Ulkopuolisena omassa elämässä

Kävin äsken ruokakaupassa. Siellä hyllyjen välissä minuun iski yhtäkkiä hyvin vahva fyysinen muisto – tunne siitä, kun viisi vuotta sitten kuljin ensimmäistä kertaa uuden Ruotsin kotikaupunkini ruokakaupassa. Ja sitten; sama tunne, ja muistin ensimmäisen visiittini uuden Norjan kotikyläni ruokakauppaan.

Värähdys voimakasta muistoa. Koetun kokemuksen aallot.

Hirveän vaikea on tätä tunnetta sanallistaa. Mutta sellainen tunto syntyy kai jossain pienessä, merkityksellisessä hetkessä ja jää kehoon kytemään. Ei irtoa ikinä, ja palaa takaisin voimakkaana värähdyksenä, kun elämä kuljettaa samankaltaiseen pisteeseen uuden kerran.

Ehkä tuo muisto koostuu koetun hetken jännityksestä, jännitteistäkin. Se ei niinkään ole yksittäinen kuva mielessä, johon jokin hetki on tallentunut, vaan valtava tunteen aalto, joka valtaa kehon.

Ja äsken ruokakaupassa vaeltaessani minun vielä tuntemattomien hyllyjen välejä tutustuen uuteen arkeeni hyvin konkreettisesti kaiken tämän myllerryksen keskellä, minä ehkä koin jotain samaa kuin viisi vuotta sitten Ruotsissa. Ja sitten; saman kuin kolme vuotta sitten Norjassa. Innostava, kutkuttava, mutta samalla myös vähän pelottava kokemus sekaisin menneestä rutiinista, jolle on löydettävä nyt uusi rytmi.

Ruokakauppa.

Vanha rutiini, mutta sen tuore näyttämö. Perusjuttu, mutta myllättynä kaikella uudella, tuntemattomilla raameilla. Uusi sävel elämässä, joka tuntuu vieraalta, vaikka se on omaa elämää.

Tuntuu kuin olisin nyt ulkopuolinen omassa elämässäni. Tämä kaikki ON minun elämääni, mutta katselen sen ääriviivoja jostain itseni ulkopuolelta, vierain silmin. Ehkä juuri se on tuo tunne, johon tämä hetki minut palautti aiemmissa kokemuksissani. Ehkä se on yksi elämäni merkityksellisimpiä asioita, tarina, jota voin toisille kertoa. Kertomus siitä miltä tuntuu, kun on hetken ulkopuolisena omassa elämässään; silloin, kuin jo uusi ruokakauppa rutiineineen synnyttää tällaisen innostavan, kutkuttavan, mutta myös vähän pelottavan vireen.

Ehkä ymmärrät mitä tarkoitan, jos olet kokenut samaa.

Sitten jäin miettimään, että miitähän minä tästä hetkestä, tästä ajasta täällä Kuopiossa tulen kantamaan kehossani muistona vuosien taakse? Vai kannanko mitään? Koenko joskus vuosien päästä tämän saman voimakkaan värähdyksen ja muistan juuri tämän hetken? Tunnen vuodet ja niitä yhdistävän kokemuksen?

Vietin juhannuksen perheemme mökillä Keski-Suomessa, ja siellä ollessani oivalsin tämän oman elämän ulkopuolisuuden tunteen. Sieltä käsin kun ajattelin Kuopiota, työtä ja uutta elämääni täällä, tuntui, kuin kaikki tämä olisi vain unta, ei totta lainkaan.

Oli hyvin vaikea ymmärtää todeksi se, että palaisin juhannuksen jälkeen tänne Kuopioon, enkä Helsinkiin. Sekin yksi minulle tuttu ja vanhan rutiini; hypätä Helsingin bussiin tai junaan Jyväskyltästä. Mutta ei, nyt minä tulin takaisin Kuopioon. Ehkä joudun tätä vielä hetken opettelemaan ja ymmärtämään.

/Äm, toivoen sinulle ihanaa alkavaa viikkoa

Nomadielämää

Elämä on jotenkin jännittävän eriskummallista juuri nyt. Tämä nomadina olo, repun kanssa paikasta toiseen siirtyminen ja oman sijan asettaminen vaihtuviin paikkoihin vailla kiinteää elämänrytmiä on mielenkiintoinen kokemus. Kuinkakohan kauan ihminen jaksaa elämää, jossa mikään palanen ei tunnu olevan pysyvällä paikalla?

Moni on kehottanut minua ottamaan nyt kaiken irti tästä irtonaisesta elämästä. Että ”kyllä se päivä vielä tulee, kun kaipaat takaisin tähän aikaan, jossa ei ollut selkeää rytmiä tai rutiineja”. Ja niin minä teenkin. Hauskaahan tämä on, ja varmasti kovin katoavainen tilanne. Se tässä elämänvaiheessa on erityisen hienoa, että ystävien ja sukulaisten nurkkia koluamalla tulee vietettyä aikaa kunnolla tärkeiden ihmisten kanssa. Tänään aamulla heräsin Hyvinkäällä rakkaiden ystävien seurassa.

Mutta ajattelepa kuinka suuri osa normaalista päivästä koostuu samoista, päivittäin toistuvista rutiineista. Ja miten vaikealta tuntuukaan, jos joku tuttu toimintamalli tai olosuhde yhtäkkiä muuttuukin, ja elämä täytyy järjestää aivan uudella tavalla.

Ihminen tarvitsee rytmiä elämään. Rutiineja, joiden avulla voi jäsentää olemistaan, ja rakenteita, jotka toistuvat päivästä päivään luoden tunteen turvallisuudesta. Toisaalta rytmittömyys ja rutiinittomuus antaa mahdollisuuden luoda uusia toimintatapoja. Sitä näkee miten eri tavoin elämän voi jäsentää ja mistä palasista arkensa rakentaa.

En tiä. Tuo nyt vaan pyörii mielessä. Nomadielämä. Jännä kokemus kerrassaan.

Nyt lähden juhlistamaan Sisun päivää ja suomalaista Sisua Helsingin Korjaamolle. Tule nykäisemään hihasta jos olet paikalla!

 

Tänään, tässä ja nyt

Lauantai! En pysy päivissä perässä, jotenkin vaan tässä elämänvaiheessa ne sekoittuvat toisiinsa, eikä viikonlopulla ole niin suurta merkitystä minulle. Näinhän on ollut jo aika pitkään, olen elänyt viimeiset vuodet hyvin eri tavoin kuin moni muu. Vailla selkeää rytmiä, systeemiä, kaavaa. Kontrollia! Tajusin tänään herätessäni, että näistä alati muuttuvista elämäni muodoista huolimatta laitan kellon soimaan joka aamu aikaisin onpa sitten keskiviikko tai sunnuntai. Jotenkin tuntuu siltä, että edes sillä tavoin haluan säilyttää jonkinlaisen rytmin elämässäni. Normaalin rytmin.

Viime viikkoina olen miettinyt paljon sitä mitä on ”normaali elämä”. Että mikä on oikea tapa elää. Kun tuntuu, että jotenkin sitä kulttuuri, yhteiskunta, perhe, ystävät – kaikki tämä mitä ympärilläni on – pyrkivät määrittelemään sen, miten minunkin tulisi elämäni elää. Mutta nyt jotenkin minulle on tullut sellainen valtava… en tiedä mikä on sille oikea sana… ”valaistuminen” on liian dramaattinen, ”herääminen” liian tylsä… mutta jotain niiden tapaista. Että voihan elämää elää toisinkin kuin mihin minut on kasvatettu uskomaan. Että näinkin voi mennä. Että elämä voi koostua sellaisen selkeän eteenpäin kulkevan putken sijaan myös tällaisista paloista, lyhyemmistä tai vähän pidemmistä pätkistä jotka nivoutuvat sitten toisiinsa ja joiden välissä on vähän tyyntä ja sitten taas räjähtää.

Minun elämäni on ollut viimeiset viikot kovin tyyntä. Sitähän olen sinullekin valitellut; kun ei tapahdu mitään mistä voisi edes kirjoittaa. Mutta nyt on vahvasti sellainen olo, että tämä kaikki todella on sitä kuuluisaa ”tyyntä myrskyn edellä”.

Olen tehnyt sinulle lupauksen siitä, että kirjoitan aina tunteista, ajatuksista ja tapahtumista, joita koen tänään, tässä ja nyt. Tällä hetkellä tunnen (edelleen) jotenkin suurta… taaskaan en tiedä oikeaa sanaa… ”ahdistus” on liian synkkä… mutta jotain sellaista… siitä, etten pysty kirjoittamaan vaikka haluan, sillä olen tehnyt sinulle myös lupauksen kirjoittaa säännöllisesti. Toivon, että voin täst’edes säilyttää säännöllisyyden kirjoittamisessa. Vaikka se välillä olisi tällaisia irrallisia ajatuksia. Tällä käsittelen mielessäni paljon bloggaamista, muodostan kai jollain tavalla suhdettani siihen uudelleen miettien mitä se minulle tarkoittaa. Mitä se sinulle tarkoittaa ja tuo.

hississä

/Ämmä, lauantairiemua toivottaen