätön otteeni elämään on se, joka on tuonut minut tähän pisteeseen.

Ground zero. Siitä on kyse. Taas. Hassu humpsahdus. Siitä oli kyse kun päädyin takaisin Suomeen. Vaikkei siinä ollut mitään hassua. Se ei ollut hauskaa aikaa. Viimeisen kuukauden Norjassa ja ensimmäisen kuukauden Suomessa olin hyvin ahdistunut: mitä hittoa on taas tapahtumassa? Tunsin olevani turhan pantti. Asuin toisten nurkissa, ei ollut mitään tekemistä enkä tiennyt mikä olisi seuraava siirtoni. Kukaan ei tarvinnut, kukaan ei soittanut. Mistä työ, mistä koti, mistä rahaa? Ground Zero, jossa seisoin, tuntui mustalta aukolta, johon olin taas kerran pudonnut ja josta minun olisi rämmittävä tieni ylös.

elämä2

Elämä muuttuu sekunnin miljoonasosassa. Yhdessä sanassa.

”Työharjoittelu.”

Eräässä keskustelussa, pitkän turhanpanttikauden uuvuttamana se tuli. Aivan yllättäen. Miksi en tarjoaisi itseäni työharjoitteluun, kun ei ole muutakaan. Paitsi järjetön määrä intoa ja osaamista sekä Norjassa kerättyjä henkisiä muskeleita! Näkökulman muutos.

Olet seurannut blogiani ja tiedät, että minun toimintamallini on tarttua impulssiin turhia jahkailematta katsoen mitä syntyy. Kirjoitin saman tien tarjoavani palveluksiani free of charge, muistatko?

Uusi maailma, tuossa vain edessäni noin vain. Sain valtavan määrän yhteydenottoja, joista monessa minulle tarjottiin ihan palkallisiakin töitä. Yhtäkkiä ovet aukenivat erilaisiin yrityksiin ja organisaatioihin, joilla kaikilla oli sama kysymys: mitä ihmettä pitää tehdä muuttuneessa maailmassa, jossa vanhat viestinnän lainalaisuudet eivät enää päde? Sain tietää, että minä olen kovin haluttua kamaa työmarkkinoilla, sillä osaan tuottaa kirkkaita ideoita, tehdä timanttista sisältöä ja myydä ajatukseni ja ideani. Minulle niin itsestään selvät asiat pääsivätkin yhtäkkiä aivan uuteen valoon.

Sitten tuli Ping Helsinki. Muistatko sen? Tapahtuman jälkeen kirjoitin siitä, miten sisältömarkkinointi tarvitsee faceliftin ja että nyt olisi aika puhua rahasta.

Silloin minä tajusin. Näkökulman muutos. Seison nyt hyvin mielenkiintoisessa paikassa. Entisenä yrittäjänä, markkinointiviestinnän ammattilaisena ja kovana bloggarina tönötän sopivasti bisneksen ja tarinankerronnan välimaastossa, puhuen molempia kieliä. Nollapisteeni ei olekaan huono juttu, vaan siitä voisi tulla minun menestykseni. Minulla on blogi, jonka eteen olen tehnyt paljon töitä ja joka on valmis nousemaan uudelle tasolle. Minulla on halu seikkailla. Minulla on napakat aivot, jotka tuottavat välillä aika älykkäitä ajatuksia. Minulla on halu tutkia ja selvittää. Minulla on kyky olla rehellinen. Ja mikä tärkeintä ympärilläni huudettiin:

”Tarvitaan esimerkki; joku joka laittaa itsensä likoon, avaa yrityksen, erheen, kokemukset, mallit ja luvut!”

Ja niin minä päätin. Olisi aika katsoa voiko Nobodysta tulla Somekuningatar. Tutkia voiko sisältömarkkinoinnilla tehdä rahaa tuottaen yleisölle merkityksellisiä kertomuksia. Yritykset ja sisällöntuottajat yhdessä.

IMG_7478

Kuva puhuu puolestaan. Kauhuleffojen kiintiöblondi kalatehtaalla kalan suolet käsissään.

 

Blogini on ollut minulle uskomaton seikkailu. Se on rakkainta, mitä minulla on. Se on kamalinta mitä minulla on. Se on vienyt minut paikkoihin, joista en ole osannut unelmoidakaan ja pistänyt minut kokemaan asioita, joita en aina olisi edes halunnut kokea. Kaikesta olen kertonut sinulle. Vienyt sinut kanssani kalastamaan Norjanmerelle, kertonut miltä tuntuu kun Samppanjapissiksestä tulee köyhä tai miten joskus on pelättävä kuolevansa, jotta voi uskaltaa elää. Olet käynyt kanssani maalaamassa graffitteja, mäkihyppytornissa ja hiihtoareenoilla sekä töissä kalatehtaalla kauhuleffojen syntymaisemissa.

Kun tulin Norjasta, päätin, että seikkailun on jatkuttava. Mietin, olisiko mitään mahdollisuutta tehdä blogistani työtä. Miten se tapahtuisi?

Yhdistin osaamiseni. Tarinankerronta ja bisnes, markkinointiviestinnän laaja näkemys. Yhdistin intohimoni. Seikkailu. Ihmisten inspiroiminen. Äärirajat. Hauskuus. Yhdistin asenteeni. Rehellisyys. Heittäytyminen. Yhdistin tavoitteeni. Suomen naispuolinen Arman Alizad. Somen kuningatar.

Yhdistin sinut. Ja sinut. Ja sinut! Yleisöni. Syyni kirjoittaa blogiani. Sinun inspiroimisesi ja innostamisesi.

maanantai2

Ai niin! Muistatko kun kerroin tavallisesta maanantaista meidän ”toimistollamme” Norjassa? Inspiraatiota ja innostusta ehkä sekin?

 

Nyt palaset ovat kasassa, ja on aika toimia. Nyt kerron sinulle, että tästä päivästä alkaa prosessi, jossa minusta aletaan tehdä Somekuningatarta.

Tästä eteenpäin minä siis tutkin julkisesti, voiko sisältömarkkinoinnilla tehdä rahaa ja minusta tulla Somekuningatar. Altistan itseni ja mediani. Avaan prosessin, rahan ja luvut. Onnistumiset ja epäonnistumiset. Innostumiset ja ahdistukset. Mallit ja mittarit. Löydökset ja ymmärryksen.

Haluan, että pääset mukaan tästä nollapisteestä. Siksi minulla ei ole vielä mitään valmiina tai suunniteltuna. Maailma tällaisenaan juuri tänään, tämä piste, jossa olen nyt, on lähtökohta. Tästä pisteestä eteenpäin katsotaan yhdessä mitä tapahtuu.

Katson mitä tästä syntyy ja syntyykö. Käytän omaa blogiani alustana ja esimerkkinä tässä tutkimuksessa. Suuntia on kaksi: voi tulla tai ei voi tulla. Siis Nobodystä Somekuningatar. Vastauksia on kaksi: voi tehdä ja ei voi tehdä. Siis sisällöntuottaja ja yritys tai brändi sisältömarkkinoinnilla rahaa ja tuottaa yleisölle aidosti merkityksellisiä ja innostavia tarinoita.

Somekuningattaruus tarkoittaa toiselta puolelta myös sitä, että esimerkkini, tutkimukseni ja haastattelujeni kautta tuotan tietoa, ymmärrystä ja malleja koko sisältömarkkinoinnin kentälle. Toivon, että esimerkkejäni hyödynnetään, testataan omassa toiminnassa, kyseenalaistetaan ja kehitetään. Toivon, että voin tuottaa näkemystä ja ymmärrystä maailmaan.

peinttaus16

Tämä on minun mukaantuloni maailmaan, jossa on jo tapahtunut paljon. Tehdään yhteistöitä, kokeillaan malleja, onnistutaan ja epäonnistutaan. Paljon on jo tehty, mutta minun ensisijainen tehtäväni on nyt omalla ainutlaatuisella esimerkilläni kulkea tätä matkaa julkisesti: kertoa mitä suuntia kokeilen, kenen kanssa teen yhteistyötä, millaisia malleja testaamme, millä onnistumme ja miten minun talouteni kehittyy. Haluan auttaa sisällöntuottajia hahmottamaan kuinka omaa osaamistaan tuotteistaa ja myydä sekä yrityksiä ja brändejä näkemään millaisia mahdollisuuksia sisältömarkkinointi voi tarkoittaa, miten sen tuloksia voi mitata ja kuinka parhaiten hyödyntää. Ja mikä tärkeintä: kysyä yleisöltä, lukijoilta ja katsojilta millaisia sisältöjä te haluatte sosiaalisessa mediassa kuluttaa. Teillehän tätä tehdään, ainakin minun mielestäni. Minä teen tätä sinulle.

Minun ensisijainen pointtini on tietysti se, että saan pitää hauskaa. Tehdä työksenikin juttuja, jotka sytyttävät minut. Seikkailla ja ottaa sinut mukaan seikkailuihini. Rikkoa rajojani ja haastaa itseäni sekä samalla houkutella sinua seikkailemaan omassa elämässäsi isosti tai pienemmin. Tästä Somekuningatar-prosessista tulee yksi blogini kantava linja, mutta edelleen minun keskeisin juttuni on seikkailla. Painopiste pysyy edelleen naisessa, luonnossa ja seikkailussa, mutta jatkossa tuon yhtenä linjana mukana tämän minua kiehtovan ammatillisen näkökulman. Omalla esimerkilläni haluan tuottaa ymmärrystä, malleja ja mittareita markkinointiviestinnän kentälle. Oman totuuteni kautta yritän löytää yhdessä erilaisten toimijoiden kanssa ajatellen jotain yleistä totuutta.

Tällä prosessilla on kolme tavoitetta:

  1. Sinä: sinulle haluan tuottaa mielenkiintoisia seikkailuja, kiinnostavia tarinoita ja mahdollisuuksia tehdä oivalluksia ja uusia löytöjä itsestäsi ja ympärilläsi olevasta maailmasta.
  2. Markkinointiviestinnän ala, sisällöntuottajat ja yritykset: ymmärrystä, casen, tutkimuksen ja malleja ja mittareita tilanteessa jossa kaikki haluavat ymmärtää.
  3. Minä itse: tehdä blogistani työtä, saada talouteni kuntoon, kehittyä ammatillisesti ja pitää hauskaa!

Sinä pääset kanssani jännittämään voiko Nobodysta tulla Somekuningatar. Yhtään en tiedä mitä tapahtuu. Mutta eikös se juuri ole se hienoin asia elämässä! Kun nurkan takaa voikin löytää jotain aivan muuta kuin juuri nyt osaa odottaa.

adventure3

Kun haluat olla mukana tässä prosessissa enemmänkin kuin seuraajana, kerro minulle ja lyödään viisaat päät yhteen! Yksin tätä ei tehdä, vaan yhdessä huippujen kanssa. Jokainen matkassani kulkeva tulee tutuksi myös blogissani ja tästä hankkeesta toivon mukaan rakentuvassa kirjassa.

TAPAHTUMAT TÄHÄN MENNESSÄ: Lukuisia tapaamisia, idean kiteytymistä lenkeillä luonnossa ja  coachguru Timo Hyvärin sparraamana, paljon puhetta rahasta ja taloudesta Suomen Vauraan Naisen Terhi Majasalmen johdolla sekä hemmetin henkeviä Aki Linnanahteen kanssa.

RAHATILANNE TÄNÄÄN: 0 €. Blogilla tai minulla.

Iloa, inspiraatiota ja innostusta sekä mielenkiintoista yhteistä seikkailua, toivoo

/Ämmä

Ps. Tekstissä olevien linkkien kautta pääset syvemmälle blogissani ja lukemaan taustaa asioihin, joista kussakin kohdassa mainitsen.

Mitä vauraus on?

Jos eilinen oli Supermiesten päivä, tämä päivä on omistettu vauraille naisille. Niinku isolla veellä ja ännällä.
Minustahan ollaan tekemässä sellaista: Vaurasta Naista vaurausasiantuntija Terhi Majasalmen johdolla. Olemme aloittaneet prosessin, jonka tavoitteena on auttaa minua seisomaan kohta taloudellisesti vankasti omilla jaloillani. Ensi viikolla kerron sinulle miksi ja miten tämä tapahtuu.
 
Tänän iltapäivän ja illan olen viettänyt Helsingin kattojen yllä ravintola Palacessa kuulemassa tarinoita vaurastumisesta.
terhisemma

Tilaisuudessa puhuivat Eskimo Finlandin Susanna Paloheimo, Terhi itse ja Emotion Trackerin Camilla Tuominen. Mä hengasin.

Yksi kysymys on olennainen juuri nyt.
 
Mitä vauraus oikeastaan on? Mitä vaurastuminen tarkoittaa minulle. Onko se vain rahaa vai myös jotain muuta? Auta. Anna ajatuksia. Mitä vauraus tarkoittaa sinulle?

Raha, vapaus ja seikkailu

Sinähän tiedät: tämä blogi kertoo seikkailusta. Tai oikeastaan seikkailuista – monikossa. Olemme aloittaneet mielen sisäisistä seikkailuista, tehneet repäisyjä ja irtiottoja ja hypänneet hurjiin fyysisiin haasteisiin. Me. Niin minä ajattelen. Että sinä olet kulkenut mukanani nuo kaikki seikkailut, vaikket fyysisesti olekaan ollut välttämättä läsnä.

Puhkun intoa. Uusi seikkailu on taas alkamassa. Tai onhan se jo oikeastaan alkanut. Kerron siitä sinulle askel kerrallaan, sitä mukaa, kun palaset muuttuvat julkisiksi. Yksi matka, joka starttaa tästä päivästä, koskee rahaa. Ehkä muistat kuinka olen kirjoittanut sinulle jo useamman kerran tästä aiheesta. Siitä, kun Samppanjapissiksestä tuli köyhä. Tai ajatuksistani naisen taloudellisesta riippumattomuudesta.

Moni sanoo, että raha ei tuo onnea. Mutta usko, minä tiedän: paskat köyhä onnellinen ole. Kukaan meistä ei elä pelkällä rakaudella tai pyhällä hengellä, vaikka niitäkin minä olen koettanut.

terhijamä

Eilen taas kerran puhuin blogissani rahasta. Viittasin unelmaani tehdä blogistani työ. Appropoo. Tänään juonittelukumppaninani oli Suomen Vauras Nainen, varallisuusvalmentaja Terhi Majasalmi, joka tekee minustakin kohta vauraan.

Muistatko, kun Terhi kävi vieraanamme HelsinkiReal-ohjelmassa. Jos et ole vielä Terhin ajatuksia kuullut, katso tämä sillä välin kun paljastan sinulle lisää!

Nyt me aloitamme Terhin kanssa jotain, johon otan sinutkin mukaan. Me alamme puhua rahasta.

Me alamme puhua vapaudesta.

Me lähdemme seikkailulle.

Tervetuloa mukaan!

/Äm, pian Vauras Nainen

Kettuprkl ja ekinokokkimestari

Kysy multa mitä vaan heisimatojen elämästä, niin minä kyllä kerron. Olen tänään tässä kaiken muun ohella kouluttautunut ekinokokkimestariksi, siis heisimatojen asiantuntijaksi. Voi hyvää päivää mikä show saatiin aikaan, kun tajusin tänään (enää en edes tiedä enää mistä), että olemmekin ajamassa Norjaan Ruotsin kautta, ja Ruotsi ei ole ekinokokkivapaa maa.

Ei. Tiesitkö, että joulukuussa 2010 löydettiin Ruotsin ensimmäinen heisimato, ni, KETUSTA. Ja tämän punaisen pirulaisen takia minä joudun vararikkoon ja hermoromahdukseen ja koko Norjaan lähtö on vaarassa peruuntua. Hetkellisesti olin tänään ajattelin, että antaa olla koko roska, koska JUST TÄLLAISIA äkillisiä säätöjä ei sielu kestä. Nyt ollaan siinä pisteessä, että tämä hento korsi alkaa taipua.

Ehdin jo tuuletella, että koiralla on kaikki rokotukset sun muut kunnossa, ja vältetään kalliit eläinlääkäriäynnit, ni, EI VÄLTETTY. Sen kettuperke***n takia. Tämän päivän olen selvitellyt Norjan suurlähetystöä myöten että jos ihminen vain ajaa Ruotsin halki pysähtymättä missään ja vaikka pakkaamalla piskinsä vakuumipakkaukseen, ni EI. Ei käy. Se on porttikielto Norjaan. Ja täältä Suomesta puolestaan saisi vain vilahtaa mitään sanomatta rajan yli. Ja tässä nyt on koko päivän pengottu tietoa ja tutkittu ja tuskailtu, että miten nyt on asian laita.

Vaakakupissa on siis 7-8 tunnin lisäys jo entuudestaan parinkymmenen tunnin ajomatkaan tai kallis eläinlääkärikäynti tämän kaiken muun härdellin keskellä. Ni, kumman valitsen?!?

Tässä vaan mietin että what does the fox say, kun sitä vetää turpaan?

Sitäkin vähän mietin, että voisiko joku antaa yöuneni takaisin, että tulisin jotenkin selväjärkisemmäksi. Mutta tätä tää nyt on. Lähdön tunnelmaa aidoimmillaan!

Jokaisen kiiltokuvan takana on hillitön epävarmuus

Kata soitti. Kysyi lähdenkö yhteen tilaisuuteen hänen kanssaan syyskuussa. Pato murtui. Se mitä olen pitänyt sisälläni paljastamisen pelossa. Hillitön epävarmuus. En minä voi luvata lähteväni mihinkään syyskuussa. Syyskuussa! En minä tiedä missä silloin olen, enkä voi suunnitella elämää niin pitkälle.Olen miettinyt paljon viime päivinä kirjoittaisinko tästä mieltäni painavasta asiasta ollenkaan. Ylipäänsä viime päivinä olen huomannut pohtivani yhä useammin sitä mitä uskallan kirjoittaa jotta en tahrisi naamaani ja näyttäisi epävakaalta minua arvioivien ja seuraavien ihmisten silmissä. Enkä haluakaan syöksyä siihen sysipimeään suohon pyörittelemään ongelmiani kun olen sieltä jo kerran noussut.

Mutta Katan soittaessa tajusin että olen tainnut sortua siihen mitä eniten karsastan: kiiltokuvablogielämään, jossa kaikki näyttää niin hyvältä ja harmoniselta ja energiseltä ja jengi kuiskii, että sillä taitaa mennä nyt tosi hyvin. Niin voin kertoa et menis varmaan f***n amazing jos ei joka päivä tarvitsisi käydä tätä taistelua. Minun ensisijainen tehtävänihän on valottaa yhden ihmisen inhimillisiä puolia, joten kaipa teidän kuuluu kuulla tästäkin. Epävarmuudesta, joka seuraa minua kuin lokakaivon puhdistaja kakkapökäleitä.

sandro2

sandro1

Eilen oltiin syömässä Katan ja Virven kanssa Sandrossa. Tämä on hyvä esimerkki epävarmuuden vaikutuksista elämääni: pitää miettiä todella tarkkaan uskaltaako tällaisiin huvituksiin pistää rahaa, sillä kaikki pennit on laskettava tarkkaan tulevan varalle – kun ei tiedä.

Minullahan menee nyt paremmin kuin pitkiin aikoihin. Lujaa! Se ei ole valetta eikä näytelmää. Teen ihan sairaan mageita asioita, ja ensimmäistä kertaa elämässäni rakastan sataprosenttisesti sitä mitä teen. Mutta kaikkea tätä varjostaa iso epävarmuus. En minä tiedä mihin kaikki tämä into kantaa. Olen tilanteessa, jossa ihan yhtä hyvin voin elää tätä unelmaani tulevaisuudessa tai sitten kaikki räpsähtää sormille hetkenä minä hyvänsä.

Aamuni alkaa sellaisella jokapäiväisellä taistelulla. Aivot täytyy asettaa tietoisesti oikeaan asentoon, jotta jaksan. Hirveän helposti mieli harhautuu olennaisesta, itseensä uskomisesta, ja vaatii valtavaa työtä kyetä hallitsemaan epävarmuuden tunne. Ja juuri viime päivinä en ole ollut varma pystynkö siihen. Olen ollut valmis lopettamaan blogini ja haikailuni unelmieni työn ja elämän perään.

sandro4

Virve ja mä – tunnetaan myös Esa Saarisen meille antamalla nimellä ”Latteladyt”.

sandro3

Ja Sandro – se oli kyllä kaiken sinne laittamani rahan arvoinen! Parasta ruokaa ikinä!

Minähän joudun jättämään väliin kaikki huvitukset ystävien kanssa, en edes uskalla matkustaa mökille kun pitää säästää rahaa. Entäs jos minulla ei ole töitä kohta? Ja samalla raadan takamuksen ruvelle lähes korvauksetta, koska kova usko itseen kuitenkin toitottaa, että nyt kannattaa tehdä kovaa työtä, koska sillä luon pohjaa tulevalle.

En nyt tästä epävarmuudesta tule enää paasaamaan sillä se sekoittaa hyvän vireen ja ohjaa huomioni pois olennaisesta. Mutta jutun juoni? Se, että jokaisella tarinalla on aina kääntöpuoli. Suurimmaltakin näyttävän varmuuden ja kiiltävimmän ulkokuoren takaa löytyy yleensä iso kasa epävarmuutta. Sen vaan halusin tehdä selväksi.Onko tuttua? Miten sinä hallitset epävarmuuden? Ja kuinka paljon sinun mielestäsi minun kannattaa näistä ”kiiltokuvaelämän” nurjista puolista kirjottaa?

sandro5

Onneksi kuitenkin lopulta hullulla on halvat huvit. Kuvassa niistä kaksi: tarjoilijan peppu ja Katan vatsalääkkeet, jotka voi tunkea kitaan vaikka koko paketin…

 

/Ämmä, sielunsa puhdistaneena. UGH.

Miehen näkökulma naisen taloudelliseen riippuvuuteen puhuttaa

Tomppa kommentoi eiliseen blogiini naisten taloudellisesta riippuvuudesta näin:

tomppa3

Ja minä kysyin aamulla Tompan ajatusten innoittamana: ”Onko meidät ihmiset rakennettu niin, että miehen itsetunto ei vain kestä sitä, että nainen tienaa enemmän tai on menestyvämpi. Että toimivatko sellaiset parisuhteet pidemmällä tähtäimellä, joissa nainen on parempituloisempi? Onko tämäkin meillä geeneissä, että miehet on rakennettu taloudellisesti perheen pääksi, ja jos tilanne kääntyykin päälaelleen, he eivät sitä kestä? ”

Nämä kysymykset ovat herättäneet teissä paljon ajatuksia. Kokoan nämä pariin postaukseeni tulleita kommentteja nyt tähän kokonaiseksi keskusteluksi jotta sinä voit nyt osallistua. Mitä mieltä sinä olet?

kommentti3

kommentti2

kommentti4kommentti

 

Mies, oletko samaa mieltä? Nainen, tunnistatko itseäsi näistä ajatuksista? Sana on vapaa!

sol

/Ämmä, kippistäen tänään taas tehdyille blogiennätyksille ja vielä kerran kiittäen teitä, rakkaat lukijani!