Eilen illalla nukkumaan mennesä tuli itku. Jokaisena iltana tänä viikonloppuna on tullut itku. Pitkästä aikaa. Tunteet ovat pinnassa. Itku alkoi siitä kun kirjoitin viime viikolla ennen nukkumaan menoa blogiini iltarukouksen, joka meillä lapsena aina luettiin. Siitä ajatukseni taas karkasi jouluun, ensimmäiseen nukkumaanmenohetkeen sinä päivänä, kun minut oli jätetty. Tuona iltana äitini joutui valvomaan nukahtamistani ja luki minulle rauhoitukseksi tuon rukouksen. Juuri muuta en koko päivästä muista. Sinä päivänä minun mieleni hajosi.

Mietin pitkään haluaisinko edes kertoa sinulle tästä. Olin jo tehnyt päätöksen, että en, siksi, että a) sinä et alkaisi kritisoida sitä mitä tavoittelen näillä avoimilla kirjoituksillani b) et kummastelisi, onko minulle nyt vain syntynyt joku sairas tarve terapoida itseäni julkisesti tai c) ettet ottaisi minua enää vakavasti, vaan pitäisit hulluna tai sairaana. Edelleen pelottaa painaa julkaise-nappia, ja haluaisin vain selitellä tätä valintaani kertoa kokemukseni julkisesti, vaikka tämä tuntuukin aivan oikealta teolta.

En tavoittele mitään, en terapoi, enkä, luoja paratkoon, ole sairas! Ei. Yksinkertaisesti haluan vain toteuttaa sitä linjaa, jonka olen blogini arvoksi määritelly: puhua omasta totuudestani. Ja nyt tällainen kokemus on osa minun totuuttani. Jos et sinä tietäisi tästä, et tuntisi minua. Ja ehkä tämä auttaa sinua tuntemaan myös itsesi vähän paremmin. Siksi haluan myös kysyä sinulta:

Onko sinulla ollut joskus elämässäsi hetki, jolloin mielesi on romahtanut?

Jos on, tiedät varmasti mistä puhun. Jos ei ole, lue tämä kirjotus erityisellä tarkkuudella; kenen tahansa elämään voi milloin tahansa tulla traumaattinen tilanne, joka sekoittaa mielen. Minä haluan vain jakamalla oman tarinani kertoa, että siitä pääsee yli. Että tälläinenkin kuuluu normaaliin ihmiselämään. Vaikka hajoaa henkisesti, ei tarkoita, että olisi sairas tai että leimautuisi lopuksi elämäänsä.

Sinähän huomasit, en blogannut pitkään aikaan. Minun jouluni meni juostessa ammattiauttajalta toiselle. Olin shokissa ja kriisissä. Minulta oli juuri mennyt kaikki turva elämässäni; koti, puoliso, toimeentulo, kotimaa – ei ollut minkäänlaista tietoa tulevasta. Yrityksestäni luopumisen ja uuden urasuunnan etsimisen sekä Ruotsissa vietettyjen vaikeiden ja epätietoisten aikojen yhdistyminen erouutiseen kasaantuivat yhteen, ja minä romahdin.

Et olisi tunnistanut minua silloin; sen enempää en halua enkä osaakaan kuvata itseäni. En syönyt, pelkäsin nukkua – unet pelottivat minua eniten. En pystynyt tarttumaan mihinkään, itkin, tartuin äitiini, joka oli ainoa turvani koko maailmassa.

Vanhempani pelastivat minut. Nostivat minut pystyyn ja pitivät ylhäällä. Pelottavinta oli jäädä yksin heilä vietieytyn 1,5 viikon ja Ruotsissa viettämieni muutaman päivän jälkeen. Mutta ei ollut vaihtoehtoja. Nyt jälkikäteen tajuan itse, että en minä ole hullu, vain inhimillinen ihminen. Minä pääsin kaiken yli ja olen nyt vahvempi kuin koskaan – ja huomenna vielä vahvempi! Selvisin vähällä: ilman lääkkeitä tai pitkiä terapioita. Nyt olen jo aivan omillani! Eteenpäin menevä ja positiivinen mieleni on ollut pelastukseni. Toipuminen toki kestää oman aikansa, ja vaikka nyt mieleni on kunnossa, huomaan kehon tulevan vähän jälkijunassa. Väsymys on välillä kovaa ja keho reagoi kivuin.

Elämä on hurja matka, jonka varrelle mahtuu jos jonkinlaista tapahtumaa ja kokemusta. Joskus paineet kasaantuvat niin koviksi, että niiden on purkauduttava. Mutta jokaisesta myrskystä voi selvitä, ne laantuvat ajan kanssa ja lujasti itseensä uskoen. Minä tiedän!

/Maija, jolla ei tämän jälkeen ole enää yhtään luurankoa kaapissa, vaan tunnet nyt minut läpikotaisin

Ps. Nuo kuvat ovat kaksi ensimmäistä itsestäni ottamaa kuvaa joulun jälkeen, nekin lisäsin tähän vain rytmittämään vähän tekstiä, tuntuu että tähän blogiin ei muuten olisi soveltunut mikään kuva