Tomppa kommentoi eiliseen blogiini naisten taloudellisesta riippuvuudesta näin:
Ja minä kysyin aamulla Tompan ajatusten innoittamana: ”Onko meidät ihmiset rakennettu niin, että miehen itsetunto ei vain kestä sitä, että nainen tienaa enemmän tai on menestyvämpi. Että toimivatko sellaiset parisuhteet pidemmällä tähtäimellä, joissa nainen on parempituloisempi? Onko tämäkin meillä geeneissä, että miehet on rakennettu taloudellisesti perheen pääksi, ja jos tilanne kääntyykin päälaelleen, he eivät sitä kestä? ”
Nämä kysymykset ovat herättäneet teissä paljon ajatuksia. Kokoan nämä pariin postaukseeni tulleita kommentteja nyt tähän kokonaiseksi keskusteluksi jotta sinä voit nyt osallistua. Mitä mieltä sinä olet?
Mies, oletko samaa mieltä? Nainen, tunnistatko itseäsi näistä ajatuksista? Sana on vapaa!
/Ämmä, kippistäen tänään taas tehdyille blogiennätyksille ja vielä kerran kiittäen teitä, rakkaat lukijani!
Huomenta! Eilinen keskustelunavaukseni naisten taloudellisesta riippumattomuudesta on herättänyt teidät liikkeelle. Vipinää blogissa ja mahtavaa keskustelua. Heräsin aamulla lukemaan tätä Tompan erinomaista kommenttia miehen näkökulmasta naisten talouteen ja rahasuhteeseen.
Mitä olet mieltä? Lue myös muut kommentit eilisestä blogistani ja osallistu keskusteluun! Itse miettimään tuohon Tompan viimeiseen kysymykseen liittyen sitä, että onko meidät ihmiset rakennettu niin, että miehen itsetunto ei vain kestä sitä, että nainen tienaa enemmän tai on menestyvämpi. Että toimivatko sellaiset parisuhteet pidemmällä tähtäimellä, joissa nainen on parempituloisempi? Onko tämäkin meillä geeneissä, että miehet on rakennettu taloudellisesti perheen pääksi, ja jos tilanne kääntyykin päälaelleen, he eivät sitä kestä? Minäkään en dissaa miehiä, mutta vaan kysyn.
Tässä maailmassa on yksi asia, jonka haluan opettaa tyttärilleni naisen elämän tärkeistä peruspilareista. Ja nyt koska heitä ei vielä ole, sinä pääset minun elämän peruskysymyspaasauksen kohteeksi. Puhun riippumattomuudesta.
Erityisesti taloudellinen riippumattomuus on pyörinyt mielessäni viimeiset kuukaudet. Minähän tiedän hyvin tarkkaan mitä on olla riippuvainen toisesta ihmisestä.
* * *
Olin vielä pari vuotta sitten hyvin itsenäinen nainen, mutta sitten elämä järjesti minulle varsinaisen oppikoulun: muuton Ruotsiin, pienipalkkaiset työt ja lopulta olosuhteiden pakottaman työttömyyden. Nujerruin tahtomattani koko ajan syvemmälle riippuvuuteen miehestä – niin taloudellisesti kuin henkisesti. Shit! Ja sitten tuli se äkkiarvaamaton draamankaari ja tulin Suomeen, ni mitäpäs minä muuta, kun jouduin turvautumaan vielä vanhempieni taloudelliseen apuun. Tuplashit!
Nyt kerään vähitellen hapertuneita luitani kasaan päästäkseni taas oman elämäni rouvaksi. Ja kirjoitan sinulle, siskoni, tämän oppini nyt blogiksi, sillä luota muhun – sun ei tarvii etkä sä halua kokea samaa kuin minä!
Minä ostin tämän Gina Tricotin 14,90 euroa maksaneen mekon ihan OMILLA rahoilla ja olin ihan valtavan onnellinen. Tässä hortoilen eilen Korkeasaaressa teatteriopiskelujen parissa.
Mutta minä jääräpää tarvitsin nämä kaikki tapahtumat – tämän 180 asteen käännöksen itsenäisyydestä riippuvuuteen – ymmärtääkseni mistä tässä kaikessa on lopulta kyse. Koska esiäitimme ovat taistelleet meille itsenäisen elämän ja meillä 2010-luvun naisilla on kaikki maailman mahdollisuudet tehdä lähes mitä tahansa haluammekin, varmista, ihan just nyt heti, että sinäkin olet oman elämäsi rouva – riippumatton muista. Jos sinulla on yhteinen tili miehesi kanssa, ja koko palkkasi menee tuohon pottiin, lopeta se! Hanki oma tili ja saat oman elämän! (Toi nyt niinkun yhtenä esimerkkinä)
Taloudellinen riippuvuus nimittäin aiheuttaa myös henkisen riippuvuuden – se jolla on raha, on valta. Jos elän toisen rahojen varassa, olen väistämättä hänen talutusnuorassaan. Ja sitähän me naiset emme halua!
Minä olen tehnyt todella tarkan ja selvän päätöksen: en enää koskaan laske elämääni muiden varaan enkä enää ikinä ole toisen elätettävänä. Elämäntilanteet toki muuttuvat, mutta tästedes minulla on aina oma kukkaroni. Vaikka koko maailma räjähtäisi ympäriltä – kuten olet minun tarinastani huomannut, niin voi käydä hetkenä minä hyvänsä – minä en enää koskaan kaadu, vaan seison omilla jaloillani. Niin kauan kuin ne lopullisesti kaatuvat.
* * *
Tämä asia on ollut ajankohtainen viime päivinä myös sikis, että HelsinkiRealissa juttelimme varallisuusvalmentaja Terhi Majasalmen kanssa rahasta. Terhi tietää kaiken suomalaisten naisten taloudesta onhan hän valmentanut naisia taloudenpidossa televisiota myöten. Keskustellessamme hänen kanssaan naisten ja miesten eroista suhtautumisessa rahaan, hän sanoi:
”Miehille raha on egoboosteri ja kilpailukenttä, se tulee ihan geeneistä. Naisten ei tarvitse kilpailla rahalla, mutta heidän pitää hoitaa asia sillä tavalla, että he pystyvät olemaan itsenäisiä rahan kanssa. Mitään maailmassa ei saa pitkällä juoksulla ilman rahaa: silloin kannattaa miettiä miten oman tilanteen hoitaa niin, että ei ole riippuvainen kenestäkään. Ei tarvitse olla rahanahne, mutta pitää olla riippumaton. Silloin pystyy tekemään päätöksiä.”
* * *
Niin, näihin sanoihin tää paasaus nyt päättyis. Eiks vaan siskot; miehet eivät meidän elämästämme päätä, vaan me teemme päätöksemme itse ja tasavertaisina miestemme kanssa! Vai mitä mieltä olet?
Katso HelsinkiReal tästä ja kuulet muun muassa millaisia vinkkejä Terhi antoi minulle oman talouden suunnitteluun.
/Ämmä, juuri ehkä koko elämänsä feministisimmältä kuulostavan tekstin kirjoittaneena… 🙂
Tiedättekö, että mä näin sen taas. Sen pojan, joka taannoin tuli pyytämään minulta rahaa ja joka sai minut miettimään, milloin oikeasti uskaltaa auttaa. Niin, tällä kertaa tämä poika pyöri Pasilan asemalla ja pysäytteli ihmisiä. Ensin kiinnitin huomiota siihen miten hän etäisesti näytti tutulta, ja kun vähän pidemmän aikaa bussia odotellessani häntä seurasin, olin varma että kyseessä oli sama tyyppi. Totesin, että valitettavasti taisin olla silloin oikeassa; rahaa hän taisikin kaivata vähän ”paremmille” tripeille kuin matkalle Ruotsiin.
Aloin taas ajatella riippuvuuden teemaa. Sitä, miten surullista riippuvaisen ihmisen – onpa kyseessä sitten huume, alkoholi, raha, seksi, toinen ihminen tai peli – elämä on. En arvostele ulkopuolelta, vaan täysin omasta kokemuksesta (kirjoitin aiemmin tästäkin aiheesta otsikolla ”Minähän olen addikti…!). Nimeomaan riippuvuus on surullista. Miksi sitä antaa koko elämänsä jonkun muun käsiin kuin omiinsa ja miten salakavalasti tuo riippuvuus ottaa vallan arjesta? Että sitten sitä viettää kaiket päivät pyörien tuolla kadulla keksimässä tarinoita, jotta saisi rahaa – jotta saisi lisää riippuvuutta ja ajautuisi yhä syvemmälle. Sehän on mielipuolista.
Tiedättekö, että tuon pojan näkeminen nyt jo toistamiseen opetti minulle jotain kullan arvoista; näytti minulle riippuvuuden tyhmät kasvot. Omani.
/Maija, joka toteaa, että aina kannattaa ottaa selfie. Tämän kuvan nappasin vain hetkeä aiemmin pojan kohtaamista oulunkyläläisessä sinivaloepsykevessassa… jotenkin osuvaa.
Hetken mietin, mutta sitten päätin, että tuupataan nyt tuubiin sitten tämä Avoimen Teatterikorkeakoulun näyttelijäntyön jatkokurssin lauantaisia pääsykokeita varten valmistelemani monologi. Haen uudelle kurssille viime kesänä päättyneen jatkoksi ja vielä on päivä aikaa hioa… Kunkin hakijan pitää esittää parin minuutin mittainen monologi ja minä päätin kokeilla tätä itse kirjoittamani tekstiä.
Teen tämän koska olen hullu, eikä minulla ole minkäänlaista itsesuojeluvaistoa tai kykyä tuntea pelkoa naurunalaiseksi joutumisesta.
Olen harjoitellut tätä kaikin mahdollisin tavoin: lenkillä, vessanpöntöllä, siivotessani ja nyt päädyin puhumaan pätkääni videolle, jotta voisin nähdä itseni ulkopuolelta. Mutta sitten huomasin, että en vaan osaa itse katsoa itseäni tekemässä tällaista. En näe enää, mitä pitäisi huomioida ja kehittää ja olen vähän epätoivoinen.
Mutta sitten tajusin, että minullahan on teidät, rakkaat blogiystäväni. Ja teiltähän voi aina kysyä apua saattaakseni tämän keskeneräisen monologini loppuun! Ehkä tältä videolta paljastuu syy, miksi minä todella tarvitsen lisäopintoja näyttelemisessä tai sitten tämä on ihan valmista kauraa ja minä Oscarin arvoinen näyttelijä… Ole vapaasti mitä mieltä tahansa!
Ihan vähän alleviivaan, jotta et vetäisi liian pitkälle meneviä jotopäätöksiä; teksti ei ole Maijan suusta, vaan 23-vuotiaan Matildan, joka on murtunut ensimmäisen tulisen rakkaussuhteensa päätyttyä niin, että suunnittelee hyppäävänsä sillalta alas. Olen pöytälaatikkoon kirjoitellut tekstejä riippuvuudesta, ja tämä on yksi niistä. Tämä on nyt enemmän tekstikeskeinen versio, lopulliseen esitykseeni tuon vähän enemmän liikettä.
Facebookissa on viime päivinä levinnyt tiuhaan tahtiin Helsingin Sanomien juttu riippuvuuksista. Minäkin klikkasin linkin auki ja aloin lukea Jani Kaaron pohdintaa siitä kuinka addiktiot syntyvät vääränlaisen sosiaalisen ympäristön kuihduttaman mielen seurauksena – korvikkeena ”hengen köyhyydelle”.
Juttua lukiessani hiki alkoi puskea pintaan ja virrata pitkin ohimoitani…
Siinä kerrottiin rotilla tehdyista huumekokeista eri ympäristöissä: ”…jos rotat saavat elää luontaista ja lajityypillistä elämää omassa sosiaalisessa yhteisössään ne eivät a) osoita kiinnostusta päihteisiin ja b) eivät addiktoidu odotetulla tavalla huumeisiin, jotka toisessa kontekstissa olisivat niille erittäin addiktoivia…” Ja sitten sovelletaan rottakokeen oppeja ihmisiin: ”Erilaiset addiktiot ovat ihmisten tapa sopeutua juurettomuuteen; elämään vailla oman sosiaalisen ryhmä lohtua. Riippuvuus ei ole pelkästään yksilön mielihyvän tavoittelua tai pakoa todellisuudesta, vaan pyrkimys löytää jokin korvike sille sosiaaliselle yhteisölle, joka häneltä on otettu pois tai jota hän ei koskaan saanut.”
Ja sitten se iski tajuntaani: minähän olen addikti!
Minä olen ollut addikti ja riippuvuuteni syntyi turvaksi juurettomuudessani. Minun riippuvuuteni ei ollut mikään aine, vaan toinen ihminen. Ruotsissa menetin oman sosiaalisen ympäristön; sen tärkeän oman elinpiirin töineen ja tekemisineen, johon olin kotimaassani tottunut. Ja kun tuo ympäristö hävisi minulta, enkä pystynyt yrityksistäni huolimatta rakentamaan samanlaista tilalle, suuntasin tarpeeni kuulua johonkin sekä tulla nähdyksi ja kuulluksi toiseen ihmiseen. Halusin rakentaa tästä pikkuyhteisöstämme oman turvapaikkani, oman kotini, mutta tulinkin siitä riippuvaiseksi. Tämä aihe on sen verran arka ja yksityinen, että tämä on nyt kaikki, mitä haluan asiasta sanoa. Enkä usko kirjoittavani siitä jatkosskaan paljon tämän enempää – mutta jaan tämän pienen ajatuksen, sillä olen oivalluksestani ylpeä ja toivon, että se voisi auttaa jotain muutakin ihmistä hahmottamaan omaa elämäänsä. Kaltaiselleni ”itsenäiselle naiselle” kun tällaisen puolen löytäminen itsestään ja sen tunnustaminen on aika vaikeaa.
Vaikean asiasta tekee myös se, että riippuvuudesta on usein vaikea päästä irti. Kuten Hesarin jutussa todetaan: ”Tämä ”kodin” tunne on tärkeä syy siinä, miksi addiktioista luopuminen on monille niin vaikeaa; siinä ihminen joutuu hylkäämään elämäntavan ja yhteisön, jonka hän on tuntenut omakseen… Miten hän koskaan pärjäisi sen ulkopuolella?”
Mutta tiedättekö; kyllä hän pärjää! Koska hän on hemmetin fiksu muija, ja vielä fiksumpi kaiken tämän jälkeen!
MaiLife 