Perässähiihtäjä syntyy uudelleen

”Lähettää köristelemmää”, sanoi bussikiuski kolmisen tuntia sitten, kun starttasimme matkan Kajaanista. Pikapyrähdys Vuokattiin on takana ja istun nyt bussissa matkalla Helsinkiin.

Johan oli mukava ja antoisa reissu. Olen yrittänyt miettiä koko alkumatkan mitä kertoisin sinulle siitä miksi ylipäänsä olin Vuokatissa. En oikein osaa enkä ehkä haluakaan vielä kuvata tarkasti reissuni tarkoitusta. Mutta kerroin sinulle jo, että tämä visiitti koski niin työtä kuin vapaa-aikaakin.

Aika Norjasta pois tuloni jälkeen on ollut erittäin mielenkiintoista. Olen ajautunut erilaisiin tilanteisiin ja ihmisten seuraan, jotka ovat avanneet aivan uudenlaisia ympyröitä elämässäni. Tämä kuulostaa nyt vähän pahaenteiseltä… Eikös noin sanota aina kun on ajautunut jollan tavoin huonoile teille? Ei, siitä ei ole nyt kysymys. Oikeastaan aivan päinvastoin.

Nyt kyse on hiihdosta ja hiihtämisestä. Urheilusta niin huippu- kuin harrasteljatasolla. Suomalaisesta kansallisurheilulajista.

Muistatko kun olin keväällä Lahdessa Salpausselän kisoissa? Sain silloin jalkaani sukset ensimmäistä kertaa sitten kouluaikojen. Jotenkin tuon Lahden visiitin jälkeen kaikenlaisia hiihtoon liittyviä asioita on alkanut tupsahdella eteeni. Täysin pyytämättä ja yllätyksenä, on tunnustettava. Sain vain kutsun tuolloin lähteä Lahteen ja sitten yksi asia kerrallaan huomaan ajautuvani hiihdon pariin syvemmälle ja syvemmälle.

Yksi konkreettinen ilmentymä tästä on se, että ensi talvena minun on tarkoitus aloittaa hiihtoharrastus uudelleen ja varmasti aivan alusta. Mielikuvani hiihtämisestä on ollut se sama, joka varmasti monella muullakin hiihtoon liittyy. Se yhdistyy mielikuvaan kouluaikojen väkisinhiihtämisesä – pakosta mennä ladulle lipsumaan huonoilla suksilla koulun liikuntatunnilla. Mielessäni on ällöttävä kuva räkä poskella hiihtävästä, liian paksussa toppatakissa ja kuolettavassa hiessä rämmityistä Hippohiihdoista tai Etelä-Suomen räntäsateesta, joka ei millään muotoa hukuttele ladulle (jos niitä latuja ylipäänsä on). On ollut tunne, että en minä osaa, että hiihto on vaikea laji, jossa pitää olla parhaimmat ja kalleimmat varusteet voidakseen edes päästä alkuun. On ollut ajatus, että hiihtäminen on vakavaa ja tylsää puurtamista.

salpuri10

Tuolta näytti meno Lahdessa maaliskuussa

Mutta Lahdessa hiihtostadionin maalisuoraa eestaas painaessani tajusin, että hiihdossahan voisi olla jotain jujua. Jalat taipuivatkin luistelutyyliin ja oli hauska lykkiä tasatyöntä, kun tunsi sykkeen todella kohoavan. Hiihtämisen keveys ja hauskuus yllättivät. Aloin ajatella, että minusta voisikin olla tähän – että ehkä tämä ikuinen perässähiihtäjä voisikin syntyä uudelleen!

Ja nyt tulevana talvena minä olen päättänyt antaa hiihdolle mahdollisuude. Aion kokeilla lähestyä hiihtoharrastusta aivan uudesta näkökulmasta: voisiko se ollakin hauskaa yhdessä tekemistä, mukavia hiihtoreissuja, kokonaisvaltaisesti kehoa haastava liikuntamuoto ja laji, jota voi treenata myös ennen lumien tuloa? Nyt jo Vuokatissa treenasimme peruskuntoa hiihtoladuille, ja se oli yksi reissun syistä.
Ja sitten ne muut asiat… Niistä kerron sitten kun on tarkempaa kerrottavaa. Mutta esimerkiksi tällaista tapahtui Vuokatin urheiluopistolla

  
Nyt jatkan tätä bussissa istumista. Edessä on vielä viisi tuntia tätä lajia. Ehkä tämä motivoi minut hiihtämään. Onneksi mukanani on Mika Myllylän elämänkerta, johon olen jäänyt aivan täysin koukkuun, enkä voi laskea sitä käsistäni. Kerrassaan mielenkiintoinen opus, joka valottaa hienolla tavalla huippu-urheilun ja hiihdon ydintä. Vedetään nyt tämä hiihtoreissu loppuun saakka oikein tyylillä ja perehtyen hiihtoon kaikilla mahdollisilla tavoilla! 

    

/Äm

Mainokset

Potentiaalisesti hurja viikko

Maanantai! Tästä alkavasta viikosta on tulossa potentiaalisesti aika hurja. En tiedä onko hurjin osuus se, että lähden huomenna parin päivän reissulle Kuopioon vai kenties se, että torstaina alkaa Onnellisten Ajokoulun ensimmäinen opetuspäivä INSSIAJOLLA!

Vai huipentuuko hurja viikko torstai-iltaan? Silloin nimittäin minusta koetetaan tehdä fudisfani. Torstaina on Stadin Derby ja minut on haastettu mukaan fudiskatsomoon fanijoukon mukaan. Älä kysy enempää sillä en ymmärrä mistään mitään. En oikeastaan tiedä edes kumpaa olen menossa kannustamaan. Ja jalkapallo. Huh. Ei kosketuspintaa. Mutta kuorolauluun olisi tarkoitus yhtyä. Tai niin ne fanit yrittävät; saada tehtyä minusta superfanin. En tiedä miten minun käy.

Niin ja onhan se mahdollista, että perjantaina räjähtää. Silloin kun puhutaan Salpausselän mäkihyppyhaasteesta, johon olen luvannut lähteä mukaan innostuttuani mäkikotkan elämästä muutama viikko taaksepäin käydessäni lämmittelemässä Suurmäen hyppypuomia. Onneksi työviikko päättyy perjantaina rauhallisissa merkeissä, sillä silloin tapaan mindfulnessohjaaja Aleksi Litovaaran, jonka tarkoitus on vetää suurimmat höyryt ulos päästäni. (No okei on hän myös ex-huippulumilautailija, että onhan siinä vielä potentiaalia päätyä mielenrauhan sijaan johonkin perjantai-iltapäivän rajanylitykseen..)

Ehkä siinä on asiaa yhdelle viikolle. Sinä pääset tietysti hulinaan mukaan.

Hauskaa viikkoa sinulle! Yritetään nauraa mahdollisimman paljon itsellemme tällä viikolla, jooko?

Mazda Onnellisten ajokoulu starttitilaisuus

Toivotaan, että ihan tämä koko jengi ei sulloudu yhteen autoon samalla kertaa Mazdan Onnellisten Ajokoulun torstaisessa inssiajossa. Parin viikon takaisessa ajokoulun lanseeraustilaisuudessa kun ängettiin koko tiimi samaan Mazdaan.

Ai ni ja tietysti huomenna koittaa aika yhdelle suurelle paljastukselle… Stay tuned!

/Ämmä

Sisältömarkkinointi tarvitsee faceliftin – on aika puhua rahasta!

Eckerö Linen Finlandia-laiva. Ping Helsinki -sometapahtuma. Perjantaiaamu. Aikainen herätys ja silmät puolitangossa. Matkabloggari Marinella Ruususen esitys. Otsikko. ”Miten kasvatan oman mediani arvostusta”. Tämä kuva. Ping! Herään aamukohmelostani.

ping3

Tuoreinta dataa siitä kuinka somettajille maksetaan keskimäärin tällä hetkellä sisältömarkkinointiyhteistyöstä.

Karua tietoa nykytilasta keskellä Tallinnaan matkalla olevan, innostusta pursuavan seminaariporukan pöhinää. Ping Helsinki kokosi viime perjantaina yhteen somen sisällöntuottajat ja yritykset. Ping oli ansioitunut tapahtuma, jonka tärkein anti minulle oli tämä oivallus: jotain on tehtävä!

Kun katsot noita hintoja, tajuat varmaan jo ilman se kummempia alleviivauksia: sisältömarkkinointi on vielä lapsenkengissä. Sisällöntuottajien ja erityisesti bloggareitten osaamista ei arvosteta lähellekään heidän ansaitsemallaan tavalla. Blogit ovat kovinta markkinointipotentiaalia, ja näin työstä meille maksetaan! Jos maksetaan ollenkaan. Tai jos tehdään yhteistyötä ylipäänsä lainkaan.

ping1

Kun pari viikkoa sitten esitin blogissani työharjoittelutarjoukseni (muistatko, tässä kirjoituksessa tarjosin palveluksiani free of charge?), minulle on tarjoutunut ennalta arvaamaton mahdollisuus ja suuri kunnia kiertää kenttää keskustelemassa eri yritysten ja brändien kanssa niiden markkinoinnin ja viestinnän haasteista.

”Meidän pitäisi saada osuvaa ja raikasta sisältöä; sellaista, jota emme tästä omasta arjestamme käsin välttämättä osaa nähdä ja kertoa. Pitäisi osata rakentaa koskettavia ja kiehtovia tarinoita sekä saada ne eloon erilaisissa sosiaalisen median kanavissa. Me tiedämme, että some pitäisi valjastaa käyttöömme vahvemmin ja haluaisimme tehdä sisältöyhteistyötä, sillä meillä on puute sisällöistä ja niiden tekijöistä. Emme me tarvitse vain huimaavia lukijamääriä, vaan erityisesti hyvää ja hyödynnettävää sisältöä. Olisi rahaakin, mutta… Mutta me emme osaa. Emme tiedä miten. Emme uskalla. Somen hallitsemattomuus pelottaa. Entä jos bloggari ei kirjoitakaan meistä hyvää?” 

Tämä on ollut sataprosenttisesti kaikkien käymieni keskustelujen yhteinen sisältö. Tarve on.

Ja sitten taas sisällöntuottajat! He hihkuvat intoa. He haluavat löytää oikeita yhteistyökumppaneita, jotta voisivat tehdä sydämensä työtä ja saada siitä arvoistaan korvausta. Suuri osa bloggareista, itseni mukaan lukien, rakentaa blogiaan aivan kuin päivätyönään, on ehkä sisällöntuotannon ammattilainen, jolla on oma vaikuttava media ja valtava halu tuottaa yleisölleen relevanttia sisältöä. Puitteet ovat kunnossa ja tarjonta on.

Kuinka tarve ja tarjonta kohtaavat tällä hetkellä? Mitkä ovat kohtaamisen haasteet?

ping5

Bloggarikollegoitten kanssa käytiin Tallinnassa myös balettitunnilla. Onneksi oli kokeneempia mukana korjaamassa asentoa, sillä muuten olisi mennyt suht norsu posliinikaupassa -linjalla tuo meikäläisen posaus. Kiitos tapahtuman yhteistyökumppaneille että mahdollistitte meille bloggareille ikimuistoisen päivän!

 

Ping! Ajatukseni virittäytyivät tuon aamuherätyksen jälkeen tarkkailemaan erityisesti sitä millaista keskustelua sisältömarkkinoinnista ja yhteistyöstä käytiin numeroiden tasolla. Kuvaavaa oli keskustelu, jossa eräs bloggari kysyi viestintätoimiston edustajalta siitä, millaisia lukijamääriä viestintätoimiston asiakkaat odottavat bloggarilta jotta edes harkitsisivat yhteistyöhön lähtemistä. Viestintäammattilainen kierteli ja kaarteli tarkkaa vastausta vedoten erilaisiin muuttuviin tekijöihin. Lopulta hänestä saatiin puristettua irti yksi lause:

”No, ehkä siinä mennään ainakin nelinumeroisissa luvuissa.”

Oliko puhe päivästä, viikosta tai kuukaudesta, sekin jäi epäselväksi. Mitä hittoa? Jos lukuja ei osata tai uskalleta julkisesti lyödä tiskiin, saati sitten puhua rahasta avoimesti, kuinka sisältömarkkinointi voi kehittyä mihinkään?

Toisella puolella taas tulemme me sisällöntuottajat. Karkea arvio tapahtumassa käymieni keskustelujen pohjalta on se, että 95% sosiaalisen median sisällöntuottajista on aivan kuutamolla siitä, miten työnsä arvottavat ja kuinka yhteistyömahdollisuudet paketoivat. Tuotteita otetaan vastaan, ja niitä tarjotaan, mutta purkillinen kasvorasvaa ei pitkälle lämmitä. Ja jos omia rajojaan ei osaa vetää, joku muu varmasti määrittelee ne bloggarin puolesta.

Olen itse tehnyt paljon yhteistyötä pienten yritysten ja yksinyrittäjien kanssa. Monet bloggarit eivät eroa tästä joukosta; moni meistä toimii kuin pieni yritys, vaikkei sitä virallisesti olisikaan. Haasteet ovat aivan samanlaiset. Osaaminen, into ja tekemisen meininki ovat kohdallaan, mutta puutteet tulevat liike-elämän perusasioiden puitteissa: ei osata myydä, tuotteistaa eikä määritellä omalle työlle rahallista arvoa.

Suurin osa bloggareista ei uskalla puhua rahasta tai pyytää sitä. Bloggareissa, tubettajissa ja instaajissa on valtava potentiaali yrityksille ja organisaatioille, kun yhteistyöt vain osattaisiin oikealla tavalla rakentaa. Tämä vaatii valtavaa osaamista kaupallisessa mielessä eritysesti sisällöntuottajilta: kuinka tuotteistaa oma media siten, että siitä voi rohkeasti pyytää ja saada arvonsa mukaista rahallista korvausta?

sisma5

 

Nyt on oikea aika toimia. Sisältömarkkinointi tarvitsee faceliftin. Tarvitaan esimerkillisiä käytäntöjä, yhteisiä malleja, mittareita ja sääntöjä. Nyt on puhuttava avoimesti myös luvuista ja rahasta. Tarvitaan molempien perspektiiviä ja yhteistä keskustelua.

Ennen kaikkea tarvitaan rohkeampaa otetta kokeilemiseen. Yritysten pitäisi nähdä somettajat voimavarana, eikä ahneina käsiojossa kinuajina. Kenttää on ammattimaistettava!

ping2

Aamulla ensimmäisenä istuessani laivan seminaarihuoneen penkkiin näin edessäni tämän.

 

Yrityksille toivoisin rohkeutta ja viisautta siirtyä puheista toimintaan. Uskallusta lähteä mukaan vuoropuheluun sosiaalisen median sisällöntuottajien kanssa. Innostusta rakentaa ja luoda yhteistyötä, vaikka vielä selvää näkemystä kaikista palikoista ja mittaamisen malleista ei ole. Kanttia kokeilla ja sitten onnistua, tai, hittovie, välillä karahtaa kiville.

Ihan vähintään toivoisin sitä, että jos sisällöntuottaja ottaa yhteyttä ja esittelee innostuneesti itse tuotteistamansa konseptin potentiaaliselle yhteistyökumppanille, tämä lukuisten yhteydenottojen ja soittopyyntöjen jälkeen edes vaivautuisi vastaamaan valtavasti työaikaa ideaansa käyttäneelle, brändiä tarkkaan tutkineelle ja sille lisäarvoa rakentaneelle bloggarille, että ”ei kiitos”.

Näin on käynyt minulle. Eikä jäänyt hyvä fiilis.

Varman päälle pelaaminen ja suomalaiseen sisuun niin syvälle isketty pelko epäonnistumisista estävät suurimmat onnistumiset sisältömarkkinointiyhteistyössä. Ja silti tänä päivänä pärjäävät vain ne, jotka osaavat joustaa, reagoida, toimia ja testata. Ne, joiden meininki on vielä vuosikausienkin toiminnan jälkeen vähän ”start up”.

* * *

Bloggareille toivoisin itsensä arvostamista. Meidän työllämme on valtava arvo ja se pitäisi nyt osata kiteyttää ja kommunikoida oikealla tavalla!

ping4

Törmäsin tapahtumassa myös Lahti2017-MM-kisojen viestintäpäällikkö Laura Lehtoseen. Muistatko kun kävin taannoin Salpausselän kisoissa, ja kirjoitin siitä näin? Otettiin Lauran yhteisselfiessä mäkihyppyilmeet, sillä näitä tullaan kohta tarvitsemaan, sen verran hauskoa juttuja yhdessä juonittiin tulevaisuuden varalle…

 

Minä tein perjantaina Pinghuumassa ison päätöksen. Aion tehdä tälle asialle jotain, ja tulen tarvitsemaan tässä sinuakin jatkossa. Pysy siis kuulolla, sillä saat tietää tästä vielä lisää. Pian!

/Ämmä, ilmoittaen myös ottavansa kaikki tästä tekstistä heränneet ajatukset vastaan, sillä niitä tarvitaan jo nyt

Mäkikotkaperspektiivi

Istun ohuella teräksisellä puomilla. Kädet ja jalat tärisevät. Sydän hakkaa. Pää on innostuksesta sekaisin. Mikä mahdollisuus istua täällä! Mieletön kokemus, vaikka samalla puristan puomia rystyset valkoisina peläten, että hetkellä millä hyvänsä saatan huojataa alas.

Edessäni aukeaa sumuinen maisema. Harmaata ja valkoista. Suksiurat, joiden päässä hyppyri; paikka ponnistukselle. Pudotus, jossa pitäisi liitää. Levittää kätensä ja heittäytyä vaaka-asentoon vetäen sukset suoraan mahan alle. Tuntea kehonsa jokainen solu ja niiden sulautuminen ilmalentoon. Heittäytyä sadan kilometrin tuntivauhtiin ja katsoa kun maa lähestyy kovaa vauhtia nenää. Toivoa, että liito kantaa mahdollisimman pitkälle ja pelätä pienintäkin harhaliikettä. Kiepauttaa itsensä pystyasentoon ilman vastustaessa jokaista liikettä ja laskeutua niiaten maan pinnalle. Tuulettaa ja kuulla hurraava kansa. Olla koko maailman mestari tai kohdata karvas häviö. Onnistua tai epäonnistua. Olla juhlittu sankari tai se, jonka kaikki haluavat unohtaa. Kiivetä kerta toisensa jälkeen tuolle samalle puomille ja hypätä. Tuntea vapaus, vauhti ja virtaava adrenaliini. Onnistua tai epäonnistua. Ei koskaan luovuttaa. Olla nimensä arvoinen: mäkikotka, ilmojen kuningas.

salpuri7

Olen aina ajatellut, että hyppääminen on hullujen hommaa. Niinhän se onkin, mutta yhtäkkiä hullu minussa herää. Voisinko minä? Osaisinko minä? Ihan vaan pikkuruisesta mäestä? Yhtäkkiä hyppääminen tuntuu mahdolliselta ja kiehtovalta. Yhtäkkiä haluan lentää ja tuntea sen minkä mäkikotka tuntee.

salpuri20

Myöhemmin illalla sueratessani mäkimontussa joukkuemäkikisaa silmät tarkkana se iski. Ajatus. Minä tiedän miltä tuolla tuntuu. Minä olen nähnyt miltä maisema näyttää mäkikotkan silmin. Kuinka paljon paremmin voinkaan maailmaa hahmottaa ja ymmärtää, kun olen päässyt katsomaan sitä tämän mäen toisesta kulmasta, mäkikotkaperspektiivistä. Ylhäältä. Kuinka paljon se innosti minua kokeilemaan jotain aivan uutta. Jotain sellaista, minkä en koskaan aiemmin kokenut olevan mahdollista.

Sinulle minä toivoisin tänään yhtä asiaa; sitä, että tilaisuuden tarjoutuessa tarttuisit mahdollisuuteen tutkia maailmaa eri näkökulmista, erilaisten etäisyyksien takaa, erilaisista perspektiiveistä. Tekisit jotain outo, hurjaa, poikkeuksellista sinulle tai yksinkertaisesti asettuisit hetkeksi toisen ihmisen maailmaan katsomaan miltä siellä voi näyttää. Mitä kaikkea voisitkaan oppia? Millaisia kokemuksia ja ajatuksia saada? Olen valtavan inspiroitunut kokemuksestani Lahdessa. Jos jotain, toivon, että tässä blogissani voisin jatkossa tarjota yhä enemmän tarinoita elämästä erilaisista näkökulmista.

Mäkikotkaperspektiivin lisäksi sain tänään aivan uuden näkökulman erääseen toiseen asiaan, joka muutti ajatteluani ja tulevaa toimintaani suuresti. Kerron siitä sinulle pian, ehkä jo huomenna…

mäkikotkaperspektiivi

/Äm, edelleen fiiliksissä ja ihan vähän mäkikotkaperspektiivissä

Vapaa ja perinteinen – Lahdessa jokainen on VIP

Tehtäköön tämä nyt jo näin kärkeen selväksi: edellisen kerran olen ollut hiihtokisoissa vuonna 1984 Petäjävedellä Keski-Suomessa. Hippo-hiihto. Osallistuin. Voitin hopeaa. Sarjassani oli lisäkseni yksi hiihtäjä. 

Nyt, 31 vuotta myöhemmin, on aika palata hiihtoareenoille. Minut on kutsuttu Lahteen Salpausselän kisoihin. Murtomaasuksilla olen ollut viimeksi noin 15 vuotta sitten. Mäkihyppyä en ole koskaan harrastanut. Televisiosta olen hiihtokisoja joskus tiirannut, mutta penkkiurheilijaksi minua ei ole luotu. 

Mutta minä tulen Norjasta ja tunnen itseni hiihtolajien erityisasiantijaksi. Norjassa sitä hengitetään, hiihtoilmaa, joten omalla maallahan tässä ollaan. Tämä menee hyvin.

Ja ketut. Nyt ei olla omalla maalla. Aamulla on jännittänyt. Meneekö tämä hyvin? Palellunko? Jaksanko seurata kun hiihtäjät rullaavat rataa ympäri? Tylsistynkö? Pitäisikö vain jäädä nukkumaan?

IMG_0046 IMG_0048

Näitä kysymyksiä on aikaa pohtia seuraavan parin tunnin ajan. Helsingin rautatieasemalta meidät Lahteen kuljettaa kisajuna. Vanhan 50-luvun puujunan ovella meidät toivottaa tervetulleeksi joukko Haapamäen veturimuseon vapaaehtoisia. Tämä juna on tuotu Helsinkiin vain näiden kisojen takia. Olo on etuoikeutettu kun astelen sisään pitkin punaista mattoa. Very important person.

Asemalla minut vastaanottanut kisojen viestintäpäällikkö Laura Lehtonen kertoo, että kisajunaa testiajetaan nyt Lahden vuoden 2017 maailmanmestaruuskisoja ajatellen. Järjestäjät toivovat, että ainutlaatuinen kisaelämys voitaisiin aloittaa jo matkalla, ja tämä juna todella on jotain ainutlaatuista. Sisällä kaminoilla lämmitetyissä junahyteissä odottavat junaneidit suoraan 50-luvulta. Tuoksuu hennolle savulle ja puulle. Istuimilla odottavat Hans Välimäen taikomat kauniisti pakatut ja suussa sulavat matkaeväät. Ihmiset hymyilevät ja juttelevat toisilleen. Vaunuissa vierailee Anssi Kela soittamassa ja laulamassa.

IMG_0055

Nyt ei olla idän pikajunassa. Matka Lahteen kestää kaksi tuntia, mutta matka vilahtaa hetkessä. Minulla ja seurassani olevalla Fitness fuhrer -blogin Sofialla on paljon ajatuksia vaihdettavana. Hihkumme jännityksestä, sillä luvassa on mielenkiintoinen päivä kahdelle hiihtourheilu-ummikolle. 

salpuri2

Perille päästyämme olemme heti kuin kunnon kisaturistit konsaan ja nappaamme virallisen kisakuvan. Urheilujuhlan tunnelma tarttuu kehoon ja mieleen heti kun portista astuu sisään. Ehkä menemme vähän pylly edellä puuhun, mutta teemme sen silti: lompsimme suoraan After Ski -telttaan ottamaan alkulämmöt päivän urheilusuorituksiin, niitäkin kun meille on luvassa. Tupa on täynnä ja meno ylimmillään vaikka on vasta alkuiltapäivä. Ja tunnelma on vasta kohoamassa. Kohta se kohoaa yli sadan metrin korkeuteen…

salpuri4

Kiipeän jyrkkiä portaita ylös kohti tornia Matti Hautamäen perässä. Hän on mäkihypyn MM- ja olympiamitalisti ja ottanut minut mukaansa katsomaan miltä maailma näyttää mäkimiehen silmin. Jotainhan tuolla täytyy olla päässä sekaisin, ajattelen. Minun mäkihyppyurani tyssäisi jo tähän portaidenkiipeämisvaiheeseen. Päätä huimaa, reisiä särkee, hengästyttää. Tornin huipulle pääsemme onneksi hissillä. Perillä meinaan revetä liitoksistani. Räpsin kuvia, hihkun kuin pikkutyttö ja osoittelen kaikkea näkemäni sormella. 

Alhaalla mäkimontussa on ollut täysin kirkas sää, mutta Suurmäen huipulla 116 metrin korkeudessa on sakea sumu.

Matti katsoo hyppyrin nokalle ja toteaa ykskantaan: ”hyvä näkyvyys, voi hypätä.” Ihmettelen hänen näkemystään. ”No sä näet tuon lipun tuolla”, hän sanoo ja osoittaa keskelle sumua. ”Kun sen näkee, voi hypätä.” Minä en näe mitään lippua. Hullu mies, ajattelen. Ajatus korkeudesta tärisyttää. Tulee kumman hutera olo.

salpuri7

Mutta niin hullu minäkin olen, että kun mahdollisuus tarjoutuu mennä itse paalupaikalle, säntään innolla  rappusia pitkin ulos hyppyrille ja istumaan lähtöpuomille. Sumu alkaa hälventyä ja yhtäkkiä minä näen sen lipun. Huudan innosta. Maailma mäkihyppääjän silmin on kiehtova. Tästähän voisi hypätä! Liuku näyttää houkuttelevalta. Jos tässä nyt joku sanoisi minulle ”et varmaan uskalla…”, niin minä heittäisin saman tien takamukselleni ja lähtisin liukumaan alas.

IMG_0095 salpuri5

Matti kiteyttää, että mäkihyppääjälle keskeisin kyky on tuntea ja hahmottaa oma kehonsa koko suorituksen ajan. Minä en innostukseltani erota nyt edes jalkojani käsistä, joten on ehkä parempi tyytyä puominlämmittäjän rooliin ja jättää hyppäämiset muille. Jotain poikkeuksellista näissä kavereissa on oltava. Pelkoja ei saa olla. Kysyn Matilta onko häntä koskaan pelottanut.

”On. Kerran. Zakopanen lentomäessä.” 

”Aha”, sanon.

* * *

Kapuamme alas. Lahti on yllättänyt minut. En ikimaailmassa voinut kuvitella pääseväni käymään mäkihyppytornissa saati istumaan lähtöpuomillapuomilla. Mielikuvitelmissani olen tehnyt sen; hypännyt! Keskittyminen puomilla, vauhdinotto, ponnistus, liito, telemarklasku ja jumalaton tuuletus. Mäkikotkien sukua! 

Matti moikkaa vihreätakkista miestä mäen juurella. 

Toni Nieminen!

Jalkani valahtavat veltoiksi. Toni Nieminen, elämäni rakkaus. 

Siinä minä seison, metrin päässä Toni Niemisestä ja meinaan pyörtyä. Mietin sitä rakkauskirjettä, jonka kirjoitin Tonille vuonna 1992, mutta jota en koskaan uskaltanut lähettää (muistatko, kun kerroin siitä tässä blogissani?). Onko minun hetkeni nyt? Kertoisinko Tonille kuinka rakastunut häneen olin?

Emmin liian pitkään. On lähdettävä jatkamaan matkaa. Hämmenyn ja sekavassa mielentilassa huikkaan Matille: ”Mä tuun sitten ensi vuonna hyppäämään!”

Toni katsoo minua. Sillä on se ilme. ”Kuka urpo toi on?”, hänen silmistään paistaa.

Elämäni tilaisuus on menetetty. Ei tule rakkaudentunnustusta, ei kaverikuvaa Toni Niemisen kanssa. Tulee…

salpuri1

Mietaa.

* * *

Nyt seisotaan sprinttiladun varrella. Lehmänkellot kalkattavat ja trikoopukuiset hiihtäjät vilahtavat ohitsemme pikavauhtia. Kohtamme on tarkoin valittu; mäki ja kaarre, näemme kuinka mestarit hoitavat vaikean nousun ja kaarteen alijäähtyneen veden pinnoittamalla ladulla. Ja reidet ja pakarat. Sekin on tärkeää. Naiselle. Mielenkiintoni on ylimmillään erityisesti kun miehet sprinttaavat tätä mäkeä. 

Huudamme ja hakkaamme rukkasiamme. Mikä fiilis! Minä taputan salaa norjalaisille, maanmiehilleni. Päätämme, että ensi vuonna kokoamme ison kannustusryhmän ja varustaudumme kunnolla. Harjoitellaan ensin Salpausselän kisoissa jotta muuvit ovat kunnossa sitten vuoden 2017 MM-kisoille.

salpuri8

 

salpuri3

Silitän kaulassani roikkuvaa VIP-lippua. Onhan tämä. Arjen luksusta. Minä olen nyt tärkeiden joukossa. Katson taas hauskan bilebändin esitystä VIP-alueella ja silmäilen ympärillä pyöriviä miesryhmiä. Tämä on sinkkunaisen paratiisi! Naisia tänne tarvitaan lisää. Päätän, että kannustusryhmä pitää koota naisten kesken. Lahti 2017, naisten kisat, suunnittelen. Hiihtokatsomo, asianmukainen kisavarustus, hyvä porukka, välillä pysähdys kuuntelemassa eturivin artisteja After Ski -teltassa tai mukillinen minttukaakaota! Naurua, laulua ja kannustusta, mahtavaa yhteishenkeä. Miksi en koskaan aiemmin ole tajunnut miten mahtava tapa viettää aikaa urheilutapahtuma voi olla?

Mahtava tapa viettää aikaa silloin kun ei tarvitse urheilla. Nyt seison suksien päällä isolla stadionilla. Epävarmana, epämukavuusalueella. Sprinttikisat ovat juuri päättyneet, Marit Bjørgen on voittanut odotetusti ja minut on päästetty hänen jälkeensä hiihtostadionille. Laskettelusukset ovat minulle tutut, mutta nämä kapeat luistelusukset ja pitkät sauvat. Kaadun alta aikayksikön, manaan ja tökkään itseni liikkeelle.

Suihk. Liuku. Sauva maahan. Suihk. Liuku. Paino edessä. TUULETUS! Se sujuu! Viidentoista vuoden jälkeen se sujuu! Hiihto! 

salpuri10

Ja sitten yhtäkkiä kuulen korvissani yleisön pauhun. Hurrausta, huutoa, torvien pärinää… Mertaranta selostaa, Marit Bjørgen hauksineen tönöttää vieressäni ja minä suihkin. Vapaa ja perinteinen! Juha Mieto, Marja-Liisa ja Harri ja mitämeitämuitanyton!

Se on minun hetkeni. 

Havahdun kuvitelmistani. Joku yksinäinen kisaturisti on eksynyt katsomoon ja puhaltaa torvea. 

IMG_0198

salpuri14

salpuri20

”HAAAJJJJAAAH”, kuuluu takanani. Seisomme mäkimontussa seuraamassa joukkuemäkeä. Takanamme seisoo iso joukko japanilaisia. Heillä on riemastuttava tapa kannustaa – tuntuu kuin seisoisimme keskellä ninjajoukkoa. Ylen kuvaaja kipittää kovaa vauhtia monttua ylös. Hänkin on huomannut tuon suloisen ja intoa uhkuvan joukon ja haluaa ikuistaa sen televisioon. Hymy ja into tarttuu. Suomelle nämä kisat eivät suureksi menestykseksi koidu, mutta juuri nyt se ei haittaa. Riemuitsen Japanin pronssia, tuo tänne maailman äärilaitaan omaa maataan tullut fanijoukko on pronssinsa ansainnut.

Ilotulitteet värjäävät taivaan. Ilotulitus ja jo 50-luvulta kisailmettä ilostuttanut kisatyttöjen joukko ovat tärkeitä perinteitä kisoille ja Lahdelle. Mietin vuotta 2017; silloin täällä on oltava aivan järjetön meno kun jo näissä kisoissa tunnelma on näin upea.

salpuri15

Tsuumaan katseellani mäkimontun laitoja. Korkealla seisoo houkuttelevan näköinen rakennelma. Lasikatto, tunnelmallinen valaistus ja iloisen näköisiä ihmisiä. Veikkaus on kutsunut VIP-vieraakseen sinne ihan tavallisia meikäläisiä. Tuonne minäkin haluan ensi vuonna! 

Ja sitä paitsi, ei täällä mitään erillisiä vippejä tarvita. Lahdessa kaikki ovat VIP! 

Ei tämä ole mikään hiihtokisa – tämä on elämys kaikille aisteille, joka alkoi sillä sekunnilla kun astuin juna-asemalle, kohtasin konduktöörit, haistoin puujunan tuoksun ja tunsin kaminan lämmön. Kokemus, joka maistui Hans Välimäen taikomissa erinomaisissa matkaeväissä, tuntui mäkimontussa ja ladun varrella ihon pintaan kohonneena hentoisena hikenä, kuuluI kilisevinä lehmänkelloina ja jääden mieleen ainutlaatuisen hauskana päivänä.

Tämä on Lahti! Täällä järjestetään maailmanmestaruuskilpailut vuonna 2017 ja voin vain jännityksellä odottaa millainen tapahtuma siitä tulee. Tämän kokemuksen perusteella sellainen, että sitä ei voi kukaan jättää väliin. Minä en ainakaan. Aion olla ladun varressa ja mäkimontussa lehmänkello kaulassa ja huutaa kovaa HAAAAAJJJAAAAH! Kiitos Lahti, vapaa ja perinteinen: tästä alkaa valmistautuminen vuoteen 2017! Oletko mukanani kisakannustusjoukkueessa?

salpuri16

/Äm, vapaa ja perinteinen