Luojalle kiitos päiväunista! Jos en olisi äsken ottanut tunnin nokkaunia, voi olla, että tänään ei liiemmin olisi tekstiä blogiin syntynyt.

Tänään ketuttaa. Puhtaan yksinkertaisesti ottaa pannuun. Tämä tilanne. Älä käsitä väärin, en ole yhtään epoätoivoinen tai huolissani, ainoastaan väsyneen tympääntynyt. Haluaisin vain tehdä töitä. No, tänään on kyllä lepopäivä tullut hyvin tarpeeseen, viimeisen viikon rankka työputki painaa, mutta noin yleisemmällä tasolla haluaisin, että taas huomenna lompsisin tuohon kokutustupaan ja tekisin töitä kuten tarkoitus oli.

Mutta toisin kävi. Nyt pohdin päätäni puhki mitä voisin alkaa tehdä. Olen todella yllättynyt kuinka rennosti tilanteen otan. Ehkä se johtuu, että viimeisiin vuosiin suhteutettuna tämä tuntuu kuitenkin aika pienelle. Epävarmuuttakin näemmä oppii pistämään mittasuhteisiin ja sietämään. Siitä olen kovin onnellinen tänään.

Päiväunet olivat todella makoisat. Kaamos alkaa selvästi tuntua. Tässä kun on aikaa tunnustella omaa kehoaan ja sen tuntemuksia, huomaa, että kai se ihminenkin on eläin muiden joukossa. Tuntuu, että pitäisi vetäytyä kohti talvea. Syödä ja nukkua. Välttää kaikkea turhaa ponnistelua. Olla yksin karhunkolossaan. Tänään aion tehdäkin niin. Levätä yksin kotona.

Ehdin käydä koiran kanssa lenkkeilemässä juuri ennen pimeän laskua ja rankkasateen alkua. Täällä on taas myrsky. Vaikka meidän kalastajamme Tom saisikin vielä lain puolesta kalastaa, ei sää anna periksi. Hänkään ei ole täällä moneen päivään. Perjantaihin asti on luvattu huonoa säätä.

Tämän päivän kuvasaldo on heikohko. Tuossa on Hermanni lenkillä, se on juuri haistanut riekon.

Minä odotan, että viime päivien tapahtumien ja nopeiden muutosten aiheuttama myllerrys aivoissa laantuisi, ja saisin jonkin selkeän idean siitä, mitä seuraavaksi olisi hyvä tehdä. Vielä se ei tunnu onnistuvan. Mutta silti luotan. Että kaikki järjestyy oikealla tavalla. Ei sitä muuta ihminen voi. Huomaan, että kun uskallan ajatella nyt näin, vältyn valtavalta määrältä turhaa stressiä ja ahdistusta, joka voisi pahimmillaan sekoittaa pääni ja viedä voimani täysin.

Kyllä minä silti olen miettinyt tänään paljonkin, että mikä ihme tämän kaiken tarkoitus on. Jälleen kerran olen pohtinut, että miksi oikeastaan olen täällä. Siksi olisi niin tärkeää olla töissä; ettei ehtisi liikoja miettimään, antaisi vaan mennä. Koska niinä päivinä kun tekemistä on, kaikki on ihan selvää.

Tiedätkö muuten mikä on ehkä hienoin näky koskaan? Se, kun kotka leijuu ilmassa kovan tuulen kannattelematta räpsyttämättä siipiään. Sellaista näkymää minä tuijottelin tänään pitkään. Jotain maagista noissa linnuissa on. Ehkä sillä, että kotkat näyttäytyvät minulle nyt niin usein on joku tärkeä merkitys.

Täällä on pimeää ja sade ropisee kattoon. Millaista sinulla siellä on?

Ja tuossa on se riekko. Sillä on vähän hommat sekaisin. Se on nimittäin vaihtanut jo värinsä valkoiseksi talvea varten, mutta ei raukka tajua, että lunta ei ole ja että me nähdään se vain entistä paremmin. Lintu seisoi vain paikoillaan ihan meidän lähellä, eikä liikkunut mihinkään, vaikka Hermanni haukkui ja repi hihnaa vieressä. Riekko-parka luotti siihen, että sen väri suojaisi sitä…

/Äm, sellaisella tajunnanvirralla mennään tänään