Aviciin tarina muistuttaa, ettei kukaan voi määrittää toisen rajoja – tähän sinunkin pitäisi herätä

En liene ainoa, jonka sai pysähtymään tieto musiikkinero Aviciin menehtymisestä. Itse kavahdin myös siitä syystä, että olin ehtinyt juuri katsoa Aviciista, siis muusikko ja säveltäjä Tim Bergling kertovan dokumentin Netflixista.

Dokumentti kertoo Timin elämästä Aviciina, mutta minulle yhdeksi sen keskeisimmistä teemoista nousi yksi pieni sana: ”Ei”. Katsottuani dokumentin ja heti sen perään kuultuani artistin menehtymisestä, aloin pohtia rajojen asettamista ja niiden kunnioittamista.


EI OLE VARMASTI ketään, joka ei viimeisten vuosien aikana olisi törmännyt Timiin. Kuollessaan 28-vuotiaasta Tim-nimisestä kaverista tuskin kovin moni oli kuullut, ja vaikkei hänen artistinimensäkään ei ole tuttu, vähintään yhden kappaleen on jokainen kuulleet tältä ruotsalaiselta konemusiikin säveltäjältä – niin suosittu hän oli.

Timin nousu maailmansuosioon tapahtui alle kaksikymmpisenä ja oli nopea. Hän rakasti musiikkia ja kaikki muu oli hänelle toissijaista. Keikkoja kertyi nopeasti päätähuimaava määrä, ja koska vauhti oli kovaa, vähitellen matkalla vastaan alkoivat nousta erilaiset terveydelliset ongelmat. Kohtasipa Tim myös yhä useammin kysymyksen siitä, onko jatkuva kiertäminen keikoilla maailman ympäri kaiken arvoista. Dokumentissa hän herää useamman kerran pohtimaan, miksi ei enää sytykään musiikista samoin kuin uransa alussa.

Haimatulehdus, paniikkikohtaukset ja umpisuolen puhkeaminen kaatoivat miehen sairaalan sänkyyn useaan kertaan kiertueiden varrella. Dokumentissa katsoja päästetään näkemään päätöksenteon hetkiä, joissa Timin täytyy päättää peruuko hän keikkansa vai ei. Hänen ympärillään kuhistaan: eikö nuori mies ymmärrä, että hänen täytyisi olla kiitollinen nopeasti huippukorkeuksiin nousseesta urastaan ja suorittaa velvollisuutensa ja vastuunsa fanejaan kohtaan.

On hurjaa nähdä, kuinka usein Tim joutuu taistelemaan siitä, että saa perua keikan, koska ei kykene sitä soittamaan.

Tämä auringonlasku on kuvattu taannoisella Madeiran matkallani.

 

OMAT RAJAT PALJASTUVAT usein hyvin yllättävästi, pitkän päänsisäisen, tiedostamattomankin prosessin tuloksena; silloin, kun jokin pieni havainto autttaa ne lopulta hahmottumaan konkreettisesti.

Hyvin koskettava on hetki dokumentissa, jossa Tim keikkabussissaan kertoo lukeneensa Karl Jungin kirjaa ja löytäneensä siitä itsensä ja vastauksen siihen, mikä häntä oli eniten elämässään ahdistanut. Hän sanoo tajunneensa olevansa Jungin määritelmien mukainen introvertti, ihminen, joka ei halua paistatella muiden edessä, vaan vain tehdä omaa juttuaan rauhassa.

Loisto nuoren miehen kasvoilla on pysäyttävä, kun hän oivataa, että hänessä ei olekaan mitään vikaa, vaikkei hän haluakaan olla tähti toisten edessä – sitä kun hän on koko uransa ihmetellyt.

Niinpä hän päättää lopettaa keikkailun ja keskittyä jatkossa vain musiikin säveltämiseen. Hän painaa symbolisesti julkaisu-nappia ja lähettää jäähyväistekstinsä Twitteriin.

Managerit, promootiopäälliköt ja muu hänen ympärillään pyörivä väki yrittää vielä viimeiseen pyörtää miehen pään. He muistuttelevat Timille kovaan ääneen, että lopettaessaan hän saattaisi menettää paljon rahaa ja vierellään olevia ystäviä. Mutta kun katsoo Timin kasvoja tuolla hetkellä, tajuaa, ettei hän välittänyt rahasta tai hännystelijöistä.

Raja oli asetettu, ”ei” sanottu – nyt sitä ei voisi enää kukaan toinen kyseenalaistaa ja perua.


TIM KÄVI DOKUMENTIN mukaan viimeisinä vuosinaan läpi isoa itsetutkskelun prosessia, ja oivallus introverttiyestä sekä omista rajoista oli hänelle hyvin merkityksellinen.

Moni meistä tunnistaa tämän saman: Kun on isossa itsensä hahmottamisen prsessissa ja tekee merkittäviä oivalluksia, mutta muut eivät olekaan kehittyneet samoin tai samaa tahtia, ristiriita itsen ja toisten välillä saattaa olla suuri.

Esimerkiksi Tim kehittyi ja kasvoi ihmisenä paljon, mutta muut hänen ympärillään eivät olleet samassa prosessissa mukana. Näin ollen he eivät tuntunee ymmärtävän mistä on kyse.Ha  katsoivat maailmaa vielä ”vanhan Timin” linssien läpi, mutta mies itse olikin jo paljon pidemmällä. Hänen rajansa olivat paljon selvemmät ja hän ymmärsi nyt itsestään huomattavasti enemmän. Mutta kukaan toinen ei hänen ympärillään ei pystynyt tähän näkemään – olihan hänen totuttu olevan toisenlainen, ja odotukset häntä kohtaan olivat entisen kaltaiset.

Kaikkea tätä Avicii-hahmosta oppimaani peilaten tuntuu kovin kohtuuttomalta, että hän menehtyi vain vähän aikaa sen jälkeen, kun oli oivaltanut omat rajansa ja alkanut toimia niiden mukaan muiden ajatuksista viis. Timin kuolinsyytä ei ole kerrottu julkisuuteen, enkä minäkän väitä sen johtuvan yllä esitetyistä asioista. Nämä ovat havaintoja dokumentista, jotka saivat minut pysähtymään ja oivaltamaan jotain suurta.


TÄRKEIN ASIA, JONKA tajusin dokumentin katsottuani, oli tämä:

Jos lähelläni on ihminen, joka tosissaan ja vakavissaan sanoo ”ei”, minun täytyy kunnioittaa ja tukea häntä. Vaikka itse hyötyisin hänen tekemisistään jollain tavalla, ja hänen kieltäytymisensä tarkoittaisi menetystä minullekin, ei ole mitään niin tärkeää kuin kunnioitus toista kohtaan. Meidän on pidettävä huolta toisistamme, se on vastuumme.

Todellisen rajan tunnistaminen toisessa ei ole vaikeaa. Sen tuntee. Sen näkee hänestä. Siksi on oltava korvat tarkkana, kohdattava ihmiset. Koko ajan.

Ja sinä, joka nyt olet uupunut, ihan siinä rajalla, muista, että sinun oikeutesi on sanoa ei. Kukaan toinen ei rakenna sinun rajojasi! Kukaan toinen ei aseta sinun arvojasi. Kukaan toinen ei taivuta sinun tahtoasi.

Mainokset

Tinder.

En aio käännellä ja väännellä otsikkoa. Paljastakoon se totuuden siitä, kuinka minun uusi vuoteni on käynnistynyt.

Tinderissä.

Ja piste perään.

Vuoden viimeisinä tunteina sain koko 2015 hurjimman haasteen: on tehtävä jotain, mitä ei koskaan Suomessa tekisi. Perhe usutti minut Tinderiin, ja minä ajattelin, että nyt tai ei koskaan; Vegashan on paras paikka maailmassa tehdä hyppy tuntemattomaan. Sillä sitä tämä todella on, valtavan rajan ylittämistä minulle, joka ei ole koskaan perehtynyt yhteenkään netin deittipalstaan tai muihin sovelluksiin.

Jos et tiedä mikä Tinder on, älä välitä. Säästyt paljolta. Jäät tosin paitsi tästä

tinder2 tinder1

jännityksestä, valtavasta innostuksesta, naurusta, keskittyneisyydestä, hauskuudesta…

Olen ehkä vähän koukussa. Tai oikeastaan koko perheemme täällä on koukussa, sillä olemme yhdessä tutustuneet tähän deittimaailman supersovellukseen ja ihmetelleet sen logiikkaa. Voisinpa sanoa, että perheen vanhemmat ovat jopa minua vähän innostuneempia tästä touhusta…

Miten sinun vuotesi on alkanut? Millaisen rajan päätit tänä vuonna ylittää?

/Ämmä, ihmetellen, miksi tämä touhu piti jättää Amerikan reissun viimeiselle puolelletoista viikolle!!!

Mihin vedän rajan yksityisyydessä?

Olen miettinyt nyt tässä parin päivän ajan sitä mihin vedän yksityisyyden rajan tässä blogissa – mitkä ovat niitä asioita, joita en halua käsitellä julkisesti, vaan pitää vain itselläni? Selvää on se, että muiden asioita en blogissani käsittele; kerron aina vain omia näkemyksiäni ja näkökulmia asioihin, vaikka niihin liittyisikin toisia ihmisiä. Mutta mitkä ovat ne asiat, joita minun ei ole hyvä jakaa? Kun minulla on ongelma; en halua kirjoittaa mistään turhanpäiväisestä vain siksi, että en uskalla jakaa jotain henkilökohtaista, sellaista minkä yksityisyyden rajaa epäilen. Blogini pääsääntö on puhua minua mietittyttävistä asioista aidosti ja rehellisesti. Missä sitten menee raja? Tajuatko mitä tarkoitan?

Niin kuin esimerkiksi nyt. On jotenkin tällainen hormoonien virttämä Hormonizilla-olo. En keksi mitään turhanpäiväistä kirjoitettavaa, jolla voisin sivuuttaa mielessäni oikeasti liikkuvat asiat. En uskalla kirjoittaa todellisista ajatuksistani, sillä ne tuntuvat kovin yksityisiltä. Olen miettinyt viime päivinä paljon sitä kuinka minusta yhtäkkiä on alkanut tuntua, että olen päässyt eroni tuottaman pettymyksen yli ja että olen valmis kohtaamaan maailman uudella tavalla. Olen miettinyt parisuhteeseen liittyviä asioita, pohtinut uuden parisuhteen mahdollisuutta ja sitä kuinka löytää uusi kumppani rinnalle sitten kun sen aika on. Mutta en yksinkertaisesti tiedä haluanko jakaa näitä asioita, vaikka ne ovat juuri niitä naisen elämän peruskysymyksiä, joista kirjoitan. Ja jos päätän kirjoittaa näistä asioista, mihin vedän rajan?

Mitä sinä sanot? Mihin ja miten on hyvä vetää raja?

pohdinta

/Maija, jolle tulee aina kovasti funtsiessa ja pohtiessa otsaan tuollainen kaaren mallinen ryppy tuonne noiden pitkittäisten ryppyjen yläpuolelle. Ihan vaan, että tiedät.