Avoimen ja vapaan keskustelun tulisi olla kansalaisoikeus, suorastaan -velvollisuus! Mutta miten käy ajattelun tässä suomalaisessa mielensäpahoittajien keskustelukulttuurissa, jossa sattaminen ja satutetuiksi tuleminen tuntuvat olevan usein keskustelun lopputulos? Ääripäät Uskaltaako enää sanoa mitään?
Somekohuista ja -lynkkauksista on tullut arkipäivää 2010-luvulla, ja tämä aiheuttaa monissa huolta keskustelun laadusta ja siitä, siirtyykö tällainen puhe myös kasvokkaiseen vuorovaikutukseen. Osaammeko me enää keskustella rakentavasti?
Minulla on upea mahdollisuus päästä käymään keskusteluja viisaiden ihmisten kanssa; nyt töissäni pääsin pohtimaan asiaa enemmän. Pyöreään pöytään kollegani Juhani Forsmanin ja minun kanssa istui Ilkka Koponen, joka on lääkäri ja pappi ja näin tarkastelee maailmaa niin uskon kuin tieteen näkökulmasta. Syntyi tämä podcast, kuultavissa alla olevasta linkistä Yle Areenassa…
”En pyydä mitään muuta kuin että tämä alkava viikko toisi mukanaan yhden asian, joka antaisi minulle pienen varmuuden ja uskon elämän järjestymiseen. Muuten minä en taida jaksaa.”
Näin minä lausuin ääneen viikko sitten sunnuntaina nukkumaan mennessäni.
OLIN PERJANTAINA ERÄÄSSÄ sosiaalisen median vaikuttajien ja markkinointialan seminaarissa – Ping Helsingissä, jossa olen ollut mukana jo kahtena aiempana vuonna.
Fiilikseni seminaarin astuessa oli hieman matala, sillä viime aikoina olen tuntenut kovaa riittämättömyyden tunnetta. Monella saralla elämässä tuntuu nyt, ettei riitä, ei osaa tai ei ole enää oma itsensä, sillä vamma on sekoittanut koko pakan täysin. Tuntui, etten ansaitse ilmaista, yhteistyökumppaneiden maksamaa paikkaani tässä huipputapahtumassa, sillä panokseni alalle ja tuottamani sisältö omaan blogiini tai vlogiini on ollut niin heikkoa viime aikoina – onhan minun totuttu tekemään hurjia repäisyjä ja kirjoittavan viihdyttävää huippusisältöä niihin kytketyin mielenkiintoisin elämänopetuksin.
Eniten minä olen tuntenut riittämättömyyttä sinun edessäsi. Sinun, joka kerta toisensa jälkeen palaat lukemaan blogiani, hakemaan siitä ideoita ja saamaan kenties jotain peiliä omiin ajatuksiisi ja maailmaasi. Sinun, joka haluat tietää mitä täällä tapahtuu, ja olet tottunut vaikuttumaan lukemastasi.
Mutta ei, en ole halunnut kirjoittaa paljon viime aikoina, sillä on tuntunut, että voin tarjota päävireeltään kovin synkkiä säveliä – sellaisia kun luonnollisesti on ihmisen elämänvaihe hetkessä, jossa hän yrittää nousta ylös ison vamman aiheuttamasta kaaoksesta ja tarttua kiinni elämään (esim. tässä jutussa lisää).
Päävireeltään kovin synkkiä säveliä.
TAPASIN PING-TAPAHTUMASSA paljon tuttujani ja koko joukon ennalta minulle tuntemattomia sosiaalisen median persoonani seuraajia. Vaihdoimme kuulumisia ja – yllätys yllätys – minun perkeleellinen polveni oli jokaisen keskustelun päähenkilö. Se on vallitseva olosuhde, halusin tai en. Se on kaikkien tarinoideni lähde tällä hetkellä, taistelenpa sitä vastaan kuinka paljon vain.
Hieman häpeissäni kerroin kaikille, etten ole kyennyt tuottamaan inspiroivaa tarinaa seuraajakunnalleni, ja mieluummin valinnut jättää kirjoittamatta kuin kuvata synkkiä fiiliksiä, joita elämäni nyt tarjoilee.
Mutta saamani vastaukset yllättivät minut. Kaikki kiittelivät minua siitä, että olen avannut tätäkin, monelle tuntematonta prosessia yleisöni edessä. Että vaikka minusta ei siltä tuntuisikaan, matkani – kaikessa synkkyydessäkin – avaaminen on ollut kiinnostavaa ja antoisaa. Ja että ihmiset osaavat lukea ohi synkkyyden. Etteivät he tuomitse minua mielipuoliseksi tai kyvyttömäksi tekemään töitäni (mitä pelkään ihan valtavasti), vaikka kerron synkkiäkin kokemuksia.
Jotain siitä, että en ole ehkä ihan oma itseni tällä hetkellä kertonee sekin, että Ping-tapahtumassa otin tasan kaksi kuvaa, eikä kumpikaan niistä ole selfie 😀 Tässä niistä toinen, master class -luennolta, johon osallsituin.
MONI HOKEE, ETTÄ malttia.Kyllä, sitä tarvitaan, mutta ei minun tilanteessani ole kyse lopulta siitä. Synkkyyden tunteen elämääni tällä hetkellä luo valtava kaaos, jossa elän sekä samanaikainen paine saada itseni vihdoinkin koko kukoistukseen; olemaan tarpeellinen ja tekemään edes pieniä merkityksellisiä asioita samalla kuin kehittymään itse edelleen. Kaaos ja tarpeettomuuden tunne meinaavat sekoittaa pään, enkä edes minä, joka olen tunnettu elämänuskostani ja siitä, että osaan aina nähdä mahdollisuuksiin, kykene aina järjestämään päätäni sellaiseen asentoon, ettei mikään masentaisi tai synkistäisi maisemaa.
Minua rasittaa, väsyttää ja kyllästyttää – mutta yhtä aikaa ja aivan yhtä paljon innostaa, kiinnostaa ja kutkuttaa – tämä kaaostila, jossa ajatukset, tavoitteet, kehon fyysiset rajoitteet, uudet mahdollisuudet, menetetyt unelmat ja tuntematon tuleva sekoittuvat kummalliseksi mössöksi, josta minun polkuni eteenpäin vähitellen muodostuu.
Kaaos on myös syy siihen, etten nyt kykene juuri kirjoittamaan. Asiat eivät jäsennyt selkeiksi sanoiksi, inspiroiviksi ajatuksiksi tai kannustaviksi tarinoiksi, joita haluaisin sinulle aina kertoa. Mutta ne kykenevät kasaantumaan sinunkin eteesi konkreettisiksi kokemuksiksi. Tunteiksi, jotka nousevat esiin tästä hetkestä, ja ovat myös varmasti jollain tasolla tunnistettavissa sinullekin.
VAIKKA MUUTEN MINÄ olen persoonana ja ihmisena aika huithapeli ja teen paljon liikoja pohtimatta, kirjoittajana ja esiintyjänä, sisällön tuottajana olen niin vaativa itselleni että en halua tuottaa maailmaan tyhjiä sanoja, vaan aina jotain ajateltavaa. Perjantain jälkeen asiaapohdittuani päätin, että en aseta itselleni jatkossa niin korkeaa rimaa siihen, että jokaisessa tarinassa tarvitsisi olla jokin elämää suurempi opetus tai erikoinen kokemus. Ehkä joskus ne suurimmat tarinat rakentuvatkin rivien välistä ja ovat sellaisia, jotka sinä saat ainutkertaisena vain itsellesi. Joku toinen kenties lukee jutun sitten aivan toisella tavalla. Kolmas saa jotain, neljäs ei mitään.
Siksi haluan alleviivata ihan vähän:
Bloggaaminen ja vloggaaminen on tekijälleen valtava itsetutkiskelun matka; iso osa elämää sekä suuri vastuu seuraajien edessä, että aika ajoin se pistää isojen kysymysten äärelle. Tasaisin väliajoin minä pohdin, onko blogini kulkenut tiensä päähän, ja olen sen aikeissa lopettaa (kuten viime viikkoina). Blogini putoaa johonkin kummalliseen väliin maailmassa, jonka toisaalla täyttävät kauniit kuvat ja täydellisyys sekä toisaalla vahvat asiantuntijatekstit jostain erityisalasta. Minä tuotan tarinaa edestakaisin ja ylösalaisin polveileasta elämästä, ja altistan tämän kaaoksen sinun eteesi.
Mutta sitten taas saan jostain vahvistuksen sille, että tätäkin tarvitaan. Lopulta kuitenkin jokainen blogi valottaa kirjoittajansa elämää aina kustakin vallitsevasta kokemuksesta, näkemyksestä ja elämäntilanteesta käsin. Minun ajatukseni käyvät välillä vaikeissa asioissa ja valottavat myös hieman synkkiä tilanteita elämässä, mutta näin elämä nyt on, eikä sitä vastaan käy taisteleminen. Tämä on se polku, jota yksi ihminen kulkee, kun puitteet ovat ne mitkä minun elämässäni ovat. Olosuhde on hyväksyttävä, ja siinä, maltillisesti kaaosta parhaalla mahdollisella kyvyllään kesyttäen, koetettava löytää tie eteenpäin.
Sillä se löytyy! Ja minä toivon todella, että kaikesta tästä pohdinnasta on hyötyä sinullekin – minä kun en ole ”päiväkirjabloggari”, vaan kirjoitan tätä inspiraatioksi sinulle.
Bloggarina selvästi pyöritän tällä hetkellä mielessäni paljon sisältöön liittyviä kysymyksiä: sitä, millaisia tarinoita jatkossa tarjoan blogini ja uuden videoblogini puolella. Minä olen onnistunut erityisesti tässä asiassa, josta markkinointiguru Ann Hadley puhui; budjettia minulla ei ole tekemisiini lainkaan, mutta kun aivot toimivat (ehkä joskus vielä vähän paremminkin kuin tällä hetkellä), voi saada aikaan paljon timanttisempia tarinoita.
VIIKKO ON VIERÄHTÄNYT sunnuntaista toiseen, ja minua vähän huvittaa. Suomi aloittaa juuri vuoden iloisimman päivän viettämistä ja minä kirjoitan aivan toiselta äärilaidalta; synkkyyden sävelistä kohti vappupillien pärinää ja värinää. Mutta se on stoorini juuri tänään, ja minä rakennan sykähdyttävää sisältöä nyt synkkyyden sävelistä.
Mutta, kuule, ei ole huolta. Kun nyt katson kulunutta viikkoa taaksepäin, voin kertoa, että sain sen mitä tilasin. Pitkän vaikean ajan jälkeen tällä viikolla eteeni on noussut sen tilaamani yhden lisäksi yllättäen useampi asia, jotka ovat tuoneet minulle pienen varmuuden ja uskoa elämän järjestymiseen. Kerron niistä sitten, kun niiden aika on. Nyt hetken selvittelen päässäni kaikkien noiden mahdollisuuksien aikaan saamaa kaaosta 😀
Kun minä olin pieni lapsi, isovanhemmillani oli konepaja. Koko lapsuuteni vierähti leikkien pihamaalla, jolla oli vaaleanvärinen puutalo, hehkuva puutarha ja suurensuuri metaliverstas. Minä rakastin tuota paikkaa. Se oli kokonainen maailma.
* * *
Lompsin tamperelaisen asuinalueen halki kännykän karttaa tuijottaen. Määränpää saavutettu! Nostan katseeni ja huokaisen ihmetyksestä. Olen astunut suoraan maailmankuulun konepajan pihaan.
Jännittää. On sunnuntai ja olen menossa ventovieraiden ihmisten kotiin. Olen tullut Tampereelle tapaamaan Anni ja Lauri Vuohensiltaa – aikeenani on haastatella heitä haasteesta, jonka tämä pari on minulle heittänyt hetki aiemmin. Olen saanut kutsun kylään heidän kotiinsa. Naurattaa vähän, sillä minä, Helsingin tyttö, olen ajatellut tapaavamme jossain trendikahvilassa. Mutta että toisten kotiin, sehän on jopa vään poikkeuksellista näinä aikoina.
Anni ja Lauri ovat silmissäni kuninkaallisia. He ovat tehneet sen, mistä moni somehahmo unelmoi – läpimurron. En ollut kuitenkaan tajunnut, että nämä hydrauliikkaprässääjät asuvat samassa pihapiirissä, jossa heidän kuuluisa työpaikkansa ja hydrauliikkaprässi sijaitsee.
Minut valtaa kotoisa olo. Muistot lapsuuden konepajasta virtaavat mieleeni. Isot ja raskaat koneet sekä hitsauskitkan haju. Minun ensimmäinen oma bisnekseni; konepajahallissa järjestetty tapahtuma ja minun grillipisteeni, jossa myin vieraille makkaraa. Pihassa serkkujen kanssa vietetyt kesät, salaiset tutkimusretket konepajahalliin. Rautaa ja järeitä metalliesineitä – sellaiselta näytti koko ihmiselämä lapsen silmiini.
”MEILLÄ ON TÄÄLLÄ LOUNAS vielä kesken, sisään vaan”, kuuluu iloinen naisääni oven takaa.
Ovella räpiköidessäni kenkiäni jalasta päivittelen hassua fiilistä tunkeutua sisään näin sunnuntaipäivänä.
”Voi, meillä on viime ajat käynyt vaikka ja ketä – tervetuloa sisään!”, Anni Vuohensilta sanoo ja viittoo minut sisään lämpimästi.
Kaksi kissaa hyökkää repulleni, jossa taitaa haista kana-takeawayn jätteet.
Syy vierailuille löytyy pihapiirin konepajasta. Sen sisällä olevasta hydraulisesta prässistä on tullut varmasti maailman tunnetuin sellainen ja samalla Laurin ja Annin Hydraulic Press Channel -Youtube-kanavasta maailman nopeiten kasvava tubekanava. Sillä murskataan erilaisia esineitä hydrauliikkaprässillä mäsäksi. Ja sitten miljoonat ihmiset maailman eri kolkissa katsovat jännityksellä kuinka käy.
* * *
Pläräsin lapsena mummolassa innostuneena vanhoja valokuva-albumeita. Niissä oli kuvia työkoneista, joita ihmetteli erilaisia ihmisiä, sellaisiakin, joiden ihonväri oli toinen kuin mihin pienessä keski-suomalaisessa kylässä olin tottunut. Se oli kiehtovaa. Kuinka ikinä ne ihmiset maailman kaukaisimmistakin kolkista olivat päässeet tähän pikkukylään? Ja mitä he täällä oikein tekivät – meidän pihapiirissämme? Maailma oli käynyt meidän mummolan pihamaalla, se tuntui hurjan hienolta!
TÄSSÄ PIHAPIIRISSÄ on töröttänyt vuosikymmeniä Konepaja Vuohensilta. Lauri seuraa isänsä jalanjälkiä ja jatkaa mukana konepajan toiminnassa. Mutta viime aikoina huomiota on alkanut viedä muuan toinenkin työtehtävä.
”Mä olen aina katsonut huuli pyöreänä kaikkia Youtube-videoita, enkä ole ymmärtänyt yhtään miten ihmeessä kukaan niitä jaksaa katsoa. Mutta jossain vaiheessa uteliaisuus alkoi kasvaa: jos itse tekisi videoita, mistä ne oikein tekisi ja miten voisi rakentaa niistä niin kiinnostavia, että niitä joku katsoisikin”, kertoo myös omaa Rahkamuija-nimistä blogia kirjoittava Anni.
Niinpä Lauri ja Anni päättivät kokeilla. He perustivat Youtube-kanavan lokakuussa 2015 ja keksivät alkaa kokeilla mitä erilaisille esineille tapahtuu, kun ne puristaa hydraulisella prässillä murskaksi – ja näyttää tämän sitten koko maailmalle, kun se kerran nykyaikana mahdollista on. On ollut golf- ja keilapalloa, Barbie-nukkea, ananasta. Jos olet noin kolmekymmenvuotias mies, tiedät kyllä mistä nyt puhutaan, sillä sinun kaltaisesi ovat erityisen viehkoutuneita kanavasta.
LAURI AVAA OLOHUONEEN pöydällä olevan pienen purkin.
”Hei, Anni, tää lima on jotenkin ihan outoa nykyään, se ei enää sillai jousta niinku ennen”, hän huikkaa aidosti ihmeissään keittiöön Annille.
Katson miestä kysyvästi.
”Niin siis tää on tällasta magneettista limaa”, hän vastaa näyttäen siltä kuin olisi antanut minulle täydentävimmän vastauksen maailman luontevimmalle asialle.
Nii just, ajattelen ja katson häntä takaisin kulmaani kohottaen.
Tuotahan se vaatii. Asennetta. Sitä, että magneettinen lima on maailman luonnollisin juttu. Kun osaa nähdä asioita toisin silmin ja uteliaana, voi saada ihmeitä aikaan.
Magneettisia limoja ja muita ihmeellisyyksiä alkoi kerääntyä Vuohensiltojen ovelle erään kummallisen päivän jälkeen. Videoita oli tehty jonkin aikaa, mutta niiden tuottaminen oli vähän vähentynyt loppuvuoden melskeessä. Keväällä Anni kuitenkin haastoi Lauria taas kokeilemaan jotain esinettä prässiin, jotta voitaisiin ladata video Youtubeen.
Hommat tehtiin ihan normaalisti, kuten aina ennenkin. Mutta jokin ei mennytkään ihan samoi kuin aina ennenkin. Tapahtui ihme.
* * *
Minun silmissäni kaikki mummolani pihamaalla tapahtunutta oli ihmeellistä. Talo oli täynnä kiinnostavia huoneita ja konepajan halleissa, joihin aina karkasin salaa, tuoksui seikkailu. Vanhat kuvat maailmalta tulleista kauppavieraista ja kaukaisista maailmoista innostivat mielikuvistustani. Minun ikioma pieni ihmemaailmani se oli.
* * *
”LAURI SOITTI MINULLE töihin intoa puhkuen. Videomme oli saanut 5 000 katsojaa. Se oli hurjaa.”, Anni kertoo.
Vain hetkeä myöhemmin tuli tekstari. Nyt videota oli katsottu jo 40 000 kertaa.
Ja heti tämän jälkeen uusi viesti: puoli miljoonaa kertaa!
Sitten miljoona.
Ja kohta toinen.
Joku jossain maailmalla oli laittanut videon paljon seuratulle Reddit-sivustolle, jossa käyttäjät voivat jakaa linkkejä kiinnostaviin verkkosivustoihin.
”Oli aika jännä seurata työpäivän aikana kanavan kävijämittaria, joka vain pyöri ympyrää”, Anni naurahtaa muistoilleen vain muutamaa kuukautta tätä hetkeä aiemmin.
Yhdessä yössä Laurin ja Annin Hydraulic Press Channelista Youtubessa oli tullut huippumenestys, jota ihmiset palaavat katsomaan satoja tuhasia kertoja per video. Siitä tuli hetkessä maailman nopimmin kasvava Youtube-kanava.
Ja yhtäkkiä Vuohensiltojen pihapiiri oli tuttu koko maailmalle.
Palaan mielessäni mummolan konepajaan: jos nyt soittaisin ajassa takaisin tuohon aikaan, olisiko silloin osattu kuvitellakaan tällaisen olevan mahdollista? Että yhdessä yössä yksi konepaja kiitää tähtiin ja kaikkien huulille tällä tavoin? Olisivatkohan mummo ja pappa alkaneet tehdä videoita?
”NO. ONHAN TÄSSÄ tekemistä ainakin tullut vähän lisää”, vastaa Lauri, kun kysyn miten Youtube-tähteys on muuttanut pariskunnan elämää.
Minua hymyilyttää. Vastaus kuvaa hyvin tunnelmaa tamperelaisparitalon olohuoneessa: tämä pariskunta magneettilimoineen on maailman jalat maassa olevimpia, sydämellisimpiä ja nöyrimpiä ihmisiä, joita olen tavannut. Ei viittaustakaan maailmantähteyteen tai diivailuun.
Toki toinenkin asia muuttui silmänräpäyksessä.
”Ei tällaista kokonaisuutta voi itse hallita. Siksi oli hienoa saada tiimi avuksi. Kansainvälinen osaaminen on tullut tarpeeseen suhteidenhoidossa, mutta myös hankalissa tilanteissa, kun joku on lupaa kysymättä käyttänyt kanavan materiaalia”, kiittelee Lauri Splay-Youtubeverkostoa, jonka kanssa Hydraulic Press Channel teki nopeasti yhteistyösopimuksen.
Sopimus ja työn ammattimaistaminen ovat poikinut myös erilaisia kontakteja; yhteistyösopimuksia ja magneettilmoja. Sellaisilla elävät nykyajan median tähdet.
Ja yhtäkkiä tässä olohuoneessa magneettilima tuntuu minustakin maailman luonnollisimmalta asialta.
VUOHENSILLAT SUUNNITTELEVAT pyörälenkille lähtöä. Sen lisäksi, että he prässäävät esineitä, harrastavat he pyöräilyä ja voimannostoa. Ovat kumpainenkin voimannostovalmentajia ja heillä on oma pyöräilytapahtuma Ratareisi Alastaron moottoriradalla – sehän meidät yhteen on tähän tuonut.
Lauri on kuullut minusta ja esitellyt minut Annin sanojen mukaan ”ihan sekohulluna ihmisenä”, joka on pakko haastaa mukkaan 24 tunnin pyöräilyhaasteeseen.
Palaan mielessäni magneettilimaan ja tavaroiden murskaamiseen hydrauliikkaprässillä.
Noh. Hulluus on kai katsojan silmissä.
Jonkinlainen hulluus lienee tarpeellista sille, että ihmeitä voi tapahtua. Ja onhan se nyt vaan tunnustettava: on uskomattoman kiinnostavaa seurata silmä kiinni ruudussa, kun prässi murskaa esineitä kappaleiksi. On kutkuttavaa jännittää mukana, kun ei tiedä miten esineelle lopulta käy. Uteliaisuuden herättäminen ja lisänäkemisen tarpeen synnyttäminen, siinä he ovat tekemäni pikaanalyysin mukaan onnistuneet täydellisesti. Luomaan jatkumon tarinalle, jota kaikki haluavat seurata. Sen päälle vielä uskaliasta kokeilua, vaihtoehtoisia ideoita ja nöyrää asennetta. Ja se x-factor, joka kääntää pakan ympäri. Sillä tavoin syntyvät somehitit. Sattumalla on suuri rooli tässä pelissä. Mutta jos ei kokeile, ei voi saada aikaankaan.
Se, kuinka pitkään tämä tarina kantaa, ei ole merkityksellistä nyt. Merkityksellisempää on tehdä tätä hauskaa asiaa niin pikään kuin se innostaa ja ottaa ylpeänä vastaan kaikki sen tuoma hyöty.
Minun mummolani konepihan ja kodin yhdistävällä pihamaalla oli kesäteatteri. Siellä esitimme serkkujeni kanssa näytelmiä. Minä olin aina joko paha äitipuoli tai susi. Ja kerran kivi. Siinä vanhan konepajan vieressä me leikimme ja teimme mielikuvitusretkiä. Ne olivat tulevan elämäni kannalta merkityksellisiä asioita. Isovanhemmiltani imin innon yrittäjyyteen sekä yhteisissä musiikkihetkissämme ja kesäteatteriesityksissämme vankat viivat omalle tulevaisuuden työlleni. Tuolloin koko maailma tuli minun luokseni. Konepajamme pihamaalla.
* * *
Annin ja Laurin pihamaalla on oma uusi kuntosalirakennus. Sitä he intoutuvat minulle näyttämään pois lähtiessäni. Sielläkin on rautaa. Anni kertoo innoissaan, että nyt ihan kaikki elämässä tarvittava löytyy omasta pihapiiristä. Silloin tällöin hän käy Prismassa, mutta paljon aikaa tulee vietettyä kotosalla vain rakennusta vaihtaen; välillä kuvataan konepajalla, välillä pumpataan rautaa kuntosalilla, välillä nautitaan ansaituista vapaapäivistä kotisohvalla kissojen kanssa.
Mutta nyt voisi lähteä pyörälenkille.
Taivaalta sataa muutama vesipisara.
”Äh, ei mennäkään pyöräilemään, ei tossa kelissä oo kivaa. Mennään päiväunille”, Lauri huikkaa hellästi Annille.
Eipä täältä tarvitse mihinkään lähteä. Maailma tulee tänne, Vuohensillan pihamaalle. Sillä täällä on jotain nähtävää. Eikä se ole vain hydrauliikkaprässi; se on nämä ihmiset, joilla on mahtavat unelmat, tarina ja roppa kaupalla uusia ideoita takataskussa.
* * *
Me kohtaamme Annin ja Laurin kanssa seuraavan kerran juhannuksena Alastaron moottoriradalla Ratareisi-tapahtumassa. Silloin minun on määrä pyöräillä muiden hullujen itsensähaastajien kanssa 24 tunnin pyöräily.
Oletko sinä valmistautumassa 24 tunnin pyöräilyyn tavoitteenasi polkea vuorokaudessa niin pitkälle kuin ehdit? Kenties edessä häämöttää jokin muu pyöräilylihasten kestävyyttä haastava koetos? Tässä vinkit optimaaliseen suoritukseen Ratareisi-tapahtuman isäntäparilta Annilta ja Laurilta. Kuinka ison tavoitteen he minulle asettavat ja kumpi hajoaa ensimmäisenä; ylä- vai alapää? Kaikki tämä ja aika paljon lisää tältä videolta…
”Me järkevät ihmiset olemme vastuussa myös siitä millaisia asenteita netissä toisinnamme ja millä tavoin sosiaalisessa mediassa reagoimme. Sosiaalinen aika muuttaa ensisijaisesti yksilöiden ja organisaatioiden toimintalogiikkaa – kyse ei ole vain erilaisista hauskoista sosiaalisen median kanavista, joissa voimme nopeasti jakaa elämäämme ja ajatuksiamme. Kun minun, pienen ihmisen, sanani voikin olla yhtäkkiä miljoonien edessä, minulle asettuu valtava vastuu siitä, millaista ajattelua ja toimintaa heijastan maailmaan, millaisen jäljen jätän. Haluanko sen olevan äkkipikaisen tuhoavaa vai harkitun rakastavaa?
Tämä mielessä pitäen; hengitä, ystäväni, hengitä, ennen kuin ilmaiset mielesi, sillä äkkipikainen pelko tuhoaa maailman. Äkkipikainen pelko muuttuu tarpeettomaksi vihaksi ja tarpeeton viha muuttuu tuhoavaksi todellisudeksi.”
* * *
Tämä marraskuussa kirjoittamani ajatus (lue tästä kokonaan) nousi mieleeni eilen, kun luin Helsingin Sanomien kuukausilitteestä kirjoituksen nettivihasta. Jutussa kuvailtiin tammikuussa myrskyn vesilasissa nostaneen ”teriniitti-gaten” anatomia ja todettiin someyleisön olevan armoton: ”Kun some suuttuu, väkijoukko lynkkaa ihmisen muutamassa tunnissa”.
* * *
”Tällästen asioiden takia vihaan somea. Joku kohtuu nobody sanoo mielipiteensä suht pienestä asiasta ja nyt se halutaan hengiltä?”, kuului eräs jutussa esiin nostettu Twitter-kommentti kohun jälkimainingeilta.
Se kolahti, sillä juuri tällaisten asioiden takia minäkin vihaan somea. Ajattelepa: mitä on jäänyt jäljelle näiden erilaisten, yhä useammin liekkeihin leimahtavien teriniitti-kohujen jäljiltä? Valtava määrä lopulta vain muutamassa päivässä ilmaan haihtunutta loskaa, joka kuitenkin sillä hetkellä, kun se sosiaalisessa mediassa naamallemme pärskähtää, on satuttanut monta – on lietsonut asennetta, joka sallii toisen ihmisen, ihan nobodyn, julkisen nöyryyttämisen.*
Minä en pidä paasaamisesta. En halua toistaa onttoja saarnoja, vaan mieluummin antaa konkreettisia kokeiltavia keinoja, jotka olen oman kokemukseni kautta oppinut. Kohtaan päivittäin työssäni ihmisiä, joiden kanssa puhun henkilöbrändäyksestä – siitä, kuinka tulla tietoiseksi omasta viestintäkäyttäytymisestään, persoonastaan ja vaikuttamisen tavoistaan sekä muovata vahvuuksistaan käsin tietoinen toimija myös netissä ja sosiaalisessa mediassa.
Siksi tänään mieleeni nousi myös tämä ”pyhä kolmiyhteys”, kolme askelta, jotka mielelläni ihmisille annan neuvoksi siitä kuinka tarkastella toimintaansa netissä. Tänään minä haluan nuo vinkit sinun kanssasi.
* * *
Ystäväni, valitse.
Astu askel isompaan kuvaan ja pohdi miltä sinä haluat netissä näyttää ja kuulostaa, millaisia asioita itsestäsi ja mielipiteitä korostaa. Mitä haluat maailmalle sanoa? Pohdi mikä on sinulle ominaista käyttäytymistä ja kuinka se netissä ilmenee? Olisitko sellainen myös toisen ihmisen kanssa kasvotusten? Pohdi hetki omia arvojasi, asioita, joita haluat puolustaa. Ajattele, kuinka sinä voisit netissä palvella muita parhaiten; millaisia asenteita välittää ja edistää.
Kun valitset, pysähdyt tietoisesti pohtimaan myös mielipiteittesi kääntöpuolta. Tulet ymmärtäneeksesi sen, millaiset taustavoimat toimintaasi voivat vaikuttaa ja ymmärrät mistä reaktiosi joskus äkkipikaisiinkin kommentteihisi nousevat. Käsität minkä kannattaa antaa vaikuttaa käyttäytymiseesi netissä. Ystäväni, voit aivan yhtälailla haluta olla se, joka nostaa netissä kohuja ja tulee niistä huomioiduksi, se on ihan yhtä oikein; mutta erityisesti silloin kehotan sinua huomiomaan vinkkieni seuraavat kaksi vaihetta.
Mutta ensin, ystäväni, tee valinta. Millainen sinä olet?
Ystäväni, ota omistajuus.
Kun olet tehnyt valintasi siitä kuinka haluat tulla netissä nähdyksi ja kuulluksi, on aika ottaa omistajuus arvoistasi, tekemisestäsi ja sanoistasi. On aika ottaa vastuu. Kun omistat, seisot sanojesi takana, etkä vedä mielipidettäsi pois siksi, että se saa kritiikkiä; kun myrsky kenties nousee. Samalla myös näet ja tiedostat, että näkökulmia on useita eikä sinun ole välttämättä se ainoa oikea – ainoa todellisuus – eikä maailma mustavalkoinen. Kun otat omistajuuden, ymmärrät, että vain sinä olet ohjaksissa.
Siksi, ystäväni, elämässähän oikeastaan on kyse vain omistajuuden ottamisesta tekemiinsä asioihin – vastuusta omiin tekoihin ja sanoihin.
Ystäväni, valmistaudu.
Ole valmis! Kun valitset linjasi, sinun täytyy myös koettaa nähdä kumien taa, myös niihin reaktioihin ja palautteeseen, jota et nyt osaa kuvitella. Sen voi tehdä vasta, kun olet valinnut ja ottanut omistajuuden valinoihisi. Valmistaudu siihen, että valintasi tehtyäsi sinun on toimittava johdonmukaisesti ja systemaattisesti valitsemallasi tiellä. Valmistaudu etukäteen osaaksesi toimia hetkellä, jolloin huomio kohdistuu sinuun. Tiedosta millaisia reaktioita tekemäsi valinnat voivat muissa aiheuttaa ja varmista vielä kerran, että olet valmis ottamaan niistä omistajuuden. Kun valmistaudut ja ennakoit, osaat argumentoida näkemyksiäsi. Osaat keskustella!
Sillä, ystäväni, sitten kyse on vain toiminnasta; oman persoonan ja valintojen tuomisesta eloon. Nyt sinä olet siihen valmis ja parhaimmillaan vältät turhat kolhut osaten tuoda viestisi esiin oikealla hetkellä, oikealla tavalla.
* * *
Ystäväni, valitse, ota omistajuus ja valmistaudu! Ehkä kokeilet näitä kolme askelta tänään ja katsot kuinka ne alkavat vaikuttaa?
Turha viha ja kohut vältetään, kun me jokainen tulemme tietoiseksi omasta toiminnastamme, sen seurauksista ja otamme omistajuuden omasta elämästämme – teemme kaiken tuon ennen kuin tungemme sorkkamme kommentoimaan toisten touhuja.
*(Toim huom: Teri Niitin tapauksessa tämä koskee jutun molempia osapuolia: imettävää äitiä, kuvan kohdetta ja teriniittiä, kuvan ottajaa.)
Koska olen Somekuningatar, on minulla oltava hallussa kaikki kuumimmat somesovellukset.
Ni six mut löytää nyt sit Snäpist.
Siis Snapchatista. Älä kysy mikä sen merkitys tai tavoite on. Mutta hirveän koukuttavaa se on. Latasin sovelluksen kännykälleni jo kuukausia sitten, mutta en ole oikein osannut sitä käyttää. Ja sitten viikonloppuna päätin, että tämä homma otetaan nyt haltuun – onhan Verohallintokin jo Snäpissä!
Ihmiset sanovat, että Snapchatiin saa laittaa ihan aitoja, kiillottelemattomia kuvia ja nopeasti räpsäostyjä kuvia itsestä ja elämästään toisin kuin vaikka Instagramiin. En tajua tuosta mitään, sillä näitä samojahan minä olen tunkenut jo blogiini, Instaan ja Facebookiin aikapäivät. Niinku nyt tämän tänä aamuna Snäppiin…
Minulla on neljä seuraajaa! Hurjaa! Tästä tämä lähtee. Jatkossa aion viedä sinut Snäpissä ”behind the scenes”. Tule seuraamaan! Ei tiedä mihin päädytään vielä…
Huomenna viiltävämpää analyysiä elämästä. Ehkä. Aina ei jaksa. Suht haipakka päivä tänään.
Illan jatkoja, ilopillerit!
/Äm, joka vetäsee kohta päivän päätteeksi vielä pikku showt Snäppiin
Ja ketut mä mikään hyvänolontreenaaja ole! Hitto! Tänään on ensimmäinen aivan täysin terveeltä tuntuva päivä. Ja minä hingun halusta vetää jonkun sikamaisen tappotreenin verenmaku suussa. Kostaa koko sängyssä maattu viikko koko maailmalle ja hiota silmät päästä. Mutta ei. Tiialta saamani eilisen ja tämän päivän treeniohjelmat on tehty mummoille. Ei minulle!
Niitä minä nyt kuitenkin kuuliaisesti olen noudattanut, sillä vaikka tältä tuntuu, niin maltti on valttia, ja Tiiaan on ammattilaisena uskominen. Nyt ei ole varaa hankkia mitään pahoja jälkitauteja, jotka tulevat helposti jos on liian ahne. Ja sitä paitsi, 36 minuttia (tuosta taitaa tulla) kuntopyörällä tuntuu jo takamuksessa (että good luck mulle vaan). Ja tänään sallittu tunnin kävelylenkin ja vatsatreenin yhdistelmäkin sai hien pintaan yllättävällä tavalla.
Päivätreenini tupsahtavat Tiialta aina aamulla suoraan Facebookin viestinä. Siinä eilisen ja tämän päivän maltilliset treenini. Onhan tässä vielä viikko aikaa treenata…
Onneksi minä saan kuitenkin valmistautua edelleen mentaalitasolla. Nyt on sellaiset Shimanon ja Pearl Izumin pyöräilyvermeet hankittu, että ei luulisi ainakaan niistä jäävän kiinni. Forumin Intersportissa minua vaatteiden kanssa auttoi aurinkoinen Katri. Kyllähän siinä sovittettiin ihan mielettömän hyvältä päällä tuntuvia varusteita. Ja ihana Petterikin oli töissä! Hän laittoi uusiin pyöräilykenkiini lukot, jotta saan kengät ammattimaisesti kiinni lukkopolkimiin.
Esittelen sinulle kyllä vielä paremmin kaikkia kamojani, odotapa vain. Nyt on vain niin paljon kerrottavaa yhdellä kertaa, etten tiedä miten päin olisi. Mutta tärkeimmät nyt tässä kuitenkin, nehän sua kiinnostaa… Minun pehmustettu pyllyni ja pyöräilyshortsini!
Jos satut näkemään minut seuraavina päivinä, älä ihmettele jos kuljen nämä jalassa. Näyttää olevan tarpeen vähän totutella vaippahousuihin. Hassun tuntuiset jalassa! Mutta tarpeelliset. Luulenpa, että näistä shortseista tulee rakkain ystäväni reissulla! Sen berberirasvan lisäksi… Kuten sanottu, takapuolen ympärillä tämä haaste nyt pyörii. Kaikki muu näyttää olevan toissijaista.
Treeni rullaa, fillarivaatteet on kasassa ja sitten se yksi ihanimmistä: TÄMÄ Kuningas odottaisi minua nyt Kuopiossa Iikan Pyörävarikolla. Ja TIETYSTI: fillarini kuvan sain Iikalta suoraan Instagramissa. Tämä on kyllä varsinainen some-polkaisu.
Ja somen voimaa tässä nyt vielä voitaisiin vähän tutkia. Kaikista tärkein kysymys juuri nyt on nimittäin se MITEN saadaan Kuningatar hakemaan Kuninkaansa KUOPIOSTA HELSINKIIN ja halaamaan Iikkaa ja koko pyörävarikkoa kiitokseksi ja koko Kuopiota? Olisi niin ihana päästä itse henkilökohtaisesti hakemaan Kuningas kotiin. Jos blogiani sattuu lukemaan joku bussiyhtiö tai VR (tai vaikka rekkayhtiö, tulinhan minä Norjastakin pois kalarekan kyydissä, muistatko tämän jutun?), niin suurella kiitollisuudella otan vastaan ideoita tähän riiuureissuun. Mutta jotenkinhan se Kuningas sieltä kotiin saadaan!
Vaikka jostakin näkövinkkelistä katsottuna saattaisi tuntua hullulta idealta ottaa fillari Helsinkiin noin kaukaa, kun se lähempääkin saattaisi löytyä, niin onhan se nyt niin että hullumpiakin juttuja on (kuten koko tämä Hullun Pokasu…). Ja jos kerraan Kuopiosta tulee fillaritarjous, niin eihän sitä avuntarjoajille sanota ei!
Nyt kun on taas terve, niin voi alkaa ratkomaan tätä tuota fillarinnoutopalapeliä.
Näin tää kuulkaa rullaa!
/Ämmä, ihmetellen tätä psykeedeliseksi muodostunutta kirjoitustaan ja hypäten nyt parvekkeelle nauttimaan heinäkuun ilta-auringosta – pyöräilyshortsit jalassa tietysti!
Ihan jos olisi listaa pitänyt tehdä siitä kenen kanssa haluaisin tehdä yhteistyötä, tämä tyyppi olisi noussut aika korkealle rankingissa. Niin sitten kun hän kerran kysyi, pakkohan se oli alkaa. Nyt alkaa kuulkaa jengi rokkenroll yhdessä Suomen kovimpiin mediavaikuttajiin kuuluvan Aki Linnanahteen kanssa! Se näkyy jatkossa myös näillä sivuilla. En malta odottaa että saan kertoa lisää. Ja miten tähän kaikkeen liittyy käsite Somekuningatar…?
Hyvä maanantai. Hyviä ihmisiä ympärillä. Siitä olen kaikista kiitollisin elämässäni. Yhdessä saadaan ihmeitä aikaan!
MaiLife 