Nyt on saatava vähän äksöniä elämään! Haluan aloittaa uuden urheiluharrastuksen. Jotain, mitä treenataan ja tehdään yhdessä (ei yksin puurtamista) sekä joka pistää minut äärirajoille taitojeni ja fysiikkani kanssa. Jotain uutta ja jännää. Haluan saada hauskuutta elämään ja voida jakaa sitä kanssasi. Haluan myös taas päästä vähän haastamaan itseäni, sillä edellisistä haasteista on jo sen verran aikaa.
Ehdota! Mitä minun tulisi alkaa harrastaa ja missä? Kenties jotain, jota itse harrastat ja haluaisit minun tutustuvan lajiin? Valitsen ehdotuksista yhden innostavimman ja hyppään hommiin. Sen lisäksi, että harrastan, aion myös tehdä kokemuksestani juttua.
Kuva: Markus Kiili
Kuvat Stepi Sundberg
Muistatko muuten tämän kuvien seikkailun, kun pyöräilin kolmessa päivässä 350 kilometriä Äkäslompolosta Norjan Altaan? Koko mahtava supersankaritarina Somekuningattaren tulikoe ja muita tarinoita supersankareista – kolme päivää ja 350 kilometriä Hullun Polkasua löytyy TÄÄLTÄ, lue kokonaan!
Tuossa tarinassa on eräs tärkeä oivallus, joka kerta toisensa jälkeen ajaa minua uusien rajojeni ylittämistä vaativien suoritusten ääreen. Toimikoon nämä, tuosta tarinasta tähän nostamani sanat inspiraationa tälle uudelle alkavalle viikolle:
”Ylitin ja yllätin itseni täydellisesti. Löysin itsestäni aivan uusia puolia. Tajusin, että ihminen voi vetää itsensä aikamoisille äärirajoille ja selvitä. Ymmärsin kuinka hauska on kilpailla itsensä kanssa. Haastaa itseään ja katsoa mitä tapahtuu, kun mennään alueelle, jota ei itsessään tunne. Koin, miltä tuntuu kun voittaa pahimmat esteensä. Kun tajuaa, että kaikki on mahdollista.
Tarvitaan vain uskoa ja uskallusta. Tarvitaan sitä että viitsii. Kokeilee. Lähtee. Tarttuu haasteeseen. Ei pelkää epäonnistumista. Ei pelkää. Näkee mahdollisuudet. Näkee voimansa.
”Tuohan on aivan hullua, lähteä treenaamatta tekemään tuollainen suoritus”, niin minulle sanottiin ja niin minäkin olisin voinut ajatella. Epäillä. Mutta minä sanon: tämä oli elämäni seikkailu, jokaisen sekunnin arvoista. Sain tutustua itseeni, löytää sisältäni sisukkaimman ja sinnikkäimmän Ämmän, jonka olen koskaan tuntenut. Tajuta, että tämä Ämmä pärjää. Että tämä Ämmä osaa, pystyy ja voi. Ja haluaa heti ottaa uuden haasteen vastaan, sillä tutkimusmatka on vasta alkanut….
Ja tiedätkö mitä? Niin pystyt sinäkin. Juuri niihin asioihin joista haaveilet. Jos vain kokeilet. Et kuuntele hullutuksia ympäriltä, vaan luotat itseesi. Etkä luovuta. Sinä riität. Sinä venyt. Sinä onnistut. Jos vain haluat!”
Niin. Tiedätkö?
Tärkeintä on, että viitsii. Sen minä tajusin tällä matkalla. On niin helppoa sanoa, ettei pysty tai kykene tai voi, kun tuntematon pelottaa. Kun ei ole aivan varma. Kun toiset kuiskivat vieressä, että onkohan tuossa nyt järkeä.
Kun ei vaan viitsi yrittää ja kokeilla.
On niin paljon helpompaa jättää tekemättä.
Vaikka saattaakin olla, että matkan varrella löytyy uusi supersankari. Sellainen joka ei ole puettu Batmaniksi tai Mehiläiseksi tai Pastoriksi, vaan näyttää ihan sinulta. On sinä!
Saattaa olla, että matkan varrella itsestä paljastuu Supersankari.
En liene ainoa, jonka sai pysähtymään tieto musiikkinero Aviciin menehtymisestä. Itse kavahdin myös siitä syystä, että olin ehtinyt juuri katsoa Aviciista, siis muusikko ja säveltäjä Tim Bergling kertovan dokumentin Netflixista.
Dokumentti kertoo Timin elämästä Aviciina, mutta minulle yhdeksi sen keskeisimmistä teemoista nousi yksi pieni sana: ”Ei”. Katsottuani dokumentin ja heti sen perään kuultuani artistin menehtymisestä, aloin pohtia rajojen asettamista ja niiden kunnioittamista.
EI OLE VARMASTI ketään, joka ei viimeisten vuosien aikana olisi törmännyt Timiin. Kuollessaan 28-vuotiaasta Tim-nimisestä kaverista tuskin kovin moni oli kuullut, ja vaikkei hänen artistinimensäkään ei ole tuttu, vähintään yhden kappaleen on jokainen kuulleet tältä ruotsalaiselta konemusiikin säveltäjältä – niin suosittu hän oli.
Timin nousu maailmansuosioon tapahtui alle kaksikymmpisenä ja oli nopea. Hän rakasti musiikkia ja kaikki muu oli hänelle toissijaista. Keikkoja kertyi nopeasti päätähuimaava määrä, ja koska vauhti oli kovaa, vähitellen matkalla vastaan alkoivat nousta erilaiset terveydelliset ongelmat. Kohtasipa Tim myös yhä useammin kysymyksen siitä, onko jatkuva kiertäminen keikoilla maailman ympäri kaiken arvoista. Dokumentissa hän herää useamman kerran pohtimaan, miksi ei enää sytykään musiikista samoin kuin uransa alussa.
Haimatulehdus, paniikkikohtaukset ja umpisuolen puhkeaminen kaatoivat miehen sairaalan sänkyyn useaan kertaan kiertueiden varrella. Dokumentissa katsoja päästetään näkemään päätöksenteon hetkiä, joissa Timin täytyy päättää peruuko hän keikkansa vai ei. Hänen ympärillään kuhistaan: eikö nuori mies ymmärrä, että hänen täytyisi olla kiitollinen nopeasti huippukorkeuksiin nousseesta urastaan ja suorittaa velvollisuutensa ja vastuunsa fanejaan kohtaan.
On hurjaa nähdä, kuinka usein Tim joutuu taistelemaan siitä, että saa perua keikan, koska ei kykene sitä soittamaan.
Tämä auringonlasku on kuvattu taannoisella Madeiran matkallani.
OMAT RAJAT PALJASTUVAT usein hyvin yllättävästi, pitkän päänsisäisen, tiedostamattomankin prosessin tuloksena; silloin, kun jokin pieni havainto autttaa ne lopulta hahmottumaan konkreettisesti.
Hyvin koskettava on hetki dokumentissa, jossa Tim keikkabussissaan kertoo lukeneensa Karl Jungin kirjaa ja löytäneensä siitä itsensä ja vastauksen siihen, mikä häntä oli eniten elämässään ahdistanut. Hän sanoo tajunneensa olevansa Jungin määritelmien mukainen introvertti, ihminen, joka ei halua paistatella muiden edessä, vaan vain tehdä omaa juttuaan rauhassa.
Loisto nuoren miehen kasvoilla on pysäyttävä, kun hän oivataa, että hänessä ei olekaan mitään vikaa, vaikkei hän haluakaan olla tähti toisten edessä – sitä kun hän on koko uransa ihmetellyt.
Niinpä hän päättää lopettaa keikkailun ja keskittyä jatkossa vain musiikin säveltämiseen. Hän painaa symbolisesti julkaisu-nappia ja lähettää jäähyväistekstinsä Twitteriin.
Managerit, promootiopäälliköt ja muu hänen ympärillään pyörivä väki yrittää vielä viimeiseen pyörtää miehen pään. He muistuttelevat Timille kovaan ääneen, että lopettaessaan hän saattaisi menettää paljon rahaa ja vierellään olevia ystäviä. Mutta kun katsoo Timin kasvoja tuolla hetkellä, tajuaa, ettei hän välittänyt rahasta tai hännystelijöistä.
Raja oli asetettu, ”ei” sanottu – nyt sitä ei voisi enää kukaan toinen kyseenalaistaa ja perua.
TIM KÄVI DOKUMENTIN mukaan viimeisinä vuosinaan läpi isoa itsetutkskelun prosessia, ja oivallus introverttiyestä sekä omista rajoista oli hänelle hyvin merkityksellinen.
Moni meistä tunnistaa tämän saman: Kun on isossa itsensä hahmottamisen prsessissa ja tekee merkittäviä oivalluksia, mutta muut eivät olekaan kehittyneet samoin tai samaa tahtia, ristiriita itsen ja toisten välillä saattaa olla suuri.
Esimerkiksi Tim kehittyi ja kasvoi ihmisenä paljon, mutta muut hänen ympärillään eivät olleet samassa prosessissa mukana. Näin ollen he eivät tuntunee ymmärtävän mistä on kyse.Ha katsoivat maailmaa vielä ”vanhan Timin” linssien läpi, mutta mies itse olikin jo paljon pidemmällä. Hänen rajansa olivat paljon selvemmät ja hän ymmärsi nyt itsestään huomattavasti enemmän. Mutta kukaan toinen ei hänen ympärillään ei pystynyt tähän näkemään – olihan hänen totuttu olevan toisenlainen, ja odotukset häntä kohtaan olivat entisen kaltaiset.
Kaikkea tätä Avicii-hahmosta oppimaani peilaten tuntuu kovin kohtuuttomalta, että hän menehtyi vain vähän aikaa sen jälkeen, kun oli oivaltanut omat rajansa ja alkanut toimia niiden mukaan muiden ajatuksista viis. Timin kuolinsyytä ei ole kerrottu julkisuuteen, enkä minäkän väitä sen johtuvan yllä esitetyistä asioista. Nämä ovat havaintoja dokumentista, jotka saivat minut pysähtymään ja oivaltamaan jotain suurta.
TÄRKEIN ASIA, JONKA tajusin dokumentin katsottuani, oli tämä:
Jos lähelläni on ihminen, joka tosissaan ja vakavissaan sanoo ”ei”, minun täytyy kunnioittaa ja tukea häntä. Vaikka itse hyötyisin hänen tekemisistään jollain tavalla, ja hänen kieltäytymisensä tarkoittaisi menetystä minullekin, ei ole mitään niin tärkeää kuin kunnioitus toista kohtaan. Meidän on pidettävä huolta toisistamme, se on vastuumme.
Todellisen rajan tunnistaminen toisessa ei ole vaikeaa. Sen tuntee. Sen näkee hänestä. Siksi on oltava korvat tarkkana, kohdattava ihmiset. Koko ajan.
Ja sinä, joka nyt olet uupunut, ihan siinä rajalla, muista, että sinun oikeutesi on sanoa ei. Kukaan toinen ei rakenna sinun rajojasi! Kukaan toinen ei aseta sinun arvojasi. Kukaan toinen ei taivuta sinun tahtoasi.
Niin. Minähän olen ollut aina vähän aikaani edellä. Niin nytkin. Olen kolmenkymmenen ja neljänkymmenen puolivälissä ja minusta tuntuu, että minulla on viidenympinkriisi. Tiäkkö? Ostetaan moottoripyöriä tai lycrapöksyt ja lähdetään viilettämään pitkin maantietä joko moottorilla tai ilman. Vauhdin hurma. Tunne että menee, elää.
Ja se, että elämä lipuu yhtä nopeasti ohi silmien…
Kyllä, tämä on vakavaa. Viidenkympinkriisi kolmenkymmenen ja neljänkymmenen välissä.
En tiedä mikä minuun on mennyt. Yleensä ihminen vanhetessaan tulee varovaisemmaksi ja alkaa pelätä hurjia juttuja. Kun saa lapsia ja käsin kosketeltavasti tuntee elämän haurauden, se tapahtuu viimeistään, sanovat äitisihmiset.
Ni, en minä. Minulle on käynyt päinvastoin.
Minä olin nössö lapsi. Taiteilija. Tein teattereitani ja lauloin ja soitin selloa ja pelkäsin kaikkea hurjaa. Vanhetenssani elämä oli tarkkaan suunniteltua ja kontrolloitua – ah sitä varmuuden tunnetta!
Äitini antoi minulle taulun vuonna 1989, jossa sarjakuvahahmo Ressu seisoo koirankopin vieressä ja sanoo että ”elämässä pitää oppia olemaan pelkäämättä”. Minä inhosin taulua, koska ajattelin äitini ostaneen sen siksi, että hän pitäisi minua pelkurina.
En minä pelkuri ollut. Nössö vain. Ressukka.
Mutta sitten jossain kolmenkymmenen ja neljänkymmenen välillä jokin naksahti päässäni ja tajusin, että elämähän on aivan liian lyhyt pelkäämiseen. Ja nyt minä elän viidenkympinkriisiä, mistään muustahan tässä ei voi olla kyse.
Kun nyt kysyt mitä liikkuu ihmisen mielessä ennen mäkihyppyä, ni, se on toi. Aika tarkalleen ja sanasta sanaan yllä esitetyn ajatusketjun käyn läpi päässäni, kun tuijotan alas Lahden Karpalonmäen K6-mäen laelta. Koo kuusi. Se tarkoittaa mäen koon määrittävää kriittistä pistettä. K-pisteen yli kantaneista hypyistä annetaan lisäpisteitä ja sen alle jääneistä hypyistä vähennetään.
Mutta hoidetaan nyt ensin alta pois tämä: mäkihyppy.
Lahden Salpausselkä, helmikuiset esikisat ensi vuonna Suomessa järjestettäville Hiihdon MM-kisoille. Vuosi takaperin seisoin Lahdessa Suurmäen huipulla ja haaveilin ääneen liusta alas mäkeä. Ja sitten minut haastettiin; hyppäämään Salpausselän vuoden 2016 naisten päivässä niin isosta mäestä kuin vain sielu sietää. Ja tapani mukaan, vaikka treeniaikaa tällä kertaa olisi ollut puoli vuotta, minä tartun ajatukseen treenaamisesta vasta kolmea viikkoa ennen itse koetosta. Pyöräilyynkin oli aikaa treenata vain kaksi viikkoa.
In Finland we have this thing called lahjattomat treenaa.
Mutta minä en ole lahjaton. Minä olen vain… Ressukka.
”Hoidetaan tämä nyt alta pois”, huokaisen hiljaa mielessäni, teen äänettömän ristinmerkin ja astun mäkihyppääjien pyhättöön, pukukoppiin. Kohta tästä menosta on äänettömyys kaukana.
Ähinä. Se on ensimmäinen ääni.
Ähinä, joka syntyy kun ahtautuu mäkihyppypukuun. Nämä ovat pieniä tyyppejä, nämä hyppääjät, havainnoin tunkiessani leveitä hartioitani kommandopukua muistuttavaan keltaiseen nakinkuoreen.
Litteä ja leveä, se olisi ideaalin mäkihyppääjän mitta, huikkaa tämän päivän valmentajani Tami Kiuru katsoessaa ahtautumisoperaatiota kevyesti huvittuneena. Ensimmäinen puku ei sovi päälleni. On vaihdettava asua. Musta.
Tami, entinen mäkihyppääjä ja nyt Lahden vuoden 2017 MM-hiihtojen kilpailunjohtaja on apunani elämäni ensimmäisessä mäkihyppytreenissä. Meillä on varsinainen mäkijoukkue; toiseksi valmentajakseni saan Suomen kovimman naismäkihyppääjän Julia Kykkäsen ja kolmantena suksieni suunnasta vastaa Lahden hiihtoseuran Kai Lahtinen.
Salpausselällä helmikuussa juhlitaan tänä vuonna naismäkihyppääjiä, sillä luvassa on ensimmäinen naisten mäkihypyn kilpailu. Ei, siihen minä en kuitenkaan ole osallistumassa, sillä uskopa tai älä, tästä maailmasta löytyy koko joukko naisia, jotka hyppäävät mäkeä ammattimaisesti. On valtava tunnustus heille, että Lahdessa nähdään tänä vuonna naisten oma kisa. Julia on muuten ensimmäinen suomalainen nainen, joka on osallistunut mäkihypyn arvokilpailuihin. Kolmevuotiaasta lähtien hän on viettänyt elämänsä mäkiä liitäen, joten hän jos kuka osaa minua opettaa.
Nyt Julia seisoo suksieni edessä estäen niiden liun kun yritän ähistä itseäni seuraavaan vaiheeseen ja laittaa suksia jalkaani. Kai kyyhöttää vieressäni ja koettaa opettaa oikeaa asentoa.
Ja nyt Julia kyyhöttää vieressäni ja tekee outoa joustavaa liikettä.
Minä kysyn kuinka paljon saa kiroilla. Reisiin sattuu, olenhan ollut suksilla jo viisi minuuttia.
Seuraa toinen toistaan epäilyttävämpiä vaiheita. Epäuskoa, pelkoa, huutoa, Tamia, Kaita, Juliaa, mössöä taivaalta, märkiä hanskoja.
Kun nyt kysyt millaista on mäkihyppytreeni, ni se on tollasta.
”Vedä läpi vaan, kyllä painovoima pitää huolen lopusta.”
Se on toinen ääni. Tamin.
Nyt seison kookutosen laella, ja minun pitäisi uskaltaa laskea koko mäki hyppyreineen. Harjoituslaskut olemme tehneet ”alustalla”, siis alastulorinteessä.
Oikeastaan tämä on aivan älytöntä; nyppylähän ei edes ole järin suuri. Mutta järin suuri on se mekkala, joka päässäni käy kun astun mäen laelle ja koetan tehdä päätösta laskuun lähtemisestä.
Mekkala.
Se on kolmas ääni.
Valtava hiljainen taisto, jossa käydään läpi syntymä ja kuolema, järki ja järjettömyys, kolmen ja neljänkympin välimaasto ja viidenkympin kriisi. Pelko ja Ressukat. Mietin pitkään vielä hypyn jälkeen miksi pää ei meinaa antaa periksi lähtötelineellä. En vain saa itseäni liikkeelle, vaikka hurjempiakin laskuja on periaatteessa laskettelusuksin aikoinaan tehty. Sen on oltava se yksi pieni lisäelementti. Hyppyri. Tieto siitä, että nyt hypätään mäkihyppy. Kun pää sanoo, että ollaan tekemässä jotain uutta ja edessä on jotain, minkä kulkua ei ole koskaan elämässään aiemmin todentanut.
Tämä on haasteiden kiehtovin osuus. Se hetki, kun pääsee tutustumaan oman päänsä sisältöön ja mekkalaan. Siihen kuinka pää toimii tilanteessa, jossa täytyy puskea itsensä äärirajalle ja pois mukavuusalueelta. Mitä enemmän mietin, sitä vauhdikkaammin haluan kääntyä takaisin. Ja sitten jossain vaiheessa on vain käännettävä hullun huuto päässä pois, ja annettava mennä jos ei aio luovuttaa.
Ei. Korjaan. Tämä on se haasteiden kiehtovin osuus: kun saa päänsä off-asentoon, hiljentää mekkalan, päästää irti, ja huomaa suoriutuvansa helposti. Siitähän sinulle kirjoitin vaikkapa pyöräilyhaasteeni yhteydessä. Kun tajuaa, että suuri osa mekkalasta on aivan turhaa.
AAAAAAHHH.
Neljäs ääni.
Siirrän sukset uralle ja päästän kädet irti tukitelineestä. AAAAAAAHHH ja olen kyykyssä maassa mäen alapuolella.
Kun nyt kysyt millaista on laskea elämänsä ensimmäinen hyppyrimäki, ni tollasta.
Jännitys pyyhkii kaiken ajattelun pois päästä. En muista hypystä mitään. Se tuntuu vain pakottavana paineena reisissä ja kirosanoina, jotka purkautuvat suusta. Olen pysynyt pystyssä, mutta tulee valtava tarve kaatua maahan, sillä jalat eivät kestä. kun kaikki hypyt on tehty ja treeni ohi, en muista enää edes missä olen, mihin olen menossa, mitä elämässäni seuraavaksi tulee tapahtumaan… Kaikki on pyyhkiytynyt pois päästä. Kaikki. Myös deodorantti. Hiki valuu mustan kommandopukuni alla.
Paikalle pyrähtää Heta, 6. Ei. Numero kuusi ei nyt viittaa mäkien koopisteeisiin, vaan Hetan ikään. Kuusivuotias tyttö on tulossa näyttämään mallia hyppäämiseen. Ja hän haluaa heti K15 mäkeen.
Hetan äiti kertoo, että edellisenä iltana Karpalon mäillä on ollut treenaamassa 11 lasta. Se lämmittää sydäntä. Ehkä meillä onkin uusi sukupolvi nousemassa lajin harrastajiksi, sillä niin harmillista kuin se onkin, tämä kerran Suomessa kovaa kukoistanut laji on viime vuosina joutunut vähän alakynteen. Harrastajiakin on lajille vaikea saada. Kai, Tami ja Julia harmittelevat, kun pieniä kaupunginosamäkiä on poistettu käytöstä. Ne ovat aikoinaan kannustaneet heitäkin lajin pariin. Omiakin hyppyreitä rekennettiin ja kavereitten kanssa hypittiin – näin mäkinaiseni ja -mieheni kertovat oman innostuksensa alkaneen. Nykyään hypätään virtuaalisesti kotisohvalta. Kotisohvalta mäkihyppyä myös katsotaan, mutta aiempaa vähemmän ja kisoihin paikan päällekin on nykyisin vähän vaikeampi tulla. Miksi?
Mutta nyt meillä on Heta, ja kohta Lahdessa mäkinaiset. Ehkä meissä naisissa onkin tulevaisuus? Myös lajin innokkaina seuraajina. Nyt uuteen nousuun on jo mahdollisuus! Ja mikä upea talviarvokisatapahtuma Lahdessa vuonna 2017 onkaan luvassa. Kunhan vaan mahdollisimman moni ostaa sinne liput jo heti sunnuntaina 31.1, kun lipunmyynti alkaa.
Nappaamme kuvan mäkijoukkueestamme. Kelpo tiimi. Kookutonen, ihan hyvä ekaksi kerraksi ja tästä on hyvä ponnistaa. Huikkaamme hyvästit Julian kanssa, hän lähtee seuraavaksi kisoihin Saksaan.
Astun pukukoppiin pää Hetasta ja hypyistä nollaantuneena mustaan hikikommandooni hukkuneena. Seuraava treenaaja odottaa hyppypukuani. Ne täytyy jakaa, sen verran harvassa nämä tavikselle mahtuvat asut ovat. Vedän puvun pois päältäni ja mutisen pahoittelut sen hikisyydestä ja nostan katseeni veistääkseni jotain nasevia hyppyohjeita seuraavalle.
Heikki Kovalainen. Yksi maailman kovimmista F1-kuljettajista. Hän hyppää jälkeeni, sillä on juuri vastaanottanut MM-kisojen latulähettilään tittelin, ja hyppy kuuluu vähän niinku kuvaan.
Päätän nopeasti vetä sanat takaisin sisääni ja jättää ohjeet jakamatta.
Ni, kun nyt kysyt, kuka on ajanut sisään Heikki Kovalaisen mäkihyppypuvun, ni mä!
Ja kun nyt kysyt, millaista on mäkihyppy, ni ihan sairaan siistiä.
Treeni on alkanut. Seuraava tavoite on K15. Kooviistoista ja sillai, katsotaan miten käy.
Viidenkympin kriisi kolmenkympin ja neljänkympin välissä on ihan kiva juttu. Pistää ihmisen hikoilemaan.
/Ämmä, Mäkikotkanne
Ai ni, tässä loppukevennys. Tältä näyttää pään sisäinen taisto in action ja minun elämäni ensimmäinen mäkihyppy. Nautinnollisia katseluhetkiä huolimatta siitä, että kuvaajalla on kamera kädessä ihan vinksin vonksin.
Torstaina kerroin uudesta MaiLife Haasteestani: mäkihypystä ensi keväänä Salpausselän kisoissa. Keskiviikkona olin matkannyt Lahteen ja tavannut valmentajani Anssi Koivurannan ensimmäistä kertaa. Olin keksinyt haastaa mukaan mäkihyppyyn somekuningas Sampo Kaulasen, olinhan hänelle ”yhden velkaa”, ja julkistaa tämän tuon haasteen samalla kertaa kertoessani omat isot uutiseni.
Torstai-iltana nyhersin haastevideoni nettiin ja hihkuin intoa; tästä tulee hauskaa. Julkaisin haasteen sormet vapisten ja siirryin muihin hommiin, odotinhan kuulevani päätöksiä vasta myöhemmin. Ja sitten vain tunti haasteen heittämisen jälkeen sain jo vastauksen: korkeat paikat ja minkään sortin hyppiminen olisivat Sampolle liikaa eikä hän ottaisi haastetta vastaan. Hänen vastauksensa oli suora ja selkeä.
Minuun iski armoton häpeän tunne: enhän minä näin suunnitellut! En ajatellut, että noin nopeasti, miettimättä ja hätäisestikin hän tyrmäisi haasteeni. Mitä kaikki ajattelisivat, olinhan raahannyt mäkihyppytorniin olympiamitalistin ja maailmanmestarin? Olin valmistellut ja suunnitellut. Ihan vähän maalaillut haavekuvia tulevaisuuteenkin tästä mahdollisuudesta, vaikka mitään ei ollut vielä sen pidemmälle suunniteltukaan ja mahdollisuus hyppykaverin osallistumisesta oli alunperinkin joko-tai.
Mutta sitten vastaus oli ei. Nopea ei.
* * *
Olen miettinyt paljon sitä missä menee uskaliaan haasteisiin heittäytymisen sekä järjettömyyden raja – milloin kannattaa katsoa vielä seuraavan nurkan taakse ja milloin taas kieltäytyä suoraan. Missä kohtaa olisi hyvä vielä ”antaa chaanssille mahdollisuus” ja katsoa mihin tie vie, vaikka ei ole ollenkaan varma kuinka lopulta käy? Milloin pelot voidaan vielä voittaa ja milloin on vain pakko todeta niiden olevan niin rajoittava, että rajan uhmaaminen olisi järjetöntä?
Nämä aiheethan ovat yksi minun blogini ja tutkimusmatkojeni ydinkysymys: miksi me niin usein tyydymme heti tyrmäykseen sen sijaan, että harkitsisimme hetken ja uskaltautuisimme kokeilemaan ja heittäytymään elämän tarjoamiin mahdollisuuksiin? Missä kulkee todellinen raja, jota ei kannata ylittää? Ja miten sen voi tunnistaa? Mitä rohkeus oikeastaan on. Sitähän minä olen pohtinut jo monesti aiemminkin esimerkiksi tässä kirjoituksessani ja taas uudelleen mäkihyppyhaasteessani.
Vaikka monet meistä varmasti hyötyisivät siitä, että näkisivät oman piiloisen potentiaalinsa ja uskaltaisivat lähteä tutkimaan omia rajojaan tavanomaisen ja totutun ulkopuolelle, omasta hämmennyksen hetkestäni häpeän tunteestani selviydyttäen tajusin lopulta hyvin nopeasti, että tässä nimenomaisessa tapauksessa kieltäytyminen oli suurin lahja, jonka saatoin saada.
Olisi ollut kovin helppoa tuomita haastekumppanini typeräksi, kun hän kieltäytyi, eikä edes yrittänyt lähteä kokeilemaan olisiko haaste mahdollista suorittaa – enhän minäkään nyt tiedä vaikka pupu tulisi pöksyyn kun ensimmäisen kerran saan sukset jalkaan. Mutta ei. Tiedätkö, että minä arvostan Sampoa nyt enemmän kuin koskaan. Ei hän ole minulle nyt ”kärphänen”, vaan todellinen sankari! Paljon suurempi sankari kuin se, joka pyörittää hyvää bisnestä tai kerää sairaita määriä seuraajia someen ”hulluilla” tempaisuillaan.
Minulle todellinen sankari on se, joka tuntee rajansa ja uskaltaa myös sanoa ei. Ihminen, joka ei vain ajaudu ulkoisten virtojen mukaan tai ajattele mikä olisi päälleliimatulle maineelle tai bisnekselle hyväksi, vaan ajattelee myös itseään ja läheisiään. Todellinen sankari tuntee mikä on oikein juuri kullakin hetkellä.
Pohdintaani kunkin omien rajojen fundamentaaliudesta ei kai ole yhtä oikeaa vastausta. Oma raja on ehkä se tunne, joka tulee jostain hyvin syvältä. Sellainen tunne, jota ei ole tarpeen kyseenalaistaa ja johon vaikuttaa moni muukin asia, kuin vain halu testata omaa rohkeuttaan ja äärilaitojaan – suhteet lähimpiin ihmisiin, syvimmät arvot ja elämän muut prioriteetit.
Vietin viikonlopun näissä maisemissa. Ihana rauhoittumisen hetki hektisen viikon jälkeen Leppäveden rannalla
Arvaat varmaan että kannustusten lisäksi minä olen saanut lukemattomia ”sä oot ihan hullu!”-kommentteja kerrottuani tästä uudesta haasteesta. Emme me voi omasta maailmankatsomuksesta käsin arvioida mikä on toiselle hullua ja mikä ei tai mihin hänen todelliset rajansa piirtyvät. Siksi minäkin arvostan ja kunnioitan toisen päätöksiä, aina.
Minä puolestani olen päättänyt, että rohkeuteni rajoihin mahtuu se, että lähden hyppytreeniin ja kokeilen kuitenkin, sehän oli selvää alusta alkaen hyppääpä mukanani joku toinen tai ei.
Kun sain Sampon vastauksen, häpeän lisäksi ajattelin, että koko mäkihyppyni oli mennyt mönkään. Sen pienen sekunnin ajan ajattelin että kaikki oli mennyt hukkaan. Miksihän sitä aina ajattelee asiat menetyksen kautta? Tai takertuu niin helposti yhteen ratkaisuun, vaihtoehtoon tai toimintamalliin? Eihän yksi tie ole ainoa eikä sen sulkeutuessa tarvitse luovuttaa.
Tämä hyppyhaastehan saattaa lähteä seuraavaksi sellaiselle ladulle jota en olisi edes voinut kuvitella aiemmin. Nythän en voi tietää. Ja sitä paitsi, minähän olen saanut jo aivan valtavasti tähän pisteeseen mennessä. Eihän ihan kuka tahansa edes saa mahdollisuutta hypätä mäkihyppyä saati sitten istua kököttää oman olympiamitalisti-valmentansa kanssa!
* * *
Kiitos Sampo tästä lahjasta, jonka annoit kieltäytyessäsi; niin lukijani kuin sinäkin ymmärrätte varmasti, että tämä kokemus ja tapahtuma toimii esimerkkinä paljon suuremmalle viestille, jonka tässä kirjoituksessani haluan meidän kaikkien eteemme nostaa!
Ilman tätä tapahtumien kulkua ja käänteitä jo näin alkumetreillä ei näitäkään ajatuksia olisi syntynyt. Tätähän nämä haasteeni ja seikkailuni ovat parjaimmillaan. Nämä ovat kontrolloimattomien tapahtumien kulkua ja rajojen tutkimista ei vain fyysisessä, vaan henkisessä mielessä. Ei näissä haasteissa lopulta ole juurikaan kyse siitä fyysisestä suoritteesta itsessään tai näennäisestä (uhka)rohkeudesta tehdä jotain. En minä näihin lähde vain näyttääkseni kuinka kova ämmä olen, vaan kertomaan matkasta. Sen varrella tapahtuvien asioiden kautta voin kiteyttää kokemuksia, tunteita ja ajatuksia, joita matka synnyttää. Kyse on näistä oivalluksista, joita voin kanssasi jakaa – sinä poimit näistä ajatuksista sinulle sopivat.
Tällä kirjoituksellani varmaan koetan sanoa monta eri asiaa. Rajat, toisen päätöksen kunnioittaminen, valinta lähestyykö elämässään asioita menettämisen vai mahdollisuuksien kautta. Toisen ihmisen arvostaminen ja omien sisäisten virtojen mukaan ohjautuminen, ei ulkoisten paineiden. Minun piti kohdata tämän tapahtuman aiheuttama häpeän tunne, jotta saatoin käsittää monta olennaista asiaa. Ajattele, mikä valtava oppi yhdestä pienestä tapahtumasta, yhdestä pienestä ei-sanasta!
Yhden asian kaikki omat kokemukseni viime vuosina ovat minulle opettaneet. Sen, että jokaisen tapahtuman – onnistumisen tai epäonnistumisen – jälkeen minä tiedän: tämän piti mennä juuri näin! Sillä jotain vielä hienompaa on luvassa!
Varmaa on kuitenkin se, ettei tänä varmasti jää yhden ämmän hyppäsyksi, vaan seuraa minä haluan jakamaan kokemukset kanssani. Nythän alkaakin sitten jännin paikka: kenet voisin haastaa mukaani hyppäämään, kelle voisin tämän haasteen seuraavaksi heittää? Nyt kaipaan ideoita teiltä! Ketä sinä ehdotat? Kommentoi blogiini tai lähetä ehdokkaasi nimi vaikka sähköpostilla. Tämä mäkihyppyhaaste on tehty levitettäväksi!
Näitkö muuten jo tämän videon, jolla valmentajani Anssi Koivuranta kertoo mitä mieltä hän on mahdollisuudestani onnistua haasteessa ja millaiset ohjeet hän antaa mäkihyppytreenin aloittamiseen. Katsopa tämä, niin saat tietää, sillä nythän se rokkenroll vasta alkaa!
Maanantai, ja vain taivas on rajana. Oikeastaan olen sitä mieltä, että ei sekään. Ei kai edes taivaan tarvitse rajoittaa meitä, vaikka niin siinä sananlaskussa sanotaankin.
Rajat ovat asia, jonka me jokainen itsellemme rakennamme ja asetamme. Niitä tarvitaan, tietysti, mutta parhaat asiat elämässä taitavat tapahtua juuri silloin kun omia rajojaan venyttää edes piirun verran.
Ajattelepa jos tällä viikolla eläisitkin niin, ettei rajoja olisi! Miltä se tuntuisi? Mitä voisit tehdä?
Tänään oli hauska päivä Suunnolla. Onpa upea pöhinä ja mahtava posse tuon vantaalaisen yrityksen seinien sisällä! Minulla oli ilo päästä puhumaan tänään rohkeudesta Suunto Experience Dayssa.
Ennen minun esitystäni tilaisuuden paneelikeskustelussa mukana oli myös mm. huippuhiihtäjä Aino-Kaisa Saarinen
Eilen viimeistellessäni puheenvuoroani jäin pitkäksi aikaa pohtimaan ja määrittelemään sitä mitä rohkeus oikeastaan minulle tarkoittaa sekä mikä siinä on minulle kaikista olennaisinta. Taas kerran. Minua moni on kutsunut rohkeaksi. Toki se lämmittää mieltä, mutta itse en edelleenkään oikein osaa ajatella asiaa niin. En minä mikään rohkea ole, jännitän ihan samalla tavoin kuin kaikki muutkin muutosta ja uusia asioita.
En ajattele, että reissuni Ruotsiin, Norjaan tai viimeaikaiset seikkailuni olisivat olleet erityisen rohkeita tekoja. Ne ovat olleet minulle, kaikesta epätietoisuudestaan ja jännittävyydestään huolimatta, aivan luonnollisia palasia elämääni – minulle soveltuvia tapoja toimia ja olla.
Miksi yhdelle valtavan rohkea teko onkin toiselle ihan pikku pala kakkua? Miksi rohkeutta ei oikeastaan voi arvottaa?
Ja sitten yhtäkkiä eilen pystyin kiteyttämään oman määritelmäni rohkeudesta: minulle rohkeus tarkoittaa ensisijaisesti rajojen asettamista. Se ei ole rajojen rikkomista, vaan rajojen määrittämistä. Kun asettaa oman rohkeutensa rajat, on vapaa toimimaan. Kun tietää rajansa, niiden puitteissa ja sisällä mikä tahansa on mahdollista. Kun tuntee rajat, voi turvallisesti yrittää, erehtyä ja onnistua.
Rohkeus on vapautta toimia itse asettamiensa rajojen sisällä. Rohkeus on turvallisuutta, jonka nämä rajat antavat. Rohkeus on vapautta tehdä ihan mitä tahansa.
Näin kiteytin asian tämän päivän puheenvuorossani.
MaiLife 