Niin. Minähän olen ollut aina vähän aikaani edellä. Niin nytkin. Olen kolmenkymmenen ja neljänkymmenen puolivälissä ja minusta tuntuu, että minulla on viidenympinkriisi. Tiäkkö? Ostetaan moottoripyöriä tai lycrapöksyt ja lähdetään viilettämään pitkin maantietä joko moottorilla tai ilman. Vauhdin hurma. Tunne että menee, elää.

Ja se, että elämä lipuu yhtä nopeasti ohi silmien…

Kyllä, tämä on vakavaa. Viidenkympinkriisi kolmenkymmenen ja neljänkymmenen välissä.

En tiedä mikä minuun on mennyt. Yleensä ihminen vanhetessaan tulee varovaisemmaksi ja alkaa pelätä hurjia juttuja. Kun saa lapsia ja käsin kosketeltavasti tuntee elämän haurauden, se tapahtuu viimeistään, sanovat äitisihmiset.

Ni, en minä. Minulle on käynyt päinvastoin.

Minä olin nössö lapsi. Taiteilija. Tein teattereitani ja lauloin ja soitin selloa ja pelkäsin kaikkea hurjaa. Vanhetenssani elämä oli tarkkaan suunniteltua ja kontrolloitua – ah sitä varmuuden tunnetta!

Äitini antoi minulle taulun vuonna 1989, jossa sarjakuvahahmo Ressu seisoo koirankopin vieressä ja sanoo että ”elämässä pitää oppia olemaan pelkäämättä”. Minä inhosin taulua, koska ajattelin äitini ostaneen sen siksi, että hän pitäisi minua pelkurina. 

En minä pelkuri ollut. Nössö vain. Ressukka.

Mutta sitten jossain kolmenkymmenen ja neljänkymmenen välillä jokin naksahti päässäni ja tajusin, että elämähän on aivan liian lyhyt pelkäämiseen. Ja nyt minä elän viidenkympinkriisiä, mistään muustahan tässä ei voi olla kyse.

Kun nyt kysyt mitä liikkuu ihmisen mielessä ennen mäkihyppyä, ni, se on toi. Aika tarkalleen ja sanasta sanaan yllä esitetyn ajatusketjun käyn läpi päässäni, kun tuijotan alas Lahden Karpalonmäen K6-mäen laelta. Koo kuusi. Se tarkoittaa mäen koon määrittävää kriittistä pistettä. K-pisteen yli kantaneista hypyistä annetaan lisäpisteitä ja sen alle jääneistä hypyistä vähennetään.

Koo kuusi. Siis kuusi metriä.

Minä olen luvannut hypätä. Mäkihypyn! Jossain kolmenkymmenen ja neljänkymmenen välillä sain päähäni mullistavan idean aloittaa blogin ja alkaa antaa haastaa itseäni erilaisiin hurjiin koetoksiin. Asuin kuukausia Pohjois-Norjassa ja työskentelin kalastajan apulaisena, kävin saatanallisessa vuoristoradassa, pyöräilin 350 kilometriä kolmessa päivässä ja edessä odottaa 250 kilometrin kävelyhaaste, josta siitäkin pitäisi suoriutua kolmessa päivässä.

Mutta hoidetaan nyt ensin alta pois tämä: mäkihyppy.

Lahden Salpausselkä, helmikuiset esikisat ensi vuonna Suomessa järjestettäville Hiihdon MM-kisoille. Vuosi takaperin seisoin Lahdessa Suurmäen huipulla ja haaveilin ääneen liusta alas mäkeä. Ja sitten minut haastettiin; hyppäämään Salpausselän vuoden 2016 naisten päivässä niin isosta mäestä kuin vain sielu sietää. Ja tapani mukaan, vaikka treeniaikaa tällä kertaa olisi ollut puoli vuotta, minä tartun ajatukseen treenaamisesta vasta kolmea viikkoa ennen itse koetosta. Pyöräilyynkin oli aikaa treenata vain kaksi viikkoa.

In Finland we have this thing called lahjattomat treenaa.

Mutta minä en ole lahjaton. Minä olen vain… Ressukka.

”Hoidetaan tämä nyt alta pois”, huokaisen hiljaa mielessäni, teen äänettömän ristinmerkin ja astun mäkihyppääjien pyhättöön, pukukoppiin. Kohta tästä menosta on äänettömyys kaukana.

Ähinä. Se on ensimmäinen ääni.

Ähinä, joka syntyy kun ahtautuu mäkihyppypukuun. Nämä ovat pieniä tyyppejä, nämä hyppääjät, havainnoin tunkiessani leveitä hartioitani kommandopukua muistuttavaan keltaiseen nakinkuoreen.

Litteä ja leveä, se olisi ideaalin mäkihyppääjän mitta, huikkaa tämän päivän valmentajani Tami Kiuru katsoessaa ahtautumisoperaatiota kevyesti huvittuneena. Ensimmäinen puku ei sovi päälleni. On vaihdettava asua. Musta.

Tami, entinen mäkihyppääjä ja nyt Lahden vuoden 2017 MM-hiihtojen kilpailunjohtaja on apunani elämäni ensimmäisessä mäkihyppytreenissä. Meillä on varsinainen mäkijoukkue; toiseksi valmentajakseni saan Suomen kovimman naismäkihyppääjän Julia Kykkäsen ja kolmantena suksieni suunnasta vastaa Lahden hiihtoseuran Kai Lahtinen.

Salpausselällä helmikuussa juhlitaan tänä vuonna naismäkihyppääjiä, sillä luvassa on ensimmäinen naisten mäkihypyn kilpailu. Ei, siihen minä en kuitenkaan ole osallistumassa, sillä uskopa tai älä, tästä maailmasta löytyy koko joukko naisia, jotka hyppäävät mäkeä ammattimaisesti. On valtava tunnustus heille, että Lahdessa nähdään tänä vuonna naisten oma kisa. Julia on muuten ensimmäinen suomalainen nainen, joka on osallistunut mäkihypyn arvokilpailuihin. Kolmevuotiaasta lähtien hän on viettänyt elämänsä mäkiä liitäen, joten hän jos kuka osaa minua opettaa.

Nyt Julia seisoo suksieni edessä estäen niiden liun kun yritän ähistä itseäni seuraavaan vaiheeseen ja laittaa suksia jalkaani. Kai kyyhöttää vieressäni ja koettaa opettaa oikeaa asentoa.

Ja nyt Julia kyyhöttää vieressäni ja tekee outoa joustavaa liikettä.

Minä kysyn kuinka paljon saa kiroilla. Reisiin sattuu, olenhan ollut suksilla jo viisi minuuttia.

Seuraa toinen toistaan epäilyttävämpiä vaiheita. Epäuskoa, pelkoa, huutoa, Tamia, Kaita, Juliaa, mössöä taivaalta, märkiä hanskoja.

Kun nyt kysyt millaista on mäkihyppytreeni, ni se on tollasta.

”Vedä läpi vaan, kyllä painovoima pitää huolen lopusta.”

Se on toinen ääni. Tamin.

Nyt seison kookutosen laella, ja minun pitäisi uskaltaa laskea koko mäki hyppyreineen. Harjoituslaskut olemme tehneet ”alustalla”, siis alastulorinteessä.

Oikeastaan tämä on aivan älytöntä; nyppylähän ei edes ole järin suuri. Mutta järin suuri on se mekkala, joka päässäni käy kun astun mäen laelle ja koetan tehdä päätösta laskuun lähtemisestä.

Mekkala.

Se on kolmas ääni.

Valtava hiljainen taisto, jossa käydään läpi syntymä ja kuolema, järki ja järjettömyys, kolmen ja neljänkympin välimaasto ja viidenkympin kriisi. Pelko ja Ressukat. Mietin pitkään vielä hypyn jälkeen miksi pää ei meinaa antaa periksi lähtötelineellä. En vain saa itseäni liikkeelle, vaikka hurjempiakin laskuja on periaatteessa laskettelusuksin aikoinaan tehty. Sen on oltava se yksi pieni lisäelementti. Hyppyri. Tieto siitä, että nyt hypätään mäkihyppy. Kun pää sanoo, että ollaan tekemässä jotain uutta ja edessä on jotain, minkä kulkua ei ole koskaan elämässään aiemmin todentanut.

Tämä on haasteiden kiehtovin osuus. Se hetki, kun pääsee tutustumaan oman päänsä sisältöön ja mekkalaan. Siihen kuinka pää toimii tilanteessa, jossa täytyy puskea itsensä äärirajalle ja pois mukavuusalueelta. Mitä enemmän mietin, sitä vauhdikkaammin haluan kääntyä takaisin. Ja sitten jossain vaiheessa on vain käännettävä hullun huuto päässä pois, ja annettava mennä jos ei aio luovuttaa.

Ei. Korjaan. Tämä on se haasteiden kiehtovin osuus: kun saa päänsä off-asentoon, hiljentää mekkalan, päästää irti, ja huomaa suoriutuvansa helposti. Siitähän sinulle kirjoitin vaikkapa pyöräilyhaasteeni yhteydessä. Kun tajuaa, että suuri osa mekkalasta on aivan turhaa.

AAAAAAHHH.

Neljäs ääni.

Siirrän sukset uralle ja päästän kädet irti tukitelineestä. AAAAAAAHHH ja olen kyykyssä maassa mäen alapuolella.

Kun nyt kysyt millaista on laskea elämänsä ensimmäinen hyppyrimäki, ni tollasta.

Jännitys pyyhkii kaiken ajattelun pois päästä. En muista hypystä mitään. Se tuntuu vain pakottavana paineena reisissä ja kirosanoina, jotka purkautuvat suusta. Olen pysynyt pystyssä, mutta tulee valtava tarve kaatua maahan, sillä jalat eivät kestä.  kun kaikki hypyt on tehty ja treeni ohi, en muista enää edes missä olen, mihin olen menossa, mitä elämässäni seuraavaksi tulee tapahtumaan… Kaikki on pyyhkiytynyt pois päästä. Kaikki. Myös deodorantti. Hiki valuu mustan kommandopukuni alla.

Paikalle pyrähtää Heta, 6. Ei. Numero kuusi ei nyt viittaa mäkien koopisteeisiin, vaan Hetan ikään. Kuusivuotias tyttö on tulossa näyttämään mallia hyppäämiseen. Ja hän haluaa heti K15 mäkeen.

Hetan äiti kertoo, että edellisenä iltana Karpalon mäillä on ollut treenaamassa 11 lasta. Se lämmittää sydäntä. Ehkä meillä onkin uusi sukupolvi nousemassa lajin harrastajiksi, sillä niin harmillista kuin se onkin, tämä kerran Suomessa kovaa kukoistanut laji on viime vuosina joutunut vähän alakynteen. Harrastajiakin on lajille vaikea saada. Kai, Tami ja Julia harmittelevat, kun pieniä kaupunginosamäkiä on poistettu käytöstä. Ne ovat aikoinaan kannustaneet heitäkin lajin pariin. Omiakin hyppyreitä rekennettiin ja kavereitten kanssa hypittiin – näin mäkinaiseni ja -mieheni kertovat oman innostuksensa alkaneen. Nykyään hypätään virtuaalisesti kotisohvalta. Kotisohvalta mäkihyppyä myös katsotaan, mutta aiempaa vähemmän ja kisoihin paikan päällekin on nykyisin vähän vaikeampi tulla. Miksi?

Mutta nyt meillä on Heta, ja kohta Lahdessa mäkinaiset. Ehkä meissä naisissa onkin tulevaisuus? Myös lajin innokkaina seuraajina. Nyt uuteen nousuun on jo mahdollisuus! Ja mikä upea talviarvokisatapahtuma Lahdessa vuonna 2017 onkaan luvassa. Kunhan vaan mahdollisimman moni ostaa sinne liput jo heti sunnuntaina 31.1, kun lipunmyynti alkaa.

Nappaamme kuvan mäkijoukkueestamme. Kelpo tiimi. Kookutonen, ihan hyvä ekaksi kerraksi ja tästä on hyvä ponnistaa. Huikkaamme hyvästit Julian kanssa, hän lähtee seuraavaksi kisoihin Saksaan.

Astun pukukoppiin pää Hetasta ja hypyistä nollaantuneena mustaan hikikommandooni hukkuneena. Seuraava treenaaja odottaa hyppypukuani. Ne täytyy jakaa, sen verran harvassa nämä tavikselle mahtuvat asut ovat. Vedän puvun pois päältäni ja mutisen pahoittelut sen hikisyydestä ja nostan katseeni veistääkseni jotain nasevia hyppyohjeita seuraavalle.

Heikki Kovalainen. Yksi maailman kovimmista F1-kuljettajista. Hän hyppää jälkeeni, sillä on juuri vastaanottanut MM-kisojen latulähettilään tittelin, ja hyppy kuuluu vähän niinku kuvaan.

Päätän nopeasti vetä sanat takaisin sisääni ja jättää ohjeet jakamatta.

Ni, kun nyt kysyt, kuka on ajanut sisään Heikki Kovalaisen mäkihyppypuvun, ni mä!

Ja kun nyt kysyt, millaista on mäkihyppy, ni ihan sairaan siistiä.

Treeni on alkanut. Seuraava tavoite on K15. Kooviistoista ja sillai, katsotaan miten käy.

Viidenkympin kriisi kolmenkympin ja neljänkympin välissä on ihan kiva juttu. Pistää ihmisen hikoilemaan.

/Ämmä, Mäkikotkanne

Ai ni, tässä loppukevennys. Tältä näyttää pään sisäinen taisto in action ja minun elämäni ensimmäinen mäkihyppy. Nautinnollisia katseluhetkiä huolimatta siitä, että kuvaajalla on kamera kädessä ihan vinksin vonksin.