Unelma

Minulla on unelma: Kirjoitettuani MaiLife-blogiani nyt viisi vuotta ja ennen sitä pari vuotta Hidasta elämää -sivustolle, toivoisin, että nämä tarinat tavoittaisivat ihmiset vieläkin laajemmin. Ehkä, seurattuasi tätä tarinaa ymmärrät miksi näin ja mistä tässä kaikessa on kyse.

Se oli sellainen viaton ja utelias kokeilu alkaa rehellisesti ja avoimesti kertoa omaa tarinaa vaiheessa, jossa jätin entisen ja hyppäsin tuntemattomaan tyhjän päälle. Matkasta alkoi syntyä tarina, joka kertoo ihmiselämän peruskysymyksistä, menestyksistä ja menetyksistä, hurjimmista seikkailuista, joihin kuka tahansa voi päästä mukaan, kun vain lähtee!

Nämä seitsemän vuotta ovat muuttaneet tämän yhden ihmisen elämän (ja monta kertaa…), mutta kuulemani mukaan myös monen muun. Itselleni on vähitellen alkanut kolahtaa tajuntaan se, miten upeita ja ensisijaisesti (näin toivon) muille ajatuksia tuovia kertomuksia olen osannut kiteyttää – tästä on pirskattivie tullut elämäntehtäväni, ja olen kehittynyt niin ihmisenä kuin kirjailijana valtavasti! Ja nyt uskallan sen jo sanoa ääneen, vaikka edelleenkin joka toinen kerta tekstejäni julkaistessa pelottaa ja joka toinen kerta hävettää; ja ovatpa jotkut uskoani kovasti koettaneet horjuttaa. Mutta näinkin saa tehdä, ehkä jopa pitää!

Haaste tällaisessa kirjoittamisessa on se, että vaikka lukijoita riittää paljon, moni ei teksteistäni somessa julkisesti tykkää, sillä ne saattavat kolahtaa niin kovaa, että lukukokemus halutaan pitää henkilökohtaisena. Ja niin se saa ollakin! Saan valtavan määrän henkilökohtaista palautetta, ja se yllättää aina; näinkö moni tarinaani seuraa!? KIITOS SIITÄ! En teekään tätä tykkäyksien takia, mutta saamani palaute huomioiden ja ne monet sadat tunnit sekä eletty elämä, jonka tähän tekemiseen olen laittanut, tarkoittavat, että nyt on aika viedä tätä hommaa uudelle tasolle.

KUN tykkäät, niin tykkää rohkeasti! Ja tykkää blogini Facebook-sivusta, suosittele sitä kenties ystävillesi.

Ja sitten se toinen unelma: Nyt on aika kirjata tämä matka ja MaiLifen tarinat sekä niiden takana olevat kertomukset kirjan kansiin. Otan vastaan yhteydenottoja kustantajilta, erityisen suuri tarve käsikirjoitusvaiheessa olisi kustannustoimittajalle! Että tykkää tästä erityisesti KUN haluat kuulla koko tarinan kirjana 😀

(Niin ja se kolmas unelma; että saisin laulaa enemmän! Tämä video siksi, että tämä on tasan kaksi vuotta sitten ystävieni häissä esitetty, ja vaikka vähän rosoinen ääneltään, just nyt ja tähän kohtaan, enemmän kuin täydellinen.)
Mainokset

Yllättävä muutos on aina myös mahdollisuus – näillä ohjeilla saat otteen kaaoksesta!

Minulla on rakenteellinen ongelma. Olin viikon verran masentunut. Sitten jokin naksahti päässä. En minä osaa olla masentunut!

Taidan olla sellainen yllättävien muutosten mestari. On tullut saatua oma osanen kontrolloimattomista käänteistä. Niitä olet sinäkin tässä blogissa päässyt seuraamaan. Jos luet tekstiäni ensimmäistä kertaa, nämä sivut kertovat enemmän, tervetuloa! Nyt vastaani tuli taas uusi muutosvaade odottamattomalla hetkellä ja minä olin vaarassa lamaantua. Mutta tänään aivot ovat jo osanneet suunnata olennaiseen: uusien ratkaisujen etsimiseen ja eteenpäin johtavan tien löytämiseen.

Olen pohtinut tänään paljon muutosta ja keinoja, joilla olen pyrkinyt ratkaisemaan erilaisten elämänmullistusten tuomaa näköalattomuutta. Haluan jakaa kanssasi yhden erityisen hyvin elämässäni toimivan tavan muuttaa yllättävät muutokset mielessä mahdollisuuksiksi. Ensin pieni taustatarina…

 

VIIME VIIKKOINA AJATUKSENI ovat olleet kovin levällään, eikä blogiin ole riittänyt oikein kerrottavaa. Kuntoutan polveani edellisen yllättävän elämänmuutoksen, puoli vuotta sitten tapahtuneen onnettomuuden jäljiltä (täällä lisää). Se on kovaa hommaa, ja juuri nyt tuntuu, että kehitys on jämähtänyt paikoilleen. Jalka vaivaa, kipuilee ja kärsivällisyyteni on koetuksella. Joka päivä törmään vajaavaisesti toimivaan kehooni, ja se kiukuttaa. Mutta olosuhteet minun on vain osattava hyväksyä, se on avainteijä muutoksista selviämisessä. Tapahtunutta vastaan ei voi taistella.

Voimat ovat vielä vähäiset, ja tämä pakottaa keskittymään vain olennaiseen. Olenkin pistänyt isomman panoksen uuteen videoblogiini (näitkö jo tämän, tarinani siitä, kun Kauhuleffojen kiintiöblondi meni kalatehtaalle?). Videot siksi, että erityisesti töitäni ja brändini kehittämistä ajatellen on tuntunut tärkeltä tuoda esiin tiettyjä vahvuuksiani: esiintymistä, luovuutta, huumoria ja tarinankerrontaa.

Erityisesti haluan päästä jatkamaan Lahden MM-kisojen juontohommieni aloittamaa uutta, hyvää virettä pitkän sairauslomani jälkeen. Kun kisat ovat nyt ohi, ja on ollut hetkellisesti hiljaisempaa, olo on ollut vähän kärsimätön. Olen tehnyt viimeisten vuosien varrella muutoksia työurallani, ja tämä vahvistaa kärsimättömyyttäni: tarvitsisin näyttöjä työssäni, jotta voisin saada niitä lisää. Vaikka polvi vielä asettaa omat haasteensa, haluaisin vain päästä tekemään työtäni ja saamaan enemmän säpinää elämääni.

Olen tehnyt tiukan päätöksen, että nyt minun on suuntauduttava ”tietokoneen ja netin ulkopuolelle”, pois näiden seinien sisältä, jossa olen maannut sairauslomallani kuukausia. Haluan ihmisten pariin ja heidän eteensä – siellä minä olen parhaimmillani. Yrittäjän myyntikin on kovaa hommaa, ja töitä saa tehdä kovasti sen eteen, että pääsee taas kunnolla markkinoille omine taitoineen. Osaan paljon erilaisia asioita, mutta nyt joudun sanomaan paljon myös ”ei”. On rajattava, jotta olisi enemmän tilaa ja energiaa oikeille asoille. Jos jotain, muutosrumba, jossa minut on marinoitu, on opettanut vetämään rajoja.

Eipä ole tullut otettua viime aikoina oikein kuviakaan. Ja siinäpä sitten lähestulokoon ainoa, joka löytyi, oikein selfie-naamanvääntöjen kuningatar 😀 Olin viime viikolla lasten- ja koiranvahtihommissa.

 

NÄIDEN SEINIEN ULKOPUOLELLE MENO tapahtuu nyt myös ulkoisten voimien ohjaamana, vähän ulkona omasta kontrollistani: nykyinen asuntoni menee vuokrantantajan toimesta jossain vaiheessa myyntiin. Tämä on ollut uusi yllättävä käänne, jota en ehkä odottanut tapahtuvaksi juuri nyt kaiken muun myllerryksen keskellä. Vaikka minulla olisikin myyntihetkestä vielä aikaa kuusi kuukautta etsiä kotia, päätin, että aloitan uuden asunnon etsimisen heti. Pöytä puhdistuu taas. Tämä muutos yhdistettynä tilanteeseen, jossa yritän kuntouttaa jalkaani ja nostaa itseäni taas tauon jälkeen työareenoille, meinasi hetkellisesti pistää pakan sekaisin. Onneksi tämä kuitenkin on suhteellisen pieni verrattuna kaikkiin aiempiin myllyihini! 

Tuntuu se silti hassulta; tavallaan viimeinenkin kiinnike elämässä irtoaa. Etenkin, kun tästä kodista on minulle viimeisten kuukausien aikana muodostunut varsinainen turvapaikka. Tätäkin on vaikea sanoin selittää, mutta kun on ollut turvattomassa tilassa, epävarman polvionnettomuuden kynsissä, kodista on muodostunut turvasatama. Muistatko, kun kirjoitin tästä ajatuksesta jo aiemmin? Kun rukoilin Eteenpäin vetäviä enkeleitä? Niitähän minä nytkin tarvitsen, ja ehkä eniten juuri nyt kaipaan jotain ihmettä, apua, joka tulee minun ulkopuoleltani, jonkun toisen tahon toimesta, onpa kyse sitten töiden tai asunnon löytämisestä.

Mutta vaikka kaipaan jotain ulkopuolista enkeliä, kokemani muutokset ovat kasvattaneet minusta itsestäni ”eteenpäin vetävän enkelin”. Sellaisen, joka ei osaa maata masennuksen kourissa pitkään, vaan löytää ratkaisuja. Sellaisen, joka pystyy vetämään itseään eteenpäin, esteittenkin yli. Se on taito, josta olen kaikista kiitollisin. Yksinäisyys ja yksin selviytyminen on ollut vaikeaa, mutta se on opettanut minulle sen, etten pelkää yksinoloa tai toimeen tarttumista.

Uudet ja erilaiset näkökulmat kiehtovat minua, myös muutoksessa. Lapsethan ovat mestarillisia niitä löytämään. Tämä näky kauppakeskuksen pihalla huvitti minua suunnattomasti taannoin.

 

SEINÄLLÄNI ON ”TAULU”. Siihen, silmieni eteen, kokoan olennaisia asioita elämässäni: juttuja, joita minun täytyy tehdä ja asioita, joita tavoittelen. Sen keskeisimmät sarakkeet ovat ”tämä hetki” ja ”x-factor”. Olen viimeisen vuosien aikana saanut oppia kantapään kautta sen, että nämä kaksi asiaa vaikuttavat siihen, miten elämä kulkee. Toinen on omassa kädessä oleva ajattelu ja toiminta – se, miten tähän hetkeen suhtautuu – ja toinen se kontrolloimaton,  koko ajan läsnä oleva tuntematon, x-factor.

Minulla on kaksi kysymystä ja kaksi ohjetta, joita toistan itselleni päivittäin. Erityisesti silloin, kun elämä tuntuu näköalattomalta, kontrolloimattomalta ja vaikeaselkoiselta, nämä kysymykset ja ohjeet ovat kullan arvoisia – oikeastaan ainoa tie ulos myllertävästä mielestä.

Kysymykset ovat: ”Mikä on olennaisinta juuri nyt?” ja ”Mitä en osaa nähdä juuri nyt?” 

Ja ohjeet: ”Tartu siihen, mikä on.” sekä ”Mitä tahansa voi tapahtua.”

Kysymykset ovat tavallaan hieman ristiriitaiset: keskityn siis toisaalta tarttumaan niihin asioihin, jotka näen kirkkaasti ja konkreettisesti edessäni tehtävinä ja hoidettavina asioina (vain tarttumalla siihen, mikä on jo käsissäni ja varmaa, asiat menevät eteenpäin), mutta toisaalta samalla koetan pitää mielessä ja hahmottaa sen, mitä en voi nyt nähdä (vain se, ettei jää kiinni yhteen ainoaan edessä näkyvään ratkaisuun, tarjoaa mahdollisuuden uusien ideoiden tai vaihtoehtojen syntymiseen).

Siksi minä joka päivä muistutan itseäni, oli tilanne kuinka selvä tai epäselvä, että on tartuttava siihen, mikä on ja että mitä tahansa voi tapahtua.

Ja kun näitä kysymyksiä muistaa itseltään kysyä aina neuvottomuuden hetkellä, sekä luottaa siihen, että nuo ohjenuorat kantavat elämää, onkin kaikki yhtäkkiä hyvin selkeää ja helppoa.

 

EILEN OLIN VIELÄ ”MASENTUNUT”. En tiedä, mitä yön aikana tapahtui, mutta tänään herätessäni oivalsin: nythän taas mikä tahansa on mahdollista. Ehkä katsoin tuota postit-lappuviidakkoa seinälläni ja pohdin omia ohjeitani hieman tarkemmin. Jostain syystä olen tänään erityisen innokas! Koska minua ei mikään pidä kiinni, ja asunnostakin joudun vastoin omia suunnitelmiani nyt jollain aikataululla lähtemään, voin katsoa kauemmas, kohti isompaa kuvaa. Onhan tämä ollut mahdollista jo aiemminkin, mutta nyt tieto asunnosta jotenkin konkretisoi kaiken. Mikäli minulle tarjoutuu työmahdollisuuksia, jotka johtavat haluamaani päämääriin, pääkaupunkiseudun ulkopuolella, voin muuttaa nyt vaikka toiselle paikkakunnalle.

Tänään sain mieleeni uuden mahdollisuuden, jota en olisi osannut ajatella ilman tarvetta pohtia pois muuttamista, siis sitä x-factoria. Koska toiveeni on kehittyä tietyissä asioissa, joista en ole viime vuosina vielä saanut riittävästi kokemusta, totesin: Asun Helsingissä, mutta minähän voisin myös nyt muuttaa jonnekin toiselle paikkakunnalle, jos löytäisin työn vaikka maakuntaradiossa. Siellä voisin kehittyä ammatissani, ja ehkä sen jälkeen avautuisivat toiset, isommatkin ovet. Tämä on nyt pakko sanoa ääneen, jotta se voisi vaikka toteutua.

Minä sanon näitä asioita ääneen siksikin, että sinäkin saisit konkreettisen esimerkin siitä, miten elämän yllättävät käänteet tuovat mukanaan aina jonkin mahdollisuuden. Mahdollisuuksiin pitää osata katsoa. Välillä saa masentuakin, kunhan siihen ei jää kiinni. Välillä saa itkettää ja välillä saa naurattaa, eikä se tee ihmisestä jakomielitautista tai pakota syömään mielialalääkkeitä. Ei. Se on elämää!

Jos kaipaat apua yllättävän muutoksen hallinnassa, kokeilepa noita edellä esittämiäni kysymyksiä ja ohjeita! Luulen, että ne voivat auttaa.

/Äm, toivottaen tervetulleeksi vinkit asunnoista ja töistä sekä niiden yhdistelmistä 😀

Söin, rukoilin ja rakastin Härmän tyyliin – ja nyt maijailmoniemi.fi on valmis!

Huomenta rakkaat blogiystäväni! Sallittehan, että olen hieman nostalginen tänään?

Maaliskuussa 2012 aloitin elämäni ensimmäisen blogin Hidasta Elämää -sivustolla. Sen nimeksi tuli Sarastus, sillä aurinko oli elämässäni laskenut ensimmäistä kertaa ja nyt oltiin uuden sarastuksen äärellä. Ensimmäinen blogini oli nimeltään Kaurismäkeläinen Eat, Pray, Love – tarinani kun muistutti sitä Julia Robertsin Hollywood -elokuvaa, mutta sen sijaan oli kovin suomalaispateettinen. Ei lähdetty Italiaan, Intiaan ja Indonesiaan elämäntarkoitusta tutkimaan, vaan minun versiossani itseä etsittiin kotitorpassa härmässä ja ne kolme ”iitä”, joihin päähenkilö lähti matkalle olivat ilo, innostus ja intohimo. Myöhemmin toki löysin itseni Ruotsista ja kyllähän siinä yksi ”Felipekin” tarinassa lopulta vilahti, mutta niinhän ne elokuvat menevät; aina tulee se yksi ennalta-arvaamaton käänne. Tai, no, minun keississäni pari…

Kaksi ja puoli vuotta ja jos jonkinlaista seikkailua siihen väliin mahtui ennen kuin tiesin ja uskalsin sanoa ääneen missä iloni,  innostukseni ja intohimoni on. Nyt se on koottu näille sivuille: maijailmoniemi.fi on nyt avattu. Se on työhakemukseni sinulle. Etsin siis toimittajan ja sisällöntuottajan töitä elokuusta lähtien. Kiitos, rakas Mirkku, kiitos veljeni Mikko ja VP! Ja kiitos TE rakkaat blogiystäväni, yleisöni, te, joiden äänen olen saanut päästää kuuluviin näillä sivuilla! Teitä vartenhan tätä hommaa teen.

Tässä se on: http://www.maijailmoniemi.fi

* * *

Ja tässä on se ensimmäinen Sarastus-blogini. Ilman tätä kirjoitusta en olisi tässä. Oikeasti. Ihan oikeasti!

 

 

Kaurismäkeläinen Eat, Pray, Love

Jos tämä olisi elokuva, se alkaisi näin: Päähenkilö, siis minä, makaa polvillaan maassa, otsa kiinni lattiassa, tärisee. On pimeää, tammikuun ilta. Itkunsekainen huuto. Sellainen, jossa sekoittuvat yhtä aikaa kaikki mahdolliset tunteet ja samanaikaisesti ei mitään.

Seuraava kohtaus, kylpyhuone: Tuijotan itseäni suoraan verenpunaisiin, itkuisiin silmiini peilistä, johon on roiskunut hammastahnaa. Elokuvan käsikirjoittaja on riisunut minut alasti alleviivatakseen sisäistä tilaani; olen ilkosillani itseni edessä, riisuttuna harteilleni asetetuista kantamuksista ja kasvoilleni maalaamistani maskeista. Olen turta, en enää edes osaa pelätä. Kuiskaan vain ääneen: ”Anna minulle merkki, en löydä ratkaisua.”

Myönnetään. Tämä on se oksettavan klisheinen ”ja sitten yhtenä aamuna sitten vaan heräsin eikä mikään ollut kuin ennen” -tarina. Sellainen kaurismäkeläinen Eat, pray, love: Hollywoodin elokuvaversio miinus päähenkilön matkat Italiaan, Intiaan ja Indonesiaan. Ja miinus se tulisenkiihkeä rakkaus, huh, Javier Bardemin Felipeen. Tässä versiossa itseä etsitään kotitorpassa härmässä ja ne kolme ”iitä”, joihin päähenkilö lähtee matkalle ovat ilo, innostus ja intohimo. Ja koska pääosaan ei saatu ketään Bardemin kaltaista, rakkaus tässä elokuvassa on löydettävä itsestä.

Olen kai ajautunut niin kauas aidosta, todellisesta itsestäni, että minunkin piti sortua tähän tarinaan, jolle – jos se valkokankaalle käännettäisiin – elokuvateatterista jo puolessa välissä näytöstä näyttävästi poistuneet kriitikot antaisivat sanomalehdessä kaksi tähteä ja syyttäisivät tarinaa yllätyksettömästä juonesta, ennalta-arvattavasta tarinan kehittelystä ja ”näitä on nähty tukku jo aiemmin”.

Ja nyt jo arvaat, hemmetti! Aivan kuten Julia Robertsin hahmo, minäkin kuulen kylpyhuoneessani äänen, joka käskee minut nukkumaan.

Mutta tämä ei ole elokuva, vaan blogi, kertomus muutoksesta tosielämässä. On kai sitten vain niin, että joskus ihmisen täytyy herätä yhtenä aamuna yllättäen, havahtua ja pysähtyä totuuden äärelle. Aloitan tämän blogin uskoen, että tuo alkukohtaus on tuttu meistä monelle omassa elämässä. Kirjoitan kertoakseni ihmeistä, joita tapahtuu kun uskaltaa päästää irti; luopua asioista, jotka eivät tee onnelliseksi, hypätä tuntemattomaan ja aloittaa alusta. Pistän itseni likoon ja jaan kanssasi rehellisen tarinani siitä kuinka löydän elämääni uuden merkityksen, ilon ja innostuksen (tämä siis sillä optimistisella uskolla, että näin väistämättä käy). Ehkä opimme jotain yhdessä?

Jos kriitikot parjaavat, että tämä stoori on nähty kyllästymiseen asti, miksi näitä sitten vielä kirjoitetaan koko ajan kiihtyvässä määrin? Miksi me saamme lukea naistenlehtien juttuja it-bisneksen luomuviljelyyn vaihtaneesta, uupuneesta ex-uratykistä tai kolmenkympin kriisin kourissa guruaan kaukomaille seuranneesta tytöstä tai mammoista, jotka downshiftaavat niin että takamus rutkuu? Täytyykö muutoksen olla aina näin totaalinen? Vaiko onko nyt vain muotia tehdä täyskäännös? Ja onko niin, että löytääkseen itsensä on aina käytävä pohjan kautta?

Haluan selvittää, miksi ja miten ihmiset muuttuvat sekä mihin kaikkeen vaikuttaa se, että ihminen kokee olevansa oikeassa paikassa, onnellinen. Tähän tarvitsen myös sinua: Toivon, että olet rohkeasti minuun yhteydessä, kommentoit ja kerrot myös oman tarinasi!

Elokuvan kolmas kohtaus: Päähenkilö, siis minä, herää aamulla retkottavaan, puolitangossa olevaan auringon sarastukseen, parhaimpaan mahdolliseen, jonka tammikuu voi antaa. Tästä alkaa matka, tästä alkaa sarastus!

maijanyrkki

/Ämmä, syöden, rukoillen ja rakastaen iloisena, innostuneena ja intohimoisena!

Minä olen tässä!

Voisko joku teistä läpsäistä mua turpaan siksi, että olen koskaan ikinä kehdannut kyseenalaistaa sitä että tässä elämässä ei olisi jotain johdatusta! Olen niin monesti aikaisemminkin kertonut näistä hörhöjohdatuskokemuksistani, etten häpeile tänäänkään kertoa mitä tapahtui juuri äsken.

Tämän johdatuksen seurauksena syntyi tämä kirjoitukseni, joka on valehtelematta viisainta mitä voin ja osaan koskaan kirjoittaa. Siksi suosittelen lukemaan tämän, vaikka et ikinä lukisi blogiani tai vihaisit minua sielusi syövereihin. Mikään tässä tapahtumakulkujen kuvauksessa ei ole keksittyä, vaan kaikki tapahtui juuri näin.

* * *

Lähdin äsken päämäärättömälle kävelylle yksin. Poikkeuksellisesti jopa ilman koiraa, sillä se ei ole nyt viikkoon luonani. Tuntui, että on pakko mennä ulos, kävely saa aina pääni ja ajatukseni selkiytymään. Kävelin Töölönrantaan kun tuli vahva tunne lähteä kulkemaan kohti vanhoja kotikulmiani taka-Töölöön, sinne missä vielä kaksi vuotta sitten asuin. Tuli itku, sehän ei nyt varmaan ole sinullekaan enää mikään yllätys. Sibeliuspuiston kohdalla vanhat muistot vaan heräsivät ohittaessa vanhan kotini, jota rakastin. Siellä oli ihana olla. Sinne minulla on nyt ikävä.

Kävelin rantaan kuunnellen musiikkia. Tämä kappale alkoi soida Spotify-listaltani

 

Katsoin tuttua maisemaa ja jokin pakotti minut istumaan alas puiston penkille. Havahduin. Tällä tasan tarkalleen samalla penkillä istuin kaksi vuotta sitten samoissa fiiliksissä kuin nyt, epävarmana ja epätietoisena tulevaisuudesta. ”Minähän kirjoitin siitä blogin”, muistin. Taas tuo sama pakottava tarve. Kaivoin Sarastus-blogin esiin kännykälläni. Hätkähdin, taas: se on kirjoitettu tasan kaksi vuotta sitten. Päivälleen, sillä muistan pohtineeni sen julkaisua kaksi päivää, kunnes 17.6.2012 rohkaistuin jakamaan tekstini.

Se maisema on tämä

sibeliusranta

ja kirjoitus tämä:

* * *

Tämä päivä kiittää

Vuoristorata. Ylös, alas. Ylös. Alas. Ylösalasylösalas.

Huh.

Olen väsynyt. Olen väsynyt ja hermostunut. Väsynyt, hermostunut ja malttamaton. Puoli vuotta on kulunut. Piti hidastaa, rauhoittua, selkiyttää elämää. Piti.

Olen ajatellut pääni puhki, tutkinut maailmaa hengästymiseen asti. Olen vaahdonnut töiden ristipaineessa, luovinut vaatimusten ja vapauden meressä. Moneen viikkoon minulla ei ole ollut yhden ainutta vapaapäivää, sillä uuden elämän himo silmissäni kiiluen olen täyttänyt kalenterini töillä ja opiskeluilla. Olen tutkinut, kokenut ja hakenut.

Ylös, alas.

Paljon tapahtumia. Silti tuntuu, ettei mitään tapahdu. Ja kuitenkin tapahtuu, ja mitä tapahtuu on, että minä muutun, mutta maailma ympärilläni ei muutu tahdissani. Ja minä olen siitä aivan irrallani, kuin juureni olisi kiskottu irti. En pysty kiinnittymään mihinkään! En vieläkään, vaikka puoli vuotta on mennyt. Vaikka piti uudistua ja löytää, hidastaa.

Tapasin vanhaa, rakasta ystäväporukkaani, jota en ollut nähnyt kuukausiin. Vaikka minulla oli hauskaa kuten aina, kaikki ei ollut ennallaan. Tunsin itseni ulkopuoliseksi, etääntyneeksi ajoista ja asioista, joita ystäväni minulle merkitsivät. Katsoin kaikkea uusin silmin. Säikähdin. Huomasin kuinka pitkän matkan olen kulkenut ja kasvanut sitten viime tapaamisemme.

En minä halua muuttua! Haluan takaisin entiseen, turvalliseen maailmaani!

Olen kärsimätön. Jalkani naputtaa lattiaan ja katse harhailee siellä täällä. Ajatus harhailee siellä täällä.

Minä harhailen siellä täällä!

Elämä pyörii ympyrää, toistaa itseään. Kohta kaikki taas pysähtyy. Kesä tarkoittaa minulle taas uutta sokeaa pistettä sitten tammikuun irtipäästämiskokemukseni: ei ole yhden ainutta suunnitelmaa koko kesälomaksi, ei tietoa töistä sen jälkeen.

Mitä minun pitäisi ajatella? Vai pitäisikö ajatella mitään? Ahdistaa. Miksi? Miksi viime viikolla ei tuntunut tältä?

Löysin itseni taas peilin edestä, tuijottamassa tiukasti omiin silmiini. Niin. Taas totesin tarvitsevani merkin. Tuijotin ja tuijotin – ja tuijotin. En kuullut mitään. Odotin ja odotin. Lopulta en enää jaksanut. Menin ulos ja istahdin puiston penkille.

Istuin ajatuksissani, kunnes huomasin tuijottavani maailman kauneinta merimaisemaa, kuuntelevani kuinka aurinko laski hiljaa horisonttiin. Juuri sillä hetkellä kaikki oli hyvin. Ymmärsin, että on aika levätä; nukkua kesä koivun varjossa, kastella varpaat veteen, kuunneltava lasten riemukasta naurua, heittäytyä hetkeen. Ottaa kesä vastaan!

* * *

Alle olin kirjoittanut tämän runoni:

On aika luopumisen, aika muutoksen. On päästettävä irti, lähdettävä. On jatkettava matkaa, mentävä.

Eteenpäin!

Heittäydyn tuulen vietäväksi, annan sydämeni näyttää tien. En tiedä mihin se vie, mutta elämä kantaa. Antaa siivet. Ja minähän lennän! Uusiin seikkailuihin.

Mihin?

Kevät on tehnyt minusta sen, elämänhaluisen naisen, joka näkee horisontissa sarastuksen. Vaikka harhailen, olen onnellinen.

Se riittää. Tämä päivä kiittää.

-M.I.-

* * *

NYT TULEE SE VIISAUS: Jo vajaa kaksi kuukautta myöhemmin tästä hetkestä ja tuosta blogikirjoituksestani asuin Ruotsissa tuoreessa parisuhteessa, jonka tuolla kirjoitushetkellä uskoin kuihtuvan etäsuhteen mahdottomuuteen (ja josta en sinulle vielä tuolloin ollut kertonut, ehkä tämä tieto nyt avaa tuonhetkistä epävarmuuttani vieläkin paremmin.).

Tyypit, KAIKKI on mahdollista vaikka nyt tuntuisi kuinka epävarmalta. On vain heittäydyttävä tuulen vietäväksi ja annettava sydämen näyttää tie. On uskottava! Niin minä tein. Tuo hetki oli minulle kuin eräänlainen synninpäästö. Sen jälkeen päästin itseni vapaaksi. Ja sain heti kaiken mitä juuri sillä hetkellä tarvitsin. Ja paljon enemmän!

puistonpenkki2

Ja vaikka tuo suhde sittemmin kuihtui mihin ikinä se nyt sitten kuihtuikaan, niin yksi on varmaa: I WILL BE HERE! Minä olen tässä! Tässä minä nökötän tasan kaksi vuotta myöhemmin tasan samalla penkillä katsomassa tasan samaa maisemaa tasan samassa tilanteessa. Minä! Muuttuneena, kokeneena, kasvaneena, mutta minuna. Parempana, uudempana versiona itsestäni. Ja minä tulen aina olemaan tässä.

Nyt teen saman kuin kaksi vuotta sitten: päästän itseni vapaaksi. Kahden vuoden päästä istun tällä tai jollain toisella penkillä ja luen tämän kirjoituksen. Ja minä olen edelleen siinä. Vaikka elämä olisi tuonut eteen mitä tahansa.

/Maija, et varmaan ihmettele, itkien taas

Luovuusflowhöpinöitä…

Guten Morgen, ohne sorgen! Näin Hanoi äitini kun olin pieni (aaaaaaaarrrgggggh, tähän halvattuun blogialustaani on ilmestynyt joku ihmeen automaattinen sanankorjaaja, joka vaihtaa koko ajan sanan ”sanoi” sanaksi ”Hanoi” vaikka mitä yritän… en pysty tekemään sille mitään; yritän siis sanoa, että näin ”sanoi” äitini aina kun olin pieni.)

Eipä tässä sen kummempaa sorgenia olekaan, vaikka hermoa ihan minimaalisesti kiristääkin. Viikonlopun teema on luomisen tuska ja ihanuus. Eilen kökötin koko päivän tietokoneella lukuunottamatta paria ulkoilua koiran kanssa ja pikavisiittiä kuntosalilla. Näin coolin selfien nappasin itsestäni, jotta voisin todistaa olevani hengissä bloggaushiljauisuudesta huolimatta…

sunnuntai81

Tänään sama homma jatkuu, odotan niin kovasti että nettisivut valmistuvat. Ja kun ne ovat valmiit, käynnistyy minun työnhakuni täysillä. Ihana uusi alku luvassa minun elämässäni.

Aamulla vastaani tuli taas lintuaiheinen asia. Jos se on jokin symboli, niin toivotaan, että se tarkoittaa hyvää. Rikki menneitten linnunmunien kohtaamisesta minulla ei ole vielä aiempaa kokemusta… Kerran lensi lintu päin kumisaapastani, ja sen jälkeen vastaani tuli mies, jonka kanssa muutin Ruotsiin, se on lähimpänä näitä symbolisia ulkokohtaamisia linnun kanssa; tässä Sarastus-blogissani kirjoitin siitä!

sunnuntai82

En muuten ikinä muistanut kertoa sinulle, että taannoin ollessamme Korkeasaaressa jouduin linnun aggressiivisen hyökkäyksen kohteeksi. Se oli kamalaa! Korkeasaari on täynnä hanhia, jotka pesivät juuri sillä hetkellä. Äitilinnut hautovat muniaan ja isälinnut vartioivat keskellä kulkuväyliä. No, minä sitten epähuomiossa kävelin suoraan kohti tällaista pesää ja siitähän sitten isähanhi hermostoi ja hyökkäsi kimppuuni.

Koskaan en ole pelännyt niin paljon! Se ei onneksi hyökännyt nokallaan silmääni, vaan lehahti päälleni ja jonkun ajan lehautteli siipiään siinä päälläni. Huusin kovaa ja eväitään syömässä olleet japanilaisturistit tuijottivat ihmeissään. Ja olin ihan paniikissa koko loppureissun – edelleen kierrän hanhet kaukaa. Nähtäväksi nyt jää mitä tuokin kohtaaminen tarkoitti. Vai tarkoittiko mitään. Tämä lintu-uskomukseni naurattaa välillä itseänikin!

Eläimistä puheenollen, kotonani majailee märehtijä.

sunnuntai83

Herra Hermannilla on maha kipeä ja se haluaa syödä koko maailman kaiken ruohon. Yrittää puhdistaa sillä vatsaansa. Niinhän ne koirat tekevät – syövät ruohoa ja oksentavat sen sitten ulos. Näin kävi meilläkin. Oksennustapahtumasta en ottanut sinulle kuvaa, vaikka tavallaan olisi pitänyt. Olisit nimittäin nähnyt, millaisiin kikkakolmosiin tämä koiraelämä on opettanut. Meillä koira oksentaa suoraan vessanpönttöön!

No mut hei: luulen, että tässä on nyt tämän päivän bloggaukset, jollei päivän mittaan tapahdu kummempia kerrottavia asioita… Illalla meidän Mikko tulee yökylään. Raukka ei vielä tiedäkään millaiseen nettisivuoperaatioon pääsee osalliseksi.

/Ämmä, painuen takaisin luovuusflowkammioonsa erittäin ylpeänä tästä hetkellisestä noususta pois sieltä ja kyvystään kirjoittaa tajunnanvirtaa…

 

Pikkulintu ikkunan takana

Maanantai! Ja elämä on… no, voisinpa sanoa, että jännää. Sinä, joka olet kulkenut mukanani jo pidempään tiedät, että linnut ovat minulle todella tärkeitä eläimiä. Pelkään niitä, mutta samalla ne ovat minulle hyvin symbolisia luontokappaleita. MaiLife alkoi kertomuksellani mielettömästä kohtaamisestani linnun kanssa, tästä. Ja sitten tämä tapahtuma sai kovin uuden muodon ja merkityksen vuodenvaihteessa, tämän. Ja Sarastus-blogissani kerroin aikoinaan lintujen merkityksestä näin.

Kaikki lähti oikeastaan siitä, että sillä hetkellä kun äitini on saanut tietää odottavansa minua, pikkulintu oli tuijottanut häntä silmästä silmään ikkunan takana, hänen äitinsä taas menehtyi kun lintu lensi sisään ikkunasta. Linnuilla on ollut valtavaa syboliikkaa jo äidilleni, ja sitten linnut alkoivat seurata myös elämässäni. Lintu ikkunan takana on tuonut mukanaan onnea ja iloa, ja ikkunasta sisään lentäessä on tapahtunut menetyksiä. Ihan todella!

Istuin eilen illalla nojatuolissa mietteissäni. Olin jotenkin koko päivän todella mietteliäänä erään ison kysymyksen äärellä, olo oli vähän outo – siis hyvällä tavalla, mutta outo kuitenki. Juuri tuolla hetkellä mietin sitä asiaa todella vahvasti. Yhtäkkiä Hermanni pomppasi pystyyn. Tuijotti ikkunaan tiiviisti, ja koko sen olemus sähköistyi. Säikähdän sen poikkeuksellista toimintaa. Se säntäsi ikkunalle. Kuulen kovan sirputuksen ja näin pienen linnun ikkunalaudalla. Siinä se seisoi ja sirputti. Hätkähdin. Jäimme Hermannin kanssa pitkäksi aikaa tuijottamaan lintua liikkumatta. Sitten se lennähti pois. Ja on tullut nyt monta kertaa takaisin. Tuo yksi pien lintu. Tänä aamunakin. En osaa selittää tätä yhtään tämän paremmin. Mutta minulla on kovin kummallinen olo. Ehkä saan selityksen tälle pian.

Ihana viikko edessä. HelsinkiRealin kuvauksia, minun omat promokuvaukset keskiviikkona, kuvauksia varten vaatteiden hankkimista, keskiviikon MaiLife haaste ja longboardaus (!), treenaamista Tiian kanssa, Teatteri Elon harjoituksia. Näin lähtee viikko käyntiin. Lintu pyörii mielessäni. Yhä vaan. Harmanni on tainnut sen jo unohtaa. Ainakin kovin lungisti herra ottaa tällä hetkellä!

hermannilungi

/Maija, pistää nyt ison vaihteen päälle ja lähtee hoitamaan viikon työasioita, eka task: shoppaamaan kuvausvaatteita!

Arkistojen aarteita: Vahvasti heikko

Hassua. Satuin käymään muissa merkeissä tutkimassa Hidasta elämää -sivustoa, kun tulin ajatelleeksi vanhaa Sarastus-blogiani. Mieleeni tuli ajatus: olenko kirjoittanut jotain blogiini tällä samalla päivämäärällä? Usko, kun sanon, etten todellakaan muistanut tätä – tasan kaksi vuotta sitten olin kirjoittanut blogin otsikolla ”Vahavasti heikko”. Tuli kieltämättä vähän outo olo. Samat teemat näyttävät pyörivän mielessäni edelleenkin. Paljon vaan on välissä ehtinyt tapahtua. Heikkoiudesta, roolien taakse piiloutumisesta ja pinnan kiillottamisesta puhuimme viimeksi eilen Mili Kaikkosen kanssa Elävä Henkisyys -kurssilla.

Näin kirjoitin maaliskuun 20. päivänä vuonna 2012:

* * *

Vahvasti heikko

”Jos olisin sinä, en alkaisi kirjoittaa tuota; sinähän julistat kaikille olevasi heikko!”, kommentoi eräs henkilö työympyröistäni kertoessani hänelle aloittavani omaa eksymistarinaani kuvaavan blogin. Hän sanoi pelkäävänsä puolestani kuinka julkinen avautuminen vaikuttaisi bisneksiini – olinhan juuri perustanut uuden toiminimiyrityksen, jolla töitäni nyt jatkossa teen.

Häkellyin, ja vastasin hänelle ripeästi: ”No, eikö olekin hienoa, ettet ole, eikä sinun tarvitse huolehtia ratkaisustani, vaan voit keskittyä omiisi.” Keskustelu siirtyi nopeasti toiseen aiheeseen.

Tuo kommentti jäi vaivaamaan mieltäni. Ei siksi, että se olisi saanut minut perääntymään kirjoittamisaikeessani, vaan, koska ahdistuin ajatuksesta suunnattomasti: Juuri kun olin rohkeasti ja intoa puhkuen tehnyt päätöksen kirjoittamisesta, minut muserrettiin. Enkö saisi olla heikko muiden silmissä?

Kommentaattorini uskoi maineeni menevän tunnustaessani olevani väsynyt ja eksynyt. Onko todella niin, että aitous ja rehellisyys ovat menestymisen este? Täytyykö meidän esittää jotain roolia ollaksemme uskottavia ja tullaksemme hyväksytyiksi?

Ja kumpi oikeastaan on vahvempi, se joka sellaista ulkoisesti esittää, vai se, jolla on munaa sanoa ääneen olevansa heikko?

Sori äiti ja isä, että jo toisessa blogissani tulen tähän psykologien rakastamaan koko maailman pahuuden selittävään vanhempi-lapsi-suhteeseen: Huomaan, että olen jo pienestä pitäen tottunut vetämään niskaani joka aamu vahvan vastuunkantajan suojakuoren. Olen sisarusparveni vanhin, oppinut kantamaan vastuuta. Olen ollut se, joka selviää kaikesta itsenäisesti ja jota ei ole tarvinnut opastaa oikeaan suuntaan – ”Kaikkihan sen tietävät, että Maija kyllä pärjää ja selvittää tilanteen kuin tilanteen”. Suojakuoressani olen kokenut tulleeni hyväksytyksi. Mitä heikompi olen sisälläni ollut, sitä tiukempaan kuoren olen päälleni kiinnittänyt.

Kunnes sitten tuli se yksi aamu, jolloin sisimpäni oli kai lihonnut niin valtavaksi, ettei kuori enää mahtunut päälleni.  En enää jaksanut esittää, vaan annoin itselleni luvan tunnustaa heikkouteni. Enää en suostunut ottamaan vastuulleni koko maailman ongelmia. Tämä on minulle suuri läpimurto; olen niin onnellinen, että voisin ratketa liitoksistani! Ja jos en tällä tavoin kelpaa, sitten on kai parempi olla ilman ulkopuolista hyväksyntää. Vahvasta vastuunkantajasta on tullut vahvasti heikko.

Ps. Suojakuoret: Mielenkiintoinen aihe! Sellaisia voivat olla myös ulkonäkö, varallisuus, ylimielisyys tai vaikka ylitsevuotava aktiivisuus. Millainen suojakuori sinulla on? Vai kuinka olet onnistunut olemaan rehellisesti oma itsesi?

* * *

Minä pienenä

/Maija, joka on tänään ihan hirveän heikko

Rakastan, siis olen! Lue miten yksi kesä muutti elämäni

Aaaah miten odotan tätä kirjaa julkaistavaksi! Ihanan Jenni Kauppilan keväällä ilmestyvä Rakastan, siis olen. Olin Jennin suositulla Elä, opi ja rakasta -kurssilla keväällä 2012. Olin juuri jättänyt yritykseni ja halusin hahmottaa itseni paremmin; löytää yhteyden itseeni uudessa tilanteessa. Hetkessä, jossa tuntui, että kaikki oli menettänyt merkityksensä. Olin eksynyt elämään ja halusin löytää sinne takaisin. Halusin löytää rakkauden itseeni ja elämään. Kuljimme kymmenhenkisellä naisporukalla, Jennin johdolla, läpi perusteellisen tutkimusmatkan.

jennikauppila

Tuo parin kuukauden mittäinen reissu auttoi minua mullistamaan elämäni. Sen jälkeen kävi nimittäin näin: tässä ote Sarastus-blogistani, jonka kirjoitin kesällä 2012. Tuo tekstissä kuvattu sohvalla mietteissäni istuminen tapahtui juuri yhden tällaisen Elä, opi ja rakasta -kurssikerran jälkeen. Voin siis sanoa, että tämä Jennin kirja kannattaa ostaa itselleen heti kun se ilmestyy. Mennä varaamaan jo vaikka nyt!

* * *

Olin stressaantunut. Lomani oli alkanut, eikä minulla ollut normaaliin tapaani varattuna kesälle kahta ulkomaanmatkaa, mökkireissuja ja lounastreffejä eleganteissa ravintoloissa. Mitääntekemättömyyden mahdollisuus ahdisti, eikä oloani yhtään helpottanut, että koko ajan satoi kaatamalla.

Loman ensimmäisenä päivänä vedin litimärkää koiraani perässäni ulkona kumisaappaat lätäköissä loiskuen, sadetakkiin verhoutuneena. Manasin kammottavaa keliä ajatuksissani, kun yhtäkkiä pensaasta pyrähti lintu suoraan kohti minua ja törmäsi kovalla voimalla jalkaani. Pysähdyimme molemmat paikoillemme ja tuijotimme toisiamme pöllähtäneenä silmästä silmään. Se pöyhi siipiään ja minä tuijotin keltaista saapastani, jolla se nökötti hämmentyneenä. Ja yhtäkkiä lintu oli poissa. ”Ei taas!”, huudahdin. Kohtaaminen linnun kanssa oli aiemminkin ennustanut isoja muutoksia elämässäni.

Niin, vähänpä tiesin lomaani aloittaessa. Pääsisin sellaiselle matkalle, jonka aikana kokisin enemmän kuin yhdelläkään maailmanympärysreissulla koskaan voisin.

Aiemmin keväällä olin istunut mietteissäni olohuoneen sohvalla. Muistan kuinka nostin katseeni ylös kohti vastapäistä oviaukkoa ja kylmät väreet nousivat selkäpiihini; kunpa tuossa oviaukossa seisoisi joku minulle tärkeä ihminen, ajattelin kaihoisasti. Kului kaksi viikkoa, ja ovelle todella ilmestyi joku – Hän! Hän, joka oli minulle usean vuoden ajan ystävä, ja nyt yhtäkkiä aivan uusia tunteita oli herännyt välillemme.

Kevät ja kesä on mennyt kuin siivin, ihmetellen. Olemme viettäneet upeaa aikaa yhdessä: hidasta, rauhallista ja lämmintä. Olemme vaihtaneet viipyileviä katseita ja helliä kosketuksia; sellaisia joiden olemassaolosta en edes tiennyt.

Olen salannut tunteemme ja ajatuksemme tähän mennessä muilta, pitänyt ne vain minun ja Hänen välisinä. Mutta nyt se kai on kerrottava: Olen rakastunut ja muutan Ruotsiin!

Hän yllätti minut kysymyksellään totaalisesti; haluaa että jaan elämäni hänen kanssaan. Haluaa, että seuraan mukana hänen työkomennukselleen Ruotsiin. Kaikki on tapahtunut kovin nopeasti. Mutta miksi tämä tuntuu niin oikealta – oikeammalta kuin mikään pitkään aikaan? Elämä tarjoaa taas uutta mahdollisuutta ja taas minä hyppään, nyt yhdessä Hänen kanssaan. Ei ole muuta vaihtoehtoa. Minäkin haluan!

En voi selittää tätä järjellä. Tarvitseeko?

Kuinka ihmeellistä elämä voikaan olla, kun sen vastustelematta antaa tarjota kaiken hyvän, joka meitä varten on suunniteltu! Näistä ihmeistä kirjoitan nyt jatkossa Ruotsista käsin.

* * *

/Maija, muistellen Elä opi ja rakasta -kurssia sekä kesää, joka mullisti kaiken

Arkiston helmi: Kaurismäkeläinen eat, pray, love

On sunnuntai-ilta ja televisiosta tulee elokuva Eat, pray, love. Tämä on nyt kolmas kerta, kun katson sen, mutta en vain voi välttää. Jotain siinä on. Javier Bardem. Tietysti! Voisin kuolla noihin silmiin. On siinä jotain muutakin; koko elokuva on inspiroinut minua enemmän kuin ehkä arvaatkaan. Se sai minut muun muassa aloittamaan bloggaamisen. Kirjoitin ensimmäisen blogini Hidasta elämää -sivustolle maaliskuussa 2012 Eat, pray, loven innoittamana.

eatpraylove

Tuli pakottava tarve lukea tuo blogi ja jakaa se nyt kanssasi. Aikamoinen matka on kuljettu. Enpä vielä tuolloin tiennyt mitä elämä tulee minulle antamaan; ei jääty vain härmään tutkimaan itseä, ja se oma Felipekin löytyi matkan varrelta. Naurattaa. Ja se on just tässä elämässä hienointa. Että tästäkin eteenpäin, vaikka vuoden päästä, missähän silloin olenkaan..?

No mutta, tässä se on: Kaurismäkeläinen eat, pray, love:

* * *

Jos tämä olisi elokuva, se alkaisi näin: Päähenkilö, siis minä, makaa polvillaan maassa, otsa kiinni lattiassa, tärisee. On pimeää, tammikuun ilta. Itkunsekainen huuto. Sellainen, jossa sekoittuvat yhtä aikaa kaikki mahdolliset tunteet ja samanaikaisesti ei mitään.

Seuraava kohtaus, kylpyhuone: Tuijotan itseäni suoraan verenpunaisiin, itkuisiin silmiini peilistä, johon on roiskunut hammastahnaa. Elokuvan käsikirjoittaja on riisunut minut alasti alleviivatakseen sisäistä tilaani; olen ilkosillani itseni edessä, riisuttuna harteilleni asetetuista kantamuksista ja kasvoilleni maalaamistani maskeista. Olen turta, en enää edes osaa pelätä. Kuiskaan vain ääneen: ”Anna minulle merkki, en löydä ratkaisua.”

Myönnetään. Tämä on se oksettavan klisheinen ”ja sitten yhtenä aamuna vaan heräsin eikä mikään ollut kuin ennen” -tarina. Sellainen kaurismäkeläinen Eat, pray, love: Hollywoodin elokuvaversio miinus päähenkilön matkat Italiaan, Intiaan ja Indonesiaan. Ja miinus se tulisenkiihkeä rakkaus, huh, Javier Bardemin Felipeen. Tässä versiossa itseä etsitään kotitorpassa härmässä ja ne kolme ”iitä”, joihin päähenkilö lähtee matkalle ovat ilo, innostus ja intohimo. Ja koska pääosaan ei saatu ketään Bardemin kaltaista, rakkaus tässä elokuvassa on löydettävä itsestä.

Olen kai ajautunut niin kauas aidosta, todellisesta itsestäni, että minunkin piti sortua tähän tarinaan, jolle – jos se valkokankaalle käännettäisiin – elokuvateatterista jo puolessa välissä näytöstä näyttävästi poistuneet kriitikot antaisivat sanomalehdessä kaksi tähteä ja syyttäisivät tarinaa yllätyksettömästä juonesta, ennalta-arvattavasta tarinan kehittelystä ja ”näitä on nähty tukku jo aiemmin”.

Ja nyt jo arvaat, hemmetti! Aivan kuten Julia Robertsin hahmo, minäkin kuulen kylpyhuoneessani äänen, joka käskee minut nukkumaan.

Mutta tämä ei ole elokuva, vaan blogi, kertomus muutoksesta tosielämässä. On kai sitten vain niin, että joskus ihmisen täytyy herätä yhtenä aamuna yllättäen, havahtua ja pysähtyä totuuden äärelle. Aloitan tämän blogin uskoen, että tuo alkukohtaus on tuttu meistä monelle omassa elämässä. Kirjoitan kertoakseni ihmeistä, joita tapahtuu kun uskaltaa päästää irti; luopua asioista, jotka eivät tee onnelliseksi, hypätä tuntemattomaan ja aloittaa alusta. Pistän itseni likoon ja jaan kanssasi rehellisen tarinani siitä kuinka löydän elämääni uuden merkityksen, ilon ja innostuksen (tämä siis sillä optimistisella uskolla, että näin väistämättä käy). Ehkä opimme jotain yhdessä?

Jos kriitikot parjaavat, että tämä stoori on nähty kyllästymiseen asti, miksi näitä sitten vielä kirjoitetaan koko ajan kiihtyvässä määrin? Miksi me saamme lukea naistenlehtien juttuja it-bisneksen luomuviljelyyn vaihtaneesta, uupuneesta ex-uratykistä tai kolmenkympin kriisin kourissa guruaan kaukomaille seuranneesta tytöstä tai mammoista, jotka downshiftaavat niin että takamus rutkuu? Täytyykö muutoksen olla aina näin totaalinen? Vaiko onko nyt vain muotia tehdä täyskäännös? Ja onko niin, että löytääkseen itsensä on aina käytävä pohjan kautta?

Haluan selvittää, miksi ja miten ihmiset muuttuvat sekä mihin kaikkeen vaikuttaa se, että ihminen kokee olevansa oikeassa paikassa, onnellinen. Tähän tarvitsen myös sinua: Toivon, että olet rohkeasti minuun yhteydessä, kommentoit ja kerrot myös oman tarinasi!

Elokuvan kolmas kohtaus: Päähenkilö, siis minä, herää aamulla retkottavaan, puolitangossa olevaan auringon sarastukseen, parhaimpaan mahdolliseen, jonka tammikuu voi antaa. Tästä alkaa matka, tästä alkaa sarastus!

* * *

/Maija, joka tirautti juuri pienen kyyneleen. Elämälle.

Arkiston helmi: Miksi satutan toista?

Päivän teemaan liittyen ajattelin nostaa esiin (erityisesti muistutuksena itselleni) yhden Sarastus-blogini. Miksi satutan toista? kysyin itseltäni viime keväänä. Ja kysyn tänään samaa. Maailma muuttuu hitaasti…

me

”Enpä olisi vuosi sitten osannut kuvitella millaisia ajatuksia liikkuu päässäni juuri tällä hetkellä. Tämähän oli itsekäs prosessi: Minä mietin miksi Minä olen olemassa ja mitä Minä haluan. Angstaan ja ahdistun omassa yläisyydessäni. Mutta sitten elämääni astui toinen ihminen; onnellisin asia, joka tapahtua saattaa!

Ja mitä minä teen? Nalkutan, mökötän, itken, huudan, kiukuttelen – siirrän pahan oloni suoraan häneen. Välillä tahtomattani, välillä täysin harkitusti ja tahallani. Kuinka voimakkaita satuttamisen muotoja hiljaisuus tai nakertava valittaminen voivatkaan olla!

On varmasti sanomattakin selvää, että meillä eletään välillä melko haastavia aikoja niiden ihanan rakkaudentäyteisten hetkien lisäksi. Jäätäviä suorastaan. Iltaruokouksissani pyydän hiljaa, että joku ottaisi pois edes pienen siivun tätä temperamenttiani. Olen draaman mestari! Käännän jokaisen asian itselleni epäedulliseksi, poljen maata tasajalkaa kuin kunnon kaksivuotias pikkuprinsessa konsanaan. Huonolla tuulella oleminen tuntuu olevan välillä minulle kokopäivätyötä.

Paha oloni heijastuu väistämättä puolisooni, onhan hän nyt ainoa lähellä oleva ihminen, jolle voin ajatuksiani purkaa. Tämä on sellainen kummallinen kierre; minä voin pahoin, hän voi pahoin ja minä voin tuplasti pahoin. En halua satuttaa, mutta en osaa toimia muutoinkaan. On kovin lohdutonta, kun tietää tarkalleen, ettei voi purkaa kaikkea toiseen, mutta samalla ei löydä muutakaan  vaihtoehtoa toimia.

Miksi satutan toista tahtomattani? Kuinka paljon ympärilläni olevat on kärsittävä minun eksyksissä oloni takia? Kuinka paljon hän kestää, kuinka paljon rakkaus kestää? Kuinka paljon minä itse kestän?

Aivan viime päivinä olen kohdannut jonkinlaisen kulminaatiopisteen: havahduin siihen, että perhana, tämä vaatii työtä. Meiltä molemmilta. Nyt asialle on alettava tehdä jotain. Minulla on kaikki avaimet käsissäni, mutta käytän niitä nyt väärin. Ei ole itsestäänselvyys, että toinen seisoo loputtomiin vierellä sillä verukkeella, että “tuolla nyt on vähän vaikea aika, kyllä tämä tästä vielä paremmaksi muuttuu.” Ei muutu, ellei haluta tehdä työtä sen eteen. Ellei sitouduta yhteiseen hyvään oloon. Ellei keskitytä olennaiseen olivatpa olosuhteet millaiset tahansa.

Ellei tahdota.”