Ulkopuolisena omassa elämässä

Kävin äsken ruokakaupassa. Siellä hyllyjen välissä minuun iski yhtäkkiä hyvin vahva fyysinen muisto – tunne siitä, kun viisi vuotta sitten kuljin ensimmäistä kertaa uuden Ruotsin kotikaupunkini ruokakaupassa. Ja sitten; sama tunne, ja muistin ensimmäisen visiittini uuden Norjan kotikyläni ruokakauppaan.

Värähdys voimakasta muistoa. Koetun kokemuksen aallot.

Hirveän vaikea on tätä tunnetta sanallistaa. Mutta sellainen tunto syntyy kai jossain pienessä, merkityksellisessä hetkessä ja jää kehoon kytemään. Ei irtoa ikinä, ja palaa takaisin voimakkaana värähdyksenä, kun elämä kuljettaa samankaltaiseen pisteeseen uuden kerran.

Ehkä tuo muisto koostuu koetun hetken jännityksestä, jännitteistäkin. Se ei niinkään ole yksittäinen kuva mielessä, johon jokin hetki on tallentunut, vaan valtava tunteen aalto, joka valtaa kehon.

Ja äsken ruokakaupassa vaeltaessani minun vielä tuntemattomien hyllyjen välejä tutustuen uuteen arkeeni hyvin konkreettisesti kaiken tämän myllerryksen keskellä, minä ehkä koin jotain samaa kuin viisi vuotta sitten Ruotsissa. Ja sitten; saman kuin kolme vuotta sitten Norjassa. Innostava, kutkuttava, mutta samalla myös vähän pelottava kokemus sekaisin menneestä rutiinista, jolle on löydettävä nyt uusi rytmi.

Ruokakauppa.

Vanha rutiini, mutta sen tuore näyttämö. Perusjuttu, mutta myllättynä kaikella uudella, tuntemattomilla raameilla. Uusi sävel elämässä, joka tuntuu vieraalta, vaikka se on omaa elämää.

Tuntuu kuin olisin nyt ulkopuolinen omassa elämässäni. Tämä kaikki ON minun elämääni, mutta katselen sen ääriviivoja jostain itseni ulkopuolelta, vierain silmin. Ehkä juuri se on tuo tunne, johon tämä hetki minut palautti aiemmissa kokemuksissani. Ehkä se on yksi elämäni merkityksellisimpiä asioita, tarina, jota voin toisille kertoa. Kertomus siitä miltä tuntuu, kun on hetken ulkopuolisena omassa elämässään; silloin, kuin jo uusi ruokakauppa rutiineineen synnyttää tällaisen innostavan, kutkuttavan, mutta myös vähän pelottavan vireen.

Ehkä ymmärrät mitä tarkoitan, jos olet kokenut samaa.

Sitten jäin miettimään, että miitähän minä tästä hetkestä, tästä ajasta täällä Kuopiossa tulen kantamaan kehossani muistona vuosien taakse? Vai kannanko mitään? Koenko joskus vuosien päästä tämän saman voimakkaan värähdyksen ja muistan juuri tämän hetken? Tunnen vuodet ja niitä yhdistävän kokemuksen?

Vietin juhannuksen perheemme mökillä Keski-Suomessa, ja siellä ollessani oivalsin tämän oman elämän ulkopuolisuuden tunteen. Sieltä käsin kun ajattelin Kuopiota, työtä ja uutta elämääni täällä, tuntui, kuin kaikki tämä olisi vain unta, ei totta lainkaan.

Oli hyvin vaikea ymmärtää todeksi se, että palaisin juhannuksen jälkeen tänne Kuopioon, enkä Helsinkiin. Sekin yksi minulle tuttu ja vanhan rutiini; hypätä Helsingin bussiin tai junaan Jyväskyltästä. Mutta ei, nyt minä tulin takaisin Kuopioon. Ehkä joudun tätä vielä hetken opettelemaan ja ymmärtämään.

/Äm, toivoen sinulle ihanaa alkavaa viikkoa

Seitsemän tuntia!

Minun keskeisin kehittymiskohtani elämässä on se, että alkaisin lukea joskus ohjeita ja sääntöjä. Niiden noudattamisesta nyt puhumattakaan, mutta se on jo sitten ihan toinen kehittymisaalto tässä elämäni virrassa.

Mutta ei. Minä toimin ajattelematta ja sen sijaan että noudatan asetettuja ohjeita luon mieluummin aivan omat sääntöni.

No. Nyt ei auta.

Luvattu on ja sääntöjä on noudatettava. Nimittäin seitsemän tunnin sääntöä Tour de Helsingissä. Ohjeiden mukaan tuo 140 kilometrin reitti kun pitäisi suorittaa seitsemän tunnin sisällä. Sen minä kuulin tänään. Minä, joka en ohjeita lue.

Jep.

No. Nyt ollaan tilanteessa, jossa ei auta omien sääntöjen luominen. On keksittävä kuinka selvitään alle seitsemässä tunnissa. Sitähän tässä olen tämän päivän pähkäillyt.

Hullun Polkasussa ensimmäisenä päivänä ajoimme 140 kilometriä (tässä jutussani kerroin sinulle tuoreeltaan silloin kuinka syntyi Super-Ämmä) ja minulla siihen meni seitsemän tuntia ja kolmekymmentäyhdeksän minuuttia, että miinustin just polkusuunnitelmasta kaikki ruokatauot ja alun himmailut…

Hullun Polkasun 140 kilometrin reitillä puolisen tuntia vierähti lounaalla pysähtyessä ja alussa otin kyllä paljon rauhallisemmin kuin olisi ollut tarpeen, sillä tuntumaa pyöräilyyn ei ollut yhtään. Joten ehkä se näillä suunnitelmin taittuu. Matkalle täytyy vaan varata hyvät eväät ja energiajoumat, joita voi napsia jaksaakseen. Energian riittävyys kyllä vähän jännittää, mutta sitten taas toisaalta se haasteita ja omien äärilaitojen kokeilemista rakastava peto alkaa tässä Ämmässä taas herätä.

Nyt tästä tuli haaste!

IMG_3695

Tää kuva nyt sovi tähän mitenkään, mutta ehkä tässä jotain tähän sepostukseen soveltuvaa sanomaakin on kätkettynä. Ehkäpä tämäkään seikkailu ei ole vaaraksi… Tämä kuva on Norjasta kalatehtaalta. Ajattele; ihan tasan seitsemän kuukautta sitten lähdin Norjasta takaisin Suomeen. Seiska on nyt tämä päivän numero 🙂 Ja onhan tässä seitsemässä kuukaudessa Suomeessakin ehditty jo seikkailla.

 

/Ämmä, innoissaan siitä, että eilen sai jo monta kaveria mukaan polkemaan ja odottaen, että SINÄKIN tulet – sillä vaikka seitsemän tuntia, mehän selvitään siitä kuus-nolla. Eiku, seitsemän-nolla!

 

Nomadielämää

Elämä on jotenkin jännittävän eriskummallista juuri nyt. Tämä nomadina olo, repun kanssa paikasta toiseen siirtyminen ja oman sijan asettaminen vaihtuviin paikkoihin vailla kiinteää elämänrytmiä on mielenkiintoinen kokemus. Kuinkakohan kauan ihminen jaksaa elämää, jossa mikään palanen ei tunnu olevan pysyvällä paikalla?

Moni on kehottanut minua ottamaan nyt kaiken irti tästä irtonaisesta elämästä. Että ”kyllä se päivä vielä tulee, kun kaipaat takaisin tähän aikaan, jossa ei ollut selkeää rytmiä tai rutiineja”. Ja niin minä teenkin. Hauskaahan tämä on, ja varmasti kovin katoavainen tilanne. Se tässä elämänvaiheessa on erityisen hienoa, että ystävien ja sukulaisten nurkkia koluamalla tulee vietettyä aikaa kunnolla tärkeiden ihmisten kanssa. Tänään aamulla heräsin Hyvinkäällä rakkaiden ystävien seurassa.

Mutta ajattelepa kuinka suuri osa normaalista päivästä koostuu samoista, päivittäin toistuvista rutiineista. Ja miten vaikealta tuntuukaan, jos joku tuttu toimintamalli tai olosuhde yhtäkkiä muuttuukin, ja elämä täytyy järjestää aivan uudella tavalla.

Ihminen tarvitsee rytmiä elämään. Rutiineja, joiden avulla voi jäsentää olemistaan, ja rakenteita, jotka toistuvat päivästä päivään luoden tunteen turvallisuudesta. Toisaalta rytmittömyys ja rutiinittomuus antaa mahdollisuuden luoda uusia toimintatapoja. Sitä näkee miten eri tavoin elämän voi jäsentää ja mistä palasista arkensa rakentaa.

En tiä. Tuo nyt vaan pyörii mielessä. Nomadielämä. Jännä kokemus kerrassaan.

Nyt lähden juhlistamaan Sisun päivää ja suomalaista Sisua Helsingin Korjaamolle. Tule nykäisemään hihasta jos olet paikalla!