Tahko Trail jää väliin – terveys menee kaiken edelle

Niin sitä ihminen vaan joskus kohtaa voittajansa ja joutuu nöyrtymään sen edessä. Nyt voiton vei oma keho. Koko kevät on treenattu kovaa Tahko Trail -kisaan, mutta kamala kuume ja flunssa tekivät päätöksen puolestani: tehtiin valmentajieni kanssa päätös, ja huominen kisa jää väliin.

Voi kun olisi edes voimia lähteä hetkeksi Tahkolle kisaa seuraamaan, mutta saattaa olla, että tämä juhannus vietetään pehkuissa. Mutta mikään ei ole niin tärkeää kuin oma terveys, eikä tätä päätöstä ollut vaikea tehdä; sen verran moukaroitu olo on! Seuraava yritys Ylen Mennään metsään juoksussa Tiilikan kansallispuistossa.

Lomani aikana postilaatikostani oli tipahtanut tällainen Viikkosavo lehden juttu. Ei nyt välttämättä ihan hirveästi lämmittänyt mieltä, kun tuossa jutussa niin innokkaana vielä kisaa odotetaan.

Mutta elämä on.

Iloa juhannuksen odotukseen!

/Äm, painaen pään tiukasti tyynyyn

Mainokset

Eteenpäin vetäviä enkeleitä – Patteri-Pupun rukous

”Voi vitSSSit SSSun täytyy olla nyt täynnä energiaa ja innoSSStuSSSta, kun leikkauSSS on tehty ja oot nyt levänny. Kelaa, meijän DuraSSSSell-pupu pääSSee taas hommiin!”, ystäväni hihkuu sillai snadisti ärsyttävän sirpsakkaa stadin slangia suhisevalla ässällä.

”Joo. Niin olenkin. Duracell. On virtaa”, valehtelen hänelle itkua pidätellen.

Illalla postaan someen videon siitä kuinka onnellinen olen juuri ottamistani ensimmäisistä askeleista ilman kyynärsauvoja. Olenkin, mutta oikeastaan haluaisin kertoa jotain ihan muuta. Siitä postauksesta olisi Patteri-Pupu kaukana…

 

JOKAINEN PÄIVÄ TÄÄLLÄ vammaistuvalla on uusi yllätys. Aamulla herätessään ei voi tietää koostuuko päivä ennenkuulumattomista edistysaskeleista vai tuhansista takapakeista. Toipuminen ei ole lineaarista tai tarkoin ennalta suunniteltavaa; haparoivat ensiaskeleet eteenpäin muuttuvat hetkessä tukevaksi täyslaidalliseksi taakse.

Jalka on julmettu raaja menetettäväksi, sillä sen vaikutus koko elämänhallintaan on valtava. Neljä liikuntakyvytöntä kuukautta vailla kontrollia omaan elämään sekä viisi viikkoa sitten tehty polvileikkaus ovat puristanet pippurin kokeiseksi fyysisten voimien lisäksi henkisetkin paukut. Kuin jumalan keskisormena taivas tiputtaa lunta isoin lätäköin ja pakkanen jäädyttää maat – juuri, kun pääsen ottamaan ensiaskeleet. Pitäisi saada omat jalat alle, jotta voisi liikkua itsenäisesti. Olisi päästävä pois neljän seinän sisältä saadakseen mielen voimia.

Mutta omaa kehoaan tai luontoa ei voi käskeä.

 

”EI. EN OLEKAAN. Duracell? Ei ole virtaa”, olisi minun pitänyt uskaltaa vastata totuudenmukaisesti. Eihän hän voinut ymmärtää, suloinen stadia sirpsakasti suhiseva ystäväni.

Tällä viikolla olen tavannut uuden ja odottamattoman tuttavuuden: latistavan lamaannuksen. Vaikka mielessäni olin asettanut vuoden vaihtumiseen henkisen rajan ja toiveen jostain isosta äkkikäänteestä parempaan, ei se tietenkään toteutunut. Mieltä raastaa:

Miksi en saa mistään kiinni? Mikseivät voimani vieläkään riitää kaikkeen siihen mitä tahtoni tavoittelee? Mihin ennen niin vahva usko itseeni on kadonnut?

 

img_4944

Lätkiäkseni lättyyn lunta ja jäätä ja voidakseni tehdä päivittäisiä kävelylenkkejä (ja ehkä joskus uskaltautua kulkemaan Helsingin busseilla…) ostin tänään elämäni ensimmäiset liukuesteet kenkiin. Ulkoilun lisäksi päivittäiseen kuntoutusohjelmaani kuuluu tässä vaiheessa kaksi kertaa 10 minuutin kuntopyöräily ja kolme kertaa jumppa. Jalan kuntoutus on nyt päätyöni.

 

MIKÄ VALTAVA MENTAALINEN prosessi fyysisestä vammasta kuntoutuminen voikaan olla – tämän kai haluan itsestäni sinulle tänään kertoa, sillä tätä ei ehkä voi ulospäin nähdä.

Vaikka sinäkin tunnetkin minut paremmin pirteänä Patteri-Pupuna, nyt lannistava lamaannus läpsii suoraan naamalleni, enkä tiedä miten sen voisin omin voimin selättää. Tahto ja ulkopuolelta tulevat odotukset ovat kovat, mutta vielä tässä vaiheessa toipumistani ne jäävät kirkkaasti kakkoseksi vapiseville voimille.

Enää en ihmettele yhtään miksi niin moni jää erilaisissa elämänmullistuksissa jopa lopullisesti seiniensä sisään, masentuu tai syrjäytyy. Näin se voisi tapahtua. On lopulta todella turvallista vain maata sängyssä neljän seinän sisällä: Voi olla kohtaamatta pelottavaa maailmaa, ja sulkea voimattomuutensa ulko-oven taa.

Ja mitä pidempään on yksin turvassaan, sitä enemmän tarvitsee jotain toista ihmistä, joka auttaa astumaan ulkomaailmaan. Sen viime päivien lamaannus on opettanut minulle. Kaltaiselleni kuntoutujalle kaikki psykologinen tuki ja ymmärrys on kultaakin kalliimpaa ja olenkin viime päivinä miettinyt millainen muutos voisi tapahtua jos saisin kuntoutukseen avukseni myös jonkun mentaalipuolen ammattilaisen.

 

ETEENPÄIN VETÄVIÄ ENKELEITÄ minä nyt rukoilen. Sellaisia, jotka auttavat minua kulkemaan toiveikkaasti tulevaan ja kaivamaan uskon uudestaan.

Kuinka moni muukin, eri syiden seurauksena sänkyynsä kaatunut ja minuakin heikompi ihminen tarvitsisikaan tielleen enkeleitä juuri nyt?

Sillä usko minua, heitä lamaantunut tarvitsee: voimaa, joka jaetaan katseissa, kosketuksissa ja pienissä auttavissa kädenojennuksissa, vastauksissa haparoiviin pyyntöihin. Ystäviä, vastaankulkijoita, ulkopuolisia mielen ammattilaisia tai muita tahoja, jotka voivat tukea, jotta saisi kiinni elämänsä syrjästä. Onko kaikilla riittävästi mahdollisuuksia sellaisiin? Tarjotaanko niitä meille tarpeeksi?

Voisitko sinä olla jollekin juuri nyt sellainen – eteenpäin vetävä enkeli?

 

Minä lupaan olla, kunhan vain saan villit voimani takaisin. Mutta nyt, ystäväni, tarvitsen sinua!

img_4744

Eräänlainen eteenpäin rullaava enkeli tuokin. Minä parhaimmillani. Kuva: Mirkku Merimaa

 

/Ämmäsi, kiittäen jokaista ihmistä, joka on tällä viikolla auttanut minua henkilökohtaisin keskusteluin tai työasioissa eteenpäin, onnekseni te olette olemassa!

 

Ps. Jos et tiedä mistä on kyse, tästä kirjoituksesta saat aika hyvin kiinni tapahtumien kulusta.

 

Ilman sinun tukeasi minun loistoni sammuisi – tältä tuntuu, kun saa apua vaikeuksissa

Joulukuun kahdeskymmenes.

Olen etsinyt sanoja monta päivää. Ne ovat hukkuneet. Olen mykistynyt yllätyksen ja kiitollisuuden äärellä. Tiedän, että on kirjoitettava ja sanottava jotain. On kerrottava, miltä tuntuu hetkellä, jolla on saanut toivon – odottamatonta ja pyyteetöntä apua lohduttomuuteen. Sen olen näistä kuukausista velkaa…

 

img_3611

Ambulanssissa.

 

Syyskuun kymmenes.

Keskipäivän aikaan putoan parista metristä. Urheiluhaaste, ja minun kohtaloni on tipahtaa oikealle jalalleni. Polvi taittuu, huutaa; tuntuu, että se on irti. Ambulanssi ajaa sairaalaan.

 

Syyskuun kahdeskymmeneskahdeksas.

Kaksi ja puoli viikkoa olen pomppinut julkisella lääkäriltä toiselle. Täysi epätietoisuus mistä on kyse. Pahempaa vai parempaa? Olen kyvytön liikkumaan ja kaikki työt ovat kaatuneet alta. Yrittäjä sairauslomalla. Ei oikeaa vakuutusta, jolla pääsisi nopeampaan hoitoon, eikä rahaa, jolla maksaa siitä.

Nyt saan vihdoin kuulla: polven monivamma.

Lääkäri laittaa jalkaan ortoosin ja käskee kotiin kuntoutumaan. Pienemmät vammat on korjattava isomman tieltä, ja sitten siirrytään mahdollisesti eturistisiteen leikkaukseen. Jalkaa ei saa liikkua sivusuunnassa; on oltava hyvin varovainen.

Nähdään viiden viikon päästä!

img_4190

Ortoosi ja kepit – lyömätön parivaljakko.

 

Syyskuun kahdeskymmenesyhdeksäs.

Koetan totutella ajatukseen, että millekään ei voi nyt mitään. Näin on mentävä, on hyväksyttävä. On sallittava hitaat tunnit ja epätietoisuus. Epätoivo ja pelko.

Olen elänyt pitkää, vuosien etsikkoaikaa urani suhteen. Lopulta vain muutamia kuukausia aiemmin olen kovan työn tuloksena alkanut saada haluamani kaltaisia työkeikkoja. Olen puhkunut innosta ja jännityksestä alkaessani vihdoin löytää paikkaani.

Hienosti orastava uusi alku, mahdollisuus nousta jaloilleen. Ja sitten maailma vie jalat altani. Universumi näyttää minulle keskisormeaan.

img_3769

Vanhemmat siivoamassa syyskuussa.

 

Syyskuun kolmaskymmenes.

Ystäväni kantaa kaksi kassia ruokaa ovelleni. Asun yksin, enkä selviä nyt mistään ilman toisten ihmisten apua. Tähän tämä on mennyt. Pyydän ystävän tilinumeroa maksaakseni ostokset takaisin ja pahoittelen hänelle aiheuttamaani harmia. Tuntuu kamalalta vaivata.

”Oletko ajatellut niin päin, että ehkä minä ihan oikeasti haluan auttaa, että tämä on minulle ilo? Tämähän antaa valtavasti. Kyllähän sinä itsekin auttaisit, eikö?”, hän sanoo.

 

Lokakuun ensimmäinen.

Minulla on syntymäpäivä. Enpä toivonut sen menevän näin. Turhanpanttina ja yksin… Mitäpä näistä, koetan valehdella itselleni. Avaan television.

Yllättäen kaksi ystävääni säntää ovesta sisään. Heillä on kakkua, ilmapalloja ja samppanjaa! Hihitämme ja puhaltelemme serepentiiniä. Kaiken tämän päälle he kaappaavat minut autoon ja vievät vielä syömään. Oikeaan ravintolaan! Pääsen ensimmäistä kertaa ihmisten ilmoille puoleentoista kuukauteen!

Kukaan ei ole ennen yllättänyt minua näin. En ole ikinä voinut kuvitella olevani tällaisen yllätyksen arvoinen. Illalla tirautan pari onnenkyyneltä. Ne loistavat kuin tähdet pimeydessä.

img_3895 img_3906

 

 

Lokakuun kymmenes.

Kuukauden olen pyörittänyt arkea parin ihmisen apuringillä. He ovat ainoa kosketukseni ulkomaailmaan; minä en edelleenkään liiku juuri mihinkään. Rinki käy kaupassa ja kuskaa. Mutta syksyn päivät pimenevät, eikä kukaan muu ota yhteyttä. Mietin, mitä olen elämässäni tehnyt väärin, jotta olen joutunut tähän tilanteeseen. Maailma rullaa ilman minua.

Tuntuu, että olen aivan yksin ja silti soitan itse muille vain äärimmäisessä hädässä. En halua edelleenkään tuottaa kenellekään ylimääräistä harmia.

On helpompi olla yksin kuin toisille vaivaksi.

 

Lokakuun viidestoista.

Tapan aikaa. Joka päivä. En voi luvata kenellekään mitään, en myydä työtäni, sillä en tiedä voinko sitä tehdä. Ei ole voimiakaan, vamma polvessa vaikuttaa koko kehoon ja mieleen. Tuntuu, että kaikki valuu hukkaan. Maailma tuntuu epäreilulta; miksi minun ei anneta loistaa?

En kerro kenellekään kuinka paljon sattuu ja miten iltaisin itken epätoivoani. Odotan taas, että joku soittaisi. Kysyisi.

Eniten olen vihainen itselleni. Onko vika minussa? Soittaisinko itse hädässä olevalle? Pelkäisinkö kysyä? Ehkä olisin avuton heikkouden äärellä? Ehkä pelkäisin omaa voimattomuuttani? Että toinen kaataakin kaiken kipunsa päällemme enkä osaisi käsitellä sitä? Tai kaatuisin omien kiireideni alla? Ja sitten jättäisin soittamatta?

Niitäkö pelkäisin?

 

 

img_4274

 

Lokakuun kahdeskymmeneskuudes.

Ystävä vie minut matkalle Tallinnaan. Hihkun intoa, sillä saan terminaalissa hurjat vauhdit pyörätuolilla ja pääsen venäläiseen ravintolaan syömään blinejä. Asumme viiden tähden hotellissa. Ihmiseksi, joka on nukkunut kohta pari kuukautta retkihetekalla, kun ei pääse omaan, muutaman askeleen korkeudella olevaan alkovisänkyynsä, olen taivaissa. Aamupalalla vedän herkkuöverit, sillä tiedän palaavani kohta valmisruoka-arkeeni.

 

Marraskuun toinen.

Tätä iltaa olen odottanut lähes kaksi kuukautta. Tänään on lääkäri. Olen ladannut kaiken toivoni tähän iltaan. Kunto on huono ja odotan pääseväni leikkaukseen.

Lääkäri kutsuu sisään. Vääntää jalkaa kerran oikeaan, vääntää kerran vasempaan.

”Hyvin ovat ristisiteet kiinnittyneet. Nyt kotiin kuntouttamaan ja parin kuukauden päästä tänne takaisin. Sitten katsotaan tarvitsetko leikkausta. Kirjoitan sinulle sairaslomaa; sittenhän sinulla on hyvin aikaa kuntouttaa itseäsi.”

Minä olen juuri hetkeä aiemmin kertonut hänelle, että olen jutunut hakemaan rahaa sossun luukulta, sillä en muuten työkyvyttömänä selviä.

 

Marraskuun kolmas.

Minä itken. Miten von olla tällaisessa tilanteessa? Tunnen sisimmässäni, ettei tästä selvitä ilman leikkausta, mutta lääkärille minun on ollut turha siitä mitään sanoa. Olen menettämässä uskoni. Pitääkö vain alistua?

En voi ymmärtää miten parhaassa työiässä, innokkaimmassa yrittäjyyden lennossa olevaa ihmistä painetaan alas. En käsitä, että hyvinvointiyhteiskunnassa, jossa julkisen sektorin palvelut on rakennettu palvelemaan veronmaksajia, minut halutaan jättää sänkyyn makaamaan, vaikka intoa tuoda osansa yhteiskuntaan olisi enemmän kuin ehkä koskaan. Niin kauan kuin malli on näin, eikö vakuutuksettomienkin pitäisi saada hieman parempaa ja yksilöllisempää hoitoa?

Näinkö loiste sammutetaan?

img_3683

Tämän kuvan julkaisin Snapchatissani jollain aamuyön hetkellä.

 

Marraskuun kahdeksas.

Viikon minä itken, kunnes on aika mennä fysioterapiaan. Sen olen valinnut yksityiseltä lääkäriasemalta jo aiemmin syksyllä. Maksoi mitä maksoi, on saatava paras kuntoutus. Puran ajatuksiani fysioterapeutilleni ja kysyn olisiko toisen, tämän lääkäriaseman, ortopedin mielipide tarpeen.

Tuntuu, etten pelkojeni keskellä uskalla tehdä mitään päätöksiä, ja siksi fysioterapeutti ottaa ohjat; järjestää minulle ajan huippuortopedille jo seuraavalle päivälle.

Kun on jumissa omissa pienissä sopukoissaan, voi olla uskomattoman vaikea nähdä mihinkään tai ottaa ratkaisevia askeleita.

 

Marraskuun yhdeksäs.

”Päätös on sinun”, uusi ortopedini toeteaa.

”Päästäksesi tarvitsemaasi kuntoon, leikkaus on tarpeen, mutta itse voit päättää sen ajankohdan.”

Koska en ole päässyt töihin, minulla ei ole varaa yksityiseen leikkaukseen. Jos en mene leikkaukseen, en pääse töihin. Kuukausien kuntoutuksen kera tuhansia  euroja, joita minulla ei ole.

Siinäpä vasta pulma.

 

Marraskuun kahdeskymmeneskolmas.

”Nyt alkaa loppua kestävyys. Viisi päivää leikkaukseen. Se on hekinen raja: pitkä, 11 viikon mittainen odotus ja epävarmuus päättyy. Sitten polvi on operoitu ja voin aloittaa parantumisen.”

Näin olin kirjoittamassa tänään, kunnes ystäväni ehti ottaa yhteyttä. Kysyi tarvitsisinko apua, hänellä kun oli auto käytössään. Niin hän sitten käytti minua kaupassa ja vielä kassalla halusi tarjota ruokaostokseni (dramaattisista vastusteluistani huolimatta). En voi käsittää millaisella onnella minua on siunattu, kun on tällaista lämpöä ympärillä! Vaikka elämä kovin rankkaa nyt onkin, en voi kuin kiittää siitä mitä viimeisten viikkojen aikana olen saanut kokea ja oppia. Tällaiset hetket auttavat kaiken vaikean läpi. Näistä minä haluan kirjoittaa.”

 

Näin kirjoitan blogiini tämän pitkän päivän iltana. Olen hukannut aikaa jo riittämiiin ja päättänyt hoitaa homman kertarysäyksellä omasta pussista. Huolet painavat, mutta lopulta päätöstä ei ole ollut vaikea tehdä. Vaikka olen huojentunut, mietin kuinka selviydyn tulevasta. Leikkaus on nyt ainoa kiinnekohtani, muu tuntematonta.

 

Voitko ymmärtää, miltä tuntuu, kun tällaisessa tilanteessa toinen ihminen ottaa yllättäen yhteyttä, vie kauppaan ja kassalla yllätykseksesi maksaa muutaman kympin ruokaostokset!

img_4541

 

Marraskuun kahdeskymmenesyhdeksäs.

Minut on leikattu.

Makaan sairaalan sängyssä ja lääkäri tulee kertomaan operaatiosta.

”Olipa hyvä, että tulit”, hän sanoo itsekin hieman ihmettyneenä. ”Eturistisiteesi oli täysin poikki, eikä kiinni edes pienelläkään säikeellä.”

Alan itkeä. Juuri nyt saattaisin istua kotona kuntouttamassa rikkinäistä polveani turhaan. Onnekseni olen uskaltanut kuunnella itseäni. Juuri nyt raha tuntuu toissijaiselta.

 

Joulukuun kahdeksas.

Monta päivää olen maannut yksin kotona. Sattuu ja väsyttää. Kirjoitan blogiini leikkauspotilaan vaikeasta arjesta (lue tästä).

Yhtäkkiä alan saada viestejä ja puheluita. Eihän kukaan toinen voi ymmärtää, jollei kerro rohkeasti, tajuan!

Tuntuu ihan uskomattoman hyvältä. Joku on kiinnostunut. Saan kotiin suklaata ja sushia. Joku jopa pesee astiani, sitä en ole keneltäkään itse kehdannut pyytää.

Alan uskoa, että peloistani huolimatta saatan selviytyä.

 

Joulukuun kuudestoista.

Puhelin soi. Eräs ystäväni soittaa. On erään naisporukan pikujoulut, jonne minä en ole päässyt vammani takia osallistumaan. Koko parikymmenhenkinen jengi on kaiuttimen päässä.

”Soitetaan täältä sinulle hyvän joulun tervehdystä. Haluamme antaa joululahjan huoliasi helpottamaan. Me haluamme sinut jaloillesi ja töihin takaisin. Sinua tarvitaan”, he sanovat.

Kyse on upeasta joululahjasta. Sellaisesta, jonka äärellä minä muutun sanattomaksi.

 

img_4753

Puhelun aikana minulle lähetettiin kortti lahjastani. Sen sisältö on yksityinen, mutta haluan jakaa siitä muutaman sanan, jotka olivat minulle merkityksellisempiä, kuin ehkä mikään muu pitkään aikaan. Joku haluaa minut takaisin työkuntoon ja osoittaa siihen tukensa. Ihmiseksi, joka on tottunut viime vuodet kulkemaan omillaan, vailla suurempaa kannustusta tai tukea… ei, minulla ei ole sanoja.

 

Joulukuun kahdeskymmenes.

Ilman sinun tukeasi minun loistoni hiipuisi.

Olen etsinyt sanoja monta päivää. Ne ovat hukkuneet. Olen mykistynyt yllätyksen ja ylitsevuotavan kiitollisuuden äärellä, jonka perjantainen puhelu räjäytti. Tiedän, että on kirjoitettava ja sanottava jotain. On kerrottava, miltä tuntuu hetkellä, jolloin on saanut toivon – odottamatonta ja pyyteetöntä apua lohduttomuuteen. Sen olen näistä kuukausista velkaa.

Jos minun, yleensä sanoistani sukkelan, on vaikeaa löytää lähellekään riittävät sanat kuvaamaan sitä mitä toisten apu tarkoittaa vaikeassa tilanteessa olevalle, ehkä joku toinen ei löydä oikeita sanoja laisinkaan. Siksi on pakko kuvata tuo kuukausien ketju, jonka olen elänyt; myös toisten kaltaisteni puolesta. Se on ainoa mahdollinen tapa saada sinut ymmärtämään kiitollisuuteni.

Vaikka kaiken muun tästä syksystä unohtaisinkin, on yksi asia, jonka haluan pysyvän. Haluan muistaa, että tärkeimmät autettavat löytyvät usein läheltä. Kun tiedän, että jollain lähelläni on hätä, minun on muistettava ottaa häneen yhteyttä. Kysyä kuinka hän voi, ja huolimatta siitä onko minulla kiire tai pelkäänkö apuni olevan riittämätön tarjota hänelle apuaan. Sen minä haluan muistaa; kun tiedän, että joku voi huonosti, minä kysyn hänen kuulumisiaan ja autan tavalla, jolla voin. Joskus se voi olla rahaa, joskus se voi olla aikaa, ruokaa, kannustavia ajatuksia – mitä tahansa.

Haluan tarinani jakamalla taata sen, että ei ole vääriä tapoja auttaa. Usein riittää vain se, että ilmoittaa olevansa olemassa ja valmiina auttamaan. Kysyy mitä kuuluu, kun tietää läheisen elävän vaikeita aikoja.

 

Ilman sinun tukeasi minun loistoni hiipuisi.

Pian on joulu.

img_4688

Tämä teksti on kirjoitettu kiitokseksi ja kunnianosoitukseksi kaikille teille, jotka olette minua auttaneet. Jokainen teistä kyllä tietää, kenelle nämä sanat ohjautuvat, enkä yksityisyyssyistä nimiänne tähän kirjaa, vaikka mieli tekisikin. Ajatella; vaikka yksinäisyyteni on ollut valtava, on minulla hurja joukko, joka välittää. Se parantaa enemmän kuin mikään muu. Minulla on vielä edessä kuukausien kova kuntoutus ja apua tulen edelleen tarvitsemaan – ehkä uskallan sitä nyt jo rohkeammin pyytää.

Kirjoittaminen on nyt ainoa, johon kiitoksessani pystyn, eivätkä nämäkään sanat riitä. Ehkä kiitokseni mitataan tulevissa teoissani? Tai ehkä se on jo annettu.

Ikuisesti kiitollisena,

Maija

Polvipaniikki

Tiedätkö mikä on miesflunssa? Siis se ilmiö, joka on totta ja totuus ja kaikki me tiedämme ja voimme todistaa sen olemassaolon ja todenpitävyyden; että miehet flunssassa ovat kuin kuoleman kielissä olevia pikkutyttöjä. Siis kun se jokakeväinen ja syksyinen flunssa iskee, niin mies kaatuu sen siliän tien dramaattisesti suorilla jaloilla sohvan pohjalle, alkaa tehdä huutavaa kuolemaa nenäliinaansa pärskieen ja perhe hänen ympärillään muuttuu sormennäpäytyksellä palvelusväeksi. Uikutus ja valtus ja aika ajoin sohvasta ylös nouseva käsi, joka vaatii milloin mitäkin asioita. Heti. Samalla miesflunssan uhri pyyhkii kuumeista otsaansa viilennetyllä pyyhkeellä ja rustaa testamenttia jättäen hyvästit koko maailmalle – mutta ensin on katsottava fudispeli ykköseltä, Formulaa kolmoselta ja Simpsonit Subilta. Ja syötävä pitsaa ja juotava kaljaa, sillä niitä ei haudassa saa.

Sitten lopulta vaimo (tunnetaan miesflunssassa myös nimellä ”Pääpalvelija”) kiikuttaa ukolleen kuumemittarin ja ukko tökkää sen suureleisesti kainaloonsa tuijottaen Pääpalvelijaansa lautasen kokoisilla vetistävillä koiransilmillään mahdollisimman säälittävästi.

Ni.

36,9 astetta!

Ja siihen loppuu Pääpalvelijan pesti.

* * *

Minulla on nyt miesflunssan sukulaistauti polvipaniikki. Toissapäivänä spinningtreenissä vasen polvi sanoi yhtäkkiä naks ja vihlaisi kovaa. Sattui. Teki saman toisen kerran ja minä kaaduin suorilta jaloilta pois pyörän päältä ja menin paniikkiin – ei nyt, ei juuri nyt, kun orastava urheilijan urani on päässyt vauhtiin ja kun viikon päästä pitäisi polkea 140 kilometriä Tour de Helsinki -tapahtumassa!

Eilen pidin treenistä lepopäivän, eikä päivällä polvi oikutellut, mutta illalla se naksahti taas pahaenteisesti kääntäessäni polvea.

Ja sitten oli piru merrassa. Paniikki kumpuaa entisestä elämästäni, jossa elin urheilijan kanssa; polviongelmat olivat aina sitä luokkaa, että ne tarkoittivat joka kerta suurempaa operaatiota. Ja tämä ajatus on nyt syöpynyt mieleeni: kun polveen sattuu, on sen tarkoitettava isoa leikkausta.

APUA!

On paineen tunnetta, vihlontaa, ihan selvää kierukan naksahtelua – jospa siellä onkin joku pala irti!? Oikeastaan koko vasen jalkani on tunnoton. Pelkään äkkiliikkeitä, pelkään varata polven päälle. Pelkään, että rasitan polvea väärällä tavalla. Pelkään liikkua. Siksi makaan varmuuden vuoksi koko ajan paikallani. Googlaan netissä ”polvivammat” ja katson kuvia räjähtäneistä kierukoista. Siirtyessäni paikasta toiseen linkkaan ylikorostetun näyttävästi ja tuijotan ihmisiä silmiin, jotta he huomaisivat tuskani. Räplään ja tunnustelen polvea koko ajan.  Syön suklaata kaksin käsin, koska ikinä ei tiedä milloin on viimeinen päivä. Laitan suklaisilla sormillani Facebookissa viestejä ystävilleni ja personal trainerilleni avautuen polvipaniikistani ja kysyen neuvoa. TARVITSEN PALVELUSKUNTAA, jottei minun tarvitsisi liikkua!!! Tarvitsen kainalosauvat, ihan vaan varmuuden vuoksi, jotta prinsessan polvi voisi levätä!

Mitä enemmän keskitän polveeni huomiota, sitä sairaammaksi se muuttuu ja mielessä vilisee Tour de Helsinki, mäkihyppy ja pian julkistettava uusi haasteeni…

Koko eletty elämä ja menetetty tulevaisuus lipuu ohi silmieni!

11880129_10153293070744457_865879323_n

Tämä kuva nähtiin eilen Snapchatissa. Tulepa muuten seuraamaan tohujani siellä!

 

Ni, tämä kaikki sai minut miettimään, että miksi ihmeessä miehillä on miesflunssa? Kun tavallaan olisi vaan niin paljon hepompaa vain sairastaa se tavallinen flunssa ilman dramatiikkaa.

Koska niinhän tässäkin lopulta käy (KÄYHÄN??); että polvessani on vain pieni rasitusvamma, joka menee ohi parissa päivässä kunhan vain maltan levätä… Nyt en haluaisi mitään tarpeettomia twistejä tähän tarinaan.

/Ämmä, ja huippu-urheilijan elämä

PS. Leikki sikseen, polvi oikeasti käyttäytyy nyt vähän kummallisesti ja minua jännittää.

Älä luovuta viittä minuuttia ennen ihmettä

Huomenta. Pari tuntia jaksoin olla istuma-asennossa. Villeissä kuvitelmissani olin suunnitellut lähteväni käymään asioilla, mutta vedettyäni housut jalkaan ja pakattuani laukun tuli niin heikottava ja huono olo, että oli pakko painua makuuasentoon uudelleen.

Tables have turned: nyt on tämän karvapallon vuoro toimia minun sairaanhoitajanani.

sairaanhoitaja

Onneksi nyt on aikaa sairastaa, vaikka kyllähän sitä toivoisi, että juuri tällä hetkellä olisi voimia hoitaa asiota, jotta hommat etenisivät. Mutta tämä on nyt paikka, jossa mieltä koetellaan. On pakko antaa hetkeksi periksi ja kehon levätä, jotta tämä joskus menee ohikin. Se on kaikista vaikeinta; kun päässä tykyttää, että pitäisi sitä, pitäisi tätä ja vieläpä tuotakin, mutta ei vaan pysty.

Jäin kiinni tuohon kahteensataankahteenkymmeneenkahteen kirjaan, jotka minulla on kirjahyllyssäni. Kirjani ovat minulle hirvittävän tärkeä asia. Kun nyt oikeasti olen tullut ne laskeneeksi, ja pysähdyin niiden ihmeellisen tasaluvun äärelle, oli pakko tarkistaa.

Googlasin ”toistuvat numerosarjat” ja löysin tämän:

”Numerosarja 222: Vastaistutetut ajatuksemme alkavat versoa todellisuuteen. Jatka niiden kastelua ja hoivaamista, ja pian ne puhkeavat maan pinnalle jolloin näet todisteen ajatuksiesi toteutumisesta. Toisin sanoen, älä luovuta viittä minuuttia ennen ihmettä. Ajatustesi toteutuminen on sinulle pian päivänselvää, joten jatka hyvää työtä! Ajattele positiivisia ajatuksia, jatka vahvistavia ajatuksia ja mielikuva-ajattelua.”

Osuvaa? Totta tai ei, niin aika hyvä viesti minulle. Ei luovuteta viittä minuuttia ennen ihmettä!

/Ämmä, joka ei luovuta, mutta ottaa nyt pienen paranemisen mittaisen luovuustauon

Pääsiäisen kärsimysnäytelmä

Terve tyypit! Mä en ole. Siis terve. Mutta ponnistin kuitenkin ylös sängystä ja olen nyt menossa käymään mökillä. Varsinaista kärsimysytelmää on ollut tämä pääsiäinen. Eilen en pystynyt mihinkään, en edes kirjoittamaan.

20140419-122016.jpg
Tällainen on pääsiäisen herkkucocktailini… Onneksi Mikko on töissä apteekissa.
Ulkona on +10 astetta, mutta minulla on päällä toppatakki ja -housut.

20140419-122416.jpg
Harmittaa ihan hirveästi, että tämä pääsiäinen menee näin. Taitaa tulla tavaksi, että joka kerta vanhempieni luokse tullessa olen sairaana. Nyt flunssassa ja viimeksi… no joo. Muistat ehkä.

/Maija, nukkuu nyt hetken automatkalla Toivakkaan.

Miltä sinä näytät aamuisin? Minä näytän tältä…

Johan siitä hetki ennättikin vierähtää kun taas kirjoitan tästä mielenkiintoisesta ja tapahtumarikkaasta ja samaa rataa kiertävästä elämästä. Kuten kerroin jo aikaisemmin, jos en kerro olevani väsynyt ja ihan poikki ja siksi nukkunut aamulla tänään vähän pidempaan, niin sitten napsin kuvia sinulle todisteeksi, että olen tehnyt aamutreenin. Tänään ei tule kuvia aamutreenistä, vaan totean vain: voikunolisinukuttanuttänäänaamullajaolenihanhirveänväsynytjaaamutreenijäiväliinkunpäätinnukkuasensijaan. Olen kipeä ja huominen Suomeen lähtö juhlintaviikonloppuineen vähän jännittää. Kuinkahan jaksan? No, tänään on otettava rennosti, ja kyllä; jätettävä se aamutreeni väliin. Miltä sinä näytät aamuisin? Minä näytän tältä:

aamukuvat/Maija, joka aikoo postata itsestään viikonloppuna vain ja ainoastaan tosi glamouröösejä kuvia hyvittäkseen kaiken tämän visuaalisen kärsimyksen

Masentaa

Meni sitten neljä päivää sairastaessa, ja vieläkään en ole täysin kunnossa. En pysty syömään! Alkaa mennä hermo, kun tietää, että saadakseen voimansa takaisin tarvitsee ruokaa, mutta mikään ei maistu tai jos jotain pakottautuu syömään, vatsa tulee todella kipeäksi. Ja kun ei ole energiaa, alkaa masentaa.

Mase

Ja ahdistaa. Nyt harmittaa todella paljon se, että juuri elämästä on vilahtanut neljä päivää aivan hukkaan; en ole pystynyt tekemään mitään. Ja edelleen päässä vaan ajatus seisoo, enkä kykene järkevään ajatteluun. Ja kun just nyt pitäisi pystyä järkevään ajatteluun! Saamaton olo. Tekisi vaan mieli nukkua.

mase2

Kohtalon keskisormi

Edelleen sairaana. Olen nukkunut kellon ympäri. Voimaton olo, en pysty syömään mitään. Kirjoittamisesta tai minkään muun tekemisestä ei tule mitään. En jaksa ajatella, tuntuu että aivot heittävät aina ajatusten välissä yhden ison kierroksen tyhjää. Kylläpä tällaisina hetkinä sitä osaa olla kiitollinen terveydestään.

aamiainen

Taistelin puolet tästä leivästä ja mustikkakeitosta suuhuni yhdistyksi aamiaiseksi ja lounaaksi (ja epäilen, että tämä jäänee illalliseksi myös). Ja tietysti juuri tänä viikonlopuna mies on jollain hemmetin (kyllä, nyt juuri ei riitä ymmärrys näille menoille yhtään) joukkueen hengenkohotusmelontareissulla. Tosi jees! Vähän tuntuu, että nyt kohtalo oikein tahallaan näyttelee keskisormea. Voit kuvitella, että tässä olotilassa yksin kotona oleminen ilman ketään tuttua, joka voi tulla avuksi tarvittaessa… No, en jaksa edes valittaa. Se hyöty kai tässä sairaudessa on.