Vaikka haluaisinkin lapsia, on se elämäntilanteessani mahdotonta – jos syntyvyyttä halutaan nostaa, tarvitsevat yksin elävät tukea ja pysyvyyttä

Kuulun siihen joukkoon naisia, joiden keskimääräinen lapsiluku saattaa laskea 1,6:een.

Paitsi, että minulla se on edelleen nolla, ja täytän kuukauden päästä 39 vuotta.

Helsingin yliopiston ja Max Planck -instituutin tuoreen tutkimuksen mukaan yli 30-vuotiaat naiset saavat vähemmän lapsia kuin muutama vuosi sitten. 1970-luvulla syntyneet naiset saavat keskimäärin 1,9 lasta, mutta meidän, 1980-luvulla syntyneiden lapsiluku saattaa pienentyä jopa reilusti vajaaseen kahteen.

Se, että ei saa lainkaan lapsia yleistyy siis koko ajan. Niin on mahdollista käydä minullekin. On suorastaan todennäköistä, ettei minusta tule ikinä äitiä.

Olen yksin elävä sinkku ja tahattomasti lapseton. Minulle elämän suurin täyttymys ei koskaan ole ollut tulla äidiksi, mutta se on aina ollut todellinen vaihtoehto. Olen uraohjautunut, ja pistänyt työn tietoisesti monta kertaa elämän valinnoissa etusijalle – arvoni ovat kai sillä tavoin nykyaikaisen naisen. Myös tähän mennessä tapahtuneiden isojen elämänmuutosten takia ei ole ollut aidosti mahdollista harkita lasta. Eikä ole nytkään.

 

Vaikka vielä voisin biologisesti puristaa viime metreillä, ja haluaisinkin lapsia, se on elämäntilanteessani mahdotonta. 

Lapsettomaksi olen päätynyt monen tekijän johdosta, ja avaan ne tässä todentaakseni miten monisyisiä syyt syntyvyyden laskun takana yleensä ovat. Välillä nykyistä lapsettomuuskeskustelua seuratessa tulee sellainen olo, että näitä taustoja ei nähdä lainkaan, vaan tehdään kovin suoraviivaisia johtopäätöksiä siitä, miksi naiset eivät tee lapsia.

 

MINULLA OLISI ehkä nyt jälkikasvua jos olisin jäänyt nuoruuden parisuhteeseen. Vajaana kolmekymppisenä, seurusteltuani lähes 10 vuotta tuntui kuitenkin, että elämää olisi vielä nähtävä muutenkin ja tuo suhde päättyi. Tai kenties minulla olisi nyt pari mukulaa, sillä seuraavassa suhteesssani kolmekymppisenä sitä puolisolleni ehdotin; mutta hän ei sanojensa mukaan ollut siihen vielä valmis. Sitten tuli ero.

Moni asia on oman päätäntävallan ulottumattomissa. Yksin elävänä olen päässyt näkemään, miten vaikeaa parisuhteiden syntyminen on; saati se, että siinä päädyttäisiin synnyttämään yhteinen lapsikin. Sinkkujen kohtaamisongelma on yllättävän suuri, vaikka teknologia tarjoaa siihen periaatteessa mahdollisuuksia enemmän kuin ikinä.

Sen lisäksi, että puolisoa on vaikea löytää, neljääkymppiä lähestyvä sinkkunainen joutuu kohtaamaan kummallisia kolauksia. Kovin sellainen lienee kuulla mieheltä, ettei tämä halua seurustelusuhteeseen ikäiseni kanssa, vaan valitsee sen sijaan nuoremman – tällä kun on paremmat mahdollisuudet saada lapsia ja ikäiseni nainen on riski miehen lapsihaaveille.

 

PARISUHTEENHAN VOISI toki lapsihaaveinen nainen nykyaikana unohtaakin, sillä lapsen voisi tehdä yksinkin, mutta minulla ei ole rahaa sellaiseen. Hoidot maksavat yksinkertaisesti liikaa, enkä voi edes harkita tällaista vaihtoehtoa. Ja jos olisin mies, ei minulla juuri olisi mahdollisuutta lasta yksin saada.

Moni syy lapsettomuuteni takana kulminoituukin rahaan ja epävarmaan elämään. Olen ollut koko elämäni määräaikaisissa työsuhteissa tai freelancer-yrittäjänä vailla mitään pysyvyyttä. Elämäni koostuu pääsääntöisesti sen pohtimisesta, mistä löydän seuraavaksi töitä. Sinkkuna tässä asetelmassa en edes uskalla kuvitella millaista elämä olisi, jos kantaisin vastuun yksin myös lapsesta. Olisiko mahdollista hoitaa yksin lasta ja taistella samalla työelämän arvaamattomuutta vastaan?

Jos minulla juuri nyt olisi mies ja hänkin siihen halukas, saattaisimme ehkä yrittää. Parisuhteessa toki taloudellinen paine helpottaisi, kun olisi toinenkin jakamassa tuota taakkaa, mutta pelko töiden loppumisesta ei lopu ikinä: mitä tapahtuisi jos nyt pitäisi tauon työstä ja joutuisi sitten taas aloittamaan kaiken alusta, luomaan verkostot ja suhteet uudelleen? On mahdollista, että putoaisin taas ammatillisesti alkuun ja joutuisin kuromaan kiinni asemani uudelleen, sillä kukaan ei pidä minulle paikkaa sillä välin kun olen poissa.

 

SEN LISÄKSI, että kauhistelemme syntyvyyden laskua, olisi näihin tarinoihin sen taustalla nyt todella pureuduttava ja ymmärrettävä, millaisia edellytyksiä yhteiskunnalta me hedelmällisessä iässä olevat naiset tarvitsemme, jotta lapsentekoon ryhtyisimme.

Monta vuotta sinkkuelämää eläneenä olen pistänyt merkille sen, miten vähän näistä yksinelävien haasteista ja niiden ratkaisuista puhutaan. Miten aidosti nämä asiat ovat esimerkiksi päättäjien agendalla, ja ovatko ne edes siellä? Niistä kun löytyy iso syy siihen, ettei lapsia synny. Olen varma, että laillani moni muukin varmasti haluaisi lapsen, jos kokisi sen olevan mahdollista kaiken epävarmuuden keskellä.

 

Viereltä on helppo toitottaa, että ei lapsen tekemiseen ole oikeaa aikaa. Kyllä siihen on, ja se aika on silloin, kun tulee tunne paremmasta pysyvyydestä. Tätä yhteiskunnan rakenteiden olisi tuettava nykyistä paremmin.

Jos meillä on varaa valittaa, että syntyvyys laskee, olisi nyt oltava myös kyvykkyys kohdistaa huomio ratkaisuihin. Yksi merkittävä tekijä olisi se, että erityisesti työnantajat ja työelämä tajuaisivat vastuunsa asiassa. Voisimme vaikuttaa asiaan esimerkiksi vakaamilla työsuhteilla, paremmilla yrittäjyyden tuilla sekä yleisellä hyväksynnällä, ymmärryksellä ja tuella siihen, että myös nainen äitinä voi haluta niin lasta kuin uraa.

Minulla ei ole antaa asiaan vielä mitään maata mullistavia ratkaisuja, mutta olisin sellaisia kovin halukas pohtimaan ja edistämään. Löytääksemme ratkaisuja on niistä ainakin alettava puhua. On avattava näitä syitä erilaisten lapsettomien tarinoiden takana ja käännettävä keskustelun fokus siihen, mitä voisimme tehdä.

Voisimmeko miettiä sitä yhdessä? Jos olet lapseton, mitkä ovat sinun syysi siihen ja mitkä asiat voisivat helpottaa sinua tekemään päätöksen lapsentekoon ryhtymisestä?

Korona-ajan sinkut eli kavereitten kesken KoSi vaan on syntynyt – toimisikohan tällainen koronakriisin eristämien sinkkujen yksinäisyyteen?

Teen nyt ehkä elämäni älyttömimmän jutun, ehdottomasti yhden pelottavimmista, joka saattaa epäonnistua täysin tai sitten johtaa johonkin jännittävään. Meinasin kirjoittaa ensin surumielisen postauksen someen siitä miten vaikeaa ja lohdutonta aikaa tämä korona-kriisi on yksin elävälle sinkuille kun oikeasti kaipaisi vain jotain, jonka kanssa jakaa nämä haasteelliset ajat ja ajatuksensa.

Mutta sitten tajusin kysyä itseltäni kaikista keskeisimmän kysymyksen: Sen sijaan, että valittaisin, voisinko toimia? En taida olla ainoa joka kaipaa toista lähelleen tässä tilanteessa, muttei tiedä miten voi toimia. Ja niin syntyi Korona Sinkut eli kavereitten kesken KoSi vaan – ryhmä, jossa voi kohdata ja keskustella toisten sinkkujen kanssa! Toimisikohan tällainen ryhmä koronakriisin eristämien sinkkujen yksinäisyyteen?


Korona-virus eristää kohtaamisista, mutta moni kaltaiseni yksin elävä sinkku kaipaa rinnalleen nyt – ehkä enemmän kuin koskaan – toista, jonka kanssa jakaa epätoivon ja toivon hetket, joihin tilanne meitä työntää. Samalla koemme nyt neuvottomuutta siitä, miten ketään voi kohdata aidosti, eivätkä kaikki meistä koe olemassa olevia deittisovelluksia omakseen.

Voidakseen löytää kaipaamansa, on tultava näkyväksi. Siksi päätin rohkaista itseni ja tarttua toimeen. Sen sijaan, että valittaisin, mitä voisin tehdä itseni ja muiden hyväksi?

Tämä on Korona-ajan Sinkut, kavereitten kesken KoSi vaan – pilke silmässä ja tositarkoituksella!

Ehkä ihan älytön juttu, itselleni hyvin pelottava ainakin, sillä en voi tietää miten kaikki kääntyy toteuttaessani tämän hassun idean, joka yhtäkkiä pätkähti päähän. KoSi todella syntyi pienestä ajatuksesta yhden ihmisen mielessä: Tunsin oloni lohduttomaksi yksin kotona tämän kaiken kaaoksen keskellä ja ajattelin, että nyt jos koskaan on mahdollista luoda vahvempaa yhteyttä toisiin sekä synnyttää upeita kohtaamisia myös sinkuille. Voisiko tällainen ryhmä koronakriisin eristämien sinkkujen yksinäisyyteen?

Näin homma toimii (eli samaan syssyyn ryhmän säännöt):

KoSi-ryhmässä voi esittäytyä itse ja kertoa, millaista ihmistä elämäänsä etsii ja kenet toivoisi täällä tapaavansa sekä ottaa yhteyttä toisiin ryhmän jäseniin. Täällä voi myös aloittaa keskusteluja mistä tahansa meitä yksin eläviä koskettavasta aiheesta. Ryhmä toimii vapaamuotoisesti ja sen jäsenten aktiivisesta toiminnasta. Ryhmä voi löytää myös yhdessä muita toiminnan muotoja.

Facebookissa olemme esillä suoraan omilla nimillämme ja kasvoillamme, ja se on hyvä asia – koko tämän jutun pointti. Haluan kannustaa meitä kohtaamaan toisiamme heti aitoina ihmisinä, sillä sellaisina elämme toisten rinnalla päivittäin – emme kiiltokuvina. Mieti, mitä sinun osaltasi tämä tarkoittaa!

Mieti myös kysymystä, jonka itse olen oppinut kysymään päivittäin: ”Mitä tarvitsen juuri nyt ja miten voisin antaa tuon muille?”

Tämä kysymys synnytti tämän ryhmänkin: Itse toivon aidosti löytäväni joskus kumppanin rinnalle, enkä voi uskoa olevani ainoa, joka juuri nyt tätä tarvetta kokee ehkä enemmän kuin koskaan elämässään.

Jokaisen ryhmän jäsenen osalta tuo kysymys voisi tarkoittaa asennetta ryhmään ja omaan toimintaansa. Me kaikki tarvitsemme nyt poikkeuksellisissa oloissa erityistä myötätuntoa ja kaunista kohtelua.

Kohtele toista, kuten hän olisi tärkein aarteesi sillä juuri hänestä saattaa kohta tulla sellainen!

Ketään ei kiusata, ahdistella tai kohdella muutoin epäasiallisesti. Tällainen käytös johtaa heti ryhmästä poistamiseen. Mikäli ryhmän toiminta alkaa muodostua laajemmin epäasialliseksi, eikä vastaa sen alullepanijan aitoa hyvää pyrkimystä, ryhmä lopetetaan kokonaan.

Jokainen on vastuussa omasta toiminnastaan: esittelyistään ja kaikista yksityisistä viesteistä sekä yhteydenotoistaan ja mahdollisista tulevaisuuden tapaamisista. Tämä ryhmä on vain ja ainoastaan alusta, joka tarjoaa jäsenilleen mahdollisuuden kohtaamisiin. Ryhmä perustuu omaan aktiivisuuteen ja vapaaehtoisuuteen: ole aktiivinen, mutta huomaa myös se, että yhteydenottosi vastaanottajalla on vapaus valita kenen kanssa hän keskustelee. Mikäli toinen ihminen ei vastaa tai anna muuta reaktiota yhteydenottoon, hänen annetaan olla rauhassa.

Toistan, ettei tässä ryhmässä sallita yhtään ahdistelua tai huonoa käytöstä.

Ryhmän alullepanija ei ole vastuussa yhdestäkään yksittäisestä keskinäisestä kanssakäymisestä tai mihin se johtaa. Alullepanija toimii moderaattorina ryhmän toiminnan ajan 22.3.–30.4. ja seuraa, että keskustelu sekä esittelyt KoSi-Facebook-ryhmässä ovat asiallisia. Muuten toiminta on sen yksittäisten jäsenten vastuulla.

Ryhmä toimii tällaisena 30.4.2020 asti. Sen jälkeen KoSi lopetetaan tai siirrytään mahdollisesti toiseen toimintamalliin. Ryhmä on tarkoitettu korona-virusajan kohtaamisten lisäämiseen.

Ryhmään pääsyn ehtona on, että jokainen vastaa kahteen kysymykseen: antaa oikean nimensä, ikänsä ja paikkakuntansa sekä vahvistaa sitoutuvansa ryhmän sääntöihin.

Tämä ryhmä tarvitsee jokaisen henkilökohtaista heittäytymistä ja uskallusta avautua. Tänne saa tulla vain ihmettelemään ja katsomaan keitä täällä on, ottamaan suoraankin yhteyttä kivaksi katsomakseen ihmiseen, mutta haastan jokaisen avautumaan itse tekemällä esittelyn. Koetan antaa itse siihen pienen esimerkin omalla esittelylläni ja kannustan nyt kaikkia toimimaan samoin: kokeilemaan mahdollisuutta löytää merkityksellinen ihminen elämään. Jos ei toimi, mitään ei tapahdu – vain tästä syystä itse perustan nyt tämän ryhmän.

Haluan jakaa mahdollisuuden eläville kontakteille, joten kannustan teitä esittelemään itsenne ja keskustelemaan videoitse. Sitten kun pääsemme kaikki karanteeneistamme on helppo tavata ihan kunnolla kasvotusten, koska tunnemme jo toisemme.

Kukin valitsee itse tavan, jolla haluaa ryhmässä esittäytyä, mutta siinä on hyvä tehdä selväksi perusasioita itsestään ja toiveestaan: kertoa ikänsä, paikkakuntansa ja esittää toiveensa selkeästi. Helpoin on varmaan, jos sitten kiinnostuneet laittavat suoraan Messenger-viestiä yksityisesti, ja keskustelua voidaan sen jälkeen valita itse valitulla tavalla.

Jokaisen KoSi-ryhmän jäsenen on omalla toiminnallaan luotava vilpittömästi turvallista ilmapiiriä hienojen kohtaamisten takaamiseksi.

Yksityishenkilönä tämän ryhmän pystyttäjänä pyydän teiltä valtavaa viisautta nähdä sen, mikä tämän ryhmän todellinen tarkoitus on: Avata keskustelun ja tapaamisen mahdollisuuksia sinkuille, vaikka olemme nyt vailla mahdollisuutta tavata toisiamme kosketusetäisyydellä.

Pyydän ymmärrystänne ja täyttä sitoutumista toimintaanne sekä vastuuta itsestänne. Arvaatte varmaan, että tällaisen teon tekeminen on minulle yksittäisenä ja tavallisena ihmisenä hyvin jännittävää, pelottavaakin, mutta se ei ole syy minulle jättää sitä tekemättä. Ajatella, minkä mahdollisuuden syntymisen voisin estää, jollen nyt antaisi tämän ryhmän näyttää miten se toimii vai toimiiko.

Tämä ei ole deittisovellus, vaan vapaamuotoinen ryhmä, eikä perustajan sinkkuuden markkinoimiskanava, vaan olen täällä itse yhtenä jäsenenä muiden joukossa. Jos alun jälkeen näyttää sille, ettei tämä ryhmä toimi lainkaan tai että yhteydenotot kohdistuvat vain sen perustajaan, perustaja pidättää oikeuden lopettaa ryhmä jo ennen 30.4.2020.

Teen tämän puhtaasta myötätunnosta kaikkia samankaltaisten elämäntilanteen kanssani jakavalle. Taustalla ei ole muita pyrkimyksiä tai vaikuttimia eikä minkäänlaisia kaupallisia kytköksiä. Facebook siksi, että tämä tarjoaa helpoimman alustan toimia näin vapaamuotoisesti.

Kun näen, miten tämä ryhmä otetaan vastaan – vai otetaanko – saatetaan toimintaan tehdä jotain muutoksia. Jos sinulle tulee jotain mieleen, miten tämä voisi palvella paremmin, laita minulle Messengerissä viestiä.

Nyt on aika toimia! Toivon jokaiselle ryhmän jäsenelle rohkeutta ja rakkautta! Mihin tämä tie vie, sitä kukaan meistä ei voi tietää – mutta varmaa on se, että nyt on aika yhteydelle.

 

Ryhmän löydät täältä https://www.facebook.com/groups/223576105395059/

 

❤ Maija

 

Kohtaamiset kadulla antavat voimaa

Aina kun kerron somessa jotain yksinäisyydestäni, tulee sellainen piikki yhteydenottoja: ”Hei, nähdään, tehdään jotain, tule meidän mukaan”, sanotaan. Se on aivan ihanaa ja toivon että niin tapahtuu jatkossakin, mutta jos joudut valitsemaan, lupaathan, että ennemmin, ihan arjessa ja missä tahansa kuljetkin, ottaisit tavaksesi kohdata vastaantulijasi, osoittaa jollakin eleellä – nyökkäykselllä, hymyllä tai vaan katseella – hänelle, että huomaat hänet. On niin monta jotka eivät puhu näistä ääneen, mutta saavat jo pienestä kadun kohtaamisesta voimaa elämään.

On valinta kääntyä pois tai katsoa kohti, mutta takaan, että jokainen hyötyy siitä ja saa tunteen, että olemme täällä yhdessä.

Tätä tulin ajatelleeksi juuri äsken, kun kävellessäni kadulla jouduin kerta toisensa jälkeen kohtaamaan väistyvän katseen yritykseeni hymyillä ja katsoa kohti toista. Lopulta hymyn sijaan tulinkin tosi surulliseksi, olisin tarvinnut niitä kohtaamisia todella, mutta mitä voisin tehdä asialle muuta kuin jatkaa itse yrittämistä ja muistuttaa nyt siitä sinuakin tällä tavoin? Osaatko sanoa miksi on niin paljon houkuttelevampaa kääntää katse kuin kohdata kanssakulkija reippaasti?

Kuinka sinä toimit kun lohduton yksinäisyys iskee?

Niin armoton ja arvaamaton on yksinäisyyden tunne; kulkee aalloittain ja vaihtelee voimaansa, mutta tullessaan ei jätä mitään arvailujen varaan. Yksinäisyyteni on kummallisia purskahduksia. Välillä en tunne sitä lähes lainkaan ja välillä se taas on lohduttoman kovaa. Nyt meneillään on tuo jälkimmäinen. Kai se on tämä kesä ja se, että seuraan vierestä, miten maailma menee minusta viis.

Huomaan kuitenkin, että jotain on tapahtunut suhtautumisessani yksinäisyyteeni: ehkä osaan nyt, kaikkien näiden sen kanssa painittujen vuosien jälkeen suhtautua tunteeseen armollisemmin ja maltillisemmin. Yritän olla takertumatta siihen ja antaa sen soljua sisään ja ulos omaan tahtiinsa.

Äh. Ällöttää kirjoittaa näin, sillä jokainen joka on kokenyt yksinäisyyttä, tietää, että hetkellä jolloin tuo tunne on terävimmillään kaikki ulkopuolelta syötetyt paskapuheet ”sisään ja ulos soljumisesta” ja ”tunteeseen tarttumisesta” saisi työntää maailman mustimpaan pers’aukkoon. Kun yksinäisyys iskee, kaikki lamaantuu. Tuntuu, ettei ole arvoa ihmisenä, kun kukaan ei kaipaa tai tarvitse.

Jollain tavoin näistä lamaannuksen hetkistä on kuitenkin päästävä eteenpäin, sillä kyse yksinäisyyden tunteen hallintaan saamisesta on vain toiminnassa. Itselläni keinot ovat viime aikoina olleet jotenkin kummallisen vähissä. Tänään haluaisinkin kysyä sinulta: Miten sinä, joka koet tai olet kokenut yksinäisyyttä toimit, kun lohduton yksinäisyyden hetki iskee? Millaisia keinoja käytät, mitä teet? Kirjoita pliis minulle, joko kommentoimalla tähän tai yksityisesti laittamalla viestiä Messengerissä tai sähköpostiini. Haluaisin tietää, mitä muut tekevät ja kuinka yksinäisyyttään koettavat ratkaista ja ymmärtää yksinäisyyttä tältä osin paremmin. Olisi ihanaa keskustella tästä kanssanne!

Kuva: Tua Tapper

Yksinäisyydestä syntyy helposti kierre, joka johtaa syvemmälle yksinäisyyteen – Mutta se on mahdollista katkaista

Tässä viimeisin kirjoitukseni tämänkertaisista Hidasta elämää -sivuston vieraskynistä.

 

* * *

Yksinäisyydestä syntyy helposti kierre, joka johtaa syvemmälle yksinäisyyteen – Mutta se on mahdollista katkaista
(Julkaistu Hidasta elämää -sivustolla 8.4.2019)

 

Miksi ihmiset kadulla kääntävät katseensa pois, kun kävelen vastaan? Kukaan ei heitä hymyä tai tervehdi toisiaan, ja samalla itse leijun yksinäisenä kaikkien keskellä saamatta kaipaamaani kontaktia kehenkään.

Olen seurannut mielenkiinnolla niin ihmisten käyttäytymistä arjessa kuin julkista keskustelua yksinäisyydestä.

Merkillepantavaa on huolipuhe. Ollaan kauhuissaan ja säikähdetään jos joku kertoo yksinäisyydestään. Järjestetään hankkeita, joissa haetaan helpotusta kärsivälle. Se on toki tärkeää, mutta haluaisin, että maailma ymmärtäisi: yksinäistä ei voi pelastaa.

Ulkopuolisten hätääntyminen ei välttämättä auta yksinäisyydessä taistelevaa, sillä asia on aina yksilön kokemus. Entä jos huolipuheella yksinäisyyteen liittyvää tabua rakennetaankin vain syvemmäksi ja lamaannutetaan yksinäistä yhä enemmän?

Koska olen itse yksinäinen, tiedän, että yksinäinen haluaa tulla kohdatuksi, että moikataan keskellä katua, hymyillään, kysytään mitä kuuluu. Niin pieni jo riittää, ja tämän arjen kohtaamisen tulisi olla jokaisen vastuulla!

Toivon, että yksinäisyydestä poistuisi ulkopuolisen kauhistelun leima ja että yksinäiset puolestaan itse ymmärtäisivät, että asialle voi tehdä jotain; että kyse on paljon omasta mielestä.

Olen tehnyt paljon töitä ymmärtääkseni mitä voin tehdä, jos haluan muutoksen tilanteeseeni. En ole tutkinut asiaa terapiassa, vaan oivaltanut nämä asiat itse, ja siksi tuntuu tärkeältä jakaa yksi suurimmista löydöistäni.

Tiedän, että hylätyksi tulemisen pelko on usein vahvempi kuin se, että näkisi mahdollisuuden saada helpotusta tilanteeseen. Yksinäisyyden möykky tuntuu mahdottomalta ymmärtää ja on helpompi kaivautua syvemmälle yksinäisyyteen kuin tarttua toimeen. Mutta uhriutuminen tai vaikeneminen eivät kannata.

Itselleni olennaista oli oivaltaa, että yksinäisyys on tunne ja tulkinta, joka on syntynyt minussa erilaisten kokemusten seurauksena. Yksinäisyys on minulle totta, tulkinta kasaantuneista kokemuksista, mutta se ei ole todellisuus.

Jos minut on hylätty lapsena, se ei tarkoita, että kaikki hylkäisivät minut. Tai jos olen joutunut sopeutumaan nopeasti vaihtuviin tilanteisiin ja paikkoihin, ei se tarkoita, etten voi rakentaa jonnekin juuria. Tai jos joku toinen on kokenut, että kaverit koulun pihalla syrjivät, sekään ei tarkoita, että kukaan ei koskaan haluaisi olla kaveri.

Yksinäisyydestä muodostuu helposti kokijalleen karu kierre, niin oli varassa käydä minullekin. Ymmärsin, että voin itse muuttaa totuuttani tiedostamalla itseni, kokemukseni ja ajattelumallini. Kokemus vahvistaa totuuttani. Mitä enemmän koen tiettyä toimintaa, sitä vahvemmaksi totuudeksi se rakentuu. Ehkä silloin myös positiiviset kokemukset voisi kasaantua ja muodostua vahvemmaksi totuudeksi?

Yksinäisyyden ratkaisemista ei voi ulkoistaa. Olen itse myös ajatellut, että kenties minun on hyväksyttävä yksinäisyyden olevan tunne, joka seuraa elämässäni aina; vain muuttaen muotoaan ja laatuaan. Mutta sitten minulla on siitä jo parempi ote, eikä se saata epätoivoon, sillä tiedän, että itse voin vaikuttaa.

Kuva Ihana elämys

Yksinäisyydessä tappavinta on tunne tarpeettomuudesta

Kävin eilen ruokakaupassa. Matkalla sinne on kahvila. Kahvilassa istui mies, johon katseeni kummallisesti kiinnittyi. Edessä kuppi, pää alas painuneena ja katse huolestuneena mies istui pöydän ääressä. Hän näpräsi sormiaan keskittyneen näköisenä. Tuntui, kuin ajatukset olisivat leijuneet hänen edessään mustana pilvenä.

Jokin sattui minuun näkemässäni, eikä tämä saa minua edelleenkään rauhaan. Minä tunsin hänen mustan pilvensä. Tunnistin taakan hänen harteillaan.

Tuntui, kuin olisin katsonut itseäni etäisyyden takaa. 


”TUO MIES ON KOVIN YKSIN”, ajattelin. En voi tietää onko todella näin, mutta katsoessani häntä tunnistin hänen silmiensä takaa väsymyksen ja toivottomuuden –sellaiset tunteet, jotka usein omasta peilistänikin paistavat.

Olisin kovin halunnut mennä koskettamaan häntä olalle ja sanoa: ”Minä olen tässä”. Mutta ei. Sellaista ei ole soveliasta tehdä; se ei ole sosiaalisesti sallittua.

Siksi minä päätin kirjoittaa. Sekin on siinä sosiaalisten sääntöjen rajalla. Paine piilottaa heikkoutensa on kova. 

Mutta jos kukaan ei sitä tee, miten maailma voi muuttua?


* * *

Räpsräps, tonktonk, piippiip. Tonk.

On aamu, ja pursuava roskapussi kädessä seison pienen kopperon edessä. Roskakatos.

Meteli. Pieni lautaseinäinen koppero, jonka yläosaa kiertää tiheä kanaverkko, ja kamala kaaoksen ääni.

Avaan oven.

Paniikki. Räpsräps, tonktonk, piippiip.

Lintu.

Se on jäänyt vangiksi. Kopin takaosassa se hakkaa päällään kanaverkon reikää tietäen itsekin ettei pääse siitä ulos. Mutta se ei näe muutakaan reittiä. Sen voimat ovat vaarassa ehtyä, ties kuinka kauan se on koettanut löytää tietä vapauteen. Ja kun voimat loppuvat, se tuupertuu. Kuihtuu. Kuolee… 

”Rakas, tule tänne!” huudan. Hätä sumentaa linnun pään. Mitähän se nyt ajattelee? Ajattelevatko linnut?

* * *

Minä ajattelen. Ratkaisuja. Enhän voi jättää sitä tänne, mutten uloskaan kantaa. Miten voin auttaa? Paniikki. Keksin kiertää ulkoa kopin toiselle puolelle ja säikäytän linnun kohti ovea. Räpsräps, se lehahtaa, ja silmänräpäyksessä se on poissa. Ei se ehdi jäädä kiittämään. Mutta ei se haittaa. Minä haluan vain, että se pääsee ystäviensä luo.

Alan itkeä. Olen ollut vähän herkillä.

(Kirjoitus julkaistu MaiLifessa 14.4.2016, lue se kokonaan täällä.)

* * *


TUON TARINAN KIRJOITIN blogiini TASAN vuosi sitten. Niin, se vähän huvittaakin: samat aiheet seuraavat polullani, ja jostain syystä ne nostavat päätään samoihin vuodenaikoihin.

Kerroin sinulle silloin yksinäisyydestäni ensimmäistä kertaa. Tuo tuska ja kokemus johtivat hienoihin juttuihin. Tähän:


HERKILLÄ JUU, TÄNÄKIN vuonna tähän aikaan. 

Näky kahvilan pöydässä. 

Minä itse peilaantuneena näkemääni.

Kirjoitan tämän kaiken tuon tyypin takia – toivoen, etä tulkintani hänestä on täysin väärä, ettei hän edustaisi sitä iso joukkoa suomalaisista, joka tälläkin hetkellä räpiköi omassa roskiskatoksessaan. 

En ollut aikeissa kirjoittaa omasta yksinäisyydestäni nyt, sillä en tässä elämäntilanteessa halua leimaantua sääliä tai huomiota hakevaksi luuseriksi. Sellainen somemaailma tuntuu nykyisin olevan. Lytätään ennen kuin ajatellaan. Enkä minä halua tulla lytätyksi, ei minussa ole mitään vikaa. Minä olen vain yksinäinen jä kyllästynyt olemaan tarpeeton.

Jos joku leiman minuun isketään, olkoon se äänitorvena olo monelle kaltaiselleni, joka nytkin pyhien aikaan pohtii yksinäisyyttään. Vielä vähemmän minä haluan, että kukaan joutuu tuntemaan tällaista…


NYT, TASAN VUOSI sen jälkeen kun kohtasin roskislinnun, jostain kulmasta katsottuna voisi todeta tilanteeni olevan vieläkin vaikeampi kuin aiemmin.

Loukkaannuin syyskuussa, jouduin liikkumiskyvyttämäksi ja pitkälle saurauslomalle (lue tästä lisää) – ja yksinelävänä, perheettomänä yrittäjänä tilanne on kaikin kulmin kimurantti. 

Viimeiset seitsemän kuukautta olen käytännössä maannut yksin yksiössäni. Vaikka pari siitä olenkin ollut jo paremmassa kunnossa, vaatii polvi vieläkin veronsa, enkä voi tehdä mitään ylimääräistä. Nyt suurimman työn vaatii kova kuntoutus ja töiden löytäminen.

Arkeni koostuu pienistä palikoista. Pääsääntöisesti vietän aikaani tietokoneella. Sairausomani jälkeen minä en palaa tuttuun ja turvalliseen työpaikkaan, jossa minua odotetaan ja tarvitaan, vaan pikkuyrittäjänä kursin kovaa vauhtia kasaan työkeikkoja. Se ei ole helppoa työtä, sillä sairausloman lisäksi vuodet osin poissa markkinoilta tuntuvat työntäneen minut tarpeettomaksi. Yritän tavoittaa ihmisiä ja tarjota heille palvelujani, koettaa tehdä itsestäni tarpeellisen päivittäin eri tavoin. En välttämättä tapaa ketään toista ihmistä päiviin ja pääse inhimilliseen vuorovaikutukseen. Selivytyminen on omalla vastuullani.

Tällaista ei tämä tyttö vielä pitkiin aikoihin teekään. Voit kenties kuvitella, millaisen lisän tarpeettomuuteen tuo se, ettei totutusti pääse edes purkamaan tuntojaan liikkumalla – se kun minulle on kovin tärkeää. Nämä kuvat Rushista viime keväältä. Onneksi silloin sain kokea tämän!


VAMMAUTUMISENI JA SITÄ SEURANNUT aika on ollut kova prosessi, mutta se oivalluttanut minulle sen, mikä yksinäisyydessä on tappavinta.

Se on tunne tarpeettomuudesta.

Yksinäisyydessä tappavinta on tunne tarpeettomuudesta; onnistumisen kokemusten ja posiitivisen palautteen puute.

Jos elämästäni nyt irrottaisi erilleen tämän muutaman kuukauden kestäneen hetken, näyttäisi maailma aika roisilta. Kukaan ei tarvitse minua juuri nyt, ja tämän saan tuta joka päivä.

En puhu tarpeesta selän taputteluille, peukuille tähän kirjoitukseen tai puolihuolimattomille ”Kyllä sua tarvitaan” -kommenteille; etenkään minun kaltaiselle persoonalle sellaiset eivät ole tarpeen. Puhun konkreettisista kohtaamisista, toiminnasta, mahdollisuuksia olla paras itsensa toisten kanssa, onnistua ja saada siitä positiivista palautetta.


MINUN TILANTEENI RATKEAA varmasti vähitellen sen myötä, kun saan riittävästi työkeikkoja ja kokea taas maailman kaipaavan panostani. Toivon, että tämä tapahtuu pian, mutta pelkään, että ei. Miten minun sitten kävisi? 

En voi olla miettimättä taas sitä kuinka moni kaatuu vaikeuksien alla. Mitä pidempään on yksin vailla minkään sorttista positiivista palautetta, sitä matalammaksi mieli käy. Miten jaksavat kaikki muut yksinäiset työttömät tai sairaat?

Kuinka jaksavat pariskunnat, jotka toistensa olemassa olosta huolimatta kokevat olevansa yksin? Olen myös miettinyt usein sitä, miten parisuhteessa olevista moni kokee yksinäisyyttä (minäkin edellisessä suhteessani), ja ymmärtänyt, että ehkä sekin peilautuu tähän: ettei saa todellista tukea toiselta, koe olevansa tälle tarpeellinen ja saavansa onnistumisen kokemuksia yhdessä?

Kaikista eniten mietin sitä, kuinka voisimme mahdollistaa todellisen tarpeellisuuden tunteen toisille?

Joskus kaadutaan, ja sitten koetetaan parhaansa mukan nousta – toivon, että kaikkilla meistä on voimavaroja nousemiseen!


MINÄ EN OLE TÄYDELLINEN, enkä voi koko maailmaa muuttaa. Yksi yritys siihen on ollut olla itse rohkea ja tuottaa tarinoita yksinäisyydestä koettaen avata silmiä sen edessä. Toinen yritykseni yksinäisyyteen rikastavien ratkaisujen löytämiseen on ollut olla mukana Hyvän mielen lounas -tapahtumassa.

Järjestämme 20.4. Hyvän mielen lounaan vanhuksille (muistatko tämän kirjoitukseni viime syksyltä?), jonne voi tulla vielä mukaan vapaaehtoiseksi! Se on yksi tapa saada kuulua joukkoon, jakaa hyvää mieltä ja saada itse onnistumisen ja tapeellisuuden kokemus. Jos haluat siitä lisätietoa ja tulla mukaan, tule Facebookissa tutustumaan tähän Hyvän mielen tekijät -ryhmään.

/Äm, toivoen, että tämä teksti tarjosi sinulle ajattelemisen aihetta