Showtyöläisen salaisuus

Pari päivää on taas vierähtänyt showtyöläisen hommissa. Terveiset Jyväskylästä Neste Rallysta! Niin, täällä on taas heittäydytty mäkihyppääjän rooliin ja hummattu ympäri erikoiskokeita. Huiman hauskoja työpäiviä takana.

Mutta, tiedätkö, minun on pakko kertoa sinulle salaisuus. Tällaisessa esiintyjän työssä on jännät puolensa. Ne taitavat näyttäytyä minulle juuri tällä hetkellä. Keikka päättyi tänään, ja yhtäkkiä, kaiken hälinän ja hulinan jälkeen päälle laskeutui totaalinen hiljaisuus. Joskus tällaisen työrupeaman jälkeen tuntuu erityisen oudolta, ja sellainen hetki taitaa olla juuri nyt: kun on muutaman päivän ajan ollut esillä, ihmisten ympäröimänä, jutellut kymmenille ja taas kymmenille tyypeille, viihdyttänyt ja ilostuttanut heitä, antanut kaikkensa sydänjuuriaan myöten. Ja sitten yhtäkkiä iskee hiljaisuus eikä ole enää kaiken keskellä.

Työni tässä Lahti 2017 -projektissa on valtavan palkitsevaa. Saan tehdä juuri sitä mitä rakastan, eikä siistiä sisätyötä ei juuri kaipaa, kun istuu metsässä joulupukkien kanssa bongaamassa ralliautoja. Ja silti nyt! Tuntuu jopa vähän surulliselta, tyhjältäkin. Väsymys sen kai saa aikaan.

Suurien lavojen seikkailijat Lumitykki ja Latukone

 

Nimmareita keräämässä. Eivät halunneet nämä herrat vaihtarina minun nimmaria…

 

Ei. Se ei ole mini-ihminen, vaan mäkihyppääjä 30 asteen helteessä yläosattomissa ja mäkihyppypuvun hihat näyttävät jaloilta, kun punnertaa Ferrarin vieressä. Perus. Ai mitä sää teet työksesi?

 

Se on kuulkaa vaan ammatinvalintakysymys. Kisojen kuumimmat autobeibet tässä.

 

Pari pukkia ja yks mäkihyppääjä Surkeen erikoiskokeella. Perus.

 

Norjan maajoukkue. En tosin tiedä missä lajissa. Mutta opetin ne kuitenkin hyppäämään mäkeä.

 

Ja löytyihän se Surkeen mäkihyppytornikin. Mutkassa just Jari-Matti Latvala.

 

Kaunista lauantaita sinulle, ystävä! Tämä pieni mäkihyppääjä taitaa mennä nyt päiväunille ja alkaa taas sitten katsoa maailmaa Maijan silmin.

/Äm, niinku mattinykäne

Kun blondista leivottiin rallikuski…

Ihmiseksi, jolla ei ole ollut omaa autoa puoleentoista vuoteen ja joka ei ole viimeiseen kymmeneen vuoteen ajanut kertaakaan manuaalivaihteisella autolla, koen olevani lauantaiaamuna klo 7.30 suhteellisen väärässä paikassa.

Ympärilläni kuhisee innokkaita rallikuskeja. Jonotamme rekisteröitymispisteelle Lahden Vesijärven Auto -liikkeessä. Kello 10.02 starttaa Autoliiton Eco Run Rallyssa. Ja minä, Onnellisten Ajokoululainen, olen kartturini Jaanan kanssa nyt testaamassa millainen rallitiimi meistä saadaan aikaan ja kuinka kovaa Mazdamme kulkee.

Virhe!

Ei. Tässä kisassa ei oteta mittaa vauhdissa, vaan ihan jossain muussa. Tämä ralli on taloudellisen ajon kisa ja tehtävämme on suoriutua 259 kilometrin reitistä mahdollisimman taloudellisesti ajaen ja vähän bensaa kuluttaen.

Me olemme vieraana tässä Eco Runin osakilpailussa. Toisilleen tutut koko sarjaan osallistuvat kilpakuskit moikkailevat ja toivottavat onnea. He kisaavat todenteolla. Meidän vieraiden on tarkoitus kai on olla täällä oppiaksemme jotain – olemmehan testanneet Mazdan Onnellisten Ajokoulussa ajotaitoamme pitkin kesää.

Ja on kai niin, että rallilegendojen Markku Alénin ja Minna Sillankorvankin tarkoitus on oppia jotain, sillä myös he ovat vierailevia kuskeja tässä kisassa kanssamme… Hyvässä seurassa siis ollaan!

Mutta lauantaiaamuna kello 7.30 Vesijärven Autossa rekisteröitymispistellä fiilis on silti suhteellisen epäileväinen: emme oikeastaan tiedä yhtään mihin olemme ryhtymässä. Meidän kahden naisen rallitiimimme on treenannut tasan kerran ja sääntöpuolella on syviä mustia aukkoja.

Saamme käteemme kassin, jossa ovat kartta ja tiekirja. Ja meidän kisanumeromme! 17! Toiseksi viimeisiä lähdössä! Olemme olleet maltillisia tavoitteenasetannassamme. Jospa edes maaliin pääsisimme ja viimeiseksi sijoittuisimme.

11920427_10153318618624457_79526108_n

11880137_10153318618574457_370065728_n

Aluksi autot kävivät katsastuksessa

Päivä tälle kisalle on mitä otollisin – vietetäänhän Suomen luonnon päivää. Kyllähän minä tietysti voisin olla nyt myös metsässä vaeltamassa, mutta sitten taas toisaalta… Taloudellinen ajaminen on yksi tärkeä keino vähentää autoilun haittoja luonnolle. Se voi säästää huomattavasti polttoainetta ja samalla vähentää liikenteen hiilidioksidipäästöjä. Euroopan ilmastonmuutosohjelmassa laskettiin vuonna 2001, että 2010 mennessä kouluttamalla kuljettajia ajamaan taloudellisesti voitaisiin välttää vähintään 50 miljoonaa tonnia hiilidioksidipäästöjä, mikä vastaa 15 miljoonan ajoneuvon vuosittaisia hiilidioksidipäästöjä.*

Ajotavalla on siis väliä. Ja myös sillä on väliä, että me Jaanan kanssa nappaamme ilmastoinnin pois päältä ennen lähtöä. Ilmastointi nimittäin lisää henkilöauton polttoaineenkulutusta ulkolämpötilan ja ajotilanteen mukaan 5-20 %, joka on keskivertohenkilöautossa 0,3-1,5 l/100 km. Ilmastoinnin päältä pois nappaamisella on väliä myös muulla tavoin, mutta emme onneksi sitä vielä tässä vaiheessa tiedä…

* * *

On auton numero 17 vuoro lähteä kisaan. Ajamme 100 metriä. Tulee ensimmäinen paniikki. Kartturi ei ole varma olemmeko lähteneet oikealle tielle. Odotukset kisamenestykselle ovat katossa.

Not!

11937890_10153318644079457_932789563_n

Kokeile ite näitä ohjeita!

Ei auta kuin ajaa eteenpäin. Saamme vihdoin varmuuden siitä, että olemme oikealla reitillä. Nyt on vain luotettava itseensä ja jatkettava ajoa. Kuskilla on paljon tekemistä. Seuraan vuoroin nopeusmittaria, vuoroin bensankulutusmittaria, havainnoin liikennettä ja kuuntelen kartturin ohjeita. Pää meinaa mennä sekaisin, mutta vähitellen hommasta tulee minulle kuin peli. Koko ajan yritän paremmin pitää nopeuden tasaisena ja kulutuksen mahdollisimman alhaalla.

Mittarit puhuvat karua kieltä. Ei tarvita kuin höyhenen kevyt painallus liikaa kaasupolkimella, kun kulutus saattaa räjähtää pilviin. Jatkuvasti huomaan ajavani ihan vähän alinopeutta. Tajuan, että minun täytyisi kiihdyttää nopeammin ja löysätä sitten kaasua kevyemmälle, jotta saisin pidettyä nopeuden tasaisemmin oikeassa rajoituksessa. Kiitos luojan näistä apuvälineistä autossani, muuten tästä ei tulisi mitään. Nykyautoissa todella on mietitty myös taloudellisen ajamisen helppoa toteutumista.

Edellisessä omassa autossani ei ole ollut ajotietokonetta. Nyt allani rullaava Mazda kutoseni ilmoittaa minulle helpotuksekseni hetkellisen ja keskimääräisen kulutuslukemani. Jatkuvaa kulutusta näyttävästä mittarista voin nähdä vaikka sen, kuinka paljon moottori kuluttaa noustaessa mäkiä eri vaihteilla. Näin on helppo valita mäennousuun parhaiten sopiva vaihde. Tai eihän sitä oikeastaan tarvitse edes valita, sillä Mazdani ehdottaa minulle vaihteen vaihtoa!

11911507_10153318618569457_833421458_n

Kisassa auton bensatankin luukku ja konepelti sinetöitiin. Kauan eläköön antidopingtoimikunta!

Reitti on monipuolinen ja haastava; välillä ajetaan taajamaliikenteessä, välillä maantiellä ja välillä kunnon rallipoluilla. Mitä tasaisempaa ja suorempaa maasto, sitä helpommaksi – ja tylsemmäksi – ajaminen käy. Maastoa on osattava lukea tarkkaan, sen minä opin viimeistään toisella metsäosuudellamme. Hiekkatie tekee nopeita kurveja ja nousee ylös alas äkillisestikin. Olisi niin hauska ajaa nasta laudassa, mutta nyt on todella mietittävä. Kuinka tässä maastossa ajetaan mahdollisimman tasaisesti? Vähitellen alan oppia, että edellisen alamäen vauhti täytyy osata käyttää oikealla tavalla seuraavassa ylämäessä – ylämäet kun pistävät auton aina kovemmille kierroksille.

Kisassa tärkeää on mennä nopeusrajoitusten mukaan. Aikaa ei ole tuhlattavaksi. Tarkistuspisteille saapumiselle on annettu tarkka aika, jonka niin ylittäminen kuin alittaminenkin tuo miinuspisteitä. Alittaminen on vielä pahempi juttu – ei saa ajaa liian nopeasti.

Tarkastuspisteitä on reitillämme neljä. Ennen ajoa olemme tehneet testiajon, jossa auto on ensin tankattu kertaalleen ja ajon jälkeen tankki herutetaan vielä piripintaan. Sama toistuu vielä sitten itse kisa-ajon jälkeen. Jotain laskelmia ne tankkauksen yhteydessä tekevät, mutta meidän rallitiimi ei kyllä tajua mistä siinä todella on kyse. Mutta luotamme, että tämä toiminto takaa meille oikeat loppulaskelmat ja sijoituksen.

Ajo alkaa tuntua vähän kuin tanssila. Testailen kaasua, ja alan löytää siihen sujuvaa rytmiä. Alan myös kuulla autosta milloin se kulkee enemmän kuluttaen, milloin vähemmän. Peliä ja musiointia! Sitä tämä Eco Run ralli minulle nyt on.

* * *

Kirrrrrsk.

Siinähän se ABC nyt on!

Olen tehnyt äkkijarrutuksen ja auto lähes sammuu risteykseen. Ei ennakoitu, ja meinaamme kaahata ohi seuraavan tarkastuspisteemme. Tarkastusmiehet antavat kuittia: ”Olipa näyttävä sisääntulo”, ja minä kiroan kovaa mielessäni, että juuri silloin kun muut ovat näkemässä pitää tehdä tuollainen fataali virhe – onhan matkamme sujunut yllättävänkin hyvin silloin kun kukaan muu ei ole ollut näkemässä.

Taloudellisessa ajamisessa ennakointi on kaikki kaikessa; auton omaa liike-energiaa pitäisi hyödyntää mahdollisimman paljon. Risteyksiin ja liikennevaloihin tultaessa pitäisi hidastaa niin, että voi jatkaa matkaa pysähtymättä. Katseen pitäisi olla koko ajan hieman edellä kuin juuri siinä hetkessä, jossa ajaa.

Ja nyt minä olen kirskauttanut jarrut pohjaan. Taas opitaan tärkeitä läksyjä: niin kartturilta kuin kuskilta vaaditaan tiukkaa läsnäoloa, eikä ote saa herpaantua hetkeksikään.

ABC:n tarkastuspiste tarkoittaa meille ralli-ihmisille myös kahvia ja taukoa. Virhe, huomamme heti, kun säntäämme takaisin autoon 25 minuutin kuluttua. Tätä ei saisi kutsua tauoksi eikä ajatella lepona, sillä ote herpaantuu. Niin kovasti meidän tiimillämme, ettemme tajua katsoa rauhassa karttaa ennen lähtöä, vaan säntäämme suoraan lentoon – ja täysin päinvastaiseen suuntaan kuin tiekirjassa ohjeistetaan. Ja arvaat… seuraavalla tarkastuspisteellä tämäkin aiheuttaa kuittailua. Olemme kuitenkin kirineet menetetyn lenkin aiheuttamat lisäminuutit kiinni ajamalla mutkat suoriksi just sopivasti tähän kohtaan asettuneen reitin kapeilla hiekkateillä. Jossain kohtaa jokainen rallikuski sortuu… eikö?! Tuolla pätkällä ajo on kaikkea muuta kuin taloudellista.

Hyvin menee, mutta yhtä asiaa ei ole huomioitu. Tumman auton vaikutus auringonpaisteessa. Hiki valuu. Minun jalkani paistuvat kumipohjaisissa kengissäni ja Jaanan ohimo suihuaa vettä (joo-o, ihan oikeasti…). On kuin vetäisi kovinta maratonia. Ei siihen mitään muuta syytä ole kuin paahtava kuumuus ulkona ja tumman automme pinnalla. Taloudellisen ajon kisan miinuspuoli on tämä ilmastointi-dopingimme. Tekisi mieli kääntää viilennin päälle, mutta ei, kaikki viilaukset on nyt oltava kohdillaan.

Alan päästä ajamisen makuun ja kuumuuden lisäksi taloudellinen ajattelu alkaa tuntua jo luissa – tuntuma autoon kasvaa kohisten. Alkaa tuntua myös siltä, että emme välttämättä olekaan kisan viimeisiä. Kenties vasta toiseksi viimeisiä?!

* * *

WRRRRIIIIIKS.

Päähäni on jostain syystä iskostunut ennen kisaa, että taloudellisessa ajossa pitäisi jarruttaa mahdollisimman vähän. Mutta ajettuani jo yli puolet matkastamme, alan tajuta, ettei kyse olekaan jarruttamisesta, vaan pysähtymisestä. Jos joutuu pysähtymään, on ihan valtavan tärkeää se, miten pysähdyksestä lähtee liikkeelle.

Ei näin, kuten olen olen juuri tehnyt: järjetön kiihdytys mahdollisimman nopeasti, hirveät kierrokset ja vaihteiden huudatus! Kaasua pitää painaa tasaisesti, mutta mahdollisimman nopeasti suuremmalle vaihtaen. Kiihdytettäessä moottori toimii taloudellisimmin, kun kaasupoljin on 2/3- tai 3/4-asennossa – kevyellä kaasulla kiihdyttäminen ei siis olekaan taloudellista ja liikkeelle lähdettyä pitäisi vaihtaa suuremmalle vaihteelle jo matalilla kierroksilla, sillä nykyiset moottorit on suunniteltu toimimaan hyvin jo yllättävänkin matalilla kierroksilla.  Ja vaihteita voi jättää myös jättää väliin, vaikka suoraan kolmoselta vitoselle.

Blondi autokoulussa…

* * *

Nyt blondi karttureineen istuu autossa viimeisellä tarkistuspistellä, josta siirrytään lopun testiajolle. On aika tankataan ja mittailla tuloksia. Tuijotamme hiljaa tyhjyyteen rättiväsyneinä. Tiimimme sisäinen räpätys on rauhoittunut jo aikoja sitten. Siitä on tullut ihan oikeaa rallitiimin työtä:

Kartturi-Jaana antaa ohjeen rauhallisella äänellä, minä toimin sen mukaan.

Kartturi-Jaana antaa ohjeen, minä toimin sen mukaan.

Kartturi-Jaana antaa ohjeen, minä toimin sen mukaan.

Ja niin edelleen…

Toista oli vielä 150 kilometriä sitten:

Kartturi-Jaana katsoo karttaan, minä laulan, katson karttaa Jaanan avuksi, meinaan ajaa ojaan, ”Apua, kato miten hieno maisema”, huutaa Jaana, antaa ohjeen, minä ajan eteenpin ja kysyn ”Ai niin mitä sanoitkaan, että seuraavaksi pitää tehdä?”…

Kartturi-Jaana katsoo karttaan, minä laulan, katson karttaa Jaanan avuksi, meinaan ajaa ojaan, ”Apua, kato miten hieno maisema”, huutaa Jaana, antaa ohjeen, minä ajan eteenpin ja kysyn ”Ai niin mitä sanoitkaan, että seuraavaksi pitää tehdä?”…

Ja niin edelleen.

Ei. Nyt on homma hioutunut niukkuuden periaatteelle; mitä vähempi, sen parempi. Ei enää jaksa muuta ylimääräistä. Väsymys on valtava. Taloudellinen ajo on todella väsyttävää hommaa.

Mutta me olemme nyt  maalissa!

”Huh, onneksi tämä kisa loppui, niin saa taas ajaa just niin kuin haluaa”,
olen sanomassa ääneen, mutta ehdin juuri vetää sanani takaisin.

En minä ehkä haluakaan enää ajaa just niin kuin halusin vielä eilen; miten sattuu. Olen supertyytyväinen saavutukseemme, tällä tavoin ajamallahan säästäisi oikeasti myös pitkän pennin polttoaineissa!

Eikä olisi kannattanut olla niin vaatimaton itsensä kanssa. Me ylitimme tavoitteemme kaikilla mittareilla. Olimme vasta neljänneksi viimeisiä; numero 14! Ja kyllä, muu Onnellisten Ajokoulun porukka meidän takanamme.

Emme saaneet yhtään rangaistusta ja olimme jokaisella tarkistuspisteellä ajallaan. Kulutuksemme on 4,84 litraa/100 kilometrillä. Se on ihan järjettömän hyvä suoritus huomioiden suhteellisen epävakaat lähtökohtamme. Kisan voittajan kulutus oli 3,32 l/100 km.

11912932_10153318618644457_1784371823_n

Taisi näilläkin kahdella mennä ihan hyvin; oikeat rallikuskin Markku Alén ja Minna Sillankorva ottivat Mazdoillaan toisistaan mittaa.


11948255_10153318620424457_2006796907_n

Kisan todelliset sankarit palkintopallilla

 

Koska tiimillämme ei ollut odotuksia, ja ehkä ennemminkin vain jännittyneen huolestuneita sellaisia, kisa yllättää minut suurella positiivisuudella. Kyllähän sellainen ajatus herää, että olisi päästävä testaamaan uudelleen samanlainen matka, jotta voisi nähdä millaista kehitystä voi pienen sulatteluajan jälkeen syntyä. Erityisesti paremmalla perehtymisella karttaan ja ennakoinnilla olisimme kenties välttäneet ne muutamat hiertämään jääneet tunaroinnit äkkijarrutuksineen ja pakollisine aikataulun kiinniottamisineen ja suoriutuneet ehkä vieläkin vähän pienemmällä kulutuksella.

Onnellisten Ajokoulu on saanut huiman päätöksen. Ilman tätä rallia en suinkaan olisi oppinut näin paljon ajamisesta ja itsestäni kuljettajana. Ja minulla oli huippuluokan kartturi. Markku Alénkin on varmasti kateellinen!

Ihan varmasti.

11940184_10153318618564457_1889791626_n

Meidän iloinen tiimimme! Kiitos Jaana!

/Ämmä, lähes rallikuski siis itsekin

 

 

Ps. lisää juttujani Onnellisten Ajokoulusta löydät, kun haet niitä tagilla ”Onnellisten Ajokoulu” tai kategoriasta ”liikenne”

*Lähde Motiva, uusimmat mahdolliset tiedot, joita Internetistä löytyy

Miten meni noin niinku omasta mielestä?

  
Tuossa ollaan tankkauspaikalla (toivotaan, että video näkyy, sillä tämä on eka kerta kun kokeilen laittaa Instagram-videota blogiini, joten jos ei näy, käy käy katsomassa video Instasta!) 

Nyt ollaan kotona. Huh, mikä väsymys! Päivä on ajettu rallia, minun ensimmäinen rallikisani evö.

Tuliko Ämmästä rallikuski ja miten meni niinku omasta mielestä saat kuulla ehkä jo huomenna. Jos jaksan herätä koko päivänä… Rankkaa on autourheilu!

Ja tänään paljon matskua päivästä Snapchatista, joten marssihan sinnekin.

Kurvit käyvät koviksi – mutta ajovakausjärjestelmä pelaa…

Tämän kesän minä olen kulkenut vuoroin kahdella ja vuoroin neljällä kumilla. Opetellut pyöräilemään ja autoilemaan.

Tiedätkö mikä näille lajeille on yhteistä?

Se, että ei kannata ajaa ilman käsiä. Sä muistat sen, kun lapsena ajoi fillarilla, nosti kädet ilmaan ohjaustangolta ja huusi, että ”isi katoooooo”…

Ja sitten törmäsi puuhun.

Ihan puuhun asti minä en törmännyt Ahveniston moottoriradalla viikko sitten Onnellisten Ajokoulun autoslalom-treenissä, mutta aika syvää off roadia kyllä kynnettiin, kun sisäinen jarimattilatvalani heräsi ja auto… no, se pääsi vähän käsistä.

Ja päälle rapsahti kymmenen sekuntia penaltia sekä opettajamme Jiri Katteluksen saarna.

* * *

Se torstaipäivä ja olemme tulleet moottoriradalle testaamaan millaisia pujottelijoita Onnellisten Ajokoulun kuskeista syntyy. Ja minä olen juuri kaartanut hurjan mutkan kaasu yksi rengas ilmassa huutaen ja toinen asfalttia kuopsuttaen. Se missä ne kaksi jäljelle jäävää rengasta sijaitsevat tuolla hetkellä, siitä en ole edelleenkään varma…

Puff. Off road.

”Ajoasento, ote rattiin ja miten siitä pidetään kiinni. Missä katse? Nyt kuljettaja Ilmoniemi kertaa ne ja lähtee uusinta-ajolle”, opettaja läksyttää ja heilauttaa ruutulippua.

20378118348_d3ab8e40d0_o

Vasen jalka tärisee. Sitä on tullut painettua ajaessa lattiaan apinan raivolla – ihan kuin se antaisi lisää tukea heiluvalle autolle. Mutta tuo tuki ei ainakaan edellisellä kierroksella ole auttanut. Ärsyttää nuo toilailut ja typerät virheet. Täällä otetaan aikaa, ja kymmenen sekuntia on paha lisä kisaan. Vaikka eihän tässä kisata. Ainakaan toisia vastaan.

Hahhah. Eipä vissiin. Minä ainakin kisaan Piia ja Jenniä vastaan. Ne ovat kovia mimmejä ja minua ahdistaa, kun ne eivät aja off roadia vaan täydellisen taitavasti pitkin baanaa – ja kovaa.

Kymmenen sekuntia! Kuka amatööri ottaa kymmenen sekunnin penaltit!

20566122325_66b85c44dd_o

20379425669_424d6a6181_o

Mutta toilailuaja ja typeriä virheitä tänne ollaan tultu tekemäänkin jotta opittaisiin ja oltaisiin taas piirun verran onnellisempia ja taitavampia kuskeja. Onnellisten Ajokoulussa olemme tulleet tutkimaan sitä mitä normaalissa liikenteessä emme pääsisi kokeilemaan. Tavallaan onneksi, sillä arjen  ajossa tällaisten pikajarrutusten tekeminen ja mutkien kurvaaminen tarkoittaisi jotain vaarallista ääritilannetta. Mutta täällä me voimme kokeilla turvallisesi kuinka auto käyttäytyy ja toimii ääritilanteissa; jarrutuksissa ja kaarteissa.

Ja sitä paitsi, kilpailuvietti ei ole lainkaan huono asia tällä radalla. Kun se puskee läpi kehon, unohtuu turha yrittäminen ja autonkäsittelyharjoitus tulee siinä sivussa vähän niin kuin vaivihkaa. Erityisesti porukkamme aremmille kuskeille kilpailuelementti on pelastava enkeli – se innostaa meitä kaikkia kokeilemaan uudelleen ja uudelleen ja lähes kilpailemaan siitä kuka pääsee seuraavaksi radalle.

* * *

NIIIIIIIRSK.

Renkaat jyystävät rataa.

Alan tajuta: Katse on pidettävä riittävän kaukana.

Tämä on nyt taas sitä ennakointia, jota ajokoulu on minulle joka kerta opettanut. Viimeksi taloudellisen ajon näkövinkkelistä, nyt rallin.

Kierros kierrokselta alan hahmottaa paremmin kuinka tärkeää ajamisessa on se, että keskittyy siihen mihin on menossa, eikä siihen missä tällä hetkellä ajaa. Ihan kuin normaalissa liikenteessäkin! Kierros kierrokselta alan uskaltaa painaa lisää kaasua.

”Ei niitä kaasuttamalla rikki saa!”, huutaa joku radan laidalla.

Painan vähän lisää kaasua. Offroad-mutka lähenee, huomaan, ja höllään pienen piirun verran.

Rrrooom. Näin se menee. Ei penalteja.

20557173762_d827fb2539_o

Akin kanssa pohdittiin autoilun syvintä olemusta.

 

Minulle on suuri yllätys se, miten luotettavia ja turvallisia nämä allani rullaavat Mazdat ovat. Pääsen kokeilemaan niistä monta ja huomaan, että ajovakausjärjestelmä ei petä vaikka kurvit käyvät koviksi. Autot pysyvät käsissäni, vaikka revittelen nyt jo tuhatta ja sataa! Alan myös oivaltaa, missä kohtaa pitää malttaa jottei käsistä lähtemisen – ja off roadin – vaaraa ole.

”Mä olen joskus miettinyt, että pitäisikö viedä bensakuitit kelaan joka kerta kun ajaa radalla. Täällä ei juuri arjen huolia tule mietittyä, kun keskittyminen tiehen ja ajamiseen on niin kokonaisvaltaista. Päänuppi relaa!” huikkaa eräs kouluttajistamme.

Niin. Minäkään en ole miettinyt kertaakaan mitään muuta kuin:

  1. tietä edessäni
  2. Piia ja Jenniä edessäni
  3. Piia ja Jenniä takanani (mitä ei tapahdu koskaan)

Olen onnellinen. Suorastaan täynnä energiaa ja testosteronia. Kyllä tämä ajokoulu lupauksensa pitää. Tänään olemme hioneet kuntoon omaa ajovakausjärjestelmäämme; siitähän tässä on ollut ensisijaisesti kyse. Ja nythän se pelaa taas piirun verran paremmin.

”Vien kuitit Kelaan”, päätän.

20539869006_af727c7f82_o

Mutta ennen Kelaan marssimista ajan vähän Mazdaa ja treenaan ensi viikonlopun Eco Run -kilpailuun. Kyllä, minut haastettiin taloudellisen ajon kisaan kokeilemaan kykyjäni. Onhan se nyt päivän selvää, että yhdellä taloudellisen ajamisen harjoittelulla ja yhdellä rallipäivällä, olen valmis kisakuski…

Tästä viikosta tulee hurja. Jos siitä selviän, niin varmaan taas pykälän vahvempana ihmisenä pääsen starttaamaan syyskuun.

Lauantaina nimittäin lähtee Mazdan kisatiimi Lahteen ja polkaisee kaasun pohjaan. Voin kertoa, että tästä tulee jännää. Ajaessani autolla olen oivaltanut, että nämä tällaiset haasteet, jotka vaativat taitoa, eivätkä vain päättäväistä päätä ja kykyä vetää oma fysiikka huippuun, ovat kaikista pelottavimpia. Ja sitten tietysti sunnuntaina, se 140 kilometrin Tour de Helsinki -pyöräily….

Niin nyt ihan oikeasti leikki sikseen, tätä tyttöä pelottaa… Jos pääsen maaliin, on sekin juhlan arvoinen suoritus.

20378121680_47632c7408_o

Tässä muuten esittelyssä meidän Eco Run -tiimi: Jaana tulee kartturiksi. Paitsi on vielä vaarana, että roolit muuttuvat jos pupu tulee pöksyyn…

 

//Ämmä, kaasu pohjassa uuteen viikkoon

ISMO – meitsi ajaa omaa rallia ja näin käy MaiLifen

Olen ottanut vähän etäisyyttä. Vellottanut mielessäni tätä bloginlopetuspohdintaani. On ollut aika hurja viikko. Pakko tunnustaa, että oli kova stressi maijailmoniemi.fi:n julkaisemisesta. Palautteenne on mykistänyt minut. Kiitos!

* * *

Oikeastaan tämä koko viikko on ollut yhtä suurta mykistystä. Valtava palauteryöppynne myös bloginlopettamispohdintoihini on vetänyt hiljaiseksi. Olen käynyt monta mielenkiintoista keskustelua, jotka ovat saneet minut havahtumaan siihen, mistä tässä bloggaamisessani on oikeastaan kyse. Monet teistä ovat esittäneet minulle saman ajatuksen: ”Antaako bloggaaminen minulle yhtä paljon kuin minä annan sille?”

Sehän tässä on se tärkein kysymys; koen antavani valtavasti, mutta saanko riittävästi vastineeksi? Ja mitä minä oikeastaan bloggaamiselta haluan?

Rehellisesti kertoen, tajusin, että minulle tuli bloggaamisen kanssa vähän sellainen ”overwhelm”; että ajattelin teidän odottavan minulta koko ajan syvällistä tykitystä ja sieluni syvimpien syövereiden avaamista, jotta jaksaisitte lukea. Mutta en kokenut kykeneväni siihen, koska olin ihan ylitsevuotavan väsynyt, yksin – no, sitä rataa. En halunnut pettää odotuksianne jauhamalla jotain typerää ja joutavanpäiväistä elämästäni. Ajattelin, että ei teitä kiinnosta minun arkipäiväiset tapahtumani, joista olen viime aikoina kertonut.

* * *

Minähän kirjoitan tätä blogiani ensisijaisesti teille – jos en haluaisi, että blogiani luetaan, voisin vain kirjoittaa näitä asioita salaiseen päiväkirjaani. Te olette syy sille, että kirjoitan julkisesti.

Mutta minä pirkule hukkasin hetkeksi horisontin. Tulin suuruudenhulluksi. Vähän kuin jotkut ihmiset rahan kanssa. Vaikka sitä on paljon, koko ajan haluaa haalia sitä lisää. Minä tulin suuruudenhulluksi teidän kanssanne. Vaikka minulla oli teitä jo paljon (ja ehkä juuri siitä syystä), aloin haluta teitä entista enemmän. Aloin tarvita teitä entistä enemmän. Ajatteluni ohjautui väärille urille – siihen, miten saisin enemmän lukijoita, miten blogistani tulisi supersuosittu ja minusta sankari. Huomasin kyttääväni kommenttien määrää ja tykkäyksiä Facebookissa – ja aina kun kirjoitin jotain iloisempaa, niitä tuli vähemmän. Ajattelin että teidän palautteenne tai tykkäämisenne määrä olisi mittari sille että tällä työlläni olisi jotain merkitystä. Ja sitten tuli paine ja pelko: kuinka syvälle minun olisi itseni avattava, jotta te lukisitte?

Vaikka eihän lukijoiden määrä ei ole minulle ollenkaan olennaista. Olennaista on yksi ihminen. Sinä! Minä haluan kertoa tarinaa sinulle. Onko ”sinuja” sitten kymmenen vai kymmeniä tai satoja tuhansia, on yhtä merkityksellistä kaikki! Maine ja menestys on katoavaista, mutta keskustelu sinun, JUURI SINUN, kanssasi ei. Ja sitä minä bloggamiseltani ja elämältäni ylipäänsä haluan. Kosketusta mikrotasolla.

posse1

Kaiken tämän touhun tiimellyksessä olin unohtanut kokonaan, että minulle oli asetettu MaiLfe Haaste. Saakeli, minut oli haastettu  eilen graffitin tekoon ammattilaisen opastuksella. Jahka saan enemmän kuvia, saat kuulla kaiken tuosta haasteesta. Mutta siinä seinällä eilen suhiessani tajusin, että TÄMÄ SE ON. Tämän minä saan tästä kaikesta. Siis hitto, kuka oikeasti pääsee tekemään tällaisia juttuja ja kertomaan niistä teille!? Kuka pääsee kokemaan tällä tavalla! Tajusin, että MaiLifessa on kysymys kahdesta asiasta: kokemuksista ja rehellisyydestä. Ei syvyydestä ja paljastuksista. Kirjoitan teille rehellisiä ajatuksia rehellisistä ihmiselämän kokemuksista. 

Tajusin, että näin tämä toimii. Välillä on vähemmän syvällistä, välillä deepsyvällistä ja välillä vaan syvällistä. Ja välillä ohutta yläpilveä. Minun ei tule ottaa paineita ulkopuolelta, ajatella että pettäisin kenenkään odotukset, vaan kirjoittaa juuri sellaisia juttuja, joita kunakin päivänä ympärilläni syttyvistä impulsseista syntyy. Se on ollut tämän blogin lähtökohta ja niin se tulee olemaan jatkossakin. Se riittää minulle ja riittää juuri sille, jolla oikeasti on merkitystä. Tämä bloggaaminen antaa minulle miljoona kertaa enemmän kuin annan. Yksinkertaisesti.

ismo

Opin joitakin aikoja uuden ”nuorisokielen” lyhenteen: ISMO. Siis, ”ihan sama mulle oikeesti”. Ja niin ajattelen juuri nyt. ISMO. En sunikaan blogini suhteen, vaan muiden mielipiteiden ja ulkopuolisten paineiden. Olen siis päättänyt: ISMO, minä jatkan. ISMO, juuri se tuo sekä pitää ympärilläni juuri ne ihmiset, joilla on merkitystä!

Tämä on minulle oikeasti aika tärkeä kulminaatiopiste, sillä tämän jälkeen aion oikeasti, kuten ruattalaiset sanoo, ”köra mitt eget race” – ajaa omaa ralliani! Kovaa, mutkissa jarrutellen, mut ihan vähän laittaen ne suoriksi kuitenkin – ja kypärä päässä, mutta pitäen silmäluukun auki, jotta voin edelleen nähdä ympärilläni syttyvät impulssit ja kertoa sitten niistä teille.

ismo2

Kuva: Mirkku Merimaa Photoraphy

/Ämmä, ISSO – ihan sairaan siistiä oikeesti!