Siinä he nyt sitten ovat edessäni, kaikki UIT:n iloiset näyttelijät. Kumartamassa lavalla onnistuneen Ilosofian oppitunti -esityksensä jälkeen. Hiki on puskenut ohimoiltani jo kauan ennen loppukumarruksia. Minua odottaa UIT-haaste. Kohta testaan miltä tuntuu olla revyynäyttelijä.

Koitan liimata takamustani penkkiin tiukemmin. Jos vaikka jotkut juuret ehtisivät kasvaa alleni ja sitoa tähän tuoliin ennen kuin noutaja tulee…

Koitan hakata käsiäni yhteen ja saada näyttelijät palamaan vielä yhdelle kumarruskierrokselle. Ei. He eivät enää säntää lavalle. Kumarrukset on kumarrettu, aplodit hakattu. Yleisö alkaa virrata ulos katsomosta. Kaikki tämä äänekäs puheensorina ja nauru ympärilläni ja voin silti kuulla sydämeni hakkaavan ulos rinnastani.

”It’s now or never”, Elvis jyskyttää aivoissani.

Katson Mirkkua, kuvaajaani. Katseessamme on sellainen nopea, ohikiitävä yhteyden hetki:

”Mitä tahansa sinulle tapahtuu, minä tulen pelastamaan”, kuvittelen Mirkun sanovan.

Sitten. Sivuovi aukeaa, ja maailman hehkuvin näyttelijä Sari Siikander kutsuu minut lavan taakse; sä tiedät, sellainen avaruuksiin ulottuva valonsäde loistaa hänen ympärillään ja osoittaa suoraan kohti minua. Huokaisen syvään. Hiki tunkee jo läpi sormenpäistäni. Voivatko kynnet hikoilla? Sekunnit hidastuvat ja raahaan kävelykäskyjäni tottelemattomia jalkoja perässäni – matka katsomosta ovelle, jolla Sari odottaa, kestää ikuisuuden.

”Niin ohikiitävää ikäääväää jaaa rieeeemuuuu joka hetkeeeeen värääääähtääää.” – mistä tuo Juha Tapio nyt tuohon olalleni tuli laulamaan?

Tuijotan kävellessäni tiukasti maahan aivan kuin jokainen askel voisi olla viimeinen ennen maanummeniin tippumista. Juuri ennen kuin nostan katseeni kohti edessäni seisovaa Saria, saan ripustettua kasvoilleni reippaan ilmeen.

”Heiiiiiiiiih”, huokaisen viimeisillä keuhkoistani tulevilla ilmoilla.

Astun ovesta sisään, onko enää vaihtoehtoja? RÄMPS. Reipas kasvo murenee. Tärisen jännityksestä. Näyttelijät ja tanssijat kuhisevat ympärilläni. Siis Suomen upein näyttelijäkaarti tuossa noin vaan. Meinaan pyörtyä: Tällaistako täällä on? Tänne minä olen aina halunnut. Koetan moikata coolisti paria tyyppiä, vähän kuin oltaisiin vanhoja kavereita. Törmään seinään pyörähtäessäni ympäri teatraalisen kevyesti. Rämps. Vaihdamme Sarin kanssa muutaman sanan ja kiitän hätäpäissäni minuun esityksessä vaikutuksen tehnyttä tanssijaa, Suvi Salospohjaa. Lauloi kuin enkeli! Olisinpa minä hän edes yhden illan!

Sari antaa käteeni vatteen, valkoisen kaavun ja legginssit. Siirrymme syrjään vaihtamaan niitä päälleni. Orkesterin pojat huutelevat jotain sivummalta. Vastaan heille jotain käsittämätöntä mongerrusta. Juha Tapio päässäni yltyy ujeltamaan ohi kiitäviä hetkiään vielä kovemmin. Vaattet, korut pois, kaapu päälle, legginsit jalkaan. Ja tsuip. Lavalle.

Törötän lavalla kuin talitintti talvihangessa ja tanssijoita alkaa lipua luokseni. Sari Siikander seisoo vieressäni, Mirkku räpsii kuvia. Tuossa on se enkelitanssijakin! Huokaisen uudelleen. Tässä sitä ollaan. Ohjaaja-koreografi Reija Wäre kävelee katsomon käytävää pitkin kohti minua. Jep.

Sari antaa ohjeita – jostain ulkoavaruudesta, siltä tuntuu! Koreografia. Rämps. Vaatteenvaihto. Rämps. Lavalle takaisin kun viimeinen tanssija on poistunut sieltä. Puolet ohjeista menee korvasta sisään ja saman tien toisesta ulos. Jotenkin pystyn ymmärtämään, että tanssimme ensin pätkän Ilosofian oppitunnin avauskoreografiaa ja sitten minun pitää juosta lavan taakse vaihtamaan vaatteet ensimmäistä kohtausta varten. Aikaa vaatteenvaihtoon on kymmenen sekuntia. KYMMENEN! Haasteeni on harjoittella Sarin roolit näytelmän ensimmäisissä kohtauksissa.

Ajatus harhailee takaisin katsomoon. Niin. Istuessani vielä hetki sitten turvallisesti katsomossa yleisöstä kuului kohinaa:

”Miten ihmeessä nuo näyttelijät pystyvät tuollaisiin pikavaatteenvaihtoihin?”

Edellisessä kohtauksessa he näyttelevät yhden roolin ja muutaman sekunnin päästä ovat jo lavalla toisessa hahmossa. Minä kiinnitän huomiota myös siihen miten nopeasti näyttelijät pystyvät vaihtamaan itsensä roolista toiseen. Ei helppo juttu. Tivaan asiaa Sarilta ja hän kertoo sen olevan hyvän harjoitusprosessin tulos.

”Rooli vaihtuu automaattisesti kun hahmon vaatteet vaihtaa päälle. Kuuden viikon harjoitusprosessissa hahmot hioutuvat valmiiksi eikä niiden vaihtamista enää tarvitse erikseen miettiä.”

No, mehän nähdään kohta miten rooli vaihtuu. Mitäs me ammattilaiset inspiroitais?

”Rauhassa ja housut pois napakasti”, Sari ja Reija ohjeistavat vaatteenvaihtoa ennen tanssin alkua.

Kuulen Mirkun kameran laukaisimen kolinan päässäni kovempana kuin kirkonkellon. Tanssi. Rämps. Pyörin kuin hyrrä koettaen seurata tanssijoita. Mietin enkelitanssijaa ja haluaisin olla kuin hän.  Koitan toistaa hänen liikkeitään. Jep.

Pässä raksuttaa ohje ”rauhassa ja housut pois napakasti”.

”Vaihtoooooooon”, Reija kajauttaa.

En tiedä mitä tehdä, Sari tyrkkää selästä lavan sivuun. Ai niin, hänhän näytti minulle jo poistumistien ja ohjeet kuinka toimia.

”Mitääääääää!”, huudan. Juoksen lavalta, tanssijat jatkavat koreografiaansa. ”

Lavalle takaisin, kun viimeinen tanssija on poistunut, kymmenen sekkaa”, Reija huutaa perään.

Ensimmäinen kirosana.

Tupsahdan rappuset alas, niistähän Sari varoitti, muistan. Kavan takana kaksi pukijaa odottaa minua vaatteiden kanssa. Minun pitää itse vetää paita pois päältä ja laittaa uusi tilalle. Pukija vetää housut jalastani ja laittaa uudet tilalle ja työntää kengät jalkaan. Toinen laittaa peruukin päähäni.

KYMMENEN. Kiskon paitaa pois päältäni.

YHDEKSÄN. Toinen kirosana.

KAHDEKSAN. ”Rauhassa ja housut napakasti pois.”, hoen itselleni.

SEITSEMÄN. Pukija työntää housut jalkaani

KUUSI. Paita on päällä.

VIISI. En saa housun sepalusta kiinni.

NELJÄ. Kolmas kirosana.

KOLME. Varpaat eivät asetu varvastossuihin oikein. Meinaa tulla neljäs kirosana.

KAKSI. Peruukki on päässäni.

YKSI. ”Laaaaaaavaaaalllleeeeee!!!!”, kaikki huutavat yhteen ääneen.

NOLLA. Tanssija poistuu lavalta prikulleen samaan aikaan kun minä törötän siellä valmiina. Tästä lähtisi liikkeelle Ilosofian oppitunti -näytelmässä Sari Siikanderin ja Puntti Valtosen Aarrekartta-kohtaus.

Seuraavat sekunnit muuttuvat mössöksi päässäni. Kansa hurraa. Mielessäni näen koko salin täynnä yleisöä hakaten käsiään yhteen seisten ja heitellen kukkapaketteja lavalle. Enkelitanssija on selvästi vähän kateellinen minulle… Taputan häntä selkään ja kiitän hyvästä yhteistyöstä. Coolimmin kuin koskaan elämässäni. Diiva poistuu nyt lavalta. Tai ihan kohta, ensin on kysyttävä Reijalta, pääsenkö tällä koe-esiintymisellä mukaan UIT:n ensi kevään showhun. Reija katsoo Saria. Sari katsoo Mirkkua. Mirkku katsoo minua. Jotain ne siinä puhuvat, suut liikkuvat kuin mutelle laitetussa televisio-ohjelmassa, mutta minä kuulen mielessäni vain ääneen, joka sanoo:

”Maija, sinä olet tähti! Diiva on syntynyt!”

Sari halaa minua. Jos kuolema tulee nyt, niin saa tulla!

Pieni hetki ihmiskunnalle, mutta yhden ison maailman kokoinen minulle. Ole tyytyväinen itseeni. Ja kiitollinen UIT:lle, että he haastoivat minut kokeilemaan revyynäyttelijän työtä. Pikavaihdot ovat todellakin hurjaa hommaa. Ja se tanssiminen, no, ehkä Reija vielä voisi minua vähän opettaa lisää. Kiitos UIT, kiitos Ilosofian oppitunti. Kiitos Mirkku Merimaa Photography kaikista näistä upeista kuvista!

* * *

Sano tässä nyt sitten jotain kaiken kiteyttävää elämänviisautta. No, on mulla yks:

”Rakas blogiystäväni, heittäydy! Heittäydy kaikkeen hauskaan, heittäydy elämään; pistä itsesi välillä äärirajoille, ja ota vastaan haasteet, joita maailma sinulle tarjoaa. Ja naura! Aina kun on mahdollista. Kaikkialla! Kaikelle! Kaikille! Itselle! Sillä ilman iloa ei ole elämää!

/Maija, Oman elämänsä Diiva. Isolla Deellä.

Ps. Lue tästä vielä eilinen postaukseni UIT:n Ilosofian oppitunnista