Arkistojen aarre: ”Saukko nimeltä Anu – kun ihminen kohtaa villieläimen”

Näin aamulla jutun suomalaisesta Seposta ja hänen saukkoystävästään. Tämä sai minut kaipaamaan omaa kaveriani. Muistatko sinä saukon nimeltä Anu? Kirjoitin puolitoista vuotta sitten Norjassa tämän tekstin ja kuvasin saukosta videon. Minulla oli suuri onni kohdata Norjassa tämä upea uusi ystävä, mutta myös samalla oppia luontoasiantuntijoilta tärkeitä oppeja ihmisen ja luonnon yhteydestä sekä kunnioituksesta. Näin muistutin eräältä valasasiantuntijalta oppimastani…

Mitähän Anulle mahtaa kuulua nyt?

* * *

Saukko nimeltä Anu – kun ihminen kohtaa villieläimen

(Julkaistu MaiLifessa 19.11.2014)

Eilen minä vihdoin tapasin sen. Anun! Saukon nimeltä Anu. Joo. Suomalaiset ovat nimenneet sen… Anu oli ilmestynyt koukutustuville viime kesänä. Nälkiintyneenä, huonokuntoisena ja oikeaa takajalkaansa linkuttaen se oli tullut pyytäämän kalaa. Ja koko kalastusrakennuksen väki rakastui tähän saukkovanhukseen saman tien. Nyt Anu on pysynyt piilossa pitkään, koko minun täälläoloaikani, kunnes taas toissapäivänä se vilahti ovesta sisään.

Anu on vanha. Se tulee syömään kalaa koukutustuville. Ehkä se ei pysty enää saalistamaan riittävästi ruokaa omin voimin. Ja koska me kaikki olemme siihen niin rakastuneita, me syötämme sitä. Siksi siitä on tullut niin kesy.

IMG_7406

IMG_7404

Sitten eilen! Kuin tilauksesta Anu ilmestyi pakkashuoneen ovelle samalla sekunnilla kun olin vienyt valmiin siimapöntön säilytykseen ja aloittamassa tauon. Aivan kuin se olisi tiennyt, että juuri sillä hetkellä minulla oli aikaa kohdata se ensimmäistä kertaa.

Ja kuinka ollakaan, minulla sattui olemaan kädessä videokamera. Olimme työkaverini Teemun kanssa ottaneet sen mukaan kuvataksemme miltä kylmiössä näyttää. Ja sitten Anu oli yhtäkkiä siinä, ja saimme sen ikuistettua videolle. Tuolle tuossa tämän blogin lopussa. Kuin taikaiskusta paikalle sattui myös kalastaja Odd, ja hän heitti virvelinsä satama-altaaseen. Me ongimme Anulle kalaa.

IMG_7419 IMG_7418 IMG_7414

Minä en ole koskaan nähnyt saukkoa eläessäni. No. Sinähän tiedät minut. Sekosin kohtaamisesta. Ihan kuin pikkulapsi olisi nähnyt joulupukin ojentamassa lahjapakettia. Niinhän me ihmiset teemme, kun pääsemme näkemään tällaisen luonnon ihmeen. Sehän on selvä.

Tämä suloinen kohtaaminen Anun kanssa muistutti minua erään valasasiantuntijan kanssa käymästäni keskustelusta. Hassua, sillä juttelimme tästä aiheesta juuri päivää ennen Anun tapaamista. Siis siitä, miten ihminen usein käyttäytyy kun pääsee näkemään villieläimen lähietäisyydeltä. Ihan kuten minä, kun näin Anun. Ryntäsin heti sen luokse ja lähelle sen kummempaa ajattelematta.

Anu on kesy ja päästää lähelleen, mutta senkin kanssa on tärkeää olla hyvin tarkkana. Ihmisestä villieläimen läheisyys on mahtavaa, mutta eläimestä välttämättä ei, ja siksi meidän on muistettava kunnioittaa sen reviiriä. Kohtaaminen villin luontokappaleen kanssa on aina tapahduttava eläintä ja sen elintottumuksia kunnioittaen. Aivan kuten Anu – se tulee meidän tuvillemme syömään. Ei moikkaamaan meitä, vaikka me tärkeät ja innokkaat ihmiset niin ajattelemme. Ja meidän on annettava sen tehdä omat juttunsa. Villi eläin ei ole objekti. Anua kunnioittaen me myös kuvasimme nämä kuvat ja videot.

IMG_7410

Ajattelepa esimerkiksi näitä valaita, joita täällä Støssä liikkuu. Täällä järjestettävillä valassafareilla ollaan todella tarkkoja valaiden tarkkailuista; elämys ei saa koskaan olla tärkein juttu, vaan eläimen kunnioitus. Sääntönä Norjassa on, että 50 metriä lähemmäs valaita ei saa mennä edes uimalla. Kalastusaluksetkin pyrkivät välttämään lähikontaktia valaiden kanssa.

Utelias, liian lähelle tuleva ihminen saattaa häiritä valaiden ruokailua jopa tuhoisalla tavalla. Valaat saalistavat siten, että pari valasta kerrallaan hyökkää parveen ja ottaa sillit yksitellen. Sillä välin muut valaat vahtivat ja pitävät silliparven kasassa. Kun ihminen on liian lähellä, valaat varovat, eivätkä saa kunnolla muodostettua saalistusryhmää. Jos sattuu paikalle saalistushetkellä, on tärkeää, ettei saalistusryhmitystä hajoiteta menemällä sekaan. Ymmärtämättömyyksissään ihminen saattaa aiheuttaa suuret tuhot. Esimerkiksi jos valaat stressaantuvat ja joutuvat menemään kauemmaksi pois ruokapaikalta, voi käydä huonosti.

Siksi on tärkeää, että me innokkaat, vilpittömässä ihastuspuuskassa villin eläimen luokse säntäävät ihmiset muistamme tämän: On ihan ookoo ihailla ja innostua, mutta aina eläimen ehdoilla! Tällä videolla näet millainen innostus repesi, kun kohtasimme Anun…

Mainokset

Aikana ennen jotain

Pitävätköhän kotkat myrskystä?

Olen seurannut niitä nyt koko aamun ikkunastani. Støssä on kova myrsky, arktinen pyörremyrsky, joka on jäänyt pyörimään yllemme moneksi päiväksi, mutta kotkat kaartavat ikkunani edessä. Ne näyttävät nauttivan siitä, miten saavat siipiään lehattamatta leijua ilmassa. Arktisessa pyörremyrskyssä siipiä tarvitaan vain leijumiseen. Aivan kuin ne olisivat huvipuistossa, niin leikkisästi ne heittäytyvät pyörteen vietäväksi.

Osaavatkohan kotkat nauraa?

Minä istun kirjaa lukien kynttilänvalossa turvallisten seinien sisällä. Turvallisten, mutta ohuitten. Kovimmillaan tuuli puhaltaa seinistä läpi sisään ja kynttilätkin sammuvat.

Älkää menkö, ajattelen.

Älkää menkö, kotkat, viihdyttämästä minua.

Älkää menkö, kynttilät, valaisemasta minua. Ainoasta jalkalampustani on palanut lamppu. Naurattaa. Ihan kuin aikana ennen sähköä. Koko elämäni tuntuu nyt olevan kuin aikana ennen.

Aikana ennen jotain.

IMG_9137

 

Onneksi kynttilöitä riittää. Kaupat ovat joululomilla enkä minä kahdenkymmenen kilometrin päähän ostoksille nyt pääsisikään. Ei tuolla myrskyssä ole liikkuminen.

Koirakin näyttää tyytyneen osaansa, käpertyneenä kylkeeni se tuhisee sohvannurkassa ilman tahtoa lähteä tarpomaan lumihankeen. Aamulla se meinasi hukkua lumeen, niin syvä on kinos. Poikkeuksellista Støssä, kuulen. Usein tänne ei sada lunta lainkaan. Golf-virta. Säätiedotus lupaa muutaman päivän päästä kuutta plusastetta. Silloin jätämme hyvästit talvelle. Tuulelle emme varmasti sano näkemiin, se tuntuu kuuluvan tähän maailmankolkaan vahvasti,

Tähän maailmankolkkaan aikana ennen jotain.

Mutta nyt nautimme lumesta ja tuulesta. Yhdessä. Yhdessä lumi ja tuuli. Minä ja koira. Tämä on meidän joulumme.

Ja tuo tuolla ulkona on kotkien joulu. Nekin nauttivat. Maahan pyörteinä osuvassa tuulessa ja tuiverruksessa ne näyttävät olevansa onnellisimmillaan.

Ja minä, minäkin olen onnellisimmillani. Juuri nyt.

Jokin on palannut, tunnen.

Pilke silmäkulmassa. Sitä minä rakastan ihmisissä eniten. Sitä minä rakastan itsessäni eniten ja nyt se tuntuu palanneen. Leikkisyys ja nauru.

Pimeys alkaa laskeutua ja kotkat häviävät näköpiiristä. Ilman valoa ne eivät voi leikkiä. Leijua.

Tuulee yhä kovempaa, mutta nyt on mentävä ulos. Koiran ja itseni takia. Täytyy voida tuulettua.

Päivän viimeisen kaamosvalon turvin suuntaan katulamputtomalle tielle. Tuuli huutaa. Hetkenä minä hyvänsä se voisi repiä vaatteet päältäni ja heittää minut ojaan. Ihmemaahan.

Riisun hupun; on kuultava tarkemmin. Jumalan puhetta. Jumalan isolla tai pienellä jiillä, sama se. Jokin korkeampi voima se kuitenkin on.

Kuuntelen.

Kuulen.

* * *

Nenänpäätä ja poskia kylmää. On tullut pilkkopimeää. Minä olen menettänyt ajantajun ja seison nyt pimeässä ympärilläni synkkä musta.

Ei se mitään, minä löydän kyllä kotiin.

* * *

Puhkun ja puhisen. Kiroan. Koira vetää kovaa eteenpäin. Eikö se tajua, että minulla on täysi työ työntää itseäni tuulen läpi. Miksi sen tuntuu olevan helpompi kulkea tässä pyörivässä tuulessa? Tuuleeko koiran korkeudella hiljempaa?

Tuuleeko kotkan korkeudella kovempaa?

Tuuli ei anna periksi. Se tuntuu voittavan. Se tunkee suuhuni ja nenääni, enkä voi hengittää. Kun vihdoin avaan kotioven, se tulee. Itku.

Nyt sen piti tulla.

Ja huomenna tulevat taas kotkat. Aikana ennen jotain.

IMG_9103

Ei niistä kotkista kuvia saa otettua vaikka kuinka haluaisin. Mutta tuossa on Saukko nimeltä Anu. Se käveli minua vastaan keskellä autotietä jouluaattona, kun kuljin kotiin joulukirkosta. Auto sen perässä joutui hidastamaan vauhtiaan ja ajamaan Anun takana kunnes se hyppäsi ojaan peseytymään tässä pienessä makean veden purossa. Niin tekee Anu. Se on tämän kylän kuningatar.

Rakkautta viikonloppuun, Äm

Saukko nimeltä Anu – kun ihminen kohtaa villieläimen

Eilen minä vihdoin tapasin sen. Anun! Saukon nimeltä Anu. Joo. Suomalaiset ovat nimenneet sen… Anu oli ilmestynyt koukutustuville viime kesänä. Nälkiintyneenä, huonokuntoisena ja oikeaa takajalkaansa linkuttaen se oli tullut pyytäämän kalaa. Ja koko kalastusrakennuksen väki rakastui tähän saukkovanhukseen saman tien. Nyt Anu on pysynyt piilossa pitkään, koko minun täälläoloaikani, kunnes taas toissapäivänä se vilahti ovesta sisään.

Anu on vanha. Se tulee syömään kalaa koukutustuville. Ehkä se ei pysty enää saalistamaan riittävästi ruokaa omin voimin. Ja koska me kaikki olemme siihen niin rakastuneita, me syötämme sitä. Siksi siitä on tullut niin kesy.

IMG_7406

IMG_7404

Sitten eilen! Kuin tilauksesta Anu ilmestyi pakkashuoneen ovelle samalla sekunnilla kun olin vienyt valmiin siimapöntön säilytykseen ja aloittamassa tauon. Aivan kuin se olisi tiennyt, että juuri sillä hetkellä minulla oli aikaa kohdata se ensimmäistä kertaa.

Ja kuinka ollakaan, minulla sattui olemaan kädessä videokamera. Olimme työkaverini Teemun kanssa ottaneet sen mukaan kuvataksemme miltä kylmiössä näyttää. Ja sitten Anu oli yhtäkkiä siinä, ja saimme sen ikuistettua videolle. Tuolle tuossa tämän blogin lopussa. Kuin taikaiskusta paikalle sattui myös kalastaja Odd, ja hän heitti virvelinsä satama-altaaseen. Me ongimme Anulle kalaa.

IMG_7419 IMG_7418 IMG_7414

Minä en ole koskaan nähnyt saukkoa eläessäni. No. Sinähän tiedät minut. Sekosin kohtaamisesta. Ihan kuin pikkulapsi olisi nähnyt joulupukin ojentamassa lahjapakettia. Niinhän me ihmiset teemme, kun pääsemme näkemään tällaisen luonnon ihmeen. Sehän on selvä.

Tämä suloinen kohtaaminen Anun kanssa muistutti minua erään valasasiantuntijan kanssa käymästäni keskustelusta. Hassua, sillä juttelimme tästä aiheesta juuri päivää ennen Anun tapaamista. Siis siitä, miten ihminen usein käyttäytyy kun pääsee näkemään villieläimen lähietäisyydeltä. Ihan kuten minä, kun näin Anun. Ryntäsin heti sen luokse ja lähelle sen kummempaa ajattelematta.

Anu on kesy ja päästää lähelleen, mutta senkin kanssa on tärkeää olla hyvin tarkkana. Ihmisestä villieläimen läheisyys on mahtavaa, mutta eläimestä välttämättä ei, ja siksi meidän on muistettava kunnioittaa sen reviiriä. Kohtaaminen villin luontokappaleen kanssa on aina tapahduttava eläintä ja sen elintottumuksia kunnioittaen. Aivan kuten Anu – se tulee meidän tuvillemme syömään. Ei moikkaamaan meitä, vaikka me tärkeät ja innokkaat ihmiset niin ajattelemme. Ja meidän on annettava sen tehdä omat juttunsa. Villi eläin ei ole objekti. Anua kunnioittaen me myös kuvasimme nämä kuvat ja videot.

IMG_7410

Ajattelepa esimerkiksi näitä valaita, joita täällä Støssä liikkuu. Täällä järjestettävillä valassafareilla ollaan todella tarkkoja valaiden tarkkailuista; elämys ei saa koskaan olla tärkein juttu, vaan eläimen kunnioitus. Sääntönä Norjassa on, että 50 metriä lähemmäs valaita ei saa mennä edes uimalla. Kalastusaluksetkin pyrkivät välttämään lähikontaktia valaiden kanssa.

Utelias, liian lähelle tuleva ihminen saattaa häiritä valaiden ruokailua jopa tuhoisalla tavalla. Valaat saalistavat siten, että pari valasta kerrallaan hyökkää parveen ja ottaa sillit yksitellen. Sillä välin muut valaat vahtivat ja pitävät silliparven kasassa. Kun ihminen on liian lähellä, valaat varovat, eivätkä saa kunnolla muodostettua saalistusryhmää. Jos sattuu paikalle saalistushetkellä, on tärkeää, ettei saalistusryhmitystä hajoiteta menemällä sekaan. Ymmärtämättömyyksissään ihminen saattaa aiheuttaa suuret tuhot. Esimerkiksi jos valaat stressaantuvat ja joutuvat menemään kauemmaksi pois ruokapaikalta, voi käydä huonosti.

Siksi on tärkeää, että me innokkaat, vilpittömässä ihastuspuuskassa villin eläimen luokse säntäävät ihmiset muistamme tämän: On ihan ookoo ihailla ja innostua, mutta aina eläimen ehdoilla! Tällä videolla näet millainen innostus repesi, kun kohtasimme Anun…