Työ siimankoukuttajana Norjassa – hyppy uomasta avaa rikkaudet

Ah! Mä en ehkä kestä!

Löysin ennenjulkaisematonta videomateriaalia Norjan seikkailultani, ja siitä syntyi tämä muutaman minuutin mittainen ”minidokumentti”. 

Tervetuloa kanssani sillinkäryiseen kalastustupaan keskelle sen suloista arkea. Tapaat niin suomalaiset työkaverini kuin pomoni, kalastajat Tomin ja Fritzin. Millaista on työ siimankoukuttajana ja mitkä asiat saavat viiden hengen työtiimimme nauramaan fyysisesti rankan työn tiimellyksessä?

Elämäni kovin työkokemus ei tule suinkaan mikrofoniin hötöttämisestä tai somesepustuksista. Se tulee tästä – kun sain vuonna 2014–2015 tehdä töitä Pohjois-Norjassa kalastajan apulaisena ja pistää koetukselle kaikki totutut tapani sekä rikkoa rajoittavat rajani.

Tänään minulla on sinulle yksi kysymys: Millaisiin maailmoihin sinä voisit päästä kurkistamaan jos hyppäisit hetkeksi pois omasta uomastasi?

Lisää kalastustuvan arjesta voit lukea myös täältä ja koko seikkailustani kategorian ”Vuosi Norjassa” alta.

/Äm, joka suuntaa kohti uutta viikkoa haikein tunnelmin: tuli kova ikävä Støhön

Maijan luontoretkellä: Ruijanpallasjahti

Hei mä tein sen! Videon! Ruijanpallasreissusta! Tällaista se on – siimakalastus nääs.

Tervetuloa kanssamme Norjanmerelle! Hyppäsin ensimmäistä kertaa elämässäni kalastusalukseen tutkimaan kuinka Støssä kalastetaan siimalla ruijanpallasta. Tarttuiko 200-kiloinen tarunhohtoinen ruijanpallas koukkuun?

Kiihkeitä naarattavia ja palvottuja taruolentoja – pallasonnea koettelemassa

Koko yö sitä on nyt jännitetty. Tuleeko ruijanpallasta? Ja jos tulee, niin kuinka iso? Olemme käyneet edellisenä päivänä laskemassa siimat merelle Arton kanssa ja nyt, vuorokausi myöhemmin, noustaan taas laivaan tarkistamaan kalasaalis. Arto on suomalainen, Støssä jo toistakymmentä vuotta asunut kalastaja – ainoa, jonka kalastuskiintiötä ministeri Aspaker ei ole vielä pitkillä kynsillään sorkkinut, sillä Arto kalastaa kakkosryhmän laivalla. Minä olen onnellinen. Meinasi jäädä koko kalareissu tältä syksyltä väliin politiikan takia. Mutta palataan nyt ensin vielä eiliseen…

IMG_7587 IMG_7598

On lauantaiaamu ja saavun kalastusrakennukselle. Siimapönttöjä nostetaan juuri laivaan. Vielä yksi pönttö mukaan Arton Lottas Fangst -laivaan. Minä. Todellinen kalastuspönttö, sillä minä olen tänään elämäni ensimmäistä kertaa kalastusaluksessa. Tänään lasketaan siimat mereen ja huomenna ne tullaan aamun valjetessa nostamaan. Siinä välissä jännitetään pallasonnea. Suurta vastuuta tästä myyttisestä pallasmenestyksestä on koetettu sälyttää minun harteilleni. Uskomuksen mukaan ruijanpallaksen pyyntiin mukaan lähtevällä naisella on tärkeä rooli: hänen pitäisi edellisenä yönä tehdä jotain juttuja, joihin naisen lisäksi liittyy joku random mies. Minä peitän korvat kämmenilläni ja hoen ”enkuuleenkuuleenkuule”, kun kippurassa räkättävä ukkolauma juttua minulle kertoo.

Paljon taikauskoa liittyy kalahommiin. Paljon uskoa taikoihin liityy myös minuun ja niihin mieshommiin… Ja paljon nämä navan alittavat jutut tuntuvat kalastajia naurattavan.

No okei. Naurattaa ne myös mua. Räkätän ukkojen kanssa ja mietin tulevaisuuttani; kuinka turmeltuneena ihmisenä tulenkaan täältä pois takaisin sivistyksen pariin.

* * *

Kun kysyttiin lähdenkö mukaan merelle, huusin tapani mukaan ”joo!” sen kummempia ajattelematta. Halusin nähdä miten itse väkertämäni siima toimii ja mistä tässä siimakalastuksessa oikeasti on kyse. Mutta viimeistään nyt astuessani laivaan tajuan, että edessä saattaa olla yksi elämäni hienoimmista kokemuksista. Nyt ei olla menossa naaraamaan mitään pikkusinttejä, vaan ruijanpallasta, joka on eittämättä merten kuningatar. Potentiaalisesti siis minustakin voi tulla merten kuningatar tällä keikalla; olenhan elämäni ensimmäisellä kalareissulla ja mahdollisuus on saada niin iso vonkale, ettei sellaisia ihan joka purosta nosteta. Olen yksimielisesti päättänyt, että se minkä Arto tänään merestä nostaa on vähän niinkuin minunkin fisuni ja se lasketaan minun saaliikseni.

IMG_7652

Suristamme merelle. Taivaalla on paksuja pilviä. Tuulta on vain 4-5 metriä sekunnissa, mutta tiukasti saa horisonttia tämä kalastajanalku tuijottaa, ettei paha olo ota valtaa. Nyt ymmärrän todella hyvin miksi 12 metriä sekunnissa on merellä ehdotan rantaan jäämisen raja. Tämä on minulle jo aivan riittävästi.

Kalamies tietää oikeat kalapaikat. Niin määrätietoisesti me ajamme oikeaan kohtaan ja hidastamme laivan kulkua. Se on perimätietoa se. Yksi kalastaja löytää hyvän kala-apajan ja muut seuraavat perässä. Tänään meitä ei seuraa kukaan, kiitos kalaministerin. Nyt on mahkuja isoon settiin, ajattelen innoissani.

kalastus2

Maisemat ovat upeat, vielä pieni kangastus aurinkoakin on nähtävissä. Auringolle saa nyt heittää hyvästit ja toivoa, että tammikuun lopussa näemme taas uudelleen. Mutta nyt auringonnousuakin tärkeämpää on toivoa sormet ristissä, että ruijanpallasta saadaan. Tätä varmistaakseen Arto surraa siimaa vähän eri syvyyksille: ensin syvemmälle ja sitten vähän matalammalle kun emme voi tietää missä kala liikkuu ja miten virtaukset pyörivät.

IMG_7627 IMG_7629

Seuratessani Arton siimanlaskua mereen ajattelen Erätulilla-ohjelman Peltsiä, Suomen myyttisintä kalamiestä, ja sitä miten sillä on jotenkin aina niin huono kalaonni siinä sen ohjelmassa. Støssä vieraillessakaan ei Norjanmeri oikein avannut hanojaan.

Naurahdan.

Mulle ei käy niin.

Kohahdan.

Hitto.

Nyt on näytön paikka.

”Peltsi, I’ll kick your white little ass!”, myhäilen päätäni hitaasti ylösalas nyökyttäen ja mietin sitä yhtä verkkokalvolleni piirtynyttä kohtausta Erätulilla-ohjelmasta, jossa Peltsi juoksee mereen Støn reissullaan.

Ni. Alasti.

Sillä hetkellä taisteluhenki nostetaan oikealle tasolle. Minä haluan, että minun elämäni ensimmäisellä kalastusreissullani saan isomman kalan kuin Peltsi koskaan! Ikinä! Sitten katsotaan kuka on kuningas näissä hommissa. Olisikohan sittenkin pitänyt kuunnella niitä räkättäviä ukkoja vähän tarkemmin? Ihan vaan siksi, että olisi voinut varmistaa että kaikki mahdollinen tämän myyttisen suomalaiskalamiehen voittamisen suhteen tulisi tehtyä. Toisaalta, eipä siihen taideta paljoa vaatia. Näytöt kilpakumppanillani ovat suht heikot…

* * *

Suht heikot ovat illan saaliit minullakin sitä pallasonnen hankintaa ajatellen. Olemme jättäneet siiman merelle, puksuttaneet takaisin rantaan ja nyt jännitämme kalasaalista porukalla ruotsalaisen Ingvorin 60-vuotissynttäreillä. Näiden synttäreiden vieraskaarti koostuu lähinnä keski-iän reilusti ylittäneistä kalastajista vaimoineen.

Taikauskotoimenpiteet sikseen, päätän, ja keskityn syömiseen. Kyllä kuuskymppisetkin voivat olla hauskat. Kuuntelen paikallisen bändin soittoa ja irtaannun taas ajatuksissani jonnekin ihan muualle. It-firman pikkujouluihin tällä kertaa. Meno juhlissa on ihan sama ja soittajat lavalla näyttävät ihan it-firman firmabändiltä: bassossa se vähän harrikkahenkinen koodari, solisitina virkaintoinen ja ihan hemmetin tosissaan homman kuin homman ottava projektipäällikkö ja kitaristina firman kovin myyntitykki, se tyyppi joka tietää aina kaiken kaikesta. Omasta mielestään.

IMG_8712

Voihan sitä pallasonnea näinkin tavoitella! Ja ainakin sitä voi tavoitella viettämällä aikaa samassa seurueessa kylän pallaskuninkaan kanssa udellen häneltä kaikki pallassalaisuudet. Istun Kyrren ja hänen vaimonsa Ingridin kanssa jälkiruualla ja meillä on hauskat jutut. Muistatko Kyrren, sen kalastajan ja leirintäaueen omistajan, jonka mökillä taannoin olimme?

Jos täs kaupungis on vaa yks sheriffi, ni se on Kyrre!

kyrrensaalis

Toi on Støn pallassheriffin 207 kiloinen lätty. Kyrre on sellainen 190-senttinen jantteri, joten ihmettelepä siitä tuon kalan kokoa. Tämän lisäksi Kyrre on saanut 185-, 145- ja 130-kiloiset lärpäkkeet. Norjassa suurin kalastettu pallas oli 315 kiloa

On se pallaksen pyynti jotain ihan muuta. Ruijanpallas kiehtoo kalamiehiä, sillä se on ihan pirskatin iso kala ja esiintynyt heille aina mystisenä ja pyhänä olentona – niin kiihkeänä pyynnin kohteena kuin kunnioitettuna ja palvottuna taruolentona.

Ihan just sopivasti kuin tehty minulle ensimmäiseksi kalasaaliiksi. Ei mitään pikkusinttejä, vaan kiihkeitä naarattavia ja palvottuja taruolentoja. Salaa toivon kuitenkin, että yli satakiloista ei tällä kertaa tule. En voi muutenkaan tajuta mihin ne merestä nostettavat kalat tässä pikkupaatissa oikein laitetaan. Entäs jos painoa tulee liikaa ja me hukutaan?

IMG_7700

Ja sitten tulee sunnuntaiaamu. Nyt lähdetään testaamaan onko it-firman pikkujoulut ja kylän pallaskuninkaan vieressä istuminen tehonneet. Haemme kalatehtaalta sammion ja se vinssataan veneeseen. Tuohon meidän saaliimme laitetaan. Olen vähän epäileväinen. Entä jos tulee iso ruijanpallas, eihän se tuohon mahdu? Arto kertoo, että jos yli 100 kilon jättipallas tänään saadaan, se köytetään laivaan ja hinataan perässä. En tiedä mitä muut ajattelevat, mutta minulla on tosi vahva fiilis siitä, että laivan hinuritoiminnot ovat tänään tarpeen.

IMG_7604

Vilkutas Stølle hyvästiksi ja puksutamme merelle. Sää on eilistä kirkkaampi ja merikin rauhallisempi, uskon sen enteilevän hyvää. Laivaa ohjaa Svein, hän on kovin hiljainen. Artokin tuijottaa merta mietteissään. Taitaa jännittää. Minäkään en uskalla puhua pukahtaa sillä tämäkin voi olla joku taika, josta minä en vaan ole kuullut. Että pallakseen mentäessä on oltava hipihiljaa.

IMG_7707

Ja sitten ollaan perillä. Merellä kelluu punainen poiju, jonka sinne merkiksi jätimme. Noilla minä muuten teen Stø Boxing Clubilla vatsoja, poiju on hyvä jumppapallo. Kiristyvän vatsalihaksen lailla tunnelma veneessä sähköistyy kuin taikaiskusta. Minäkin ryntään asemiin veneen laidalle. Arto alkaa vinssata siimaa ylös merestä. Vasta nyt huomaan, että siima on aivan erilaista kuin ne joita minä olen tehnyt. Tässä on järeitä koukkuja 15 metrin välein. Niinpä tietysti, eihän 200 kiloista millään pikkukoukuilla napatakaan.

Hiljaista pitää. Siimaa nousee merestä minuutteja. Kymmeniä minuutteja. Arto ja Svein katsahatavat toisiaan ja Svein sanoo minulle, että nyt ei oikein hyvältä näytä. Minua mietityttää. Ei kalan tulemattomuus, vaan se, että minä en tiedä kuinka iso on Peltsin isoin saama kala. Puhutaanko nyt kiloista? Kymmenistä kiloista? Sadoista tuskin. Arton isoin ruijanpallas oli 69-kiloinen. Se on minuakin paljon painavampi. Oho.

IMG_7736

Sitten kalaa alkaa tulla. No, ainakin yksi. Se on keila. Norjalaiset eivät pidä sitä oikein minään, mutta olen kuullut että se on hyvää kalakeitossa. Ja että sen maksa on hyvää. Vai oliko se hyvämaksainen molva? En ole varma. Mutta nyt merestä nousee sellainenkin. Molva.

Taas tulee pitkä hiljainen kausi.

Ei mitään.

Ei vieläkään.

No…

Ei.

JA SITTEN!!!! SITTEN!!

Turska.

”Komia lätty.”, totean videokameralle.

Ja hirveän iso sellainen. Painoa sillä on noin 17 kiloa.

IMG_7757 IMG_7758 IMG_7824

En ole eläissäni nähnyt noin isoa kalaa. Tuijotan sitä suu auki. Käännän katseeni Sveiniin yrittäen hakea hänestä sellaista veljellistä intoa isosta kalasta, mutta hän näyttää tottuneen tällaisiin lättyihin. Svein suolistaa kaloja. Minulla on hirveän hyvä fiilis. On kuin olisi kotiin tullut. Minäkin osaan tuon! Suolistamisen! Me ollaan niinku samaa jengiä ja minä olen siitä tosi ylpeä. Meinaan ehdottaa Sveinille, että suolistaisin yhden kalan, mutta en uskalla. Suolistaiskohan Peltsi?

IMG_7827IMG_7748

Kalan nosto kestää yllättävän kauan. Tai meidän tapauksessamme siiman nosto. Kalaa ei juuri tule. Turskan, molvan ja keilan lisäksi yksi ruijanpallas, mutta sen ovat ravut syöneet luurangoksi eikä siitä ole iloa kellekään. Eikä se ole edes satakiloinen. Pallashuumani alkaa laantua. Olisiko sittenkin pitänyt ottaa ne ukkojen räkätykset tosissaan? Tehdä taikoja? Minähän tulin tänne voittamaan!

IMG_7813

IMG_7846

Lokit kirkuvat ympärillämme. Ne haluavat suolet ja maksat ja mahalaukut ja pernat ja nää kaikki mulle hyvin tutut kalan sisäelimet. Paha olo alkaa vallata minut. Oksettaa. Laiva on kiikkerä, sellaisiahan nämä norjalaiset kalastuspaatit ovat ja se sekoittaa tasapainoaistin. On alkanut jo hämärtää ja tuntuu, että viimeisinkin läpö pakenee. Palelee. Nyt tuo siima saisi jo loppua. Pelottaa, ettemme ehdi pois ennen pimeän tuloa. Sitten se vasta alkaakin oksettaa. Mutta en jaksa valittaa. Mitä turhista. Viime päivät ovat opettaneet minulle paljon asenteen lujuudesta.

IMG_7782

Tapitan Arton ja Sveinin työtä silmä tiukkana. Arto nostaa taas uuden kalan merestä ja Svein alkaa suolistaa sitä. Yhtäkkiä paikalle lehahtaa kotka. Sulavin liikkein se kaartaa haaskalle ja nappaa jaloillaan jonkun ison limaklöntin merestä. Meinaan kaatua takamukselleni! Se on hienointa, mitä olen koskaan nähnyt. Kun kalasaaliissa ei liiemmin ole seurattavaa, kotkat pitävät nyt meidän mielenkiintoimme yllä.

Odotan, että kotka lehahtaisi paikalle uudestaan ja nappaisi lisää sisäelimiä ja saisin napattua siitä uvan. Säästämme mehukkaimpia paloja, jotta voimme sitten heittää niitä mereen, kun kotka on taas näköpiirissä. Emme onnistu uudelleen ja valokuvat jäävät saamatta. Onneksi nyt tämä näkymä on tallentunut vahvasti verkkokalvolleni ja toivottavasti peittää nyt sen edellisen siellä pitkään pyörineen. Sen ”white little erätuli-äässin”, jota päätin nyt tällä reissulla potkia.

IMG_7860 IMG_7849

Siimat on nyt nostettu merestä ja matkatessamme kohti kotisatamaa pyydän Artoa antamaan tyhjentävän lausunnon kalasaaliista.

”Tällaista on kalastus”, hän toteaa ykskantaan.

Minä ajattelen Kimi Räikkösen tyhjentäviä lausuntoja. Aika samanlaisia Arton kanssa. Päättelen että enempiä on turha tivailla. Minun mieltäni kaihertaa riittääkö se seitsentoistakiloinen turska. Ruijanpallas jäi saamatta. Se oli lopputulos. Tällaistahan se kalastus on. Arvaamatonta. Yllätyksiä täynnä. Pallaksen sijaan meidät yllättivät kotkat, joita kaartaa näköpiirissämme seitsemän. Minulla on ollut ikimuistoisin laivamatka ikinä. Se riittää minulle.

Kunhan vain seitsentoistakiloinen turska on tarpeeksi. Nyt on vaan selvitettävä mikä kilpakumppanini isoimman saaliin paino on… Luotan itseeni. Luotan Artoon. Me on voitettu. Varmasti.

10819048_726750904090543_558816005_n 10814324_726750690757231_1530813208_n

/æm, yks onnellinen kalanainen, joka kertoo, että huomenna (ellei tuu suolistuskutsua) on luvassa vielä videota kalareissulta ja se se vasta hieno video onkin: Seittemäntoistakilon turska.

Maailman hienoin lauantai!

Rukouksiini vastattiin! Oikein kunnolla. Ei nimittäin tullut suolistusta eilen. EIKÄ TÄNÄÄN! Arvaamatonta on suuten kalastuslaivojen elämä. Vaikka oli jo ihan varmaa, että valtamereltä pukkaisi kalaa tänään viimeistään, niin ei sitten pukannutkaan.

Mutta mitä sitten tulikaan suolistuksen sijaan! Tuli kalastusreissu! Käytiin aamupuhteena merellä heittämässä siimat! Ja huomenna aamulla pääsen mukaan takaisin hakemaan ne mereltä! HUUTOMERKKI!

Olen maailman onnellisin pikkutyttö! Palataan kalastusreissuumme huomenna jahka saamme saaliin ylös. Lauantai! Maailman hienoin lauantai! Ihanaa!

kalastus1 kalastus2

 

/Ämmä ja ihan varmasti tämän vuoden viimeinen aurinko tuossa noin

Kun Valtiotieteiden maisterista tuli kalastajan apulainen

Lämmin sillin lehahdus hyppää kasvoille. Kuuman kostea, silmiä särkevä löyhkäävän kuolleen kalan käry. Yököttävää. Voiko sanoa, että haju on korvia huumaava? Täällä voi. Koukutustuvalla. 

Kello on aamuseitsemän, olen juuri kulkenut läpi hiljaisen ja jääkylmän kalastusrakennuksen ja avannut oman koukutustupani oven. Tupa on lämmennyt ylikuumaksi. Seisomme suoraan meren päällä ja meri huokuu kylmyyttään sisään lattiassa olevista kaivoista ja ohuista seinistä – siksi lämmittimet pistetään huutamaan. Ja siksi se, joka tuvan oven aamulla ensimmäisenä avaa, saa päälleen tämän käryn. Ei se siitä kyllä mihinkään päivän mittaankaan muutu.

On sunnuntaiaamu. Isänpäivä. Ei täällä ole tähän aikaan ketään muita kuin minä. Paitsi tietysti oksettavat makrillisielut, syötit, joita minun pitää pistämän koukkuun. Koukkuja ja siimaa on pöntöllinen. Siimalla on pituutta 500 metriä ja koukkuja siinä on 400. Tätä tekee kalastajan siimankoukuttaja. Fisherman’s hooker, kuten kaverini vitsikkäästi englansi ammattini. Tajuaa ken tajuaa…

stamppi

Tämä on siimapönttö. Eli stamppi. Stamppi-sana ei ole alkuperäistä suomea, vaan siimankoukuttajien suussa suomeksi kääntynyt uusiosana norjasta. Linestamp.

vessanpönttö

Tämä on vessanpönttö. Se odotti minua työpöydälläni muutama viikko sitten, kun tulin ensimmäistä kertaa tutustumaan uuteen työpaikkaani. Kalle, Linda ja Teemu toivottivat minut tervetulleeksi. Minusta se oli ihan hirveän hauska juttu.

Mutta mikäpä kakkaan liittyvä juttu nyt ei olisi minusta hauska. Olivat maalanneet ruskeaki tuon sanomalehtipaperinkin tuossa pöntön alla!

syöttilaatikko

Ennen kuin aloitan työt, haen stampin pakastimesta. Ei siis mistään pikku pakastelokerosta, vaan isosta pakkashuoneesta. Toisesta pakastimesta haen syötit, nuo tuossa yllä. Sitten nostan ne tähän työpöydälleni. Yksi tyhjä pönttö, toinen suoraan merestä tullut täysi, ja syötit. Työpöytäni on valmis. Lattialle nakkaan syöttiroskiksen.

työpöytä

Laitan radion päälle. Kanava on Bö, ainoa joka tässä jumalan hylkäämässä silliltä käryävässä kopperossa kuuluu. Oikeasti se kirjoitetaan norjalaisella øøllä, mutta kuvaa sitä minusta paremmin.

Ihmisethän sanovat ”bööö”, kun haluavat yllättää jonkun.

Ni, Radio Bö ei yllätä.

Se toistaa noin about seitsemän biisin soittolistaa. Samat ohjelmat, kuten bingo ja arvaa ääni – jossa siis jotain pizzauuninkolahdusääntä, että mikähän se on, on nyt arvailtu palttiarallaa kolme viikkoa putkeen – tulevat kolme kertaa päivässä, koska tää radiojengi täällä, ni, soittaa aamupäivän lähetyksen nauhoitettuna uusintana kerran iltapäivällä ja kerran vielä illalla!

Jännitän mikä biisi pärähtää ensimmäisenä soimaan. Princen Purple Rain! Kyllä!

IMG_7809

Nostan oikealla olevasta pöntöstä merestä tulleen siiman. Se sujahtaa käsien läpi. Oikeasta vasempaan. Lasken siiman vasemmasta kädestä toiseen pönttöön ja poimin jäisen makrillisyötin. Pyöräytän koukun oikealla kädellä syötin läpi ja lasken koukutetun makrillin sanomalehtien suojaaman pönttöön. Ja sama uudelleen. Kunnes tulee huono tai irronnut koukku. Se on vaihdettava uuteen. Tai kunnes tulee koukkuun jämähtänyt makrillin nahka. Sen irrottaminen on pirullista hommaa.

Pointti on yksinkertainen: setvitään meressä ollut siima, putsataan vanhat syötit pois tai vaihdetaan koko koukku, suikataan syötti koukkuun ja laitetaan syötitetty koukku nätisti toiseen pönttöön.

pöntöt

alkupänttö

Ja tätä sitten toistetaan. 500 metriä ja 400 koukkua. Ja sen jälkeen uusi pönttö.

IMG_7813

 

teemunpyllykuva

Pyöritän siimaa käsissäni. Vaikka periaatteessa homma kuulostaa helpolta, se on kaukana helposta. ”Pidä alhaalla, älä nosta, älä jätä siimaa vasempaan käteen lepäämään, nosta ahdistelijat päältä pois”. Opettajani Laurin ohjeet kikuvat päässäni. Tämä on jo vähän alkanut sujua. Alku oli kamalaa. Yhteen pönttöön meni melkein neljä tuntia.

Nyt ollaan jo noin kahden tunnin ja viidentoista minuutin vauhdissa. Pari päivää sitten minulle tapahtui joku iso ajatusten paikoilleen loksahtaminen ja nyt tuntuu, että tajuan jo jotain.

IMG_7811

Nopeudestahan tässä on kyse; että saisi yhden pöntön mahdollisimman nopeasti koukutettua. Mutta se nopeus on sitten ihan oma juttunsa. Se ei ole pikaista vauhtia, vaan rauhaa.

Rauha on nopeutta”, kiteytän ensimmäisen koukutuksen minulle opettaman elämänfilosofisen mietelmän. Luulen, että tämä työ kiteyttää minulle vielä monta elämänfilosofistista mietelmää.

Tämä on taitolaji, älypeli. Lauri sanoo, että fyysisestä kunnosta tässä ei ole kyse. Vaaditaan ennemmikin päänsisäistä kestävyyttä ja sitkeyttä, kylmiä hermoja. Mielen hallintaa. Jos alkaa mennä perssiilleen, siimaan tulla sotkuja, on puhallettava peli poikki. Otettava rauhassa. Rauha on nopeutta.

Minä sanon, että hyviä perslihaksia tämä homma kyllä vaatii. Ja ne muuten huutaa hoosiannaa.

kalastusrakennus2 kaytävä

Koukutustupa on aivan oma maailmansa. Tässä kalastusrakennuksessa näitä maailmoja on useampi vierekkäin. Me teemme töitä Bua 2:ssa. Meitä on kolme: minä, Lauri ja Teemu. Teemu on täällä ihan yhtä uusi kuin minä ja minun tärkein työparini. Muissa tuvissa on sitten muuta porukkaa, suomalaisiakin, jotka koukuttavat muille Støn kalastajille.

bua2

Minä olen hyvässä vauhdissa. Siima soljuu. Yhtäkkiä pomo vilahtaa ovesta sisään. Hän on 75-vuotias Fritz. Jotain se siinä suhertelee, nostelee tyhjiä pönttöjä, asettelee uusia koukkuja valmiiksi telineeseen. Valmiiksi minulle! Täällä ei tarvitse pokkuroida. Ei minun pomolle eikä pomon minulle. Fritz istahtaa, nappaa kupin kahvia ja pistää tupakaksi. Istuu hetken hiljaa ja mietteissään, sitten nousee, tulee kurkistamaan työtäni olkapääni takaa, tuhahtaa tyytyväisenä ja istuu takaisin. On hiljaa. Ei sano mitään. Se on tavallaan ihan hyvä, sillä minä en koskaan ymmärrä mitä Fritz sanoo. Kun pomo puhuu, se on niitä hetkiä jolloin joutuu ravistelemaan päätään ja ihmettelee onko joku vaijeri sieltä sisällä katkaistu, kun ei vaan tajua mitään mitä se sanoo.

Siksi on hyvä, että se on hiljaa ja minä olen hiljaa.

Täällä ei sanoja tarvita. Täällä on maaginen tunnelma ja yhteys. Me olemme samaa porukkaa, samalla asialla. Jos olisi oikein elämänfilosofisnostalginen, niin sanoisi, että ”koukutustuvassa olemme veljiä ja siskoja, samaa perhettä”. Yhteydessä. Mutta tuo menee jo vähän liian maailmojasyleileväksi mietelmäksi jopa minulle.

Tupakka on poltettu, kahvikuppi juotu. Fritz lähtee, ihan yhtä yhtäkkiä ja hiljaisesti kuin on tullutkin. Näin tämä homma toimii. Hän ei ole ainoa joka suhahtaa sisään ja istuu penkillä hiljaa. Niin täällä tekevät kaikki. Täällä ei tarvitse koko ajan puhua ja selitellä muille olemassaoloaan tai tekemisiään. Täällä hiljainen fyysinen yhteys puhuu paljon voimakkaammin kuin turha älämölö.

fritz

Tom ja Fritz ovat meidän kalastajamme. He käyvät aina yhdessä merellä, sillä Fritz on jo niin vanha ja meri on armoton, ihan nuorillekin. Se on todellista veljeyttä. Tom menee edellä Straumen-laivansa kanssa ja Fritz pukusuttaa perässä Eliaksellaan. Niin heidän yölliset kalastusretkensä sujuvat. Se on minusta kovin sympaattista.

Toinen pomoni, Tom of Lofoten eli Lofoottien Tomppa kysyi muuten eilen sen ison kysymyksen.

Milloin lähdet mukaan merelle?

Sen perään Fritz kysyi, että ”Kuinka rohkea olet?”  ja jotain muuta mitä minä en taaskaan ymmärrä paitsi että jotenkin siihen liittyi sana ”mus”, joka on siis ruotsiksi hiiri, mutta norjaksi ilmeisesti jotain ihan muuta. Tämän päättelen siitä hillittömästä naurunremakasta, jonka ukot saivat itselleen aikaan tästä lausahduksesta…

Tompan puhetta minä ymmärrän paremmin, mutta nyt olen suu auki. Ymmärsinkö oikein. Minä? Merelle? Vain pari viikkoa täällä oltuani? Kalastaja ei mielellään ota ulkopuolisia mukaansa kalastamaan, mutta minä voisin tulla. Tattadaa! Fanfaareja!

Sovimme, että merelle mennään pian, sillä palan innosta nähdä käytännössä kuinka nuo minun omilla pikkukätösilläni tekemät siimapöntöt sujahtavat mereen ja kuinka niillä nostetaan kalaa. Mutta se on ihan oma tarinansa, josta kirjoitan erikseen. Siellä olen vain vieraana. Nyt olen omalla maallani, omissa töissäni. Vaikka ajatuksissani jo merillä. Oksentamassa merisairaana. Onneksi roudasin Suomesta pahoinvointilääkkeet mukaan…

elias

Sää on se, mistä täällä jatkuvasti puhutaan. Sääkeskustelu on täällä verrattavissa sellaiseen normityöpaikkojen selän takana puhumiseen, että kuka pomo on ollut kenenkin sihteerin kanssa. Siis säästä juoruillaan ja kaikenlaiset harhaanjohtavat väärät juorut leviävät ympäriinsä. Koskaan ei voi olla varma, että loppuuko se myrsky nyt ylihuomenna vai keskiviikkona kun kaikilla on siitä oma näkemyksensä. Siksi minä olen päättänyt kuunnella vain kalastajia. Nyt he ovat kertoneet, että nyt on parin päivän tauko. Tuulta on taas liikaa. Nyt täällä alkaa suhmurointi ja arvuuttelu siitä, että milloin kalastajat taas palaavat.

* * *

Homma kulkee käsissäni tasaisessa rytmissä. Se rytmi on sellainen, että kun sen kerran kehoon saa, sitä enää tarvitse miettiä. Se on sulavaa tahtia, jossa kaikki tapahtuu harmonisesti ja luonnollisesti. En ajattele mitään, juttuja popsahtaa päähän ja pois – vähän kuin meditoisi. Ja sitten aivan yhtäkkiä tulee kuningasidea.

IMG_7822

Koukuttajan työ on Norjassa aliarvostetumpaa hommaa kuin siivoojan työ.

”Eikö tuossa mene hukkaan kallisarvoinen valtiotieteiden maisterin ja harvinaisen viestinnän pääaineen tutkinto? Tai historia viestinnän ammattilaisena ja yrittäjänä?”, kysyi eräs tyyppi minulta.

”Ei”, minä vastasin.

Tiedän että tässä on joku isompi juju, joka selviää minulle myöhemmin. Tätähän minä tilasin. Jotain ihan muuta. Muistatko, kun kerroin siitä aiemmin? Ja sitä paitsi, nykyisin arvostan tätä hetkeä ja seikkailuja, itsensä likoon pistämistä ja uusiin juttuihin tutustumista paljon enemmän kuin historian papereita tai tulevaisuuden uraa.

Onhan tämä ihan hitokseen ällöttävää. Minä, Samppanjapissis, siistin ja coolin sisätyön ihminen pistän kuollutta kalaa koukkuun tuntikausia. Mutta jotenkin vaan se, miten urakehityspolkuni tämän työn jälkeen kulkee, ei kiinnosta minua yhtään juuri nyt. Tiedän, että tämä on elämäni tärkeimpiä työkokemuksia. Ja sitä paitsi, saanhan minä kertoa tästä jatkuvasti sinulle!

Tässä vuodessa on kyse rajojen rikkomisesta. Ja Samppanjapissiksellä niitä rajoja riittää.

fritz vahtii

Ja vaikka kuinka paskaduunia jonkun ulkopuolisen mielestä, who cares, sillä meillä on paras työtiimi jossa olen koskaan ollut. Luulen, että monella pikkupomolla olisi tästä opittavaa.

Niin paljon työelämä voisi tästä oppia, että minä suunnittelen jo alkavani järjestää tänne retriitttejä stressaantuneille työporukoille. ”Koukutu työhön ja elämään”, olisi sen retriitin slogan. Jengi tulisi bussilla Suomesta Støhön ja pistettäisiin kädet saveen – tai sisäelinlimaan – koukuttamaan. Sitten se vietäisiin välillä vaeltamaan ja välillä valassafarille valaita bongaamaan. Ja sitten vaan istuttaisiin alas ja tuotettaisiin se mitä pitäisi tuottaa. Takuuvarma bisnes. Näitä ideoita minun pääni täällä tuvassa pulputtaa.

Mutta ajattele nyt vaikka tätä meidän työyhteisöämme. Tässä me kökötämme pönttöjemme äärellä. Samalla kun siima soljuu käissämme ja kuolleita kalanpaloja pistetään koukkuun, me puhumme välillä niitä näitä, välillä elämän isoista asioista, välillä työstä. Välillä olemme hiljaa, kukin omissa maailmoissaan. Ja välillä käymme ulkoilemassa luonnossa, yövymme ehkä Kyrren mökillä. Me opimme, kehitämme työmenetelmiämme, haastamme aivojamme – siiman koukuttaminen on luovaa ongelmanratkaisua. Mitä tehdä kun eteen tulee tuhannensykkyrälle mennyt siima? Se olisi minun työelämäretriittini ensimmäinen ryhmätehtävä. Ja se on meidän työmme arkea!

Täällä ei tärkeillä, kaikki ovat samanarvoisia. Ja auttavat toista. Ollakseni rehellinen, tämä kaikki on minulle aivan uutta. Että näinkin voi tehdä töitä. Täällä ei kilpailla toisia vastaan. Täällä autetaan, ollaan ystävällisiä, jätetään pari palaa omasta appelsiinista työkaverille, keitetään sille mustikkakeittoa. Tai tehdään sushia yhteisesti jaettavaksi tauolla!

sushi

Ja mitä siihen luovuuteen yleisellä tasolla tulee, kelaa tätä mun kirjoittamistani. Siis tätä miten tämä työstäni kertova blogini, jota juuri luet, syntyi. Tässä muina miehinä koukutan menemään ja sitten tulee se kuningassidea ilman että minä sitä synnytystuskissa yritän päästäni pusertaa ja sitten minä ryntään saman tien kirjoittamaan sen idean vihkoon, palaan takaisin pöntön ääreen, sulaudun rytmiin, ja taas:

Uusi idea!

Teksti!

Vihkoon!

Pöntölle!

Uusi idea, vihkoon, pöntölle. Uusiideavihkeoonpöntöllejaniinedelleen…

Sakutuomiset ja jarisarasvuot ja esasaariset, tätä on flow ja työyhteisöhjen kehittäminen!

puoliväli

Nyt kyllä huudan jo kirosanoja. Tekstin tulo ei lakkaa. Kaikella on rajansa. Alan jo ahdistua, sillä tämä viholle tasaisin väliajoin syöksähteleminen ei ole loppua, niin paljon ajatuksia syntyy. Tätä menoa pöntön valmistuminen kestää tunteja ja putoan aikatavoitteestani.

Olen suunnilleen puolessa välissä pönttöä. Aivan liian kaukana ajallisesta tavoitteestani. Syötit ovat ehtineet sulaa muistiinpanohässäkkäni aikana. Ja kun ne sulavat, niistä tulee oksettavaa mössöä.

Ajattele istukkaa. Nyt!

Ni sellasta.

ällömönjä

Tällaisia ne sitten ovat jäisinä, jollaisina me niitä koukkuun laitamme.

syötit2

Se on tuo rapu, tuo oranssi porkkanan näköinen joku eläinplanktoniin kuuluva pieni hyppyrapu, jolle me ei tiedetä suomenkielistä vastinetta, latinaksi calanus finmarchicus, joka kalan koukkuun houkuttelee. Tiesitkö? Että makrilli on ihan toissijainen tässä jutussa. Se on vain mennyt meressä uiskennellessaan syömään tuon calanus finmarchicuksen ja sitten kun se naarataan syöttikalaksi ja leikataan pieniksi syötinpaloiksi, calanus finmarchicus tulee sen mukana.

Makrilli on vain välikappale! Kaikkihan me olemme. Vain välikappaleita jollekin suuremmalle ja merkityksellisemmälle. Tuo oli toinen koukutuksen minulle opettama elämänfilosofinen mietelmä! 

”Me olemme vain välikappaleita jollekin suuremmalle.”

suomalaiset

Tämä kaikki on katoavaa. Meidän jälkeemme tätä ei ehkä enää ole. Norjalaiset eivät tätä duunia halua tehdä, joten koukuttajia haalitaan ulkomailta. Jos me emme enää tänne halua tulla, ei ehkä koukuttajia enää tänne saada ollenkaan. Toinen siimakalastuksen jatkuvuuden tae ovat nuoret kalastajat. Mutta heitä on koko ajan vaikeampi saada tänne. Muut jutut ja tehokkaampi kalastus kiinnostaa nuoria.

Se harmittaa minua ja haluaisin jotain tehdä asialle, mutta se voi olla vaikeaa. Mahdotonta. Samalla tunnen itseni kovin etuoikeutetuksi kun pääsen itse kokemaan vielä kaiken tämän. Jotain ihan muutahan minä tilasin. Ja jotain ihan muutahan minä sain. Aivan uuden maailman, jonka olemassaolosta en ollut kuullutkaan. Siimakalastuskylän.

IMG_7206

Minä vain haluaisin näyttää kaikille mitä tämä on. Mitä täällä on! Osoittaa kaikille mitä ihmeitä voi löytää kun astuu ihan vaan vähän sen oman uomansa ulkopuolelle. Minä olen täällä tajunnut sen, miten paljon maailmassa on muutakin kuin se oma pieni todellisuus, jossa päivittäin elää. Se ajatus, se, uskomus, se rakennelma, että tämä minun todellisuuteni on ainoa oikea, ainoa hyväksyttävä ja ainoa mahdollinen. Mutta tässä työssä, tässä maailmassa, tuo uskomukseni on murentunut. On niin monta erilaista tapaa elää.

Yksi ei ole enemmän totta tai oikein kuin toinen.”

Sori. En voi lopettaa tätä. Se oli kolmas koukutuksen minulle opettama elämänfiloinen mietelmä. Mutta kun niin se vaan on. Ja täällä eri maailmat kohtaavat…

todellisuus

Pyöritän siimaa, poistan vanhoja kertaalleen meressä käyneitä syöttejä, laitan uusia koukkuun, vaihdan koukkuja. Joka sadannen koukun jälkeen siimassä on vihreä naru. Olen tähän mennessä oppinut, että sen vihreän narun nimi on kivinaru, mutta en vielä sitä, miksi se on siinä. Oppi tulee pala kerrallaan. Kasaantuu vanhan, jo opitun päälle. Se on olennaista myös koukuttamisen opiskelussa, sillä kaikkea ei vain voi napata kerralla. Kerron sinulle sitten heti mikä kivinarun pointti on kun oppimiskäyrässäni ollaan sillä tasolla.

Minulla on peli. Opettelen joka pöntöllä yhden uuden asian lisää. Haluan, että jokaisen siimapöntön teko kestää ainakin muutaman minuutin vähemmän kuin edellinen. Sellainen olen. Kilpailuhenkinen, itseni haastaja. Ja tässä työssä nuo ominaisuudet nousevat arvoon arvaamattomaan. Samoin kuin ne perslihakset. ”Rauha on nopeutta”, joudun hokemaan itselleni koko ajan. Tiedän, että tekniikan on oltava kohdallaan, jotta minuutteja putoaa.

Tämä pönttö tosin ei valmistu ikinä tätä tahtia. Nyt on lopetettava tämä flow. En voi enää pyrähdellä paperille kirjoittamaan muistiinpanoja blogiani ja elämänfilosofisia mietelmiä varten.

kahvikuppi

Kahvia kuluu koukutustuvalla. Täällä tämä hemmetin kakka norjalainen kurakin maistuu ihan hyvältä. Tuo on minun kahvikuppini. Riittävän suuri. Sen ääressä syntyy vielä koko joukko tekstejä ja mietelmiä. Riittävän suuria.

Purple rain! Neljättä kertaa tänään! Vain yksi asia voi olla kamalampaa kuin kuunnella Princen Purple rainia neljättä kertaa saman päivän aikana ja se on se, että Lauri laulaa mukana Princen Purple rainia! Ja se, että siinä välissä kun Lauri ei laula Princen Purple Rainia mukana, se kertoo jonkun iän vanhan Prince-elokuvan juonta. Lauri rakastaa Bötä. Ja Princeä.

Minä ja Teemu ei. Me vihataan Princeä ja Whitney Houstonin I’m every womania ja kaikkia niitä neljää muuta kappaletta jotka soivat vuorotellen kanavalla. Ei ihme, että yhdessä radiomainoksessaan Bö kertoo ottavansa rahalahjoituksia vastaan. Ollaan jo mietitty, että kuinka monen pöntön palkat voitaisiin niille lahjoittaa, jotta saisivat uuden soittolistan.

Tässä kuvassa me Teemun kanssa oikeasti vihataan Bötä, mutta olemme pakotettuja nauramaan, koska Lofoottien Tomppa, siis meidän pomo, on ottamassa tätä kuvaa. Ja vaikka täällä ei pomolle pokkuroida, niin kameralle on hymyiltävä….

minäjateemu

Palaan tauolta uuden pöntön pariin. Pönttö kerrallaan homma alkaa sujua paremmin ja paremmin. Minun kaltaiselleni tässä tulee vähän sellainen suorituspöhnä. Että ei malttaisi lopettaa ollenkaan. Mutta taukoja on pidettävä. On muistettava syödä. ja se on osoittautunut minulle helpoksi hommaksi… Keho huutaa hiilareita. On saatava energiaa, sillä olemme koko ajan jaloillamme. Viime yönä heräsin siihen, että lonkkiani kolotti ja särki. Tein silloin neljä pönttöä. 1 600 koukkua. Kaksi kilometirä siimaa. Valmisteluineen ja siivouksineen yhteen pönttöön menee minulta noin 2,5 tuntia. Laske siitä. Välissä oli vielä tunnin lenkki koiran kanssa.

Yritän vain puolustella miksi syön niin hirveästi suklaata.

Tänään teen vain kaksi pönttöä. Limaiset makrillin sisäelimet pyörivät käsissä jo luontevasti. Välillä naamalle tirskahtaa sellainen kunnon iloinen mönjä, kun koukkun iskee vähän jo liikaa sulaneeseen sisäelinklönttiin. Tämä kaikki menee jo ihan ilman ällötyksiä. Mut ans olla, kun siimasta esiin nousee siihen jäänyt kalastajalle kelpaamaton roskakala. Siinä kohtaa menee raja. Sitä en vielä pysty irrottamaan. Tavallaan vähän outoa.

kalasiimassa

Suurimmat työtapaturmat täällä aiheutuvat varmaan limaisiin, lattialle jääneisiin syötteihin kompastumisesta tai koukun ajautumisesta erinäköisiin paikkoihin. Kuten peukalon kynnen alle. Hitto. Se sattuu! Mutta onneksi on puna-ahven. Sellaisiakin löytyy aika ajoin merestä tulleista pöntöistä. Sen silmässä on antiseptistä ainetta, joten kun haava tulee, se on poks, silmä rikki (siis kalan, ei ihmisen) ja haava silmään. Tällaisia taitoja minä opin päivittäin.

kala

Minut on osoitettu nyt Fritzin henkilökohtaiseksi koukuttajaksi, ja olen ihan hirveän ylpeä. Ajattele! Minä täällä vastaan yhden norjalaiskalastajan siimapöntöistä. Ja sinä siellä saatat joskus syödä meidän kalastamaamme kalaa!

Päivän toinen pönttö on sujunut kuin leikiten. Se on jo valmis! Nostan sen kottikärryihin ja kärrään pakastimeen odottamaan. Sieltä Fritz sen sitten nappaa mukaansa kun lähtee töihin. Ikänsä takia Fritz kalastaa kuudella nelisatasella (ammattislangia!). Tompalla määrä vaihtelee, mutta taisi tuossa viime yönä mukana olla 12 pönttöä. Me koukutamme sen mukaan mitä he käyttävät.

Ensi yönä he eivät mene merelle, koska tuuli on nousemassa. Tiistaina kalastetaan taas ja nämä pöntöt käytetään silloin. Sitten aamuyöllä he tuovat käytetyt pöntöt tuvalle ja me koukutamme niistä keskiviikkona uudet. Näin se toimii. Kiertää ympyrää.

karräys

pakastin

Pesen syöttiastiat, stampin, lattian, lakaisen syöttiroskan kalanruuaksi mereen. Laitan kahvinkeittimen pois päältä ja pistän flowmuistiinpanoni taskuun. Merkkaan tekemäni pöntöt listaan, ja painan Bön kiinni. Korvat ovat alkaneet suodattaa sitä, en ole enää tunteihin tajunnut mitä siellä on soinut.

Laitan valot pois. Painaessani ovea kiinni, mietin voisiko tälle hajulle tehdä jotain. Edes vähän laimentaa? Toisaalta. Kovin monella työpaikalla ei voi pieraista niin että kukaan työkaveri ei huomaa mitään. Kaikella on kääntöpuolensa.

Nii. ”Kaikella on kääntöpuolensa.”

Olkoon se nyt sitten neljäs elämänfilosofinen.

 

* * *

Maijan faktanurkkaus:
Siimakalastus

Siimakalastus Norjassa on suhteellisen nuori kalastusmuoto. Se oli pitkään juksakalastukseen ja verkkopyynin varjossa ja jopa kielletty vielä 1600-luvulla. Nykyään siimakalastusta harjoitetaan kaikkialla Norjan rannikolla. Etelässä suuret automaattisiimalaivat ovat yleisempiä, pohjoisessa pienemmät yhden-kahden kalastajan alukset. 

Siimakalastus jaetaan neljään kalastusmenetelmään: automaattilaivojen siimakalastukseen, väliveden siimakalastukseen, ja pintasiimakalastukseen sekä pohjasiimakalastukseen, jossa siima koukutetaan maissa ja lasketaan muutamaksi tunniksi, maksimissaan puoleksi vuorokaudeksi pohjaan. Yleisimpiä saaliskaloja ovat kolja ja sinipallas ja sesonkiaikana turska. Pohjasiima on yleensä punottua narua. Siimassa koukkuja 300-400.

Støssä on kolme kalastussesonkia: koljakausi heinä-tammikuussa ja turskakausi tammi-huhtikuussa sekä sinipallaskaudet kesäkuun kolmen ensimmäisen viikkon ja elokuun kolmen ensimmäisen viikon aikana. Saalismäärät vaihtelevat vältttävästä 60 kiloa/siima erinomaiseen 150 kiloa. Turskakaudella saattaa saalista tulla jopa 400 kiloa per siima.

Støssä siimakalastettu turska ja kolja ovat saaneet sekä MSC:n kesävän kalastuksen että Kravin økologisk fisk merkin. Rannikkokalastus siimoilla on ekologisesti ja sosiaalisesti kestävällä pohjalla. Se työllistää monikertaisesti tehokalastukseen verrattuna ja pitää rannikkokulttuurin elossa. Valitettavasti kyseessä on tehokkuuden paineissa muutama sukupolven kuluessa katoava elämäntapa. 

Lähde: Lauri Pietikäinen