Raha todella tekee onnelliseksi – näin taloudellinen kriisi muutti suhtautumiseni rahaan

Lomakkeen kylmänvalkoinen ruutu. Rasti: Olen rahaton. Vapiseva veto mustekynää: Tarvitsen apua.

Tärisevä tekstaus sumentuneiden silmien takaa. Nimi. Osoite. Sosiaaliturvatunnus.

Se olen minä!

Neljäkymmentäviisi euroa viisikymmentä senttiä.

Se  on saldo pankkitilillä.

Painan kahvan vapisevin käsin alas ja astun sisään. Tuomio.

 

Elämäni nöyryyttävin hetki on se, kun astuin sosiaalitoimiston ovelle vuonna 2014. Sossun luukulle, joka kirjaimellisesti on tuo mieleeni äärilaitoineen pilkun tarkasti piirtynyt pieni aukko edessäni. Kuulen vieläkin korvissani seen lasisen oven avautuvan edessäni nitisten ja natisten sitä reunustavaa muovista eristettä vasten.

Olin rahaton, koditon, työtön, romahtanut. Muuttanut juuri takaisin Suomeen, jätettynä.

Väärin edennyt elämä. Se ei ole mikään salaisuus, siitä olen sinulle aiemmin kirjoittanut. Toisen takia uhratut vuodet ulkomailla, ja sitten äkillinen ero. Siinä soppa.


POSTILUUKKU KOLAHTAA. En uskalla kävellä ovelle. Siellä, puoliksi luukussa vielä roikkuvana on valkokuorinen kirje.

Lasku.

Pelkään jokaista kilahdusta ovella, vaikka se toisikin minulle tiedon saamastani tuesta. En uskalla kohdata totuutta, sillä en ehkä kykene sen kantamiseen.

Annan kirjeiden kolahtaa eteisen lattialle ja maata siinä monta päivää. Loikin niiden yli poistuessani ovesta. Yritän unohtaa, kunnes ne on vain pakko avata.

Pelko. Se on läsnä kaikkialla, jokaisessa päivässäni. Vailla rahaa olen turvaton. En tunne tulevaisuutta. On vain hetki käsissäni, joka pitäisi osatta pelata oikein. Paine. Valtava vastuu tehdä oikeita valintoja, jotta pärjäisin.

 

Pitkään aikaan en osannut hallita pelkoa muuten kuin väistelemällä totuutta viimeiseen. Pelkäsin rahaa, ja jollain tavoin pelkään edelleen. Pelkään, että se loppuu, ihan yhtäkkiä. Rahattomuus on kaike kaikkiaan kummallinen kokemus, joka vieläkin kantaa.

Edelleen, asioiden nyt jo muututtua paljon parempaan, saatan säikähtää odottamatonta kirjettä. Kun puhelin pärähtää tuntematonta numeroa, pelkään joskus vieläkin, että joku vaatii minulta Kelan tukia takaisin (vaikkei niin edes koskaan käyntytkään!). Ajattele, millaiset jäljet rahattomuus voi jättää.

(Juttu jatkuu kuvan jälkeen.)

Nämä blogini promokuvat otettiin kaikista pahimpaan aikaan, huhtikuussa 2014. Siksi ne ovatkin niin tärkeitä minulle. Ajattele, jos olist noin vain nähnyt minut jossain liikkumassa, olisitko arvannut, mitä sisälläni liikkuu… Koskaan ei voi tietää, millaista ristiä toinen kantaa mukanaan, vaikka kaikki ulospäin hyvältä näyttäisikin. Kuva: Mirkku Merimaa

 

YSTÄVÄ SOITTAA. Kysyy mukaan ravintolaan, syömään ja juhlimaan – koko porukka on tulossa.

Sydän hakkaa. En mitään muuta haluaisi kuin vastata myöntävästi, mutten voi. Ei ole rahaa.

Elämänpiiri on rajoittunut pieneen yksiööni. 22 neliötä onnea keskellä Kalliota.

Vankila. Siellä olen. Lukittuna ja kahlittuna. Ja sitäpaitsi saatanan kuuma kesäkin! Onneksi eräs ystävä kiikuttaa paikalle tuliaisena tuulettimen, hänellä on niitä monta.

Rahalla on kummallinen valta. Se laittaa vertailemaan toisiin, tuntemaan itsensä vähemmäksi kuin muut. Se pakottaa pienentämään kaiken, myös minänsä. Se haavoittaa haaveet ja sotkee suunnitelmat. Se näyttää minkä menettää.

Mutta samalla se osoittaa, minkä kaiken voi saada, se laittaa taistelemaan. Teen kaikkeni, jotta saisin pieneksi kutistuneesta maailmastani mahdollisimman iloisen. Tämä vaaditaan, jotta voisin joskus päästä nousemaan.

Vällillä en usko itseänikään, pää on koetuksella päivittäin, mutta olen sen valmis kestämään. Tai ehken ole, mutta vaihtoehtoja ei juuri jaettu.

 

Pelon äärilaidalla on täysi luottamus: jos olen selvinnyt tähänkin asti, selviän mistä vaan.

Pelko ja luottamus.

Ilman pelkoa ei ole luottamusta. Ilman luottamusta ei ole pelkoa.

Kun on kerran menettänyt kaiken, tietää, ettei ole mitään menetettävää. Voi tehdä ihan mitä vaan, ja pienet rahat riittävät uskomattomaan. Ja niin olen tehnyt: en häpeä, en epäile erehtyä. Ei ole vaihtoehtoja. Ja kas kummaa, olen saanut suurimmat seikkailuni silloin, kun rahat ovat olleet vähimmillään.

Vapaus ja vankila.

Ilman toista ei olisi toista.

Vankila ja vapaus.

”Kun Samppanjapissiksestä tuli köyhä – tällaista on köyhyys”, kirjoitan tämän rohkeuden ansiosta blogiini ja kerron miltä rahattomuus tuntuu. Lue tuon linkin takaa, niin ymmärrät paremmin!

Koska aihe saa paljon kiinnostusta, myöhemmin kerron myös rahattomuuteni syystä ja kirjoitan ”Raha, nainen ja parisuhde – näin minulle kävi, kun elin miehen rahoilla”. Lue sekin, niin tiedät miksi.

(Juttu jatkuu kuvan jälkeen.)

Eikä näitä kuvia olisi otettu ellei rakas kuvaajani Mirkku Merimaa olisi antanut minulle aikaa suorittaa niiden maksua. Ystävät olivat tukena ja lähellä, sitä en ehkä ikinä voi millään valuutalla heille takaisin maksaa. Rakkaus on kultaakin arvokkaampaa.

 

TOINEN TAPAAMISEMME. Olen kohdannut miehen, kiinnostavan. Hän on kutsunut minut kylään. Uusi, remontoitu, kaunis koti. Hieno auto pihalla ja mukava elämä. Vain vaimoa vailla.

Katson häntä. Ajattelen itseäni. Vaikka tuijotan häntä ruokapöydän yli kosketusetäisyydeltä, olemme toisistamme kokonaisen maailman takana.

En voisi tehdä hänen kanssaan mitään, en lähteä hiihtoretkelle Lappiin, en romanttiselle illalliselle.

On poistuttava. Kohteliaasti todettava, että annetaan olla; sinulle on joku parempi, tasa-arvoisempi. Epätasapainoon taloudessani en itse toistamiseen kykene. On ensin kurottava oma elämä kasaan, katsottava sitten uudelleen. Vaikka siihen menisi vuosia. Haluan voida kantaa vastuun omasta taloudestani, en roikkua rahassa toisessa.

 

Ja vuosiahan siihen on mennyt. Uudet yllättävät käänteet horjuttivat elämää uudelleen (katso tästä lisää: ”Ajauduin pienyrittäjän kuolettavaan kierteeseen”). Mutta päätöksessäni pysyin; haluan ensin omille jaloilleni, tasapainoon ja turvaan, jotta voisin sitä kenties joskus jonkun toisen kanssa kokea.

Uhrauksia. Tai kenties paremminkin vakaumuksia, kokemuksen opettamia. Asioita, joita on pakko tapahtua ennen eteenpäin menoa.

Sitä on maailma.


DEBIT. Painan pankkikorttikoneen nappia.

Debit. Ei ikinä credit.

Neljäkymmentäviisi euroa ja viisikymmentä senttiä.

Muistan tuon summan. Kerran se oli saldo pannkkitilini tiliotteessa, todiste ainoista rahoistani, nyt se on vain yksi summa kaupan kassalla.

Vuosia on vierähtänyt, ja lopulta olen tässä. Askel askeleelta olen mennyt eteenpäin. Tehnyt töitä, ja pistänyt säästöön. Vihdoin voin vinguttaa pankkikorttiani vapaasti.

Mutta vain debit, ei ikinä credit.

Olen tarkka, mutta minun ei tarvitse enää huolehtia. Raha ei ole ainoa asia mielessäni. Se ei ole jatkuva jännitys elämässäni.

Nyt, kun olen jo pahimmasta matkan etäällä, näen sen, mitä rahattomuus on minulle opettanut, kuinka se on suhdettani rahaan muuttanut. Tiedän, mitä on, kun ei ole. Ikinä en enää halua kokea sitä suota, jossa olen rämpinyt.

(Juttu jatkuu kuvien jälkeen.)

Ja appropoo, ystävät! Tämä seikkailu olikin huima. Samalla kun otimme kuvia, ihana Lena-ystäväni opetti minua longboardaamaan. Muistatko tämän tarinan ”Longboard – paras elämäntaito-opas evö”, lue se tuosta linkin takaa! Kuvat: Mirkku Merimaa

 

KUN KERRAN on rahaton, aivan pohjalla, alkavat kaikki kurjat kliseet kauhistuttaa. Se, joka sanoo, ettei raha tee onnelliseksi, ei tiedä todella.

Raha tekee onnelliseksi, se tekee vapaaksi. Kun sitä ei ole, joutuu vankilaan; henkiseen ja fyysiseen.

Takuuvarmasti olen miljoona kertaa onnellisempi nyt, kun neljäkymmentäviiisieuroaviisikymmentäsenttiä on vain yksi summa pankkikortilla, ei koko totuus.

Raha antaa turvan. Se antaa varmuuden. Se antaa laajuuden liikkua.

Suurin onni löytyy toki muualta, mutta ilman rahaa ei nykymaailmassa kauas matkata.

Jännä ääriaita, kaiken kääntöpuoli, on se, että kun on kerran rahaton ymmärtää myös sen, miten vähän ihminen lopulta tarvitsee. Jokainen itse määrittää rahan vähimmäistarpeensa. Toisen onnellisuus on tiukemmassa, ja silloin kenties tarvitsee enemän.

Itse en edelleenkään tarvitse rahaa paljon, en koe tarvetta omistaa tai haalia tavaraa, mutta milloinkaan en halua ajautua rahattomuuteen. Haluan, että minulla on vapaus. Ilman rahottomutta en kuitenkaan olisi tiennyt, mitä luottamus tarkoittaa. En olisi ymmärtänyt, mitä vapaus merkitsee. Ja voi pojat, miten tärkeä ja opettavainen kokemus rahattomuus minulle on ollut. Sen johdosta olen tämä upea ihminen, joka tänä päivänä olen.

Ja vaikken kenellekään toivo mitään kokemani kaltaista, on totta, että monelle pieni pysähdys asian äärellä tekisi hyvää.

.

.

.

Rahattomuus ja henkilökohtaisen talouden kriisi kiinnostaa nyt todella paljon; koska sille ei löydy riittävän rokeita kertojia, totesi minua taas uutta lehtijuttua varten haastatellut toimittaja. Mutta kun, hitto vie, ihmisiä tässä ollaan, ja kenelle tahansa pudotus saattaa tapahtua! Siksi kerron aina ajatuksiani, kun niitä halutaan kuulla, ja tuo juttu on tulossa myöhemmin syksyllä Trendi-lehteen.

Mainokset

Muottiin mahtumaton muija

Oletko sinä joskus hypännyt ulos uomastasi ja kokenut itsesi jossain aivan toisessa kontekstissa?

Julkaistuani tiistaina vuosi sitten kirjoittamani kertomuksen työstä kalastajanapulaisena Norjassa, olen miettinyt taukoamatta yhtä asiaa: mitä oikeastaan jää jäljelle kokemuksesta, joka kertarytinällä muuttaa koko maailmankuvan? Miten ihminen muuttuu – vai muuttuuko hän?

* * *

Vielä neljä syksyä sitten elin tiukassa putkessa, jossa oli vain yksi suunta: halusin tulla kovaksi bisnesnaiseksi, tehdä rahaa ja olla juhlittu menestyjä. Samppanjapissis! Sellainenhan minä olin? Sellainenhan minun piti olla? Muita vaihtoehtoja ei ollut?

Mutta sitten kävi miten kävi ja yhtäkkiä tuo tiukka putki katkesi. Elämä heitti minut yllättäen aivan uusille poluille, ja nyt muutaman vuoden aikana olen käynyt aivan erilaisissa elämän äärilaidoissa ja rooleissa: Samppanjapissiksestä tuli Urheiluvaimo ja Urheiluvaimosta sitten kalastajan apulainen, joka lopulta kirjoitti blogiinsa

On niin monta erilaista tapaa elää, eikä yksi ole enemmän totta kuin toinen.”

stösuolistus2

Siin oon mää ja yks iso kala kalatehtaalla.

Oletko koskaan ajatellut, miten katoavaa kaikki lopulta on?

Kun Urheiluvaimona asetuin Ruotsiin ja myöhemmin kalastajanapulaisena Norjaan, huomasin hyvin nopeasti tuon katoavuuden; sillä mitä olin ollut vielä hetki sitten Suomessa, ei ollut  näissä uusissa ympäristöissä mitään väliä. Arvoni yhteisöissä, joihin yllättäen tupsahdin, ei määrittynytkään Suomessa rakennetuilla näennäisillä asetelmilla. Ne eivät merkinneet kenellekään mitään. Arvoa oli vain sillä miten kohtasin uudet ihmiset ja olosuhteet sekä kuinka toimin eri tilanteissa.

Pieni hyppy yli rajan, ja kaikki ulkoiset määritteet menettävät merkityksensä.

Mitä minä olen nyt kaiken kokemani ja näkemäni jälkeen?

Mitä jää jäljelle?

Jäljelle jää mahdollisuus olla jotain ihan muuta, jotain yllättävää, jotain muottien ja määritelmien tavoittamatonta, aito ihminen. Jäljelle jää muuttumaton minä ja oivallus, että kulloinkin elämässä vallitseva rakenne ei ole toista parempi tai huonompi. Minä en ole nyt huonompi tai parempi kuin joskus olen ollut tai kerran tulen olemaan.

Tiedätkö, mitä minä olen nyt?

Minä olen muottiin mahtumaton muija; ihminen, jota ei voi asettaa tiukkoihin raameihin. Sellainen, joka on omalla ihollaan kokenut, että on niin monta muutakin mahdollisuutta. Ehkä pohjimmiltani olen sitä aina ollutkin, mutta vasta viime aikoina olen antanut itselleni luvan olla monta erilaista yhden ainoan sijaan.

IMG_8627

Siin oon mää ja romanialaiset kalatehdastyöläiset. Kuvassa olen elämäni yhdellä suurimmmista epämukavuusalueista, menossa ensimmäistä kertaa suolistamaan tuhansia kiloja kaloja. Kauhuleffojen kiintiöblondi kalatehtaalla, kirjoitin tuolloin

 

 

Oletko koskaan pysähtynyt ajattelemaan kuinka turhaa on rakentaa itsetunto ja identiteetti jonkun tiukan ulkoisen määritelmän varaan?

Kun mikään muotti ei ole pysyvä, miksi niiden kannattaa antaa määritellä sitä kuka todella on? Miksi on niin tärkeää asettua aina johonkin tiukasti raamitettuun muottiin? Pakottaako maailma meidät asettumaan sellaiseen, jotta olisimme kontrollissa? Kontrolloitavissa? Pakotammeko niihin toinen toisiamme? Pakotammeko muottiin itse itseämme?

Miksi?

Millainen maailma voisikaan olla, kun vähät välittäisimme muoteista? Millaisiin asioihin me kykenisimmekään jos emme antaisi ulkoisten paineiden rakentamien raamien rajoittaa potentiaaliamme, vaan voisimme jokainen olla mitä vain – oma itsemme?

Kävisikö sitten meille kaikille kuten minulle; että oppisi suhtautumaan elämään rennommin? Voisiko sitten vain olla ja tehdä kaikkia mahdollisia asioita, jotka innostavat?

IMG_9463

Siin on mun maailmani vuosi sitten. Kaunein maailma, jossa koskaan olen ollut.

 

Mahdutko sinä muottiin?

Toivottavasti et! Voi minä niin kovasti toivon, että toivottavasti et!

 

Stressiä ei aiheuta epävarmuus, vaan älytön tarve kontrolloida

Luin tänään Helsingin Sanomista oivallisen kolumnin stressistä ja elämän epävarmuudesta. Kirjoittaja Taina Haahti pohtii, ettei stressi syntyisikään kiireestä, vaan epävarmuudesta; siitä, kun ihminen menettää hallinnan tunteen.

Minun pakko jatkaa Haahtin ajatusta hieman eteenpäin – minua kun voi kaiketi tituleerata epävarmuuden ammattilaiseksi. Jos olet kulkenut matkassani pidempään, tiedät kyllä, mitä tarkoitan. Jos et, kurkista nämä tämän tekstin sekaan linkkaamani blogikirjoitukset, niin ehkä ymmärrät! Ajattelepa tämä keissi: Elän epävarminta aikaa elämässäni, kaikki on avoinna. Minunhan kuuluu olla valtavan stressaantunut kaikein tämän epävarmuuden keskellä! Mutta, tiedätkö, en ole ikinä eläessäni ollut näin stressitön.

Ja minun salaisuuteni?

* * *

”Miten hallita epävarmuutta?”, Haahti kysyy.

Minusta tuo kysymys on aivan väärä. Siinä piilee koko epävarmuuden ja sen aiheuttaman stressin paradoksi. Hallinta ja kontrolli. Olen sitä mieltä, että stressiä ei aiheuta kiire tai hallinnan menettäminen, vaan ihmisen älytön pyrkimys kontrolloida elämää. Epävarmuutta on mahdoton hallita. Mutta sitä voi oppia sietämään – ainoastaan hyväksymällä sen että elämää ei voi hallita.

* * *

Minä olen ollut kova kontrollifriikki. Välttääkseni epäonnistumiset ja yllätykset olen yrittänyt hallita kaikkea: Samppanjapissis vaali kynsin hampain menestyjän leimaa ulkokuorellaan, kunnes epäonnistui, Urheiluvaimo kontrolloi kotiaan ja toista ihmistä tämän menettämisen pelossa, kunnes romahti, Rampe Jenta, seikkailujen kuningatar, piti kiinni itsenäisyydestään ja vapaudestaan kunnes huomasi, että ihminen onkin vain pieni nappula kaikkivaltiaan luonnon mahdin alla.

Kontrollintarpeeni keskeisin ongelma on ollut se, että se on tehnyt elämästäni ehdotonta. Oli vain yksi suunta, johon mennä, yksi ainoa tapa olla ja toimia. En nähnyt vaihtoehtoja, koska ei ollut vaihtoehtoja. Oli vain se joku ajatus, josta halusin pitää kovasti kiinni säilyttääkseni tunteen elämän hallittavuudesta.

Siinä se paradoksi on; mitä enemmän kontrolloin ja vahdin jonkin tietyn asian toteutumista, sitä vähemmän pystyin näkemään maailmaa ympärilläni. Ja mitä kapeamman palan maailmaa hahmotin, sitä suuremman stressin sain aikaan ihan pikkuruisistakin muutoksista odotettuun. Kontrolloimalla tukeuduin vain yhteen tukipilariin ja kun se romahti alta, lähti koko elämäni. Ehkä, jos en olisi kiinnittänyt huomiotani vain siihen yhteen asiaan, olisin voinut rakentaa elämääni laaja-alaisemmin ja sillä hetkellä, kun elämän yllätyksellisyys astui kehiin, minulla olisi ollut muita pintoja, joihin tarttua?

Sitä ajattelee, että kontrolloimalla, tartautumalla ja hallitsemalla poistaa epävarmuuden, vaikka oikeastaan tekeekin aivan päinvastoin: tunkee itsensä yhä syvemmälle siihen illuusioon, että elää varmuudessa. Ja sitten jos se päivä koittaa, että kontrolli pettää, seuraukset voivat olla tuhoisia.

Tai sitten aivan parasta mitä elämässä voi tapahtua!

sp

Näissä kuvissa on Samppanjapissis vuonna 2009. Voi miten minä rakastankaan tuota tyyppiä, se on kulkenut pitkän matkan tähän päivään!

Asiat voivat muuttua hetkessä, missä tahansa ja kenelle tahansa – se on epävarmuuden syvin ydin. Ehkäpä epävarmuus onkin elämän ydin? Se muuttumaton, varmin asia elämässä? Siinä taas, yksi kuuluisa äärilaita, joita hahmottelin jo tämän linkin takaisessa, joulukuisessa blogissani: varmuus on epävarmuudessa. Epävarmuudessa on varmuus.

Epävarmuus on asia, joka ei koskaan poistu ihmiselämästä. On opittava antamaan löysää. On opittava näkemään vaihtoehtoja.

* * *

Minulla on alkavalla viikolla tuhannen taalan paikka: työhaastattelu, joka voi muuttaa elämäni suunnan. Olen pohtinut paljon sen saamista; kuinka upeaa elämäni olisi sitten, kuinka kaikki tämän hetkiset ongelmani saisivat siinä ratkaisun. Paikan saaminen on kuitenkin epävarmaa. Siitä kilpailevat kanssani pari muuta työnhakijaa. Ja vielä tänä aamuna minä ajattelin, että minun on pakko, pakko, pakko saada se paikka, ja kuinka ihmeessä minä voin varmistaa sen saavani ja kuinka stressaantunut nyt olen kun en voi vielä tietää miten haastattelu menee ja halutaanko minuta ja entä jos minua ei valitakaan.

Ja sitten luin tuon Hesarin tekstin, joka avasi tämän päättelyketjuni. Tajusin, että tämä epävarmuus on suurin mahdollisuuteni. Mitä enemmän minä stressaan, sen huonommat mahdollisuuteni ovat paikan saamiseen. En minä voi hallita tätä tilannetta muulla tavoin kuin olemalla oma itseni, valmistautumalla hyvin ja antamalla palaa haastattelussa. Se riittää, jos niin on. Jos ei riitä, uusia ovia avautuu. Mikään ei ole lopullista saati ainoa oikea ratkaisu.

Miksi epävarmuuteen liittyy aina negatiivinen sävy? Asiathan voivat muuttua myös parempaan suuntaan, kun niiden kulkua ei pyri liikaa kontrolloimaan. Ehkä joskus epävarmuus, epäonnistuminen ja isot nopeat kontrollin menetykset asetetaankin meille jotta näkisimme tämän. Epävarmuudessa eläminen voi olla paras henkinen koulu, jossa kaikki arvot ja asenteet myllätään uuteen uskoon. Näin on käynyt minulle.

Minun salaisuuteni?

Minä näen vaihtoehtoja. Minulla ei ole tarvetta kontrolloida ja stressata, sillä tiedän, että aina löytyy uusi polku.

sp2

Jos minulla olisi taikasauva, kävisin heilauttamassa sitä monessa paikassa ja monelle ihmiselle, taikoen heille uuden näkökulman. Minä haluaisin sanoa: päästä irti, anna mennä, katso mitä tapahtuu. Tee epävarmuudesta paras kavererisi ja elämäsi suurin mahdollisuus! Sillä epävarmuudessa orastaa ihmeen siemen. Ei stressi.

/Ämmä, joka painuu nyt takaisin työhaastattelun ennakkotehtävien kimppuun. Wish me luck!

Kun Valtiotieteiden maisterista tuli kalastajan apulainen

Lämmin sillin lehahdus hyppää kasvoille. Kuuman kostea, silmiä särkevä löyhkäävän kuolleen kalan käry. Yököttävää. Voiko sanoa, että haju on korvia huumaava? Täällä voi. Koukutustuvalla. 

Kello on aamuseitsemän, olen juuri kulkenut läpi hiljaisen ja jääkylmän kalastusrakennuksen ja avannut oman koukutustupani oven. Tupa on lämmennyt ylikuumaksi. Seisomme suoraan meren päällä ja meri huokuu kylmyyttään sisään lattiassa olevista kaivoista ja ohuista seinistä – siksi lämmittimet pistetään huutamaan. Ja siksi se, joka tuvan oven aamulla ensimmäisenä avaa, saa päälleen tämän käryn. Ei se siitä kyllä mihinkään päivän mittaankaan muutu.

On sunnuntaiaamu. Isänpäivä. Ei täällä ole tähän aikaan ketään muita kuin minä. Paitsi tietysti oksettavat makrillisielut, syötit, joita minun pitää pistämän koukkuun. Koukkuja ja siimaa on pöntöllinen. Siimalla on pituutta 500 metriä ja koukkuja siinä on 400. Tätä tekee kalastajan siimankoukuttaja. Fisherman’s hooker, kuten kaverini vitsikkäästi englansi ammattini. Tajuaa ken tajuaa…

stamppi

Tämä on siimapönttö. Eli stamppi. Stamppi-sana ei ole alkuperäistä suomea, vaan siimankoukuttajien suussa suomeksi kääntynyt uusiosana norjasta. Linestamp.

vessanpönttö

Tämä on vessanpönttö. Se odotti minua työpöydälläni muutama viikko sitten, kun tulin ensimmäistä kertaa tutustumaan uuteen työpaikkaani. Kalle, Linda ja Teemu toivottivat minut tervetulleeksi. Minusta se oli ihan hirveän hauska juttu.

Mutta mikäpä kakkaan liittyvä juttu nyt ei olisi minusta hauska. Olivat maalanneet ruskeaki tuon sanomalehtipaperinkin tuossa pöntön alla!

syöttilaatikko

Ennen kuin aloitan työt, haen stampin pakastimesta. Ei siis mistään pikku pakastelokerosta, vaan isosta pakkashuoneesta. Toisesta pakastimesta haen syötit, nuo tuossa yllä. Sitten nostan ne tähän työpöydälleni. Yksi tyhjä pönttö, toinen suoraan merestä tullut täysi, ja syötit. Työpöytäni on valmis. Lattialle nakkaan syöttiroskiksen.

työpöytä

Laitan radion päälle. Kanava on Bö, ainoa joka tässä jumalan hylkäämässä silliltä käryävässä kopperossa kuuluu. Oikeasti se kirjoitetaan norjalaisella øøllä, mutta kuvaa sitä minusta paremmin.

Ihmisethän sanovat ”bööö”, kun haluavat yllättää jonkun.

Ni, Radio Bö ei yllätä.

Se toistaa noin about seitsemän biisin soittolistaa. Samat ohjelmat, kuten bingo ja arvaa ääni – jossa siis jotain pizzauuninkolahdusääntä, että mikähän se on, on nyt arvailtu palttiarallaa kolme viikkoa putkeen – tulevat kolme kertaa päivässä, koska tää radiojengi täällä, ni, soittaa aamupäivän lähetyksen nauhoitettuna uusintana kerran iltapäivällä ja kerran vielä illalla!

Jännitän mikä biisi pärähtää ensimmäisenä soimaan. Princen Purple Rain! Kyllä!

IMG_7809

Nostan oikealla olevasta pöntöstä merestä tulleen siiman. Se sujahtaa käsien läpi. Oikeasta vasempaan. Lasken siiman vasemmasta kädestä toiseen pönttöön ja poimin jäisen makrillisyötin. Pyöräytän koukun oikealla kädellä syötin läpi ja lasken koukutetun makrillin sanomalehtien suojaaman pönttöön. Ja sama uudelleen. Kunnes tulee huono tai irronnut koukku. Se on vaihdettava uuteen. Tai kunnes tulee koukkuun jämähtänyt makrillin nahka. Sen irrottaminen on pirullista hommaa.

Pointti on yksinkertainen: setvitään meressä ollut siima, putsataan vanhat syötit pois tai vaihdetaan koko koukku, suikataan syötti koukkuun ja laitetaan syötitetty koukku nätisti toiseen pönttöön.

pöntöt

alkupänttö

Ja tätä sitten toistetaan. 500 metriä ja 400 koukkua. Ja sen jälkeen uusi pönttö.

IMG_7813

 

teemunpyllykuva

Pyöritän siimaa käsissäni. Vaikka periaatteessa homma kuulostaa helpolta, se on kaukana helposta. ”Pidä alhaalla, älä nosta, älä jätä siimaa vasempaan käteen lepäämään, nosta ahdistelijat päältä pois”. Opettajani Laurin ohjeet kikuvat päässäni. Tämä on jo vähän alkanut sujua. Alku oli kamalaa. Yhteen pönttöön meni melkein neljä tuntia.

Nyt ollaan jo noin kahden tunnin ja viidentoista minuutin vauhdissa. Pari päivää sitten minulle tapahtui joku iso ajatusten paikoilleen loksahtaminen ja nyt tuntuu, että tajuan jo jotain.

IMG_7811

Nopeudestahan tässä on kyse; että saisi yhden pöntön mahdollisimman nopeasti koukutettua. Mutta se nopeus on sitten ihan oma juttunsa. Se ei ole pikaista vauhtia, vaan rauhaa.

Rauha on nopeutta”, kiteytän ensimmäisen koukutuksen minulle opettaman elämänfilosofisen mietelmän. Luulen, että tämä työ kiteyttää minulle vielä monta elämänfilosofistista mietelmää.

Tämä on taitolaji, älypeli. Lauri sanoo, että fyysisestä kunnosta tässä ei ole kyse. Vaaditaan ennemmikin päänsisäistä kestävyyttä ja sitkeyttä, kylmiä hermoja. Mielen hallintaa. Jos alkaa mennä perssiilleen, siimaan tulla sotkuja, on puhallettava peli poikki. Otettava rauhassa. Rauha on nopeutta.

Minä sanon, että hyviä perslihaksia tämä homma kyllä vaatii. Ja ne muuten huutaa hoosiannaa.

kalastusrakennus2 kaytävä

Koukutustupa on aivan oma maailmansa. Tässä kalastusrakennuksessa näitä maailmoja on useampi vierekkäin. Me teemme töitä Bua 2:ssa. Meitä on kolme: minä, Lauri ja Teemu. Teemu on täällä ihan yhtä uusi kuin minä ja minun tärkein työparini. Muissa tuvissa on sitten muuta porukkaa, suomalaisiakin, jotka koukuttavat muille Støn kalastajille.

bua2

Minä olen hyvässä vauhdissa. Siima soljuu. Yhtäkkiä pomo vilahtaa ovesta sisään. Hän on 75-vuotias Fritz. Jotain se siinä suhertelee, nostelee tyhjiä pönttöjä, asettelee uusia koukkuja valmiiksi telineeseen. Valmiiksi minulle! Täällä ei tarvitse pokkuroida. Ei minun pomolle eikä pomon minulle. Fritz istahtaa, nappaa kupin kahvia ja pistää tupakaksi. Istuu hetken hiljaa ja mietteissään, sitten nousee, tulee kurkistamaan työtäni olkapääni takaa, tuhahtaa tyytyväisenä ja istuu takaisin. On hiljaa. Ei sano mitään. Se on tavallaan ihan hyvä, sillä minä en koskaan ymmärrä mitä Fritz sanoo. Kun pomo puhuu, se on niitä hetkiä jolloin joutuu ravistelemaan päätään ja ihmettelee onko joku vaijeri sieltä sisällä katkaistu, kun ei vaan tajua mitään mitä se sanoo.

Siksi on hyvä, että se on hiljaa ja minä olen hiljaa.

Täällä ei sanoja tarvita. Täällä on maaginen tunnelma ja yhteys. Me olemme samaa porukkaa, samalla asialla. Jos olisi oikein elämänfilosofisnostalginen, niin sanoisi, että ”koukutustuvassa olemme veljiä ja siskoja, samaa perhettä”. Yhteydessä. Mutta tuo menee jo vähän liian maailmojasyleileväksi mietelmäksi jopa minulle.

Tupakka on poltettu, kahvikuppi juotu. Fritz lähtee, ihan yhtä yhtäkkiä ja hiljaisesti kuin on tullutkin. Näin tämä homma toimii. Hän ei ole ainoa joka suhahtaa sisään ja istuu penkillä hiljaa. Niin täällä tekevät kaikki. Täällä ei tarvitse koko ajan puhua ja selitellä muille olemassaoloaan tai tekemisiään. Täällä hiljainen fyysinen yhteys puhuu paljon voimakkaammin kuin turha älämölö.

fritz

Tom ja Fritz ovat meidän kalastajamme. He käyvät aina yhdessä merellä, sillä Fritz on jo niin vanha ja meri on armoton, ihan nuorillekin. Se on todellista veljeyttä. Tom menee edellä Straumen-laivansa kanssa ja Fritz pukusuttaa perässä Eliaksellaan. Niin heidän yölliset kalastusretkensä sujuvat. Se on minusta kovin sympaattista.

Toinen pomoni, Tom of Lofoten eli Lofoottien Tomppa kysyi muuten eilen sen ison kysymyksen.

Milloin lähdet mukaan merelle?

Sen perään Fritz kysyi, että ”Kuinka rohkea olet?”  ja jotain muuta mitä minä en taaskaan ymmärrä paitsi että jotenkin siihen liittyi sana ”mus”, joka on siis ruotsiksi hiiri, mutta norjaksi ilmeisesti jotain ihan muuta. Tämän päättelen siitä hillittömästä naurunremakasta, jonka ukot saivat itselleen aikaan tästä lausahduksesta…

Tompan puhetta minä ymmärrän paremmin, mutta nyt olen suu auki. Ymmärsinkö oikein. Minä? Merelle? Vain pari viikkoa täällä oltuani? Kalastaja ei mielellään ota ulkopuolisia mukaansa kalastamaan, mutta minä voisin tulla. Tattadaa! Fanfaareja!

Sovimme, että merelle mennään pian, sillä palan innosta nähdä käytännössä kuinka nuo minun omilla pikkukätösilläni tekemät siimapöntöt sujahtavat mereen ja kuinka niillä nostetaan kalaa. Mutta se on ihan oma tarinansa, josta kirjoitan erikseen. Siellä olen vain vieraana. Nyt olen omalla maallani, omissa töissäni. Vaikka ajatuksissani jo merillä. Oksentamassa merisairaana. Onneksi roudasin Suomesta pahoinvointilääkkeet mukaan…

elias

Sää on se, mistä täällä jatkuvasti puhutaan. Sääkeskustelu on täällä verrattavissa sellaiseen normityöpaikkojen selän takana puhumiseen, että kuka pomo on ollut kenenkin sihteerin kanssa. Siis säästä juoruillaan ja kaikenlaiset harhaanjohtavat väärät juorut leviävät ympäriinsä. Koskaan ei voi olla varma, että loppuuko se myrsky nyt ylihuomenna vai keskiviikkona kun kaikilla on siitä oma näkemyksensä. Siksi minä olen päättänyt kuunnella vain kalastajia. Nyt he ovat kertoneet, että nyt on parin päivän tauko. Tuulta on taas liikaa. Nyt täällä alkaa suhmurointi ja arvuuttelu siitä, että milloin kalastajat taas palaavat.

* * *

Homma kulkee käsissäni tasaisessa rytmissä. Se rytmi on sellainen, että kun sen kerran kehoon saa, sitä enää tarvitse miettiä. Se on sulavaa tahtia, jossa kaikki tapahtuu harmonisesti ja luonnollisesti. En ajattele mitään, juttuja popsahtaa päähän ja pois – vähän kuin meditoisi. Ja sitten aivan yhtäkkiä tulee kuningasidea.

IMG_7822

Koukuttajan työ on Norjassa aliarvostetumpaa hommaa kuin siivoojan työ.

”Eikö tuossa mene hukkaan kallisarvoinen valtiotieteiden maisterin ja harvinaisen viestinnän pääaineen tutkinto? Tai historia viestinnän ammattilaisena ja yrittäjänä?”, kysyi eräs tyyppi minulta.

”Ei”, minä vastasin.

Tiedän että tässä on joku isompi juju, joka selviää minulle myöhemmin. Tätähän minä tilasin. Jotain ihan muuta. Muistatko, kun kerroin siitä aiemmin? Ja sitä paitsi, nykyisin arvostan tätä hetkeä ja seikkailuja, itsensä likoon pistämistä ja uusiin juttuihin tutustumista paljon enemmän kuin historian papereita tai tulevaisuuden uraa.

Onhan tämä ihan hitokseen ällöttävää. Minä, Samppanjapissis, siistin ja coolin sisätyön ihminen pistän kuollutta kalaa koukkuun tuntikausia. Mutta jotenkin vaan se, miten urakehityspolkuni tämän työn jälkeen kulkee, ei kiinnosta minua yhtään juuri nyt. Tiedän, että tämä on elämäni tärkeimpiä työkokemuksia. Ja sitä paitsi, saanhan minä kertoa tästä jatkuvasti sinulle!

Tässä vuodessa on kyse rajojen rikkomisesta. Ja Samppanjapissiksellä niitä rajoja riittää.

fritz vahtii

Ja vaikka kuinka paskaduunia jonkun ulkopuolisen mielestä, who cares, sillä meillä on paras työtiimi jossa olen koskaan ollut. Luulen, että monella pikkupomolla olisi tästä opittavaa.

Niin paljon työelämä voisi tästä oppia, että minä suunnittelen jo alkavani järjestää tänne retriitttejä stressaantuneille työporukoille. ”Koukutu työhön ja elämään”, olisi sen retriitin slogan. Jengi tulisi bussilla Suomesta Støhön ja pistettäisiin kädet saveen – tai sisäelinlimaan – koukuttamaan. Sitten se vietäisiin välillä vaeltamaan ja välillä valassafarille valaita bongaamaan. Ja sitten vaan istuttaisiin alas ja tuotettaisiin se mitä pitäisi tuottaa. Takuuvarma bisnes. Näitä ideoita minun pääni täällä tuvassa pulputtaa.

Mutta ajattele nyt vaikka tätä meidän työyhteisöämme. Tässä me kökötämme pönttöjemme äärellä. Samalla kun siima soljuu käissämme ja kuolleita kalanpaloja pistetään koukkuun, me puhumme välillä niitä näitä, välillä elämän isoista asioista, välillä työstä. Välillä olemme hiljaa, kukin omissa maailmoissaan. Ja välillä käymme ulkoilemassa luonnossa, yövymme ehkä Kyrren mökillä. Me opimme, kehitämme työmenetelmiämme, haastamme aivojamme – siiman koukuttaminen on luovaa ongelmanratkaisua. Mitä tehdä kun eteen tulee tuhannensykkyrälle mennyt siima? Se olisi minun työelämäretriittini ensimmäinen ryhmätehtävä. Ja se on meidän työmme arkea!

Täällä ei tärkeillä, kaikki ovat samanarvoisia. Ja auttavat toista. Ollakseni rehellinen, tämä kaikki on minulle aivan uutta. Että näinkin voi tehdä töitä. Täällä ei kilpailla toisia vastaan. Täällä autetaan, ollaan ystävällisiä, jätetään pari palaa omasta appelsiinista työkaverille, keitetään sille mustikkakeittoa. Tai tehdään sushia yhteisesti jaettavaksi tauolla!

sushi

Ja mitä siihen luovuuteen yleisellä tasolla tulee, kelaa tätä mun kirjoittamistani. Siis tätä miten tämä työstäni kertova blogini, jota juuri luet, syntyi. Tässä muina miehinä koukutan menemään ja sitten tulee se kuningassidea ilman että minä sitä synnytystuskissa yritän päästäni pusertaa ja sitten minä ryntään saman tien kirjoittamaan sen idean vihkoon, palaan takaisin pöntön ääreen, sulaudun rytmiin, ja taas:

Uusi idea!

Teksti!

Vihkoon!

Pöntölle!

Uusi idea, vihkoon, pöntölle. Uusiideavihkeoonpöntöllejaniinedelleen…

Sakutuomiset ja jarisarasvuot ja esasaariset, tätä on flow ja työyhteisöhjen kehittäminen!

puoliväli

Nyt kyllä huudan jo kirosanoja. Tekstin tulo ei lakkaa. Kaikella on rajansa. Alan jo ahdistua, sillä tämä viholle tasaisin väliajoin syöksähteleminen ei ole loppua, niin paljon ajatuksia syntyy. Tätä menoa pöntön valmistuminen kestää tunteja ja putoan aikatavoitteestani.

Olen suunnilleen puolessa välissä pönttöä. Aivan liian kaukana ajallisesta tavoitteestani. Syötit ovat ehtineet sulaa muistiinpanohässäkkäni aikana. Ja kun ne sulavat, niistä tulee oksettavaa mössöä.

Ajattele istukkaa. Nyt!

Ni sellasta.

ällömönjä

Tällaisia ne sitten ovat jäisinä, jollaisina me niitä koukkuun laitamme.

syötit2

Se on tuo rapu, tuo oranssi porkkanan näköinen joku eläinplanktoniin kuuluva pieni hyppyrapu, jolle me ei tiedetä suomenkielistä vastinetta, latinaksi calanus finmarchicus, joka kalan koukkuun houkuttelee. Tiesitkö? Että makrilli on ihan toissijainen tässä jutussa. Se on vain mennyt meressä uiskennellessaan syömään tuon calanus finmarchicuksen ja sitten kun se naarataan syöttikalaksi ja leikataan pieniksi syötinpaloiksi, calanus finmarchicus tulee sen mukana.

Makrilli on vain välikappale! Kaikkihan me olemme. Vain välikappaleita jollekin suuremmalle ja merkityksellisemmälle. Tuo oli toinen koukutuksen minulle opettama elämänfilosofinen mietelmä! 

”Me olemme vain välikappaleita jollekin suuremmalle.”

suomalaiset

Tämä kaikki on katoavaa. Meidän jälkeemme tätä ei ehkä enää ole. Norjalaiset eivät tätä duunia halua tehdä, joten koukuttajia haalitaan ulkomailta. Jos me emme enää tänne halua tulla, ei ehkä koukuttajia enää tänne saada ollenkaan. Toinen siimakalastuksen jatkuvuuden tae ovat nuoret kalastajat. Mutta heitä on koko ajan vaikeampi saada tänne. Muut jutut ja tehokkaampi kalastus kiinnostaa nuoria.

Se harmittaa minua ja haluaisin jotain tehdä asialle, mutta se voi olla vaikeaa. Mahdotonta. Samalla tunnen itseni kovin etuoikeutetuksi kun pääsen itse kokemaan vielä kaiken tämän. Jotain ihan muutahan minä tilasin. Ja jotain ihan muutahan minä sain. Aivan uuden maailman, jonka olemassaolosta en ollut kuullutkaan. Siimakalastuskylän.

IMG_7206

Minä vain haluaisin näyttää kaikille mitä tämä on. Mitä täällä on! Osoittaa kaikille mitä ihmeitä voi löytää kun astuu ihan vaan vähän sen oman uomansa ulkopuolelle. Minä olen täällä tajunnut sen, miten paljon maailmassa on muutakin kuin se oma pieni todellisuus, jossa päivittäin elää. Se ajatus, se, uskomus, se rakennelma, että tämä minun todellisuuteni on ainoa oikea, ainoa hyväksyttävä ja ainoa mahdollinen. Mutta tässä työssä, tässä maailmassa, tuo uskomukseni on murentunut. On niin monta erilaista tapaa elää.

Yksi ei ole enemmän totta tai oikein kuin toinen.”

Sori. En voi lopettaa tätä. Se oli kolmas koukutuksen minulle opettama elämänfiloinen mietelmä. Mutta kun niin se vaan on. Ja täällä eri maailmat kohtaavat…

todellisuus

Pyöritän siimaa, poistan vanhoja kertaalleen meressä käyneitä syöttejä, laitan uusia koukkuun, vaihdan koukkuja. Joka sadannen koukun jälkeen siimassä on vihreä naru. Olen tähän mennessä oppinut, että sen vihreän narun nimi on kivinaru, mutta en vielä sitä, miksi se on siinä. Oppi tulee pala kerrallaan. Kasaantuu vanhan, jo opitun päälle. Se on olennaista myös koukuttamisen opiskelussa, sillä kaikkea ei vain voi napata kerralla. Kerron sinulle sitten heti mikä kivinarun pointti on kun oppimiskäyrässäni ollaan sillä tasolla.

Minulla on peli. Opettelen joka pöntöllä yhden uuden asian lisää. Haluan, että jokaisen siimapöntön teko kestää ainakin muutaman minuutin vähemmän kuin edellinen. Sellainen olen. Kilpailuhenkinen, itseni haastaja. Ja tässä työssä nuo ominaisuudet nousevat arvoon arvaamattomaan. Samoin kuin ne perslihakset. ”Rauha on nopeutta”, joudun hokemaan itselleni koko ajan. Tiedän, että tekniikan on oltava kohdallaan, jotta minuutteja putoaa.

Tämä pönttö tosin ei valmistu ikinä tätä tahtia. Nyt on lopetettava tämä flow. En voi enää pyrähdellä paperille kirjoittamaan muistiinpanoja blogiani ja elämänfilosofisia mietelmiä varten.

kahvikuppi

Kahvia kuluu koukutustuvalla. Täällä tämä hemmetin kakka norjalainen kurakin maistuu ihan hyvältä. Tuo on minun kahvikuppini. Riittävän suuri. Sen ääressä syntyy vielä koko joukko tekstejä ja mietelmiä. Riittävän suuria.

Purple rain! Neljättä kertaa tänään! Vain yksi asia voi olla kamalampaa kuin kuunnella Princen Purple rainia neljättä kertaa saman päivän aikana ja se on se, että Lauri laulaa mukana Princen Purple rainia! Ja se, että siinä välissä kun Lauri ei laula Princen Purple Rainia mukana, se kertoo jonkun iän vanhan Prince-elokuvan juonta. Lauri rakastaa Bötä. Ja Princeä.

Minä ja Teemu ei. Me vihataan Princeä ja Whitney Houstonin I’m every womania ja kaikkia niitä neljää muuta kappaletta jotka soivat vuorotellen kanavalla. Ei ihme, että yhdessä radiomainoksessaan Bö kertoo ottavansa rahalahjoituksia vastaan. Ollaan jo mietitty, että kuinka monen pöntön palkat voitaisiin niille lahjoittaa, jotta saisivat uuden soittolistan.

Tässä kuvassa me Teemun kanssa oikeasti vihataan Bötä, mutta olemme pakotettuja nauramaan, koska Lofoottien Tomppa, siis meidän pomo, on ottamassa tätä kuvaa. Ja vaikka täällä ei pomolle pokkuroida, niin kameralle on hymyiltävä….

minäjateemu

Palaan tauolta uuden pöntön pariin. Pönttö kerrallaan homma alkaa sujua paremmin ja paremmin. Minun kaltaiselleni tässä tulee vähän sellainen suorituspöhnä. Että ei malttaisi lopettaa ollenkaan. Mutta taukoja on pidettävä. On muistettava syödä. ja se on osoittautunut minulle helpoksi hommaksi… Keho huutaa hiilareita. On saatava energiaa, sillä olemme koko ajan jaloillamme. Viime yönä heräsin siihen, että lonkkiani kolotti ja särki. Tein silloin neljä pönttöä. 1 600 koukkua. Kaksi kilometirä siimaa. Valmisteluineen ja siivouksineen yhteen pönttöön menee minulta noin 2,5 tuntia. Laske siitä. Välissä oli vielä tunnin lenkki koiran kanssa.

Yritän vain puolustella miksi syön niin hirveästi suklaata.

Tänään teen vain kaksi pönttöä. Limaiset makrillin sisäelimet pyörivät käsissä jo luontevasti. Välillä naamalle tirskahtaa sellainen kunnon iloinen mönjä, kun koukkun iskee vähän jo liikaa sulaneeseen sisäelinklönttiin. Tämä kaikki menee jo ihan ilman ällötyksiä. Mut ans olla, kun siimasta esiin nousee siihen jäänyt kalastajalle kelpaamaton roskakala. Siinä kohtaa menee raja. Sitä en vielä pysty irrottamaan. Tavallaan vähän outoa.

kalasiimassa

Suurimmat työtapaturmat täällä aiheutuvat varmaan limaisiin, lattialle jääneisiin syötteihin kompastumisesta tai koukun ajautumisesta erinäköisiin paikkoihin. Kuten peukalon kynnen alle. Hitto. Se sattuu! Mutta onneksi on puna-ahven. Sellaisiakin löytyy aika ajoin merestä tulleista pöntöistä. Sen silmässä on antiseptistä ainetta, joten kun haava tulee, se on poks, silmä rikki (siis kalan, ei ihmisen) ja haava silmään. Tällaisia taitoja minä opin päivittäin.

kala

Minut on osoitettu nyt Fritzin henkilökohtaiseksi koukuttajaksi, ja olen ihan hirveän ylpeä. Ajattele! Minä täällä vastaan yhden norjalaiskalastajan siimapöntöistä. Ja sinä siellä saatat joskus syödä meidän kalastamaamme kalaa!

Päivän toinen pönttö on sujunut kuin leikiten. Se on jo valmis! Nostan sen kottikärryihin ja kärrään pakastimeen odottamaan. Sieltä Fritz sen sitten nappaa mukaansa kun lähtee töihin. Ikänsä takia Fritz kalastaa kuudella nelisatasella (ammattislangia!). Tompalla määrä vaihtelee, mutta taisi tuossa viime yönä mukana olla 12 pönttöä. Me koukutamme sen mukaan mitä he käyttävät.

Ensi yönä he eivät mene merelle, koska tuuli on nousemassa. Tiistaina kalastetaan taas ja nämä pöntöt käytetään silloin. Sitten aamuyöllä he tuovat käytetyt pöntöt tuvalle ja me koukutamme niistä keskiviikkona uudet. Näin se toimii. Kiertää ympyrää.

karräys

pakastin

Pesen syöttiastiat, stampin, lattian, lakaisen syöttiroskan kalanruuaksi mereen. Laitan kahvinkeittimen pois päältä ja pistän flowmuistiinpanoni taskuun. Merkkaan tekemäni pöntöt listaan, ja painan Bön kiinni. Korvat ovat alkaneet suodattaa sitä, en ole enää tunteihin tajunnut mitä siellä on soinut.

Laitan valot pois. Painaessani ovea kiinni, mietin voisiko tälle hajulle tehdä jotain. Edes vähän laimentaa? Toisaalta. Kovin monella työpaikalla ei voi pieraista niin että kukaan työkaveri ei huomaa mitään. Kaikella on kääntöpuolensa.

Nii. ”Kaikella on kääntöpuolensa.”

Olkoon se nyt sitten neljäs elämänfilosofinen.

 

* * *

Maijan faktanurkkaus:
Siimakalastus

Siimakalastus Norjassa on suhteellisen nuori kalastusmuoto. Se oli pitkään juksakalastukseen ja verkkopyynin varjossa ja jopa kielletty vielä 1600-luvulla. Nykyään siimakalastusta harjoitetaan kaikkialla Norjan rannikolla. Etelässä suuret automaattisiimalaivat ovat yleisempiä, pohjoisessa pienemmät yhden-kahden kalastajan alukset. 

Siimakalastus jaetaan neljään kalastusmenetelmään: automaattilaivojen siimakalastukseen, väliveden siimakalastukseen, ja pintasiimakalastukseen sekä pohjasiimakalastukseen, jossa siima koukutetaan maissa ja lasketaan muutamaksi tunniksi, maksimissaan puoleksi vuorokaudeksi pohjaan. Yleisimpiä saaliskaloja ovat kolja ja sinipallas ja sesonkiaikana turska. Pohjasiima on yleensä punottua narua. Siimassa koukkuja 300-400.

Støssä on kolme kalastussesonkia: koljakausi heinä-tammikuussa ja turskakausi tammi-huhtikuussa sekä sinipallaskaudet kesäkuun kolmen ensimmäisen viikkon ja elokuun kolmen ensimmäisen viikon aikana. Saalismäärät vaihtelevat vältttävästä 60 kiloa/siima erinomaiseen 150 kiloa. Turskakaudella saattaa saalista tulla jopa 400 kiloa per siima.

Støssä siimakalastettu turska ja kolja ovat saaneet sekä MSC:n kesävän kalastuksen että Kravin økologisk fisk merkin. Rannikkokalastus siimoilla on ekologisesti ja sosiaalisesti kestävällä pohjalla. Se työllistää monikertaisesti tehokalastukseen verrattuna ja pitää rannikkokulttuurin elossa. Valitettavasti kyseessä on tehokkuuden paineissa muutama sukupolven kuluessa katoava elämäntapa. 

Lähde: Lauri Pietikäinen 

8438 Stø

Kaksi viikkoa me olemme tutustuneet toisiimme. En tiedä kumpi on enemmän sekaisin toisesta, mutta veikkaan että se olen kuitenkin minä. Olet saanut pääni pyörimään.

Niin te saatte. Kaltaisesi.

Uskotko rakkauteen ensi silmäyksellä? Minä en. Tai en ennen tätä. Mutta nyt olen valmis kyseenalaistamaan. Olet ehkä kauneinta, mitä olen koskaan nähnyt.

Ja pahanhajuisinta, mitä ikinä haistanut. Se teissä aina jotenkin vähän on…

Karun komea. Vestoksellinen. Hurmaava. Huumaava. Ah, näitä keksisin loputtomiin. Sitä keksii, kun on johonkin niin ihastunut. Ensimmäinen ilta ja maagiset revontulet veivät jalkani alta lopullisesti. Lumihuippuiset vuoret ja korvia huumaava kaatosade. Kotkan äänetön lento, pimeässä sulvasti hiipivän ketun askeleet. Hylje, joka kurkisti salaa veden pinnan alta. Auringonlasku aallonmurtajalla ja kaipuu halata jotain pitkään ja hartaasti.

Sinä näytät minulle mitä on rauha. Teet taikoja; saat ajatukseni samalla pysähtymään ja täysin sekaisin. Vaikka olen minäkin yrittänyt. Koettanut sekoittaa sinun rytmiäsi. Tuoda omat tapani ja maailman luoksesi. Nopeasti olet osoittanut, ettei se kannata. Nyt toimitaan sinun tavallasi. Taidat haluta, että minä opin jotain maailmastasi?

Olen kärsimätön. Haluaisin tuntea sinut heti. Kokonaan ja läpikotaisin. Jokaiseen pienimpäänkin sopukkaan tahtoisin ja käsittää mistä sinussa on kyse. Sovimmeko toisillemme? Vai onko paikkani jonkun toisen luona?

Haluaisin kertoa sinusta kaikille. Kaiken ja heti, sillä olen sinusta niin ylpeä. Toivon, että muutkin saisivat kokea sen mitä on ääretön yhteys. Miten olemme yhtä tässä luonnossa, näiden tähtien ja ihmeiden alla. Että hekin tajuaisivat, että tällaista se todellinen rakkaus on, vaikka tämä kaikki kuulostaakin ihan halvalta iskelmäsanoitukselta: 

”Sytytä liekki mun sydämeen ja anna sen roihuta ikuisen tulen lailla.” Janiinedelleen.

Yök.

Ja silti haluan vain palaa. Vaeltaa noilla vuorilla. Tuntea vapauden. Päästä sisään noihin taloihin. Kuulla tarinat. Astua näihin laivoihin. Nähdä meren ihmeet. Kokea, nähdä, seikkailla. Tuntea!

Tiedän, että aika kanssasi ei ole vain tanssia kukkakedolla. Olet oikukas, sen huomaan. Hiljainen, oikea tuppisuu. Haluat harmoniaa, tarjoat tasapainoa. Kunnes sitten räjähdät ja näytät myrskyn merkit. Sinä määrität tahdin. Sinun luontosi ohjaa meidän elämämme. Minä, tulisielu, joudun kanssasi vielä äärirajoille – sellaisille alueille, joita en tiennyt olevan olemassakaan. Saat minut joskus kiehuvan raivon partaalle. Uuvutat minut uneliaisuudellasi tai uppiniskaisuudellasi. Mutta rakkauden vastakohta ei ole viha, vaan välinpitämättömyys. Ja me emme pidä toisiamme välin. Ehkä tämä on väliaikaista, kaikkihan on lopulta, mutta sen arvoa ei kukaan ota pois. Sen jälkiä ei kukaan ota pois. 

Vaikka olet ristiiriitainen, yhtä aikaa oikukas ja järkkymätön, leikkisä ja vakava, tiedän, että voin luottaa sinuun. Voin luottaa, että annat minulle juuri sen mikä on minulle hyvää. Sen mitä tarvitsen. Näytät minulle suuret seikkailut!

Minä olen nyt sinun. Kohtelethan minua hyvin!

Stø.

 (Yök. En kirjoita enää koskaan rakkauskirjettä. Nyt ehkä ymmärrän miksi en lähettänyt 90-luvulla sitä yhtä kirjettä mäkihyppääjä Toni Niemiselle, vaikka olin ihan ylirakastunut.)

* * *

Hei tervetuloa Støhön! Vihdoin olen saanut kasaan sen verran kuvia ja kokemuksia, että voin näyttää sinulle mistä tässä paikassa on ikuisessa tulessa palavan rakkauden lisäksi kyse!

Sto1

IMG_6502

Minun kotimökkini on tuon viimeisimmän vasemmalla olevan valkoisen rakennuksen jälkeen oleva viherkattoinen punainen mökkerö.

 

Stø, minun uusi kotini, on pieni kalastajakylä Pohjois-Norjassa, Vesterålenin saaristossa. Suomeen kun vertaa, se on noin Kilpisjärven korkeudella. Mutta ilmasto on aivan toinen. Golfvirta lämmittää, ja pakkasta saati lunta ei näillä nurkilla juuri näy. Kovimmillaan pakkanen yltyy −10 asteeseen. Täällä ei hiihdetä, mutta onneksi olemme jo suunnitelleet vapaalaskukurssia Lyngeniin. Se on vähän pohjoisemmassa.

Vaikka vapaalasku saattaa kuulostaa hullulta, se ei yhtään extremeä verrattuna niihin elämyksiin, joita Stø tarjoaa. Ehkä kaikista extremeimpää on työni, siimankoukuttaminen, josta kerron sinulle paljon enemmän kunnes pääsemme joskus töihin myrskyn jäljiltä. Mutta tuossa on pieni maistiainen. Se on ensimmäinen koukuttamani siimakoukku. Evö. Siis pala haisevaa ja sisäelimistä limaista makrillia koukussa. Yök. Samppanjapissis on pistänyt blingblingbilemekkonsa naulaan.

IMG_7823

Stø itsessään on piskuinen, noin 200 asukkaan paikka, mutta sen vieressä on lähes katkeamaton ketju muita pieniä kyliä. Kylät ovat muodotuneet pääkartanosta lohkaistuista tonteista ja niille rakennetuista taloista. Siksi kyliä täällä on paljon enemmän kuin Suomessa. Støn on muodostunut Falchin kartanon maille.

kartano

Norjan paikannimivirastolla on ollut suhteellisen vikkelät päivät, kun on näitä lähialueen kyliä nimennyt. Støn lisäksi huudeilta löytyy ainakin Bø, Klo, Å, Mo…

IMG_6476 IMG_6556

Tämä kylä elää merestä: kalasta ja siimakalastusperinteestä. Käsityöstä, joka on katoavaa kansanperinnettä. Tätä ylläpitämään kylään tulee vuosittain siimankoukuttajia ympäri maailmaa; yllättäen lähes eniten Suomesta. Koukuttajia tänne pitäisi saada jatkuvana virtana, he kun tuppaavat tulemaan ja menemään. Samoin nuoria kalastajia, jotka varmistaisivat tämän perinteen säilymisen tuleville sukupolville.

IMG_6545 IMG_6536

IMG_6547

Kylä on meinannut kuolla jo kertaalleen. 1980-luvun alussa turska hävisi yhtäkkiä ja kalatehdas meni konkurssiin. Sitten tehtaan nykyinen omistaja Klo osti konkurssipesän ja investoi – turskakin palasi pari huonon vuoden jälkeen. Kylään perustettiin myös valassafari, jonka ansiosta vanhoja kalastajien majoitustiloja kunnostettiin myös koukutajien ja kalastajien käyttöon. Leirintäaluekin tuli.

IMG_8158

Kaikkein suurin pelastus kylälle oli vuonna 2000, kun Støhön saapuivat ensimmäiset siimankoukuttatajat ulkomailta. Ja nyt meitä täällä pyörii, yksi jopa Iranista asti!

IMG_6553

Onneksi niin, sillä investointien, valassafareiden ja kalatuspoppoon ansioista edelleen kylän raittia hallitsevat kalastuslaivat, kalastusrakennus koukutustupineen ja piskuinen kalastustehdas. Ei massatuotantoa, vaan suloista käsityötä.

tehdas

Kalatehdas

Ja suloisia käsityöläisiä! Heitä kulkee kaikkialla (silloin kun kulkee). Hiljaisia kalastajia, jotka tulla tupsahtavat koukutustuvalle juomaan kahvia ja polttamaan tupakan. Ovat hetken hiljaa, kurkistavat olan takaa kun koukuttaja tekee työtä, ja häviävät yhtä hiljaisena kuin paikalle ovat tulleet. Tehtaan työntekijöitä, jotka ripustavat kalaa kuivamaan kuivatustelineelle tai ajavat trukilla ympäriinsä.

tehtaantyö

Kalatehtaan pojat laittavat kalaa kuivumaan kalankuivatustelineeseen.

IMG_6495

IMG_8160

Ja hollantilainen, joka pitää naapurissani sisustuskauppaa…

Se, että joku pitää täällä sisustuskauppaa on kumallista sinällään, sillä Støssä ei ole edes ruokakauppaa. Lähin kylä palveluineen on parinkymmenen kilometrin ajomatkan päässä. Sieltä Myrestä me yhdessä haemme ruoat. Yhdessä täällä tehdään aika paljon. Syödään illallisia, hengaillaan jonkun kotona, katsotaan leffaa. Tai puretaan sepelivuoria. Ja seurataan netistä sekunti sekuntilla kun Mannen-vuori etelämpänä meinaa romahtaa.

IMG_6580

Støtäkin vartioivat vuoret. Toivon, että ne eivät romahda. Toivon myös, että sen lähempää tuttavuutta en joudu tekemään suoraan takapihaltani kohoavan vuoren kanssa. Sen päällä sijaitsee nimittäin Naton tutka-asema, jota paikalliset kutsuvat Nato-toppeniksi. Sitä ei tietenkään saisi kuvata, mutta arvaa vaan kuinka monta kuvaa minulla siitä jo on!

norjanlippu

Tässä olen kuvannut sinulle ”Norjan viirin”… Taustalla saattaa näkyä erään poliittisen ja sotilaallisen liitoutuman pallon mallinen tutka-asema.

IMG_6474

Tämä taas on kotka. Sitä saa kuvata!

kotka2

Støtä vartio myös kotka. Siihen minä olen ihastunut! Sataa tai paistaa, se kököttää kukkulallaan, jonka minä näen suoraan keittiön ikkunastani. Oikeastaan, näen koko kylän keittiön ikkunastani. Niin pikkuruinen tämä paikka on, että täällä ei ole edes kadunnimiä.

Minulla on postilaatikko, ja osoitteeni on Maija Ilmoniemi, 8438 Stø, Norge. Maailman suloisin osoite! Nyt kun tiedät osoitteeni, muista, että minulle saa aina lähettää tummapaahtoista kahvia tai rakkauskirjeitä!

postilaatikko

Kotka kököttää vuorellaan, vaikka viime aikoina on vain satanut. Kutsun Støn sateita painepesurisateiksi. Ne ovat käsittämättömiä. Tuollaista vedenpainetta en ole nähnyt aiemmin kuin isäni painepesurissa mökillä. Syksyt ovat täällä epävakaata aikaa. Kalastetaan koljaa, mutta pitkät myrskyputket pysätyttävät koko kylän tasaisin väliajoin. Kuten nyt. Nyt ei mennä merelle. Mennään ehkä riekkometsälle. Tai pidetään syystalkoita.

Tai ollaan turvassa kodin lämmössä. Kylän asukkaat näyttävät viihtyvän paljon sisätiloissa, eikä heihin ainakaan vielä kahden viikon oleskelulla ole päässyt tutustumaan. Paitsi naapurin käsityösisustuskaupan hollantilaiseen, joka ensitapaamisellamme ilman sen kummempia tervehdyksiä tai kiinnostusta minua kohtaan meni suoraan asiaan: haukkui koirani aivan liian laihaksi ja aivan liian energiseksi. Hänen mielestään minun pitäisi päästää se vapaaksi tuonne vuorille. Minä halusin kysyä, lähteekö naapurin käsityösisustuskaupan hollantilainen sitten itse etsimään koiraa, kun se karkaa jonkun metsäneläimen perässä Narvikiin  asti. Narvik on kaukana.

En kysynyt. Hillitsin.

Hillitsin siihen asti, kunnes naapurin käsityösisustuskaupan hollantilainen kysyi: ”Minkä rotujen sekoitus tuo sinun koirasi on?”

???

Minä, jonka koira on valioyksilö, hienosta kennelistä kalliilla rahalla ostettu täydellinen Parson Russellin terrieri päätin, etten mene ikinä naapurin hollantilaisen käsityösisustuskauppaan. Vaikka siellä käsityösisustuskaupassa on kahvilakin, mikä näillä kulmilla on suhteellisen outo näky.

hikkuna

Tällä tavalla minun 1000 euroa maksanut valioyksilö (stn mikään sekarotuinen!) odottaa minua koti-ikkunalla. Se on ihana.

IMG_6530

 

Naapurin käsityöläissisustuskaupan sijaan minä vietän mieluummin aikaani yhdeksän kilometrin päässä Asvon kirpputorilla. Sielläkin on kahvila. Ja sieltä saa maailman parasta kakkua, Verdens besteä, toiselta nimeltään Kvæfjordkakaa. Siitä kakusta on tehty kirjakin… Ja kaikki täällä muuten on aina maailman parasta. Mihin tahansa meneekin, mainostetaan sitä maailman parhaaana. Maailman parhaalta kirpputorilta ostin myös maailman kukonpyllykahvikuppini, josta nyt ryystän kotonani maailman paskinta kahvia (se on ainoa huono puoli Norjassa) – silloin kun en ole Asvossa, josta saa myös maailman paskinta kahvia.

kukonpylly

Ajattelin, uskaitaisinko kysyä saisiko täältä stevialla ja kaiken maailman viherjauheilla maustettua raakasuklaakakkua, mutta luulen, että minut naurettaisiin pystyyn. Tänne eivät trendimaailman ja samppanjapissisten hömpötykset yletä. Täällä ukkokööri istuu kirpputorikahvilassa puhumassa viimeaikaisista kala- ja metsastysaaliista ja ryystää aivan liian laihaa kahvia ja syövät ihan pikkuisen jo kovettunutta pullaa. Mutta se on kuitenkin Verdens beste -kakkua! Ja niin on hyvä. Niin kovin hyvä!

IMG_7851

Tässä kirpputorikahvilassa me käymme!

IMG_7850

Se on second hand!

Naapurin käsityösisustuskaupan hollantilaisen lisäksi tällä on kuulemma monta mielenkiintoista persoonaa. Heihin toivon tutustuvani myöehmmin paremmin. Naapurin käsityösisustuskaupan hollantilaiseen en koe tarvetta tutustua sen enempää. Ainakaan ennen kuin se oppii käyttäytymään. Hänen lisäkseen tätä pientä eräretkeilijää ihmetyttää se, että ihmiset viettävät täällä niin paljon aikaa sisällä, vaikka koko tämän paikan hienous hyppää silmille saman tien, kun astuu ovesta ulos. Ehkä tähänkin voi joskus kyllästyä?

IMG_8068 IMG_8052 IMG_6568

Mutta minä aion käyttää nyt kaiken aikani tutustumalla tähän uskomattomaan luontoon. Ihan heti Nato-toppenin alapuolelta lähtee maailman hienoin (katso, osaan jo Norjan stailin!) vaellusreitti, Dronningruta. Se, jonka Peltsi Erätulilla-ohjelmassa kulki ja hyppäsi ohjelman viime sekunneilla kylmään tunturijärveen. Alasti. Se on piirtynyt verkkokalvoilleni. Aion tehdä saman. Ja kuvata sen videolle. Vaikka vihaan kylmää vettä yli kaiken. Mutta tämä paikka pistää kaltaiseni yllytyshullun ylittämään vielä monta rajaa. Kuten sen vapaalaskun. Sen teen! Puuterilumet kutsuvat!

IMG_6507

Muitakin elämiä täällä on nähty kuin kotka. Mutta ei vielä tätä, josta tuolla tienposkessa varoittavat. Mikä lie tundrakauris… No hyvä tietää, niin osaa olla varuillaan.

Ennen puuterilumia aloitetaan kuitenkin syksyn ja koljan jälkeen turskan pyynti. Arktinen turska tulee tänne seudulle kudulle tammikuussa ja viipyy huhtikuuhun. Ja sitten huhtikuun jälkeen alkavat valassafarit. Kaikenlaista täällä on meneillään. Eiköhän tässä ainakin yksi vuosi hurahda.

Olihan tässä jo yhdelle kertaa. Säästetään nyt jotain toiseenkin blogiin.

/Ämmä, joka ymmärtää kyllä, jos luettuasi olet sitä mieltä, että myrskyn todellakin pitäisi loppua ja minun päästä oikeisiin töihin, sillä itsekin on sitä mieltä, että nyt on kyllä ollut liian paljon aikaa kirjoitella rakkausrunoja sun muita…

Samppanjapissiksen piinaava paljastus

Se määrä ja syvyys, jonka minäkin olen teidän kanssanne syvimpiä asioitani jakanut ei tunnu miltään tämän rinnalla. Vitsailematta olen tänään joutunut kohtaamaan todella vaikean asian itsestäni ja menneisyydestäni. Sen itselleni myöntäminen ja paljastaminen sinulle tuntuu paljon pahemmalta ja hävettävämmältä kuin vaikka se, kun kerroin aikoinaan siitä miten mieleni romahti, ja jouduin hakemaan siihen apua tai puhuin köyhyydestäni pari viikkoa sitten.

Kengät.

On tämän päivän teema. Samppanjapissiksen kengät.

kengät9

Olen tänään lajitellut lähtövalmisteluissa kenkiäni poisheitettäviin, pidettäviin, myytäviin ja mukaan otettaviin. Hävettää. Minulla on aivan järkyttävä määrä kenkiä, joita suurinta osaa en ole edes käyttänyt vuosiin. Ne ovat vain seuranneet minua mukanani kaikissa muutoissa, siirtyneet asunnosta toiseen, kaapista kaappiin. Olen jopa raahannut Ruotsiin pariksi vuodeksi nämä kengät koskematta niihin lainkaan.

Rakastan kenkiä ja niin tulee varmasti aina olemaan, mutta tätä röykkiötä silmästä silmään tuijottaessa kyseenalaistuu hyvin käsinkosketeltavalla tavalla se mihin ihminen oikeasti tarvitsee kaikkea tavaraa jonka hän itselleen haalii. Miksi minä olen ostanut näin paljon kenkiä viimeisten vuosien aikana? Osaa olen käyttänyt vain kerran, pari. Mikä on ollut se tarve, johon näitä olen hankkinut?

Ei ainakaan se, että vanhat olisivat menneet rikki ja olisin tarvinnut uudet.

Sekö, että yksi sävy ruskeaa on nyt vain sattunut sopimaan paremmin siihen mekkoon jonka ostin, eikä missään tapuksessa se muutoin aivan samanlainen saapas joka kaapissani on jo ollut?

IMG_6903

Kun Samppanjapissiksellä (siis minulla) oli paha olla, se suuntasi kauppaan ja osti uudet kengät. Ja puseron. Ja monta. Mitä enemmän kaipasin itseluottamusta, varmuutta siihen, että olen hyvä ja näyttävä nainen, sitä korkeampikorkoiset kengät ryntäsin ostamaan. Ja välillä vaan puhtaasti pidin hauskaa ostamalla uusia popoja, sillä nautin siitä. Oli vain kivaa, että on jokaiselle viikonpäivälle (minun tapauksessani näköjään jokaiselle kuukauden päivälle) omat kengät. Oli vain yksinkertaisesti liian hyvän näköiset korkkarit, jotka piti ostaa.

kengät

Miksi  juuri ostaminen on joskus tuottanut minulle hyvän mielen? Vai oliko se onnea? 

Olen viimeiset pari vuotta elänyt murto-osalla kaikesta roinasta jota kappini pursuavat. Mutta silti tuntuu hirveän vaikealta sortata tavaroitaan ja luopua niistä. Miksi? Mistä oikeastaan pitää kiinni säilyttäessään tätä tavaramäärää? Ja mitä sitä alun alkaen tavoittelee hamstraamalla tätä kaikkea?

Ei ainakaan tätä häpeän tunnetta jota minä koen nyt kohdattuani tämä kenkäpaljouden. Niiden näkeminen, asettaminen riviin, laskeminen… Paljastuminen ja paljastaminen. Olen ollut aikamoinen tuhlari. Tarpeeton tuhlari.

kengät2

kengät3

Aamulla kenkävuoren keskeltä kirjoittaessani kysyin: ”Oltaiskohan me sun kanssa yhdessä sitä mieltä, että tämä muutto pois kaiken turhan keskeltä taitaa tehdä minulle aika hyvää?” Jo nyt, ennen kuin sitä olen oikeastaan vielä aloittanutkaan, muutto Norjaan vain rinkallinen tavaroita mukanani on opettanut minulle enemmän kuin monta aiempaa vuotta elämässäni. Koskaan aiemmin en ole ollut valmis kohtaamaan näitä kenkieni minussa aiheuttamia kysymyksiä.

Tuo maailma, johon olen kohta lähdössä, on jotain ihan muuta. Siellä kengät taitavat menettää vielä enemmän merkitystään. En taida arvatakaan mikä siellä odottaa. Mutta olen valmis kohtaamaan kaiken. Sen lupaan. Ja sinä saat seurata kuinka tämän  Samppanjapissiksen käy…

kengät1

/Maija, jonka vinkkaa, että kaikki kuvissa näkyvät kengät ovat kaupan, ja siirtyy seuraavaksi vaatteisiin kertoen että sillä osastolla asiat eivät juuri helpota. 🙂