Jalkapallovaimon verkkarit… ja sit mun…

Niin. Saattaahan se sitten kuitenkin olla niin, että minulla ja Jalkapallovaimolla on vähän eri käsitykset kuitenkin sitten siitä, että mikä on jumpsuit, niinku verkkarit, vaikka me ollaan kuitenkin vähän niinku samalla alalla. Ihan vaan ajatuksena totean.

jumpsuit

Mainokset

Salibandyvaimo vs. Jalkapallovaimo – elämämme kuvin

Jaa. Pyörin netissä ja tutkin erilaisia blogeja. Jotenkin jäin kiinni tähän norjalaiseen Fotballfrue-blogiin. Niinku benchmarkkausmielessä. Kun minäkin kuitenkin jonkin sortin urheiluvaimo olen. Niin sen huomion tein, vaikken kaikkea ymmärräkään norjan kielellä, että onhan tuo jalkapallovaimon arki aika kaukana minun arjestani. Minun blogini kuitenkin… niin… se on vähän erilainen. Jos ihan varta vasten vertaisi, niin tältä elämämme näyttäisivät rinnakkain (tai allekainhan ne tässä oikeastaan..):

Arkipäivän pukeutumista…

floorballfrue2

Gourmet-tason ruoanlaittoa…

floorballfrue

Siisti, kaunis ja hehkuva koti sisustuksen pienine yksityiskohtineen…

floorballfrue3
Viivottimella aseteltuja vaatteita tuote-esittelyssä…

floorballfrue4

Päivän verkkareita…

20131023-082308.jpg

No sä varmaan nyt nappasit jo pointtini…

 

Salibandyvaimon tunnustuksia

Kävin eilen katsomassa poikaystäväni kauden ensimmäistä harjoituspeliä. Tästä se taas lähtee liikkeelle; elämä pelihallissa. Muistan kun vuosi sitten astuin tähän halliin ensimmäistä kertaa. Jännitin aivan valtavasti; erityisesti sitä, että minun oli kohdattava kaikki pelaajien työttäystävät ja vaimot ensimmäistä kertaa. En osannut jutella heidän kanssaan, en yksinkertaisesti tuntenut kuuluvani joukkoon ollenkaan. Olin aivan uudella pelikentällä omassa elämässäni.

säbä1

Minulle tällainen joukkueurheilu on ollut aikaisemmi aivan vieras maailma ja ”salibandyvaimous” ei ole ehkä ihan luonnollisimmin ole iskostunut identiteetikseni. Sanon sen suoraan: en olisi voinut uskoa aiemmassa kiireisessä, itsenäisessä ja hemmetin tärkeässä ”bisnesnaisen” elämässäni, että jättäisin kaiken miehen takia ja iso osa elämääni olisi kannustaa häntä katsomossa (omien tarpeiden hetkeksi syrjään siirtämien + toisen pyyteetön tukeminen = kaikista isoin asia, jonka olen vuoden aikana oppinut!).

Muutos uuteen tapahtui niin nopeasti vuosi sitten, ettei minulla oikein ollut edes aikaa sulautua luontevasti rooliini. Vielä heinäkuussa en tiennyt, että olisin muuttamassa vieraaseen maahan, ja sitten jo elokuussa istuin tässä hallissa. On ollut paljon uuden opettelua, uutta maata, uutta parisuhdetta, salibandyvaimoutta, uutta suuntaa omalla työuralla. Kaikenlaista! Ja eilen tuo fiilis jotenkin iskostui taas minuun takaisn, tuntui oudosti koko kropassani. Mutta onneksi nyt alkaa uusi kausi, ja elämä on jo hieman tutumpaa. Ei ehkä niin paljon helpompaa kuin olisin toivonut, mutta onneksi edes vähän.

säbä2

Kirjoitin vuosi sitten Sarastus-blogiini tunnoistani ruotsalaisena urheiluvaimona. Olipa hauska lukea sitä. Onneksi en tiennyt silloin vielä ihan kaikkea mitä tuleman pitää…